hiekkakunnaiden reunan taakse, ja viileä tuuli yltyi, värisyttäen häntä
pieksäessään ohutta silkkipuseroa, joka samoin kuin hänen valkeat
ratsastushousunsa olivat Saint Hubertin veren tahraamat ja kostuttamat.
Ja hänen tarkkaillessansa pieneen, maljamaiseen keitaaseen hiipiviä
pitkiä, harmaita varjoja, valtasi hänet lähestyvän pimeyden pelko, ja
hän tunsi rohkeutensa horjuvan.
Hän oli yksin kuolleiden ja kuolevan kanssa. Mitä lisäkauhuja toisi yö
hänelle?
Hän oli taistellut pitääksensä muistot loitolla, mutta nyt hän yhä
uudelleen eli mielessänsä iltapäiväisen murhenäytelmän. Taaskin hän
näki, kuinka hänen miehiänsä säälimättömästi teurastettiin, kuinka
tunnottomasti polkevat jalat pusersivat viimeisen elonkipinän Mohamedin
värähtelevästä ruumiista; taaskin hän kuuli Jasminin hirveät kirkaisut
ja häntä kohti syöksyvän murhamiehen hurjan naurun. Kaikuisivatko
ne aina hänen korvissansa, niin kauan kun hän eläisi? Tulisiko hän
hulluksi, menettäisikö hän järkensä, ennenkuin apua saapuisi? Hänen
äärimmilleen venytetty kestämiskykynsä katkesi äkkiä, ja yksinäisyyttä
peläten hän tuijotti kauhun vallassa hajalleen kaatuneita vainajia,
Ramadania, joka vihdoinkin oli tyyten sortunut ja virui pitkänään
poljetulla hietikolla, Saint Hubertia, joka toisista erillään
lepäsi tajuttomana hänen sylissään, ja painoi kättänsä suulleen
tukahduttaaksensa huuliltaan purkautuvaa huutoa.
»_Ahmed, Ahmed, tule luokseni_!»
Ja hänen huutaessansa Ahmed tulikin. Hetkisen ajan Diana näki miltei
mielipuolisesti hurjistunutta ratsuansa hillitsevän sheikin yksin
kuvastuvan taivaanrantaa vasten. Ja rannalle vyöryvän, valtavan,
valkoharjaisen aallon tavoin hänen seuralaisensa sitten kohosivat
korkean hiekkaharjun laelle ja ehättivät hänen jälessään, kun hän
ohjasi Eblisin jyrkkää rinnettä alaspäin uhkarohkean huimaa vauhtia,
joka sai Dianan tarttumaan kurkkuunsa.
Hänen kintereillänsä kiitivät hurjassa lennossa Caryll ja Poju
rinnakkain, ja heidän lähellänsä oli Diana näkevinänsä Gastonin ja
S'ririn. Mutta hänen katseensa oli kuin naulattu kookkaaseen, mustaan
oriiseen ja tummiin, kauniisiin kasvoihin, jotka olivat hänestä
rakkaimmat koko maailmassa.
Ja ennenkuin pojat ja muut soturit olivat saaneet kiskotuiksi
vimmastuneet ratsunsa pysähdyksiin, oli Ahmed heittäytynyt satulasta ja
kiiruhtanut hänen luoksensa.
Seuraavalla hetkellä hän oli takertunut kiinni puolisoonsa, nyyhkyttäen
hysteerisesti ja rukoillen häneltä anteeksi, samalla kun huohottaen
kertoi rosvojen hyökkäyksen yksityiskohtia.
Mutta sheikin katseesta kuvastui vain rakkautta, vain rakkautta huokui
hänen käsivarsiensa hellästä puristuksesta, kun hän veti Dianaa syrjään
jättääksensä tilaa Gastonille, joka jo oli polvillansa Saint Hubertin
vieressä.
»_Ma mie, ma mie_», kuiski hän äänensä värähdellessä, »koska sinulle ei
ole tapahtunut vahinkoa...» Hän keskeytti lauseensa, ja häntä vapisutti
puistatus, jota hänen kaikki stoalaisuutensa ei jaksanut hillitä.
Lausuttuansa sitten hellän sanan hän laski Dianan maahan ja meni Saint
Hubertin luokse.
Haavoittuneen ympärille ryhmäksi keräytyneet, huolestuneen näköiset
arabialaiset vetäytyivät hänen tullessansa syrjään, ja ennenkuin heidän
rivinsä jälleen sulkeutui hänen jälkeensä, näki Diana vilahdukselta
Gastonin ja Caryllin, joiden paidanhihat olivat käärityt ylös, ja
lisäksi sellaista, mikä karkoitti heikon värin häiveen, joka oli
alkanut hiipiä hänen huulilleen. Ja kun sheikki muutamien minuuttien
kuluttua palasi Dianan luokse, joka ponnistihe pystyyn mennäkseen
puolisoansa vastaan, saattoi hän pikemminkin vain nähdä kuin kuulla
kysymyksen, jota toinen tuskin jaksoi lausua.
»Ei vielä», virkkoi Ahmed, pakottautuen rauhalliseksi, »mutta se on
vain ajan kysymys. Muutamia tunteja — kenties päivä tai pari. Hän on
vielä tajuton, Jumalan kiitos. Jos vain saisimme kuljetetuksi hänet
leiriin...» Hän kohautti olkapäitänsä hyvin toivottomasti ja kääntyi
toisaalle salatakseen mielenliikutuksensa, jota hän ei tahtonut näyttää
edes Dianallekaan.
Senhän Diana oli sydämessään aavistanut alusta alkaen, mutta sittenkin
hän oli toivonut, ja kun hän nyt sai varman vahvistuksen pelkoonsa,
tuntui se vievän häneltä puhe- ja liikuntakyvyn.
Kyynelusvan lävitse hän näki Caryllin työntyvän Saint Hubertia
ympäröivästä miesryhmästä ja menevän isänsä luokse. Hän tarkkaili
heitä, kun he yhdessä menivät sinne, missä Poju oli kumartuneena
Ramadanin puoleen, joka S'ririn polveen tuettuna puheli nopeasti,
osoittaen vuoroin kuollutta saksalaista, vuoroin maurilaista, joka nyt
virui jörönä ja välinpitämättömänä.
Ja Pojun näkeminen muistutti häntä asiasta, jonka hän levottomana
Raoulin tähden oli hetkeksi unohtanut.
Poju oli pyörähtänyt sheikkiin päin kädet ojennettuina kiihkeän
rukoilevasti. Diana oli liian etäällä kuullaksensa, mutta kyllin
likellä nähdäksensä Pojun huulien liikkuvan, kuten hänestä näytti,
rajun vetoavasti, nähdäksensä Pojun silmien hirvittävän epätoivoisen
ilmeen ja hänen puolisonsa kasvoja synkistävät syvät rypyt.
Epäisikö Ahmed? Kuinka hän voisi, kun hän kerran tiesi!
Tytön parkaisut kaikuivat hänen korvissaan, kun hän kiiti miesten
luokse ja syöksähti heidän väliinsä.
»Ahmed, Ahmed, Jumalan tähden — minun tähteni, salli Pojun mennä! Tyttö
_on_ Isabeau de Chailles. _Minä tiedän sen_.»
Vähän aikaa sheikki tuijotti hänen kosteihin, rukoileviin silmiinsä,
katsoi sitten Pojuun ja nyökkäsi.
»Mene, ja olkoon Jumala kanssasi!» sanoi hän lyhyesti ja luikkasi
määräyksen, joka pani viisikymmentä miestä keikahtamaan satulaan,
kiljuen kuin mielipuolet.
Mutta hälinä taukosi nopeasti, kun he sijoittuivat säännöllisiin
riveihin. Ja sitten alkaneen verrattain hiljaisen välihetken aikana
Diana tunsi Pojun käsivarsien kiertyvän ympärillensä nopeaan, hellään
syleilyyn ja kuuli hänen hiljaa jupisevan: »Pikku äiti, pikku äiti.»
Sitten Poju riistäytyi pois ja meni isänsä astellessa vierellään
ratsunsa luokse, jonka S'rir oli juuri taluttanut esille.
Ja hänen mennessään heilahtivat Dianan tunteet ihan äkkiä toisaalle,
ja hänen mieleensä välähti kammottava ajatus, että hän ehkä lähetti
poikansa kuolemaan, ja hänen oli jännitettävä kaikki voimansa
jaksaaksensa pysyä hiljaa ja tarkkailla Pojun menoa. Mutta taaskin hän
muisti Jasminin, ja se tukahdutti hänen huulillensa kohonneen huudon
ja sai hänet häpeämään tunnepuuskaa, joka oli ollut vähällä temmata
hänet valtoihinsa. Kunnian ja tavallisen ihmisyyden nimessä oli Pojun
lähdettävä — eikä hänen äitinsä sopinut yrittää häntä pidättää.
Sairaana sydäntänsä raatelevasta tuskasta hän vaistomaisesti kääntyi
toisen poikansa puoleen, joka seisoi hänen vierellään, mutta ennenkuin
hän ehti virkkaa mitään, oli myöskin Caryll poissa.
Pojun jalka oli jo jalustimessa, kun häntä pidätti kosketus
käsivarteen, ja hän pyörähti katsomaan kasvoja, jotka tuskin olivat
vähemmän pingoittuneet ja riutuneet kuin hänen omansa. Hetkiseksi
veljesten katseet osuivat vastakkain. Sitten Caryll teki liikkeen, jota
ei saattanut tulkita väärin, ja ojensi kätensä.
»Tämä on sinun asiasi eikä minun», virkkoi hän käheästi, »mutta jos
otat minut mukaan — olen kiitollinen.»
X
Sheikin päällikönteltan avarassa ulommassa huoneessa kamppaili Raoul
de Saint Hubert, ei henkensä säilyttämiseksi, vaan elämänsä vähäisten
rippeiden pidentämiseksi. Hän oli päättänyt elää siihen asti, kunnes
Poju palaisi tai kunnes ei enää olisi toivoakaan siitä, että hän
palaisi, tuoden muassaan tytön, joka merkitsi niin paljon heille
molemmille, ja hän tuntui pitävän kuolemaa loitolla yksinomaan tahtonsa
voimalla.
Se, että hän oli elänyt näinkin kauan, oli ihme kaikista niistä, jotka
tiesivät, kuinka pahat hänen vammansa olivat, ja tuontuostakin he
olivat luulleet elämän heikon kipunan sammuneen. Mutta joka kerta hän
oli tointunut, ruumiillisesti heikompana, mutta rohkeus horjumattomana,
vakaasti väittäen Pojun palaavan ja vielä ennen kuolemaansa saavansa
varmat todistukset siitä, ettei hänen pitkä etsintänsä ollut mennyt
hukkaan.
Useammin kuin kerran hän oli pyytänyt, että maurilainen tuotaisiin
hänen luoksensa, mutta sheikki oli aina estellyt, peläten sellaisen
kohtauksen vaikutusta, kun haavoittunut oli niin heikossa tilassa.
