VIII

Oli vielä hyvin varhainen aamu, kun Caryll heräsi lyhyestä, vain pari

tuntia kestäneestä unesta.

Muun osan yötä hän oli viettänyt heittelehtien rauhattomasti puolelta

toiselle kapeassa leirivuoteessansa ja astellen edestakaisin teltassa,

kunnes raittiin ilman ja laajemman tilan tarve oli ajanut hänet ulos

marssimaan sinne tänne kuumeisena ja sisäisen myrskyn vaivaamana.

Oliko hänen tuntemansa tunne tosiaankin rakkautta vai oliko se

ainoastaan mustasukkaisuutta — järjetöntä mustasukkaisuutta, jota hän

ei ollut luullut milloinkaan tuntevansa, joka toi muassansa kylmän,

vimmaisen raivon ja saattoi hänet pelkäämään omia ajatuksiansa ja

sisässänsä kiehuvaa intohimoista vihaa.

Tuntemisen ensimmäisellä hetkellä, kun hän oli käsittänyt, kuka oli se

mies, jonka hän viimeksi oli tavannut _café mauressa_, oli hän ollut

näkevinänsä veljensä punaisen usvan lävitse, ja hän oli hädintuskin

jaksanut nielaista huulillansa pyörivän syytöksen, tarttua ojennettuun

käteen ja lausua jonkunlaisen järjellisen vastauksen kohteliaaseen

tervehdykseen, joka oli ollut niin jyrkässä ristiriidassa toisen

säihkyvien silmien uhkaavan ilmeen kanssa.

Hän oli pihissyt kiukusta, häntä oli rääkännyt tytön ajatteleminen, ja

hänen oli ollut miltei mahdotonta edes istua samassa huoneessa veljensä

kanssa. Helpotusta tuntien hän olikin innokkaasti suostunut, kun Saint

Hubert oli ehdottanut, että he poistuisivat telttoihinsa aikaisin.

Mutta yksinäisyys ei ollut auttanut häntä ja voimatta nukkua hän oli

ajatellut ja hautonut mietteitänsä, kunnes hänen ajatuksensa pyörivät

loputtomassa, sekavassa kierroksessa, lähtien samasta kohdasta ja aina

palaten samaan kysymykseen: missä oli tyttö ja mikä oli ollut hänen

kohtalonsa?

Toistakymmentä kertaa yön kuluessa oli hänet vallannut kiusaus etsiä

veli käsiin ja kasvoista kasvoihin vaatia häneltä tietoja. Mutta

hän ei osannut etsiä Pojua tästä laajasta leiristä, joten hänen oli

tuskailtava itseksensä, ja joka kerta hän oli jälleen aloittanut

yksitoikkoisen kävelynsä, joka ei lainkaan ollut omiansa tyynnyttämään

hänen rauhattomuuttansa eikä lievittämään hänen päässänsä tuntuvaa

raskasta jyskytystä.

Kerran oli Saint Hubertin teltasta vielä loistava valo houkutellut

hänet perin epätoivoissansa etsimään seuraa, mutta sisältä kuuluva

puheensorina oli karkoittanut hänet takaisin omaan majapaikkaansa

entistäkin kiihtyneempänä. Mikähän salaperäinen puuha taaskin piti

Saint Hubertia valveilla näin myöhään, vaikka hän oli vetäytynyt

telttaansa aikaisin, valittaen olevansa väsynyt ja kipeästi kaipaavansa

unta? Ja minkä tähden sekä sheikki että hänen poikansa olivat kreivin

luona innokkaasti keskustellen tähän aikaan yöllä tai pikemminkin

aamulla — sillä vilkaisu kelloon oli osoittanut sen lähentelevän

kolmea. Hän oli viivytellyt vain hetkisen, mutta sillä ajalla hän oli

selvästi erottanut kaikkien kolmen äänet.

Hän ei tahtonut esiintyä salakuuntelijana ja oli palannut vuoteeseensa

heittelehtiäksensä kuumeisesti kyljeltä toiselle, kunnes uni oli

vihdoinkin tullut. Ja hän oli nukkunut kaksi tuntia levottomien unien

vaivaamana, ja hänen herättyänsä virkistymättömänä oli hänen päätänsä

särkenyt ja kurkkuansa kuivannut, ja hänen pulmansa oli vielä ollut

ratkaisematon.

Tyttö oli arabialainen eikä koskaan voisi merkitä hänelle mitään. Miksi

sitten tytön ajatteleminen kuohutti häntä niin syvästi? Tuggurtissa oli

hänen rakkautensa ollut epämääräistä, hämärää tunnetta, ruumiillisten

intohimojen piirin ulkopuolella. Vaikka tytön hieno raikkaus oli

kiehtonut häntä, ei häntä ollut niin suuresti vetänyt puoleensa

toisen ruumiillinen kauneus kuin sielun käsittämätön monimutkaisuus

ja tytön määrittelemätön lumousvoima, joka oli voimakkaasti

kiinnostanut häntä. Se oli ollut utuista rakkautta — jota hän tuskin

oli siksi tunnustanut — puhtaasti platoonista, ja se oli muuttunut

vaikuttavaksi vasta silloin, kun hän oli nähnyt tytön avuttomana

ryöstäjän armottomissa käsissä. Ja senkin rakkauden hän oli luullut

tukahduttaneensa, repineensä sen sydämestään — mutta kun hän eilen

illalla oli nähnyt sen miehen, joka tytön oli ryöstänyt, oli hänen

rinnassansa puhjennut tunnemyrsky, joka oli vähällä ollut temmata hänet

valtoihinsa. Hän heittäytyi ähkäisten kyljellensä ja painoi kuumat

kasvonsa rypistyneeseen pielukseen, vihdoinkin pakottautuen katsomaan

todellisuutta suoraan silmiin. Oliko ruumiillinen halu rakkautta?

Kaipasiko hän tyttöä enemmän kuin milloinkaan ennen ainoastaan hänet

niin äkkiä vallanneen kummallisen mustasukkaisuuden tähden — pelkästään

nolatun, kostoa himoavan miehen eläimellisen mustasukkaisuuden vuoksi?

Miksi taivaan nimessä hän olisi mustasukkainen? Tyttö ei ollut missään

mielessä koskaan ollut hänen, kun taas toinen —

Hän kiepsahti istumaan, sinkosi vuodevaatteet syrjään ja rypisti

otsaansa muistellessaan tuntemisen ilmettä, jonka hän oli nähnyt

tytön silmissä sinä iltana kahvilassa. Millaisissa suhteissa oli

tyttö aikaisemmin ollut tämän hänen veljensä kanssa — tämä tyttö,

jonka viattomuudesta ja siveellisestä puhtaudesta hän olisi ollut

valmis panemaan henkensä pantiksi? Eikö sitä silmäänpistävää suloista

puhtautta, jonka hän oli ollut tytössä näkevinään, ollutkaan muualla

kuin hänen omassa mielikuvituksessaan? Eikö hän todenperään ollutkaan

yhtään parempi kuin ne halvat, turmeltuneet olennot, joiden joukossa

hän oli ollut?

Häntä puistatti inho hänen ajatellessansa _café mauressa_ näkemiänsä

tanssijattaria, joilla oli uniset silmät ja aistilliset kasvot.

Eikö tässä kirotussa maassa ollutkaan muuta kuin eläimellisyyttä? Se

hirvittävä tarina, jonka setä Raoul oli eilenillalla kertonut — ja nyt

tämä! »Hyvä Jumala, miksi tulinkaan tähän kirottuun paikkaan!»

Hän oli sekä ruumiillisesti että sielullisesti riutunut, hänen

vaativainen mielensä joutui vaistomaisesti kuohuksiin sekavina

kiitävistä ajatuksista, joita hän kammosi kykenemättä kuitenkaan

niitä hillitsemään, ja hän istui kumarassa vuoteen laidalla, olkapäät

painuneina, pää käsien varassa. Ja siinä asennossa hän oli vielä

silloinkin, kun Williams puolen tunnin kuluttua tuli sisälle, tuoden

kuumaa vettä ja kupin aamuteetä. Palvelijan levottomana tiedustaessa,

oliko hän sairas, herätti miehen ääni hänet, ja hän kohotti kalpeita,

pingottuneita kasvojansa, jotka nähtyänsä silminnähtävästi levoton

palvelija kysyi hänen vointiansa uudelleen ja äskeistä kiihkeämmin.

»En, en ole sairas; ei minua mikään vaiva. Älkää taivaan tähden

touhutko turhia, Williams!» sanoi hän ärtyneesti. »En saanut unta, ja

päätäni hieman pakottaa. Juotuani teetä olen taaskin kunnossa. Pankaa

se tuonne pöydälle! En: en tahdo mitään muuta — ja mitä hittoa te

odotatte?»

Mutta kun hän yleensä oli kohtelias alaisillensa, seurasivat hänen

harvinaista ärtymistänsä omantunnonvaivat ja harmittelu, kun hän näki

Williamsin tavallisesti aurinkoisille kasvoille nopeasti leviävän

alakuloisen ilmeen ja katseli teltasta äänettömästi varpaillansa

poistuvaa palvelijaa. Hänen ei olisi tarvinnut loukata poika-pahaa vain

sen tähden, että itse oli kurjalla tuulella, mietti hän pahoillansa,

kaasi teetä kuppiin ja istuutui pienen pöydän ääressä olevalle

tuolille, vaipuen taaskin katkeriin aatoksiinsa.

Mutta hän ei saanut kauan hautoa tuskallisia mietteitänsä.

Tuskin hän oli ennättänyt juoda teensä, kun Williams näyttäytyi

uudelleen, astuen sisälle arkailevana ja ilmeisesti hämillänsä.

»Pyydän anteeksi, mylord», alkoi hän empien, »mutta se nuori herra

— joka saapui eilenillalla» — hän pysähtyi ikäänkuin etsien sopivaa

arvonimeä — »teidän ylhäisyytenne veli, mylord —» sopersi hän vihdoin.

Jokainen hermo pingottuneena ja jäykkänä Caryll kääntyi hitaasti häneen

päin ja heilautti kysyvästi päätänsä ovea kohti. »Kyllä, mylord»,

myönsi Williams vastaukseksi lausumattomaan kysymykseen. Hetkisen

Caryll istui äänettömänä sydämensä sykkiessä vimmaisesti.

»Pyytäkää häntä tulemaan sisälle!» käski hän vihdoin, ja hänen

särkynyt, käheä äänensä kuulosti hänestä itsestänsäkin ihan vieraalta.

Hän ei liikahtanut, kun kookas, silmääkiehtovaan asuun puettu mies

astui telttaan ja tervehti häntä, suoden hänelle miltei huolimattoman,

vähäisen salaamin, joka tuntui erottavan heidät entistä kauemmaksi

toisistansa. Ja Caryllin silmissä oli kylmän vihamielinen ilme, kun

hän taaskin pani merkille toisen röyhkeän esiintymisen ja hieman

ylimielisen ilmeen, joka edellisenä iltana oli häntä ärsyttänyt.

