VII

Ainoastaan Caryll näki Ahmedin nopean, uhkaavan varoittavan katseen.

Muista oli veljesten välinen kohtaus täysin luonnollinen.

Mutta siitä huolimatta näytti kaikki huoneessaolijat äkkiä vallanneen

jännityksen tuntu, ja syntyi painostava hiljaisuus sillä aikaa kun he

taaskin kokoontuivat pöydän ympärille. Poju joutui istumaan Dianan

viereen, jonka silmät vähän väliä harhautuivat toisen otsassa olevaan

isoon arpeen, josta hän ei toistaiseksi halunnut puhua.

Pojan saapumisen tuottama huojennus oli tavaton. Mutta vielä vaivasivat

äitiä hänen pitkä, salaperäinen poissaolonsa ja monenlaiset kuvittelut

siitä, minkäluontoinen oli ollut tämä pojan viimeinen retki, jolta

palatessansa hänellä oli näkyviä merkkejä, että hän oli ollut suuressa

vaarassa, samalla kun hänen nuorien kasvojensa kova, riutunut ilme

oli niin jyrkkänä vastakohtana hänen entiselle huolettomuudellensa

ja muutti hänet kokonaan toisenlaiseksi, monta vuotta vanhemman

näköiseksi. Tuntien jäytävää tuskaa äiti tajusi, että se poika, joka

eräänä aamuna niin monta viikkoa sitten oli lähtenyt ratsastamaan

laskettuansa naurusuin pilaa hänen vastalauseistaan, oli ikiajoiksi

jättänyt poika-ikänsä taakseen ja palannut hänen luoksensa miehenä.

Ja hänen levottomuutensa lisäytyi, kun hän ajatteli tulevaa, isän ja

pojan välistä, välttämätöntä kohtausta. Jälkimäisen tottelemattomuutta

ei voitu sivuuttaa nuhtelematta — sen hän myönsi empimättä — mutta

millaisen rangaistuksen hän saisi? Diana vilkaisi salavihkaa

puolisoonsa, mutta sheikin kasvot olivat tutkimattomat. Se, että otsan

synkät rypyt olivat hälvenneet, ei merkinnyt mitään. Hän tiesi Ahmedin

vain odottavan oikeata hetkeä. Entä sitten, kun se tulisi? Dianaa

puistatti vastoin hänen tahtoansakin.

Ahmed olisi oikeamielinen, kuten hän aina oli, mutta jos oikeus

vaatisi, olisi hän armoton omalle pojallensakin. Hänen lakinsa oli

sama omaan poikaan ja heimon jäseniin nähden. Ja jyrkkien ohjeittensa

rikkomisesta hän rankaisisi Pojua yhtä puolueettomasti ja ankarasti

kuin halvinta seuralaistaan.

Mielessänsä Diana tunnusti sen oikeaksi, mutta se ei lievittänyt hänen

murheellisen äidinsydämensä tuskaa. Vaikka se oli sopusoinnussa hänen

oman oikeustajuntansa kanssa, ei se keventänyt hänen kannettavanansa

olevaa raskasta taakkaa.

Ja hänellä oli vaistomainen tunne, että Pojun mielessä liikkui

samanlaisia ajatuksia, sillä kerran tai pari puristui hänen kättänsä

pitelevä jäntevä, ruskea käsi suonenvedontapaisesti hänen hentojen

sormiensa ympärille, rusentaen niitä niin, että teki kipeätä, ja kun

Pojun silmät silloin tällöin kohtasivat hänen kysyvän katseensa, näki

hän niissä uuden häpeän ja katumuksen ilmeen, jota hän ei ollut koskaan

ennen niissä nähnyt.

Mitä hän oli tehnyt, kun hän näytti tuollaiselta, aprikoi äiti

surkeana. Sillä Pojun tapaista ei ollut katua minkäänlaisia

tepposiansa. Tavallisesti hän esiintyi huolettoman välinpitämättömästi.

Tänään tunsi Diana vaistoavansa hänessä jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt

ja mikä herätti hänessä epämääräistä pelkoa.

Tilanteen teki helpommaksi Saint Hubert, joka yhtä hyvin kuin

Dianakin oli selvillä palannutta velvollisuudenrikkojaa uhkaavasta

rangaistuksesta. Hän piti hienotuntoisesti keskustelua käynnissä,

visusti karttaen kaikkia sellaisia puheenaiheita, jotka olisivat

saattaneet tehdä ennestäänkin ylenmäärin jännittyneen tilanteen

vieläkin kireämmäksi.

