IX

Raoul de Saint Hubertin hämmästyttävää ilmoitusta seuranneet kolme tai

neljä päivää olivat vaikeata aikaa kaikille Ahmed ben Hassanin leirin

asukkaille. Itse Saint Hubert, joka joka päivä vietti useita tunteja

yksinäisen tytön luona El-Hassissa, kärsivällisesti koettaen tunkeutua

sen pilven lävitse, joka tuntui verhoavan hänen lapsuusaikaisia

muistojansa, palasi joka käynniltään yhä varmemmin uskoen Jasminissa

löytäneensä etsimänsä perijättären. Tytön ja madame de Chaillesin

tavaton yhdennäköisyys, heidän ääniensä ja eleittensä merkillinen

samanlaisuus ja monet muut pienet yhtäläiset piirteet, jotka hän

lähemmin tutustuttuansa huomasi ja joiden hän selitti voimakkaasti

muistuttavan hänen ystävänsä puolisoa, vain lujittivat hänen

vakaumustansa ja haihduttivat kaikki epäilykset, joita hänen mieleensä

oli saattanut hiipiä.

Ja jokapäiväiset käynnit El-Hassissa tekivät muutakin kuin varmistivat

tätä lujaa uskoa ja saivat helläsydämisen ja intomielisen ranskalaisen

pyyhkäisemään syrjään monet esteet, jotka tuntuivat vastustavan hänen

järkeilyänsä, ja takertumaan ohueen lankaan, jonka varassa hänen

olettamuksensa oli. Hänen harrastuksensa ja myötätuntonsa olivat jo

alusta alkaen virinneet ja kävivät yhä voimakkaammiksi sitä mukaa

kuin hän joka päivä oppi paremmin ymmärtämään tytön luonnetta, joka

herätti hänessä samalla kertaa sekä sääliä että ihailua. Tytön

kärsivällisyys ja lempeys, hänen täydellinen itsensäkieltämisensä hänen

osoittaessansa horjumattomasti kiintyneensä mieheen, joka oli tehnyt

hänelle vääryyttä, ja hänen itsepintainen uskollisuutensa aikaisempia

liittolaisiansa kohtaan tehosivat Saint Hubertin luontaiseen

ritarillisuuteen, ja entistä varmemmin hän päätti, että vaikka lopulta

kävisikin ilmi, ettei tyttö ollut Isabeau de Chailles, joksi hän häntä

uskoi, ajattelisi hän tytön tulevaisuutta huolehtien erikoisesti hänen

menestyksestänsä. Diana oli useista syistä taipuvainen uskomaan häntä,

mutta pelkäsi hänen arvelunsa toteutumista, joka vain tekisi Pojun

rikkomisen yhä pahemmaksi pulmaksi, vieläkin hirveämmäksi kuin se oli

aluksi näyttänyt. Senvuoksi Dianasta tuntui Saint Hubertin päättely

sekä johdonmukaiselta että sitovalta, ja kreivin paljastukset vain

syvensivät vastuunalaisuudentuntoa, joka häntä painoi, ja kiihoitti

hänen vakavaa haluansa noudattaa naisellisen sydämensä kehoitusta.

Mutta eivät pyynnöt eivätkä rukoukset jaksaneet järkyttää sheikin

horjumatonta päätöstä. Yhä vielä epäillen tai ainakin tahtoen näyttää

epäilevänsä Ahmed kuunteli äänettömänä kaikkia Saint Hubertin

toiveikkaita vakuutuksia ja vastusti innokkaasti Dianan vetoomuksia.

Hän oli ehdottomasti päättänyt, ettei Dianan pitäisi mennä käymään

El-Hassissa.

Vieläpä hän jostakin syystä, jota hän ei tahtonut selittää, vaati

jyrkästi, ettei ainoakaan vihjaus tytön mahdollisesta syntyperästä

pääsisi Pojun korviin. Ja siinä suhteessa Diana pakostakin oli yhtä

mieltä hänen kanssansa, sillä Pojun suhtautumisen vuoksi oli mahdoton

edeltä käsin arvata, minkä vaikutuksen se tieto tekisi häneen. Hän

oli kirjaimellisesti totellut isänsä määräystä eikä ollut enää

käynyt El-Hassissa, jättäen tytön ajattelemaan, mitä halusi. Ja

paluu-illastansa saakka hän ei ainoastaan ollut kieltäytynyt puhumasta

tytöstä, vaan oli lisäksi vetäytynyt jöröttelemään yksinänsä ja

pysytellyt jäykästi erossa perhepiiristä. Dianakin oli tavannut hänet

vain kerran, lyhyen, ainoastaan viisi minuuttia kestäneen puhelun

aikana, joka oli ollut kiusallinen ja epätyydyttävä heistä molemmista.

Joukko nuoria hevosia oli paraillaan opetettavina ratsuiksi, ja se

tarjosi hänelle tekosyyn olla poissa muiden seurasta. Hän oli viettänyt

päivänsä ankarassa touhussa ratsastusmestarien parissa, joiden kanssa

hän oli uurastanut auringon noususta sen laskuun saakka, väsyttäen

itseänsä raskaassa ruumiillisessa työssä, turhaan koettaessaan unohtaa

alituisesti rinnassansa riehuvaa sielullista myrskyä, rakkauden ja

vihan välistä taistelua, joka päiväiseen aikaan, kun hänen oli pakko

keskittää kaikki ajatuksensa ja koko huomionsa käsittelemiinsä,

vaikeasti hillittäviin eläimiin, pysyi hieman tyynempänä, mutta joka

aina iltaisin alkoi jälleen raivota yhtä vimmaisesti kuin ennenkin ja

teki yksinäisyydessä — hänen entisen telttansa paikalle pystytetyssä

uudessa teltassa — vietetyt pitkät tunnit tuskaiseksi helvetiksi,

uurtaen hänen kasvoihinsa lähtemättömiä vakoja. Häntä oli palvelemassa

ainoastaan S'rir, sillä Ramadan oli huolehtimassa El-Hassin leiristä;

hän oli yksin ajatuksineen, yksin jäytävine katumuksineen, ja hitaasti,

mutta varmasti se tukahdutti vihan, jonka vallassa hän vielä luuli

sydämensä olevan.

Ja Caryll oli muuttunut melkein yhtä yksinäiseksi erakoksi kuin hänen

veljensäkin oli. Hän oli alusta alkaen ollut kylmän eristäytyvä

ja luoksepääsemätön; hän näyttäytyi toisten seurassa vain vähän

aikaa kerrallaan ja niin harvoin kuin kohteliaisuus suinkin myönsi.

Ainoastaan Saint Hubertin seurassa hänen jäykkyytensä vähän laukesi,

mutta silloinkin hän oli vaitelias ja itseensäsulkeutunut. Hän ei ollut

hiiskunut mitään siitä, että Poju oli aamuvarhaisella käynyt hänen

teltassaan, eikä kertaakaan vihjaissut _café mauressa_ sattuneeseen

mellakkaan, josta sheikki ei vielä tiennyt mitään.

Mutta Saint Hubert oli heti arvannut, että kadonnut tyttö, Caryllin

mielenkiinnon herättäjä, oleili nyt El-Hassissa. Ja Pojun saapumisen

jälkeisenä päivänä hän oli mutkattomasti kajonnut tapahtumaan ja

suoraan tiedustanut Caryllilta tytön ryöstäjää. Tähän kysymykseen

hän oli saanut vain happamen vastauksen: »En tiedä. En tuntisi sitä

kirottua raakalaista, jos hänet näkisinkin.» Mutta Saint Hubert oli

lukenut totuuden hänen punehtuneista kasvoistansa ja hänen silmiinsä

välähtäneestä vihan leimahduksesta.

Ja aina toivoen saavansa lisävalaistusta asiaan, joka melkein

yksinomaan askarrutti hänen mieltänsä, hän oli ihan peittelemättä

kertonut Caryllille samana iltapäivänä El-Hassissa tekemästään

havainnosta, vaatinut häntäkin puolestansa olemaan avomielinen,

kumonnut hänen vastaväitteensä ja udellut häneltä vähitellen kaikki,

mitä hän tytöstä tiesi. Mutta Caryll ei ollut osannut ilmaista mitään

sellaista, mitä Saint Hubert ei jo ollut saanut selville, ja tämä

ensimmäinen avomielisyyden purkaus oli samalla ollut myöskin viimeinen.

Senjälkeen oli Saint Hubert nähnyt häntä yhtä vähän kuin muutkin.

Ja tällä tavoin oli hitaasti vierinyt neljä päivää surkeassa

jännityksessä. Dianaa oli niiden aikana kalvanut ankara levottomuus,

jonka vain sheikin tavallistakin hellempi esiintyminen oli tehnyt

siedettäväksi. Ainoastaan heidän ollessansa kahden kesken syvenivät

syvät rypyt, jotka olivat synkistäneet Ahmedin kasvoja Pojun

paluusta saakka. Vain silloin salli hän Dianan nähdä vilahduksenkaan

taistelusta, jota hän kävi mielessään, samalla kun Saint Hubertin

lujan vakaumuksen herättämä epäilys ponnisti sitä melkein intohimoista

toivetta vastaan, ettei hänen poikansa uhri osoittautuisi Isabeau

de Chaillesiksi, jonka kohtalo oli niin kauan kiinnittänyt hänen

mieltänsä. Hän ei voisi tehdä mitään, ennenkuin saisi varmuuden. Ja kun

hän sen saisi, mitä hän sitten voisi tehdä? Kerran toisensa jälkeen hän

kysyi sitä itseltään.

Jos tyttö olisi de Chaillesin tytär, voisiko hän pakottaa Pojun

antamaan saman myöhäisen hyvityksen kuin hän itse oli antanut sille

naiselle, jolle hän oli tehnyt vääryyttä? Rakkautta, joka oli ollut

hänen ja hänen vaimonsa pelastus, ei ehkä olisi tässä toisessa

tapauksessa. Pojun todelliset tunteet olivat tuntematon suure. Ja jos

hän sitoisi tytön rakkaudettomaan avioliittoon vain välttämättömyyden

pakosta, eikö siitä saattaisi koitua tytölle vieläkin suurempia

kärsimyksiä kuin hän oli tähän saakka kestänyt?

Tulevaisuus tuntui toivottamalta pulmalta, joka näytti päivä päivältä

käyvän yhä toivottomammaksi ja sekavammaksi. Ja tästä vaikeudesta oli

alkuperäisesi vastuussa juuri hän itse.

Isäin synnit.

Hänen omansa ja nyt Pojun.

Häpeä ja katumus, jotka olivat painaneet häntä kaksikymmentä vuotta,

eivät olleet milloinkaan tuntuneet niin tuskallisilta kuin nyt. Ei

milloinkaan ollut Nemesiksen käsi tuntunut rusentavan häntä niin

raskaasti.

Saint Hubertin aina iltaisin poistuttua omaan telttaansa, jättäen

aviopuolisot yksin, oli Diana nähnyt miehensä häneen suunnatuissa

silmissä ilmeen, joka oli nostanut nyyhkytyksen hänen kurkkuunsa ja

kiidättänyt hänet Ahmedin syliin sääliväisen myötätunnon vallassa

kuiskaillen vakuuttamaan rakkauttansa ja suuteloillaan tukahduttamaan

toisen huulilta pusertuvat katkerat itsesyytökset. Mennyt oli

mennyttä, väitti hän, ja oliko hän kertaakaan moittinut Ahmedia? Ja

mitä olisi hänen elämänsä ollut ilman Ahmedin rakkautta, ilman hänen

kumppanuutensa tuottamaa riemua? Se olisi ollut tarkoitukseton,

epätäydellinen elämä.