Ensiksi puhkesi puhumaan Poju, joka astui eteenpäin huolettoman

itsevarmana.

»Pyydän tuhannesti anteeksi, että tunkeudun häiritsemään näin varhain,

_monsieur_», alkoi hän ranskankielellä, »mutta palvelijasi kertoi sinun

olevan valveilla, enkä kenties saa tänään enää toista tilaisuutta

puhellakseni kanssasi — kahden kesken. Saanko polttaa?» lisäsi hän

äkillisen epäjohdonmukaisesti, pyöritellen virittämätöntä savuketta

pitkissä, ruskeissa sormissansa.

Yhä pahemmin äkämystyen Caryll osoitti teetarjottimella olevaa

tulitikkurasiaa ja viittasi pöydän toisessa päässä olevaan tuoliin.

»Etkö osaa puhua englanninkieltä?» kysyi hän tuikeasti, kun hänen

veljensä oli istuutunut ja veti burnusinsa liepeitä ympärilleen

liioitellun huolellisesti, nostaen toisen punaisesta nahkasta

valmistetun saappaan verhoaman jalkansa toiselle.

Poju heilautti hilpeästi kättänsä, ja hänen valkeat hampaansa

välkkyivät huulien raottuessa hupaisaan hymyyn, mikä oli vain omiansa

yhä enemmän kiukustuttamaan Caryllia.

»Kyllä osaan — jos minun on pakko», vastasi hän samalla kielellä kuin

ennenkin, »mutta mieluummin puhun ranskaa — nimittäin, jollet sinä

ymmärrä arabiankieltä», lisäsi hän, luoden toiseen nopean, kysyvän

silmäyksen, jossa oli hieman halveksiva ilme.

»En osaa», ärähti Caryll niin lyhyesti, että hänen epäyksensä oli

enemmän kuin töykeä.

Mutta hämmentymättä Poju taaskin hymyili suopeasti. »Sepä vahinko»,

huomautti hän äänessänsä ivallisen pahoittelun häive. »Se on

joidenkuiden vanhimpien runoilijain kieli.» Ja otettuansa savukkeen

pois suustansa hän hitaasti puhalsi ohuen, sinisen savupilven,

katsellen sitä miettivästi sen pyörteisenä leijaillessa avoimelle

ovelle.

Caryllin itsehillintä oli laukeamaisillaan ja hän tähysti toiseen

äkäisesti. Aikoiko tämä aavikkolaisnulikka esiintyä hänen mestarinaan

vai koettiko hän tahallansa ärsyttää häntä menettämään malttinsa?

Joka tapauksessa he olivat pieksäneet tuulta kyllin kauan, ja heidän

oli aika lopettaa tämä ilveily. Arabialaisten tapaista saattoi olla

aloittaa kina sillä tavoin, mutta niin ei ollut hänen, ja kuta pikemmin

he pääsisivät asiaan, sitä parempi.

»Olen varma siitä, ettet tullut tänne näin varhain pohtimaan arabian-

tai minkään muun kielen hyviä puolia», huomautti hän purevasti.

Ja hänen olettamuksensa osoittautui oikeaksi, sillä Pojun sävyisä

esiintyminen ja huoleton hymy olivat kadonneet, kun hän kääntyi

vastaamaan toisen kysymykseen.

»En tullutkaan», myönsi hän empimättä, ja vasta silloin Caryll pani

merkille, kuinka riutunut ja väsynyt hän oli, vaikka koettikin salata

sitä tekeytymällä rehenteleväksi. »Ja luullakseni arvaat varsin hyvin

tuloni syyn. Myöskin rohkenen uskoa sinun otaksuttavasti odottaneen

minua. Meidän on luullakseni selitettävä hieman asioita toisillemme —

ja olen täällä juuri sitä varten.» Hän keskeytti puheensa hetkiseksi,

silmäillen tutkivasti pöydän toisella puolen olevia vihamielisiä

kasvoja. »Eileniltainen kohtauksemme ei ollut ensimmäinen», jatkoi hän

verkallisemmin. »Me tapasimme toisemme jo sitä ennen — Tuggurtissa. Ja

tänä aamuna olen tullut luoksesi esittämään harkittavaksesi, että olisi

— sanoisinko — poliittisesti viisaampaa? — jos unohtaisit tapauksen,

joka missään nimessä ei saata kiinnostaa sinua mieskohtaisesti.»

Hänen sävynsä sai ivallisen värityksen. »Oli kova onni, että sinä

jouduit sitä näkemään. Mutta koska niin kävi, saanko vihjata sinulle,

että olisi vieläkin onnettomampaa, jos mainitsisit siitä sellaisille

henkilöille, joita se ei koske. Onko minun tarpeellista olla

selväsanaisempi?»

Taaskin Caryll näki hänen silmissänsä saman uhkaavan välkkeen kuin

edellisenä iltana ja ponnahti pystyyn väristen kiihkosta.

»Ei, lempo soikoon, ei tarvitse», huusi hän vimmoissansa. »Olet puhunut

kylliksi ja enemmänkin kuin kylliksi. Ja mitä helvettiä tarkoitat

uhatessasi minua? Jos luulet minun rahtuakaan välittävän sinusta

ja uhkauksistasi, oletpa aika pahasti erehtynyt. Jos pidän suuni

kiinni tuosta Tuggurtissa sattuneesta elukkamaisesta tapauksesta,

ei se suinkaan johdu hienotunteisuudesta sinua kohtaan. Se, mitä

sinä näet hyväksi tehdä, mikäli se koskee sinua itseäsi, ei liikuta

minua vähääkään — minuun nähden saat mennä hornaan omalla tavallasi

ja niin nopeasti kuin haluat. Mutta kaikki sellainen, mikä koskee

sukumme kunniaa, on minusta tärkeätä. Riittää se, että minä näin sen

lurjusmaisen tapauksen. En hevin kiirehdi tiedottamaan koko maailmalle,

että veljeni on konnamainen naisenryöstäjä. En myöskään tunne teidän

täkäläisiä siveellisiä ohjesääntöjänne enkä niistä liioin välitäkään,

mutta Englannissa me emme esiinny roistomaisesti. Ymmärrätkö, vai

pitääkö minunkin olla selväsanaisempi?»

Myöskin Poju oli hypähtänyt pystyyn, ja hetkisen he seisoivat

vastakkain, toinen moitteettoman puhtaassa, huolellisesti järjestetyssä

asussaan, toinen tukka pörröisenä ja yöpuku nuhrautuneena, mutta

molemmat tuhkanharmaina ja hillittömän raivon puistattamina. Se oli

tärkeä hetki, ja pienen teltan ilma tuntui äkkiä käyneen sähköiseksi,

se tuntui uhkuvan alastomia inhimillisiä intohimoja, samalla kun

säihkyvät, tummat silmät kiihkeästi tuijottivat värähtämättömiin

sinisiin silmiin, jotka tähysivät vastaan yhtä äkäisinä ja

päättäväisinä.

Hirveästi jännittäen tahtoansa Poju sitten sai takaisin malttinsa,

jonka hän oli ollut vähällä menettää. Hänen nyrkkinsä heltisivät auki,

ja hän peräytyi askeleen, tehden uuden keveähkön salaamin.

»Kiitos, ymmärrän täydellisesti», sanoi hän leppeästi, vaikka hänen

tiukkapiirteiset huulensa kaareutuivat hieman ivalliseen hymyyn.

»Luottamuksesi ja avomielisyytesi tekevät kaikki enemmät selitykset

meidän välillämme tarpeettomiksi. Ja kun asianlaita on siten, ei minun

enää tarvitse käyttää vieraanvaraisuuttasi väärin. Koska en voi väittää

kuvittelevani, että seurani on sinusta miellyttävä tai tervetullut,

ehätän vapauttamaan sinut siitä niin pian kuin suinkin.»

Hänen ennätettyänsä avoimelle ovelle seisautti hänet hiljainen:

»Maltahan!» Vaivautumatta katsomaan taaksensa hän pysähtyi, pitäen

keveästi kädellänsä syrjään työnnetystä oviverhosta.

»_Monsieur_!»

»Missä hän on?»

Äkillinen kysymys lietsoi hänen mielessänsä vielä kytevää, kirvelevää

mustasukkaisuutta, ja epäluuloisena ja kiukuissansa hän pyörähti

nopeasti ympäri.

»Mitä se sinulle merkitsee?» ärähti hän. Ihan äkkiä hänen kasvonsa

sitten muuttuivat ilmeettömiksi, hänen silmänsä soukkenivat, kunnes

pitkät, tummat silmäripset melkein piilottivat ne ja hän kohautti

olkapäitänsä teennäisen välinpitämättömästi.

»Koska sitä kysyt», virkkoi hän tyynesti, »on hän teltassani —

El-Hassissa». Ja hän heilautti huolettomasti kättänsä etelää kohti.

Tuskin kyeten hillitsemään itseänsä Caryll astui askeleen lähemmäksi,

tuijottaen häneen kiihkoisesti. »Mitä aiot hänelle tehdä?»

Poju naurahti katkerasti.

»Mitäkö aion hänelle tehdä?» kertasi hän verkalleen. »_Bon Dieu_,

en tiedä sen enempää kuin sinäkään. Jos olisit kysynyt, mitä olen

hänelle tehnyt, olisin vastannut, että se on minun asiani — eikä

sinun, _monsieur mon frère_. Mutta kun kysyt, mitä aion hänelle tehdä,

olet tullut pyytämään haluamiasi tietoja väärältä henkilöltä. Koska

olin kyllin typerä tuodakseni hänet tänne, on hän siirtynyt pois

määräysvallastani. Etkö vielä ole ollut Ahmed ben Hassanin leirissä

kyllin kauan tietääksesi, että täällä on merkitystä vain hänen

tahdollansa ja mielivallallansa? Kysy monseigneurilta, jos haluat lisää

tietoja tytöstä!»

Caryll kalpeni huuliansa myöten.

»Mitä tarkoitat — hyvä Jumala, mitä tarkoitat?» kuiskasi hän

pelokkaasti.

Vähän aikaa Poju silmäili häntä hämmentyneenä ja naurahti sitten

taaskin ylenkatseellisen suuttuneesti.

»En ainakaan sitä, mitä sinä ilmeisesti tarkoitat», sanoi hän

kirpeästi. »Ei edes meidän arabialaisten siveellisyys ole niin kehno.

Ja tuskinpa monseigneur kiittäisi sinua siitä, että viittailet hänen

pitävän haaremia.» Ja uudelleen ylenkatseellisesti naurahtaen hän

pyörähti kantapäällänsä ympäri ja poistui teltasta. Herkkä-ilmeiset

kasvonsa punehtuneina. Caryll lysähti jälleen vuoteelle, inhoten

itseänsä sen kammottavan ajatuksen tähden, jonka hän oli niin

vilpittömästi ja häikäilemättömästi pukenut sanoiksi. Mikä häneen oli

tullut, että niin kuohuttava ajatus oli edes saattanut johtua hänen

mieleensäkään? Oliko sekin niitä väijyviä uusia aatoksia ja mietteitä,

joita viime aikoina oli väkisin tulvinut hänen mieleensä, vaikka hän

olikin kaikin voimin koettanut niitä karkoittaa?

