aikaan antanut vaimolleen hänen kuutta frangiaan, ja silloin pani
hän aina, myötyään suuremman määrän vuoden viinisadosta, syrjään
pienen käsirahan vaimoaan varten. Ne neljä tai viisi louis'ta,
jotka otettiin päältäpäin siitä summasta, minkä joku hollantilainen
tai belgialainen maksoi Grandet'n viinisadosta, muodostivat rouva
Grandet'n varsinaisen vuosirahan. Mutta kun hän oli saanut nuo viisi
louis'tansa, saattoi sattua, että hänen miehensä häneltä kysyi,
ikäänkuin heillä olisi ollut yhteinen kukkaro:
-- Voitko lainata minulle pari sous'ta?
Tällä tavalla vaimo parka, onnellisena siitä, että saattoi tehdä
jotain miehelle, jonka rippi-isä oli selittänyt hänen herrakseen ja
mestarikseen, luovutti hänelle talven kuluessa muutamia taalereita
käsirahoistaan. Kun Grandet veti taskustansa sen sadan sous'n
kappaleen, jonka hän kuukausittain antoi tyttärelleen tämän pieniä
menoja varten, ei hän koskaan laiminlyönyt, sen jälkeen kuin oli
sulkenut kukkaronsa, kysyä vaimoltaan:
-- Ja sinä, äitiseni, tarvitsetko sinäkin jotain?
-- Ystäväni, saammepas nähdä, vastasi rouva Grandet perheenemännän
arvokkaisuudella.
Rouva Grandet'n mielenylemmyys jäi kuitenkin seurauksitta, sillä
hänen miehensä uskoi olevansa varsin huomaavainen vaimoaan
kohtaan. Filosoofeilla, jotka joskus elämässään kohtaavat jonkun
Nanonin, rouva Grandet'n, Eugénien, on täysi oikeus pitää ironiaa
Kaitselmuksen huomattavimpana ominaisuutena.
Näiden päivällisten jälkeen, jolloin ensikertaa oli ollut puhe
Eugénien naimisesta, meni Nanon herra Grandet'n huoneeseen etsimään
pullollisen viiniä ja oli palatessaan kompastumaisillaan portaihin.
-- Sinä vanha pässinpää, kompasteletko sinä niinkuin kaikki muutkin?
huudahti hänelle hänen herransa.
-- Herra, teidän käytävässänne on yksi porras rikkonainen.
-- Hän on oikeassa, sanoi rouva Grandet. Teidän olisi pitänyt jo
aikoja sitten korjauttaa se. Eilen oli Eugénie siinä taittamaisillaan
jalkansa.
-- Kas tässä, sanoi Grandet Nanonille, kun hän näki tämän käyneen
aivan kalpeaksi, koska tänään on Eugénien syntymäpäivä ja sinä olet
ollut lankeamaisillasi, ota sinäkin pieni lasillinen viiniä.
-- Niinpä olenkin sen hyvin ansainnut, sanoi Nanon. Minun sijallani
olisivat useimmat rikkoneet pullon, mutta minäpä pidin sitä suojassa,
vaikka olisi käsivarteni sen tähden katkennut.
-- Nanon parka! sanoi herra Grandet ja ojensi hänelle lasin viiniä.
-- Ethän satuttanut itseäsi? kysyi Eugénie katsoen osaaottavasti
palvelijattareen.
-- En, sain ajoissa kiinni kaidepuista.
-- No hyvä, koska tänään on Eugénien syntymäpäivä, sanoi Grandet,
niin tahdonpa laittaa portaat kuntoon. Te ette ymmärrä astua sille
puolelle, missä porras vielä on eheä.
Grandet otti kynttilän, jättäen vaimonsa, tyttärensä ja
palvelijattarensa pimeyteen, jota vain kamiinin loimottava tuli
valaisi, ja lähti noutamaan työpajastaan lautoja, nauloja ja muita
työtarpeitaan.
