saavansa ottaa osaa riistanajoon setänsä metsissä ja elää joka
suhteessa linnanisäntien elämää. Hän ei ollut luullut tapaavansa
setäänsä Saumurissa vaan oli täällä kysellyt vain tietä Froidfondiin;
mutta saatuaan tietää hänen olevan kaupungissa, luuli hän tapaavansa
hänet suuresta linnasta. Hän oli tätä ensi kohtausta varten antanut
teettää keikarimaisen, yksinkertaisen loisteliaan matkapuvun, jonka
vaikutus oli ihastuttava -- käyttääksemme tuota sanaa, jolla näinä
aikoina merkitään jonkun asian tai ihmisen erikoinen täydellisyys.
Tours'issa oli hän antanut peruukintekijän kähertää kauniin ruskean
tukkansa; hän oli siellä myöskin vaihtanut liinavaatteensa ja
sitonut kaulaansa mustan silkkiröyhelön, joka yhdessä pyöristetyn
kauluksen kanssa muodosti hauskan puitteen hänen valkeille, iloisille
kasvoilleen. Puoleksi napitettu matkatakki oli lujaan kiinnitetty
hänen vyötärensä ympäri, sallien kuitenkin kasimiriliivin ja sen alla
olevan toisen valkean liivin tulla näkyviin. Huolimattomasti taskuun
pistetty kello oli lyhyellä kultaketjulla kiinnitetty napinreikään.
Hänen harmaat housunsa olivat sivulta napitetut ja niiden saumat
olivat mustalla silkkiompeleella kaunistetut. Kädessään heilutteli
hän sulavasti kultapäistä koristeltua keppiä, jonka kädensija ei
turmellut hänen harmaiden hansikkaidensa tuoreutta. Myöskin hänen
lakkinsa todisti erinomaista makua.
Ainoastaan parisilainen hienoston piireistä saattoi esiintyä tällä
tavoin, joutumatta naurun alaiseksi, levittää itsetyytyväisyyden
sopusoinnun kaikkien näiden turhanaikaisten korujen ylle, joita
vielä säesti nuoren miehen rohkea katse, miehen, jolla oli hyviä
pistooleja, tarkka käsi ja oma Anettensa.
Se, joka tahtoo täysin käsittää saumurilaisten ja nuoren
parisilaisen hämmästyksen, sen eloisuuden, minkä tämän muukalaisen
hienous loi tuvan harmaihin varjoihin ja niihin olentoihin, jotka
muodostivat tämän perhekohtauksen -- hän kuvitelkoon Cruchot'ita
tuona hetkenä. Kaikki kolme ottivat nuuskaa nenäänsä eivätkä enää
muistaneet pudistaa päältään niitä keltaisia ja mustia jyväsiä,
jotka putoilivat heidän kellertäville paidanröyhelöilleen. Heidän
pehmeät kaulaliinansa ottivat varsin mielivaltaisia muotoja ja heidän
liinavaatteensa, joita heillä oli sellainen määrä, että niiden
pesu suoritettiin vain puolivuosittain, olivat laatikoissa saaneet
harmahtavan, makaantuneen värin. Niissä näkyi ikävästi vanhuuden
merkit. Miesten kasvot, yhtä kuluneet kuin heidän nukkavierut
takkinsa, yhtä poimuiset kuin heidän housunsa, tekivät väsähtäneen ja
irvistelevän vaikutuksen.
Huolimattomuus koko muuhun puvustoon nähden, joka oli kauttaaltaan
epätäydellinen ja iloton kuten usein on tapa maaseudulla, missä
ihmiset eivät pukeudu toistensa tähden, vaan missä jokainen
paljoksuu hansikkaparin hintaa, säesti Cruchot'iden koko muuta
olemusta. Muotipelko olikin ehkä ainoa seikka, jossa Grassins'it ja
Cruchot'laiset täydellisesti olivat samalla kannalla.