Hän kaihtoi itse-erittelyä, mutta oli itsepintaisesti päättänyt ottaa

perinpohjaisen selvän hänessä tapahtuneesta kummallisesta muutoksesta,

tunsi äkkiä joutuneensa siveelliseen käännekohtaan ja oli sielullisesti

ymmällä, aprikoiden, tunsiko hän itseänsä ollenkaan. Johtuiko se kaikki

Algerian ja sen keveän, häiritsevän, itämaisen ilman ohimenevästä

vaikutuksesta vai aiheuttiko sen joku miehuuden tunnon mukana

voimistunut sisäinen vajavaisuus ja siitä kehittyneet virtaukset,

joista hän ei ollut siihen saakka tiennyt mitään?

Mutta olipa syynä ympäristö tai perinnäinen heikkous, mitäpä sillä

väliä. Oliko hän niin heikko, ettei hän kyennyt kohoamaan kummankin

yläpuolelle?

Hän keikahti äkkiä istumaan, heilauttaen kantapäänsä maahan, ja jäi

harmistuneena tähyilemään tyhjää telttaa.

Hänet saisi kirota, jos hän sallisi kummankaan vaikuttaa itseensä!

Tämä maa oli saastainen — se sai olla. Ja perinnäisten taipumusten

ajatteleminen oli vain kurja tapa pyrkiä välttämään mieskohtaista

vastuunalaisuutta. Hän ei olisi paljonkaan arvoinen, jollei hän

kykenisi vastaamaan omista heikkouksistaan sysäämättä syytä

kenenkään toisen niskoille. Ja mistä hän sitäpaitsi olisi tiennyt,

että syynä oli perinnöllinen taipumus? Koko pulma aiheutui tästä

myrkyllisestä, veltosta elämästä, totutun työn puutteesta. Kotosalla

hänellä ei ollut milloinkaan ollut aikaa ajatella, kun taas täällä

— Äkäisesti huudahtaen hän kiskoi pyjaman yltänsä ja sukelsi teltan

nurkassa olevaan kylmään kylpyyn. Ja kahdenkymmenen minuutin

kuluttua hän ajeltuna ja puettuna istuutui kirjoittamaan pitkähköä,

yksityiskohtaista kirjettä tilanhoitajalleen. Mutta ei edes tämä

mieluisa puuha hänelle tuonut paljon huojennusta, sillä hän oli jo

ennen lähtöänsä antanut tarkat ohjeet koko poissaolonsa ajaksi, ja kun

sheikki ei vielä ollut ilmaissut olevansa lainkaan halukas kajoamaan

siihen asiaan, jonka tähden hänen poikansa oli tullut Englannista, ei

hänellä ollut mitään lisättävää jo ennensanottuun, ja niin ollen kirje

olikin suureksi osaksi liiallista hommaa. Ja vaikka asia kiinnittikin

hänen mieltänsä, oli hänen omituisen vaikea keskittää siihen

ajatuksiansa.

Vaikka hän kuinka koetti suunnata mieltänsä tosiseikkoihin ja

numeroihin, pyrkivät hänen aatoksensa harhailemaan. Yhäti häiritsivät

häntä hänen veljensä ja tytön kasvot, väikkyen hänen ja sen tehtävän

välissä, joka oli niin likellä hänen sydäntänsä.

Mihin kaikki tämä veisi — mikä olisi tytön kohtalo? Hänen veljensä

rakastajatar — armias taivaan Jumala, miksi hän siitä välitti, miksi

se koski niin kirotusti? Arabialaisnainen, joka ei olisi koskaan eikä

missään oloissa voinut merkitä hänelle mitään — mutta sittenkään hän ei

saanut tyttöä ajatuksistaan.

»Hän on teltassani — El-Hassissa.» Taaskin hän kuuli tyynen, tasaisen

äänen, taaskin hän näki sanoja seuranneen pilkkahymyn ja pyyhkäisi

kädellään kasvojansa, taistellen rinnassaan riehuvaa mustasukkaista

raivoa vastaan, koettaen unohtaa sekä veljensä että tytön.

Oli puolisen aika, kun usein keskeytetty kirje oli lopussa, ja

kun häntä ei lainkaan haluttanut joutua perheen pariin, oli hän

vähällä noudattaa päähänsä juolahtanutta mielijohdetta, lähettää

anteeksipyynnön ja jäädä telttaansa.

Mutta peläten, että hänen poissaolonsa saatettaisiin tulkita väärin,

hän pisti kirjekuoren taskuunsa ja lähti vastahakoisesti. Odottamassa

oli ainoastaan äiti omituisen kalpeana, omituisen huolestuneen

näköisenä — jos hän vain olisi pannut sen merkille.

Mutta syventyneenä omiin sekaviin mietteisiinsä hän ei huomannut

äidin silmäänpistävää levottomuutta ja tavatonta harvasanaisuutta. Ja

hyvillään siitä, ettei tavannut veljeänsä, koska siitä olisi pakostakin

sukeutunut raskas ja jäykkä kohtaus, ei hän hiiskunut mitään siitä,

että he söivät kahden kesken, ei tiedustanut, mikä este toisille oli

sattunut, eikä edes tahallansa lausunut mitään sellaista, mikä olisi

saattanut antaa äidille aihetta luottamukselliseen puheluun.

Yrittäessänsä omasta puolestansa nykäyksittäin ja pinnistetysti jatkaa

keskustelua, joka yksinomaan koski Caryllin elämää Englannissa, Diana

sai vain lyhyitä, jäykkiä vastauksia, jotka tekivät pitemmän puhelun

siitä aiheesta mahdottomaksi. Ja vihdoin hänkin pojan niukkojen

vastausten jäähdyttämänä vaipui äänettömäksi ja aprikoi surkeana, oliko

se vähäinen sulamisen merkki, jonka hän oli edellisenä iltana ollut

Caryllissa huomaavinansa, ollutkin pelkkää kuvittelua. Varmastikaan

ei siitä tänään näkynyt jälkeäkään, ei siitä eikä mistään muustakaan

paitsi vankasta eristysmuurista, joka uhitteli hänen kaikkia

ponnistuksiansa hänen koettaessaan tunkeutua sen lävitse.

Eikä Caryll aterian loputtua viipynyt teltassa eikä edes tarjoutunut

olemaan hänen seuranaan.

Dianan noustessa pöydästä otti Caryll kirjeen taskustansa ja ojensi

sitä kysyvästi eteenpäin.

»Olisin kiitollinen — jos tämä voitaisiin — hm — panna postiin»,

änkytti hän taaskin entiseen tapaansa ujon kömpelönä. Heikko hymy hiipi

äidin väsyneihin silmiin hänen laskiessansa kirjeen paksun postikasan

viereen, jonka hän sinä aamuna oli löytänyt kirjoituspöydältä. Arveliko

Caryll, että nurkkauksen takana oli postilaatikko?

»Olen pahoillani, Caryll», virkkoi hän ääni lempeän anteeksipyytävänä.

»Minun olisi pitänyt tiedustaa, oliko sinulla lähetettäviä kirjeitä.

Täällä ei aina ole siihen tilaisuutta. Mutta tänä iltana luullakseni

lähtee sanansaattaja pohjoiseen. Kenties haluat kirjoittaa useampia.

Hän ei lähde ennen iltaa.» Ja tahallansa tukahdutettuaan oman kiihkeän

toivomuksensa, että saisi pitää poikansa luonaan, tarjoamalla hänelle

tekosyyn poistua, mietti hän murheellisena, käyttäisikö Caryll helppoa

veruketta jättääksensä hänet yksin, ja tunsi kirvelevää pettymystä,

kun toinen nyökkäsi innokkaasti, jupisten jotakin »tilaisuuden

käyttämisestä».

Kyynelusvan lävitse hän katseli poistuvaa Caryllia ja jäätyänsä

uudelleen yksin meni väsyneenä leposohvaan jälleen pohtimaan pelkoansa,

joka edellisestä illasta alkaen ei ollut hetkeksikään hellittänyt.

Mitä oli tapahtunut sitten kun isä ja poika olivat yhdessä lähteneet

yöhön, jättäen hänet sietämättömän levottomuuden valtaan, joka oli

pitänyt häntä valveilla melkein aamunkoittoon asti? Tunnin toisensa

jälkeen hän oli surkeassa tilassa odottanut, että sheikki palaisi,

mutta tunti toisensa jälkeen oli vierinyt, eikä häntä ollut kuulunut.

Vihdoin Diana oli lopen uupuneena vaipunut uneen.

Mutta johonkin aikaan yöstä oli sheikin täytynyt palata, sillä

herättyänsä kauan tavallista myöhempään Diana oli leposohvalle

jätetystä peitteestä ja pieluksesta nähnyt puolisonsa olleen teltassa

ja menneen jälleen. Hän koetti olla kiitollinen siitä, että sheikki

oli ollut huomaavainen häntä kohtaan eikä ollut häirinnyt häntä, mutta

jännitys oli pahempi kestää kuin mikään, mitä mies olisi saattanut

kertoa hänelle.

Ja sheikki oli viipynyt poissa koko päivän. Eikä Diane ollut nähnyt

koko päivänä Pojuakaan. Hän oli saanut Gastonilta tietää, että hän oli

Saint Hubertin teltassa, mutta Gaston oli myöskin maininnut, että he

molemmat olivat olleet valveilla koko yön ja nukkuivat nyt. Niinpä hän

oli pakottautunut odottamaan, koettaen torjua mieleensä yhäti palaavaa

kysymystä: »Minkä tähden? Minkä tähden?» johon hän ei saanut vastausta.

Kunpa Ahmed vain olisi herättänyt hänet! Jospa vain Poju olisi

palannut, kuten hän aina muulloin oli tehnyt, laskenut pahankurisen

päänsä hänen polvellensa ja luvannut parannusta, jonka hänen nauravat

silmänsä osoittivat teeskennellyksi. Rakastettava, huimapäinen

Poju-poloinen — mitä ihmettä hän oli tällä kertaa tehnyt, että se

pidätti häntä poissa äitinsäkin luota, joka ei milloinkaan nuhdellut,

vaan antoi aina anteeksi, olipa rikkomus vaikka kuinka suuri? Hän

vartosi kauan, niin kauan, että ulkoa kuuluvat äänet kertoivat

hänelle keskipäiväisen lepohetken päättyneen, että toimettomuus kävi

sietämättömäksi ja hän nousi pystyyn, alkaen rauhattomasti liikkua

teltassa. Hän seisoi pienen kirjahyllyn ääressä, koneellisesti

käännellen ulkoa osaamansa kirjan lehtiä, kun sheikki tuli hänen

laoksensa.

Saaden epämääräistä lohtua pelkästään toisen ruumiillisesta voimasta

hän antautui hetkiseksi sanattomana lepäämään puolisonsa sylissä. Ja

oivaltaen hänen kaipaavan sitä sheikki puristi häntä tiukasti rintaansa

vasten, pysyen itsekin ääneti, kunnes Diana vihdoin loi häneen

kyyneleisen, rukoilevan katseen.

