PERIJÄTÄR
Kirj.
HONORÉ DE BALZAC
WSOY, Porvoo, 1913.
Ensimäinen luku.
Maaseutukaupungeissa tapaa usein taloja, joiden näkeminen herättää
saman alakuloisen mielialan kuin synkimmät luostarit, autioimmat ahot
tai surullisimmat rauniot. Ehkä samalla huomaakin noissa taloissa
asustavan luostarin hiljaisuuden, aron kuivuuden ja raunioiden
kuolemanmuiston, elämä ja liike on niissä niin rauhallista, että
muukalainen luulisi niitä asumattomiksi, jos hänen silmänsä eivät
sattumalta kohtaisi kalpeita ja kylmiä kasvoja, luostarinomaista
henkilöä, joka vieraan askelten houkuttelemana on painanut päänsä
ikkunaruutua vasten. Tämä surullinen mieliala lepäsi myöskin erään
saumurilaisen talon yllä, joka nähtiin sen vuorisen kadun päässä,
joka yläkaupungin kautta johti linnaan. Tämä katu, nykyään vähän
käytetty, paahteinen kesällä, kylmä talven aikaan ja paikottain
hyvin pimeä, vetää puoleensa huomiota pienillä piikivillä lasketun
kivityksensä puolesta, joka on heleäkaikuinen ja aina puhdas ja
kuiva. Silmiinpistävä on myöskin tämän koukertelevan kadun ahtaus ja
sen hiljaiset talot, joita ympäröi vanhan kaupungin vallitus. Nämä
rakennukset, jotka, vaikkakin puusta tehdyt, ovat jo nähneet kolme
vuosisataa vierivän ylitseen, ovat mitä erilaatuisimpia ulkoasultaan
ja antavat tälle Saumurin osalle aivan erikoisen mielenkiinnon
muinaistutkijain ja taiteilijain silmissä. Onkin vaikeata kulkea
näiden talojen ohi ihastelematta niiden valtavia tammihirsiä, joiden
päihin on veistetty omituisia aiheita ja jotka mustine korkokuvineen
hallitsevat useimpien rakennusten pohjakerroksia. Useissa taloissa
ovat päädyt tiilikerroksen peittämät ja huippenevat suippokatoksi,
jonka hirret vuosien kuluessa sateen ja päivänpaisteen vaikutuksesta
ovat notkistuneet käyriksi. Vielä kiintyy katse rapistuneihin
ikkunalaitteihin, joissa vaivoin huomaa niiden mustuneet taidokkaat
veistokset ja jotka tuntuvat ylen heikoilta kannattamaan niitä
mullalla täytettyjä ruukkuja, joissa jonkun köyhän työläisnaisen
neilikat tai ruusut kukkivat. Myöskin sattuvat silmään talojen ovet,
suunnattoman suurilla metallilevyillä koristetut, joihin esi-isämme
ovat kirjoittaneet kotoiset hieroglyyfinsä, joiden merkitys on
jälkimaailmalta jäänyt salaan. Moni protestantti lienee niihin
tunnustanut uskonsa, moni salaseuralainen niihin kätkenyt kirouksensa
Henrik IV:ä vastaan. Moni porvari lienee niihin ikuistanut sukunsa
ylhäisen alkuperän, sen unohdetun loistokauden kunnian. Koko
Ranskan historia on noissa salakirjoituksissa. Huojuvan mökkirähjän
rinnalla, jonka seinään käsityöläinen on kiinnittänyt höylänsä,
ammattinsa merkin, on aatelismiehen asunto, jonka kivisen kaariportin
otsikossa vielä voi nähdä merkkejä hänen vaakunastaan, minkä vuoden
1789:n jälkeen näiden seutujen yli kulkeneet vallankumoukset ovat
lyöneet sirpaleiksi. Tällä kadulla ei pohjakerroksissa ole mitään
silmiinpistäviä kauppa- eikä varastohuoneita, keskiajan tuntijat
voivat täällä seurata esi-isiemme elämäntottumuksia niiden kaikessa
yksinkertaisuudessa. Pohjakerrosten matalat kauppasuojat, joissa
ei ole suuria ikkunoita eikä näytekaappeja, ovat syviä, pimeitä
ja ilman koristuksia sekä ulko- että sisäpuolelta. Niiden ovet
ovat kaksiosaiset ja korkeilla rautalevyillä silatut; yläovi on
sisältäpäin lukittu, mutta alaovi, jossa on teräsjänteellä varustettu
kello, käy lakkaamatta. Ulkoilma ja päiväpaiste tulevat sisään
tähän kosteaan luolaan joko oven yläpuolelta tai sylen korkeudella
lattiasta olevasta ikkunasta, mihin ovat kiinnitetyt vankat
luukut, jotka avataan aamulla ja suljetaan illalla rautapuomeilla.
Samalle seinälle ovat kauppatavarat ripustetut. Mitään ei ole vain
silmänkoreudeksi. Kauppatavaran laadusta riippuen on näytteillä pari
kolme tynnyrillistä suolaa tai kalaa, muutamia kääröjä palttinaa,
köyttä, messinkitouvia, tynnyrin vanteita ja lisäksi joitakin
vaatekappaleita.
Astukaamme sisään. Siistinnäköinen nuoruutta uhkuva tyttönen, jolla
on valkea kaulaliina ja punaiset käsivarret, jättää sukankutimensa,
menee kutsumaan isäänsä tai äitiänsä, joka tulee ja myö teille, mitä
tahdotte, mukavan levollisena, palvelevaisena tai itsetietoisena,
aina luonteensa mukaan, olipa sitten että on kysymyksessä kymmenen
pennin kauppa tai parinkymmenen tuhannen frangin. Tuossa istuu
tynnyripuu-kauppias ovensa edessä ja pyörittelee peukaloitaan
pakistessaan naapuriensa kanssa; itse asiassa ei hänellä näytä olevan
kuin muutamia tynnyrilautoja ja kaksi tai kolme riukukantamusta;
mutta satamassa hänen uhkea lautapihansa tyydyttää Anjoun
tynnyrintekijäin tarpeet; ja hän tietää lautaa myöten kuinka paljon
tynnyripuuta tarvitaan, kun sattuu hyvä viinivuosi. Auringon helle
teki hänet rikkaaksi mieheksi, sadekuurot saattoivat hänet kukistaa.
Yhtenä ainoana aamuna voi tynnyrin hinta vaihdella kahdestatoista
frangista kuuteen. Tässä maanosassa samoinkuin Tourainessakin
hallitsevat ilmanalan oikut kauppaelämää. Viinitarhurit,
maanviljelijät, puukauppiaat, tynnyrintekijät, majatalojen omistajat,
laivurit, kaikki ovat riippuvaisia auringon säteistä; illalla maata
pannessaan pelkäävät he sydämessään, että aamulla saavat kuulla yöllä
pakkasen käyneen vieraissa. He kammovat sadetta, tuulta, kuivuutta
tai kaipaavat vettä, auringonpaistetta, pilviä, kukin tarpeidensa
mukaan. Alituinen taistelu on käymässä taivaan valtojen ja maan
askareiden välillä. Ilmapuntari milloin synkistää, milloin tekee
toivorikkaiksi ihmisten kasvot. Saumurin vanhan pääkadun talojen
otsikoissa on kulkija lukevinaan sanat: "Suokoon taivas kultaisen
sään!" Ja naapuri vastaa naapurilleen: "Rahat tulevat taivaasta!"