Mutta samalla hän hyvin käsitti, että olisi harhaan mennyttä

ystävällisyyttä liian kauan pidentää sekä äitiä että poikaa kalvavaa

jännitystä.

Hän oli täysin selvillä siitä, mistä Caryllilla, joka ei tuntenut

veljensä rikkomusta eikä isänsä harmistumista, ei ollut aavistustakaan,

ja juuri hänen oli tehtävä aloite, jota hän vieroksui, mutta jonka hän

kuitenkin tiesi välttämättömäksi. Sheikin toimenpiteet eivät sietäneet

viivytystä. Pojun oli tänä iltana vastattava teoistansa ja kärsittävä

tottelemattomuutensa seuraukset, ja kuta aikaisemmin koko jutusta

suoriuduttaisiin, sen parempi kaikille niille, joita se koski. Painavin

hänestä oli se ajatus, että Diana joutuisi kärsimään. Vaikka hän olikin

syvästi kiintynyt rikkoneeseen poikaan, ei häntä tänään olisi juuri

haluttanut säästää häntä. Nuori vintiö ansaitsi perin hyvästi kaiken

sen, mikä häntä odotti, mietti hän kiukuissansa. Oli aika opettaa

hänet käsittämään, että hänen välinpitämättömyytensä koski muihinkin

kuin häneen itseensä, että hänen äitinsä kärsi enemmän kuin hän itse

keppostensa seurauksista.

Paremmin kuin Diana aavistikaan, tiesi Saint Hubert, kuinka paljon

huolta nuoremman pojan hurjuus aiheutti äidille. Ja nyt hän tiesi,

että tänä iltana äiti saisi taaskin kärsiä, kestää sieluntuskia sen

rangaistuksen tähden, jonka poika oli ansainnut.

Dianaa auttaaksensa hän ei voinut muuta kuin lyhentää kärsimyksen aikaa.

Hän nousi pystyyn ollen haukoittelevinansa.

»Käytökseni on — surkean kehnoa! Suo anteeksi, Diane!» pahoitteli

hän nauraen kumartuessansa suutelemaan emännän kättä. »Mutta minua

nukuttaa ihan kuolemakseni. Onhan kyllä vielä aikaista, mutta minun

on kuitattava jäännöksiä. Ahmed valvotti minua viime yönä melkein

kukonlauluun saakka. Alan käydä liian vanhaksi istuakseni valveilla

niin myöhään. Tuletko, Caryll? Tavallisestihan olet valmis paneutumaan

makuulle milloin tahansa.» Ja taaskin naurahtaen hän siirtyi ovelle

päin.

Kun hänen tapansa oli polttaa lamppua vielä keskiyöllä, oli hänen

esittämänsä veruke kehno, mutta sen parempaa hän ei sillä hetkellä

keksinyt, ja kun Caryll oli valmis lähtemään hänen mukaansa, kävi hänen

äkillinen poistumisensa helpommin. Väristen ikäänkuin vilusta Diana

tarkkaili heitä, kun he menivät ulos oviaukosta ja katosivat yöhön, ja

kääntyi sitten katsomaan jälelle jääneitä kahta miestä, jotka seisoivat

kahden puolen pöytää.

Pojun pää oli käännetty poispäin. Mutta sheikki katsoi värähtämättä

vaimonsa huolestuneisiin silmun, eikä Dianan vetoava katse vähääkään

liennyttänyt toisen silmien kovaa ilmettä eikä hitustakaan pehmittänyt

hänen piirteittensä jyrkkää jäykkyyttä.

Heilauttamalla hieman kättänsä sheikki viittasi sisähuoneeseen päin, ja

sydän kipeänä Diana meni tavanmukaisesti sanomaan Pojulle hyvää yötä,

mikä tänä iltana tuntui miltei pilkalta.

Ja kun poika kumartui suutelemaan häntä, näki hän taaskin saman uuden,

kummallisen häpeilevän ja katuvan ilmeen. Tukahduttaen nyyhkytyksen hän

kiiruhti sisähuoneeseen.

Ja syvää masennusta kuvastui sheikin synkistä silmistä niiden

katsellessa hänen hätäistä pakoansa.

Hän oli aikonut kuulustella Pojua poissaolon johdosta ja antaa

tuomionsa täällä. Mutta eikö Diana ollut jo nyt kärsinyt kylliksi?