Jollei Ahmed olisi ottanut häntä niinkuin otti, jollei hän olisi

pakottanut häntä tunnustamaan naisellisuuttansa, ei hän olisi

milloinkaan saanut tuntea syvää onnea, jonka hän Ahmedin toimesta oli

saanut vaimona ja äitinä. Pitikö Ahmedin rääkätä itseänsä jatkuvasti

muistelemalla sellaista, minkä hän, Diana, oli aikoja sitten

unohtanut? Eikö Ahmed ollut sovittanut, enemmänkin kuin sovittanut,

noita muutamia lyhyitä onnettomia kuukausia vuosikausien uskollisella

rakkaudella ja huomaavaisuudella, joka oli käynyt yli hänen odotustensa

ja tehnyt heidän yhdyselämänsä ihanteelliseksi kumppanusliitoksi?

Ja totisesti oli Ahmed saanut maksaa hinnan siitä surusta silloin,

aikanansa, kestämällä murhetta, suurempaa kuin hänen, Dianan, oli

koskaan tarvinnut kestää. Kärsimysten kautta oli rakkaus tullut heille

molemmille, sellainen rakkaus, joka oli liian ylevä jättääksensä sijaa

pahoittelulle, liian täydellinen turmeltavaksi katkerilla muistoilla.

Siten oli hän vetoavasti puhellut Ahmedille, kuten hän oli tehnyt

lukemattomia kertoja ennenkin, kun katumus oli masentanut miestä, niin

että hänen sydäntänsä vihloi.

Vain hän yksin näki Ahmedin silloin, kun häneltä oli kiskaistu pois

luonteenomainen kopean ylpeyden naamari, vain hän näki sheikin syvän

nöyrtymyksen, jota hän tuskin jaksoi kestää.

Eikä Ahmedin kalvava katumus ollut edes heidän avioelämänsä alkuaikoina

pukeutunut niin katkeriin muotoihin kuin neljänä viimeksi kuluneena

päivänä; sen jälkeen, kun Ahmed oli ensiksi tajunnut rakastavansa

vaimoaan, ei hän koskaan ollut osoittanut kiintymystään niin avoimesti

ja pidättymättä. Hän oli aina Dianaa kohtaan huomaavainen ja lempeä,

mutta Pojun paluun jälkeen oli hänen hellä huomaavaisuutensa ollut

suurempi kuin Diana oli koskaan ennen kokenut. Hänen kaikki tekonsa,

kaikki sanansa ja eleensä ja kaikki ajatuksensa näyttivät keskittyvän

Dianaan.

Vain yhdessä asiassa hän vastusti vaimoansa, ainoastaan yhdessä

suhteessa hän oli järkkymätön kuin kallio. Hellimpinäkin,

taipuvaisimpinakin hetkinänsä hän sittenkin pysyi lujana El-Hassissa

olevaan tyttöön nähden tekemässänsä horjumattomassa päätöksessä,

eivätkä Dianan kaikki rukouksetkaan jaksaneet suostuttaa häntä

muuttamaan ratkaisuansa.

El-Hassiin ei Diana saanut lähteä — hänen suostumuksellaan.

Rohkenisiko hän mennä ilman sitä?

Viimeisten neljän päivän kuluessa oli se ajatus usein johtunut hänen

mieleensä, mutta hän oli koettanut karkoittaa sen heti, kun se oli

tullut, sillä hänen suunnittelemansa teko tuntui käyvän yli hänen

voimiensa. Hänen puolisonsa sana oli laki häneenkin nähden, ja

kaikkina heidän yhdessäolonsa vuosina hän ei ollut kertaakaan pystynyt

menettelemään vastoin miehensä vähäisintäkään toivetta. Joka kerta

hänen oli ollut pakostakin mukauduttava Ahmedin tahtoon.

Olisiko hänellä rohkeutta vastustaa sheikkiä nyt?

Kauan, hyvin kauan sitten hän oli oppinut tottelemaan pelosta, ja

sitten herännyt rakkaus oli tehnyt sen helpoksi. Mutta hänen kaikesta

rakkaudestansa huolimatta hän tunsi vanhan pelon vielä väijyvän hänen

sydämensä pohjalla.

Saattaisiko hän edes noudattaakseen oman omantuntonsa vaatimuksia

ponnistautua rikkomaan sitä sääntöä vastaan, joka oli vuosikausia

ohjannut hänen elämäänsä? Olisiko hänellä kylliksi siveellistä voimaa

tahallaan uhitellaksensa Ahmedin tahtoa ja hänen välttämättömästi

seuraavaa vihaansa? Ahmed ei ikinä ymmärtäisi niitä syitä, jotka häntä

kannustivat. Hän pitäisi vaimonsa tekoa ainoastaan hänen lausutun

määräyksensä törkeänä rikkomisena, hänen toiveittensa suoranaisena

vastustamisena.

Antautua alttiiksi miehensä suuttumukselle — tehdä mitään salaista ja

vilpillistä! Mutta mitä muuta hän voi? Pyynnöt ja rukoukset olivat

kaikuneet kuuroille korville, ja hänen valittavaksensa oli jäänyt

noudattaa joko velvollisuuttaan miestänsä kohtaan tai velvollisuuttaan

omaatuntoansa kohtaan. Valinta oli vaikea, ja vasta viidennen päivän

aamuna Diana päätti, että tässä yhdessä asiassa hänen oli toteltava

omaa sisäistä vakaumustansa — että kaikista seurauksista huolimatta

hänen oli meneteltävä niin kuin hän varmasti uskoi oikeaksi.

Varhain sinä aamuna hän oli vedonnut vielä viimeisen kerran, ja

sheikin epäys oli ollut vieläkin yksikantaisempi ja käskevämpi kuin

ennen. Ja koko aamun oli Diana käynyt sisäistä taistelua, ja häntä oli

kammottanut lopullinen ratkaisu, joka hänen, sen hän tiesi, oli tehtävä.

Ja puolisen aika alkoi olla käsissä, ennenkuin se päätös syntyi. Koska

hän piti sitä velvollisuutenaan, menisi hän El-Hassiin — ja Ahmedin

sinä iltana palattua hän kertoisi, mitä oli tehnyt. Hän ei valehtelisi,

tekisipä hän mitä muuta tahansa. Jos hänen piti toimia vastoin

puolisonsa toivomuksia, pitäisi Ahmedin ainakin saada tieto siitä ja

mahdollisimman pikaisesti.

Kunpa hän olisi päässyt käymään siellä sheikin suostumuksella! Mutta

sitä ei kannattanut miettiä. Ahmed ei ikinä siihen myöntyisi. Siispä

Dianan oli mentävä, kuten hän oli suunnitellut, ja käytävä siellä

tänään, jolloin puolison poissaolo tarjosi siihen tilaisuuden. Hän

melkein toivoi, ettei sitä tilaisuutta olisi tullutkaan. Että Ahmed

itse oli tasoittanut hänelle tien, se vain lisäsi hänen harmiansa.

Jospa hänellä olisi ollut siveellistä rohkeutta ilmaistaksensa aikeensa

Ahmedille ennen hänen poistumistaan! Mutta hän ei ollut vielä tehnyt

päätöstänsä sillein, kun puoliso oli lähtenyt, ottaen Caryllin mukaansa

kaukaiselle leirille, joka oli päinvastaisella suunnalla kuin El-Hassi.

Vasta hänen tarkkaillessansa ratsujensa selässä loittonevia miehiä

oli hänen mieleensä välähtänyt, että jos hän milloinkaan mieli saada

aikeensa toteuttamisen tilaisuutta, oli se tilaisuus nyt tarjolla,

sillä miltei mahdotonta oli, että sheikki palaisi ennen iltaa.

Häntä puistatti vastenmielisyys. Inhoittava tilaisuus — ja inhoittava

välttämättömyys. Ja kun Ahmed palaisi, kun hänen olisi kerrottava —

Pieni batistinen nenäliina, jota hän kierteli hyppysissään, meni äkkiä

riekaleiksi, ja hän ponnahti pystyyn, päästäen vähäisen, katkeran

huudahduksen. Voi, minkä tähden se kaikki oli niin vaikeata? Minkä

tähden hänen täytyi koettaessansa menetellä oikein, täytyi tehdä

sellaista, mikä suututtaisi Ahmedia ja kenties särkisi luottamuksen,

jota Ahmed oli aina osoittanut häntä kohtaan!

Sillä hetkellä oli hänen uskalluksensa pettämäisillään. Mutta

ajatellessansa tyttöä hän pysyi lujana päätöksessänsä, sitä tyttöä,

joka saattoi olla Isabeau de Chailles.

Pelkkä lapsi — petettynä ja yksin! Ja kokonaiseksi neljäksi päiväksi

hän oli jättänyt tytön sellaiseen tilaan — koska hän itse oli arka

raukka.

Hänen huulensa värisivät, ja hetkisen hän seisoi kädet kasvoillansa.

Sitten hän kuiskasi: »Voi, Poju, Poju!» ja meni sisähuoneeseen

muuttamaan yllensä ratsastuspukua.

Hänen palatessansa oli puolinen odottamassa, ja muutamia minuutteja

myöhemmin astui Saint Hubert sisälle, katsahtaen katuvaisena kelloonsa.

»Myöhästynyt kuten tavallisesti. Olen pahoillani, Diane», pyyteli hän

anteeksi kiiruhtaessansa eteenpäin. Mutta ehdittyänsä emännän luokse

hän seisahtui, silmäillen pöytää, joka oli katettu ainoastaan kahdelle

hengelle.

»En tiennyt sinun olevan yksin», jatkoi hän, istahtaen Dianan vieressä

olevalle tuolille. »Sinun ei olisi pitänyt odottaa minua. Eilenillalla

Ahmed mainitsi aikovansa lähteä Ras-Djebeliin, mutta missä on Caryll?

Luulin hänen olevan täällä. Hänen telttansa oli tyhjä, kun äsken

vilkaisin sinne.»

Diana nosti munakasta lautaselleen, ennenkuin vastasi. »Caryll? Niin,

hän meni Ahmedin mukaan», virkkoi hän vihdoin huolettomasti ikäänkuin

olisi puhunut jokapäiväisestä tapahtumasta.

Saint Hubertin silmät levenivät kummastuksesta, mutta hän nieli

huulillansa pyörivän huudahduksen.

»Sepä hauskaa», sanoi hän kerkeästi. »Se antaa heille tilaisuuden —

paremmin tutustua toisiinsa. Tähän mennessä ei heillä ole ollut paljoa

tilaisuutta siihen. Olen aprikoinut, milloin erakko-parkamme tulisi

ulos kuorestaan.»

Diana katsahti häneen huulillaan omituinen, heikko hymy. »Ei hän

tullut. Hänet vedettiin», virkkoi hän kuivasti.

»Tarkoitatko, että se oli Ahmedin ehdotus?»

»Ehdotus? Rakas Raoul, milloin Ahmed ehdottaa mitään? Kuulin

sanoman, jonka Gaston toi häneltä tänä aamuna, eikä hurjimmallakaan

mielikuvituksella varustettu ihminen olisi voinut nimittää sitä

ehdotukseksi. Caryll lähti Ras-Djebeliin, koska Ahmed ei antanut

hänelle valinnan varaa.»

»Mutta niinkin ollen se on askel oikeaan suuntaan.»

Diana ravisti hitaasti päätänsä.

»Enpä tiedä», sanoi hän epäilevästi. »Olen ajatellut sitä koko aamun.