»Ahmed, kerro minulle — olen totisesti odottanut kyllin kauan. Arvaan

kyllä, minkä tähden annoit minun nukkua; se oli ystävällisesti tehty,

mutta mieluummin olisin toivonut sinun herättävän minut. Enkä nyt

välitä siitä, kuinka pahaa se on, kunhan vain kerrot. Mikä Pojua

vaivaa, koska hän ei tule luokseni? En tiedä mitään. Eilenillasta

saakka en ole tavannut ketään muita kuin Caryllin, joka vain

pistäytyi puolisella ja poistui heti senjälkeen, ja hän oli niin —

niin omituinen, ja näytti niin kiihtyneeltä. Voi, rakas, mitä se

kaikki merkitsee? Minun täytyy saada se tietää. En jaksa kestää tätä

salaperäisyyttä enää kauempaa.»

Ja katsoessansa hänen vavahtelevia kasvojansa sheikki käsitti

koettaessansa säästää häntä vain tuottaneensa hänelle lisää

kärsimyksiä ja sadatteli hiljaa itseänsä.

»En tiedä, mikä Caryllia vaivaa», alkoi hän, »mutta Poju...» Hän

keskeytti lauseensa, ja vaikka Diana ei peräytynytkään kauemmaksi, tuli

hänen silmiinsä äkkiä pelokas ilme. »Ahmed, mitä olet tehnyt hänelle?»

Miehen käsivarret puristuivat tiukemmin hänen ympärillensä.

»En mitään», vastasi hän nopeasti. »Hänen lähtönsä oli jo sinänsäkin

luonnollisesti anteeksiantamaton. Mutta se, että hän viipyi poissa

niin kauan, ei ollut kokonaan hänen syytänsä. Hän lähti pohjoiseen

päin, kuten hän suoraan myöntää, yksinomaan huvitellakseen, mutta

Dshinnien luolain läheisyydessä hän näyttää sekaantuneen juttuun, jossa

hän sai sattumalta kuulla maassa vallitsevaa rauhattomuutta koskevia,

hallitukselle mahdollisesti korvaamattomaksi avuksi koituvia tietoja.

Omien syittensä vuoksi hän toi ne tiedot minulle eikä antanut niitä,

kuten hänen olisi pitänyt, viranomaisille Tuggurtissa. On tarpeetonta

sanoa, että ajan hukka on valitettava ja saattaa olla korjaamaton.

Välttääksemme viivytystä niin paljon kuin suinkin vietimme suurimman

osan viime yötä Raoulin seurassa, kirjoittaen selostusta, jonka lähetin

tänään aamuhämärissä. Tuo pöydällä oleva, joka lähtee tänä iltana,

on vain kaksoiskappale tapaturmien varalta. Tällä kertaa siis annoin

Pojun rangaistuksen jäädä sikseen — se on, panin hänen tuomansa tiedot

ja hänen luvattoman poissaolonsa vastakkain ja sanoin, että tili on

tasattu», lisäsi hän hieman hymyillen.

Mutta Diana ei hymyillyt vastaan katsoessansa häneen värähtämättä,

silmissänsä edelleenkin huolestuksen ilme.

»Se ei ole kaikki, Ahmed», virkkoi hän hitaasti. »Tämän kaiken takana

piilee jotakin, minkä salaat minulta. Näen sen kasvoistasi. Näin sen

Pojun kasvoista eilenillalla. Mitä hän on _tehnyt_, koska hän ei tahdo

tulla lähelleni?»

Mutta vaikka sheikki tiesi vaimonsa ennemmin tai myöhemmin saavan

tietää kaikki, koetti hän yhäti olla ilmaisematta asiaa, jonka hän

tiesi vain tuottavan Dianalle tuskaa.

Puristaen häntä rintaansa vasten hän kumartui suutelemaan häntä

kiihkeän hellästi.

»Anna sen olla, _ma mie_!» pyysi hän epävarmasti. »Poju on ollut hupsu,

mutta se on ollutta ja mennyttä. Sen pöyhiminen ei parantaisi asiaa

yhtään. Hän on leikkinyt tulella jonkun aikaa ja polttanut vihdoin

hyppysensä. Ja tällä kertaa on hupsuus itse rangaissut itsensä ja

luultavasti ankarammin ja kestävämmin kuin minä saattaisinkaan.» Mutta

Dianan silmien ilme muuttui vain vieläkin huolestuneemmaksi.

»En voi jättää sitä silleen. Minun täytyy saada se tietää. Mitä hän

on tehnyt?» huusi hän, ja sheikki säpsähti kuullessaan hänen äänensä

haikean huolestuneen sävyn. Mutta sittenkin Ahmed empi. Ja kovasti

nyyhkyttäen Diana veti hänen päätänsä puoleensa, tuijottaen häneen

melkein hurjasti. »Minä olen hänen äitinsä — minulla on oikeus tietää —

hän on minun poikani yhtä hyvin kuin sinunkin, Ahmed», huohotti hän.

Sheikki muisti hänen edellisenä iltana puolittain piloillaan,

puolittain vakavissaan lausumansa sanat ja kääntyi katsomaan toisaalle,

huoaten raskaasti.

»Ei hän ole sinun, tämä poika, _ma mie_», virkkoi hän katkerasti, »vaan

minun joka suhteessa, Jumala meitä molempia auttakoon.» Ja sitten hän

hyvin hellävaroen kertoi vaimollensa kaikki, mitä voi, jättämättä pois

mitään ja kaunistelematta mitään. Kauan ennenkuin hän oli lopettanut,

oli Diana painanut kasvonsa hänen tummaverkaiseen burnusiinsa, ja

tuontuostakin hän tunsi vaimonsa vavahtavan äänettömänä kuunnellessansa

hänen puhettaan.

Se vain vahvisti sen, mitä Diana sydämensä sisimmässä tunsi aina

aavistaneensa ja pelänneensä; mutta suuressa rakkaudessansa ja

luottamuksessansa hän oli koettanut tukahduttaa pelkoansa ja uskotella

sitä olemattomaksi. Mutta kun se pelko nyt oli toteutunut, jaksoi

hän tuskin kestää sitä. Ja koko hänen murheinen äidinrakkautensa,

koko hänen levottomuutensa ja pettymyksensä tulivat ilmoille hänen

huuliltansa pusertuneena valitushuutona.

»Voi, Ahmed, kuinka hän saattoi?»

Sheikin tummat silmät värähtivät, ja hänen kasvoillensa lehahti

tuskainen ilme.

»_Grand Dieu_, sinä kysyt minulta sitä, vaikka muistat, mitä minä tein

sinulle?» huusi hän entistä katkerammin. »Hän teki sen, koska hän

on minun poikani, koska naisten tavoittelu on ollut sukumme kirous

miespolvien aikana. Sinä tiedät, millainen isäni oli, ennenkuin äitini

katoaminen paransi hänestä sen samoin kuin muitakin vikoja; tiedät,

millainen minä olin, ennenkuin sinä tulit elämääni, sinä valkoinen

pyhimykseni. Poju on vain sopeutunut samaan kaavaan, eikä minun sovi

moittia häntä niin paljoa kuin moitin itseäni. Kun olin selvillä

meissä piilevästä pahasta, olisi minun pitänyt tehdä enemmän kuin

tein varoittaakseni — ja auttaakseni häntä. Olen ollut isänä huono —

kelvottoman huono. Ja olen menetellyt kelvottomasti sinua kohtaan yhtä

hyvin kuin- häntäkin, ja syy on minun enemmän kuin hänen. Sinä saat

tästä surusta kiittää minua, vaimoni, etkä häntä. Hän...»

Mutta Diana painoi pehmeän kätensä hänen suullensa, vaimentaen hänen

sanansa.

»Et ole koskaan ollut kelvoton minulle», keskeytti hän kiihkeästi,

»et kertaakaan kaikkina niinä vuosina, jotka olemme olleet yhdessä.

Olet auttanut minua aina ja kaikessa. Ja tässäkin tapauksessa, Ahmed,

tässäkin. Ja jollet ole tukenut häntä kylliksi, niin pahan kestäminen

ei ole niin raskasta, kun voimme kantaa sen yhdessä. Minunkin

huolenpitoni on ollut puutteellista, sillä olen aina ajatellut tätä

mahdollisuutta, olen koko ajan sitä pelännyt. Mutta hän tuntui vielä

niin nuorelta, en muistanut, kuinka nopeasti vuodet liukuvat. En

käsittänyt, että hän on mies — ennenkuin eilenillalla. Ja sitten hänen

kasvonsa — voi, Ahmed, poikani — poikani.» Hänen voimansa loppuivat, ja

hän alkoi haikeasti nyyhkyttää. Ja sheikki kantoi hänet leposohvalle,

pidellen häntä sylissänsä, kunnes hän jälleen rauhoittui.

Kului kauan, ennenkuin Diana kohotti katseensa, eikä sittenkään

katsonut Ahmediin, vaan voimakkaita, ruskeita käsiä, joita hän piteli

omiensa välissä.

»Entä onko tyttö nyt hänen muassansa — El-Hassissa?» kuiskasi hän,

hiljaa väristen.

Sheikki liikahti levottomasti.

»El-Hassissa kyllä, mutta ei hänen seurassaan. Sanoinhan sinulle,

että se on ollutta ja mennyttä», vastasi hän hyvin yksikantaisesti.

Mutta Diana istui yhäti hievahtamatta, taistellen äidillistä

mustasukkaisuutta vastaan, joka oli äkkiä alkanut raadella hänen

sydäntänsä ja joka vihdoin pusersi hänen huuliltansa melkein

kuulumattoman kysymyksen:

»Miltä — hän — näyttää?»

Tukahduttaen jonkun sanan, jota Diana ei erottanut, sheikki nousi äkkiä

pystyyn ja meni pöydän ääreen etsimään savuketta.

»Somalta tietenkin», vastasi hän, kohauttaen olkapäitänsä, »sillä

muutoin Poju ei olisi vilkaissutkaan häneen. Mutta soma on tuskin

sittenkään sopiva sana. Hän on todella kaunis, eittämättä kaunis,

joka suhteessa harvinaisen näköinen, enkä oikein tiedä, minkä kansan

jäsenenä häntä pitäisin. Häntä väitetään maurilaiseksi, mutta minä

epäilen sitä. Hän on hyvin hiljainen ja ujo ja tanssijattareksi perin

omituisen hienostuneen näköinen. Kokonaisvaikutus on se, että hän panee

minut ymmälle.»

»Pitääkö hän Pojusta?»

Sheikki katseli otsa rypyssä savukkeensa hehkuvaa päätä. »Pelkään hänen

pitävän», myönsi hän vastahakoisesti.

»Entä Poju?»

»Jumala tietää, minä en. Hän vannoo vihaavansa tyttöä — mutta minä

luulen hänen valehtelevan. Mutta pitipä hän tai ei, sillä ei ole

väliä. Tyttö on tämän maan alkuasukkaita — ja se ratkaisee asian.