-- Saanko auttaa? huusi hänelle Nanon kuullessaan kalkutusta
portailta.
-- Ei tarvita! Selviänpä tästä yksinkin, vastasi tynnyrintekijä.
Samaan aikaan kun Grandet paikkaili madonsyömiä portaitaan ja
vihelteli täysin keuhkoin nuoruutensa aikaisia säveliä, kolkutti
kolme Cruchot'ta ovelle.
-- Tekö siellä olette, herra Cruchot? kysyi Nanon, tarkistellen
pienestä ristikkoikkunasta.
-- Niin, vastasi presidentti.
Nanon aukaisi oven, ja kamiinin valkea, joka heijastui kattoon, salli
kolmen Cruchot'n löytää huoneen sisäänkäytävän.
-- Ah, te tulette juhlimaan, sanoi Nanon, huomattuaan heidän kukkansa.
-- Suokaa anteeksi, herrani, huusi Grandet, kuullessaan ystäviensä
äänen, olen heti palveluksessanne! Enpä ole turhan ylpeä, parantelen
täällä juuri portaitani.
-- Älkää häiriytykö työssänne, herra Grandet! Onpa kolarikin
herra kotonaan, sanoi syvämielisesti presidentti, nauraen yksin
sukkeluudelleen, jota ei kukaan ymmärtänyt.
Rouva ja neiti Grandet nousivat seisaalleen. Presidentti, käyttäen
hyväkseen tuvassa vallitsevaa pimeyttä, lähestyi Eugénieta ja sanoi
hänelle.
-- Sallikaa, neiti, tänään, syntymäpäivänänne, minun toivottaa teille
joukon onnellisia vuosia ja kestävää terveyttä, josta teillä tähänkin
saakka on ollut syytä iloita.
Hän ojensi Eugénielle suuren, Saumurin oloihin nähden
harvinaisen kukkavihon; sitten kiersi hän kätensä tytön vyötäisten
ympärille ja suuteli häntä kummallekin puolen kaulaa sellaisella
tuttavallisuudella, joka sai tytön kokonaan hämille. Presidentti,
joka muistutti suurta ruostunutta naulaa, uskoi täten sopivimmin
alkavansa liehittelynsä.
-- Olkaa kuin kotonanne, sanoi Grandet astuessaan sisään. Te olette
tullut tänne juhlapäivää viettämään, herra presidentti!
-- Neidin läheisyydessä, puuttui kirkkoherra puheeseen ojentaessaan
hänkin kukkakimppunsa, ovat kaikki päivät veljeni pojalle juhlapäiviä.
Ja hän suuteli Eugénien kättä.
Herra Cruchot taas puolestaan suuteli sydämellisesti tyttöä
kummallekin poskelle ja sanoi:
-- Kuinka harvoin onkaan juhlaan syytä! Vuodessa on kaksitoista
kuukautta.
Asettaen kynttilän kamiinille kellon eteen, sanoi Grandet, joka ei
koskaan tahtonut päästää käsistään tilaisuutta sukkeluuksiin:
-- Koska nyt on Eugénien juhlapäivä, niin sytyttäkäämme kaikki
kynttilät!
Hän irroitti varovaisesti kynttiläjalkain suojukset, otti Nanonin
kädestä uuden paperiin käärityn kynttilän, pani sen tarkasti
paikoilleen, sytytti sen ja meni istumaan vaimonsa viereen, katsellen
vuoroin ystäviään, vuoroin tytärtään, vuoroin taasen molempia
kynttilöitään.
Abbé Cruchot, pieni lihavanläntä tyllerö, jolla oli päässä punertava
tekotukka ja joka muuten muistutti iloista vanhaa rouvaa, ojensi
eteensä hopeasoljilla varustettuihin lujiin kenkiin kytketyt jalkansa
ja sanoi:
-- Grassins'it eivät ole vielä tulleet?
-- Eivät vielä, vastasi Grandet.