Paluumatka El-Hassista oli ollut hidas ja huolettava, sillä hankala
maaperä oli tehnyt haavoittunutta kreiviä hätäisesti kyhätyillä
paareilla kantavien miesten kävelyn vaivaloiseksi, ja lisäksi
oli myöskin Ramadanista huolehdittava. Hän oli siksi pahasti
vahingoittunut, ettei tavallinen mies olisi hänen sijassaan kyennyt
ratsastamaan, mutta sittenkin hän oli harmistuneena väittänyt varsin
hyvin jaksavansa istua hevosen selässä ja ratsastanut takaisin leiriin,
vuoroin kiroillen, vuoroin sävyisästi pilkaten kumppaneitansa, jotka
ratsastivat hänen molemmilla puolillansa tukeakseen häntä, kun hän
heikkona huojui satulassa, johon hän kaikista huomautuksista huolimatta
itsepäisesti takertui.
Dianasta ne kahdeksan kilometriä olivat tuntuneet
kahdeksaltakymmeneltä. Häntä raastoi levottomuus poikien tähden, hän
pelkäsi joka hetki saavansa tiedon Saint Hubertin kuolemasta, ja hän
oli levännyt puolisonsa sylissä — sillä sheikki ei ollut sallinut hänen
ratsastaa — vapisten jännitystä seuranneesta uupumuksesta ja pelon
kalvamana.
Heidän leiriin saapuessaan oli ilta käsissä. Ja sekä henkisesti että
ruumiillisesti nääntyneenä oli Diana pelkästä väsymyksestä vaipunut
uneen, kun sheikki oli kantanut hänet makuuhuoneeseen, eikä ollut
herännyt edes silloinkaan, kun Ahmed oli vetänyt hänen jalastaan pitkät
saappaat ja riisunut veren uuttaman ratsastusasun hänen uupuneilta
jäseniltään.
Koko yön hän oli nukkunut sikeästi sheikin ja Gastonin valvoessa
viereisessä huoneessa. Mutta aamulla olivat hänen voimansa palanneet,
ja päivällä oli hän vuorostaan sijoittunut Saint Hubertin vuoteen
ääreen, salaten oman pelkonsa, jotta ei lisäisi potilaan tuskaa, ja
huolehtien hänen tarpeistansa huulillansa pirteä hymy, joka aina
houkutteli vastaavan välkkeen sairaan syvälle painuneihin silmiin.
Toisten levätessä hän oli ollut muutamia tunteja yksin kreivin luona
ja tarkkaillessansa potilaan kasvoilla väikkyviä vaihtelevia ilmeitä
aprikoinut, olikohan Raoulilla aavistustakaan El-Hassissa tapahtuneesta
paljastuksesta. Kerran hän oli melkein arvellut niin olevan, sillä
äkkiä herättyänsä muutamia minuutteja kestäneen oikullisen unen jälkeen
oli Saint Hubert tarttunut hänen käteensä hänen kumartuessaan vuoteen
ylitse ja silmäillyt häntä omituisen tarkkaavasti, minkä Diana luuli
johtuvan hänen mielessänsä väikkyvästä pelosta.
»Enhän ole puhunut — joutavia, vai olenko?» oli hän supattanut. Ja
häneltä päässyt lyhyt, kiihkeä helpotuksen huokaus, kun Diana rauhoitti
häntä, sai viimemainitun kääntymään toisaalle salataksensa kyyneleet,
jotka olisivat saattaneet kavaltaa hänet.
Voimiansa säästääkseen hän oli koko päivän puhunut vain hyvin vähän,
mutta niinä muutamina tunteina, jotka he olivat kahdenkesken, oli hänen
katseensa harvoin siirtynyt pois Dianan kasvoista, jolle saatu tieto
teki surun haikeammaksi kuin se muutoin olisi ollut. Hän tiesi Raoulin
viimeisiä kertoja katselevan sitä olentoa, joka oli hänestä rakkain
maailmassa, ja nuo sanattomat jäähyväiset olivat niin liikuttavat, että
Diana tuskin jaksoi istua alallaan ja tarkkailla niitä.
Mutta hän käsitti haavoittuneen tulevan levottomammaksi, jos hän
loittonisi pois näkyvistä, ja niinpä hän oli koko päivän pysytellyt
lähettyvillä, tuskin liikahtaen pois vuoteen vierestä edes
välttämättömiä aterioita varten, jotka hänen oli pakottauduttava
syömään.
Ja koko päiväksi oli leirin säännöllinen, totuttu elämä mennyt
sekaisin. Ison päällikönteltan ulkopuolella oli synkän totisia
arabialaisia liikkunut äänettöminä edestakaisin tai kokoutunut teltan
läheisyyteen ryhmiin vakavina odottamaan tietoja siitä miehestä,
joka niin kauan oli ollut heidän kaikkien ystävänsä, jonka tuloa
he olivat odottaneet melkein yhtä innokkaasti kuin päällikkönsä
saapumista. Ja teltan toisella laidalla viiruisissa _guitouneissa_
kuolleitansa murehtivat naiset tuon tuostakin keskeyttivät valituksensa
kuiskataksensa rukouksen Allahille rakastetun lääkärin puolesta, jonka
taito oli parantanut monta, nyt hänen apunsa ulottuvilta poistunutta
ihmistä.
Siten oli tunti toisensa jälkeen hitaasti mennyt menojaan, ja yhäti
Saint Hubert riutui, eikä vieläkään kuulunut mitään Caryllista ja
Pojusta.
Se oli ollut jännityksen päivä, joka oli tuntunut loppumattomalta, joka
oli ärryttänyt Dianan hermot äärimmilleen ja alkanut käydä myöskin
sheikin hermoille.
Päivän kallistuessa iltapuolelle oli Ahmed taipunut vaimonsa rukouksiin
ja lähettänyt lisäväkeä seuraamaan El-Hassista lähteviä jälkiä, vaikka
ei itse myöntänytkään sitä tarpeelliseksi. Ja mukaan oli määrätty
osasto erittäin nopeilla ratsuilla varustettuja viestinkuljettajia,
jotka oli sijoitettava pitkin taipaletta, jotta levottomasti odotettu
sanoma saataisiin niin pian kuin suinkin mahdollista.
Sheikki oli tehnyt, mitä oli voinut, ja nyt hän ei enää osannut muuta
kuin odottaa.
Salaten oman levottomuutensa hän koetti yhä uudelleen lievittää
Dianan pelkoa, muistuttaen hänelle, että rosvot olivat saaneet pitkän
etumatkan, lähteneet useita tunteja aikaisemmin kuin takaa-ajajat ja
että jolleivät myöskin he olleet saaneet apuvoimia, — mitä, selitti
hän, oli miltei mahdoton otaksua — Pojun joukkue oli paljoa lukuisampi
kuin heidän.
Mutta vaikka Diana oli kuunnellut sheikkiä maltillisesti ja
koettanut saada lohtua hänen vakuutuksistaan, oli Ahmed nähnyt hänen
kiihtymyksensä joka tunti käyvän näkyvämmäksi, nähnyt hänen kasvojensa
tunti tunnilta muuttuvan kalpeammiksi ja hänen silmiensä, joissa oli
jännittynyt vainotun ilme, yhä useammin kääntyvän puolittain avonaisen
oven syrjään käännettyä verhoa kohti.
Illan hiipivät varjot, pimeän lähestymistä ilmoittava juhlallinen
hiljaisuus, joka tänä iltana tuntui sisältävän enemmän kuin tavallisen
merkityksensä, olivat korostaneet synkkyyden ja alakuloisuuden tuntua
ja synnyttäneet painostavan lamaannuksen tunteen, niin että Diana
oli romahduksen partaalla. Himmeässä hämärässä, ennenkuin Gaston oli
sytyttänyt lamput, hän oli istunut paikallansa, tiukasti puristaen
sheikin kättä, puhumatta mitään, vain tuijottaen, kunnes ovesta vielä
tunkeutuva kalpea valonhohde kivisti hänen silmiänsä. Jopa Raoulkin
unohtui hänen ajatustensa kiitäessä hiekkalakeuksien ylitse, samalla
kun hän kuunteli ja rukoili ja pelkäsi poikainsa puolesta, joita hän
rakasti niin kiihkeän lämpimästi.
Lamppujen sytyttäminen oli vain ollut omiansa pahentamaan hänen
levottomuuttaan, saamaan hänet entistä selvemmin tajuamaan, kuinka
pitkä aika oli kulunut ja muistuttamaan hänelle, että yö oli tulossa.
Ja yö oli tullut tuomatta huojennusta, hänen ikävöimänsä sanoman
saapumatta.
Lähes kello kymmeneen saakka hän oli varronnut ulommassa huoneessa,
ja sitten sheikki oli käskenyt häntä menemään levolle, vaikka hän ei
saisikaan unta. Peläten yksinäisyyttä, joka tekisi pitkät tunnit vielä
äärettömän paljon pitemmiksi, äärettömän paljoa hirvittävämmiksi, hän
oli melkein hurjistuneena rukoillut lupaa jäädä. Mutta Ahmed tiesi,
että hänen voimiansa oli liiaksi kiristetty eivätkä ne kestäisi, ja
Dianan itsensä tähden hän oli pysynyt vaatimuksessaan.
Myöskin Gaston oli mennyt nukahtamaan hiukan, ja viimeksi kuluneen
tunnin sheikki oli istunut yksin ystävänsä luona, jonka hengen
pelastamiseksi hän olisi ollut valmis antamaan kaikki, mitä hänellä oli.
Yö oli hiljainen ja tyyni. Ja vaikka koko leiri valvoi ja oli
jalkeilla, vaikka sheikki tiesi, että hyvin likellä, ulkona kirkkaassa
kuutamossa, kokoontuneina ihan teltan ovelle, oli toisia valvomassa
kuten hänkin, ei hänen korviinsa tunkeutunut ainoatakaan kuiskattua
sanaa, ei ainoakaan ääni häirinnyt syvää hiljaisuutta, joka tuntui joka
hetki käyvän yhä syvemmäksi, yhä sisältörikkaammaksi.
Iso huone oli puolipimeä, etäiset sopet olivat pimentoiset ja hämyiset.
Palamassa oli ainoastaan yksi lamppu, jonka valolta varjo suojasi
kuolevan silmiä ja joka loi kalpean valokehän sairasvuoteeksi muutetun
leposohvan ympärille.
Ja sen valopiirin keskellä istui Ahmed ben Hassan kädet ristissä pään
takana, haaveksivasti tarkkaillen Saint Hubertia, joka näytti nukkuvan,
ja mielessänsä muistellen monivuotista ystävyyttä, joka oli merkinnyt
hänelle niin paljon. Tuntui mahdottomalta uskoa, että se läheinen
kumppanuus lähestyi loppuansa, ettei siitä, ehkä ennenkuin toinen päivä
sarastaisi, olisi jälellä muuta kuin muisto.
Kaikissa hänen elämänsä tärkeissä tapahtumissa oli Raoul ollut
erottamattomasti mukana.
Nuoruusvuosina Raoul oli ollut hänen oppaansa ja neuvonantajansa
oudoissa ja kiukustuttavan rajoitetuissa oloissa, jotka olivat
tehneet Ranskan pääkaupungin surkeaksi paikaksi aavikolla kasvaneesta
pojasta; hänen miehuutensa alkuajan myrskyisinä päivinä oli hän vanhaa
sheikkiä lukuunottamatta taipunut ainoastaan Raoulin vaikutukseen.