Olisin eilenillalla lähettänyt hänet johonkin toiseen leiriin, jos se

olisi käynyt päinsä, mutta kovaksi onneksi hänellä on tietoja niistä

miehistä, joiden seurassa hän on ollut, eikä hän suostu ilmaisemaan

niitä. Hänen on pysyttävä El-Hassissa siihen saakka, kunnes hän

puhuu. Kävin taaskin hänen luonansa tänäaamuna, mutta vaikka koetin

kaikkia keinoja paitsi ruumiillista väkivaltaa, _bien entendu_,

taivuttaakseni hänet ilmaisemaan minulle tietonsa, ei hän lausunut

sanaakaan, joka olisi antanut vähääkään selvyyttä näistä miehistä tahi

heidän puuhistansa. Hän oli koko ajan silminnähtävästi kauhean pelon

vallassa, ja häntä näytti vaivaavan se ajatus, että me kaikki olemme

pahoja henkiä tai ainakin yliluonnollisia ja epämiellyttäviä olentoja.

Otaksuttavasti hän on kuullut vanhan tarun ben Hassanin heimosta. Hänen

itsepäisyytensä oli raivostuttava, mutta en voinut olla ihailematta

hänen rohkeuttaan. Ei edes hänen oma henkilökohtainen pelkonsa pystynyt

järkyttämään hänen uskollisuuttansa. Ja hän on pelkkä lapsi, hento

tyttö-riepu, ja hänen silmänsä ovat kuin säikytetyn gasellin. Mutta

hänen uljuutensa riittäisi kokonaiselle rykmentille. Taivas tietää,

mistä hän on sen saanut. En usein tunnusta itseäni voitetuksi, mutta

vain kerran eläissäni on minua niin taipumattomasti vastustettu —

ja silloinkin oli vastustajani nainen.» Hän nauroi hiljaa, samalla

kun hänen silmänsä, joissa oli hyvin hellä välke, suuntautuivat

kysymyksessä olevaan naiseen. Dianan huulille levisi nopeasti haihtuva

vastaushymy, mutta sitten hänen päänsä jälleen painui nuokuksiin, ja

hän istui kauan äänettömänä, samalla kun häntä kuohutti joka hetki yhä

voimakkaammaksi käyvä mielijohde.

Äkkiä hän näytti tekevän päätöksensä, sillä hän nousi pystyyn ja meni

miehensä luokse kalpeat kasvonsa punehtuneina ponnistuksesta.

»Ahmed, minä tahtoisin nähdä hänet.»

Hetkisen sheikki tuijotti häneen ällistyneenä hymyn haihtuessa

huuliltansa. Sitten hänen suunsa puristui kovaksi, suoraksi viivaksi,

jonka Diana niin hyvin tunsi. »Se ei tule kysymykseenkään, Diane. Sen

minä jyrkästi kiellän.» Ja hänen sävynsä oli sellainen, että vaimo

tarvitsi kaiken rakkautensa ja rohkeutensa uskaltaaksensa vielä pyytää.

»Mutta, Ahmed...»

Sheikki liikahti kääntyäksensä toisaalle mustat kulmakarvat rypyssä.

»_Ma mie_, sanoinhan jo, ettei se tule kysymykseenkään. Jo se, että

Poju lainkaan toi hänet tänne, oli kyllin suuri loukkaus sinua

kohtaan, mutta se, että sinä kohtaisit hänet — _bon Dieu_, ei, se on

mahdotonta», lisäsi hän kiivaasti.

Mutta vaikka Diana kalpeni, pysyi hän lujana, tarttui sorminensa

Ahmedin burnusin laskoksiin pidättääksensä häntä ja katsoi häntä

suoraan silmiin.

»Sinä et sitä ymmärrä», sanoi hän hätäisesti, »etkä voikaan ymmärtää,

sillä sinähän olet mies. Mutta minä olen nainen, ja minun laitani

on tyyten toinen. Minä en voi jättää asiaa sillensä. Minun on

tehtävä jotakin — oi, Ahmed, etkö käsitä tarkoitustani? Me olemme

vastuunalaisia, sinä ja minä, yhtä hyvin kuin Pojukin. Tiedän kyllä,

että hän on syntyperäinen täkäläinen — se on kauheata — mutta jos

hän on vain lapsi, kuten sanoit hänen olevan, ja jos Poju— jos — jos

jotakin — on...» Hän alkoi änkyttää, ja taaskin tulvahti veri hänen

poskiinsa.

»Ei ole tapahtunut mitään», pisti sheikki kerkeästi väliin, irroittaen

toisen puristavat kädet. »Minäkin ajattelin sitä ja tiedustin Pojulta

tänä aamuna.»

Diana loi häneen lempeän halveksivan katseen. »Ikäänkuin Poju tietäisi

— tyttö ei ikinä ilmaisisi sitä hänelle», tokaisi hän.

Sheikki kohautti olkapäitänsä maltittomasti. »Siihen nähden en ole

varsin varma», vastasi hän äänessänsä ärtymyksen häive, »mutta vaikka

niin olisikin — mistä taivas varjelkoon — ei sekään muuta asiaa eikä

minun päätöstäni. Sinun on jätettävä El-Hassi mielestäsi, _ma mie_,

ja uskottava, että minä huolehdin tytöstä kunnollisesti, käyköön

miten tahansa. Äläkä rääkkää hellää sydäntäsi kuvittelemalla pahinta,

kun se saattaa olla ihan tarpeetonta.» Ja ikäänkuin lopettaaksensa

keskustelun hän meni kirjoituspöydän ääreen ja istui vielä kerran

lukemaan illalla lähtevää viestinviejää odottavaa tiedonantoa. Mutta se

oli pelkkä veruke, kuten Diana hyvin tiesi, sillä ilman lisätietoja,

jotka näyttivät olevan määrätyt jäämään lausumatta, ei ollut mitään

lisättävää siihen selostukseen, jonka sheikki ja Saint Hubert olivat

muovanneet aamun varhaisina tunteina.

Ja tyytymättömänä hän palasi verkkaisesti sohvalle ja kävi istumaan

otsa huolekkaasti rypyissä, katse suunnattuna puolison selkään, joka

oli jyrkästi käännetty häneen päin, ja koetti vieläkin miettiä keinoja

saavuttaaksensa sen, mihin hänen omatuntonsa häntä kehoitti. Sheikki

oli polttanut savukkeen ja viritti parhaillaan toista, kun Diana alkoi

puhua vienosti ja arkaillen, miltei vain hymisten.

»Entä jos tyttö ei suostu ilmaisemaan sinulle, mitä häneltä vaadit —

etkö sitten salli minun käydä hänen luonansa? Hän saattaisi puitua —

minulle.»

Rajusti kiroten sheikki paiskasi tulitikun maahan ja pyörähti

tuolissansa ympäri. »Diane», huusi hän äkäisesti. Sitten hän naurahti

synkkien ryppyjen tasoittuessa kasvoiltansa ja silmäili vaimoansa

puolittain huvitetusti, puolittain rakkaasti. »Sinä täydellinen

nainen», virkkoi hän hymyillen. »Minun olisi pitänyt arvata, että

koettaisit jollakin tavoin pettää minua. Mutta se ei hyödytä, rakas.

Olen jo sanonut, etten halua sinun tapaavan häntä. Älä pakota minua

lausumaan sitä selvemmin. Tyttö kyllä puhuu aikanaan. Ei; en tarkoita

aikovani pieksää tai kiusata häntä nälällä tai käyttää sentapaisia

ankaria keinoja — vaikka hän tuntuu olevan valmistautunut kaikkeen, ja

kun tänä aamuna kävin hänen luonansa, hän itse ehdottikin monenlaisia

kidutustapoja, joihin hän alistuisi mieluummin kuin suostuisi

kavaltamaan puoluelaisensa. Tietämättään hän myönsi henkilökohtaisesti

tuntevansa useimmat heistä, mikä hyvin suuresti valaisee hänen entistä

elämäänsä ja tekee hänen herkän kunniantuntonsa sitäkin vaikeammaksi

ymmärtää. Mutta enhän minä väitäkään ymmärtäväni naisia, ja sinua

ymmärrän kaikkein vähimmän, rakas. Oikeastaan kiinnitänkin toiveeni

Raouliin. Hän on kelpo kumppani ja tarjoutui välittäjäksi. Kuten

tiedät, osaa hän puhua hyvin taivuttavasti, milloin haluaa. Ja hän ehkä

saa tuon taikauskoisen nuoren olennon uskomaan, ettei hän ole dshinni

eikä afriitti, jollaiseksi tyttö tuntuu minua luulevan, vaan tavallinen

kuolevainen kuten hän itsekin, ja siten hän kenties saa tytön

luottamaan itseensä. Joka tapauksessa sitä kannatti yrittää. Hän on

El-Hassissa parhaillaan — suokoon Jumala, että hänen kaunopuheisuutensa

tepsii!» lisäsi sheikki arabiankielellä huulillansa hymy, joka ei ollut

varsin toiveikas.

Hän oli tuskin lakannut puhumasta, kun Saint Hubert astui sisään.

Kreivin tavallisesti joustavat askeleet olivat laahustavat, hänen

lyhytnäköiset silmänsä kääntyivät miltei arasti toisesta toiseen

ikäänkuin hän olisi ensi kerran pelännyt lämmintä tervehdystä, jonka

hän aina sai osaksensa.

Ja nähtyänsä hänen kasvojensa ilmeen ponnahtivat sekä sheikki että

Diana pystyyn ja riensivät huoneen poikki häntä vastaan, edellinen

tavalliseen kylmään hillittyyn tapaansa, jälkimäinen sydämensä

jyskyttäessä rajusti, samalla kun hän pelkäsi, tietämättä, mikä häntä

peloitti.

Saint Hubert vaipui tuolille, jonka sheikki työnsi esille, ja istui

muutamia minuutteja, hengittäen raskaasti. Ja vasta kuultuansa Dianan

rukoilevan äänen surkean särähdyksen hän katsahti ylöspäin, pudistaen

hitaasti päätänsä. »Ei, ei. Ei ole tapahtunut mitään uutta», sanoi hän,

puhuen vaivaloisesti. »Suokaa anteeksi, että säikähdytin teitä. Minulle

vain sattui — järkyttävä yllätys, ja olen hieman — kuohuksissa.» Hän

kääntyi äkkiä sheikkiin päin, ja hänen riutuneissa silmissänsä oli

synkän tuskainen ilme. »Kävin El-Hassissa, Ahmed, katsomassa tyttöä»,

jatkoi hän nykäyksittäin, »mutta sensijaan näinkin — haamun, sellaisen

naisen haamun, jonka kohtasin kuusitoista vuotta sitten Biskrassa — ja

luulen löytäneeni de Chaillesin tyttären. Näin Isabeau de Chaillesin

kasvot ja silmät, minulle puhui Isabeau de Chaillesin ääni — tyttö oli

Isabeau de Chailles sellaisena kuin näin hänet eräänä yönä, kun hän

puolisonsa mieliksi oli pukeutunut arabialaisten naisten asuun.» Hänen

vapiseva äänensä hiljeni kuiskaukseksi ja hän peitti kasvonsa käsillään

ollakseen näkemättä Dianan silmiin äkkiä tullutta kauhuista ilmettä.