-- Mutta he tulevat kai kuitenkin? kysyi vanha notario tehden
irvistyksen kasvoillaan, jotka muistuttivat kuorinkauhaa.
-- Niin luulen, vastasi rouva Grandet.
-- Teidän viininkorjuunne on jo loppunut? kysyi presidentti de
Bonfons herra Grandet'lta.
-- Kokonaan! vastasi vanha viinitarhuri ja alkoi kävellä edestakaisin
huoneessa, paisuttaen ylpeydestä rintaansa.
Käytävän ovelta näki hän Nanonin istuvan keittiössä lieden ääressä,
kynttilä vierellään, ja jatkavan siellä kehruutaan, jottei häiritsisi
juhlavieraita.
-- Nanon sammutapas kohta tuli takastasi ja kynttilästäsi! sanoi hän
astuen käytävään, ja tule meidän luoksemme. Onpa tosiaan arkitupa
kyllin avara meitä kaikkia varten!
-- Mutta, herra, te saatte hienoja vieraita.
-- Etkös sinä ole yhtä hyvä kuin hekin? Kaikkipa me olemme Aatamista
lähtöisin.
Grandet kääntyi presidentin puoleen ja sanoi hänelle:
-- Oletteko jo myönyt viininne?
-- En, minä annan sen vanhentua. Jos viini on hyvää, on se kahden
vuoden päästä vielä parempaa. Tehän tunnette hyvin viininomistajain
päätöksen pitää tavallisia hintoja tavarallaan. Belgialaiset eivät
tänä vuonna vedä meitä nenästä. Jos he menevät muille markkinoille,
hyvä, he palaavat kyllä pian takaisin.
-- Niin, mutta olemmeko yksimieliset, sanoi Grandet äänellä, joka sai
presidentin säikähtämään.
-- Onkohan kauppa jo käynnissä, ajatteli Cruchot. Tällä hetkellä
kuului ulko-ovelta koputus, joka ilmoitti Grassins'ien tulon. Heidän
astuessaan sisään keskeytyi rouva Grandet'n ja kirkkoherran välillä
alkanut sananvaihto.
Rouva des Grassins oli yksi noita pieniä, eloisia, pyöreähköjä,
tervevärisiä naisia, joiden on onnistunut maakunnan luostarimaisten
tapojen ja hyveellisen elämän avulla säilyttää nuorekas ulkonäkönsä
vielä nelikymmenvuotiainakin. He muistuttavat syksyn viimeisiä
ruusuja, joiden näkeminen ilahduttaa silmäämme, mutta joiden
terälehdissä on eräänlainen kankea kylmyys ja joiden tuoksu on
heikontunut. Hän pukeutui verraten hyvin, noudatti Parisin muoteja,
antoi sävyn Saumurin seuraelämälle ja piti iltakutsuja. Hänen
miehensä, muinoinen osastonpäällikkö keisarin kaartissa, oli
Austerlitzissa pahasti haavoittunut ja saanut sen johdosta eronsa.
Huolimatta kunnioituksestaan Grandet'ta kohtaan, puhutteli des
Grassins tätä vanhalla sotilaallisella suorasukaisuudella.
-- Hyvää päivää, Grandet, sanoi hän viiniporvarille, ojentaen hänelle
kätensä ja näytellen eräänlaista ylemmyyttä, jolla hän aina musersi
Cruchot'n väen.
-- Neiti, sanoi hän Eugénielle, tervehdittyään häntä, te olette aina
kaunis ja viisas, niin etten totta tosiaan tiedä, mitä voisin teille
lisäksi toivottaa.
Sitten ojensi hän Eugénielle pienen laatikon, jonka hänen
palvelijansa oli kantanut heidän muassaan ja joka sisälsi
Kap-kanervia, hiljan Eurooppaan tuotuja ja hyvin harvinaisia.