Ennen otto-isänsä kuolemaa oli hän Raoulin seurassa matkustellut ja
metsästellyt suurriistaa maapallon useissa kaukaisissa kolkissa.
Raoul oli seisonut hänen vierellänsä silloin, kun hän oli kuullut
todenperäisen kertomuksen syntymästään ja vanhemmistaan. Heimon
johtajaksi tultuansa oli hän Raoulin välityksellä läheisemmässä
kosketuksessa sen maailman kanssa, joka tuntui olevan niin kaukana
hänen yksinäisiltä aavikoiltansa. Raouliin hän oli turvautunut
saadaksensa soveliaampaa, miellyttävämpää ja läheisempää kumppanuutta,
jota hänkin oli aika-ajoin kaivannut, ja hän oli aina odottanut Raoulin
tuloa kiihkeämmin kuin oikein halusi itsellensäkään tunnustaa. Ja
hänen syvimmän alennuksensa hetkellä oli Raoul saapunut — ja Raoulin
ritarillisuuteen ja huomaavaisuuteen verrattuna hänen oman tunnottoman
häikäilemättömyytensä oli täytynyt tuntua vielä tuhat kertaa
tunnottomammalta ja häikäilemättömämmältä siitä naisesta, jota hän ei
ollut tahtonut säästää häpeältä, vaan jota hän oli avoimesti näytellyt
rakastajattarenaan naisen omaan säätyyn kuuluvalle miehelle.
Minkä tähden Diana ei ollut rakastanut Raoulia, vaan häntä? Minkä tähden
he eivät olleet molemmat jättäneet häntä ansaittuun surkeuteen ja
yksinäisyyteen? Jos he olisivat sen tehneet, olisi hän otaksuttavasti
aikoja sitten tappanut itsensä, koska elämä ilman Dianaa olisi ollut
sietämätöntä. Mutta silloin ei hänen omaatuntoansa olisi ainakaan
vaivannut se, että hänen kätensä olivat Raoulin veressä, sillä
suoranaisesti tai välillisesti oli hän syypää Raoulin kuolemaan.
Hän oli vaipunut tuskallisiin mietteisiinsä ja hätkähti oivaltaessansa,
että haavoittuneen silmät olivat auki ja että niiden katse, josta
tuikahti entisen ilkamoivan hymyn häive, oli suunnattu häneen.
Ja kreivi puhkesi puhumaan äänessänsä entinen, puolittain leikillinen,
puolittain hellä sävy.
»Missä olit, Ahmed?»
Sheikki kohautti hieman olkapäitänsä ja kumartui tarttumaan hänelle
ojennettuihin hervottomiin, kalpeisiin sormiin.
»Helvetissä luullakseni», vastasi hän hyvin katkerasti, »tai
otaksuttavasti niin likellä sitä kuin koskaan joudun. Todellinen
helvetti ei voi olla paljoa pahempi kuin se, minkä itse valmistamme
itsellemme.»
Useihin vuosiin ei kumpikaan heistä ollut kajonnut siihen asiaan,
mutta Saint Hubert oli koko ajan tiennyt syvän katumuksen sumentavan
ystävänsä onnea, ja nyt hän arvasi, millainen ajatuksenjuoksu oli
aiheuttanut toisen äsken lausumat katkerat sanat.
Hän teki vähäisen, torjuvan eleen. »Tunkeutuuko helvetti — paratiisiin,
_mon ami_?» virkkoi hän lempeän leikillisesti. »Kaksikymmentä vuotta
on sinulla ollut taivas maan päällä, sinä onnellinen pahus, kuten minä
saatan todistaa. Pitääkö sinun vielä muistella? Jos hän kerran voi
unohtaa, miksi et sitten sinä?»
Sheikki heilautti kättänsä epäävästi. »Jos sinä olisit menetellyt
samoin kuin minä menettelin, olisitko sinä unohtanut?» huudahti hän
entistä katkerammin. »Mutta sinä — _bon Dieu_, sinä et olisi ikinä
alentunut niin kunnottomaksi.»
Saint Hubertin kasvoille tuli omituinen ilme, ja hän käänsi väsyneesti
päätänsä pieluksella.
»Kukapa tietää?» sanoi hän hitaasti. »Saavuttaakseni sen, mitä sinä
saavutit, olisin saattanut tehdä senkin, mitä sinä teit. Jos olisin
joutunut samaan kiusaukseen.» Hänen riutunut äänensä särkyä, ja melkein
huomaamattaan hän siirsi katseensa sisemmän huoneen verhoihin. »_Tout
comprendre, c'est tout pardonner_», jupisi hän. »Hän ymmärsi, ja koska
hän rakasti sinua, kykeni hän antamaan anteeksi ja unohtamaan. Jos
sinä senjälkeen olisit pettänyt hänen luottamuksensa tai jos et olisi
pystynyt säilyttämään hänen rakkauttansa, saattaisi sinulla olla täysi
syy katkeruuteesi. Mutta sinä olet tehnyt hänet onnelliseksi kaikiksi
näiksi vuosiksi. Eikö se merkitse mitään, _mon cher_?»
»Vain se on tehnyt elämäni elämisen arvoiseksi», vastasi sheikki
hiljaa. »Jumala yksin tietää, mitä minusta olisi tullut ilman
hänen rakkauttansa ja sinun ystävyyttäsi.» Ja häpeillen äkillistä
mielenliikutusta, joka pani hänen tiukat huulensa vavahtelemaan, hän
nousi jyrkästi pystyyn ja meni pöydän ääreen silmäilemään Carl Röstin
ruumiin taskuista löydettyjä papereita, jotka sittemmin osoittautuivat
arvaamattoman arvokkaiksi hallitukselle maan ohjaamiseen nähden, kun
maailmansodan myrskypilvi vain muutamia kuukausia myöhemmin yllätti
Ranskan.
Ja tarkkaillessansa häntä, kun hän otsa rypyssä tutki tiheästi
kirjoitettuja asiakirjoja, joita hän selaili kädessään, Saint Hubert
kiitti Jumalaa, kuten hän viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana oli
monta kertaa kiittänyt, siitä, että hän oli jaksanut säilyttää tuon
miehen ystävyyden. Ei edes häntä hivuttava rakkaus ollut sitä pilannut,
vaan moitteetonta kumppanuutta oli katkeamatta kestänyt loppuun asti.
Loppuun asti! Heikko hymy kareili hänen huulillaan. Hän saattoi
ajatella sitä tyynesti, hän, jolla ei ollut mitään menetettävää, jonka
ei tarvinnut mistään moittia itseänsä. Hänen rakastamansa nainen oli
onnellinen, ja jos hän vain jaksaisi torjua kuolemaa siihen saakka,
kunnes tyttö palaisi — tyttö kyllä palaisi, siitä hän oli varma — hän
voisi kuolla pahoittelematta mitään. Mutta kuoleminen sitä tietämättä —
_Dieu_, se olisi kovaa!
Äkkiä häntä vihloi kamala tuska, hän puristi peitteellä lepäävän
kätensä nyrkkiin ja virui muutamia minuutteja silmät ummessa,
ponnistellen kuolemanheikkoutta vastaan, samalla kun tuskanhikeä valui
hänen kasvoilleen.
Se oli varoitus, jota hänen ei sopinut syrjäyttää. Jos hänen oli
mieli tietää se, mitä hän tahtoi tietää, ei sitä saanut siirtää enää
tuonnemmaksi.
Kuultuansa hänen heikon kutsunsa ehätti sheikki takaisin hänen
luoksensa parilla hätäisellä askelella.
»Maurilainen», huohotti hän. »Minun täytyy nähdä hänet nyt, jos
lainkaan mielin häntä nähdä. Ja minä tahdon saada varman tiedon —
ennenkuin poistun.»
Ja katsahtaessaan sairaan pingoittuneihin, harmaihin kasvoihin, jotka
olivat muuttuneet jopa muutamien viime minuuttien aikana, sheikki
käsitti hänen puhuneen silkkaa totta. Mutta sittenkin hän empi.
»Jumalan tähden, säästä itseäsi siltä», kehoitti hän. »Salli minun
yksin puhutella häntä...»
Mutta Saint Hubertin voimaton ote tiukkautui hänen ranteensa ympärille.
»Sillä ei voi olla paljoakaan väliä _mon cher_, ja minä tahdon itse
nähdä hänet — kuulla totuuden hänen huuliltansa, ennenkuin kuolen»,
intti hän entistä lujemmin. »Lähetä noutamaan häntä, Ahmed! Se tekee
poistumiseni helpommaksi.»
Hiukan nyökäten, sillä hän ei sillä hetkellä kyennyt puhumaan, sheikki
meni avoimelle ovelle, taputti hiljaa käsiänsä ja antoi määräyksen
äänen kantamissa odottavalle palvelijalle.
Hänen palatessansa oli huolestunut ystävä jälleen muuttunut
päälliköksi, ja hänen piirteensä olivat kovat ja tiukat, hänen tummat
kulmakarvansa painuneet peloittaviin ryppyihinsä, kun hän veti tuolinsa
vähän loitommaksi leposohvasta ja istuutui ääneti vartoamaan vangin
tuloa.
Ja tuntien voimiensa olevan hyvin vähissä pysyi Saint Hubertkin vaiti
levätessänsä huohottaen, silmien kiiluessa kuumeisesta odotuksesta.
Hiljaa liikkuva palvelija tuli meluttomasti sytyttämään uudelleen
lamput, jotka oli sammutettu, jotta huoneen ilma viilenisi. Ja hänen
jälkeensä hiipi sisälle sihteeri, jonka oli kirjoitettava maurilaisen
lausunto muistiin, kumarsi nöyrän kunnioittavasti ja kyykistyi istumaan
matolle sheikin viereen, levittäen kirjoitusvehkeensä polvilleen.
Sitten saapuivat Jusef ja pari alempaa päällikköä, jotka sijoittuivat
esimiehensä taakse. Ja lyhyen väliajan kuluttua, joka Saint Hubertista
kuitenkin tuntui vuosisadalta, saapui vihdoin maurilainen vartijainsa
välissä siteihin kiedottu pää pystyssä, veriviiruisilla kasvoilla
tiikerimäisen äkäinen ilme.
Hän loi yhden ainoan vilkaisun mieheen, jota oli ampunut, yhden
ainoan väijyvän, nopean silmäyksen avaraan, ylellisesti sisustettuun
huoneeseen ja kääntyi sitten uhmailevasti tuolilla istuvaan äänettömään
mieheen päin.
Ja muutamiin minuutteihin sheikki ei hievahtanut eikä hiiskunut mitään.
Sitten hän hyvin hitaasti nosti katseensa vankiin.
»Kaikesta ja kaikista tulee loppu. Ja koska sinun tähtesi eräitä
minun palvelijoitani kohtasi pikainen loppu, vaatii sydämeni, oi
mies, että sinunkin loppusi tulee, mutta se ei ehkä ole niin nopea.
Eikö ole kirjoitettu: 'Jokainen sielu on annettu pantiksi siitä,
mitä se tekee?' Pian sinut kutsutaan lunastamaan sitä panttia.