Parisilainen tarttui lorgnettiinsa tutkiakseen huoneen kalustoa,
laattian palkkeja ja seinien väriä, johon kärpäset olivat jättäneet
niin runsaasti merkkejä, että ne olisivat riittäneet tietosanakirjan
pisteiksi. Myöskin loton pelaajat kohottivat neniänsä ja tähystelivät
muukalaista yhtä suurella ihmetyksellä kuin jos heillä olisi ollut
kiraffi edessään. Herra des Grassins ja hänen poikansa, joille
maailmanmiehen näky ei ollut outo, yhtyivät kuitenkin tähyilemään
naapuriensa kanssa, olipa että siihen vaikutti yleinen mieliala tai
halu osottaa hyväksymistään ja tulkita se naapureilleen merkitsevällä
silmäniskulla:
-- Kas tuommoisia ollaan Parisissa.
Kaikki voivat muuten mielin määrin uutta tulokasta tarkastaa
pelkäämättä loukkaavansa talon isäntää. Grandet oli syventynyt
pitkään kirjeeseen, jota hän piti kädessään, ja oli ottanut
sitä varten pöydältä ainoan kynttilän, välittämättä sen enempää
vieraistaan.
Eugénie, jolle moinen puvun ja mieskohtaisen esiintymisen
täydellisyys, oli ennestään kokonaan tuntematon, luuli näkevänsä
orpanassaan taivaallisista korkeuksista alas astuneen olennon.
Suloisella mielihyvällä hengitti hän tuoksua, joka lähti vieraan
kiiltävästä, kauniisti käherretystä tukasta. Hän olisi tahtonut
kädellään koskettaa tämän hansikoiden hienoa nahkaa. Hän kadehti
hänen pieniä käsiään, hänen hipiäänsä, hänen piirteidensä tuoreutta
ja hienoutta. Lyhyesti, jos voisi vertauksen avulla kuvata sitä
vaikutusta, minkä nuori keikari teki tähän kokemattomaan tyttöseen,
joka tähän saakka oli parsinut sukkia ja paikkaillut isänsä pukuja
ja jonka elämä oli kulunut näiden likaisten seinäin sisäpuolella
hiljaisen kadun varrella, jossa tuskin sai nähdä enempää kuin yhden
henkilön käyvän ohi tunnissa -- tässä tytössä herätti hänen orpanansa
näkeminen suloista mielihyvää, samanlaista, jonka saa nuoressa
miehessä aikaan joku niistä haaveellisista, Westallin piirtämistä
naiskuvioista englantilaisissa matkalaukuissa, kuvioista, jotka ovat
niin hienolla tavalla piirretyt että pelkää näiden taivaallisten
olentojen henkäyksestäkin häviävän olemattomiin.
Charles otti taskustaan kirjaillun nenäliinan, Skotlannissa
matkustavan maailmannaisen käsialaa. Kun Eugénie näki tämän hienon
käsityön, mikä oli rakastavalla kädellä tehty aikoina, jotka olivat
menneet rakkaudelta hukkaan, tarkkaili hän uteliaana orpanaansa
nähdäkseen aikoiko tämä todella käyttää sitä. Orpanan käytöstapa,
hänen kädenliikkeensä, hänen tarkoituksellinen suorasukaisuutensa,
hänen välinpitämättömyytensä lipasta kohtaan, joka oli tuottanut
niin paljon iloa rikkaalle perijättärelle ja jota hän joko piti
arvottomana tai naurettavana, ja lopuksi kaikki se hänessä, mikä
loukkasi Cruchot'laisia ja Grassins'eja, miellytti tyttöä niin
suuresti, että saattoi olla varma siitä, että hän nukuttuaan näki
unta tästä ihmeellisestä fenix-linnusta.
Pelinumeroja vedettiin yhä hitaammin ja kohta lotto kokonaan lakkasi.