Rouva des Grassins suuteli sydämellisesti Eugénieta, tarttui hänen
käsiinsä ja sanoi:
-- Adolf on ottanut toimekseen ojentaa teille minun pienen lahjani.
Eugénieta lähestyi isokasvuinen, vaalea, solakka ja kalpea
nuorimies. Hänen käytöksensä ei ollut aivan tottunutta ja hän oli
näköjään hiukan pelokas, mutta Parisissa, missä hän oli suorittanut
lainopillisen tutkintonsa, oli hän kuluttanut kahdeksan tai
kymmenen tuhatta frangia yli sen määrän, minkä hänen vanhempansa
olivat hänelle varanneet. Hän lähestyi nyt Eugénieta, suuteli häntä
kummallekin poskelle ja antoi hänelle pienen työlaukun, jossa oli
kullatusta hopeasta valmistetut työkalut naiskäsitöitä varten.
Kilpeen oli somasti kaiverrettu kirjaimet E.G. Kun Eugénie aukaisi
laukun, valtasi hänet niin odottamaton ja täydellinen ilo, että
hän punastui ja alkoi vavista, kuten nuorten tyttöjen on tapa.
Hän suuntasi katseensa isäänsä, ikäänkuin kysyäkseen, saisiko
ottaa lahjaa vastaan, ja herra Grandet sanoi: "ota, tyttöseni!"
äänenpainolla, jota tuskin näyttelijä voisi matkia. Kaikki kolme
Cruchot'ta tunsivat asemansa menetetyksi nähdessään sen riemullisen
ja merkitsevän silmäyksen, jonka rikas perijätär loi Adolf des
Grassins'iin. Tytöstä tuntui nähtävästi lahjan arvo suunnattomalta.
Herra des Grassins tarjosi Grandet'lle nuuskaa, otti itsekin, puisti
nuuskan hiutaleet kunnialegionan nauhalta, joka riippui hänen sinisen
nuttunsa napinlävessä, ja katsahti Cruchot'ihin, ikäänkuin olisi hän
tahtonut sanoa:
-- Väistäkääpäs, jos voitte, tämä isku!
Rouva des Grassins suuntasi silmänsä sinisiin maljakoihin, joissa
Cruchot'iden kukkaset olivat ja katseli niitä pilkallisesti. Kun
asema oli käynyt näin vaaralliseksi, jätti abbé Cruchot muun seuran
kamiinin ääreen, lähti salin perälle, vieden Grandet'n mukanaan
ikkunakomeroon, kauvas Grassins'eista.
-- Nuo ihmiset, kuiskutti pappi saiturin korvaan, heittävät rahansa
ulos ikkunasta.
-- Ei haittaa, kun ne putoo minun kellariini, vastasi vanha
viiniporvari.
-- Jos te olisitte tahtonut antaa tyttärellenne kultasakset, olisitte
sen hyvin voinut itse tehdä, väitti pappi.
-- Annan hänelle enemmän kuin saksia, sanoi Grandet.
-- Veljenpoikani on nauta, ajatteli pappi, katsahtaen presidenttiin,
jonka sekava tukka teki hänen ruskeat piirteensä vielä rumemmiksi.
Eikö hän nyt voinut keksiä edes mitään pikkurihkamaa, joka olisi
näyttänyt joltakin?
-- Emmekö käy käsiksi peliin, rouva Grandet, sanoi rouva des Grassins.
-- Me otamme kaikki osaa, muodostamme kaksi pöytäkuntaa.
-- Koska nyt on Eugénien juhlapäivä, niin toimittakaa arvonta
molemmat lapset lukuunotettuina, sanoi isä Grandet.
Muinoinen tynnyrintekijä, joka ei koskaan itse ottanut peliin osaa,
tarkoitti tytärtään ja Adolfia.
-- Nanon, tuo pöytä tänne.
-- Tahdommepa auttaa teitä, neiti Nanon, sanoi rouva des Grassins
reippaasti, itse riemuiten siitä ilosta, jonka oli Eugénielle
tuottanut.