tietäen mitä aurinko ja sade voivat saada aikaan. Lauantaisin on jo
puolipäivän aikaan turhaa koettaa tehdä edes viidenäyrin kauppaa
näiden kunnon porvarien kanssa. Jokaisella heistä on viinitarhansa
tai maatilansa ja hän rientää sinne viettämään pari joutilasta
päivää. Kun kaikki on etukäteen vankasti suunniteltua, myynnit
ja ostokset, jää kauppamiehelle kymmenen tuntia kahdestatoista
käytettäväksi peliseuraan, havaintojen tekoon ja yhtämittaiseen
naapurien elämän vakoilemiseen. Talonemäntä ei täällä voi ostaa
peltokanaa ilman että naapuri jälestäpäin utelee aviomieheltä, oliko
se hyvin paistettu. Nuori tyttö ei voi painaa päätänsä ikkunaan
joutumatta toimettomien miesryhmien huomion esineeksi. Kaikki on
täällä näkyvissä eikä näillä synkillä hiljaisilla taloilla ole mitään
salaisuutta. Kaikki tapahtuu avoimen taivaan alla; kukin perhe syö
ovensa edustalla aamiaisensa ja päivällisensä ja suorittaa samassa
paikassa myöskin aviolliset riitaisuutensa. Kadulla ei voi kävellä
joutumatta tutkivain katseiden ristituleen. Ja kun muukalainen
muinoin tuli tällaiseen maaseutukaupunkiin, töllisteltiin häntä joka
ovelta. Tällaisiin elämäntapoihin perustuvat useat hupaiset kaskut
tästä maakunnasta. Niinpä annettiin Angers'in asukkaille, jotka
tekivät pilaa näistä pikkukaupunkilaisten tottumuksista, liikanimi
"mahtailijat".
Vanhan kaupungin parhaat talot ovat tämän kadun yläpäässä, missä
muinoin asuivat seudun aateliset. Se surun painama talo, missä
tämän kertomuksen tapaukset ovat sattuneet, oli yksi noita
rakennuksia, kunnianarvoisa jäännös vuosisadalta, jolloin ihmisillä
ja ulkonaisilla olosuhteilla vielä oli se yksinkertaisuus, jonka
ranskalaiset päivä päivältä ovat menettämässä. Kun seuraa tämän
hupaisan kadun koukertelua, jossa kaikki tuo mieleen menneen ajan
ja houkuttelee esiin alakuloisen tunnelman, sattuu silmä pimeähköön
kadunpolvekkeeseen, jonka keskellä on herra Grandet'n talon ovi.
Herra Grandet nautti Saumurissa suurta kunnioitusta, minkä syitä ja
seurauksia tuskin se voi käsittää, joka ei ole koskaan pitempää tai
lyhempää aikaa oleskellut maakunnassa. Grandet, jota jotkut vielä
elossa olevat vanhukset kutsuvat "isä Grandet'ksi", oli 1789 varakas
tynnyrintekijä, joka taisi lisäksi lukea, kirjoittaa ja laskea.
Kun Ranskan tasavalta möi Saumurin ympäristöllä kirkon tiluksia,
oli tynnyrintekijämme nelikymmenvuotias ja oli juurikaan nainut
rikkaan puukauppiaan tyttären. Ottaen mukaansa kaiken irtaimen
omaisuutensa ja vaimonsa myötäjäiset lähti hän niiden hurjien
tasavaltalaisten luo, joiden toimena oli kansallistilusten myöminen,
ja keinotteli itselleen voileivän hinnasta, tosin laillisesti, mutta
ei silti oikeudenmukaisesti, seudun kauneimmat viinimäet, vanhan
abotintilan ja muutamia karjakartanolta. Koska Saumurin asukkaat
olivat varsin vähäisessä määrässä kumousmielisiä, pidettiin isä
Grandet'ta uskaliaana miehenä, tasavaltalaisena, isänmaanystävänä,
neropattina, jolla oli uusia ajatuksia, vaikka tynnyrintekijä ei
itse asiassa ajatellut muuta kuin viinitarhojaan. Hänet nimitettiin
Saumurin piirikunnan hallinnon jäseneksi ja hänen rauhaa rakastava
toimintansa tuntui niinhyvin valtiollisen kuin käytännöllisen elämän
aloilla. Valtiollisesti suojeli hän vanhan järjestelmän miehiä ja
teki kaikkensa estääkseen maastamuuttaneiden tiluksien myömistä.
Käytännössä taas hankki hän tasavaltalaiselle armeijalle parisen
tuhatta astiata valkeata viiniä, mistä hän antoi maksaa itselleen
runsaan korvauksen uhkeiden niittymaiden muodossa, jotka olivat
kuuluneet juurikään lakkautettuun naisluostariin. Konsulihallituksen
aikana tehtiin kunnon Grandet'sta määri. Yleisiä asioita hän
hoitikin kelpo tavalla, mutta vielä paremmin viinimäkiään.
Keisarikunnan aikana tuli hänestä taas pelkkä herra Grandet.
Napoleon ei rakastanut tasavaltalaisia ja pani Grandet'n sijalle,
jota pidettiin jakobiininä, rikkaan tilanomistajan, joka myöhemmin
sai paronin arvonimen. Grandet luopui ilman kaipausta kunnallisista
kunniatoimistaan. Hän oli, tietysti kaupungin parasta silmällä
pitäen, antanut rakentaa ensiluokkaiset tiet maatiloilleen. Talostaan
ja maatiloistaan, jotka olivat taidolla viljellyt, maksoi hän vain
vähäisen veron. Ja hänen viinitarhansa, tarkoituksenmukaisesti
järjestettyinä ja hoidettuina, tuottivat parasta viiniä. Hän olisi
sanalla sanoen voinut tavoitella kunnialegionan ristiä.
Tällä kannalla olivat asiat vuonna 1806. Herra Grandet oli silloin
viidenkymmenen seitsemän ja hänen vaimonsa noin kolmenkymmenen kuuden
ikäinen. Heidän ainoa tyttärensä, aviollisen rakkauden hedelmä, oli
täyttänyt kymmenen vuotta. Herra Grandet, jota sallimus nähtävästi
tahtoi lohduttaa arvotoimien menettämisestä, peri samana vuonna
ensin rouva de la Gaudinièren, rouva Grandet'n äidin, syntyään de la
Bertellière, sitten vanhan herra Bertellièren, edellisen isän, ja
vielä lisäksi rouva Gentillet'n, äidinäitinsä. Kukaan ei aavistanut
näiden perintöjen merkitystä. Nämä kolme vanhusta olivat pitkän
aikaa ahneesti keräilleet rahansa arkkuihinsa voidakseen niistä
kerran rauhassa nauttia. Vanha herra Bertellière nimitti rahojen
sijoittamista tuhlailuksi ja hänelle tuotti rahojen näkeminen
suurempaa mielihyvää kuin niiden koroista nauttiminen. Saumurin
asukkaat laskivat sentähden hänen varallisuutensa vain hänen
kiinteän omaisuutensa mukaan. Nyt saavutti herra Grandet täten
siis toisen arvomahdin, rahan; ja hänestä tuli seudun mahtavin
mies. Hänellä oli sata tynnyrinalaa viinimaata, joka hyvinä vuosina
lahjoitti hänelle tuhansia astioita viiniä. Sitäpaitsi oli hänellä
kolmetoista karjakartanoa, vanha abotintila, jonka akkunat hän
säästäväisyydestä oli antanut muurata umpeen, satakaksikymmentä
seitsemän tynnyrinalaa niittyä, missä kasvoi ja kukoisti kolme
tuhatta poppelia, jotka olivat istutetut 1793. Myöskin se talo,
jossa hän itse asui, oli hänen. Tällainen oli hänen kaikille
näkyvä omaisuutensa. Kuinka paljon hänellä oli muita varoja, sitä
saattoi vain kaksi henkilöä likimain arvailla: toinen oli herra
Cruchot, notario, jonka toimena oli avustaa Grandet'ta rahojen
sijoittamisessa, toinen oli herra des Grassins, Saumurin rikkain
pankkiiri, jonka liikeyrityksiin viinitarhuri salaisesti otti osaa.