Mutta ennen Allahin tuomiota tuomitsevat ihmiset. Pieni osa sinun
tekemästäsi pahasta on minun tiedossani. Mutta enemmän — jos sinä
olet se mies, jota etsin — haluan tietää. Kerro senvuoksi kaikki,
mitä tahdon tietää, jos haluat kuolla helposti.» Sanat lausuttiin
tyynesti, melkein välinpitämättömästi, ja matalasointuinen ääni tuskin
kantoi vangin takana puoliympyrässä seisovien aseistettujen miesten
toiselle puolelle. Mutta rauhallisesta, tasaisesta äänensävystä
huolimatta oli loppu-uhkauksessa ja maurilaiseen suunnatussa kylmässä,
värähtämättömässä tuijotuksessa jotakin, mikä sai hänen omituiset
silmänsä säpsähtämään ja hänen köytetyt kätensä äkkiä vavahtamaan.
»Tuleeko kuolema joka tapauksessa?» mutisi hän jurosti. Ja kun hän näki
toisen pään vähäisen kallistumisen, joka vei häneltä viimeisen toivon,
nykäisi hän itsensä suoraksi.
»Koska kerran kuolen, kuolen ääneti», ärähti hän, »sillä mitä hyötyä on
puhumisesta?»
Sheikki kohautti olkapäitänsä, ja hänen katseensa muuttui uhkaavaksi.
»Mitäkö hyötyä?» kertasi hän, huulillansa vähäinen, hirvittävä hymy.
»Oletko unohtanut, että on monta tietä, jotka vievät paratiisiin — tai
helvettiin? Kuuntele, ja kun minä olen sinulle puhunut — valitse sitten
se tie, jota myöten tahdot mennä!»
Ja samalla hiljaisella, kiihkottomalla äänellä kuin ennenkin hän lausui
sanoja, jotka puristivat Saint Hubertilta tukahdutetun vastalauseen,
samalla kun ne puistattivat sen miehen kookasta ruhoa, joka oli
tehnyt yhtä paljon ja enemmänkin runnellaksensa hänen pahanilkisten
aikeittensa tielle joutuneita kovaosaisia, mutta jota ei miellyttänyt
se ajatus, että hän itse saisi kokea samaa, mitä oli pakottanut toisia
kestämään. Hänen villiä ylpeyttänsä kuohutti kiduttava pelko, joka
pyrki tyyten lamauttamaan hänen sisunsa, ja hän pinnisti epätoivoisesti
tahtoaan säilyttääksensä omaksumansa rohkean ulkonäön. Mutta hänen
raskas hengityksensä paljasti pelon, jota hän koetti salata, ja isoja
hikikarpaloita kihosi sakeasti hänen otsalleen, kun hän tuijotti
tuomarinsa tunteettomiin kasvoihin ja sitten häntä ympäröiviin
yhtä järkkymättömiin miehiin. Heissä hän näki loppunsa ja kaikkien
suunnitelmiensa ja toiveittensa lopun, ja hän puri hammasta voimattoman
raivon puuskassa. Huoneessa syntyneen jännittyneen hiljaisuuden
katkaisi Saint Hubert.
»Ahmed, taivaan tähden», kuiskasi hän englanninkielisen vastalauseen,
»ei siten — ei edes saadaksemme ne tiedot, joita haluan.»
Sheikki katsahti häneen olkansa ylitse, hymyillen huvitettuna, mutta
tuikeasti. »Ole huoletta», kehoitti hän tyynesti.
»Meidän ei tarvitse turvautua äärimmäisiin keinoihin. Hän hikoilee jo.
Hän valitsee helpomman tien. Ja mitä tulee taivutteluuni, ei se ole
sen kummempaa kuin mitä hän lupasi Pojulle, joka oli hänen vallassaan.
Pitäisikö minun tarjota hänelle vähemmän kuin hän tarjosi pojalleni?»
Mutta hymy oli poissa, kun hän taaskin kääntyi maurilaiseen päin.
»Pitääkö minun odottaa koko yö, koira? _Valitse_!»
Uudelleen miehen pitkät, petolinnun kynsiä muistuttavat sormet
hypistelivät hänen likaisen burnusinsa laskoksia, ja vaahtoa kihosi
hänen huulillensa, joita hän nuoleskeli hermostuneesti.
Vielä hetkisen hän seisoi kahdella päällä ylpeyden ja pelon
taistellessa hänen mielessänsä, samalla kun hän nopeasti vilkuili
puolelta toiselle, ikäänkuin vielä koettaen keksiä jotakin
pelastuskeinoa. Kasvojensa vääntyessä raivon virnistykseen hän
sitten ärähti. »Koska teidän ylhäisyytenne on niin kovin armollinen,
mitä on minulla valittavana?» Mutta hänen puhuessansa muuttui hänen
käytöksensä, ja hänen sävynsä hieno ivallisuus väistyi mielittelevän
avomielisyyden tieltä, samalla kun häneltä lähti sanoja vuolaana
tulvana.
»Mitä herrani haluaa tietää?» laversi hän. »Sen _roumin_ salaisuudetko,
joka minun oli eilen pakko tappaa? Niitä en tiedä. Olin _roumin_ opas
enkä hänen salaisuuksiensa säilyttäjä. Ja mitäpä minä välitin hänen
salaisuuksistansa tai hänestä itsestään, joka oli pelkkä välikappale?
Hänen salaisuutensa olivat niissä papereissa, joita hän säilytti
piilossa povellaan. Viime yönä näin, että ne otettiin hänen ruumiinsa
taskuista. Epäilemättä ne ovat herrani hallussa, ja hän voi ne lukea —
jos niin haluaa. _Minä_ en tiedä mitään niistä enkä siitäkään, minkä
tähden hän oli lähtenyt omasta maastansa. Mutta mitä minuun tulee,
oi herra, onko miehen selitettävä, minkä tähden hän pyrkii kostamaan
kunniansa loukkausta, minkä tähden hän etsii tytärtä, joka on häneltä
ryöstetty...»
Sheikki keskeytti hänen puheensa, liikahtaen kärsimättömästi.
»Kaikki tuo tiedetään», sanoi hän tuimasti, »ja se on ajan tuhlausta.
Se, mitä haluamme tietää, ei koske nykyisyyttä, vaan entisyyttä...» Hän
pysähtyi hetkiseksi terävästi silmäilemään tummia, hien kostuttamia
kasvoja, jotka alkoivat muuttua täplikkään harmaiksi. »Niin,
entisyyttä», toisti hän sitten tarkoituksellisesti. »Sinun olisi ollut
paras muistaa sitä, paras lumota käärmeitä koko ikäsi, sinä hupsu,
kuin jälleen antautua entiseen ammattiisi. Mies tunnetaan teoistansa.
Viime yönä surmasit isäntäsi — entä toinen murhaamasi isäntä, sinä
_marokkolainen Ghabah_?»
Tukahdutetusti parahtaen maurilainen horjahti takanansa olevia miehiä
vasten. »En minä häntä tappanut», ähkyi hän vaivaloisesti. »Hän kuoli —
mutta profeetan pään kautta vannon, etten minä häntä surmannut.»
»Mutta profeetan pään kautta eräs toinen mies vannoi nähneensä sinun
tappavan hänet ja lisäksi kaksitoista muuta miestä, jotka aseettomina
istuivat leirinuotion hiipuvien kekäleiden ympärillä.»
»Hän valehteli — sillä ketään ei jäänyt näkemään...» Liian myöhään
maurilainen oivalsi erehtyneensä ja koetti tukahduttaa kiivastuksissa
lausuttuja sanojaan, jotka sisälsivät syytöksen häntä itseänsä vastaan.
Vuosikausia hän oli arvellut, että etsinnästä oli luovuttu, luullut
olevansa turvassa. Mutta katkerasti kiroten sitä typeryyttä, että oli
tullut takaisin siihen maahan, jossa oli tehnyt rikoksensa, hän nyt
käsitti, ettei etsinnästä oltukaan luovuttu, että verikostaja oli hänen
tietämättään koko ajan väijynyt hänen kintereillänsä, hellittämättä
vainunnut häntä.
Mutta kuka?
Äkkiä hänen päähänsä välähti mielijohde, hän muljautti verestäviä
silmiänsä Saint Hubertiin päin, purskahti mielipuolisesti nauramaan ja
syöksyi eteenpäin.
Sheikki hypähti häntä estämään. Mutta vahdit olivat jo hänen
ympärillänsä, kiskoen hänet takaisin ja rimpuilevien miesten keskeltä
kajahti hänen äänensä hurjasti, riemuisasti.
»Totta on, että tapoin hänet, hupakon — mutta kysyykö herrani, miksi
sen tein? Voitonhimosta, niinkö luulet? Kautta Allahin, hän oli yhtä
köyhä kuin minäkin. Mutta hänellä oli yksi, jota kaipasin, yksi,
jota ikävöin omakseni, kunnes haluni polttava liekki pakotti minut
surmantyöhön voidakseni ottaa sen, mitä sieluni janosi. Rakastitko
sinäkin sitä naista, oi _roumi_? Senkö tähden, että häntä rakastit,
olet vainonnut minua kuolemaani saakka? Tiedä sitten, että minä —
minäkin — otin hänet huvikseni ja tein hänet omakseni. Kolme vuotta,
oi _roumi_, pitelivät nämä käsivarret häntä; kolme vuotta nämä minun
silmäni katselivat hänen ihmeellistä kauneuttansa. Hän oli minun
orjani, _minun omani, minun_ — kunnes tapoin hänet, koska hänen
kylmyytensä oli muuttanut rakkauteni vihaksi. Kerronko sinulle, miten
hän sai maksaa sen kylmyytensä ennen kuolemaansa? Kerronko sinulle,
mitä tein, ennenkuin surmasin...»
Sheikin nyrkki tärähti hänen julkealle, irvistelevälle suullensa,
iskien sen äänettömäksi.
»Se riittää, että hän kuoli, sinä katala peto», jyräytti hän. »Entä
hänen lapsensa?»
Maurilainen huojui, ja hänen intohimon vääntämät kasvonsa nytkähtelivät
kamalasti.
»Lapsen pidin itselläni», vastasi hän käheästi, »jotta muistaisin
vihani, jotta hänkin muistaisi, ettei se äiti, joka oli hänet
synnyttänyt, synnyttänyt _minulle_ lasta — muutoin olisin saattanut
säästää häntä.»
Kiihtyneesti tuijottaen häneen sheikki lausui viimeisen kysymyksensä.
»Onko hän se tyttö — Jasmin?»
Ja vastaus, joka merkitsi niin paljon, tuli maurilaiselta kerkeästi.
»Kyllä, se tyttö, jota nimitetään Jasminiksi.» Hänen rikkinäiset
huulensa kaartuivat pahanilkisesti. »Jasmin, ylpeän ranskalaisen sidin
tytär. Jasmin, jonka herrani poika suvaitsi ryöstää leikkilelukseen.
Vieläkö hän haluaa tyttöä, luuletko, kun saksalainen on saanut hänestä
kyllikseen?»