Hän ei voinut säästää vaimoltansa tämän keskustelun aiheuttamaa

levottomuutta, mutta hän saattoi ainakin säästää häneltä sen

lisätuskan, jonka häntä sietämättömästi kiusaavien sanojen kuuleminen

tuottaisi.

Temmattuansa burnusin ympärilleen hän asteli ovelle.

»Jos sinulla on mitään sanottavaa minulle, kuulen sen sinun

asunnossasi», virkkoi hän lyhyesti arabiankielellä.

Poju hätkähti rajusti, ja hänen kasvoillensa levisi hyvin alakuloinen

ilme.

»Puhuisin mieluummin — täällä», alkoi hän.

»Mutta minä kuuntelisin sitä mieluummin jossakin muualla», keskeytti

sheikki kylmästi ja poistui kuutamoiseen ulkoilmaan.

Hetkisen Poju seisoi kahdella päällä, hänen sormensa nytkähtelivät

hermostuneesti, ja hänen silmänsä, joissa oli melkein vainotun ilme,

vilkuilivat ympäri tyhjän huoneen, kunnes vihdoin jäivät tähyämään

vieläkin hiljaa huojuviin verhoihin, joiden takana hän tiesi äitinsä

itkevän ja rukoilevan, kuten — Allah hänelle anteeksi antakoon — hän

oli saattanut äitinsä useita kertoja itkemään ja rukoilemaan.

Tukahdutetusti kiroten hän kääntyi seuraamaan isäänsä.

Ulkona yössä, joka oli lähes yhtä valoisa kuin päivä seisoi sheikki

muutamien askelien päässä teltan oviaukosta, naputtaen toisella

saappaan verhoamalla jalallaan kärsimättömästi maata.

Mutta hän ei ollut tietääkseenkään viivytyksestä, jonka tähden hänen

oli täytynyt odottaa, eikä lausunut sanaakaan, kun poika tuli hänen

seuraansa.

Ja molemmat äänettöminä he lähtivät kävelemään heitä pääleiristä

erottavan aukeaman poikki, ja Pojun hengitys kävi joka askeleella

kiivaammaksi, kun hän koetti terästää nopeasti haihtuvaa rohkeuttansa

kestääkseen tulevan vihanpurkauksen.

Tänä iltana leiri näytti harvinaisen hiljaiselta, ja vain muutamia

miehiä oli jäänyt kyyröttelemään hiipuvan nuotion ääreen, josta

oli jälellä vain kasa punaisina hehkuvia kekäleitä. Yhäti saman

pahaenteisen äänettömyyden vallitessa sheikki sivuutti matalat

_guitounit_, joissa hänen seuralaisensa majailivat, pitkät rivit

liekaan pantuja hevosia, ison lauman polvillansa olevia kameleja,

jotka märehtiessänsä korahtelivat ja ärähtelivät, ja saapui vihdoin

sille kohdalle, jossa tähän iltaan saakka oli ollut Pojun teltta —

pienoisjäljennös sheikin teltasta — ja sen lähellä kaksi pienempää,

joita Ramadan ja S'rir käyttivät.

Mutta nyt oli niiden paikka tyhjä, ja silmäillessänsä ympärilleen

sheikki näki vain kaksi levottomasti tempoilevaa hevosta, eikä niitä

pitelevän arabialaisen reipas tervehdys vähääkään lievittänyt sheikin

kasvoille leviävää uhkaavan synkkää ilmettä.

»Mikäs uusi oikku tämä on?»

Isän tarkastaessa häntä Poju punehtui, liikahti rauhattomasti ja käänsi

katseensa toisaalle.

»Olen leiriytynyt — El Hassiin», mutisi hän vihdoin ilmeisen

vastahakoisesti, nimeten noin kahdeksan kilometriä etelämpänä

sijaitsevan vähäisen keitaan.

Sheikki keikautti vihaisesti päätänsä.

»Kaikkien pahuksien nimessä — mitä varten?» tiedusti hän.

Pojun kasvojen kuuma puna tummeni. »Minulla on — syitä», sopersi hän

tuskin kuuluvasti, lipaisten kielellänsä kuivia huuliaan oivaltaessaan,

kuinka epätyydyttävä hänen vastauksensa oli.

Vähän aikaa sheikki tuijotti häneen äkäisesti. Kohauttaen olkapäitänsä

hän sitten käskevästi kutsui hevosia pitelevää arabialaista.