Vaikkakin vanha Cruchot ja herra des Grassins pitivät tapanaan sitä
uskollista salaisuuksien säilyttämistä, jonka avulla maaseudulla
helposti voi hankkia luottamusta ja varallisuutta, osottivat he
julkisesti herra Grandet'ta kohtaan niin suurta kunnioitusta, että
syrjäiset saattoivat sen mukaan arvioida entisen määrin omaisuuden
suuruuden. Niinpä ei ollutkaan koko Saumurissa ainoatakaan sielua,
joka ei olisi ollut vakuutettu siitä, että herra Grandet'lla oli
salainen aarre, arkku täynnä kultarahoja, joiden penkominen yön
aikaan tuotti hänelle arvaamattomia nautinnon hetkiä. Toiset
saiturit saivat tästä tavallaan täyden varmuuden nähdessään miehen
silmät, joille keltainen metalli näytti ikäänkuin lainanneen
oman värinsä. Miehen katse, jolla on tapana nautinnolla hivellä
kultakasoja, saa aina, samoinkuin elostelijan, pelurin ja hovimiehen,
eräänlaisen selittämättömän ilmeen, ikäänkuin epävakaan, ahneen,
salaperäisen kiillon, mikä ei niiltä jää huomaamatta, joilla
on samoja mielihaluja. Tällaisten ihmisten katseet muodostavat
ikäänkuin intohimojen salaseuran merkkikielen. Herra Grandet herätti
ihmisissä siis sitä kunnioitusta, mitä voi vaatia mies, joka ei ole
kenellekään penniäkään velkaa, joka entisenä tynnyrintekijänä ja
viinitarhurina voi tähtientuntijan tarkkuudella sanoa, tarvitaanko
ensi viininkorjuussa tuhat vaiko ainoastaan viisisataa vatia, mies,
joka ei koskaan ollut kauppasuunnitelmissaan pettynyt, vaan osasi
aina pitää tynnyreitä kaupan, koska niistä maksettiin paremmin
kuin muusta kauppatavarasta, ja ymmärsi pitää viininsä kellarissa
kunnes sai siitä kaksisataa frangia, kun pikkukauppiaat saivat
myödä omansa sadasta. Vuoden 1811:n mainio viinisato, jonka hän
taisi säilyttää hyvin ja myödä vähissä erin, tuotti hänelle enemmän
kuin kaksisataa neljäkymmentä tuhatta frangia. Raha-asioissa oli
herra Grandet puoleksi tiikeri, puoleksi boakäärme. Hän osasi maata
väijyksissä, pitää saalistaan silmällä ja sitten yllättää sen yhdellä
hyppäyksellä; tämän jälkeen avasi hän kukkaronsa suun ja nielasi
taalerinsa sekä asettui sitten levolle rauhallisena kuin käärme, joka
sulattaa ruokaansa, intohimottomana ja kylmänä. Kukaan ei nähnyt
hänen kulkevan ohitse tuntematta pelon sekaista kunnioitusta. Kuka
saumurilainen ei olisi itse kaikessa hiljaisuudessa tuntenut hänen
käpäliensä raatelua? Kenelle oli herra Cruchot lainannut tarvittavat
rahat maatilan ostoon, mutta kahdeksan prosentin korkoa vastaan;
kenelle oli herra des Grassins diskontannut vekselin, mutta vaatien
suunnatonta välirahaa. Eikä kulunut päivääkään, ettei herra Grandet'n
nimeä olisi mainittu, olipa sitten että se tapahtui kauppatorilla
tai iltaseurojen keskustelun aikana. Olipa muutamille muinaisen
viinitarhurin rikkaus suorastaan isänmaallisen ylpeyden aihe. Moni
kauppias ja moni ravintolanisäntä sanoikin muukalaisille huomattavan
tyytyväisenä:
-- Herraseni, meillä on täällä pari kolme miljoonataloa, mutta kuinka
paljon herra Grandet omistaa, sitä ei hän edes itse tiedä!
Vuonna 1816 arvioivat Saumurin tottuneimmat omaisuuden tuntijat tämän
kunnon miehen varallisuuden noin neljäksi miljoonaksi; mutta vuodesta
1793 vuoteen 1817 oli hän ansainnut tiloistaan keskimäärin enemmän
kuin satatuhatta frangia vuodessa ja niin oli syytä luulla, että
hänen rahallinen omaisuutensa suunnilleen vastasi hänen maatilojensa
arvoa. Jos sentähden boston-pelin jälkeen tai viininviljelyksestä
puhuessa pakina sattui kääntymään herra Grandet'hen, virkkoivat
asiantuntevimmat: "Isä Grandet?... Isä Grandet'lla täytyy olla viisi
kuusi miljoonaa".
-- Te olette taitavampi laskumestari kuin minä, sillä minä en ole
koskaan päässyt tuntemaan hänen koko omaisuutensa arvoa, vastasivat
herra Cruchot tai herra des Grassins, jos he sattuivat tuollaista
puhetta kuulemaan.
Jos joku parisilainen puhui Rothschildista tai herra Laffittesta,
kysyivät saumurilaiset, olivatko he yhtä rikkaita kuin herra Grandet.
Ja jos parisilainen ivallisesti hymyillen tähän vastasi myöntävästi,
katselivat he toisiaan ja puistivat päitään epäillen tiedon
todenperäisyyttä. Tämä valtava omaisuus peitti kultaisella verholla
kaikki miehen teot ja toimet. Jos muinoin jotkut yksityisseikat hänen
elämästään olivat antaneet aihetta hymyilyyn, olivat pian nauru
ja pilkka kulutetut loppuun. Pienimmissäkin seikoissa oli herra
Grandet tullut kaupunkilaistensa esikuvaksi. Hänen sanojaan, pukuaan,
liikkeitään, hänen tapaansa räpytellä silmiään matkittiin kaikkialla,
sillä niitä tutkittiin samalla huolella kuin luonnontieteilijä tutkii
hyönteisiä, ja niinpä olikin tultu siihen tulokseen, että jokaisen
hänen pienimmänkin liikkeensä alle kätkeytyi syvä, mykkä viisaus.
-- Tuleepa pian ankara talvi, sanottiin, isä Grandet on vetänyt
käsiinsä turkishansikkaansa: meidän täytyy korjata viinisatomme. --
Isä Grandet ostaa runsaasti tynnyripuuta, tänä vuonna tulee hyvä
viinisato.
Herra Grandet ei koskaan ostanut lihaa eikä leipää. Hänen pehtorinsa
toivat hänelle joka viikko riittävän määrän salvokukkoja,
kananpoikia, munia, voita ja viljaa. Hänellä oli mylly, jonka
hoitajalla oli määrä toimittaa hänelle muun muassa jyviä ja leseitä.
Suuri Nanon, hänen ainoa palvelijattarensa, joka ei enää ollut nuori,
leipoi joka lauantai leivät talon tarpeiksi. Myöskin oli herra
Grandet tehnyt puutarhojensa vuokraajien kanssa sen sopimuksen,
että nämä pitivät huolta hänen vihannestarpeistaan. Hedelmiä sai
hän sellaisen määrän, että siitä riitti vielä torille myötäväksi.