-- En ole koskaan elämässäni ollut niin iloinen kuin nyt, sanoi
hänelle tuleva perijätär. En ole milloinkaan nähnyt mitään niin
kaunista.
-- Adolf on itse tuonut laukun Parisista ja hän on sen myöskin itse
valinnut, kuiskutti rouva des Grassins hänen korvaansa.
-- Jatka, jatka vaan, sinä kirottu juonittelija! ajatteli
presidentti; maltas, kun sinä tai miehesi joudutte käräjöimään, niin
saadaan nähdä...
Notario istui nurkassaan, katsahti levollisesti abottiin ja ajatteli:
-- Grassins'it näkevät turhan vaivan! Minun omaisuuteni sekä veljeni
ynnä veljenpoikani tekevät yhteensä yksitoistasataatuhatta frangia.
Grassins'eilla on tuskin puoltakaan siitä. Sitä paitsi on heillä
tytär. Antakoon kuinka paljon hyvänsä, perijätär ja rahat tulevat
kyllä kerran meille.
Puoli yhdeksän aikaan olivat molemmat pöytäkunnat paikoillaan.
Rouva des Grassins'in oli onnistunut sijoittaa poikansa Eugénien
viereen. Kaikki peliin osaaottavat saivat kirjavat kortit ja
sinilasiset merkit käsiinsä ja kävivät innokkaasti, vaikka kömpelön
näköisinä peliin käsiksi, samalla kun he kuuntelivat vanhan
notarion pilapuhetta. Viimemainittu teki jokaisesta leikillisiä
huomautuksiaan. Itse asiassa ajattelivat kuitenkin kaikki Grandet'n
miljoonia.
Vanha tynnyrintekijä katseli täynnänsä turhamaisuutta rouva des
Grassins'in punaisia töyhtöjä ja loisteliasta pukua, pankkiirin
sotilaallista päätä, Adolfia, presidenttiä, kirkkoherraa ja
notariota, ja ajatteli salaa:
-- Nuo kaikki ovat tulleet tänne minun taalerieni tähden. Heillä on
ikävä, mutta he kestävät sen tyttäreni vuoksi. Hih! minun tyttäreni
ei tule kummallekaan noista, yhtä vähän toiselle kuin toisellekaan.
Nuo molemmat ovat minulle vain hyviä koukkuja kalastuksiini.
Tämä yleinen iloisuus vanhassa harmaassa arkituvassa, jota kaksi
kynttilää huonosti valaisi, naurunpuuskat, joita suuren Nanonin
rukin surina säesti ja jotka vain Eugéniessa ja hänen äidissään
olivat vilpittömät, vähäpätöinen tyttöpoloinen, jota kohtaan
osotettiin niin suurta mielenkiintoa, että hän muistutti omasta
arvostaan tietämätöntä joka taholta ahdistettua metsäriistaa,
tyttönen, joka otti kaikki hänelle osoitetut ystävälliset sanat
täydestä todesta -- kaikki tuo antoi tälle kuvaelmalle surullisen
naurettavan värin. Tuollaisia kuvaelmia sattuu muuten, kuten
tunnettu, kaikkialla ja kaikkina aikoina, mutta täällä oli se saanut
tavallista yksinkertaisemman luonteen. Grandet, joka näki näiden
kahden kilpailevan perheen teeskennellyn ystävyyden läpi ja joka
ymmärsi käyttää sitä loistavasti edukseen, hallitsi ja valaisi
koko näytelmää. Siinä seisoessaan muistutti hänen koko olentonsa
sitä ainoata uutta jumaluutta, johon enää uskotaan, kullan jumalaa
kaikessa loistossaan.