Pilkallinen ääni koveni äkkiä kiljunnaksi, ja toisen hurjan,
mielipuolisen naurunpurskahduksen kajahtaessa maurilainen kaatui
kiemurrellen ja vääntelehtien vartijoittensa käsiin veren vuotaessa
nenästänsä ja suustansa.
Ja kauan sen jälkeen kun hänet oli kannettu pois, tunkeutuivat hänen
raivoisat huutonsa hiljaiseen huoneeseen, jossa Ahmed oli polvillansa
leposohvan vieressä, koettaen hellästi kuin nainen lohduttaa kuolevaa,
joka virui kasvot pieluksiin kätkettyinä, vapisten hänet tyyten
murtaneen kauhun vallassa. »Hyvä Jumala, hyvä Jumala, mitä hänen on
täytynyt kärsiä!» valitti hän. »Oi, jospa olisin hänet löytänyt,
säästänyt häneltä edes osan siitä tuskasta! Kolme vuotta, Ahmed —
ajattelehan sitä! Oliko se minun syyni, olisinko voinut tehdä enemmän?
Jumala tietää, että minä etsin. Jumala tietää, että yritin parhaani...»
Sheikki ehätti jupisemaan vastalauseen ja tarttui sairaan tutisevaan
käteen, joka voimattomasti repi peitettä. »Raoul, Raoul», huudahti hän
rukoilevasti, »minun tähteni, meidän kaikkien tähden ajattele vähän
itseäsi, sitä pyydän sinulta. Hänen puolestansa kiitä Jumalaa siitä,
että sitä kesti ainoastaan kolme vuotta! Aika olisi saattanut olla
pitempi. Unohda se, _mon ami!_ Mitä hyötyä olisi muistelemisesta?
Se oli hänen kohtalonsa, ihmis-paran — ja mitäpä me mahtaisimme
kohtalolle? Eikä sinun tarvitse mistään moittia itseäsi. Sinä teit
voitavasi; kukaan ei olisi saattanut tehdä sen enempää. Maurilainen
peitti jälkensä liian taitavasti, se ovela pahus. Hänen täytyi silloin
olla hullu, hullu hän on varmasti nytkin — enkä voi ampua hullua, niin
kiihkeästi kuin haluaisinkin.»
Syntyi hiljaisuus, ja vähitellen suonenvedontapaisen puistatuksen
toistuvat puuskat harvenivat, kunnes Saint Hubert vihdoin lepäsi hiljaa.
Ja aamusarastuksen kylmä, harmaa valo oli alkanut hiipiä huoneeseen,
ennenkuin hän puhkesi uudelleen puhumaan. Tuskallisesti liikahtaen
hän käänsi päätänsä pieluksella ja tuijotti puoleensa kallistuneihin
väsyneihin kasvoihin.
»Tyttö, Ahmed», supatti hän heikosti, »kun Poju tuo hänet takaisin...»
Hänen kysyvässä katseessansa oli rukoileva ilme, ja äkkiä sheikin
silmät sumentuivat kyynelistä.
»_Mon ami_, tarvitseeko sinun kysyä?» virkkoi hän epävarmasti. »Me,
Diana ja minä, huolehdimme tytöstä, jos Poju tuo hänet takaisin.»
Hieman hymyillen väsyneesti Saint Hubert sulki silmänsä. »Hän tuo —
tiedän sen», mutisi hän unisesti. »Heidän saavuttuansa salli minun
nähdä heidät — ja Caryll. Mutta jos poistun — sitä ennen — kerro heille
lämmin tervehdykseni, Ahmed, ja Caryllin itsensä tähden — kerro hänelle
— mitä hänen pitäisi — tietää.» Syntyi lyhyt äänettömyys; sitten
hänen kätensä ojentui hapuilevasti, ja hänen äänensä oli hitaampi ja
unisempi: »Neljäkymmentä vuotta, Ahmed, eikä koskaan — ole sattunut —
mitään ikävää — välillämme. Se on pitkä aika — pitkä aika — _mon vieux
Ahmed_...»
* * * * *
Caryll ei eläissänsä unohtanut sen yön hurjaa ratsastusta. Kun
tiedettiin, ettei valoisaa aikaa enää olisi jälellä kuin tunti tai
pari, oli lähdetty vinhasti kuin myrskytuuli. Ja vaikka hän olikin
mainio ratsastaja, oli hänen vähän aikaa pakko keskittää koko huomionsa
virmaan ratsuunsa, jonka kuntoa hän nyt ensi kerran sai täysin määrin
koetella.
Hän oli poikavuosiltansa alkaen ratsastellut metsästysretkillä koirien
jälessä, ollut mukana monilla voimiakysyvillä murtomaaretkillä, mutta
milloinkaan hän ei ollut nähnyt tällaista pyörremyrskyä muistuttavaa
kiitämistä — kiitämistä hengen edestä, mielessä julma, hirveä
tarkoitus. Ilman elvyttävää, tulistuttava suhina, takaa kuuluva
nelistäväin hevosten kavioiden töminä ja lähellä olevan taistelun
ajattelu herättivät hänessä voimakkaamman kiihtymyksen kuin hän koskaan
ennen oli tuntenut.
Englanti ja hänen siellä viettämänsä rauhallinen, proosallinen
elämä tuntuivat hänestä tänä iltana hyvin etäisiltä. Ja sielullinen
myllerrys, joka oli järkyttänyt hänen tyyntä ja järjestyksellistä
mieltänsä perustuksia myöten, oudot näyt ja maisemat, jotka olivat
saattaneet hänet kosketuksiin hänen omasta hyvin järjestetystä
elämästään suuresti eroavien olojen kanssa, saivat sopivan huippukohdan
tästä huimasta ratsastuksesta, joka pani hänen sydämensä jyskyttämään
ja koko hänen ruumiinsa värähtelemään rajusta, kiihkeästä nautinnosta.
Vain muutamia minuutteja sitten hän oli joutunut läheltä näkemään
murhaa ja äkillistä kuolemaa, nähnyt parhaan ystävänsä kuolemaisillaan
keskellä tunnottoman teurastuksen ja väkivallan näyttämöä. Koko hänen
entinen minuutensa oli kadonnut ikäänkuin yhdellä pyyhkäisyllä,
ja hän oli antautunut perittyjen vaistojen ja menneiden tunteiden
johdettavaksi, joiden olemassaolosta hänellä ei ollut siihen saakka
ollut aavistustakaan. Sovinnaisuus oli mennyt tuulen vietäväksi, hän
ei tänä iltana enää ollut vihamielinen ja ennakkoluuloinen, vaan
ainoastaan isänsä poika, jonka mieli ja pyrkimys olivat samat kuin
näiden jurojen, päättäväisten kostajien huiman joukkueen. Ja äkkiä
hän tunsi koko päivän lähestyneensä tätä myötätunnon ja sukulaisuuden
tunnetta, tätä tähän saakka vieromainsa sukulaisuussuhteiden
omaksumista. Tämä päivä oli ollut kokonaan toisenlainen kuin hän oli
otaksunut, ja Ras-Djebeliin tehdystä retkestä oli koitunut seurauksia,
joita hän ei ollut odottanut.
Harmissaan isänsä käskevästä sanomasta, joka Gastonin hienotunteisesta
ja kohteliaasta esiintymisestä huolimatta oli kuitenkin tuntunut hyvin
jyrkältä, ehdottomalta määräykseltä, hän oli lähtenyt, tuskin salaten
vastahakoisuuttaan ja näöltänsä kovin synkkänä ja suuttuneena, mikä ei
juuri näyttänyt sovinnolliselta.
Mutta hilliten omaa harmiansa oli sheikki päättävästi koettanut voittaa
poikansa luottamuksen, esiintynyt harvinaisen taipuvaisesti, puhunut
myötätuntoisesti niistä asioista, joiden tähden Caryll oli tullut
Englannista, ja vähitellen saanut Caryllin syventymään keskusteluun,
joka oli suuresti edistänyt heidän väliensä keskinäisen ymmärtämyksen
pohjan syntymistä. Paljoa ennen kuin he saapuivat Ras-Djebeliin oli
Caryll itsekin alkanut puhella, ja kun jää kerran oli murtunut, oli
jatkaminen ollut hänestä omituisen helppoa. Arkailu oli karissut
hänestä, kun hän intomielisesti kävi käsiksi asiaan, jonka hän
tunsi pienimpiä yksityiskohtia myöten, ja unohtipa hän senkin, kuka
hänen kuulijansa oli, kaunopuheisesti haastellessaan koroista ja
vuokrista, torpista ja tiloista, tukkimetsistä ja metsästyspuistoista,
kantakirjaeläimistä ja parannetuista maanviljelystavoista.
Oli huojentavaa saada vihdoinkin puhua niistä; huojentavaa oli,
että häntä kuunneltiin, jos kohta ei vilpittömän, niin ainakin
teeskennellyn tarkkaavasti. Eikä hänen Ras-Djebelissä suinkaan
tarvinnut teeskennellä mielenkiintoa. Se oli suurin hänen siihen saakka
näkemänsä keidas, sheikin hevoshoidon tärkeimpiä keskuksia, ja siellä
vietetyt tunnit olivat kuluneet nopeasti ja hauskasti, eikä niiden
aikana ollut sattunut mitään harmillista kohtausta pilaamaan hänen
nautintoansa. Vaikka hän olikin arvosteleva, ei hän ollut huomannut
mitään arvosteltavaa mainioissa hevosissa, joista heimo oli kuuluisa,
ja lausuttuansa aluksi verrattain ujosti kehuvia sanoja hän oli pian
tuonut julki vilpittömän ihailunsa.
Ja sen päivän kuluessa alkanut parempi ymmärtämys ei ollut vähentynyt
heidän ratsastaessansa kotiin.
Caiyllin mieli oli ollut rauhallisempi kuin se oli ollut hänen
lähdettyänsä Englannista, ja olipa hän alkanut heikosti huomata
pitävänsä arvossa ympäristöään, nähdä sellaista kauneutta, jollaista
hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, ympärillään leviävissä kultaisissa
lakeuksissa, tuntea ja ihailla niiden omituista rauhaa ja lumousvoimaa.
Mutta heidän saavuttuansa leiriin hän oli saanut kouraantuntuvan
muistutuksen siitä, että vaaroja väijyi aavikon hymyilevän tyyneyden
takana, saanut eloisan näytteen sikäläisestä vaihtelevasta elämästä,
jota hän ei vielä käsittänyt. Ennenkuin he ennättivät leiriin, olivat
sieltä kantautuvat hurjan metelin äänet kertoneet heille, että jotakin
tavatonta oli tapahtunut, ja sheikki oli kannustanut ratsunsa huimaan
neliseen.
Ja heidän perille saavuttuansa oli leiri ollut kuohuksissa; laajalla,
tavallisesti niin rauhallisella aukeamalla oli parveillut tiheään
sulloutuneita ihmisiä, siellä oli vallinnut sekava hälinä ja liike,
puolittain satuloituja hevosia oli yleisen kiihtymyksen vimmastuttamina
syöksynyt kaikkiin suuntiin, samalla kun kirkuvia naisia ja lapsia
sysittiin sinne tänne heidän tungeksiessaan kiljuvien ja viittoilevien
soturien ympärillä, jotka järjestäytyivät Jusefin ja kasvoiltansa
tuhkanharmaan, melkein tuntemattomaksi muuttuneen Pojun johdolla.