Arvaten hänen aikeensa Poju syöksähti eteenpäin ja tarttui hänen

käsivarteensa. »Isä, jos suvaitsisit kuunnella minua täällä tai odottaa

huomiseen —»

Mutta tehden nopean, epäävän liikkeen sheikki kiskaisihe irti.

»Kuuntelen sinua, milloin ja mistä parhaaksi näen», tokaisi hän ja

hänen sävynsä teki enemmän inttämisen mahdottomaksi.

Odottava arabialainen oli S'rir — yhtä silminnähtävän tuskaisena kuin

isäntänsäkin — ja sydän lyijynraskaana otti Poju suitset, jotka

työnnettiin hänen vastahakoiseen käteensä, kun hänen palvelijansa

nousi satulaan ja lähti ratsastamaan leiriin suorittaaksensa sheikin

määräyksen.

Tänä iltana häntä eivät paljoa lohduttaneet kookkaan oriin kiintymyksen

ilmaisut; hevosen pehmeä kuono nuuhki hänen burnusinsa laskoksia,

jättäen jälkeensä valkeita vaahtoläikkiä.

Ja nojaten päätään ison ratsunsa silkinsileään kaulaan Poju odotti

loppumattomalta tuntuvan ajan ajatustensa liitäessä eteenpäin surkean

pelokkaina.

Sillä siitä, mitä oli tulossa, sai hän moittia yksinomaan itseänsä. Sen

hän katkerasti tunnusti.

Hän ei voinut puolustaa menettelyänsä millään järkisyillä.

Hän oli pettänyt sanansa; oli ollut luvatta poissa vastoin mitä

tiukimpia määräyksiä — siinä yksin jo riittävästi syytä hänen isänsä

suuttumukseen. Mutta hänen oli vastattava vielä muustakin, tehtävä

selkoa enemmästä, kun saavuttaisiin pieneen leiriin El-Hassiin.

Mutta mitäpä muutakaan hän olisi voinut tehdä?

Kädet kosteina hän punnitsi äkkiä herännyttä voimakasta halua tunnustaa

nyt kaikki ja antautua isänsä armoille, kun vielä oli aikaa. Rohkaisten

mieltänsä hän puolittain kääntyi ja katsahti olkansa ylitse taaksensa.

Mutta se ajatus oli tullut liian myöhään.

Hevonen ja saattue, joita sheikki oli lähettänyt noutamaan, lähestyivät

jo, ja luovutettuansa jälleen oman ratsunsa S'rirille, joka oli

saapunut hieman ennen pientä joukkuetta, meni Poju verkkaisesti

pitelemään isänsä jalustinta. Sheikille oli tuotu Eblis, ja hevosen

tuuli oli sopusoinnussa sen miehen mielialan kanssa, joka aikoi sillä

ratsastaa. Turvautumatta Dianan lempeisiin mairitteluihin sheikki

kiskoi syöksähtelevän ratsun seisomaan hiljaa, viittasi poikaansa

väistymään ja keikahti satulaan.

Kokonaisen päivän levosta virkeänä Eblis ponnisteli kuin vimmainen

sitä pitelevää, hillitsevää kättä vastaan, kavahdellen pystyyn ja

hirnahdellen, kunnes Poju oli ratsailla.

Vierekkäin sitten isä ja poika ratsastivat kuutamoisella aavikolla

etelää kohti hevostensa kiitäessä pitkää, keinuvaa laukkaa ja saattueen

rientäessä heidän kintereillänsä.

Siitä ratsastuksesta olisi Poju milloin muulloin tahansa kiihkeästi

nauttinut.

Miltei satulassa syntyneenä hän oli pienestä pitäen ratsastellut

isänsä rinnalla. Päivisin ja öisin he olivat samoilleet äärettömän

aavikon laajoilla lakeuksilla, jakaen keskenänsä sen salaperäisen

rajattomuuden riemut ja vaarat, jännittäen voimiansa ja kestävyyttänsä

sen järkkymätöntä valtaa vastaan. Isältänsä hän oli oppinut kaikki,

mitä tiesi syntymämaastansa, kaikki aavikkolaisen taidot ja tiedot,

joihin hän oli niin hyvin perehtynyt, kaikki, mikä oli tehnyt hänestä

aito paimentolaisen, jollainen hän tiesi olevansa.