Suuri Nanon astui sisään ja sanoi kovalla äänellä:
-- Antaisiko rouva puhtaita lakanoita, jotta voin tehdä tälle
herralle vuoteen.
Rouva Grandet lähti Nanonin mukaan. Rouva Grassins sanoi silloin
matalalla äänellä.
-- Kukin pitäköön rahansa, jättäkäämme peli.
Jokainen otti kaksi sou'ta vanhassa kukkarossa säilytetystä
pohjarahastosta pöydältä. Koko seura liikahti ja teki neljänneskäänteen
tulta kohti.
-- Te olette siis lopettanut? kysäsi Grandet jättämättä kirjettään.
-- Kyllä, vastasi rouva des Grassins, mennen istumaan Charles'in
viereen.
Eugénie, antautuen niihin ajatuksiin, jotka ensi kertaa herännyt
lemmentunne nuoressa tytössä herättää, lähti hiljaa huoneesta
mennäkseen auttamaan äitiään ja Nanonia. Jos joku taitava rippi-isä
olisi pannut hänet tunnustuksille, olisi hän varmaan tälle myöntänyt,
ettei hän ajatellut enemmin äitiään kuin Nanoniakaan, vaan että
häntä ajoi vastustamaton halu pitää huolta orpanansa huoneesta,
katsoa, ettei mitään sieltä puuttuisi, ja järjestää kaikki siellä
mahdollisimman hyvään kuntoon, jotta huone näyttäisi niin hienolta
ja siistiltä kuin suinkin. Eugénie uskoi, että hän yksin saattoi
ymmärtää orpanansa maun ja mielihalut.
Hän tulikin itse asiassa oikeaan aikaan osottaakseen äidilleen ja
Nanonille, jotka tekivät paluuta, että kaikki oli vasta puolitiessä.
Hän antoi suurelle Nanonille määräyksen lämmittää lieden edessä
vuoteen lakanat; itse peitti hän vanhan pöydän liinasella ja teroitti
Nanonin mieleen, että tämän piti vaihtaa liinaa joka aamu. Hän
sai äitinsä vakuutetuksi, että oli välttämätöntä virittää kelpo
tuli kamiiniin, ja käski Nanonin, isälle mitään puhumatta, noutaa
eteisestä suuren kantamuksen puita. Sitten juoksi hän etsimään
kätköistä kiiltävän tarjottimen, joka oli vanhan La Bertellièren
peruja, kuussyrjäisen kristallilasin, pienen kullatun lusikan,
jonka siloitus kuitenkin oli jo pahasti kulunut, vanhanaikaisen
pullon, johon oli kaiverrettu lemmenjumalia, ja asetti kaikki
voitonriemuisena kamiinin nurkalle. Hänessä oli neljännestunnin
ajassa herännyt enemmän ajatuksia kuin koko muun elämänsä aikana.
-- Äiti, sanoi hän sitten, orpanani ei varmaankaan kärsi
talikynttilän hajua. Jos ostaisimme vahakynttilän?...
Ja hän lähti kepeänä kuin lintu etsimään kukkaroaan, josta otti
kuukausrahansa, sata sou'ta.
-- Tuoss' on, Nanon, käy nopeaan.
-- Mutta mitä sanoo isäsi?
Tämän peloittavan kysymyksen teki rouva Grandet, kun hän näki
tyttärensä tulevan kantaen kädessään vanhasta Sevres'in porsliinista
valmistettua sokerirasiaa, jonka Grandet oli tuonut Froidfondin
linnasta.
-- Ja mistä otat sokerin? Oletko hullu?
-- Äiti, Nanon voi ostaa sokeria samalla kertaa kuin vahakynttilänkin.
-- Entäs isäsi?
-- Mutta onko kohtuullista, ettei hän sallisi tarjottavan lasia
sokerivettä veljenpojalleen. Muuten, ei hän huomaa koko asiaa.
-- Isäsi huomaa kaikki, sanoi rouva Grandet, nostaen päätään.