Olen miettinyt myöskin sitä, eikö kenties olisi ollut parasta, jollei

Caryll olisi lainkaan tullut tänne. Hän ei tunnu haluavankaan meidän

tutustuvan paremmin toisiimme. Olen koettanut kaikin keinoin osoittaa

hänelle, että hän on tervetullut ja kotonansa täällä, mutta hän ei

millään tavoin rohkaise minua. Kerran, tulonne jälkeisenä päivänä,

luulin lyhyen hetkisen aikana, että olin pääsemäisilläni häntä

lähemmäksi, että hän vastaisi pyrkimykseeni. Mutta hän ei tehnyt sitä.

Eikä hän senjälkeen enää ole antanut minulle uutta tilaisuutta. Hän

kaihtaa minua samoin kuin isäänsäkin, ja se koskee — enemmän kuin

osaan sanoin kuvata. Tiedän, ettei häntä suinkaan haluttanut tulla,

hänen kirjeensä osoittivat sen kylläkin selvästi, mutta minä perustin

hänen tuloonsa niin suuria toiveita. Arvelin hänen tänne saavuttuansa

pakostakin huomaavan, kuinka paljon me rakastamme häntä, kuinka

suuresti olemme häntä kaivanneet; luulin hänen vihdoinkin käsittävän,

kuinka paljon tämä ero on meille maksanut, ymmärtävän, että lähetimme

hänet Englantiin ainoastaan hänen omaksi hyväksensä. Mutta syystä tai

toisesta ei meidän ole onnistunut saada häntä sitä tajuamaan, meidän ei

ole onnistunut koskettaa häntä millään tavoin. Ja me olemme koettaneet,

me molemmat, kunnes Ahmedin kärsivällisyys on ehtynyt ja minä...» Hänen

äänensä tukahtui, ja hän ponnisteli mielenliikutustansa vastaan. »Minkä

tähden hän vihaa meitä niin katkerasti?» valitti hän surkeasti. »Hän

ei ole saanut vanhukselta tietää oikeata asianlaitaa, mikään ei ikinä

saa minua sitä uskomaan. Mutta hän vihaa meitä, ja minusta tuntuu, että

hän vihaa nyt enemmän kuin alussa. Ja minkä tähden? Onko syynä jokin

seikka, jonka hän arvelee meidän tehneen tai jättäneen tekemättä hänen

ollessaan täällä? Oi, Raoul, sinä tunnet hänet — sano minulle, onko

meissä vaiko hänessä syy siihen, että kaikki on käynyt niin huonosti

hänen tulonsa jälkeen! Sillä ei kannata väittää, etteivät asiat ole

huonosti, ja se melkein särkee sydämeni.»

Hän nousi äkkiä pöydästä ja kääntyi toisaalle salataksensa kyyneleet,

joita hän ei enää jaksanut pidättää.

Ja yhtä voimakkaan mielenliikutuksen vallassa kuin hänkin seurasi Saint

Hubert häntä hitaasti leposohvalle sydämensä sykkiessä tuskallisesti

ja kädet, joihin hän ei uskaltanut luottaa, työnnettyinä syvälle

takintaskuihin. Dianan läheisyys ja murhe ja suloinen, suruinen onni,

jonka tämä kahdenkeskinen hetki toi hänelle, myllersivät hänen mieltään

syvästi, panivat hänen tunteensa niin rajusti kuohuksiin, että hän

tajusi sen aiheuttaman vaaran. Ei milloinkaan ollut hänen osansa

esittäminen ollut niin vaikeata kuin nyt. Hän ei ollut koskaan ollut

niin vähällä ilmaista rakkauttansa, jota hän oli niin kauan salannut.

Häntä rääkkäsi toisen kyynelten näkeminen, hän tunsi voimainsa

heikkenevän, ja melkein huomaamattansa hän siirtyi likemmäksi hänet

vallanneen hurjan kaipauksen pakottamana. Sulkea Diana syliinsä,

puristaa häntä käsivarsillaan, jotka kiihkeästi kaihosivat häntä,

antautua, vaikka vain hetkiseksi, polttavan kiusauksen valtaan,

joka tuntui liian väkevältä hänen vastustettavakseen! Veri tulvahti

hänen päähänsä, ja sekunnin ajaksi häneltä unohtui kaikki muu paitsi

huutavaa kaipausta, joka oli niin kauan ollut tyydyttämättä. Mutta

hulluudesta, joka oli viedä hänen hillintänsä, leimahti äkkiä muisto,

joka vavahdutti häntä, ja hän kääntyi poispäin uskaltamatta enää katsoa

Dianaan.

Armollinen Jumala, mitä hän oli ollut tekemäisillään! Oliko hän

vajonnut niin alas? Oliko hän niin halpa, että saattoi häpäistä

Dianaa edes ajatuksissaankaan, niin kelvoton, että saattoi unohtaa

uskollisuuden ystäväänsä kohtaan? Ystäväänsä — joka luotti häneen!

Jospa Ahmed tietäisi, kuinka vähällä hän oli ollut pettää sen

luottamuksen! Entä Diana, joka oli suonut hänelle ehdottoman

luottamuksensa ja ystävyytensä — kuinka halveksivasti ja inhoten Diana

olisikaan kääntänyt hänelle selkänsä, jos hänen huulillansa minuutti

sitten värähdelleet sanat olisivat tulleet lausutuiksi!

Mutta Dianan halveksiminen ja inho eivät olisi voineet olla syvemmät

kuin hän itse tunsi nyt, jolloin hänen läheisyytensäkin tuntui Dianan

puhtauden herjaamiselta. Diane, Diane, hänen elämänsä ainoa rakastettu

— mutta Ahmedin puoliso! Hän pyyhkäisi pois otsallensa kihonneet isot

hikihelmet, terästäytyi ja meni taaskin sohvan ääreen.

»Vika on luultavasti olosuhteissa», sanoi hän verkalleen, pinnistäen

äänensä tasaiseksi. Ja omaan surkeuteensa syventynyt Diana ei tuntunut

huomanneen, kuinka kauan he olivat hänen kysymyksensä jälkeen olleet

vaiti.

»Olosuhteiden syy», kertasi kreivi, kun toinen katsahti häneen

käsittämättä hänen sanojaan. »Ja hänen tulonsa jälkeen on sattunut —

sekaannuksia, jotka ovat tehneet nämä viimeiset neljä päivää sangen

vaikeiksi meille kaikille.»

»Mutta mitä ne sekaannukset liikuttavat Caryllia? Eiväthän meidän

asiamme — hänen veljensä asiat mukaanluettuina — koske häneen lainkaan.

Hän ei ole kertaakaan puhunut Pojusta eikä kummastellut, miksi hän

elää sillä tavoin kuin elää. Hän on yhtä välinpitämätön Pojusta kuin

meistäkin. Ja oi, Raoul, rukoilin niin palavasti, että poikani olisivat

ystävyksiä.»

Mutta Saint Hubert, joka tunsi asiat paremmin kuin hän, ei voinut muuta

kuin toivottomasti kohauttaa olkapäitänsä.

»Hän on omituinen nuorukainen», virkkoi hän, suruksensa tajuten, että

lohdutus, jota hän koetti tarjota, lievittäisi vain hyvin vähän Dianan

murhetta ja pettymystä, »tavattoman ujo ja tavattoman arka — hm —

ilmaston muutoksille. Mutta kaikesta ujoudestaan huolimatta hän ei

ole typerä, ja hän on tuskin saattanut olla huomaamatta, ettei täällä

vallitsevia olosuhteita hevillä voida pitää normaalisina. Hän kenties

tuntee saapuneensa vaikealla hetkellä ja pelkää olevansa tunkeileva,

jos — jos hän millään tavoin pyrkisi työntymään esille. Hän on ollut

täällä vasta muutamia päiviä, ja kaikki täällä on hänestä uppo-outoa.

Anna hänelle aikaa, Diane, äläkä lakkaa toivomasta! Hänen luonteessansa

on parempiakin puolia kuin hän on täällä näyttänyt, jos hän vain

tahtoisi olla oma itsensä. Mutta häntä jäykistävät ennakkoluulot,

ja hän on jossakin määrin itseensäsulkeutunut. Eikä hänen asemaansa

tee helpommaksi se, että me kaikki olemme enemmän tai vähemmän

kiusaantuneita juuri nyt. Mutta kun tämä nykyinen vaikeus saadaan

selvitetyksi..» Saint Hubertin ääni petti, ja Diana ehätti tarttumaan

hänen ajatukseensa.

»Jos se milloinkaan selviää», huudahti Diana masentuneesti. »Oi, Raoul,

mihin tämä sekasorto lopulta vie?»

Saint Hubert kohautti olkapäitänsä vieläkin toivottomammin kuin äsken.

»Jumala tietää», vastasi hän lyhyesti. Ja hetkisen he molemmat olivat

ääneti.

Sykertyneenä ison leposohvan pieluksien sekaan Diana tuijotti

avaruuteen, miettien, miten hän osaisi kajota mielessänsä olevaan

asiaan, ja aprikoiden, vastustaisiko Raoulkin hänen suunnittelemaansa

tekoa. Sopisiko hänen edes puhua siitä, sillä hänen avomielisyytensä

vain saattaisi Raoulin vaikeaan asemaan, koska viimemainittukin tiesi,

ettei Ahmed sitä hyväksynyt. Olisiko se oikein Raoulia kohtaan, joka

aina oli ollut niin uskollinen ystävä heille kummallekin? Hän kääntyi

kiihkeästi kreivin puoleen.

»Onkohan koskaan avioparilla ollut niin hyvää ystävää kuin sinä olet

ollut meille, Raoul?» puhkesi hän puhumaan. »Tiedät, mitä merkitset

Ahmedille, mutta en usko sinulla olevan hämärää aavistustakaan siitä,

kuinka paljon olet auttanut minua koko tuttavuutemme aikana. Enkä

voi kertoa siitä sinulle, sinun on vain luotettava sanoihini — ja

uskottava, että olen kiitollinen.»

Kiitollinen, muuta kuin kiitollisuutta ei hän ikinä saisi Dianalta!

Saint Hubertin kädet puristuivat nyrkkiin, ja hän kumartui karistamaan

tuhkaa savukkeestaan, jotta toinen ei näkisi hänen kasvojensa tuskaista

ilmettä.

»Entä eikö minun tarvitsekaan olla kiitollinen mistään?» vastasi hän

omituisesti jupisevalla äänellä. »Eikö päähäsi ole koskaan pälkähtänyt

ajatella, mitä ystävyytesi — ja Ahmedin ystävyyden — täytyy merkitä

minun kaltaiselleni yksinäiselle miehelle?»

Diana naurahti pehmeästi ja pudisti torjuvasti päätänsä. »Hölynpölyä,

Raoul», väitti hän. »Älä ole niin vaatimaton! Sinulla on enemmän

ystäviä kuin tiedätkään.»

Mutta samassa hänen ajatuksensa pyörähtivät toisaalle, ja hänen

katseensa muuttui jälleen totiseksi.