Hänen ajatuksensa lensivät entisiin, hilpeämpiin ratsastusretkiin,

joiden aikana heidän suhteitansa ei ollut pimentänyt mikään varjo; he

olivat ratsastaneet rinnakkain kuten nytkin, ja hän oli antautunut

tarkkailemaan ja jäljittelemään tuota miestä, joka näytti hänestä

niin ihmeelliseltä, näytti olevan niin mittaamattoman korkealla

muiden ihmisten yläpuolella, jonka rohkeutta ja neuvokkuutta hän piti

esikuvanansa, jota hän rakasti ja pelkäsi niin suuresti kuin hänen

nuori sydämensä suinkin osasi rakastaa ja pelätä.

Kaikkien niiden pitkien retkien aikana hän oli tuntenut pääsevänsä

lähemmin kosketuksiin totisen, muista eristäytyvän isänsä kanssa, jota

kohtaan hän yhäti tunsi kunnioittavaa pelkoa. Poikana ollessaan hän oli

ollut sheikin varjo.

Mutta nuoruusiän lähestyessä he olivat vähitellen joutuneet erilleen

toisistansa.

Häntä olivat houkutelleet isän leirin ulkopuolella tarjoutuvat

huvitukset, ja hän oli kulkenut omaa tietänsä harmissaan täyttä

vapauttansa supistavista rajoituksista, välittämättä kohtuuttomina

ja liiallisina pitämistänsä varoituksista ja pelästymättä lukuisia

rangaistuksia, joita hän oli hankkinut niskoilleen.

Kauemmin kuin hän oli aavistanutkaan oli Damokleen miekka riippunut

hänen päänsä kohdalla. Ja nyt se oli pudonnut.

Mitä hänen isänsä tekisi? Vaivihkaa hän vilkaisi vierellänsä

ratsastavaan kookkaaseen, ryhdikkääseen mieheen.

Mitähän hän ajatteli ratsastaessansa katse suunnattuna suoraan

eteenpäin, halliten kovasuista hevostansa suurenmoisen taitavasti,

raottamattakaan huuliansa ja tummat, kauniit kasvot tuikeampina kuin

Poju oli milloinkaan niitä nähnyt.

Epäilikö hän? Oliko hänellä jonkinlainen aavistus, miten asiat

oikeastaan olivat? Pojua puistatti, ja hän käänsi hätäisesti päänsä

toisaalle. Jospa hän voisi saada tekonsa tekemättömäksi — Allah,

jospa se vain olisi mahdollista! Mutta se oli mahdotonta. Kuluneet

viikot eivät ikinä palaisi, ja niiden muisto vainoisi häntä koko hänen

elinaikansa.

Eikä se kuitenkaan ollut ensi kerta. Hän oli ennenkin tehnyt syntiä

— ja unohtanut. Miksi hänestä nyt tuntui, ettei hän koskaan saisi

unohdusta? Ja minkä tähden hän vieläkin kaipasi tyttöä, jota oli

oppinut vihaamaan?

Omien sekavien tunteittensa raatelemana hän kumartui syvemmälle

satulassaan, inhoten itseänsä, kammoten kirkkaan yön hiljaista, tyyntä

kauneutta, jonka levollisuus ja rauha tuntuivat pilkkaavan häntä.

Aava tasanko oli muuttunut loivasti aaltoilevaksi maaperäksi, mataliksi

lentohiekkaharjuiksi, jotka hidastivat hevosten vauhtia ja tekivät

näköalan suppeaksi.

Mentyänsä useiden harjanteiden poikki he vihdoin käymäjalkaa ratsastaen

nousivat kaikkia aikaisempia jyrkemmän ja korkeamman kunnaan laelle.

Siellä he pysähtyivät silmäilemään vähäistä, maanalaisen joen

kostuttamaa keidasta, jossa kasvoi muutamia pörröisiä orjantappurapuita

ja siellä täällä joitakuita kitukasvuisia pensaita. Ja likellä puita,

sen lähteen ympärillä, josta keidas oli saanut nimensä, oli pieni

leiri, kadonneet teltat, joita he olivat tulleet etsimään, ja viiruiset

suojukset henkivartijoita varten, joita Poju ei enää kartellut.

Pieni kaksoisteltta oli pystytetty sivulle muista, ja sen avoimesta

oviaukosta näkyi lampun pehmeätä, punaista hehkua.

Pojusta tuntuivat minuutit tunneilta hänen odottaessansa, sillä aikaa

kun hänen isänsä yhäti äänettömänä pidätteli levotonta ratsuaan ja

istui liikkumattomana, synkästi silmäillen rauhaisaa näkyä. Jännityksen

vaivaamana hän tunsi miltei helpotusta, kun sheikki vihdoin viittasi

saattuetta jäämään paikoillensa ja lähti sitten hitaasti ratsastamaan

jyrkkää vierua alaspäin.