Hellillä tunteilla oli täällä vain toisarvoinen asema; oikeastaan
oli niillä sijansa ainoastaan kolmessa puhtaassa sydämessä, Nanonin,
Eugénien ja hänen äitinsä. Kuinka paljon tietämättömyyttä olikaan
heidän välittömyydessään! Eugénie ja hänen äitinsä eivät tienneet
mitään Grandet'n rikkauksista; he arvostelivat elämän tapahtumia
kalpeiden ajatustensa valossa ja tunsivat yhtä vähän kunnioitusta
kuin ylenkatsetta rahaa kohtaan, he kun olivat tottuneet olemaan
sitä ilman. Heidän tunteensa, joita heidän tietämättään loukattiin,
mutta jotka heissä olivat varsin voimakkaat, heidän koko sisäinen
elämänsä teki heidät omituisiksi poikkeusilmiöiksi tässä seurassa,
jossa kaikki muut arvostelivat elämää vain aineellisten näkökantojen
mukaan. Kuinka surullinen onkaan ihmiskohtalo siinä, että kaikki
onnentunne perustuu tietämättömyyteen!
Samalla hetkellä, kun rouva Grandet voitti kuusitoista sous'ta,
suurimman voiton, mikä tässä huoneessa oli koskaan voitettu, ja kun
suuri Nanon naurahti ilosta, nähdessään emäntänsä ottavan haltuunsa
tuon suuren rahamäärän, samalla hetkellä koputettiin ovelle niin
voimakkaasti, että naiset hypähtivät tuoleiltaan.
-- Noin ei koputa kukaan saumurilainen, sanoi notario.
-- Kuinka voikin tuollaista melua pitää! virkkoi Nanon. Tahtovatko ne
särkeä meidän ovemme?
-- Kuka piru siellä on? huusi Grandet. Nanon otti toisen kynttilöistä
ja lähti avaamaan Grandet'n saattamana.
-- Grandet, Grandet! huusi hänen vaimonsa, joka epämääräisen pelon
valtaamana syöksyi huoneen ovea kohti.
Kaikki pelaajat katsahtivat toisiinsa.
-- Katsokaamme mekin! sanoi herra des Grassins. Nuo iskut oveen
tuntuvat tietävän jotain onnettomuutta.
Samassa hetkessä sai herra des Grassins nähdä nuoren miehen, joka
kahta valtavaa arkkua ja matkalaukkua kantavan palvelijan seurassa
astui sisään. Herra Grandet kääntyi nopeasti vaimonsa puoleen ja
sanoi hänelle:
-- Rouva Grandet, menkää jatkamaan peliänne. Minä pidän tästä
herrasta huolta.
Tämän sanottuaan poistui hän ja työnsi rajusti kiinni oven. Jälelle
jääneet palasivat paikoilleen, kuitenkaan peliä jatkamatta.
-- Onko tulija Saumurista, herra des Grassins? kysyi tämän vaimo.
-- Ei, hän on matkustavainen.
-- Hän tulee varmaankin Parisista.
-- Niinpä kyllä, sanoi notario, ottaen taskustaan tuumanpaksuisen
vanhan kellonsa, joka oli tanakkatekoinen kuin hollantilainen
kauppalaiva, kello on yhdeksän. Tulimmaista! Postivaunut eivät
myöhästy minuuttiakaan.
-- Onko tuo herra nuori? kysyi abotti Cruchot.
-- On, vastasi herra des Grassins. Hänen matkatavarainsa täytyy
painaa keskimäärin kolme sataa kiloa.
-- Nanonhan ei palaakaan, sanoi Eugénie.
-- Hänen täytyy olla teidän sukulaisenne, sanoi presidentti.
-- Jatkakaamme peliämme, virkkoi rouva Grandet lempeällä äänellä.
Herra Grandet'n äänestä huomasin, että hän oli huonolla päällä;
ehkäpä hän ei pidä siitä, että huomaa meidän keskustelleen hänen
asioistaan.
-- Neiti, sanoi Adolf naapurilleen, hän on varmaankin serkkunne
Grandet, hauska nuori mies, jonka olen joskus nähnyt herra de
Nucingenin tanssiaisissa.