»Sinä kävit tänä aamuna El-Hassissa tavallista aikaisemmin, etkö

käynytkin? Ennen lähtöänsä Ahmed tiedusti sinua, mutta Gaston ilmoitti

sinun jo menneen. Ei; en luule mitään varsin vakavaa olevan tekeillä»,

ehätti hän vastaamaan toisen kysyvään katseeseen, »vain jotakin

pohjoisista vahdeista. Hän on vihdoinkin kutsunut ne leiriin. En oikein

tiedä, minkä tähden hän halusi kertoa siitä sinulle. Hänellä oli kiire,

eikä hän puhunut ihan selvästi. Joka tapauksessa se ei tuntunut minusta

tärkeältä. Miten lieneekään laita maan muissa osissa, ei lähistöllämme

ole ollut levottomuuksia millään suunnalla. Vahdit sijoitettiinkin

ainoastaan sen tähden, että minä olin täällä yksin. Kun Ahmed on

kotosalla, ovat ne tyyten tarpeettomia, ja hän on viikkokausia aikonut

kutsua ne pois. He saapuivat myöhään eilenillalla ja lähtivät tänä

aamuna hänen kanssansa Ras-Djebeliin. He ovat melkein kaikki naineita

miehiä, ja heidän vaimoistaan ovat useimmat siellä.» Hän pysähtyi

hetkiseksi, hänen teeskentelemättömät silmänsä peittyivät äkkiä hänen

poskillensa painuneiden tuuheiden tummien ripsien taakse, ja hän kietoi

sormiaan toisiinsa ilmeisesti hämillään. Ja kun hän alkoi uudelleen

puhua, oli hänen äänessänsä empivä sävy. »Oletko saanut selville —

mitään uutta — El-Hassissa, Raoul?»

»En mitään, Diane.»

»Mutta yhäti uskot, yhäti olet varma —»

»Yhäti uskon, yhäti olen ehdottoman varma», vakuutti Saint Hubert

kerkeästi, »ja jollen ikinä pystyisikään sitä todistamaan, olisin

sittenkin varma, että olen oikeassa».

»Ja jos olet oikeassa, oi, Raoul, jos olet oikeassa — silloin minun

poikani.» Hänen äänensä särkyi vihlovaksi huudahdukseksi: »Voi, hyvä

Jumala, se on _hirveätä_!» Ja tukahdutetusti nyyhkyttäen hän painoi

päänsä sohvan pieluksiin. Myöskin Saint Hubertin huulet vapisivat, ja

hän sai vain soperretuksi sekavia sanoja jotka eivät kuuluneet Dianan

korviin saakka.

Mutta Dianan voimat olivat pettäneet ainoastaan hetkeksi. Pakottautuen

rauhalliseksi hän nousi pystyyn, meni kreivin luokse ja laski kätensä

hänen olalleen.

»Et halunnut vastata minulle, kun tuonnottain tiedustin sitä sinulta,

mutta puhu nyt minulle totta; pyydän sitä sinulta. Pitääkö hän oikein

todella Pojusta?»

Väristen hänen kosketuksestaan Saint Hubert katsoi miltei pelokkaasti

hänen surullisiin, kysyviin silmiinsä. Katsoi vain hetkisen, nousi

sitten hänkin seisoalleen kasvot kalpeina ja pingottuneina kuten

Dianankin. »Pitääkö hän? Jumala häntä auttakoon, lapsi-poloista!»

virkkoi hän arasti. »Jos näkisit hänet, et kysyisi minulta sitä, Diane.»

»Minä aion mennä häntä katsomaan — tänä iltapäivänä.»

Kuullessansa odottamattoman vastauksen kreivi pyörähti ympäri, huudahti

äkkiä, tarttui Dianan käsiin ja pusersi niitä huuliansa vasten.

»Diane, Diane —» Sitten hän taaskin äkkiä oikaisihe, hänen silmiinsä

pilkahtanut tuike haihtui, ja hän astahti taaksepäin, tehden jyrkästi

torjuvan eleen. »Ei, ei; se on mahdotonta», sanoi hän raskaasti.

»Kerrassaan mahdotonta. Ahmed —»

»Tiedän kyllä», keskeytti Diana väsyneesti. »Ahmed raivostuu. Mutta en

mahda sille mitään, minun _on_ mentävä. Vaikka hän ei olisikaan Isabeau

de Chailles, olisi minun sittenkin mentävä. Hän on tyttö, tukalassa

asemassa, yksin, ympärillänsä vain miehiä —»

»Ei pelkkiä miehiä», oikaisi Saint Hubert. »Ahmed lähetti hänen

seuraksensa naisen heidän tulonsa jälkeisenä aamuna. Eikö hän maininnut

siitä mitään sinulle?»

»Ei; hän ei virkkanut siitä minulle mitään», vastasi Diana

verkkaisesti. Ja hetkisen hän tuijotti värähtämättä Saint Hubertiin,

mutta ei nähnyt häntä, vaan rakastetun puolisonsa, jonka monimutkaisen

luonteen kaikkia syvyyksiä ei edes hänkään ollut vielä mitannut.

Hän kiskoi harhailevat ajatuksensa takaisin nykyhetkeen, keikauttaen

maltittomasti päätään. »Se ei vähennä minun vastuunalaisuuttani»,

huomautti hän lujasti. »Olen koettanut selittää Ahmedille omaa

näkökantaani, mutta hän ei sitä käsitä tai ei tahdo käsittää, ja

tiedät, millainen Ahmed on, kun hän päättää jotakin. En jaksa taivuttaa

häntä hyväksymään lähtöäni — _tant pis_, minun on mentävä ilman hänen

suostumustaan.»

»Mutta, Diane, taivaan tähden, ajattelehan —»

Diana kääntyi nopeasti häneen päin. »Olen ajatellut. Olen miettinyt

niin, että päätäni särkee. Älä tee sitä minulle vaikeammaksi, Raoul!

Minun ei ole helppoa menetellä vastoin Ahmedin tahtoa, mutta tässä

yhdessä asiassa on minun itseni ratkaistava. Minä lähden El-Hassiin —

_nyt_. Jos tulet mukaani, olen siitä hyvilläni. Mutta jos mieluummin

jäät pois» — Toisen silmien nuhteleva ilme sai hänet katkaisemaan

lauseensa, ja kreivi tarttui katuvasti hänen käteensä.

»Käske satuloida ratsusi. Minun on lähdettävä, ennenkuin punnitsen sitä

liian paljon», sanoi Diana, naurahtaen arasti. Ja mennessänsä sisempään

huoneeseen hän lisäsi olkansa ylitse: »Jos otat mukaan Mohamedin, emme

tarvitse ketään muuta.»

Mutta hänen silmistänsä ei tuikkinut hymy, kun hän muutamia minuutteja

myöhemmin tuli teltasta, ja hänen kasvojensa tavattoman kalpeuden

tähden silmäili Saint Hubert häntä huolestuneesti hänen noustessansa

satulaan.

Ja heidän poistuttuansa leiristä hän ratsasti jonkun aikaa ääneti

huulet tiukasti suljettuina, katse suunnattuna suoraan ratsun korvien

väliin.

Hän aikoi totella omantuntonsa ääntä, mutta kun arpa oli heitetty,

olisi hän ollut valmis antamaan maailman kaikki rikkaudet voidaksensa

noudattaa hänet vallannutta, masentavaa tunnetta, vaimentaa

omantuntonsa ja pyörtää takaisin. Eikä syynä ollut ainoastaan sheikin

suuttumuksen ajatteleminen.

Sen aiheutti jokin muu, hänen olemuksensa pohjalla kuiskiva

vaistomainen ääni — epäselvä ja sanaton — joka tuntui huutavan

varoittavasti ja joka kävi hetki hetkeltä uhkaavammaksi ja

vaativammaksi. Vaikka hän kuinka koetti, ei hän saanut sitä

tukahdutetuksi, ja vihdoin hän tuskastuneena kääntyi äkkiä Saint

Hubertin puoleen.

»Onko sinulla koskaan aavistuksia, Raoul?»

Kreivi ohjasi ratsuansa likemmäksi ja kumartui silmäilemään häntä. »On

joskus», myönsi hän. »Minkä tähden sitä kysyt?»

Mutta Dianaa jo harmitti häneltä luiskahtanutta kysymystä, eikä hän

halunnut pukea ajatuksiansa sanoiksi, vaan ravisti päätänsä.

»Niin, en tiedä», vastasi hän vältellen, »se oli vain kummallinen

päähänpisto. On naurettavaa, kuinka mielikuvitus toisinaan temmeltää.

Se lienee hermostumista — tai työn puutetta. Olen laiskotellut

hävyttömästi, sitten kun Ahmed palasi kauhealta retkeltään. Hän

tarvitsi minua joka minuutti, ja kaikki hyvät puuhani saivat väistyä

syrjään huolehtiessani hänen tarpeistansa, kuten kunnon vaimon sopii,

ja ratsastellessani hänen seurassaan penikulmamääriä ympäri piirin

— kuten hänen oli tapana viettää loma-aikaa.» Hän puheli tavallista

nopeammin, hänen äänessänsä oli terävä hermostumisen sointu, ja Saint

Hubertin kasvoille levisi huolestuneen synkkä ilme, sillä hän tiesi,

kuinka ankaraa jännitystä Diana oli saanut kestää kuukausimääriä, ja

oli levoton sen johdosta.

Mutta nyt ei ollut sopiva hetki hänen lausua julki rauhattomuuttaan, ja

niinpä hän tyytyikin tyynesti huomauttamaan: »Hoida hyvin hermojasi,

Diana! Ne ovat vaarallisia leikkileluja.» Mutta toisen ilmeettömästä

katseesta hän oivalsi, että jos Diana olikin kuullut hänen sanansa,

ei hän ollut tajunnut niiden merkitystä. Ja heidän rinnakkain

ratsastaessansa eteenpäin vilkaisi kreivi tuontuostakin kumppaniinsa,

ihmetellen — kuten usein muulloinkin oli ihmetellyt — hänen täydellistä

epäitsekkyyttään, hänen talttumatonta, rohkeata mieltänsä, joka oli

auttanut hänet selviämään sellaisista kokemuksista, että useimmat

naiset olisivat sortuneet niihin ilman nousemisen toivoa, ja hänen

rakkauttaan, joka oli tehnyt hänen omituisen elämänsä mahdolliseksi.

Mutta niin omituista kuin hänen elämänsä olikin, oli hän itse sen

valinnut, eikä hän, Jumalan kiitos, ollut sitä milloinkaan pahoitellut.

Kaikista nykyisistä vaikeuksista huolimatta hän oli onnellinen,

onnellisempi kuin olisi ikinä voinut olla hänen, Saint Hubertin,

elämänkumppanina. Hieman vääntäen tuskallisesti kasvojansa kreivi

ojentautui suoremmaksi satulassaan, tukehduttaen kateuden ja pakottaen

mietteensä uusiin uomiin.

Useihin päiviin ei ollut ollenkaan tuullut, ja hänen hevosensa samana

aamuna jättämät jäljet näkyivät vielä selvästi heidän noudattamallaan

tiellä. Mutta nyt oli niiden ohella toisetkin kavion jäljet, joita hän

ei ollut huomannut palatessansa puoliselle — otaksuttavasti ne olivat

jonkun El-Hassin turvajoukkueeseen kuuluvan miehen, joka oli noutamassa

ruokavaroja pääleiristä, päätteli hän, tähyillen jälkiä joutilaan

uteliaasti, sillä ne veivät päinvastaiseen suuntaan kuin he ratsastivat.

Ohimenneiden jalkojen mykkä todistus — kuinka usein hän olikaan nähnyt

sellaisen! Mutta aina hän oli tuntenut samaa värähdyttävää, samaa

kummallista kiihtymystä, jota niiden näkeminen herättää erämaiden

samoajassa. Kuka ja minne matkalla?