Nanon vitkasteli, sillä hän tunsi herransa.
-- Mutta menehän nyt, Nanon, kun tänään on minun syntymäpäiväni,
sanoi Eugénie, isäänsä matkien.
Nanon päästi leveän naurun, kuullessaan ensi kertaa elämässään nuoren
emäntänsä laskevan leikkiä, ja totteli.
Sillä aikaa kun Eugénie ja hänen äitinsä koettivat parhaansa mukaan
somistaa huonetta, jonka Grandet oli määrännyt veljenpojalleen,
sai tämä nauttia erinomaista huomaavaisuutta rouva des Grassins'in
puolelta.
-- Olettepa varsin päättäväinen, herraseni, sanoi rouva, kun voitte
näin jättää talvisen Parisin huvitukset, tullaksenne tänne Saumuriin.
Mutta, jollemme teitä pahoin säikytä, niin takaanpa, että voitte
täälläkin viettää hupaisia hetkiä.
Samalla heitti rouva Charles'iin oikean maaseutulaissilmäyksen --
sellaisen, mikä on yhtä ominainen maaseudun naisille kuin papeille,
joille jokainen nautinto on synti ja rikos.
Charles tunsi niin suurta ikävää siinä istuessaan, kaukana siitä
avarasta linnasta ja loistosta, jonka hän oli kuvitellut kuuluvan
setänsä ympäristöön, että rouva des Grassins tarkemmin katsoen
sentään oli hänestä kuin puolittain himmentynyt kuva jostakin hänen
parisilaisittaristaan. Charles vastasikin sentähden kohteliaasti
hänelle osotettuun vieraskutsuun ja antautui keskusteluun, jonka
kestäessä rouva des Grassins asteettain hiljensi ääntään saadakseen
sen sopusointuun tiedonantojensa tutunomaisuuden kanssa. Hänellä
ja Charles'illa oli varma tarve uskoutua toisilleen. Kun siis
ensimäiset sievistelevät lauseparret olivat vaihdetut, saattoi viekas
pikkukaupungin rouva kuiskata Charles'ille tarvitsematta peljätä,
että muut, jotka puhuivat, niinkuin koko Saumur tähän aikaan, viinin
kaupasta, häntä kuulisivat.
-- Jos sallisitte meille kunnian nähdä teidät luonamme, tekisitte
sillä varmaan yhtä suuren ilon miehelleni kuin minulle. Meidän
perheemme on ainoa Saumurissa, jossa voitte tavata sekä korkeamman
porvariston että aatelin. Niinhyvin edellinen kuin jälkimäinen
kunnioittaa yhtä suuressa määrässä miestäni -- sen voin ylpeydellä
teille vakuuttaa. Niinpä teemmekin parhaamme tarjotaksemme heille
edes jotain hupia täällä syrjäkylässä. Hyvä jumala, kuinka tulette
ikävystymään, jos jäätte herra Grandet'n luo. Setänne on kauppasielu
eikä ajattele muuta kuin viinisatojaan, tätinne on ikävä pikku
pyhimys, jonka päähän ei mahdu yhtaikaa kahta ajatusta, ja orpananne
on pieni tyttölepakko, vailla kasvatusta ja seuratapoja, eikä kelpaa
muuhun kuin parsimaan pyyhinliinoja.
-- Tuo rouva ei ole hullumpia, ajatteli Charles Grandet, vastaten
kohteliaisuuksilla naapurinsa kiemailuihin.
-- Näyttääpä siltä kuin tahtoisit anastaa itsellesi herra vieraamme,
sanoi nauraen paksu suuri pankkiiri.
Kuultuaan tämän huomautuksen vaihtoivat notario ja presidentti
pari ilkeämielistä sanaa; mutta pappi katsoi viekkaasti rouva des
Grassins'ia kohti ja sanoi otettuaan ajatuksensa vahvikkeeksi
annoksen nuuskaa ja tarjottuaan sitä senjälkeen muillekin:
-- Kukapa voisi paremmin kuin arvon rouva lausua vieraalle Saumurin
tervehdykset?