Polttopuun sai hän vanhoista aitauksista ja häkeistä, joista
hän vähitellen vapautti peltonsa. Pehtorit kävivät tätä varten
asianalkaen kaupungissa, sijoittivat puun Grandet'n vajaan ja saivat
siitä vastalahjaksi hänen kiitoksensa.
Hänen ainoat tunnetut menoeränsä olivat rippiäyri, vaimonsa ja
tyttärensä vaatetus ja maksu erityisestä tuolista kirkossa; näihin
tulivat lisäksi menot valosta, Nanonin palkka, kattilain tinaus,
veronmaksu ja rakennusten korjaus. Hän oli hiljan hankkinut itselleen
kuusisataa auranalaa metsää, jonka vartioimisen hän uskoi naapurinsa
metsänvartijoille, luvaten näille korvausta työstä. Vasta tämän
anastuksen jälkeen söi hän toisinajoin metsänriistaakin.
Hänen tapansa olivat hyvin yksinkertaiset. Hän puhui vähän.
Tavallisesti tulkitsi hän ajatuksensa pienissä painavissa
lauselmissa, hiljaisella äänellä. Vallankumouksesta saakka, jolloin
hän ensi kertaa käänsi huomion puoleensa, oli kunnon Grandet
alkanut sammaltaa varsin väsyttävällä tavalla, mikä etenkin tuli
näkyviin, jos hänen täytyi puhua pitempään tai vastata johonkin
väitteeseen. Mutta tämä hänen sammaltelunsa, tämä puheen keskeyttely,
tämä hänen näennäinen loogillisuuden puutteensa, jota saattoi
pitää puutteellisen kasvatuksen aiheuttamana, kaikki tämä olikin
teeskentelyä. Muutamat tässä kertomuksessa esitetyt tapaukset
riittävät tätä perustelemaan. Muuten oli hänellä aina varalla neljä
puheentapaa, selvää kuin algebran lauselmat, jotka saivat pelastaa
hänet kaikista elämän ja kaupanteon pintehistä: "En tiedä. En voi. En
tahdo. Katsokaamme." Hän ei koskaan sanonut "kyllä" tai "ei", eikä
koskaan kirjoittanut sanaakaan.
Jos häntä puhuteltiin, kuunteli hän kylmäverisesti, laski leukansa
oikeaan käteensä ja nojasi oikean kyynäspäänsä vasempaan kämmeneensä.
Hän muodosti joka asiasta oman mielipiteensä, josta hän ei koskaan
luopunut. Pienempiäkin kauppa-asioitansa mietti hän pitkät ajat. Ja
kun hänen vastustajansa taitavan keskustelun jälkeen oli päässyt
hänen salaisten suunnitelmiensa perille ja luuli jo voittaneensa
hänet, sanoikin hän äkkiä:
-- En voi mitään päättää, ennen kuin olen neuvotellut vaimoni kanssa.
Hänen vaimonsa, jota hän piti täydellisessä orjuudessa, oli hänelle
mukava hätävara kaupanteossa. Grandet ei koskaan käynyt kenenkään
luona vieraissa eikä myöskään itse koskaan ketään kestinnyt, hän ei
pitänyt mitään melua ja näytti säästelevän kaikkea, myöskin ruumiinsa
liikkeitä. Hän ei tullut koskaan toisia liian lähelle, koska hän aina
oli kunnioittanut mieskohtaista omistusoikeutta.
Kuitenkin, huolimatta hänen lempeästä äänestään ja varovaisesta
esiintymisestään, ottivat joskus muinaisen tynnyrintekijän puhetapa
ja käytös oikeutensa, varsinkin kotosalla, missä hän oli vähimmin
varuillaan.
Mitä ruumiillisiin suhteisiin tulee, oli Grandet viiden jalan
korkuinen, tanakka ja leveäharteinen. Hänen pohkeensa olivat
kaksitoista tuumaa ympärimitaten ja hänen polvensa olivat kyhmyiset.
Hänen kasvonsa olivat pyöreät, ahvettuneet, rokonarpiset, hänen
leukansa oli suora, hänen huulensa olivat vailla kaarevuutta ja hänen
hampaansa olivat valkeat, hänen silmillään oli sama levollinen ja
ahmiva ilme, jonka kansa sanoo olevan basiliskeilla; hänen otsastaan,
joka oli täynnä poikkijuovia, ei puuttunut merkitseviä ulkonemia,
hänen keltaiset hiuksensa, joissa oli valkeita hapsia joukossa,
olivat kuin kulta ja hopea, kuten eräillä nuorilla ihmisillä oli
tapana sanoa, jotka eivät tienneet, kuinka vaarallista oli tehdä
pilaa herra Grandet'sta; hänen juuresta leveässä nenässään oli
suoninen kyhmy, jossa kansa sanoi pahuuden asustavan. Yleensä
todisti hänen ulkomuotonsa vaarallista viekkautta, kylmää harkintaa
ja sellaisen miehen itsekkäisyyttä, joka on tottunut kaikkiin
saiturin nautinnoihin. Ainoa ihminen, johon nähden hän ei ollut
kokonaan välinpitämätön, oli Eugénie, hänen ainoa tyttärensä ja ainoa
perijänsä. Muuten osotti hänen ryhtinsä, käytöstapansa ja käyntinsä
sitä luottamusta itseensä, jonka mies voi saavuttaa, kun hänellä
on kaikissa yrityksissään ollut onni myötä. Vaikkakin siis herra
Grandet'n tavat saattoivat joskus näyttää lempeiltä ja pehmeiltä, oli
hänellä kuitenkin rautainen luonne.
Hän kävi aina samaan tapaan puettuna ja jos joku juuri hänet
näki, näki hän hänet sellaisena kuin hän oli jo 1791. Hänellä oli
kömpelöt, nahkahihnalla solmitut kengät, juovikkaat villasukat,
kastanjanruskeat polvihousut hopeisine solkineen, ruskean ja
keltaisen kirjava samettiliivi, joka oli napitettu kaulaan saakka,
avara ruskea nuttu, jossa oli suuret laskokset, musta kaulaliina
ja kvääkerihattu. Hänen käsineensä, jotka olivat yhtä lujat kuin
santarmien, kestivät kaksikymmentä kuukautta, ja pitääkseen niitä
puhtaina, laski hän ne aina totuttuun tapaan samaan paikkaan hattunsa
reunalle.
Muuta ei Saumur tiennyt tästä miehestä.
Vain kuudella saumurilaisella oli oikeus tulla tähän taloon. Kolmesta
ensimäisestä oli merkillisin herra Cruchot'n veljenpoika. Sitten
kun tämä nuori mies oli nimitetty Saumurin ylimmän oikeusistuimen
presidentiksi, oli hän liittänyt Cruchot'n nimeen myöskin Bonfons'in,
ja hänen pyrkimyksensä päämäärä oli hankkia jälkimäiselle nimelle
vielä enemmän loistoa kuin Cruchot-nimellä oli. Hän merkitsi nimensä
C de Bonfons. Jos joku asianajaja oli kyllin ymmärtämätön kutsuakseen
häntä "herra Cruchot'ksi", sai hän pian tietää, minkä tyhmän kepposen
oli tehnyt. Tuomari oli suopea niitä kohtaan, jotka kutsuivat häntä
"herra presidentiksi", ja hänen koko viehättävän hymynsä armon saivat
osakseen imartelijat, jotka kutsuivat häntä "herra de Bonfons'iksi".