Äkkiä hänen huulensa tiukkenivat. Minne olisi hän itse matkalla, kun

hänen olisi aika jälleen ryhtyä jatkamaan etsintäänsä, joka nyt tuntui

niin paljoa tärkeämmältä kuin konsanaan ennen? Hän oli löytänyt tytön,

se oli hänen vakaumuksensa. Mutta se ei riittänyt. Hänen oli löydettävä

Ghabah, maurilainen, ennenkuin muutkin uskoisivat sen, mitä hän uskoi.

Hän huoahti raskaasti, ja hänen ajatuksensa alkoivat kiitää rataa, jota

kesti siihen asti, kunnes he saapuivat korkealle juoksuhiekkaharjulle,

jonka laelta El-Hassi näkyi.

Harjulla Diana seisautti ratsunsa ja katseli muutamia minuutteja

äänettömänä alapuolellansa olevaa pientä, maljamaista keidasta.

Hänen hellehattunsa leveä reunus piilotti hänen kasvonsa, mutta

häntä värähtämättä tarkkaileva Saint Hubert näki hänen sormiensa

hermostuneesti hypistelevän ratsun kaulalla höllinä lepääviä suitsia ja

valtimon kiivaasti sykkivän hänen kauniissa, valkoisen silkkipuseron

avoimen kauluksen paljaaksi jättämässä kaulassaan. Virkkamatta

sittenkään mitään Diana pyöräytti hevosensa rinteelle.

Leiri näytti melkein autiolta, ja vain kuusi miestä riensi Ramadanin

seurassa heitä vastaan.

Ja joskin Ramadan lienee hämmästynyt Dianan odottamatta saapuessa,

salasi hän kummastuksensa ja näytti arvelevan jonkinlaisia selityksiä

tarpeellisiksi, sillä tervehdittyään tavalliseen totiseen tapaansa ja

tavallista kunnioittavammin ja nöyremmin hän ehätti pyytämään anteeksi,

että Dianaa vastaan ottamaan oli tullut niin vähäinen vahtimiehistö,

kertoen muiden lähteneen noutamaan isosta leiristä ruoka- ynnä muita

tarpeita.

Vastattuansa koneellisesti hänen tervehdykseensä Diana katkaisi hänen

pahoitellen lausutut puolustelunsa oudon ynseästi. Mitäpä väliä sillä,

jollei hänen vastaanottonsa ollutkaan niin huolitellun juhlallinen kuin

sheikki vaati! Mitä merkitsivät muodot ja menot tällaisella hetkellä!

Viitattuansa Ramadania viemään hevoset syrjään hän lähti pienelle

kaksoisteltalle.

Mutta hänen sitä lähestyessänsä kävivät hänen askeleensa yhä

verkkaisemmiksi, ja puolittain suljetun oviaukon edessä hän äkkiä

pysähtyi, vapisten hermostuneesti. Ja hän oli niin kiihtynyt, että

Saint Hubert ojensi kättänsä estelevästi.

»Salli minun mennä edellä. Diane, valmistamaan häntä», pyysi hän

lempeästi.

Mutta päätänsä ravistaen Diana viittasi häntä syrjään. »En halua,

että hän on valmistunut, vaan tahdon nähdä hänet sellaisena kuin hän

on. Ole hyvä ja odota — odota, kunnes kutsun sinua», kehoitti hän

nykäyksittäin. Ja ymmärtäen häntä kreivi salli hänen mennä, astuen

syrjään hänen kadotessaan teltan viileään hämyyn.

Yksi ainoa nopea silmäys ilmaisi, että ulompi huone oli tyhjä, ja

osoitti samalla, että sen sisustus oli huolellisesti järjestetty, mikä

herätti hänessä omituisen huojennuksen tunteen.

Mutta hän ei ollut tullut katsomaan tyhjää huonetta, ja laahustavin

askelin hän siirtyi paksuille matoille, pysähtyen hetkiseksi sohvan

viereen viskataksensa päästänsä raskaan hellehatun ja pyyhkäistäksensä

tuuheat, kosteat hiukset jyskyttäviltä ohimoiltaan. Ja hänen

empiessään, herkkätuntoisena kammoten pelkäämäänsä keskustelua, kuului

sisähuoneesta suloisen, matalan äänen hiljaista hyräilyä.

Meluttomasti hän raotti silkkisiä verhoja ja katseli, kunnes säälin

kyyneleet sumensivat hänen silmänsä, pientä, viehättävää olentoa, joka

istua kyyrötti keskellä lattiata.

Ja tajuamatta mitään muuta kuin oman osansa kovuuden tyttö lauloi

edelleen, huojuen hitaasti edestakaisin, poski painettuna jotakin

esinettä vastaan, joka puolittain oli hänen koukkuun vedetyillä

polvillansa, puolittain hänen käsivarsillaan. Se oli vain miehen

koreasti kirjailtu nuttu, jonka Diana oli ennenkin nähnyt useita

kertoja ja jonka hän nyt sietämättömäksi tuskakseen ja säälikseen tunsi.

Ja tyttö itse — pelkkä lapsi, kuten hänelle oli kerrottu, hento,

sievä, hauraannäköinen lapsi, liikuttavan turvaton ja kauniimpi kuin

Diana oli osannut kuvitellakaan. Mutta ei yksistään hänen kauneutensa

pannut Dianaa tähyämään hänen hienopiirteisiä kasvojansa melkein

kuumeisen kiihkeästi, vaan vaistomaisen tunteen puuska, selittämätön,

mutta valtaava, äkillinen, pakottava varmuus, ettei Saint Hubert ollut

erehtynyt. Vaisto, voimakkaampi kuin järki, huusi hänelle, että jos

Isabeau de Chailles eli, oli hän juuri se tyttö, joka nyt istui hänen

edessään. Isabeau de Chailles — ja Poju — Hänen painonsa horjahti

verhon varaan, jota hän vielä piteli, ja hän sulki sekunnin ajaksi

silmänsä, kärsien hirveästi.

Mutta hetkellinen heikkous meni ohitse, ja hän terästäytyi, vaivaten

aivojansa keksiäksensä jonkun keinon saadaksensa asian selville.

Miten todistaa se? Miten saada suoritetuksi teko, johon Raoul ei ollut

pystynyt?

Palavasti hän rukoili mielijohdetta, ja hänen mieleensä välähtänyt

ajatus kohosi hänen oman äidinrakkautensa syvyyksistä.

Kenties Raoul oli jo sitä koettanut, mutta eikö hänen naisenäänensä

herättäisi tytössä voimakkaampia mietteitä kuin Saint Hubertin syvempi

miesääni.

Hiljaa, rajattoman suloisesti ja hellästi hän kuiskasi nimen, joka

saattoi kiihoittaa tytön muistia.

»Isabeau —»

»_Maman_!» Raju huudahdus kajahti teltassa, samalla kun tyttö hypähti

pystyyn kasvot värähdellen, suurissa levälleen menneissä silmissä

kiihkeä, odottavan riemuisa ilme.

»_Maman_», huudahti hän toistamiseen, katsoen Dianan lävitse ja ohitse

ikäänkuin ei olisi häntä nähnytkään. Ja vielä kerran hän säikähtyneen

lapsen lailla valitti: »_Maman_, miksi et ole tullut? Kuulin sinun

kirkuvan — mutta vain _hän_ tuli kädet ihan punaisina ja märkinä — ja

pieksi minua —»

Mutta viimeiset sanat häipyivät heikoksi, epävarmaksi kuiskeeksi,

ja tyttö peräytyi vapisten, tunnustellen käsillään päätänsä, ja

hänen kasvojansa valaissut riemu muuttui tyrmistyksen ja ymmälläolon

ilmeeksi, kun entisyys taaskin vaipui unholaan, ja muistin osittain

avautunut ovi jälleen järkähtämättömästi sulkeutui.

Heränneen uneksijan tavoin hän huoahti ja jupisi itsekseen, silmäillen

salavihkaisesti ympärilleen ikäänkuin etsien haihtunutta näkyä.

Vasta sitten hän näytti huomaavan, ettei hän ollut yksin ja hiljaa

ähkäisten kummastuksesta hän peräytyi vielä kauemmaksi, katsellen ujon

ihmettelevästi hentoa olentoa, joka seisoi kädet ojossa ja silmät

säälistä loistaen. Ja taaskin Diana puhutteli häntä, mutta tällä

kertaa äsken niin väkevästi tehonnut nimi ei saanut vastakaikua tytön

mielessä. Hitaasti hän ravisti päätänsä.

»Täällä ei ole ketään muita kuin minä, ja minä olen Jasmin», virkkoi

hän koruttomasti. Mutta ujous alkoi jo väistyä luonnollisen tyttömäisen

uteliaisuuden tieltä. Ja hänen silmäillessänsä puolittain arasti,

puolittain kysyvästi miellyttäväkasvoista, outoasuista vierasta, joka

niin aavistamatta oli tullut häiritsemään hänen yksinäisyyttään, heräsi

hänessä uusi, epämääräinen tunne, joka sai hänen kurkkunsa tuntumaan

täydeltä ja teki hänet rohkeamman luottavaksi kuin hän oli koskaan

ennen ollut. Vapisten mielenliikutuksesta, jota hän ei ymmärtänyt, hän

katsoi surullisiin, sääliviin silmiin, joiden katse tuntui tunkeutuvan

ihan hänen sydämeensä saakka ja vastustamattomasti vetävän häntä

puoleensa. Ja melkein huomaamattansa taipuen niiden lumoukseen hän tuli

lähemmäksi heikon hymyn väikkyessä raottuneilla huulillansa.

»Allahin nimessä —» sopersi hän kainosti ja osoitti keskelle huonetta

kasattua pielusläjää. Diana meni vähäiselle sohvanvastineelle

hyvillänsä hänelle tarjoutuneesta ajatushetkisestä, sillä hän oli

tyyten ymmällä eikä tiennyt, miten menetellä. Vähän aikaa hän istui

ääneti, hypistellen silkkisiä pieluksia ja turhaan etsien sopivia

sanoja. Sitten hän pyysi lempeästi: »Tule istumaan viereeni!» Ja

hetkisen emmittyänsä tyttö noudatti pyyntöä.

Mutta vieläkään ei sanoja tahtonut herua, ja tähyillessänsä jotakin

aihetta, joka auttaisi häntä puhumaan, osuivat Dianan tutkivat silmät

vihdoin nuttuun, joka virui lattialla lähellä hänen jalkojansa.

Hän kumartui ottamaan sen syliinsä.

»Siinäpä komea nuttu», kehui hän ihaillen, silitellen rutistuneen

korukappaleen ryppyjä. »Varmastikin se on jonkun mahtavan sidin.»

Hiljaisen pyytävästi tyttö veti sen pois häneltä ja piteli sitä

mustasukkaisen hellästi.

»Se on — minun isäntäni», sopersi hän, ja samalla hänen tunteikkaille,

pienille kasvoillensa tulvahti polttavan punan aalto.

»Ja mikä hänen nimensä on, sinun isäntäsi?» tiedusti Diana huuliensa

väristessä hillittömästi.

Mutta tyttö väistyi loitommaksi ikäänkuin olisi äkkiä alkanut epäillä

ja teki vähäisen, omituisen, epäävän liikkeen. »Hän on — vain isäntäni.

En saa ilmaista hänen nimeänsä», kuiskasi hän arasti.

Dianalta pääsi voimakas nyyhkytys ja hän tarttui tiukasti kädellänsä

toisen hoikkiin, ruskeihin, vavahteleviin sormiin. »Oi, lapsi, oletko

niin uskollinen miehelle, joka on kohdellut sinua niin kehnosti?»

Kimeästi huudahtaen tyttö hypähti seisoalleen ja kiskaisi kätensä irti.

