Vilhelmina. Hartwig.
_Hartwig_ (keskiovesta). Tuolla on täti — minä puhelen nyt hänen
kanssaan. Armollinen rouva — onpa erittäin suotuisaa, että saan puhella
teidän kanssanne yksin.
_Vilhelmina_ (ystävällisesti). Te olette aina yhtä hieno, herra Hartwig.
_Hartwig_. Teidän veljenne tytär on tehnyt minuun hirveän —
sammumattoman vaikutuksen.
_Vilhelmina_ (säpsähtäen). Kuinka?
_Hartwig_. Sellaisen sammumattoman vaikutuksen, etten minä tiedä,
voisinko elää enää hetkeäkään ilman häntä — olkaa armelias.
_Vilhelmina_. Mutta, herra Hartwig — tekö se sitten olette tuo nuori,
kunnon mies, josta Bolzau yhä puhelee?
_Hartwig_. Onko hän puhellut nuoresta kunnon miehestä? — Niin - kyllä
kai — tietysti minä se olen.
_Vilhelmina_ (tunteissaan). Siinä tapauksessa tulee minun teille, herra
Hartwig, sanoa — etten minä suvaitse tuollaista leikkiä. Moinen mies,
joka ei osaa pitää kieltänsä hampaiden takana, vaan jopa sydän on aina
suussa — sellainen mies ei ole minun Ludmillalleni sovelias.
_Hartwig_. Ludmillalle? Suokaa anteeksi, minä en tarkoitakaan
Ludmilla-neitiä.
_Vilhelmina_. Ettekö?
_Hartwig_. En, minä tarkoitan teidän toista veljenne tytärtä, Berthaa.
_Vilhelmina_. Berthaako? Ha, ha, ha. (Sivulle.) Sehän on somaa!
(Ääneen.) Siinä tarkoituksessa tulee teidän kääntyä Schefflerin
puoleen, siinä asiassa on hänellä enemmän valtaa kuin minulla.
Tuollahan hän jo onkin.