Presidentti oli kolmenkymmenen kolmen ikäinen; hänellä oli hallussaan
Bonfons'in maatila, joka antoi vuodessa tuloja seitsemän tuhatta
frangia; sitäpaitsi tiesi hän saavansa periä setänsä, notarion, sekä
toisenkin setänsä, Saint-Martin de Tours'in tuomiokapitulin pään,
joka niinikään kävi rikkaan kirjoissa. Nämä kolme Cruchot'ta, joita
tuki lukematon joukko sukulaisia ja jotka olivat suhteissa pariin
kymmeneen kaupungin perheeseen, muodostivat kokonaisen puolueen,
kuten muinoin Medicit Firenzessä; mutta samoin kuin Mediceillä, oli
Cruchot'illakin Pazzinsa.
Rouva des Grassins, jolla oli kolmenkolmatta vuotias poika,
seurusteli ahkerasti rouva Grandet'n kanssa, toivoen saavansa
vielä aikaan avioliiton rakkaan Adolfinsa ja Eugénien kesken.
Herra des Grassins, pankkiiri, auttoi kaikin puolin vaimonsa
suunnitelmia niiden alinomaisten ystävänpalvelusten kautta, joita
hän salaa teki vanhalle saiturille, ja hän tuli aina oikeaan aikaan
taistelutantereelle. Näillä kolmella Grassins'illa oli myöskin omat
puoluelaisensa, sukulaisensa ja uskolliset liittoveljensä.
Cruchot-laisten puolelta koetti kirkkoherra, joka oli sukunsa
Talleyrand, veljensä, notarion, avustamana tehdä tyhjäksi
pankkiirinrouvan laskelmat ja varata rikkaan perijättären
veljenpojalleen, presidentille. Tämä Cruchotlaisten ja des
Grassins'ien salainen kilvoittelu, jonka palkinto oli Eugénie
Grandet'n käsi, oli kaupungin seurapiireissä yleisenä puheenaiheena.
Meneekö neiti Grandet naimisiin presidentin vaiko Adolf des
Grassins'in kanssa? Tähän kysymykseen tiesivät jotkut antaa sen
vastauksen, ettei herra Grandet anna tytärtään kummallekaan. Tämä
kunnianhimoinen tynnyrintekijä etsi, niin väittivät he, vävykseen
Ranskan pääriä, joka kahdensadan tuhannen vuotuisista koroista
suostuisi ottamaan sukuunsa Grandet'n tynnyreineen päivineen. Toiset
taas selittivät, että herra ja rouva Grassins olivat ylhäistä
sukua sekä hyvin rikkaita, että heidän Adolfinsa oli hieno nuori
mies, ja että sellaisen avioliiton toki pitäisi tyydyttää miestä,
jolla ei ollut mitään sukuperää ja jonka koko Saumur oli nähnyt
tynnyrintekijän piilu kädessä vaeltavan ja joka sitä paitsi oli
kerran kantanut punaista jakobiinimyssyä. Tarkkanäköisimmät olivat
taas tehneet sen huomion, että herra Cruchot de Bonfons'ille oli
talo joka hetki avoinna, kun sitä vastoin hänen kilpailijansa kävi
siellä vain sunnuntaisin. Muutamat sen sijaan hokivat että rouva
des Grassins oli liian hyvä ystävä Grandet'n perheen naisväen
kanssa, jottei hän saisi tahtoaan perille, kun taas jotkut sanoivat
tietävänsä, että abbé Cruchot oli maailman ovelin mies, ja että pappi
kyllä aina suoriutuisi pelistä naistakin vastaan. -- "Tasaväkistä
peliä!" sanoi joku Saumurin neropatti.
Seudun vanhimmat asiantuntijat väittivät, että Grandet oli liian
suuri saituri salliakseen perheensä omaisuuden joutua vieraihin
käsiin. Heidän tietojensa mukaan oli Eugénien määrä mennä naimisiin
erään parisilaisen Grandet'n, rikkaan viinikauppiaan pojan kanssa.
Tähän vastasivat Cruchot'n ja Grassins'in puoluelaiset:
-- Kolmeenkymmeneen vuoteen eivät veljekset ole toisiaan nähneet.
Sitäpaitsi on parisilainen Grandet suunnitellut pojalleen suuremman
tulevaisuuden. Hän on piirineuvoston puheenjohtaja, edusmies, eversti
kansalliskaartissa ja kauppaoikeuden tuomari, hän ei tahdo mitään
tietää Saumurin Grandet'sta, vaan aikoo naittaa poikansa jonkun
napoleonilaisen herttuan perheeseen.
Mitäpä ei olisikaan puhuttu rikkaasta perijättärestä, joka oli
tunnettu kahdenkymmenen peninkulman päähän, aina lähikaupunkiin
saakka!
Vuoden 1818 alussa anastivat Cruchot-laiset itselleen huomattavan
edun Grassins'eihin verraten. Froidfondin kolmen miljoonan
maatila, joka oli tunnettu puistostaan, ihanasta linnastaan,
karjakartanostaan, koskistaan, lammikoistaan ja metsistään,
joutui myötäväksi, kun nuoren markiisi Froidfondin täytyi muuttaa
omaisuutensa rahaksi. Notario Cruchot, presidentti Cruchot ja
kirkkoherra Cruchot liittolaisineen estivät kaupan tapahtumasta
vähittäin. Notario sai nuorenherran myömään tilansa kokonaisuudessaan
selittämällä kuinka paljon selkkauksia ja rettelöitä tulisi, jos
useammalta ostajalta täytyisi periä heidän maksettaviaan; sensijaan
oli herra Grandet varma ostaja ja hän pystyi maksamaan koko hinnan
käteisellä. Näin viskattiin kaunis markiisinlinna Grandet'n ahnaaseen
kitaan, ja koko Saumurin hämmästykseksi maksoi hän kohta oston
jälkeen täyden kauppahinnan. Huhu tästä tapauksesta kulki aina
Nantes'iin ja Orleans'iin saakka.
Grandet tuli ensi kertaa linnaansa samalla hetkellä kuin sinne
palasi yksi sen hedelmävankkureista. Heitettyään valtiaan silmäyksen
omaisuuteensa, palasi hän Saumuriin varmana huomiostaan, että oli
sijoittanut rahansa viiden prosentin korkoa vastaan. Hän päätti
kohta pyöristää markiisilinnan alueita yhdistämällä siihen muut
tiluksensa. Mutta täyttääkseen taas kukkaronsa, johon oli tullut paha
lovi, päätti hän hakkauttaa maahan metsänsä, yksinpä poppelitkin
niittymailta.
On helppo ymmärtää, mikä merkitys Saumurissa oli Grandet'n talolla,
valkealla, kylmällä, hiljaisella talolla, joka oli kaupungin
ylimmällä paikalla, muurinraunioiden ympäröimä.
Oven kamana ja pielukset olivat, samoin kuin koko talokin, patakiveä,
tuota Loiren rannoilta peräisin olevaa valkeaa kiveä, joka on niin
haurasta, että se keskimäärin kestää tuskin kahta vuosisataa.