»Kuka sinä olet?» ähkyi hän. »Mitä sinä tiedät minun herrastani?» Kun

vastausta ei kuulunut, muuttui hänen murheellisten silmiensä ilme

sitten nopeasti tuskaiseksi, ja hän heittäytyi lattialle, vuodattaen

haikeita kyyneliä ja syleillen Dianan polvia. »Miksi et vastaa minulle?»

nyyhkytti hän. »Mitä pahaa on hänelle tapahtunut, koska et tahdo puhua

minulle? Allah, Allah, senkö tähden näin hänestä unta viime yönä —

hänestä ja siitä toisesta, joka koetti tappaa häntä? Unissani näin

heidän taistelevan; he molemmat olivat yltäpäätä veressä — ja sitten

hän kaatui — herrani — pitkä puukko rinnassaan.» Vapisten ja valittaen

hän vetäytyi kauemmaksi, katsahtaen pelokkaasti Dianaan, äänensä

aletessa kauhuiseksi kuiskutukseksi. »Oletko sinä haamu — oletko tullut

sen tähden, että hän on _kuollut_!»

Kyyneleet valuivat pitkin Dianan kasvoja, eikä hän jaksanut enää

vastustaa rinnassansa väkevänä kuohuvaa hellyyttä, vaan otti tutisevan,

nyyhkytysten puistattaman tytön syliinsä.

»Ei, ei», jupisi hän hiljaa, »ei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa.

Enkä minä ole haamu, vaan nainen kuten sinäkin, ja rakastan häntä,

kuten sinäkin häntä rakastat. Jasmin, Jasmin, etkö arvaa, kuka olen?

Eikö hän koskaan puhunut sinulle mitään minusta, omasta —»

Hän keskeytti äkkiä puheensa kuullessaan ääntä, joka sai hänet

ponnahtamaan pystyyn, samalla kun hänen kätensä vaistomaisesti hapuili

revolveria, jota hän ei ollut pitänyt muassansa vuosikausiin. Tuskin

uskoen korviansa hän sitten seisoi, kuunnellen ulkoa kantautuvaa hurjaa

hälinää, pyssyjen pauketta ja vihollisäänien käheitä huutoja, jotka

johtivat hänen mieleensä entisyyden kauhean muiston, Ibrahim Omairin

ajan.

Ja hetkiseksi lamaantuneena hän tuijotti tylsästi tyttöön, ja tämä

vuorostansa katseli häntä säikähtynein silmin, joista alkoi kuvastua

voimakasta pelkoa. Sitten kuului kamalasta melusta Saint Hubertin

huuto, ja heräten toimintaan Diana tarttui tytön ranteeseen ja kiidätti

hänet ulompaan huoneeseen. Ja heidän juostessansa räsähti heidän

takanansa vaate, ja kuului teltan kallisarvoisten verhojen lävitse

kiitävän kuulan vingahdus.

Kyyristyen vaistomaisesti kumaraan Diana syöksyi ovelle, raahaten

Jasminia mukanaan, ja sitten ulko-ilmaan, jossa Saint Hubert seisoi

revolveri kädessään, yhäti huutaen häntä. Kreivin kasvot olivat

tuhkanväriset, ja Dianan ehdittyä hänen luoksensa hän mutisi jotakin,

mitä toinen ei erottanut, ja kiersi kätensä suonenvedontapaisesti hänen

ympärilleen.

Ja takertuneena häneen henkeänsä pidättäen Diana silmäili ympärilleen

päästäksensä selville hälinän syystä ja jäykistyi äkkiä, samalla kun

häneltä pääsi pieni ähkäisy ja hänen sydämensä tuntui harppaavan yhden

sykähdyksen ylitse.

Heitä kohti riensivät Ramadan ja Mohamed, tuoden hevosia, kun taas

vahtimiehistön telttojen ympärillä vallitsi hornamainen meteli.

Ruudinsavu ja tuprahtelevat hiekka- ja tomupilvet tekivät näkemisen

vaikeaksi, mutta katsettansa pinnistäen Diana erotti pienen kourallisen

heimonsa miehiä, jotka uljaasti koettivat torjua kuusi kertaa

lukuisampia ahdistajia, mutta erotti myöskin, että heidän rohkeutensa

oli hyödytön ja että he vähitellen peräytyivät heitä vastaan hyökkäävän

ylivoiman tieltä. Rosvoja — Ahmedin alueella! Se oli melkein

uskomatonta. Ja hänen omat miehensä — täytyikö hänen seistä alallaan

katselemassa, kun heidät surmattiin hänen silmiensä edessä? Hän

kääntyi Saint Hubertiin puoleen, huudahtaen vihlovasti:

»_Raoul — miehet_!»

»Älä välitä miehistä», vastasi kreivi jyrkästi. »Sinua — ja tyttöä

minä vain ajattelen. Hyvä Jumala, minkä tähden pitikin Ahmedin kutsua

pois vahdit pohjoiselta rajalta! Kuule, Diane», lisäsi hän käheästi,

huomaamattaan tiukaten käsivartensa otetta, »jos he ennättävät

luoksemme ajoissa — Ramadan ja Mohamed — laittaudu pois niin nopeasti

kuin pääset! Älä odota minua äläkä heitä — vaan ratsasta vinhemmin kuin

koskaan eläissäsi! Jumalan kiitos, hevoset ovat levänneet!»

Lupaamatta tai väittämättä vastaan Diana vain tarttui hänen käteensä.

Samalla hetkellä pääsi Saint Hubertilta syvä voihkaisu ja hän sysäsi

rajusti Dianaa taemmaksi, sijoittuen itse eteen estääksensä häntä

näkemästä sellaista, mitä ei halunnut hänen näkevän. Mutta Diana oli

ehtinyt nähdä, ja jännittäytyen kreivin pitelevää kättä vastaan hän

seisoi säikkymättä kuulia, joita kuurona räiskyi hänen ympärillänsä,

tähysti lähestyviä rosvoja silmissänsä kova kiukun välke.

Hänen puolustajansa olivat kaatuneet, pyyhkäistyt pois näkyvistä, kun

hyökkääjät olivat säälimättä ratsastaneet heidän ylitsensä. Jälellä

olivat ainoastaan Ramadan ja Mohamed. Ja Dianan katsellessa Mohamed

äkkiä heilautti kätensä ylös ja kellahti pitkäkseen hietikolle. Ja

kumartuneena syvälle satulassaan kiiti Ramadan yksin täyttä laukkaa

eteenpäin, taluttaen vierellänsä kolmea ratsua.

Riemusta ulvoen riensivät rosvot eteenpäin maassa viruvan Mohamedin

ylitse, tulivat yhä lähemmäksi, kunnes melu kävi korviahuumaavaksi,

kunnes Diana kauhusta vapisten näki Ramadanin vihollisten ympäröimänä.

Vihlova kirkaisu sai hänet sitten pahaa aavistaen nopeasti pyörähtämään

tyttöön päin, joka siihen saakka oli äänettömänä seissyt hänen

vierellään. Häneen ei ollut osunut harhautunut kuula, vaan hänet oli

pakottanut kyyristymään maahan ainoastaan pelko, joka vääristi hänen

kasvojansa, ja painaen päätänsä käsiinsä hän kirkuen hoki nimeä, joka

oli myöskin Dianan huulilla.

Viimeinen raju tuoksahdus, vielä yksi räiskyvä yhteislaukaus, joka

ilmeisen tahallisesti ammuttiin liian ylhäälle ja meni vahinkoa

tekemättä heidän päittensä ylitse, ja rosvot olivat heidän kimpussaan.

Saint Hubert kääntyi äkkiä ympäri, sysäsi molemmat naiset taaksensa

teltan seinää vasten, ja kääntyi hyökkääjiä vastaan, suojaten naisia

omalla ruumiillansa, ja ampuen kylmäverisesti ja panoksia säästäen,

mutta sydämessänsä kuolemanpelko, vaikkakaan ei hänen itsensä tähden.

Vain hetkinen vielä, sitten alkoi helvetillinen mellakka, eikä Diana

koskaan selvästi muistanut, mitä tapahtui muutamien seuraavien

minuuttien aikana.

Hänen pelkonsa hukkui hänet vallanneeseen kylmään, kiihkoiseen

raivoon, ja häntä vimmastutti oma avuttomuutensa ja se, ettei hän

kyennyt auttamaan miestä, joka suojasi häntä kuulien viuhuessa heidän

ympärillänsä, mutta ihmeellistä kylläkin osumatta heihin.

Hornamainen melu löi hänen korvansa lukkoon, hän ei nähnyt, mitä

tapahtui, ja hänellä oli kummallinen tunne, ettei tämä kaikki ollutkaan

todellista, vaan painajaisunta, ja se se sitoi hänet liikkumattomaksi,

hämmensi hänen ajatuksensa, joten hän tajusi selvästi vain yhden seikan

— hänen lähellään kirkui melkein mielipuolena tyttö, jonka parkunaa hän

koetti vaimentaa painamalla häntä rintaansa vasten.

Hän oli vetänyt tyttöä likemmäksi itseänsä vasten, kun äkkiä teltan

seinä, jota vastaan hän kyyrötti, tuntui takana antavan perään, ja

samalla kun koko laitos hitaasti luhistui, hän tunsi, että Jasmin

kiskaistiin hänen syleilystään, ja näki kaikkialla ympärillänsä outoja

kasvoja ja polkevia hevostenkavioita. Ja samassa Saint Hubert horjahti

ja hoippui taaksepäin, ja Diana kaatui kasvoillensa kreivin painon

rusentamana.

Hän virui pitkänänsä maassa, haukkoen henkeänsä, huumaantuneena ja

sairaana pelosta, joka hänet jälleen valtasi.

Mutta pelkoa voimakkaammin muistui hänen mieleensä Raoul, Raoul, joka

kenties oli kuollut suojellaksensa häntä. Hitaasti ja tuskallisesti

hän kiskoutui pois Saint Hubertin alta ja nousi istumaan, puhdistaen

hiekkaa silmistänsä ja suustansa ja ihmetellen äkkiä alkanutta syvää

hiljaisuutta.

Väristen päästä jalkoihin saakka ja painautuen kreivin tajutonta

ruumista vasten hän pakottautui silmäilemään ympärilleen. Häntä

puistatti, kun hän näki kaatuneet, jotka viruivat hajallaan poljetulla,

veren tahraamalla hiekalla. Suurin osa eloon jääneistä rosvoista

oli jo lähtenyt pakenemaan, ratsastaen pohjoista kohti. Jälellä oli

heistä vain kaksi, jotka seisoivat vähän matkan päässä ja väittelivät

kiivaasti keskenänsä.

Ja hänen tarkkaillessansa heitä hänestä tuntui, että toinen koetti

suostuttaa toista luopumaan jostakin aikeesta, sillä edellinen piteli

kiinni jälkimäisen käsivarresta ja osoitti hoputtavasti heidän

loittonevia kumppaneitansa. He olivat molemmat rotevia miehiä,

mutta toinen heistä oli kooltansa suorastaan jättiläinen, ja he

väittelivät ja kinastelivat, kunnes sanat äkkiä muuttuivat iskuiksi

ja he takertuivat käsikähmään keskenänsä. Tempoillen ja sysien he

liikkuivat sinne ja tänne, mutta sitten lyhyempi kompastui ja kaatui,

kiskoen toisen muassaan. Ja sydämensä jyskyttäessä kylkiluita vasten

ja silmiensä pyrkiessä pullistumaan kuopistaan Diana näki jättiläisen

kierähtävän päällimmäiseksi kädessänsä pitkä, välkkyvä veitsi, näki

purevan terän välähtävän, kun se sujahti suoraan toisen rintaan, ja

kuuli murhaajan remahtavan mielipuolisesti nauramaan ponnahtaessansa

pystyyn ja lähtiessänsä juoksemaan häntä kohti. Nyt vasta hän näki

miehen kasvot, jotka pikemminkin muistuttivat hullua petoa kuin

ihmistä, ja oivalsi, että kuolema oli hyvin likellä häntä, ja että

jos hän mieli pelastaa henkensä, oli hänen toimittava ja toimittava

nopeasti.