Tapahtumat olivat kehittyneet niin nopeasti, ettei Caryllille ollut
jäänyt ajattelemisen aikaa.
Hän oli nähnyt sheikin, jonka kasvot myöskin olivat kalmankalpeat,
hetkiseksi kumartuvan pyörtymäisillään olevan sanantuojan puoleen,
jolta Gaston koetti udella tietoja, oli konemaisesti ottanut ja
sitonut vyölleen panosvyön ja revolverin, jotka oudon kalpea, mutta
hillityn näköinen Williams oli työntänyt hänen käsiinsä, noussut
levänneen hevosen selkään, joka oli ilmestynyt hänen vierellensä
kuin loitsittuna, ja ennenkuin hän oikein tajusi, mitä oli tekeillä
ja kuinka vakava tilanne oli, hän oli huomannut laskettavansa täyttä
laukkaa etelää kohti ja ratsastavansa vinhemmin kuin milloinkaan ennen.
Vasta heidän saavuttuansa El-Hassiin hän täydelleen käsitti,
millaisessa vaarassa hänen äitinsä oli ollut ja millainen kohtalo
oli yllättänyt Jasminin. Ja se tyrmistyttävä tieto oli karistanut
hänen mielestänsä mieskohtaiset vaikuttimet, pakottanut hänet äkkiä
oikein ymmärtämään itseänsä — ja niinpä hän oli kyennyt tunnustamaan
oikeutetuiksi toisen vaatimukset, jotka olivat suuremmat kuin hänen
omansa, karkoittamaan sydämestänsä vihan ja kateuden ja kohoamaan
itsekkyyden yläpuolelle.
Hän oli kääntänyt lehden elämänsä historiassa esittäessään
vapaaehtoisen tarjouksen, joka oli lausuttu avoimesti ja vilpittömästi
ja yhtä avoimesti ja vilpittömästi hyväksytty.
Ja nyt ratsastaessaan veljensä vierellä, jota hän ei enää vihannut,
hän tunsi muutamien viime päivien aikaisen kummallisen rauhattomuuden
haihtuneen kuten painajaisen ja vihdoinkin pystyvänsä ajattelemaan
tyynesti, jos kohta ei ihan kiihkottomasti sitä lyhytaikaista hulluutta
— sillä hänestä tuntui, ettei se saattanut olla muuta kuin hulluutta —
joka oli nostattanut hänessä sellaisia intohimoja, että niiden pelkkä
muisteleminenkin herätti nyt hänessä kummastusta ja inhoa.
Eipä silti, että hän olisi lakannut rakastamasta. Hän rakasti
tyttöä vieläkin ja tiesi, että saattoi kulua kauan, ennenkuin hänen
ensimmäisen rakkautensa muisto haalistuisi. Mutta halun raju liekki oli
palanut sammuksiin nopeasti, kuten se oli leimahtanutkin, ja jälelle
jäänyt rakkaus oli samaa säälivää hellyyttä, jota hän oli aikaisemmin
tyttöä kohtaan tuntenut.
Hän mietti sitä ihmetellen.
Oliko hänen luonteessansa joku vajavaisuus? Eikö hän ehkä osannut
kiintyä syvästi ja pysyvästi? Vähemmän kuin milloinkaan ennen hän nyt
uskoi tuntevansa itseään. Mutta yhdestä seikasta hän oli varma.
Katsahtaessaan vierellään oleviin riutuneisiin, nuorekkaihin kasvoihin
hän oivalsi, ettei hänelle rakkaus ollut koskaan merkinnyt eikä ikinä
merkitsisi samaa kuin tälle kiihkeäluontoiselle, myrskymieliselle
veljelle.
Ja kun tytön kohtalo vihloi hänen sydäntänsä kuin puukonpisto, niin
miltä täytyi tuntua tuosta miehestä! Olihan veli ollut tyttöä Iikempänä
kuin hän itse konsanaan, pidellyt sylissänsä tuota hentoa, suloista
olentoa, joka tällä hetkellä saattoi olla poissa hänen ja kaikkien
muidenkin halun ulottuvilta.
Hänen ajatuksensa lensivät eteenpäin, ja hänen mieleensä tunkeutui
hirvittäviä aavistuksia. Mitä he löytäisivät, kun tämä synkkä riento
päättyisi — ja kuinka kauan sitä vielä kestäisi?
Hevosten kiitäminen alkoi hänestä äkkiä tuntua matelemiselta, hän
menetti tuokioksi malttinsa ja painoi terävät kannuksensa ratsunsa
kylkiin. Mutta sitä seurannut huima hypähdys, joka oli vähällä singota
hänet satulasta, katkaisi hänen mietteensä jyrkästi ja pakotti hänet
uudelleen keskittämään huomionsa vimmastuneeseen eläimeen, joka
ponnisti voimiansa närkästyneenä tarpeettomasta kiihotuksesta.
Äkeissänsä ja häpeissänsä järjettömästä julmuuden osoituksesta, joka
oli kokonaan vastoin hänen luontoansa, Caryll alkoi tyynnytellä
kavahtelevaa orittaan ja koetti pitää omia ajatuksiansa aisoissa.
Aaltomaiset hiekkaharjut olivat muuttuneet melkein tasaiseksi maaksi,
ja sileänä ja rajattomana, katkeamattoman yksitoikkoisena aavikko
levisi heidän edessään heidän kiitäessänsä edelleen. Ainoastaan
korvissa vinkuva tuuli, nelistävien hevosten kavioiden pehmeä töminä
ja silloin tällöin kuuluva varuksien kilahdus häiritsivät syvää
hiljaisuutta.
Kaksi tuntia he ratsastivat hidastamatta vauhtiansa.
Valon vähitellen häipyessä ja pimeän saartaessa heidät vauhti sitten
vähitellen tasaantui ja kävi yhä verkkaisemmaksi, kunnes edellä
ratsastava vainuaja vihdoin nosti kättänsä, seisautti ratsunsa ja
murahtaen solahti satulasta maahan.
Caryllin valtasi lamaannus, kun hän vilkaisi tummenevalle taivaalle,
jossa tuikki vain muutamia kalpeita tähtiä, ja hänen sydämensä muuttui
alakuloiseksi, kun hän ajatteli, että kuluisi vielä tuntikausia,
ennenkuin kuu nousisi.
Mutta se ajatus ehti tuskin kiteytyä, kun lyhyt pysähdys jo päättyi.
Pitäen sytytettyä lyhtyä lähellä maata lähti vainuaja jälleen
taipaleelle jalkaisin, rientäen eteenpäin nopeata hölkkäjuoksua
väsymättä, näennäisesti ponnistelematta.
Yhä eteenpäin, kunnes heidät verhosi täydellinen pimeys, kunnes Caryll
pikemminkin aavisti kuin näki vierellänsä ratsastavan varjomaisen
olennon ääriviivat.
Miesten rivit olivat menneet jonkun verran sekaisin, ja kerran törmäsi
hevonen hänen ratsuansa vasten. Kääntäessänsä potkivaa orittansa
irti toisesta kuuli hän pimeästä jupistut sanat: »Suokaa anteeksi,
mylord!» Ne panivat hänet äkkiä aprikoimaan, mitähän Williams — joka
ei ollut suostunut jäämään leiriin — mietti ja oliko hänen nuorekas
innostuksensa saanut vihdoin kylliksensä »todellisesta elämästä», kun
se nyt pukeutui sellaiseen muotoon, josta hän ei ollut uneksinutkaan.
Ja Williamsin ajatteleminen toi muassaan kiusallisia mietteitä. Oliko
hän tehnyt oikein myöntyessään, kun kamaripalvelija oli melkein vesissä
silmin pyrkinyt mukaan tälle retkelle, joka kenties saattoi päättyä
tuhoisasti heille kaikille. Sellaista mahdollisuutta ei oltu etukäteen
otettu huomioon, eikä sitä olisi millään tavoin voitu pitää miehen
palvelustehtäviin kuuluvana. Jos hän, Caryll, saisi surmansa, olisi
se yksinomaan hänen mieskohtainen asiansa — mutta Williamsilla oli
leskiäiti, joka oli hänestä riippuvainen. Mutta jos pahin mahdollisuus
toteutuisi, olisi äidillä turvanaan tilan eläkerahasto — eikä
Williamsia uhannut sen pahempi vaara kuin heitä muitakaan. Koska hän
itse tahtoi tulla mukaan, oli hänen antauduttava sille alttiiksi, kuten
toisetkin antautuivat, ja elettävä tai kuoltava, miten kohtalo säätäisi.
Kohtalo? Hyvä Jumala! Caryllin huulet kaareutuivat äänettömään
ihmettelyn vihellykseen.
Olipa hän joutunut pitkälle, mietti hän, jos hän saattoi järkeillä
kohtalosta yhtä rauhallisesti kuin kuka syntyperäinen arabialainen
hyvänsä! Arabialainen — ei. Mutta olihan sittenkin tämä maa hänen
synnyinmaansa, ja tänä iltana hän oli ensi kerran kuullut sen maan
kutsun. Tänä iltana hän ensi kerran tunsi sen oudon kauneuden hienon
lumousvoiman kiehtovan aistejansa. Enää hänen ei kannattanut inttää
sitä vastaan. Se kiehtoi, se lumosi. Ja äkkiä hän taukosi rimpuilemasta
vastaan. Perityt vaistot olivat vihdoin heränneet ja murtaneet hänen
koko vastustusvoimansa. Aavikko oli vaatinut hänet omaksensa. Ja
tyytyväisesti alistuen hän salli aatoksiensa ajelehtia, antautuen
ihailemaan itämaista taikayötä ja uutta elämänlatua, joka hänelle
avautui.
Irtautuneena hetken vaatimuksista hän oli melkein unohtanut Saint
Hubertin ja keskiöisen ratsastusmatkan synkän tarkoituksen, kun
hevosten äkillinen pysähtyminen jyrkästi palautti hänet nykyisyyteen.
Hän katsahti ympärillensä hieman ymmällä.
Aika oli kulunut hänen huomaamattansa, eikä hän ollut pannut merkille
kuun nousua, mutta sen pehmeässä valossa hän nyt näki Pojun seisovan
puhelemassa vainuajan kanssa ja kaikkialla ympärillänsä miesten
laskeutuvan ratsailta ja hellittävän korkeanuppisten satuloittensa
vöitä.
Solahdettuansa maahan hän kietoi Williamsin ojentaman vaipan yllensä ja
polki maata verryttääksensä puutuneita jalkojaan.
»Onko teillä aavistustakaan ajasta?» kysäisi hän kamaripalvelijalta,
joka yhäti hyöri lähistöllä, arvostelevasti silmäillen isäntänsä ratsua
hierovaa arabialaista.