Ilmaston vaikutuksesta oli ovi tullut niin täyteen rakoilemia, että
se näytti kuin madonsyömältä ja muistutti jossain määrin vankilan
porttia. Oven päällä oli kovasta kivestä vuoltu korkokuva, joka
esitti neljää vuodenaikaa, mutta sekin oli jo kokonaan rapistunut
ja mustunut. Tämän yläpuolelta pisti esiin seinänulkonema, jolla
kasvoi kaikenlaista rikkaruohoa, kuten nokkosia, juhannuskukkia,
peltokiertoja ja ratamoita sekä pieni kirsikkapuu, joka oli jo
ehtinyt verraten korkeaksi. Itse ovi oli tammipuusta, ruskettunut ja
rapistunut, täynnä halkeamia, näköjään heikko, mutta itse asiassa
sangen vahva rautasiloineen, jotka muodostivat mittausopillisia
kuvioita. Oven keskikohdalla oli pieni nelikulmainen ristikolla
varustettu ikkuna ja sen alapuolella riippui ovenkolkutin, jonka
kädensijaan oli veistetty irvistävä miehenpää. Tämä omituisen
näköinen kolkutin olisi varmaan muinaistutkijassa herättänyt suurta
mielenkiintoa varsinkin noiden kummallisten kasvojen tähden, jotka
pitkäaikaisesta käytännöstä olivat jo kuluneet pilalle. Pienen
ristikkoikkunan kautta, joka oli ollut kansallissotien aikana
kurkistusreikänä, minkä läpi ystävä tunnettiin ystäväksi, saattoivat
uteliaat ohikulkijat nähdä pimeän vihreähkön käytävän sekä sen päässä
vanhat portaat, mitkä johtivat puutarhaan, jota hauskasti ympäröivät
paksut kosteat muurit, alati vettä tihkuvat ja köynnöskasvien
peittämät. Nämä muurit olivat muinaisia linnoitusvalleja ja niiden
harjalla oli naapuritalojen istutuksia.
Talon alikerrassa oli perheen tärkein huone, jonka ovi aukeni suoraan
porttiholviin. Harvat tuntevat mitä merkitsee perheen asuinhuone
Anjoun, Tourennen ja Berrin pikkukaupungissa. Se on samalla kertaa
odotushuone, sali, budoaari ja ruokahuone; se on yhteisen kotielämän
näyttämölava. Tänne saapui neljännesvuosittain parturi leikkaamaan
herra Grandet'n tukkaa, tänne tulivat pehtorit, pappi, aliprefekti ja
myllypoika. Tässä huoneessa, jonka molemmat ikkunat olivat kadulle
päin, oli laudoitettu laattia; vanhanaikainen, harmaa laudoitus
kattoi seinät ylhäältä alas, kattopalkit olivat niinikään harmaalla
värillä silatut ja niiden väliset pinnat olivat valkealla, mutta nyt
jo kellastuneella muurisavella kalkitut. Vanha kuparinen korkokuvilla
varustettu kello koristi valkokivistä karkeasti hakatun kamiinin
reunaa, jonka yläpuolella oli vihertävä peili, mikä oli laidoista
hiottu viistoon, niin että saattoi nähdä lasin paksuuden. Kamiinin
kummallakin puolen oli kuparinen kullattu kynttilänjalka, molemmat
kaksihaaraisia; jos otti kynttilöistä pois niiden ruusunmuotoiset
suojustimet, saattoi niitä käyttää jokapäiväistäkin tarvetta
varten. Tuoleja peitti vanhanaikainen koruompelus, johon aiheet
olivat otetut La Fontainen tarinoista; mutta tämä täytyi tietää
etukäteen, sillä muuten olisi sitä ollut vaikea arvata, värit
kun olivat aivan vaalenneet ja kuviot kuluneet välttämättömien
korjausten vuoksi. Tämän huoneen kussakin neljässä nurkassa olivat
jonkunlaiset ruoka-hyllyt, jotka ylempänä muodostuivat kaapiksi.
Vanha pelipöytä, jonka pinnassa oli mosaiikkikuvioita, mitkä
keskikohdalla muodostivat shakkilaudan, oli asetettu ikkunain
välisen seinän vierustalle. Tämän pöydän yläpuolella oli pitkulainen
barometri mustissa kehyksissä nauhoineen ja kultakirjailuineen,
joita kärpäset kuitenkin olivat kohdelleet niin huonosti, että
niiden alkuperäinen asu jäi arvoitukseksi. Kamiinin vastaisella
seinällä oli kaksi liituväritaulua, joista toisen sanottiin kuvaavan
rouva Grandet'n isoisää, vanhaa herra Bertillièreä ranskalaisena
kaartin luutnanttina, toisen taasen rouva Gentillet-vainajaa
paimenettarena. Kummassakin ikkunassa olivat punaiset uutimet, jotka
olivat kiinnitetyt tupsuilla varustettuihin silkkinyöreihin. Nämä
upeat uutimet, jotka huonosti sopivat Grandet'n yksinkertaisiin
tapoihin, olivat talon ostossa joutuneet hänen haltuunsa samoin kuin
peili, kello, kirjo-ompelulla päällystetyt tuolit sekä ruusupuiset
nurkkahyllyt. Sen ikkunan ääressä, joka oli lähinnä ovea, oli
pienellä alustalla ruokotuoli, kyllin korkealla, jotta rouva Grandet
saattoi siitä nähdä kaikki ohikulkijat. Pieni kirsikkapuinen
työpöytä täytti muun ikkunanedustan ja Eugénie Grandet'nkin pieni
nojatuoli oli sen vieressä. Viisitoista vuotta olivat äiti ja tytär
istuneet näillä paikoillaan huhtikuusta marraskuuhun ahkerassa
työssä päivien rauhallisesti vaihtuessa. Ensi päivänä marraskuuta
saattoivat he muuttaa talvisille sijoilleen kamiinin ääreen. Vasta
tuona päivänä salli Grandet arkituvassa lämmitettävän ja viime
päivänä maaliskuuta lakkasi taas lämmitys, huolimatta kevätkylmistä
tai syyspakkasista. Pienen kyökistä säästyneillä hiilillä täytetyn
lämmityskojeen avulla, jonka kunnon Nanon oli heille varannut,
pitivät he aamuisin ja iltasin koleina huhtikuun ja lokakuun päivinä
jäseniään lämpiminä parhaansa mukaan. Äiti ja tyttö huolehtivat
kaikista talon liinatarpeista ja he käyttivät niin tarkoin päivänsä
tähän työhön, että Eugénien täytyi kieltäytyä muutaman tunnin
unesta, jos hän tahtoi neuloa äidilleen kauluksen, ja tämäkin täytyi
hänen tehdä isältään varkain, koska isä ei sallinut turhaa valon
kulutusta. Saituri oli nimittäin jo pitkät ajat suurelle Nanonille ja
tyttärelleen jakanut kynttilät samoinkuin hän joka aamu jakoi leivän
ja muut päivän välttämättömät tarpeet.