Hän oli vieläkin silmiinsä tunkeutuneen hiekan puolittain sokaisema,

mutta hammasta purren hän epätoivoisesti pinnistäytyi vastustamaan

hiipivää pyörrytystä ja sieppasi Saint Hubertin herpautuneista sormista

tipahtaneen revolverin. Ja verenhimosta juopuneena maurilainen syöksyi

eteenpäin, hänen hurjistuneet silmänsä kiiluivat, hänen vaahtoiset

huulensa olivat vääntyneet kammottavaan virnistykseen, ja hän

kyyristeli kuin saaliinsa kimppuun hyppäävä peto.

Mies oli vain muutamien askelien päässä Dianasta, kun viimemainittu

laukaisi aseensa. Ja kun hyökkääjä horjui ja retkahti raskaasti

kasvoillensa hietikolle, tuntui kaikki mustenevan Dianan silmissä,

ja hän nojautui heikkona Saint Hubertia vasten, koettaen säilyttää

tajuntansa, joka tuntui olevan sammumaisillaan.

Mutta vähitellen selvisi hämyinen usva, ja hän hypähti pystyyn ja

tuijotti hurjistuneena häntä ympäröivää kammottavaa verilöylyn

näyttämöä. Sen herättämän kauhun ja peloittavan yksinäisyyden tunteen

tähden hänen teki mieli huutaa ääneen, ja hetkiseksi hän painoi

kasvonsa käsiinsä, luullen tulevansa hulluksi. Mutta hirvittävästi

ponnistaen hänen onnistui jälleen hillitä itsensä.

Ja kun hän nosti päätänsä ja uudelleen silmäili ruumiiden peittämää

tannerta, huomasi hän, ettei hän ollutkaan aivan yksin, sillä sekavasta

ruumisläjästä oli reutoutunut pystyyn olento, joka verkkaisesti tuli

häntä kohti.

Sanomattomaksi huojennuksekseen hän tunsi Ramadanin ja juoksi häntä

vastaan. Arabialaisen puku oli repaleinen ja sekaisin, hän huojui

epävarmasti kävellessään, verta tippui hänen poskessansa olevasta

syvästä haavasta, hänen oikea kätensä riippui hervottomana kupeella,

ja hän näytti pysyvän pystyssä yksinomaan tahtonsa voimalla. Mutta

kestämästänsä hirveästä kamppailusta huolimatta hän esiintyi yhtä

tyynesti ja hämmentymättömästi kuin tavallisesti.

Ensin varmistuttuansa siitä, että Diana oli vahingoittumaton, hän meni

emäntänsä seurassa Saint Hubertin luokse, ja he molemmat kumartuivat

kreivin puoleen.

Kreivin otsassa oli iso ruhjevamma, joka näytti sivuittain hipaisseen

kuulan tekemältä, ja hänen alaruumiissansa oli ampumahaava. Tosin hän

vielä hengitti, mutta Diana näki Ramadanin huolestuneista kaavoista

kuvastuvan samaa pelkoa, jota hän itse tunsi, ja hänen silmiinsä

kumpusi kirpeitä kyyneliä, kun hän silmäili sen miehen kuolonkalpeita

kasvoja, joka oli hänestä paljoa rakkaampi kuin oma veli, joka oli

ollut horjumattomin, luotettavin ystävä, mitä ainoallakaan naisella oli

ikinä ollut.

Kuolisiko Raoul, ennenkuin he ennättäisivät saada apua? Eikö hän,

Diana, voisi millään tavoin lievittää hänen kärsimyksiään, jos hän

tulisi tajuihinsa?

Avuttomana hän vilkaisi takanansa olevaan tuhoutuneeseen telttaan ja

katsoi sitten epätoivoissaan Ramadaniin.

»Vettä», huohotti hän. »Oi, Ramadan, jaksatko käydä lähteellä?»

Heikosti hymyillen mies oikaisihe. »_In cha Allah_», vastasi hän

stoalaisesti.

Mutta kääntyessänsä jäykästi lähtemään hän seisahtui maassa viruvan

kookkaan maurilaisen ääreen ja silmäiltyänsä häntä tarkemmin

hätkähti äkkiä ja kursailematta kieritti ruumiin jalallansa ympäri.

Ja tähyillessänsä haavoittuneen ilkeitä, veren tahraamia kasvoja

hän kiroili pahemmin kuin Diana koskaan oli kuullut arabialaisen

kiroilevan. Sitten hän kumartui, tarkasti hätäisesti ruumista ja alkoi

taaskin sadatella. »Pyörtynyt», ilmoitti hän lakoonisesti ja jäi kasvot

synkkinä seisomaan ilmeisestikin kahdella päällä, hapuillen vasemmalla

kädellään burnusinsa povelta revolveria, jonka hän oli jälleen löytänyt.

Mutta ennenkuin Diana edes arvasi hänen aikomustaan, ravisti hän

päätänsä ja työnsi aseen takaisin, murahtaen hiljaa harmistuneesti.

»Hänen olisi paras olla helvetissä», huomautti hän kylmästi, »mutta

minä en saa tappaa häntä, sillä minulla on aavistus, että herrani

haluaa saada tämän pahuksen elävänä käsiinsä.» Ja kerrottuansa

lyhyesti, mitä hän maurilaisesta tiesi, hän tunteettomasti veti pitkän

puukon Carl Röstin rinnasta ja katkoi sillä joitakuita nuorankappaleita

sortuneen teltan särkyneestä taklauksesta. Mutta kun hänen toinen

kätensä oli hervoton, ei hän yksin kyennyt toteuttamaan aiettansa, vaan

tarvitsi Dianan apua, ennenkuin hiekalla viruva jättiläinen oli lujasti

köytetty.

Kun se oli tehty, lähti hän hoipertelemaan lähteelle.

Muutamia minuutteja tarkkailtuansa hänen epävakaista etenemistään

Diana huoahti raskaasti, palasi Saint Hubertin luokse, istuutui hänen

viereensä ja kohotti hellästi hänen päänsä ja hartiansa polvilleen.

Nyt alkoi vastavaikutus: hän oli mielenjärkytyksestä huumaantunut ja

typertynyt, ja hänestä tuntui yhäti, että hän näki kamalaa unta, sillä

todellisuus tuntui liian järjettömältä, Ihan kaamealta ollaksensa totta.

Jasminin ajatteleminen oli tehdä hänet mielipuoleksi. Äskeisen

lyhyen, omituisen keskustelun aikana hän oli alkanut rajattomasti

pitää tytöstä, joka kärsi samaa, mitä hän oli kärsinyt. Tämä side ja

rakkaus liittivät heitä yhteen, ja ne olivat herättäneet tavallista

voimakkaampaa myötätuntoa ja sääliä, ja kun hän oli ensi kerran

sulkenut tytön syliinsä, oli hänestä tuntunut melkein siltä kuin Jumala

olisi lahjoittanut hänelle tyttären, jota hän oli aina ikävöinyt,

mutta jota hän ei ollut saanut. Ja Jasmin olisi saattanut olla hänen

tyttärensä, jos — Hän puri vavahtelevaa huultansa, pakottaen takaisin

kyyneleet, joita hän ei uskaltanut päästää valloilleen. Jos Poju

pitäisikin Jasminista, jos hänessä syttyisi rakkaus, kuten se oli

syttynyt Ahmedissa, löytäisivätkö he enää tyttöä? Pitikö Raoulin

alttiin etsinnän päättyä tällä tavoin, kun hän oli ollut niin lähellä

päämääräänsä?

Raoul! Hän katsahti kreiviin pelokkaasti. Oliko tämä hänen syynsä,

mietti hän surkean onnettomana. Ja jos Raoul kuolisi — antaisiko Ahmed

koskaan hänelle anteeksi? Voisiko hän itse ikinä antaa itsellensä

anteeksi?

Nyt haavoittunut liikahti hänen sylissänsä, voihki ja mutisi jotakin

epäselvästi, ja kärsimättömästi huokaisten Diana kohotti päätänsä,

pyyhkäisten kyyneleet silmistään, voidaksensa tarkkailla Ramadanin

laahustavaa, vaivaloista astelua. Arabialainen oli pysähtynyt erään

kaatuneen vierelle, ja Diana näki hänen kumartuvan hetkeksi, ennenkuin

lähti taaskin verkkaisesti eteenpäin. Ja kaukaisten telttojen keskeltä

hän sitten näki toisen ontuvan hahmon ilmestyvän, ja pian miehet

kohtasivat toisensa.

Vain kaksi miestä oli jälellä, ja Raoul kenties kuolemaisillaan —

ja saattoi kulua vielä tuntikausia, ennenkuin vartioston loppuosa

palaisi pääleiristä! Ja miten hän voisi lähettää ketään noutamaan apua,

kun näkyvissä ei ollut ainoatakaan elävää hevosta? Muutamia virui

kuolleina hajallaan elottomien ruumiiden seassa, joihin hän tuskin

rohkeni vilkaista, mutta missä muut olivat? Kiihkeästi hän tarttui

siihen ajatukseen, että ehkä niistä joku oli päässyt karkuun rosvojen

käsistä, nelistänyt ratsastajattomana kotiin ja saanut siellä jo aikaan

hälytyksen.

Mutta se heikko toive riistettiin häneltä, kun Ramadan palasi toisen

henkiin jääneen miehen kanssa, joka kantoi Olallansa vuohennahkaista

vesileiliä.

Kolhittuna ja runneltuna, mutta vähemmän vahingoittuneena kuin Ramadan

astui mies esiin, polvistui Dianan viereen ja kallisti leiliä, jotta

Diana saattoi kastaa siinä nenäliinaansa kostuttaakseen sillä Saint

Hubertin huulia. Hänet oli jo taistelun alkupuolella ratsastettu

kumoon ja hän oli mennyt tajuttomaksi, joten hänellä oli varsin vähän

kerrottavaa, ja kun hän oli vironnut vasta rosvojen paetessa, tiesi hän

ilmoittaa vain sen, että hevoset olivat viety samoin kuin tyttö, jonka

hän oli nähnyt joukkueen johtajalta näyttäneen ratsastajan satulan

edessä.

Mies oli Pojun henkivartioston nuorimpia, melkein pelkkä nuorukainen,

ja hänen rinnassansa taistelivat hänen kumppaniensa kohtalon herättämä

raivo ja mielenliikutus — vaikka hän stoalaisen tavoin koetti salata

sitä — ja kun Diana sopersi muutamia myötätuntoisia sanoja, heltyi hän

tyyten ja pyörähti äkkiä toisaalle, verhoten kasvonsa burnusillaan.

Mutta hän tointui pian, ja esiintyen varmemmin kuin ennen hän ilmoitti

olevansa valmis lähtemään apua noutamaan.