-- Kuinka niin! mitä tarkoitatte? kysyi herra des Grassins.
-- Tarkoitan teidän, rouvan, Saumurin kaupungin ja vieraan parasta,
herraseni, vastasi viekas vanhus siirtyen lähemmäs Charles'ia.
Kirkkoherra Cruchot ei näköjään ollut koko aikana huomaavinaan
Charles'in ja rouva des Grassins'in keskustelua, mutta arvasi
kuitenkin hyvin sen sisällön.
-- En tiedä, herrani, vieläkö minua muistatte, sanoi, vihdoin Adolf,
pakoittautuen mahdollisimman välinpitämättömän näköiseksi. Minulla on
kerran ollut ilo olla teidän vastatanssijananne paroni de Nucingenin
kutsuissa, ja...
-- Muistan vallan hyvin, vastasi Charles, hämmästyneenä siitä, että
oli jo joutunut yleisen huomion keskipisteeksi.
-- Herra on teidän poikanne? kysyi hän rouva des Grassins'ilta.
Kirkkoherra loi ilkeän silmäyksen äitiin.
-- Kyllä, herra, vastasi jälkimäinen.
-- Te olitte siis vallan nuorena Parisissa? kysyi Charles nuorelta
herra des Grassins'ilta.
-- Kysyttekin, virkkoi pappi, me lähetämme lapsemme, Babyloniin heti
kohta kun ne vieraantuvat imettäjästä.
Rouva des Grassins loi kirkkoherraan syvän hämmästyneen katseen.
-- Täytyy tulla maaseudulle, jatkoi pappi, jos mieli tavata naisia,
jotka neljääkymmentä käydessään ovat yhtä nuorekkaita kuin rouva
des Grassins, siitä huolimatta, että heidän poikansa kohta ovat
lakitieteen kandidaatteja. Muistanpa vielä kuin eilispäivän sen ajan,
jolloin nuoret herrat ja neidit nousivat tuoleilleen nähdäkseen
teidän tanssivan, rouvani. Teidän valloituksenne...
-- Sinä vanha konna! ajatteli rouva des Grassins. Mahdatkohan arvata
tarkoitukseni?
-- Näyttääpä siltä kuin olisi täällä mahdollisuuksia valloituksiin,
ajatteli Charles, napitti pitkäntakkinsa, pani kätensä liivin
aukeamaan ja heitti katseen huoneen päästä päähän, jäljitellen Lord
Byronin asentoa Chantreyn tunnetussa maalauksessa.
Se tarkkaavaisuus, jolla isä Grandet oli syventynyt kirjeensä
lukemiseen, jäi yhtä vähän notariolta kuin presidentiltä
huomaamatta. Molemmat koettivat arvailla kirjeen sisältöä ukon
tuskin huomattavista kasvojen väreistä, joita kynttilä valaisi.
Tynnyrintekijä saattoi vaivoin säilyttää piirteidensä tavallisen
jäykkyyden. Lukija voi arvata, kun hän saa tietää sen sisällön,
kuinka kovalle koetukselle ukko Grandet oli pantu:
Veliseni!
Onpa jo kulunut kaksikolmatta vuotta siitä kuin viimeksi
toisemme näimme. Minun häissäni tapasimme viime kerran toisemme
ja iloisina erosimme kukin haarallemme. Enpä voinut silloin
aavistaa, että sinä kerran olisit oleva ainoana tukena sille
suvulle, jonka menestyksestä silloin niin suuresti iloitsit.
Kun tämä kirje tulee käsiisi, ei minua enää ole olemassa.