Suuri Nanon oli kenties ainoa olento, joka olisi kyennyt kestämään
tämänlaatuista isännyyttä. Koko kaupunki kadehti Grandet'lta tätä
palvelijatarta. Suuri Nanon, joka oli saanut liikanimensä siitä, että
hän oli viisi jalkaa ja kahdeksan tuumaa pitkä, oli ollut Grandet'n
palveluksessa kolmekymmentä viisi vuotta. Vaikka hänellä oli palkkaa
vain kuusikymmentä frangia, pidettiin häntä kuitenkin yhtenä
Saumurin rikkaimmista palvelijattarista. Kun hän oli kolmekymmentä
viisi vuotta säästänyt kuudetkymmenet franginsa, oli hän voinut
sijoittaa herra Cruchot'lle neljä tuhatta frangia kiinnitystä
vastaan. Tämä suuren Nanonin pitkäaikaisen itsepäisen säästäväisyyden
tulos näytti jättiläismäiseltä. Kaikki muut palveluspiiat, jotka
näkivät, että tällä viisikymmenvuotias-poloisella oli leipää
vanhojen päiviensä varaksi, kadehtivat häntä siitä, ajattelematta
sitä orjuutta, jonka kautta hän oli varansa hankkinut. Kun tämä
palvelustyttö oli kahdenkymmenen kahden vuotias ei hänen vielä
ollut onnistunut saada mistään palvelijattaren tointa, hänen
ulkomuotonsa kun oli hyvin luotaantyöntävä. Vastenmielisyys hänen
olentoaan kohtaan oli kuitenkin varsin epäoikeutettu, sillä jos
hänen kasvonsa olisivat olleet kaartin krenatöörin hartioilla,
olisi niitä varmaan suuresti ihailtu; mutta ihmiset tahtovat, että
kaikki on omalla paikallaan. Kun hänen täytyi lähteä tulipalossa
hävitetystä kartanosta, jossa oli ollut lehmien paimenena, tuli
hän Saumuriin, etsien täältä palvelijattaren tointa. Herra Grandet
ajatteli niihin aikoihin naimisiin menoa ja hän tahtoi sentähden
täydentää talouttansa. Hän näki tämän tytön palaavan tyhjin
toimin ovelta ovelle. Tynnyrintekijänä osasi hän antaa arvoa
ruumiilliselle voimalle ja ymmärsi kohta, mikä hyöty hänellä tulisi
olemaan tästä herkulesmaisesta naisesta, joka seisoi jaloillaan
varmana kuin kuusikymmenvuotias tammi ja jolla lisäksi oli leveä
selkä, kuorma-ajurin kädet, sekä yhtä järkkymätön rehellisyys kuin
koskematon neitsyys. Eivät edes syylät, jotka koristivat näitä
sotilaallisia kasvoja, ei tiilenpunainen iho, eivät suonikkaat
käsivarret eivätkä ryysyt peloittaneet tynnyrintekijää, joka
kuitenkin vielä oli siinä iässä, jolloin sydämelläkin tavallisesti
on sananvuoronsa. Hän antoi tyttöparalle vaatteita, kengät, ravintoa
sekä palkan ja piti häntä palveluksessaan millään tavalla häntä
pahoin kohtelematta.
Kun suuri Nanon huomasi itseään tällä tavoin pideltävän, itki
hän salaa ilosta ja kiintyi lujin sitein tynnyrintekijään, joka
puolestaan kohteli häntä kuin ainakin täyttä omaisuuttaan. Nanon teki
kaiken; hän piti huolta kyökistä, pesi pyykin, huuhtoi sen Loiressa
ja kantoi sen kotiin, olkapäillään. Hän nousi vuoteesta varhain
aamun koittaissa ja meni levolle hyvin myöhään; viininkorjuun aikana
valmisti hän ruuan kaikelle korjuuväelle; hän vartioi kuin uskollinen
koira isäntänsä omaisuutta, ja sokeassa ihailussaan herraansa kohtaan
alistui hän nurkumatta kaikkiin tämän merkillisiin oikkuihin.
Vuoden 1811:n kuuluisan viinisadon jälkeen sai suuri Nanon, joka
silloin oli ollut palveluksessa kaksikymmentä vuotta, herraltaan
tämän vanhan kellon, ja se olikin ainoa lahja, minkä hän oli
koskaan isännältään saanut, sillä vaikkakin Grandet luovutti
neljännesvuosittain Nanonille kenkänsä, jotka sopivat tälle kuin
valetut, ei sitä kuitenkaan voi pitää minään lahjoituksena, sillä
kengät olivat peräti kuluneet. Pakko teki tästä palvelustytöstä niin
saidan, että Grandet alkoi hänestä pitää niinkuin koirasta voi pitää,
ja Nanon antoi kerta kaikkiaan sijoittaa kaulaansa piikkipannan ja
kesti kärsivällisesti sen repimiä haavoja. Jos Grandet leikkasi
leivästä liian säästeliäitä viipaleita, ei hän valittanut. Hän
alistui iloisella mielellä tähän talon terveelliseen ankaraan
elämänjärjestykseen, josta oli seurauksena ettei siellä kukaan
koskaan sairastellut.
Lisäksi oli Nanon täydellisesti perheen jäsen. Hän hymyili kun
Grandet'kin hymyili, suri, paleli, lämmitteli ja työskenteli hänen
kanssaan. Kuinka monta etua olikaan tuosta isännän ja palvelijan
yhtäläisyydestä! Koskaan ei ollut Grandet'lla vielä ollut syytä
epäillä palveluspiikaansa viinirypäleen, luumun tai persikan
näpistelystä.
-- Kas tuossa, Nanon, pidä hyvänäsi, oli hänen tapana sanoa, kun näki
jonkun hedelmien painosta kesken katkenneen oksan, joka olisi muuten
täytynyt heittää sioille.
Tälle maalaistytölle, joka oli nuoruudessaan saanut näin huonoa
kohtelua osakseen, tälle kaikesta lempeydestä poissuljetulle oli isä
Grandet'n kaksimielinenkin hymy kuin todellinen auringonsäde. Muuten
ei Nanonin yksinkertainen sydän ja rajoitettu pää voineet yhdellä
kertaa käsittää enempää kuin yhden tunteen ja yhden ajatuksen. Vielä
kolmenkymmenen viiden vuoden päästä oli hän tavan takaa näkevinään
itsensä seisomassa herra Grandet'n puupinojen edessä avojaloin ja
repaleissaan ja kuulevinaan tynnyrintekijän sanat:
-- Mitä etsitte, kaunis lapseni?
Hänen kiitollisuutensa pysyi alati nuorena.
Toisinaan tuli Grandet'n mieleen, ettei tuo ihmisparka ollut
koskaan kuullut elämässään ainoatakaan suloista sanaa tai tuntenut
kenessäkään naisellisuutensa vaikutusta sekä että hän kerran on
astuva Isänjumalan eteen koskemattomampana kuin Neitsyt Maria.
Silloin sanoi Grandet aina, säälin täyttämänä häntä silmäillen:
-- Nanon parka!
Näihin sanoihin vastasi vanha palvelijatar aina katseella, jota
on vaikea määritellä. Tuo huudahdus, alituisesti toistettuna,
muodosti lujan ystävyyssiteen, jossa jokainen uusinto oli uutena
renkaana. Tässä säälintunteessa, joka oli kuin leikillä tullut
Grandet'n mieleen ja jonka tuo vanha tyttö poloinen otti täydestä
todesta, oli jotakin kammottavaa. Tuo julma lempeys, joka vanhalle
tynnyrintekijälle tuotti monta ilon hetkeä, oli Nanonille hänen
korkein onnensa. Kukaan toinen ei koskaan sanonut sillä tavalla:
"Nanon parka", ja Jumalakin tuntee enkelinsä heidän äänensä salatusta
sävystä.
Saumurissa oli paljon perheitä, joissa palvelijoita kohdeltiin
paremmin, mutta siitä huolimatta ei perheenemännillä ollut lainkaan
aihetta kaikinpuoliseen tyytyväisyyteen. Senpä johdosta kysyttiinkin
usein:
-- Kuinka mahtavatkaan Grandet't kohdella suurta Nanoniaan, kun hän
on heihin niin kiintynyt? Hän menisi vaikka tuleen heidän tähtensä.
Keittiö, jonka ristikkoikkunat olivat pihalle päin, oli aina puhdas,
siisti ja kylmä, todellinen saiturin keittiö, jossa ei mitään saa
mennä hukkaan. Kun Nanon oli pessyt ruoka-astiat, korjannut aterian
tähteet ja sammuttanut tulen, jätti hän keittiön, jonka käytävä
eroitti arkituvasta, ja meni kehräämään isäntäväkensä luo. Yksi ainoa
kynttilä riitti iltasin koko perheelle. Nanon nukkui käytävän päässä
pienessä komerossa, jota valaisi katonrajassa oleva ikkuna. Hänen
järkkymätön terveytensä salli hänen asustaa tässä lokerossa, missä
hän talossa vallitsevan syvän hiljaisuuden vuoksi saattoi kuulla
pienimmänkin ritinän. Hänen täytyi kuin vahtikoiran nukkua vain
toisella korvalla ja olla yönkin aikaan valmiina nousemaan vuoteesta.