Adolf ei voinut jatkaa, sillä hänen äitinsä polki häntä jalalle.
Pyydettyään pojalta ääneen pari sous'ta panostaan varten, sanoi hän
tämän korvaan:
-- Osaatko pitää suusi kiinni, tyhmyri!
Samassa palasi Grandet ilman suurta Nanonia, jonka askeleet,
samoinkuin tavarankantajankin kuuluivat porraskäytävästä. Grandet'n
seurassa astui sisään muukalainen, joka jo jonkun ajan oli
pitänyt koko seuran uteliaisuutta ja mielikuvitusta sellaisessa
jännityksessä, jota voi ehkä verrata siihen, mikä syntyy kun etana
ilmestyy mehiläispesään tai riikinkukko kanatarhaan.
-- Istukaa lieden ääreen, sanoi Grandet hänelle. Ennenkuin nuori
muukalainen istuutui, tervehti hän kohteliaasti koko seuraa. Miehet
nousivat vastaamaan tervehdykseen ja naiset kumarsivat juhlallisesti.
-- Teillä on varmaankin kylmä, herrani? sanoi rouva Grandet; te
tulette ehkä...?
-- Tuollaisia ovat naiset, sanoi vanha viinitarhuri, katsahtaen
kirjeensä takaa, jota piti kädessään, jättäkää toki nuoriherra
rauhaan!
-- Mutta, isä, herra tarvitsee ehkä jotain, sanoi Eugénie.
-- Hänellä on kieli, millä puhua, vastasi viiniporvari jyrkästi.
Ainoa, joka tunsi hämmästystä tämän välikohtauksen johdosta, oli
juuri tullut muukalainen. Muut olivat jo tottuneet Grandet'n
yksinvaltiaaseen käytöstapaan. Vieras oli noussut viimeisten
kysymysten ja vastausten aikana, asettunut seisomaan selkä kamiiniin
päin ja nostanut toisen jalkansa tulta vasten, lämmittääkseen
kenkänsä anturaa, ja sanoi nyt Eugénielle.
-- Serkkuni, kiitän teitä, olen syönyt Tours'issa. Ja, lisäsi hän,
katsoen Grandet'hen, en kaipaa myöskään mitään, en ole edes väsynyt.
-- Herra tulee pääkaupungista? kysyi rouva des Grassins.
Kun herra Charles -- se oli Parisin Grandet'n pojan nimi -- kuuli
itseään puhuteltavan, otti hän esille pienen nenäkakkulan, joka
riippui ketjusta hänen kaulassaan, pani sen oikeaan silmäänsä
tarkastellakseen pöytää ja sen ääressä istuvia ihmisiä, tähysti
sangen nenäkkäästi rouva des Grassins'ia, ja vastasi sitten, kaikkia
kyllin katseltuaan.
-- Kyllä, rouva. -- Te pelaatte arpapeliä; jatkakaa, minä pyydän, se
on liian hauskaa, jotta sitä voisi jättää kesken.
-- Olinhan heti siitä varma, että serkku se on, ajatteli rouva des
Grassins heittäen vieraaseen pikaisia tutkivia silmäyksiä.
-- Seitsemän viidettä, huusi vanha abbé. Huomatkaahan toki, rouva des
Grassins, eikö se ollut teidän numeronne?
Herra des Grassins pani pelimarkkansa vaimonsa numerolle; mutta
jälkimäinen, pahojen aavistusten valtaamana, katseli vuoroin Parisin
serkkua vuoroin Eugénieta, ajattelematta enää peliä. Nuori perijätär
heitti tavan takaa salaisia silmäyksiä serkkuunsa, ja pankkiirin
rouvan oli helppo niissä huomata kasvavan ihmettelyn ja ihailun.
Toinen luku.
