Hartwig. Bolzau. Vilhelmina.
_Bolzau_. Mitä ihmettä te siinä teette, herra Hartwig — haetteko jotain?
_Hartwig_ (nousten seisaalleen). Niin — kyllä minä taisin hävittää
jotakin.
_Vilhelmina_ (levottomana). Missä Ludmilla lienee?
_Hartwig_. Suokaa anteeksi, armollinen rouva, mikä se teidän toinen
veljenne tytär on?
_Vilhelmina_. Bertha.
_Hartwig_. Oikein — Bertha! Se on mitä kauniimpia nimiä — oikeastaan on
Ludmilla vieläkin kauniimpi. Jos sallitte, niin menen naisien puheille.
Teidän palvelijanne! (Pois keskiovesta.)
_Vilhelmina_. Hän on merkillisen tunteellinen — eikö niin, Bolzau?
Mitähän se merkinnee? Eiköhän ne vaan olleet Ludmillan kanssa kahden —
_Bolzau_. Näetpä taaskin vaaroja —
_Vilhelmina_. Niin -— ja sinä ummistat silmäsi, kun joku vaara on
lähellä. Bertha valittaa päänkipua ja on sulkeutunut huoneesen — minä
en saata jättää häntä yksikseen. — Muista nyt vaan, ettet saa nukkua,
kuuletko, ukkoseni? (Luoden silmäyksen Bolzau'iin.) Onpa noiden
lapsipahojen kanssa tekemistä. (Pois keskiovesta.)
_Bolzau_. Hyvä juttu, että jättävät minut viimeinkin yksikseni. Eipä
usko, mikä tuska se on, kun tahtoisi noin hetkiseksi nukahtaa ja äkkiä
häiritään — se tekee oikein pahaa. Tuohan oli vasta hulluutta ruveta
juomaan Marienbaaderia, mutta sittenkin (katsahtaa ympärillensä) haha
— olen jo neljätoista päivää peräkanaa nukkunut päivällisuntani.
(Istuikse sohvalle.) Tuntuupa niin autuaallisen suloiselta, kun on noin
puoleksi hereillä, puoleksi unentoreessa — (haukottelee) se on oikein
taivaallista! Ah — ja — ja — ja! (On nukkua.)