Kyyneleet, joita äkkiä alkoi valua hänen poskilleen, sokaisivat häntä,
hän hoippui takaisin sisähuoneeseen ja vaipui polvillensa vuoteen
viereen, painaen päätänsä pehmeään patjaan, tarttuen levitetyin käsin
silkkiseen peitteeseen ja vääntelehtien rusentavan, lohduttoman
yksinäisyyden tunteen vaivaamana.
Ahmed oli mennyt, mennyt vihoissaan ja epäilevänä.
Eikö Ahmed milloinkaan uskoisi, milloinkaan palaisi hänen luoksensa,
vaikka oli kerran rakastanut häntä, herättänyt hänessä rakkauden,
jota kaikki hänen tyly häikäilemättömyytensä ei jaksanut tappaa? Ja
Ahmed oli lähtenyt huulillansa uhkaus, joka teki hänet viluiseksi ja
sairaaksi pelosta. Mikä oli tämä paikka, johon Ahmed oli hänet tuonut,
tämä dshinnien ja afriittien koti! Oliko Ahmed itse ihminen vaiko paha
henki, tämä pahojen henkien päällikön poika!
Peläten häntä ympäröivää hiljaisuuttakin hän painautui tiukemmin
vuodetta vasten tukehtumaisillaan sydämensä rajuun sykintään. Oliko hän
tosiaankin yksin vai oliko kaikkialla hänen ympärillänsä henkiolentoja,
joita hän pelkäsi, mutta ei erottanut?
Ojentuiko parhaillaan aavekäsiä tarttumaan hänen vapisevaan, kokoon
sykertyneeseen ruumiiseensa? Särkisikö hänen jännittyneet korvansa
joku hirvittävä, äkillinen, yliluonnollinen meteli, joka ilmoittaisi
haamulauman saapuvan?
Kun hänet oli kasvatettu taikauskoiseksi, kun hänen herkkään mieleensä
oli juurtunut hänen kansansa kaikenlaisia haaveellisia luuloja ja
kun häntä oli kouluttanut mies, joka itse väitti olevansa yhteydessä
salatun maailman kanssa, oli hänen kauhunsa hyvin todellinen. Ja hiessä
kylpien hän virui uskaltamatta liikahtaa, ikäänkuin herpaantuneena,
kunnes vihdoin hänen Iäheltänsä kuuluva syvä ääni lopetti hiljaisuuden
ja kiihdytti hänen pelkonsa huippuunsa. Hillitysti kirkaisten hän
valahti lattialle ja värisi mielipuolisena kauhusta.
Mutta ääntäjä olikin vain Ramadan, joka oli tullut sammuttamaan ulomman
huoneen lamppuja ja johon hän oli tottunut — vaikka hän saattoikin olla
paha henki.
Häneltä pääsi kiihkeä helpotuksen huoahdus, ja hän nousi istumaan,
pyyhkäisi tuuhean tukan kostealta otsaltaan ja koetti vastustaa
hermostumista, jolle hän oli antanut vallan. Ja mitä hän oikeastaan
pelkäsi, aprikoi hän suruisin silmin hitaasti katsellessansa ympäri
huoneen, joka nyt näytti niin tyhjältä ja autiolta.
Mitä oli dshinnien ja peikkojen pelko tai edes hänen kammonsa sitä
hirveätä olentoa kohtaan, jonka vihalla häntä oli uhattu, verrattuna
siihen pelkoon, joka pyrki muuttamaan hänen sydämensä kiveksi?
Ahmed oli jättänyt hänet, Ahmed, joka oli hänen silmäinsä valo, hänen
maailmansa, koko hänen olemassaolonsa! Ja palaisiko hän enää koskaan?
Vaikka Ahmed ei enää rakastanutkaan häntä, oli hän kuitenkin tarvinnut
häntä, ja siihenkin Jasmin oli ollut tyytyväinen.
Mutta tarvitsiko Ahmed edes häntä enää?
Eikö täällä, hänen oman kansansa keskuudessa, ehkä ollut joku toinen,
jota hän rakasti, joku toinen, jolla oli varmaankin häneen parempi
oikeus ja jonka luokse hän oli mennyt? Oliko nyt tullut loppu — oliko
Ahmed kyllästynyt häneen tyydytettyänsä kostonhimonsa, ja oliko hän
nyt vain hyödytön, vastuksellinen olento, joka viskattaisiin syrjään
tarpeettomana ja unohdettaisiin? Eikö hän enää milloinkaan saisi nähdä
Ahmedia, kuulla hänen ääntänsä, tuntea hänen väkevien, pakottavien
käsivarsiensa syleilyä?
Miten hän jaksaisi elää ilman Ahmedia, elämäänsä, herraansa! Allah,
Allah, millainen tuska — millainen sietämätön tuska oli rakkaus!
Hän virui pitkänänsä matolla, häntä puistattivat voimakkaat
nyyhkytykset, jotka tuntuivat repivän hänen hennon ruumiinsa
kappaleiksi, ja hän itki raatelevan murheen vallassa, kuiskien
rakastettunsa nimeä, kunnes hän lopen uupuneena jäi makaamaan hiljaa,
katsoen tulevaisuutta silmiin, sitä tulevaisuutta, joka näytti
välttämättömältä.
Ahmed ei enää palaisi. Hän ei nyt merkinnyt Ahmedille mitään. Ahmed oli
mennyt — ja hänen mukanansa oli kaikki kadonnut.
Kaikki?
Hän painoi polttavat kasvonsa tiukemmin paksuun mattoon, joka oli
likomärkä hänen kyynelistään.
Ei kaikki.
Hänellä oli yksi, jota häneltä ei voitaisi riistää. Hänen
yksinäisyydessään ja surkeudessaan oli hänelle jäänyt yksi toivo,
yksi riemu — toivo, josta hän ei ollut rohjennut kertoa Ahmedille,
joka olisi hänen salaisena voimanaan ja lohtunaan, kunnes tulisi
elävä lohdutus täyttämään hänen tyhjän sylinsä ja lepäämään hänen
rinnoillaan, joita Ahmed oli äkäisellä kädellä kolhaissut.
Hän oli ikävöinyt kuolemaa, mutta miten olisi hän saattanut kuolla,
kun hänen sydämensä alla oli kallisarvoinen lahja, Ahmedin ainoa armon
osoitus — Ahmedin lapsi, jota hän saisi rakastaa, jonka hyväksi hän
saisi elää.