Olen vararikon edessä, ja sen häpeän yli en jaksa elää. Olen
vitkastellut kuilun partaalla toivossa että voisin pelastaa
asemani. Nyt täytyy minun hypätä alas kuiluun. Kaksi vararikkoa,
vaihtovälittäjäni ja Roguinin, notarioni, on vienyt viime roponi
ja nyt olen puilla paljailla. Minun on tuskallista ajatella
että olen velkaa enemmän kuin neljä miljoonaa voimatta maksaa
saamamiehilleni enempää kuin viisikolmatta sadalta. Onnettomuuden
lisäksi on viinieni hinta laskemassa syystä että teidän
satonne on ollut niin runsas. Kolmen päivän kuluttua on Parisi
sanova: herra Grandet oli lurjus! Saan viedä häpeällä hiukseni
hautaan. Riistän pojaltani hänen nimensä, jonka olen liannut,
sekä hänen äitinsä perinnön. Hän ei tiedä mistään, onneton
poikani, jota jumaloin. Olemme sanoneet toisillemme hellät
jäähyväiset. Kaikeksi onneksi ei poikani huomannut, että viime
jäte elinvoimaani lyyhistyi kokoon tuona hetkenä. Onko hän minut
kerran kiroova? Veljeni, veljeni, lastemme kirous on hirveä! He
voivat vedota meidän tuomiostamme, mutta heidän on peruuttamaton.
Grandet, sinä olet vanhempi veljeni, sinun tulee minua auttaa:
suojele minun hautaani Charles'in katkerilta sanoilta! Veljeni,
jos kirjoittaisin sinulle verelläni ja kyynelilläni, en voisi
niillä tulkita niin suurta tuskaa kuin tällä kirjeellä; jos
voisin itkeä, jos voisin vuodattaa vereni, olisin jo kohta
kuollut enkä kärsisi enää. Nyt kärsin ja katselen kuolemaa kuivin
silmin. Sinä olet nyt Charles'in isä. Hänellä ei ole mitään
sukulaisia äidin puolelta -- itse tiedät, minkätähden. Miksi
en ottanutkin huomioon yhteiskunnallisia ennakkoluuloja? Miksi
kuulinkin rakkauden ääntä? Miksi meninkin naimisiin hienon herran
tyttären kanssa? Charles'illa ei ole mitään sukua. Oi onnetonta,
onnetonta poikaani!... Usko minua, Grandet, en rukoile sinulta
apua itselleni -- eikähän sinun omaisuutesi riittäisi peittämään
kolmen miljoonan vajausta mutta poikani puolesta sinua rukoilen.
Minä nostan rukoillen käteni sinua kohti, kuoleman hetkellä
uskon sinulle poikani. Ilman tuskaa katselen pistoolejani,
ajatellessani, että sinä olet Charles'in isä. Hän piti minusta;
olin aina hyvä hänelle, en milloinkaan häneltä mitään kieltänyt
-- toivon ettei hän ole minua kiroova. Muuten, sinä olet itse
näkevä, että hänellä on äitinsä hellä sydän, hän ei ole koskaan
tuottava sinulle surua. Poika parka! tottuneena iloon ja loistoon
ei hän tunne mitään niistä kieltäymyksistä, joita me molemmat
olemme kerran kokeneet... Ja nyt on hän rutiköyhä -- ja yksin.
Niin, kaikki hänen ystävänsä jättävät hänet, ja minä, minä olen
syynä hänen häpeäänsä. Ah, toivoisinpa, että käsivarteni olisi
kyllin voimakas lennättääkseen hänet yhdellä heitolla taivaihin,
äitinsä luo. Hulluutta! Käännyn takaisin omaan ja Charles'in
onnettomuuteen. Olen lähettänyt poikani luoksesi, jotta
säälivällä tavalla ilmoittaisit hänelle kuolemastani ja hänen
tulevasta kohtalostaan. Ole hänelle isänä, hyvänä isänä. Älä
riistä yhdellä iskulla häneltä hänen joutilasta elämäntapaansa.