Tämän talon muut osat ja kolkat selviävät kertomuksemme kuluessa;
mutta jo arkituvasta, johon perheen kaikki komeus oli kasattu,
saattaa päättää muun huoneuston alastomuuden.
Vuonna 1819 teki suuri Nanon marraskuun puolivälissä eräänä
iltapuhteena ensi kerran tulen kamiiniin. Syksy oli ollut hyvin
kaunis. Tämän päivän tunsivat niinhyvin Cruchot'laiset kuin
Grassins'it perheen juhlapäiväksi. Niinpä varustautuivatkin nuo kuusi
kilpailijaa tapaamaan toisensa Grandet'n arkituvassa antaakseen
todisteen vilpittömästä ystävyydestään.
Aamulla oli koko Saumur nähnyt rouva ja neiti Grandet'n Nanonin
saattamina käyvän messuun ja kaikki tiesivät, että tänään oli neiti
Eugénien syntymäpäivä. Herra Cruchot, abbé Cruchot ja herra C. de
Bonfons pitivät silmämääränään saapua heti päivällisten päätyttyä,
ennen Grassins'eja, onnittelemaan neiti Grandet'ta. Kaikilla kolmella
oli sitä varten suunnattoman suuret kukkavihot, jotka olivat peräisin
heidän pienistä kukkamaistaan. Se kukkakimppu, jonka presidentti
aikoi lahjoittaa, oli taidokkaasti kultaripsuilla päättyvällä
sinisellä silkkinauhalla solmittu.
Tämän merkkipäivän aamuna oli herra Grandet seuraten vanhaa tapaa
yllättänyt tyttärensä vuoteessa ja juhlallisesti lahjoittanut hänelle
merkin isällisestä suosiostaan, mikä kolmentoista vuoden aikana
oli tapahtunut pienen kultarahan muodossa. Rouva Grandet lahjoitti
puolestaan tyttärelleen syntymäpäiväksi, samoin kuin uudeksi
vuodeksi, puvun. Vuoden vaihteessa sai Eugénie niinikään isältään
toisen kultarahan. Nämä kaksi pukua ja kultakolikkoa sekä vielä
pieni rahalahja isän syntymäpäivänä muodostivat pienen, noin sadan
taalarin erän, jonka isä kernaasti näki tyttärensä panevan säästöön.
Hän muutteli tällä tavoin rahojansa laatikosta toiseen ja kasvatti
johdonmukaisesti perijättärensä ahneutta. Joskus kysyi hän tytöltä
tämän säästön määrää, joka oli La Bertellièren hallussa korkoa
kasvamassa, ja sanoi aina silloin:
-- Siitä tulee sinun myötäjäistusinasi.
Myötäjäistusina on vanha, vieläkin säilynyt tapa eräillä
Keski-Ranskan seuduilla. Kun Berrissa ja Anjoussa nuori tyttö menee
naimisiin, saa hän kotiväeltään tai sulhasensa perheeltä kukkaron,
jossa on tusina, kaksitoista tusinaa, tai kaksitoista sataa kulta- tai
hopearahaa, aina varallisuussuhteiden mukaan. Köyhimmätkään
paimentytöt eivät mene naimisiin ilman myötäjäistusinaansa, olipa
että se sitten onkin laskettu vain kuparikolikoissa. Issoudunissa
puhutaan vielä rikkaasta perijättärestä, joka sai myötäjäistusinansa
sadan neljänkymmenen neljän portugalilaisen kultarahan muodossa.
Paavi Clemens VII, Katarina Medicin setä, lahjoitti veljensä
tyttärelle, tämän mennessä naimisiin Henrik II:n kanssa, tusinan
vanhoja kultamitaleja, joiden arvo oli suunnattoman suuri.
Kun isä päivällisen aikana oli nähnyt tyttärensä varsin kauniiksi
uudessa puvussaan, oli hän huudahtanut:
-- Koska nyt on Eugénien syntymäpäivä, niin tehkäämme tuli takkaan.
Se on oleva hyvä enne.
-- Neiti menee tänä vuonna naimisiin, se on varma, sanoi suuri Nanon,
kantaen pöydästä hanhen, tynnyrintekijäin fasaanin, tähteet.
-- Minä en näe Saumurissa ketään hänelle sopivaa, vastasi rouva
Grandet, luoden mieheensä pelokkaan silmäyksen, josta saattoi
päättää, kuinka syvässä aviollisessa orjuudessa vaimo parka huokaili.
Grandet katsahti tyttäreensä ja huudahti iloisesti:
-- Hän täyttää tänään kolmekolmatta vuotta! Tyttäremme naimisiinmenoa
täytyy ruveta ajattelemaan.
Eugénie ja hänen äitinsä vaihtoivat keskenään hiljaisen ymmärtävän
katseen.
Rouva Grandet oli mehuton, näivettynyt ja keltainen kuin kuiva
omena, eleiltään hidas ja laahustava; hän oli noita naisia, jotka
ovat luodut orjuutta varten. Hänellä oli suuri suu, suuri nenä,
suuri otsa, suuret silmät. Ensi näkemältä oli hänessä jotain, mikä
muistutti puisevaa hedelmää, jossa ei ole makua eikä mehua. Hänen
harvat jälellä olevat hampaansa olivat mustat, hänen suunympäryksensä
oli ryppyinen ja hänen leukansa muistutti kalossin kärkeä. Muuten
oli hän erinomainen nainen, todellinen La Bertellière. Abbé Cruchot
sai joskus tilaisuuden vakuuttaa rouvalle, ettei tämä nuoruudessaan
ollut _niin ruma_, minkä rouva kernaasti uskoikin. Koska hänellä
oli enkelimäinen lempeys, hyönteisen kärsivällisyys, harvinainen
hurskaus, järkkymätön mielenrauha ja hyvä sydän, säälittiin ja
kunnioitettiin häntä joka taholla.
Hänen miehensä ei koskaan antanut hänelle enempää kuin kuusi frangia
kerralla hänen pieniä menojaan varten. Niin naurettava kuin olikin
tämän naisen asema, joka oli tuonut pesään myötäjäisinä ja perintönä
enemmän kuin kolmesataa tuhatta frangia, ei hän kuitenkaan koskaan
asettunut vastakynteen sen riippuvaisuuden ja orjuuden johdosta,
missä hän tunsi itsensä niin syvästi alennetuksi, ei pyytänyt
koskaan mieheltään yhtään kolikkoa eikä tehnyt mitään muistutuksia
niiden rahasitoumusten laadusta, joita herra Cruchot toi hänen
vahvistettavikseen. Tämä hullu, salainen ylpeys, tämä sielunaateli,
jota Grandet alituisesti loukkasi, hallitsi kokonaan rouva paran
elämää.
Rouva Grandet'lla oli aina yllään vihreä levantinpuku, joka sai
kestää lähes vuoden ajan, valkea suuri pumpulikaulus, olkihattu, ja
sitäpaitsi melkein aina silkkinen esiliina. Koska hän vain perin
harvoin liikkui minnekään kotoaan, tarvitsi hän myöskin vähän kenkiä.
Sanalla sanoen, hän ei kaivannut mitään itseään varten.