Dianaa epäilytti, jaksaisiko hän suorittaa sen tehtävän, ja silmäili

häntä epävarmana. Mutta ilmeisesti olivat miehet lähteeltä palatessansa

sopineet siitä, sillä Ramadan torjui jyrkästi hänen vastaväitteensä

lyhyesti viittaamalla, että muuta mahdollisuutta ei ollut. Hän

ei sanallakaan ilmaissut, ettei hän itse ruumiillisesti pystyisi

kävelemään välimatkaa, mutta Diana käsitti, että hänen vammansa olivat

pahemmat kuin hän halusi myöntää, ja arvasi asian olevan siten. Ja jos

jommankumman heistä oli mentävä, toivoi hän mieluummin Ramadanin jäävän

luoksensa, sillä häntä peloitti maurilaisen virkoaminen, vaikka mies

olikin sidottu.

Ja maurilainen askarrutti nähtävästi Ramadaninkin ajatuksia, sillä

ennenkuin nuori mies lähti, kutsui Ramadan hänet avukseen raahaamaan

köytettyä ruhoa kauemmaksi Dianasta. Ja vasta kun se oli tehty ja

viestinviejä oli matkalla, vaipui hän itse lopen uupuneena hietikolle

pitämään silmällä vankiansa ja ainakin sadannetta kertaa kiroilemaan

sitä, ettei hän ollut surmannut maurilaista, kun hänellä Tuggurtissa oli

ollut siihen tilaisuus.

Paljoa aikaisemmin oli Diana riisunut vaippansa tehdäksensä siitä

päänalusen Saint Hubertille. Ja nyt hän sijoittui odottamaan avun

saapumista, koettaen pitää ajatuksiansa aisoissa ja hyvillään siitä,

että hänet oli säästetty edes haavoittunutta hoitamaan. Hän saattoi

tehdä vain hyvin vähän — vain hätistää kärpäset kreivin kasvoilta ja

tuontuostakin kostuttaa hänen huuliansa — mutta sekin vähäinen auttoi

häntä kestämään odotuksen jännitystä.

Heti sananviejän lähdettyä tuli käärmeenlumooja jälleen tajuihinsa,

koetti nousta pystyyn ja päästi raivoisan karjunnan oivaltaessaan

avuttomuutensa. Kieriskellen voimattomana hietikolla hän reuhasi

ja ulvoi, syytäen tulvimalla kammottavia sadatuksia, jotka saivat

veren hyytymään Dianan suonissa ja vihdoin ärsyttivät järkkymättömän

Ramadaninkin kiukkuiseksi, niin että hän tuskallisesti reutoutui

pystyyn, kiskaisi burnusin lähellä viruvan vainajan yltä ja kietoi

sen maurilaisen pään ympärille, tukahduttaen hänen kiljuntansa ja

kirouksensa sen paksuihin laskoksiin. Ja taaskin syntyi hiljaisuus,

joka alkoi omituisesti käydä Dianan katketaksensa pingoittuneille

hermoille. Sillä se hiljaisuus tuntui olevan hyvin äänekäs, niin että

hän hermostuneesti ja pelokkaasti vilkuili ympärilleen, kunnes hän ei

enää uskaltanut katsella, sillä kaikkialla hänen ympärillänsä vallitsi

kuolema, ja hievahtamattomat, kolkot ruumiit herättivät hänessä kauhua.

Joskus ne näyttivät liikkuvankin, ja äsken alkaneen tuulen hiljainen

huojunta kaikui hänen jännittyneissä aivoissaan samanlaiselta kuin

vainajain sielujen valitus. Odottelivatko ne vielä yhtä sielua, joka

ehkä parhaillaan leijaili kuoleman rajamailla? Häntä puistatti, ja

hän koetti karkoittaa sen ajatuksen mielestään ja torjua kummallisia

mielikuvitushaaveita, jotka tunkeutuivat hänen liiaksi rasittuneeseen

mieleensä.

Hän ei saanut ajatella, ei saanut antaa perään. Hänen täytyi olla

vahva ja säilyttää rohkeutensa — kunnes Ahmed saapuisi. Oi, hyvä

Jumala, lähetä hänet pian! Siten hän oli rukoillut monta vuotta sitten,

kauheimman vaaransa hetkellä. Siten hän rukoili nytkin, ei itsensä

vuoksi, vaan sen ystävän tähden, joka oli uhrannut henkensä hänen

puolestaan. Henkensä hänen puolestaan!

Hän kumartui sielunhädässään Saint Hubertin puoleen, tutkien hänen

kasvojansa tuskaisin silmin, taistellen murhetta vastaan, joka pyrki

tukahduttamaan hänet.

Ja jännityksen häntä kalvaessa tuntuivat hänestä minuutit tunneilta,

kun hän tarkkaili ja odotti haavoittuneen painon puuduttamana, mutta

uskaltamatta hievahtaa, kannattaen Raoulia, kunnes hänen kätensä

turtuivat ja koko hänen ruumistansa pakotti hänen pinnistäessään

lihaksiansa.

Vähään aikaan ei Saint Hubert ollut liikahtanut eikä päästänyt

ääntäkään. Mutta nyt hän taaskin muuttui rauhattomaksi ja alkoi ihan

äkkiä puhua, ja Diana kumartui syvempään erottaaksensa nopeasti

jupistut sanat, jotka aluksi olivat sekavia ja käsittämättömiä.

Vähitellen kreivin puhe kävi hitaammaksi ja selvemmäksi. Diana kuuli

oman nimensä, mutta se lausuttiin sillä tavoin, ettei sitä milloinkaan

ennen oltu siten lausuttu, ja se toistettiin yhä uudelleen, ja välillä

tuli yhteydettömiä sanoja, jotka muuttivat kuuntelijan kasvonilmeet

säikähtyneiksi. Ja intohimoisena puhetulvana liittyivät sitten

katkonaiset sanat lauseiksi — lauseiksi, joissa paljastui kiusaantunut

sielu.

Diana istui jäykkänä, hänen silmistänsä tulvi kyyneliä, joita hän ei

enää jaksanut pidättää, ja hänen hellä sydämensä oli pakahtumaisillaan

säälistä, kun hän kuunteli toisen tietämättänsä puhuessa hänelle

rakkaudestaan, jota hän oli niin kauan salannut — ja sai vihdoin tietää

totuuden.

Kaksikymmentä vuotta oli Saint Hubert säilyttänyt salaisuuttansa, mutta

nyt hänen tunnottomat huulensa kavalsivat hänet, tuoden julki koko

hänen polttavan kaipauksensa, koko epäitsekkään, alttiin kiintymyksen

ja toivottoman lemmen pettyneet toiveet, joista Dianalla ei ollut

koskaan ollut aavistustakaan.

Kun hän oli kokonaan kiintynyt omaan suureen rakkauteensa eikä ollut

vähääkään suuriluuloinen, ei hän ollut uneksinutkaan, että Raoulin

ystävyys salaisi syvempiä, voimakkaampia tunteita. Mutta nyt hän tiesi

Saint Hubertin rakastaneen häntä alusta alkaen ja rakkauden vain

tehneen hänet onnettomaksi. Hänen tähtensä oli Raoul saanut murhetta.

Hänen tähtensä oli Raoul elänyt parhaat vuotensa yksin ja tyydytystä

saamatta. Hän tuskin jaksoi kestää sen ajatuksen aiheuttamaa tuskaa.

Hän oli tuottanut Raoulille kipua, tuhonnut hänen elämänsä, Raoulin,

jota hän aina oli rakastanut, vaikka ei sillä tavoin kuin toinen

olisi halunnut, Raoulin, joka oli ollut hänen ystävänsä ja Ahmedin

ystävä. Miksi, voi miksi, oli _hän_ ollut Raoulin murheen aiheuttaja?

Herkkätuntoisena hän koetti torjua luotansa tietoa, joka oli hänelle

työnnetty. Hänellä ei ollut oikeutta tuntea Raoulin salaisuutta, jota

mies oli niin tarkoin varjellut aikomatta ilmaista sitä hänelle.

Poloinen Raoul, poloinen, vilpitön, uskollinen Raoul — uskollinen

rakkaudelle, joka ei voinut koskaan täyttyä, ja uskollinen ystävälle,

jonka onnen hän oli sijoittanut oman onnensa edelle!

Omasta mielestänsä arvottomana ja tyyten vailla itserakkautta alkoi

Diana oudosti aprikoida, ja mietteet toivat muassansa hartaan nöyryyden

tunteen. Minkä hänen tekojensa tähden hänelle tuhlattiin niin paljon

rakkautta? Mitä hän oli tehnyt ansaitaksensa kummankaan miehen

rakkautta?

Suuria kyyneliä kihosi taas hänen silmiinsä, kun hän suruissansa

silmäili sitä miestä, jonka hän oli luullut niin perinpohjin

tuntevansa. Kuinka vähän hän oikeastaan oli Raoulista tietänyt, kuinka

vähän oikeastaan häntä ymmärtänyt!

Ja nyt kun hän tiesi, ei hän voinut muuta kuin lukita tietonsa

sydämensä salaisimpaan sopukkaan ja kiittää Raoulin tähden Jumalaa

siitä, että ainoastaan hän oli kuullut lohduttoman miehen surkean

valituksen.

Katkonainen jupiseminen oli vaimennut, ja taaskin lepäsi haavoittunut

hiljaa, niin hiljaa, että Dianan äkkiä valtasi pelko ja hän sujautti

nopeasti kätensä Raoulin paidan povelle. Mutta taintuneen miehen sydän

sykki vielä, vaikkakin heikosti, ja huojennuksesta nyyhkyttäen Diana

koetti vetää häntä mukavampaan asentoon.

Mutta hänen huojennuksensa oli vain hetkellinen. Kun tunti vieri

verkkaisesti toisensa jälkeen ja hänen ikävöimänsä apu yhä viipyi,

katseli hän yhä huolestuneempana polvillansa lepääviä, pingoittuneita,

kalpeita kasvoja, käsittäen Raoulin voimien ehtyvän ja hänen tilansa

käyvän uhkaavammaksi. Jos hänen hyväksensä oli mieli tehdä jotakin,

oli se tehtävä pian, jokainen tuhlattu minuutti vähensi hänen

parantumisensa mahdollisuutta ja lisäsi vaaraa.

Vähänväliä hän epätoivoissaan suuntasi katseensa korkean

hietaharjanteen laelle ja herkisti korviansa kuullaksensa nelistävien

hevosten kavioiden töminää. Oliko sananviejä uupunut kesken? Kuluisiko

vielä tuntikausia, ennenkuin apua tulisi — ja olisiko sitten liian

myöhäistä? Eikö Raoul sitten enää olisi ihmisvoimin autettavissa?

Löydettäisiinkö hänen sylistänsä vain ruumis? Hänen kasvoillensa

lehahti tuskaisen ihmettelyn ilme. _Raoulko_ kuolisi! Hän ei ollut

milloinkaan kuvitellut sellaista aikaa, jolloin he eivät enää saisi

lausua Raoulia tervetulleeksi, kuten hänet oli aina lausuttu, jolloin

Raoul ei enää toisi sivistyksen tuulahduksia heidän eristettyyn

elämäänsä. Hänen tulonsa oli aina merkinnyt niin paljon heille

molemmille. Menettää hänet, ja menettää hänet tällä tavoin! Diana

väänteli käsiänsä epätoivoissaan. Miten tulisi Ahmed toimeen ilman

Raoulia?

Minkä tähden, _minkä tähden_ ei apua kuulunut?

Joskin Ahmed olisi vielä Ras-Djebelissä, niin pitäisi Gastonin ja

Jusefin ihmetellä heidän poissaoloaan, sillä hän oli tilannut teetä

tavalliseen aikaan eikä ollut maininnut viipyvänsä kauan ratsastamassa.