Sillä voisit hänet tappaa. Rukoilen häneltä polvillani, ettei hän
tekisi minua vastaan vaatimusta äitinsä perintöosasta. Mutta se
on tarpeeton pyyntö; hänellä on kunniantuntoa, ja hän käsittää,
ettei hän voi liittyä velkojiini. Paljasta hänelle ne kovat
elämänehdot, joihin olen hänet saattanut; ja, jos hän säilyttää
minut rakkaassa muistossa, sano hänelle minun puolestani, ettei
kaikki ole häneltä vielä hukassa. Työ, joka meidät molemmat teki
kerran rikkaiksi, voi saattaa hänelle takaisin sen omaisuuden,
jonka olen häneltä riistänyt. Ja jos hän tahtoo kuulla isänsä
neuvoa, isänsä, joka soisi voivansa jättää hetkeksi poikansa
tähden hautansa, lähteköön hän Intiaan. Veljeni, Charles on
rehellinen ja rohkea nuorukainen; saata hänet matkaan, sillä hän
kuolisi mieluummin kuin jättäisi maksamatta varat, jotka sinä
hänelle lainaat, sillä varmaan avustat häntä lainalla -- muuten
ei omatuntosi jätä sinua rauhaan. Ah, jos ei lapseni saa sinulta
hellyyttä, eikä aineellista apua, olen iankaikkisuudessa vaativa
Jumalalta kostoa kovuudellesi. Jos olisin voinut pelastaa jotain
omaisuudestani, olisi minulla ollut oikeus pidättää hänelle
joku määrä äitinsä perintö-osasta; mutta viime kuun suoritukset
ovat kokonaan tyhjentäneet rahalähteeni. En olisi kuollut
epätietoisena lapseni kohtalosta, olisin tahtonut kädenlyönnillä
vahvistaa lupauksesi siitä, että pidät Charles'ista huolta --
mutta nyt puuttuu minulta siihen aikaa. Kun Charles on matkalla
luoksesi, ojennan velkojilleni selvityksen pesäni tilasta. Uskon
voivani selkeän kirjaintilan avulla osottaa, etten ole itse
aiheuttanut onnettomuuttani. Se täytyy minun tehdä Charles'in
tähden. -- Hyvästi, veljeni. Olkoon Jumalan siunaus palkkasi
siitä holhouksesta, jonka sinulle olen uskonut ja jonka varmaan,
luotan siihen, olet ottava vastaan. Lakkaamatta on puolestasi
rukoileva yksi ääni siinä valtakunnassa, jonne meidän kaikkien
kerran täytyy lähteä, ja jossa minä sinä hetkenä, jona tätä
kirjettä luet, jo olen.
Victor-Ange-Guillaume Grandet.
-- Mitä juttelettekaan, sanoi isä Grandet, taittaen huolella kirjeen
ja pistäen sen liivintaskuunsa.
Hän loi veljenpoikaansa pelokkaan, tutkivan katseen, johon hän kätki
kaikki mielenliikutuksensa ja suunnitelmansa.
-- Oletteko jo lämmitellyt?
-- Olen, vallan mainiosti, rakas setä.
-- Kas, missä ovat meidän naisväkemme? huudahti setä, unohtaen että
veljenpojan piti nukkua hänen luonaan.
Samassa tulivat Eugénie ja rouva Grandet sisään.
-- Onko kaikki jo tuolla ylhäällä kunnossa? kysyi tynnyrintekijä,
joka jo oli saavuttanut vanhan kylmyytensä.
-- Kyllä, isä.
-- Siispä voitte antaa, rakas veljenpoikani, jos olette väsynyt,
Nanonin näyttää teille tien huoneeseenne. Se ei todellakaan ole
mikään hienonmaailman huone, mutta te saatte antaa anteeksi köyhälle
viinitarhurille, jolla ei aina ole äyriäkään kukkarossa. Verot
nielevät kokonaan pienet tulomme.