Ja sitten seuranneen hiljaisuuden aikana hän kuuli räsähdyksen, kun

hänen tuolinsa ohut yläpiena katkesi kuin tulitikku sheikin käden

äkillisestä puristuksesta, ja kuuli myöskin rääkätyn olennon valitusta

muistuttavan ähkäisyn. »Réné de Chaillesin tytär minun poikani teltassa

— voi, hyvä Jumala!» Hän ponnahti pystyyn, unohtaen oman tuskansa

ajatellessaan, että toisen täytyi kärsiä kirpeämmin kuin hän itse

kärsi. »_Mon ami_...»

Mutta sheikki hillitsi jo jälleen itsensä ja pyörähti häneen päin,

salaten tunteensa naamiomaisen ilmeen taakse, joka niin usein teki

hänen kasvonsa tutkimattomiksi.

»Sinun on se todistettava, Raoul», sanoi hän melkein rajusti, ikäänkuin

taistellen sellaista ajatusta vastaan, jota hän ei tahtonut uskoa.

»Arvelusi perustuu ainoastaan yhdennäköisyyteen ja otaksumaan. Minä

kaipaan enemmän, ennenkuin saatan hyväksyä tämän — tämän ajatuksesi,

ennenkuin saatan tehdä mitään...» Hän katkaisi lauseensa ja puri

huultansa synkän katseensa siirtyessä Saint Hubertista hellästi

rakastettuun vaimoon, jonka suru vihloi häntä paljoa kipeämmin kuin

hänen omansa. Hän meni hitaasti Dianan luokse.

»Sinun olisi parasta paneutua levolle, Diane», virkkoi hän kalsean

äänensä muuttuessa kuvaamattoman helläksi. »Olet saanut kokea niin

paljon kuin jaksat kestää. Sinun ei hyödyttäisi kuulla, mitä Raoulilla

on sanomista, ja meidän on koetettava mahdollisimman pian selvittää

tämä surkea juttu.»

Diana käänsi häneen päin kalpeat, rukoilevat kasvonsa. »Salli minun

olla täällä,' Ahmed! Älä lähetä minua pois», kuiskasi hän arkaillen.

»En usko jaksavani olla yksin juuri nyt. En häiritse teitä. En hiisku

sanaakaan, jollette te tahdo. Mutta salli minun jäädä tänne!»

Kykenemättä sillä hetkellä epäämään häneltä mitään sheikki nyökkäsi

myöntymyksen merkiksi, viipyi hänen luonansa hetkisen, kohentaen sohvan

pieluksia mukavammin hänen ympärilleen ja painaen huulensa hänen

vaaleaan tukkaansa, ennenkuin taaskin kääntyi Saint Hubertin puoleen.

»No nyt, Raoul.»

Saint Hubert veti tuolin likemmäksi.

»Ensiksi haluamasi tiedot», virkkoi hän perin väsyneesti. »Olen

pahoillani, Ahmed, mutta niitä en saanut. Vaikkakin hän myöntää

vihaavansa ja pelkäävänsä maurilaista, joka aina on ollut julma häntä

kohtaan, ja vihaavansa ja pelkäävänsä maurilaisen muukalaiskumppaneita

jostakin syystä, jota hän ei tahdo ilmaista, hän ei kuitenkaan suostu

kertomaan mitään siitä, mitä he ovat puuhailleet Algeriassa. Ja hän

väittää, ettei hän tiedä mitään heidän salaisista hommistaan, etteivät

he luottaneet häneen ja ettei hän koettanutkaan ottaa selkoa heidän

toimistansa eikä aikeistansa. Minun yritykseni meni siis myttyyn samoin

kuin sinunkin. Mutta päinvastoin kuin sinä minä uskon hänen puhuvan

totta. Hän ei tiedä muuta kuin sen, missä piirikunnissa he ovat käyneet

ja missä he sittemmin majailivat Tuggurtissa. Mutta sitä, vakuuttaa

hän, ei kiduttamallakaan saada häntä ilmaisemaan. Miksi hän meitä

luuleekaan — lapsi-raukka! Hänellä tuntuu olevan ihailtava kunniantunto

ja ihailtava määrä rohkeutta hennossa ruumiissansa. Alussa hän pelkäsi

minua surkeasti. Hän näyttää varmasti uskovan ben Hassanin heimon

aluetta helvetin esipihaksi, jollei pidäkään sitä ihan helvettinä.

Mutta vihdoin sain hänet tajuamaan, että minä olen samanlainen

tavallinen ihminen kuin hän itsekin, ja sitten hän puheli vapaammin,

omasta elämästään nimittäin. Se on lyhyt tarina surullisesta elämästä,

jonka murheellisuutta ja viheliäisyyttä en luule hänen itsensä oikein

käsittävänkään ja joka on vietetty yhtämittaisilla vaelluksilla

berberiläisvaltioissa, pääasiallisesti Tunisissa, vaikka viime vuonna

he olivat Marokossa, jonne myöskin useimmat hänen varhaisimmat

muistonsa tuntuvat palautuvan. Viime vuonna Marokossa, huomannet Ahmed,

ja juuri viime vuonna nähtiin siellä myöskin maurilainen Ghabah.» Hän

pysähtyi hetkiseksi, silmäillen sheikkiä terävästi. Mutta Ahmed ben

Hassanin katse oli suunnattu hänen jalkojensa alla olevaan mattoon, ja

vähäisen keskeytyksen jälkeen Saint Hubert jatkoi tarinaansa. »Koetin

ottaa selkoa hänen varhaisimmista muistoistansa, mutta lukuunottamatta

sitä, että maurilainen oli aina ollut julma, tuntuvat hänen

lapsuusmuistonsa olevan hämäriä ja sekavia. Kun tiukkasin häneltä ja

koetin kiihoittaa hänen muistiaan, puhui hän hyvin epäselvästi ajasta,

jolloin hän ei ollut ihan yksin raa'an isäntänsä kanssa, ja jostakin

henkilöstä, jota hän tuskin muisti, joka oli ollut ystävällinen

hänelle, kosketellut häntä hellin käsin pieksämättä häntä ja laulellut

hänelle suloisella äänellään. Eräästä niistä lauluista hän näyttää

muistavan jonkun verran, vain omituisia katkelmia, mutta vaikka sävel

hiukan muistuttaa muuatta vanhaa ranskalaista kehtolaulua, olivat sanat

niin toivotonta arabian- ja ranskankielen sekasotkua, etten viisastunut

niistä vähääkään. Eikä hän edes tiedä, oliko hänen unikuvaa muistuttava

henkilönsä mies vaiko nainen. Äitiä hänellä ei ole koskaan ollut,

väittää hän, enkä tiedä, mistä hän luulee polveutuneensa. Koetteeksi

mainitsin hänelle Ghabahin nimen, mutta se ei näyttänyt herättävän

hänessä minkäänlaista miellettä, hän ei pienimmälläkään merkillä

osoittanut tuntevansa sitä, ja minä pidin häntä tarkoin silmällä. En

siis oikeastaan ole saanut selville mitään sellaista, mitä voitaisiin

pitää pätevänä todistuksena siitä, kuka hän on, mutta siitä kaikesta

huolimatta minulla on se ehdoton vakaumus, että hän on etsimäni tyttö.

Hänen ja Isabeau de Chaillesin yhdennäköisyys on liian silmäänpistävä

sivuutettavaksi. Siihen saakka, kunnes löydän maurilaisen ja saan

varmat todistukset siitä, onko hän ystävä-parkani murhaaja vai eikö

ole, pidän tyttöä Isabeau de Chaillesina — hänelle annettiin äitinsä

nimi.»

»Entä jos saat sen todistetuksi?» Sheikin ääni oli yhäti kova ja

epäilevä, mutta Saint Hubert tunsi hänet ja arvasi, millaista taistelua

tuon järkähtämättömän ulkokuoren alla käytiin.

»Kunhan ensin sen todistan, _mon cher_», virkkoi hän säyseästi.

»Kenties en löydäkään tätä miestä, joka yksin tuntee hänen syntyperänsä

salaisuuden. Ja jos löydänkin» — hän kohautti olkapäitänsä kuvaavasti

— »kukapa tietää, mikä on lopputulos? Toistaiseksi en voi muuta kuin

odottaa ja toivoa. Jumalan kiitos, että toivo on aina jälellä! Mutta

muista, Ahmed» — hän nousi puhuessansa seisomaan — »että joskin hyvin

ymmärrän tämän tytön tällä hetkellä läheisemmin huolestuttavan sinua,

hänen tulevaisuutensa — olipa hän Isabeau de Chailles tai joku aavikon

nimetön orpo — on minun asiani.» Hetkisen hän seisoi käsi sheikin

leveällä olalla, mutta siirtyi sitten likemmäksi leposohvaa, jonne

häntä veti joku vastustamaton voima vastoin hänen tahtoansakin.

Ja hoikat, kylmät sormet, joita hän kumartui suutelemaan, puristuivat

tiukasti hänen kätensä ympärille.

»Raoul, pitääkö hän oikein todella Pojusta?»

Särähtävä kuiskaus oli vähällä viedä hänen rohkeutensa, ja hänen

kasvonsa olivat hyvin kalpeat, kun hän katsoi Dianan herttaisiin,

murheellisiin silmiin, katseli hillittömän sydänkaihon ja kaipauksen

vallassa hennon viehkeätä, kaunista olentoa, joka kerran tiedottomana

oli levännyt hänen sylissänsä. Ja hänen ajatuksensa lensivät

toiseen pieneen, hentoon olentoon, joka vain tunti takaperin oli

ollut polvillaan hänen jalkainsa juuressa ja tuskaisesti itkien ja

nyyhkyttäen rukoillut tietoja »herrastansa, joka oli äkäisenä lähtenyt

hänen luotansa».

Hänen huulensa vavahtivat, ja hän pudisti päätänsä. »Mitäpä _minä_

tietäisin naisensydämestä?» torjui hän äänessänsä katkeramman

surullinen sointu kuin Diana oli koskaan ennen kuullut ja poistui

teltasta tummenevaan hämyyn.

* * * * *

Noin kahdeksankymmentä kilometriä sheikin leiristä pohjoiseen

valaisi kaksi loimuavaa nuotiota samana iltana leiriä, jonka tarkka

järjestys ja täsmälliset laitteet olivat sotilaalliset ja joka

oli hiljaisempi kuin se olisi ollut, jos yöpyjät olisivat olleet

yksinomaan arabialaisia. Siellä ei ollut telttoja eikä kuormakameleja,

ei minkäänlaisia taakkoja hidastuttamassa nopeata samoamista. Eikä

isomman nuotion ympärille ryhmittyneiden valkopukuisten olentojen luota

kaikunut torvien eikä rumpujen ääniä. Taempana oli riveihin kytkettyjä

hevosia ja muutamia pieniä myttyjä leirikalustoa.