Williams raapaisi tulta ja vilkaisi rannekelloansa »Kaksi minuuttia
vaille kaksitoista, mylord», vastasi hän ja veti puhuessansa tyynesti
kellonsa. Sitten hän naurahti omituisen kiihtyneesti. »Totisesti nämä
miehet osaavat ratsastaa, mylord. Luulin hieman tuntevani ratsastusta
itsekin, mutta en ikänäni ole kiitänyt niin kauheata vauhtia — kuin
ennen pimeän tuloa. Ihmettelin, milloin he antaisivat hevosten
hengähtää. Teidän ylhäisyytenne vaipan taskussa on pullo», lisäsi hän
perin epäjohdonmukaisesti.
Lausuttuansa rauhallisesti: »Kiitos, Williams; te ajattelette kaikkea»,
mitkä sanat nostattivat mielihyvän punan miehen kasvoille, Caryll lähti
veljensä luokse.
Taempana istuivat miehet ryhmissä, pakisten hiljaa keskenänsä tai
loikoen pitkänänsä ja vihdoinkin täysin siemauksin nauttien heille
suodusta levosta. Ja sivuuttaessansa vainuajan Caryll näki hänen
burnusiinsa kietoutuneena jo nukkuvan sikeästi. Mutta Poju ei
suinkaan ollut lepäävän miehen asennossa, hän seisoi syrjässä muista,
tuijottaen kuutamoisen aavikon ylitse pohjoista kohti puolittain
poltetun savukkeen unohtuneena nuokkuessa hänen tiukkaan puristettujen
huuliensa välissä. Hänen kookas vartalonsa oli jäykästi ojennettuna,
hänen nyrkkiin puserretut kätensä riippuivat kankeina sivuilla, ja hän
näytti kuumeisen maltittomasti pyrkivän eteenpäin ja vain tahtoansa
ponnistamalla pitävän itseänsä liikkumattomana.
Hän oli unohtanut koko ympäristönsä eikä näyttänyt vähään aikaan
huomaavan, ettei hän enää ollut yksin, ja Caryllista tuntui, ettei hän
voinut häiritä toisen äänettömyyttä.
Kun odottaminen ja toimettomuus alkoivat jo tuntua vikomtista
sietämättömältä ja hän liikahteli rauhattomasti, pyörähti Poju äkkiä
häneen päin ja kysyi:
»Tiedätkö, mitä pikku äiti tarkoitti sanoessaan: 'Isabeau de Chailles'
ja kuka on Isabeau de Chailles?»
Hetkisen Caryll tuijotti häneen tuiki ällistyneenä. Eikö Poju tiennyt
— taivaan hyvä Jumala, eikö hän tietänyt? Sitten hän ihan äkkiä muisti
Saint Hubertin maininneen hänelle, ettei Poju tiennyt, ja katkerasti
hän mietti, miksi oli hänen, juuri hänen, tehtäväksensä jäänyt
selvittää asia miehelle, joka oli niin säälimättömästi ryöstänyt tytön
omakseen.
Mutta joka suhteessa oli parempi, että hänen veljensä saisi tietää
totuuden, saisi tietää sen ilman lisäviivytystä, ja niinpä hän
tukahdutti omat tunteensa ja pää toisaalle käännettynä kertoi hyvin
lyhyesti tarinan, jonka hän oli itse kuullut Pojun tulo-iltana.
Ja hänen lopetettuaan kertomuksensa kääntyi hänen kuuntelijansa
sanaakaan virkkamatta ja poistui äänettömänä.
Kun Poju vihdoin seisahtui, ei hän nähnyt sitä polkua, jolle hän
oli umpimähkäisesti osunut, eikä kuutamoista, valkeahohteista
tasankoa, vaan ainoastaan kasvot — hienot, soikeat kasvot ja tummat,
rukoilevat silmät, jotka olivat sumeat ja kosteat kyynelistä, _hänen_
aiheuttamistansa kyynelistä.
Hänestä tuntui tukehduttavalta, ja hän kiskoi vaipan paksuja, kaulansa
ympärille kiedottuja laskoksia.
Minkä erotuksen tämä tarina teki? Luultiinko hänen välittävän siitä,
kuka tyttö oli? Kreivitär de Chailles tai Jasmin, tanssijatar — mitä
se hänestä merkitsi? Itse tyttö oli kaikki kaikessa, vain tyttö, jota
hän rakasti, jota hän ei ollut sydämessänsä lakannut rakastamasta,
vaikka hän vimmoissaan oli väittänyt toisin ja vannonut vihaavansa
häntä. Ja lainkaan ajattelematta tytön säälittävää heikkoutta,
lainkaan ajattelematta omia voimiansa hän oli laskenut koko luontonsa
ominaisen rajuuden valloilleen ja rangaissut tyttöä kauheasti siitä
kavalluksesta, josta hän häntä syytti.
Tyydyttääksensä julmaa ja järjetöntä kostonhimoaan hän oli alentunut
jopa henkilökohtaiseen väkivaltaan. Hullun raivon vallassa hän oli
rääkännyt häntä — häntä, Jasminia, hentoa, haurasta kukkaansa! Hän
oli tuottanut hänelle sekä ruumiillisia että sielullisia kärsimyksiä,
leikitellyt hänen herkkäuskoisuudellaan ja pelollaan ja murjonut
armottomilla käsillään viehkeätä pikku olentoa, vaikka hän nyt olisi
valmis uhraamaan elämänsä saadaksensa taaskin pitää sitä sylissään edes
hetkisenkin. Mitä olivat ne tuskaiset viikot merkinneet Jasminille?
Jasmin oli rukoillut häneltä armoa — ja sitten hän oli kohdellut tyttöä
halpamaisesti.
Jasmin oli itkenyt hänen jalkojensa juuressa — mutta hän oli pilkannut
häntä, nauranut hänen rukouksilleen ja ivannut hänen viattomuuden- ja
rakkaudenvakuutuksiaan. Ja Jasmin oli rakastanut häntä, nyt hän oli
siitä varma, rakastanut häntä ihan loppuun saakka, rakastanut häntä
sittenkin, vaikka hän oli lyönyt häntä.
Yhtä selvästi kuin silloin, viimeisenä yönä, hän näki Jasminin
tuskaiset, kyyneleiset silmät, kuuli vapisevan, vetoavan äänen, ja
häneltä pusertui ankara nyyhkytys.
»Allah, Allah, kaikkein armollisin», rukoili hän, »jospa ennättäisin
hänen luoksensa ajoissa — jospa saisin sovittaa —»
Enää hänen oli mahdoton odottaa. Hevosten olisi ponnistettava
eteenpäin, vaikka ne ratsastettaisiin kuoliaiksi. Hän pyörähti ympäri
ja luikkasi äkkiä, ja miehet kapsahtivat pystyyn.
Ja ennenkuin hän ehti muiden luokse, riensi vainuaja hänen ohitsensa,
nyt taaskin ratsastaen, sillä nousseen kuun valossa jäljet näkyivät
melkein yhtä selvästi kuin päivällä.
Jälleen ratsailla oli hänen helpompi kestää, ja nopea liike, takaa
kuuluva kavioiden töminä ja kasvoja hivelevä lauha yö-ilma olivat
omituisen rauhoittavia ja valoivat hänen mieleensä uutta toivoa ja
uutta rohkeutta.
Mutta kun tunti toisensa jälkeen kului, ja jäljet yhä hellittämättä
jatkuivat edelleen, haihtui häntä tukenut toivo, ja hirvittävä
pelko, joka alusta alkaen oli jäytänyt hänen sydäntänsä, muuttui
sieluntuskaksi, niin että hän vääntelehti ikäänkuin ruumiillisesta
kivusta. »Liian myöhään! Liian myöhään!» Se oli kuin viuhuvan tuulen
huokaus. Ja pistävän hiekan suhinasta, nelistävien kavioiden kumeasta
jymystä hän oli kuulevinansa murheellisen kaiun: »Liian myöhään, liian
myöhään!»
Hän ei ollut milloinkaan ennen hoputtanut isoa, mustaa orittaan
niinkuin hän sitä nyt hoputti, milloinkaan ennen ei hänen terävistä
kannuksistaan ollut tihkunut verta niinkuin niistä nyt tihkui. Jo
aikoja sitten loppunut tie oli jäänyt kauas jälkeen, ja hän ratsasti
painautuneena melkein hevosensa kaulaan kiinni, kuumeiset, hiekkakuoren
reunustamat silmät tähdättyinä ainoastaan sekaviin kavionjälkiin,
jotka kertoivat yhtä vinhasta, yhtä hurjasta vauhdista kuin heidänkin
vauhtinsa oli.
Kilometrin toisensa jälkeen hän kannuksillaan ja äänellään kiihoitti
uljasta ratsuansa, jonka voimakkaiden jäsenien hän tunsi värähtelevän
ja vapisevan polviensa välissä. Ja yhäti Caryll ja heimon soturit
seurasivat häntä jonossa kumartuneina syvään satuloissansa, kasvot
harmaina ja aavemaisina aamusarastuksen säälimättömässä valossa.
Eteenpäin, aivoissa vain yksi ajatus. Eteenpäin, kunnes hänen päätänsä
huimasi ja hänen sydämensä raskas sykintä humisi hänen korvissaan kuin
rummunpärrytys. Eteenpäin, kunnes itäiselle taivaalle levisi vaalea
punerrus. Eteenpäin taaskin aaltoilevalla maaperällä. Eteenpäin, ohi
matalan jonon kallioisia kumpuja, jotka olivat kohonneet näkyviin
hämmästyttävän äkkiä. Ne piilottivat jäljet, jotka noudattivat kumpujen
suuntaa ja sivuuttivat korkeimman kallioseinämän juuren ja sitten
jyrkästi kääntyivät vasemmalle.
Huimaa vauhtia Poju kiersi ulkonevan kallionkielekkeen ympäri laajassa
kaaressa, mutta heittäytyi sitten taaksepäin, hengähtäen voimakkaasti,
ähkäisten ja kiskoen oriinsa suupieliä minkä jaksoi.
Hänen edessänsä oli ränstynyt kylä-pahanen, hiekkaan hautautunut
ja hylätty; katottomat majat ja rapistuneet tiiliseinät seistä
törröttivät kolkkoina ja lohduttomina kylmässä aamuhämärässä, näyttäen
asumattomilta ja autioilta. Mutta samassa kun Poju oli pujahtanut
esiin suojaavan kallioseinämän takaa olivat hänen tähyilevät silmänsä
havainneet väijyvän, tarkkailevan hahmon, joka nopeasti oli hiipinyt
taemmaksi, ja kadonnut rappeutuneiden talojen väliin, ja hän arvasi
pitkän takaa-ajon nyt päättyneen.
Väsymys karisi hänestä, ja hän tunsi vain hurjaa, hivelevää
kiihtymystä. Siihen hukkui pelkokin, joka kalvoi häntä, kun hän
hypistellen vyöstään irroittamaansa jykevätekoista revolveria odotti,
kunnes Caryll ja muut miehet porhalsivat näkyviin. Päästäen sitten
kaikuvan luikkauksen hän viittasi heille ja lähti kiitämään kylää kohti
yhäti muutamia askelia toisten edellä.
Ja kiljuen kuin pahathenget, joina heitä pidettiin, riensivät
arabialaiset hänen jälessään, kilpaillen siitä, kuka ennättäisi
ensimmäisenä, ja sulloutuen yhteen lähestyessänsä ensimmäistä
koukertelevaa, hiekkakinosten peittämää kujaa.