Herra Charles Grandet, kaunis kahdenkolmatta vuotias nuori mies,
oli tällä hetkellä hienoine käytöstapoineen omituinen poikkeusilmiö
näiden kunnon maakuntalaisten keskellä, jotka kukin kohdaltansa
panivat tarkkaan merkille hänen eleensä voidakseen niistä myöhemmin
tehdä pilaa.
Kahdenkolmatta vuotias on useassa tapauksessa vielä lapsi. Sadasta
kahdenkolmatta ikäisestä olisi varmaankin yhdeksänkymmentä yhdeksän
käyttäytynyt samalla tavalla kuin Charles Grandet. Muutamia päiviä
ennen kuvattua iltaa, oli hänen isänsä hänelle ehdottanut, että hän
lähtisi joksikin kuukaudeksi setänsä luo Saumuriin. Ehkä oli Parisin
Grandet'lla mielessä rikas veljentytär. Charles, joka matkusti ensi
kertaa maaseudulle, oli päättänyt esiintyä siellä maailmanmiehen
koko ylemmyydellä, saattaa koko kyläkunta loistollaan varjoon,
alottaa siellä uusi ajanjakso ja tuoda sinne kaikki parisilais-elämän
keksinnöt. Sanalla sanoen, hän oli päättänyt käyttää Saumurissa
enemmän aikaa kynsiensä kunnossapitoon kuin Parisissa ja esiintyä
puvustonsa puolesta kaikella sillä hienoudella, jonka moni nuori
maailmanmies mukavuutensa tähden usein laiminlyö.
Charles oli sentähden ottanut mukaansa Parisista kauneimman
metsästyspuvun, kauneimman pyssyn, kauneimman jahtipuukon ja
kauneimman tikarintupen. Niinikään oli hänellä matkassaan mitä
suurinta kekseliäisyyttä todistava valikoima erilaisia liivejä:
hänellä oli harmaita, valkeita, mustia, ruskeita, kullankirjavia,
helyillä koristettuja, täplikkäitä, kaksinkertaisia, pysty- ja
kääntökauluksisia, ylös saakka kiinnitettäviä, kultanappisia. Hän
toi muassaan kaikenlaatuisia siihen aikaan käytettyjä kauluksia
ja kaulaliinoja. Hänellä oli kaksi Buisson-pukua, ja hänen
liinavaatteensa olivat hienointa lajia. Matkassaan oli hänellä
myöskin äitinsä lahjoittama kaunis kullattu vaatetuslippaansa.
Häneltä ei puuttunut mitään täydellisen keikarin varustuksista.
Niinpä ei saa unhottaa pientä ihastuttavaa kirjoitustelinettä, minkä
hän oli saanut ainakin omasta mielestään rakastettavimmalta kaikista
naisista, Anettelta, joka nyt aviopuolisona ikävissään matkusteli
Skotlannissa, epäluulojen uhrina, pakoitettuna hetkeksi uhraamaan
onnensa. Charles'illa oli kaunista paperia varta vasten matkassaan
kirjoittaakseen kirjeen joka neljästoista päivä tälle naiselle.
Hänellä oli siis kaikki mahdolliset parisilaiset ylellisyystarpeet
mitä ajatella saattaa, aina ratsupiiskasta lähtien, joka kelpaa
kaksintaisteluun manaamiseen, hienosti kaiverrettuihin pistooleihin
saakka, joilla kaksintaistelu suoritetaan -- siis kaikki ne
työkalut, joita nuori tyhjäntoimittaja tarvitsee pitääkseen puolensa
elämässä. Koska hänen isänsä oli kehoittanut häntä matkustamaan
vaatimattomasti, ilman palvelijaa, oli hän tullut hänelle yksin
varatuissa postivaunuissa; hän ei tahtonut pilata omia hienoja
matkavaunujaan, mitkä olivat määrätyt hänen Anetteansa varten, joka
tulisi häntä tapaamaan ensi kesäkuussa Badenin terveyslähteille.