Pienemmän nuotion ääressä istui käärmeenlumooja piittaamatta

lentelevistä kypenistä, joita kuuroittain tippui hänen ympärilleen,

ja huomaamatta myöskään kahta kumppaniaan, tuijottaen roihuaviin

liekkeihin, kummalliset silmänsä supistuneina miltei neulankärjiksi,

ohuilla huulillansa ilkeä hymy, toisen petolinnun kynsiä muistuttavan

käden yhtenään melkein hyväilevästi sivellessä hänen polvillansa

olevaa isoa puukkoa, joka oli terävä kuin partaveitsi. Tätä uhkaavaa

hahmoa katseli tuontuostakin vanhempi saksalainen, joka rauhattomasti

asteli edestakaisin nuotion toisella puolella, kyeten huonosti

salaamaan epäluulojaan. Yhä kasvavan laukun sekaista epäluuloa kuvastui

myöskin niistä silmäyksistä, joita hän vähänväliä loi kansalaiseensa.

Viimemainittu istui pää käsien varassa kumaraisena satulanpeitteellä,

joka oli levitetty parhaiksi kipunoiden yltämättömiin.

_Gott im Himmel_, eikö miehellä ollut syytä olla vimmoissansa,

mietti hän äkäisesti, nähdessänsä, että hänen vuosikausia kestänyt

työnsä pantiin vaaraan pelkän oikun vuoksi? Että von Lepelin pitikin

näin pettää hänen luottamuksensa! Von Lepelin, jonka hän oli niin

huolellisen harkinnan jälkeen valinnut niin monien hänelle tarjottujen

kumppanien joukosta, joka osasi arabiankieltä paremmin kuin kukaan

muu häntä itseänsä lukuunottamatta ja joka topograafisesti tunsi

tämän maan vieläkin paremmin kuin hän itse. Von Lepelin, johon hän oli

luottanut, jonka monet hänelle uskotussa tehtävässä erinomaiset hyvät

puolet olivat olleet paljoa painavammat kuin hänen muutoin loistavaa

mainetodistustansa tahraava ainoa heikkous.

Naiset — kaikkien yritysten kirous! Häntä oli varoitettu siitä

vaarasta Berliinissä; siitä oli ollut runsaasti mainintoja

paksussa asiakirjanipussa, jonka hän oli niin tyystin tutkinut,

ennenkuin oli lopullisesti valinnut apulaisensa. Mutta alaisensa

todella suuriin erikoiskykyihin katsoen hän oli ollut taipuvainen

antautumaan siihen vaaraan. Ainahan oli jotakin uskallettava. Ja

von Lepel, ratsuväen kapteeni, oli sotilashenkilö — naisilla oli

hänen elämänsuunnitelmassansa tärkeämpi sija kuin hänen johtajansa

ajatuksissa. Naiset — pyh! Hän kohautti vankkoja hartioitansa

halveksivasti. Mitäpä he merkitsivät hänelle, joka oli koko sydämestään

kiintynyt työhönsä, joka rakasti yksinomaan valtiollista vehkeilyä

ja oli omistanut koko elämänsä sille? Hänestä he olivat ainoastaan

välikappaleita määrätyn tarkoituksen saavuttamiseksi, vain mahdollisia

äitejä, välttämätön paha, joka oli olemassa vain rodun, koko maailman

ainoan mitään merkitsevän rodun, jatkamista varten. Toista vuotta

oli von Lepel ollut näyttämättä merkkiäkään hänessä piilevästä

heikkoudesta; mutta nyt, juuri kun häntä olisi kipeimmin tarvittu, oli

tullut romahdus, tämä hulluus, alkuasukastyttöön kohdistunut mieletön

intohimo, joka uhkasi saattaa vaaraan koko heidän yrityksensä. Ja minkä

tähden? Se oli pelkkä ohimenevä mieltymys, päähänpisto, jota kestäisi

vain niin kauan kuin hänen huikenteleva luonteensa sanelisi, mutta joka

sillä hetkellä nieli kaiken muun paitsi hänen halunsa tyydyttämistä.

Ja sillä välin oli hänen, Carl Röstin, joka piti tätä salaista

tehtäväänsä Algeriassa koko elämänsä huippusaavutuksena, ollut pakko

heidän työnsä ollessa perin vaikeassa ja vaarallisessa vaiheessa

tuhlata kallista aikaa ja rientää tämän rakastuneen soturin

kintereillä, koska hän ei rohjennut päästää kumppaniansa yksin, koska

von Lepel oli ehdottoman välttämätön hänelle samoin kuin hänkin

von Lepelille. Hetki oli heille kummallekin ratkaisevan tärkeä, ja

vähäisinkin poikkeaminen velvollisuuden tieltä saattoi merkitä kaiken

tehdyn tuhoutumista.

Heidän työnsä oli viime aikoihin saakka sujunut loistavan lupaavasti,

mutta äskettäin oli sattunut sarja aavistamattomia vastoinkäymisiä,

ja ketjussa, jonka hän oli mielinyt koota käsiinsä kokonaisena

ja eheänä, oli katkenneita renkaita; hän ei ollut saanut kaikkia

odottamiansa tietoja, ja parilta taholta, joilla työskenteli hänen

luotetuimpia ja toimeliaimpia asiamiehiään, ei ollut kuulunut

mitään. Missä oli vika, ja kenen oli syy? Nyt saattaisi seisahdus

koitua tuhoisaksi. Vielä kolme kuukautta takaperin oli kaikki käynyt

täsmällisesti kuin kello, eikä selostusten säännöllinen lähettäminen

Berliiniin ollut kertaakaan keskeytynyt, mutta kolmen viime kuukauden

aikana oli tietoyhteys kaksi kertaa vakavasti katkennut. Ja hänen

levottomuuttansa pahensi Tuggurtissa varastetun lompakon ärsyttävä

muisto. Tosin olivat paperit kirjoitetut salakielellä ja saattoivat

käydä kauppamatkustajan selostuksista, jollaisia ne olivat olevinansa,

mutta se oli siitä huolimatta kovan onnen sattuma, josta saattoi

olla turmiolliset seuraukset ja joka oli pakottanut hänet jälleen

pukeutumaan alkuasukkaiden asuun ja tehnyt Tuggurtin niin vaaralliseksi

seuduksi, että hän olisi karttanut sitä, jos olisi voinut. Mutta se

ei käynyt päinsä. Tuggurt oli hänen toimintansa keskikohta. Ja nyt

hänellä oli taskuissansa niin paljon papereita, ettei hänen olonsa

tuntunut oikein mukavalta, papereita, jotka olivat vieläkin tärkeämpiä

ja vieläkin vaarallisempia ja valaisevampia kuin häneltä varastetut

asiakirjat. Ne olisi aikoja sitten pitänyt luovuttaa asiamiehelle,

jonka piti kohdata heidät pienessä linnuekaupungissa, mutta joka ei

ollut sinne saapunut. Ja miksi hän oli jäänyt tulematta? Olivatko

ranskalaiset sotilasurkkijat olleet nokkelampia kuin hän luuli ja

saaneet vihiä hänen liikkeistänsä ja pyydystäneet hänet ansaan?

Mutta ranskalaisten sotilasurkkijat — Röst sylkäisi halveksivasti.

Paksupäisiä tolvanoita, joiden puuhat olivat lapsellisen tehottomia

ja läpikuultavia, jotka hymyillen ottaisivat vastaan kenet tahansa,

joka viitsisi heille tarjoutua — ajatella vain Meyeriä, joka oli

vuosikausia ollut heidän urkkijanaan ja lähettänyt selostuksiensa

kaksoiskappaleet Berliiniin! Ja heillä oli palveluksessansa myöskin

arabialaisia, mokomillakin. Sen hän oli saanut tietää sanomasta, jonka

N:o 7 oli lähettänyt hänelle Tuggurtiin, vaikka N:o 7 ei itse ollutkaan

ilmestynyt. N:o 7:n sanoma oli sisältänyt erityisen varoituksen

eräästä vaeltavasta arabialaisesta, joka harjoitti hevoskauppaa, mutta

joka oli jollakin tavoin herättänyt hänen samalla kertaa rohkean ja

arkailevan apurinsa epäluuloja. Carl Röst ajatteli hänelle lähetettyä

tarkan yksityiskohtaista kuvausta ja kohautti taaskin halveksivasti

olkapäitänsä. Mainio työskentelijä, mutta arka sielu tuo N:o 7,

näki kuoleman väijyvän jokaisen nurkan takana ja kylpi aina hiessä

pelokkaiden aavistusten vaivaamana!

Kauan ja hartaasti hän sadatteli poissaolevaa N:o 7:ää. Hän olisi

kiroillut vieläkin hartaammin, jos olisi tiennyt, että hänen

taskussansa oleva selostus oli kadonneen työkumppanin viimeinen

palvelus isänmaalle, joka oli maksanut hänelle huonon palkan uutterassa

puuhassa ja vaaroissa vietetystä elämästä, ja että hän nyt virui

eteläisillä hiekkalakeuksilla haalistuvana luukasana Ahmed ben Hassanin

kuula vaalenevassa kallossansa.

Ja joskin hän olisi sen tiennyt, on epäiltävää, olisiko se tieto

aiheuttanut hänelle mieskohtaista surua, sillä hänestä eivät

sotilasurkkijat olleet ihmisiä vaan koneen hampaita, pelkkiä

nappuloita, jotka suorittivat tehtävänsä — ja sitten poistuivat

kenenkään huomaamatta ja muistamatta.

Kyllästyneenä yksitoikkoiseen kävelyynsä ja jo ennestään väsyneenä

istuttuansa pitkän päivän satulassa Röst tuli likemmäksi nuotiota

ja heittäytyi pitkäksensä hietikolle von Lepelin viereen. Muutamia

minuutteja hän loikoi ääneti, täyttäen vanhaa merenvahaista piippuansa

kunnioittavan huolellisesti, samalla kun hänen mieleensä kasaantunut

kiukku äityi, kunnes se äkkiä kuohahti.

»Kuinka kauan tätä hupsuutta vielä jatkuu, Hugo?» kivahti hän. Se

oli alkuna öiselle väittelylle, joka oli riehunut heidän välillänsä

aina siitä alkaen, kun he lähtivät Tuggurtista, ja von Lepel kohotti

verkkaisesti päätänsä, tuijottaen häneen sinisillä silmillään, joissa

hehkui vaarallinen kiilto.

»Niin kauan, kunnes saan, mitä tahdon», vastasi hän kovin röyhkeästi.