-- Emme tahdo olla vaivaksi, Grandet, sanoi pankkiiri. Teillä on
varmaan paljon juteltavaa veljenpoikanne kanssa. Toivotamme siis
hyvää iltaa. Huomenna näemme toisemme.
Nyt nousi koko seura ja kaikki tekivät lähtöä, kukin omaan
totuttuun tapaansa. Vanha notario etsi oven nurkasta lyhtynsä ja
tarjoutui saattamaan Grassins'it kotia. Rouva des Grassins ei ollut
varustautunut siltä varalta, että illanvietto loppuisi ennen aikaansa
ja hänen palvelijansa ei sentähden ollut vielä saapunut.
-- Suonette minulle kunnian tarjota teille käsivarteni? sanoi abbé
Cruchot rouva des Grassins'ille.
-- Kiitos. Minulla on poikani, vastasi tämä kuivasti.
-- Naisten ei tarvitse peljätä minun seurassani, sanoi kirkkoherra.
-- Anna toki käsivartesi herra Cruchot'lle, sanoi rouvalle hänen
miehensä.
Pappi kulki kaunis rouva käsipuolessaan verraten nopeasti, niin että
he pian olivat muutaman askeleen mitan päässä muusta seurasta.
-- Hän on sangen hauska, tuo nuori mies, sanoi pappi, puristaen
rouvan käsivartta. Nyt, hyvästi rypäleet, korjuu on tehty! Te voitte
sanoa jäähyväiset neiti Grandet'lle, parisilainen hänet vie. Jollei
tuo orpana ole pikiintynyt johonkin parisittareen, on Adolf-poikanne
hänessä tapaava sangen vaarallisen kilpailijan.
-- Olkaa huoleti, herra abbé! Tuo nuori mies on pian näkevä, että
Eugénie on vailla henkevyyttä ja suloa. Oletteko häntä tarkastanut?
Hän oli tänä iltana keltainen kuin vaha.
-- Olette kenties jo huomauttanut orpanaakin siitä?
-- Mikäpä olisi minua estänyt sitä tekemästä.
-- Asettukaa aina Eugénien rinnalle, rouva, niin ei teidän tarvitse
tuhlata sanoja serkusta. Nuori mies on kohta tekevä vertailun, joka...
-- Onpa hän jo luvannut syödä ylihuomenna päivällistä luonani.
-- Ah, jos vain haluaisitte, rouva... sanoi pappi.
-- Ja mitä tahtoisitte minun haluavan, herra abbé? Luuletteko
voivanne antaa minulle huonon neuvon? Olenpa jo saavuttanut
yhdeksännenneljättä ikävuoteni ilman että nimeni on saanut tahraa,
enkä pane sitä peliin, vaikka saisin sillä Suur-Mogulin valtakunnan.
Olemme molemmat siinä iässä, jossa pitäisi jo tietää mitä puhuu.
Teillä on todella, ollaksenne hengen mies, omituisia mielipiteitä.
Hyi! Sellaiset vain sopivat Faublas'lle.
-- Oletteko siis lukenut Faublas'ta?
-- En, herra abbé, mutta kyllä "Vaarallisia suhteita".
-- Ah, se kirja on paljon siveellisempi, sanoi pappi naurahtaen.
-- Mutta te saatatte minun pääni pyörälle niinkuin kenen hyvänsä
nuorenmiehen! Tahtoisinpa suoraan sanoen...
-- Niin, sanokaa pois, että aiotte neuvoa minulle ruman tien. Onhan
asia selvä. Jos tuo nuori mies, joka ei ole hullumpi, sen myönnän,
rakastuu minuun, ei hän enää ajattele serkkuaan. Parisissa, tiedän
sen kyllä, pitävät nuoret kunnon äidit sillä tavalla huolta lastensa
onnesta; mutta me elämme maakunnassa, herra abbé.
-- Se on totta, rouva.
-- Enkä minä enemmän kuin Adolfkaan suostuisi siitä hinnasta ostamaan
edes sataa miljoonaa.