Vinhasti nelistäen ja harppaillen tiellensä osuvien soraläjien ylitse
syöksyi kookas ori pitkin kapeata kujaa vähäiselle aukeamalle,
entiselle kauppatorille, ja liukui pitkän matkan seisahtuessaan,
kun Poju kiskoi sen vapisten kavahtamaan takajaloilleen räiskyvän
kuulatuiskun keskellä.
Laukaukset tulivat puolittain sortuneen, katottoman pylväistön
pimeästä sisäänkäytävästä, mutta kun aukio täyttyi Pojun seuralaisista
ja vastaukseksi jyrähti yhteislaukaus, lakkasi ampuminen heti. Ja
keikahdettuansa satulasta Poju hyökkäsi hämyiseen käytävään Caryllin ja
miesten rientäessä yhtenä mylläkkänä hänen kintereillään.
He juoksivat sokkeloisissa, kolkoissa, mutkittelevissa käytävissä,
ihmetellen, ettei kuulunut minkäänlaisia ääniä, ja odottaen väijytystä,
joka tuntui välttämättömältä, kunnes he uudelleen tuoksahtivat
päivänvaloon ja oivalsivat, mistä selittämättömältä tuntunut hiljaisuus
johtui.
Luvultansa heikompina ja haluttomina enää tukemaan yritystä, jonka
tulokset olivat olleet tyyten toisenlaiset kuin he olivat odottaneet,
olivat von Lepelin miehet ensimmäisen vähäisen puolustautumiskokeensa
jälkeen jättäneet palkkaajansa oman onnensa nojaan ja kiiruhtivat
pelastamaan oman nahkansa ja saamansa saaliin vartoamatta lopullista
suoritusta, jota, sen he arvasivat, he eivät ikinä saisi.
Kun Poju seuralaisineen syöksyi murtuneesta ovesta leveälle, lakealle
aavikolle avautuvalle kadulle, näkivät he viimeisten vastustajainsa
kapuavan satulaan ehättääkseen jo täyttä vauhtia pakenevien
tovereittensa jälkeen.
Jupisten komennuksen Poju viittasi S'ririä ja sotilasosastoa ajamaan
heitä takaa. Mutta hän itse seisoi hievahtamatta paikallaan, kujan
toisesta päästä kuuluvasta laukausten räiskeestä välittämättä ja
huomaamatta edes Caryllin läheisyyttä, värähtämättä tuijottaen
erään talon ovetonta sisäänkäytävää, jonka vieressä hyppi seinään
kiinnitettyyn renkaaseen sidottu hevonen, korskuen hikisenä
hermostumisesta ja kauhusta.
Päästäen sitten yhteen purtujen hampaittensa välistä pitkän sihauksen
hän alkoi liikkua melkein huomaamattomasti, hiipien hitaasti ja
kuulumattomasti kapeata ovea kohti, josta von Lepel revolveri kädessä,
vyötäisiänsä myöten alastomana ja paljasjalkaisena, likaiset kasvot
revittyinä ja verisinä tuijotti häneen kasvoillansa hillitöntä
epätoivoa verhoava röyhkeän halveksimisen ilme.
Sitten alkaneen hiljaisuuden aikana kaikkien pidättäessä henkeänsä
kajahti pilkallinen nauru, ja saksalainen urkkija kallistui eteenpäin.
Virnistäen hän ampui polvensa varasta. Kuula suhahti sentimertin
murto-osan päästä Pojun pään sivuitse, riipaisi reiän hänen _haionsa_
reunaan ja osui hänen takanansa seisovaan sotilaaseen, joka sortui
maahan, päästäen omituisen, hiljaisen, yskäisyn ja huokauksen sekaisen
äänen.
Mutta samassa, ennenkuin von Lepel ehti laukaista toistamiseen,
ponnahti Poju eteenpäin nopeasti ja joustavasti kuin hyppäävä pantteri,
sysäsi saksalaisen revolverin syrjään, ja karkasi hänen kimppuunsa.
Aavistamaton hyökkäys, jota torjumaan von Lepel ei ollut
valmistautunut, horjutti hänet tasapainosta; hän paiskautui tiiliseinää
vasten ja ponnisteli turhaan koettaessaan irroittaa kurkkuunsa
puristuneita teräksenlujia käsiä, jotka hitaasti kuristivat hänestä
hengen. Hän tunsi, että hän oli alakynnessä, että vaikka hän olikin
harjaantunut voimistelija, hänen voimansa olivat heikot verrattuina
hänen vastustajansa voimiin ja että kuolema kohtaisi hänet kauheammalla
tavalla kuin hän koskaan oli kuvitellut, ja hän kävi heikoksi ja
kylmäksi pelosta, jota hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut.
Tukehtumaisillaan ja kiemurrellen, veristävien silmiensä pullistuessa
ulos kuopistaan hän rimpuili ja taisteli henkensä edestä, johon
hän yhä takertui, tuijottaen tiukkoihin, säälimättömiin kasvoihin,
jotka kumartuivat yhä likemmäksi häntä, kunnes hän vihdoin menetti
näkönsä, hänen värisevät raajansa vavahtivat viimeisen kerran
suonenvedontapaisesti ja hänen päänsä retkahti hervottomasti eteenpäin.
Ja horjuen taaksepäin Poju hellitti ruumiin, päästäen pitkän,
puistattavan huokauksen, seisoi hetkisen paikallaan ja silmäili, ei
vainajaa, vaan omia verisiä sormiansa. Sitten häntä taaskin puistatti
kamala väristys, ja katsahtamattakaan hartaasti tarkkaileviin
arabialaisiin tai Carylliin, joka nojasi seinään ruumiillisesti
pahoinvoipana kammottavasta näystä, hän kumartui ja astui matalasta
ovesta sisälle. Häntä ei omatunto soimannut siitä, mitä hän oli
tehnyt. Se, että hän oli paljain käsin surmannut miehen, kuten kerran
hänen isänsä oli tehnyt aikaisemmin, ei sillä hetkellä merkinnyt
hänestä mitään. Hän ajatteli ainoastaan sitä, mitä hän löytäisi tämän
rappeutuneen talon sisäkammioista.
Hieman horjuen käydessään hän eteni puuduttavan pelon vallassa pienen,
avoimen pihan poikki, useiden katottomien huoneiden lävitse, mitään
näkemättä kompuroiden kasaantuneiden roska- ja soraläjien ylitse,
kunnes vihdoin vapisten pysähtyi raunioiden keskellä kokonaisena ja
eheänä säilyneen pienen huoneen ovelle.
Vaisto vakuutti hänelle, että hänen etsimänsä olento oli siellä, ja
hetkisen hän empi nyrkkiensä puristuessa tiukemmalle, niin että kynnet
upposivat syvälle hänen kämmeniinsä. Sitten hän hyvin hitaasti astui
kynnyksen ylitse ja tutkivasti tähyili hämärää, likaista huonetta.
Ja etäisessä sopessa oli Jasmin — ei kuolleena, kuten hän oli pelännyt,
vaan rukoillen kuolemaa äänellä, joka sittemmin kaikui Pojun korvissa
vuosikausia. Hän kyyrötti puolittain alastomana maassa, hänestä näki,
että hän oli kamppaillut epätoivoisesti, hänen hajallaan oleva tukkansa
valui hänen paljaille olkapäilleen, ja hän valitti ja vääntelehti
tuskissansa kasvot painettuina rapautunutta seinää vasten.
Ja tuskin hengittäen Poju seisoi kuin kivettyneenä, tuijottaen
murtuneeseen, säälittävään pikku olentoon, samalla kun hänen
poikamaiset piirteensä yksi toisensa jälkeen ikiajoiksi katosivat, ja
hänen kasvonsa muuttuivat tiukoiksi ja peloittaviksi.
»Jasmin!» Käheänä puristui huudahdus hänen huuliltansa kuin helvetissä
kituvan sielun valitus, ja hurjasti parahtaen tyttö hypähti pystyyn.
»_Herra_!» Hennot kädet ojennettuina kiihkeään tervehdykseen hän
syöksyi lattian poikki. Mutta hänen ehdittyänsä Pojun luokse muuttui
hänen silmiensä riemuisa ilme äkkiä pelokkaaksi, ja hän peräytyi,
peittäen kasvonsa käsillään. Tukahdutetusti nyyhkyttäen hän lankesi
Pojun jalkojen juureen ja kiemurteli hiekkaisella permannolla.
»Tapa minut, tapa minut!» uikutti hän.
Pojun silmien edessä väikkyi kummallista utua, joka sumensi hänen
katsettaan, ja hänen jyskyttävissä ohimoissansa tuntui kauhea puristus,
ikäänkuin rautavannetta olisi hitaasti kiristetty hänen aivoihinsa.
Tappaa Jasmin — ja sitten itsensä. Oliko hänellä enää muuta
mahdollisuutta! Koettaen vastustaa jäistä kylmyyttä, joka hiipi hänen
kankeihin jäseniinsä, pitäen häntä liikkumattomana, hän hapuili
kädellään revolveria, jonka hän oli pistänyt takaisin vyöhönsä.
Mutta kun hänen sormensa puristuivat jykevän aseen nupin ympärille,
hätkähti hän rajusti, ja hänen kasvojansa vääristi hirvittävä
nytkähdys. Tappaa Jasmin — menettää hänet myöskin toisessa,
tuntemattomassa maailmassa, jossa Jasminin viaton sielu olisi
korkealla, hänen synnintahraaman sielunsa yltämättömissä! Ja minkä
tähden hän aikoi Jasminin surmata?
Vain sen arvoinenko hänen rakkautensa oli? Ähkäisten niin, että hänen
sydämensä tuntui olevan halkeamaisillaan, hän sinkosi revolverin
kädestään, sieppasi työtön syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten
intohimoisen voimakkaasti.
»Jasmin, Jasmin, anna anteeksi.»
Melkein pyörtyneenä tyttö lepäsi hänen tiukassa syleilyssään, kunnes
vihdoin kosteat silmäripset, jotka olivat kuin tumma silkkireunus
pehmeällä poskella, alkoivat värähdellä hänen tulisista suudelmistaan
ja kyyneleiset silmät, joista uhkui ainoastaan rakkautta ja
luottamusta, avautuivat hitaasti ja katsoivat hänen silmiinsä.
»Mikä anteeksiantaja _minä_ olen?» jupisi tyttö nöyrästi. »Enkö ole
sinun, ja etkö sinä saa tehdä minulle mitä tahdot?»
Arkaillen sitten pieni, ruskeahipiäinen käsi pujottautui Pojun kaulaan.
»Herra, herra, jos tietäisit, kuinka sinua rakastan — kuinka olen
ikävöinyt sinun rakkauttasi! Mutta uskothan nyt vihdoinkin? Uskothan
nyt, etten kavaltanut sinua?»
Pojun kasvot painuivat hänen rinnallansa aaltoilevaan, tummaan tukkaan.
»Uskon, uskon», vastasi hän katkonaisesti. »Antakoon Allah minulle
anteeksi, kuten sinä olet antanut — Jasmin, rakkaani — Jasminini!»