Röstin käsi ojentui äkäisen torjuvasti. »Mitä _sinä_ tahdot», tokaisi

hän katkerasti. »Maksetaanko sinulle palkkaa sitä varten, että saisit,

mitä _itse_ haluat, ja sitä varten, että tuhlaisit aikaasi ja tarmoasi

rakkausseikkailuihin? Oletko unohtanut, mikä olet ja missä olet? Oletko

unohtanut, ettet ole oma herrasi? Aikasi, tarmosi, koko olemuksesi

ei ole omasi, vaan isänmaan. Tiesin tällaisen vaaran olevan olemassa

suostuessasi Berliinissä ottamaan sinut mukaani. Mutta luotin sinun

kunniantuntoosi — _du lieber Gott_, jos olisin aavistanut, kuinka

pahasti sinä minut pettäisit! Ja juuri nyt, juuri tällä hetkellä,

jolloin on ehdottoman tärkeätä, että työmme ei keskeytyisi, jolloin

minun olisi välttämättä oltava Tuggurtissa siltä varalta, että numero

seitsemän...»

»Sinun ei olisi tarvinnut lähteä», pisti von Lepel kylmästi väliin.

»Huomautinhan sinulle, että mieluummin hoitaisin tämän jutun yksin.»

»Nyt ei ole aika meidän kummankaan olla yksin», vastasi Röst. »Sinä

tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin. Koko tehtävämme onnistuminen

riippuu siitä, että työskentelemme yhdessä. Tällä mielettömällä

hupsuudellasi panet vaaraan enemmän kuin tiedätkään. Ja sanon sen

sinulle suoraan, Hugo, minä olen saanut siitä kyllikseni. Ja vielä

sanon sinulle suoraan, etten luota tähän maurilaiseen. Älä katso

häneen!» huomautti hän terävästi. »Hän pitää meitä silmällä nuotion

ylitse, enkä halua hänen arvaavan, että puhumme hänestä.»

Von Lepel potkaisi kyteviä varpuja, niin että ne syttyivät ilmiliekkiin.

»Maurilaisessa ei ole mitään vikaa», kehaisi hän varmasti. »En ymmärrä,

minkä tähden häntä epäilet. Hänen sydämessänsä ovat samat pyrkimykset

kuin meidänkin. Ja nytkin hänellä on sama kannustin kuin minulla,

vaikka kokonaan toisista syistä. Ja lopuksi hän saa, mitä tahtoo, sillä

kun minä olen suoriutunut tytöstä, saa hän hänet takaisin tehdäksensä

hänelle, mitä haluaa. Mutta ensin tyttö joutuu minulle», lisäsi hän

silmiensä välähtäessä äkkiä.

»Ei, niin kauan kun minä voin sen estää», huusi Röst vimmastuneena.

»Olet mennyt jo kyllin pitkälle, Hugo. Sinä haluat tyttöä hetkelliseksi

leikkikaluksesi. Haluat kostaa pojalle, joka teki tyhjiksi

kevytmieliset aikeesi. Mutta nyt tiedät, kuka tämä poika on, tiedät,

millainen maine hänen isällänsä on tässä maassa, ja tunkeutuessasi

hänen alueellensa panet järjettömän paljon alttiiksi ja oman

henkesi vaaraan — en puhu mitään minun hengestäni — ja mitä varten?

Tyydyttääksesi ohimenevän päähänpistosi! Sinä hupsu, henkesi ei ole

omasi leikkiäksesi sillä. Henkesi on Kaiserin — suokoon Jumala hänelle

menestystä — ja asian niin ollen kiellän minä, esimiehesi ainakin tällä

retkellä, sinua enää astumasta askeltakaan tässä hullussa jutussa. Se

on viimeinen sanani, Hugo. Me lähdemme huomenna takaisin Tuggurtiin.»

Von Lepel pyörähti nopeasti häneen päin.

»Me _emme_ lähde takaisin Tuggurtiin huomenna», sihahti hän hampaitansa

kiristellen. »Sinä saat lähteä, jos haluat. Mutta sinä menet yksin.

Maurilainen on minun puolellani, ja myöskin kaikki muut miehet ovat

minun tukenani. Arveletko maurilaisen luopuvan kostostansa? Hän on

istunut joka yö, hyväillen tuota veistä, joka on hänen polvillansa, ja

hautoen siivoa työtä, jonka hän aikoo sillä tehdä. Luuletko miesten

luopuvan rahoista, jotka heidän on vielä saatava — vaikka Jumala

tietää, että he saivat yllin kyllin, ennenkuin lähtivät Tuggurtista.

He ovat kaikki tunisilaisia, muutoin he eivät olisi lähteneet. Vain

jälkienvainuaja on algerialainen, ja hän hoputtaa meitä eteenpäin

ainoastaan sen tähden, että hän tuntuu vihaavan ben Hassanin heimoa.

Ei, hyvä ystävä; olemme edenneet liian kauaksi kääntyäksemme takaisin.

Laske alas kätesi, Röst!» ärähti hän äkkiä. »Revolverini on taskussa,

ja tähtään sillä sinuun. Eikä meille kummallekaan olisi hyötyä toisen

surmaamisesta. Olet myöntänyt tarvitsevasi minua, ja vaikka minä

lienenkin hullu, en ole kyllin hupsu uskoakseni pystyväni suorittamaan

tehtävää yksin, ilman sinua. Äsken olit vähällä unohtaa työmme, etkö

ollutkin, Carl-ystäväni? Mutta sinun ei tarvitse kiittää minua siitä,

että muistutin siitä sinulle. Vähäinen, hetkellinen viivytys ei ole

työllemme turmioksi. Eikä viivytyksestä tule pitkäaikainen, sen lupaan.

Kaikkivaltias Jumala, ihmisen täytyy hieman huoahtaa. Minä olen soturi

ja inhimillinen olento enkä salaisen tietotoimiston kone, kuten sinä

olet. Minun suonissani virtaa verta eikä mustetta.

»Eikä elämää kestä ikuisesti. Kokonaisen vuoden olen elänyt kuin munkki

ja uurastanut kuin kaleeriorja. Ole järkevä, Röst! Suo minulle viikko

tai pari! Sitten palaan ankaraan elämään ja jokapäiväiseen raadantaan.

Onko se sovittu, Carl?» Hän ojensi kätensä vilpittömän näköisenä,

ja Röst tarttui siihen vastahakoisesti. »Sopimus on yksipuolinen»,

virkkoi hän virnistäen, »mutta sinä et jätä minulle vaihtoehtoa.

Sinun puolellasi on voimaa, koska juuri sinä pestasit nämä miehet ja

maksoit heille palkan — maksoit, saanen huomauttaa, rahoilla, jotka

eivät olleet sinun omiasi ja jotka oli annettu kokonaan toisenlaista

tarkoitusta varten.»

Von Lepel naurahti keveästi. »Minun rahojani — eivät kylläkään»,

vastasi hän Huolettomasti. »Kapteenin palkka ei ole runsas. Mutta rahat

hankitaan jollakin tavoin takaisin, jollei turhantarkka omatuntosi

salli merkitä niitä 'satunnaisiksi menoiksi' — kun pääsemme kotiin.»

»_Kun_!» Röstin sävyssä oli häive, joka nosti pilven von Lepelin

kasvoille.

»Mikä sinua tänä iltana riivaa, Carl?» kysyi hän ärtyneesti. »Puhut,

ikäänkuin epäilisit, pääsemmekö lainkaan kotiin.

»Alatko sinäkin, juuri sinä, hermostua?»

»Hermostua? En!» vastasi Röst halveksivasti. »En ajattele itseäni enkä

sinua. Ajattelen työtämme...»

»Oh, hitto vieköön työn. Heitä se mielestäsi ainakin täksi illaksi! Työ

ei joudu tästä kärsimään. Olenhan sen jo sinulle sanonut. Salli minun

saada käsiini tyttö ja opettaa tuolle nenäkkäälle nuorukaiselle läksy,

jota hän ei pian unohda! Sitten minä olen taaskin palveluksessasi,

kunnes tämä iänikuinen työ päättyy. Olisi joka suhteessa ollut parempi,

jos olisit suonut tuon vastapäätä istuvan synkkämielisen ystävämme

tappaa sen nulikan silloin, kun hänellä oli siihen tilaisuus.»

»Kerrankin olen yhtä mieltä kanssasi», myönsi Röst kerkeästi. »Hän ei

todennäköisesti ole unohtanut meitä, ja siinä piilee vaaramme. Hänen

alueellensa meneminen on hulluutta.»

Von Lepel heilautti kättänsä, ikäänkuin pyyhkäisten syrjään toisen

huomautukset.

»Me olemme vain päivänmatkan heistä jälessä», puhui hän innokkaasti,

»ja heitä hidastamassa on tyttö. Uskon meidän saavuttavan heidät,

ennenkuin he ehtivät sinne. Ja jollemme saavuta, auttaa meitä joku

onnellinen sattuma. Älä ole noin kolkon näköinen, mies! Ota asia

paremmalta kannalta. Onni suosii meitä, sen vakuutan sinulle.

Esimerkiksi se kirottu poika. Hän ei aavistakaan meidän olevan ihan

kintereillänsä. Hän ei aavista, mokomakin suuriluuloinen nallikka, että

jotkut niistä miehistä, joille hän Tuggurtissa tuhlasi rahaa, ottivat

kultaa meiltäkin ja kavalsivat hänen salaisuutensa yhtä iloisesti kuin

meidänkin. Oli vain kysymys siitä, kumpi tarjoaa enemmän. Hän huomaa

erehtyneensä ennen pitkää, eikä hän pidä ylvästä päätänsä enää niin

pystyssä, kun minä olen suoriutunut hänestä — senkin sika.» Hänen

oma päänsä keikahti röyhkeän uhmaavasti pystyyn, ja hänen huulillaan

väikkyi kummallinen, julma hymyn häive, kun hän nousi pystyyn ja jäi

seisomaan, silmäillen Röstiä varman luottavasti.

Ja Röst katsoi värähtämättä häntä silmiin. »Saattaa niin olla»,

virkkoi hän hitaasti, »mutta minua ei haluta pohtia sitä asiaa

sen enempää. Minä olen esittänyt vastalauseeni, mutta sinä tahdot

kulkea omaa tietäsi. Mutta varoitan sinua, että jos työllemme tulee

sinun tähtesi vielä muita esteitä, et saa toivoa minun selvittävän

asioitasi Berliinissä. En säästä sinua, sittenkun minun on annettava

selostukseni. Ja vielä toinenkin varoitus, Hugo. Ole varovainen tuohon

maurilaiseen nähden, sillä sanon sinulle vielä kerran — en luota

häneen.»

Hetkisen von Lepel katsoa mulkoili häneen, mutta kääntyi sitten

toisaalle, naurahtaen äkäisesti.

Muutamien minuuttien kuluttua he olivat molemmat kietoutuneet

peitehuopiinsa ja nukkuivat, kuten olivat totuttautuneet nukkumaan,

milloin ja missä heidän sopi.

Mutta kauan sen jälkeen, kun he olivat vaipuneet uneen, istui

maurilainen yhäti hievahtamatta puukko polvillansa, tuijottaen miltei

tyyten sammuneen nuotion punaisiin kekäleihin, hautoen kostoansa ja

tyydyttäen julmaa sydäntänsä ajattelemalla, millaisia kärsimyksiä hän

nautinnoksensa tuottaisi tytölle, joka koko elämänsä ajan oli ollut

hänen tyhjiin rauenneen halunsa jokapäiväisenä muistutuksena.