Saavuttuansa tasaiselle maalle yhtä aikaa he laskeutuivat ratsailta

ja jättivät hevosensa S'rirille, joka talutti ne etäisen leirinuotion

luokse.

Ja kun tiukka hetki nyt oli käsissä, petti Pojun kestämiskyky äkkiä.

»Isä.» Hänen äänensä ei ollut milloinkaan soinnahtanut niin nöyrältä,

niin rukoilevalta. Mutta hänen huulillansa pyörineet sanat tukahtuivat

lausumattomina, sillä sheikki pyörähti nopeasti häneen päin käsi

vaimentavasti koholla.

»Odota!» käski hän tiukasti ja lähti telttaa kohti.

Mutta ehdittyänsä puoliavoimen oven läheisyyteen hän seisahtui

ikäänkuin kuuntelemaan. Ja myöskin hänen vierellänsä jäykkänä seisova

Poju kuuli äänen, joka oli isän pysähdyttänyt, ja hänen kasvonsa

värähtivät tuskasta.

Kuinka usein hän olikaan muutamien viime viikkojen aikana kuullut sen

— valittavaa, hyräilyä muistuttavaa tuutilaulua laulavan suloisen,

hiljaisen tytönäänen! Se repi hänen sydämensä kieliä ja sai hänet

joskus melkein unohtamaan petoksen, joka oli muuttanut rakkauden

vihaksi. Ensi kerran oli tyttö laulanut sitä sinä aamuna lähellä

Dshinnin luolia ja sen jälkeen useita kertoja aavistamatta Ahmedin

kuuntelevan.

Mutta tänä iltana hänen ei tarvinnut kuunnella loppuun saakka häntä

vaivaavaa säveltä, joka herätti niin paljon tuskallisia muistoja.

Päästäen tukahdutetun äännähdyksen, joka saattoi olla joko ähkäisy tai

kirous, sheikki vetäisi puolittain avoimen oviliuskan syrjään ja meni

telttaan.

Upotuksilla koristetun jakkaran vieressä, jolle oli sijoitettu

kahvikalusto ja savukkeita, kyyrötti laulaja puolittain istuallaan,

puolittain pitkänään pieluskasalla, tumma, pieni pää taivutettuna

polvilla olevan arabialaisen gitarrin puoleen ja hennon vartalon

huojuessa laulun tahdissa.

Hän oli syventynyt ajatuksiinsa, mutta kuunteli kuitenkin; hänen herkkä

korvansa erotti paksun burnusin kahinan ja hän nosti innokkaasti

päätänsä. Mutta iloinen tervehdyshuudahdus särähti ja särkyi, kun hän

ponnahti pystyyn ja tarttui hennoilla käsillään rintaansa, levällään

olevien silmien, jotka olivat pelokkaat kuin säikähtyneen metsävuohen,

suuntautuessa ihmettelevän ja kummeksivan näköisinä milloin toisiin,

milloin toisiin jyrkkä-ilmeisiin kasvoihin, mutta joiden ilmeet olivat

niin omituisen samannäköiset.

Hetkisen hän seisoi paikallansa. Sitten hän päästi toisen tukahdutetun

huudahduksen, vetäisi irtautuneen hunnun kasvoillensa, pyörähti ympäri,

tehden nopean, joustavan liikkeen, ja juoksi turvaan sisähuoneeseen.

»Kuka on tuo tyttö?» Ensi kerran eläissänsä sheikki puhui aavikolla

kasvaneelle pojallensa englanninkieltä, ja nähdessään hänen kylmät,

vimmastuneet kasvonsa astahti Poju askeleen taaksepäin ja kalpeni.

Hetkisen emmittyänsä hän vastasi lyhyesti: »Hän on — ryöstämäni

nainen.» Samalla hän keikautti päätänsä taaksepäin, tehden äkillisen

uhkaavan liikkeen.

Sheikin silmät välähtivät vaarallisesti. »Sinun — _ryöstämäsi_»,

kertasi hän purevasti. »Saatatko puhua siitä noin keveästi?» Ja

ikäänkuin sulku olisi murtunut pääsi sitten hänelle luonteenomainen

intohimoinen purkaus valloilleen ja viimeksi kuluneen tunnin aikana

hänen mieleensä kasaantunut kiukku kuohahti yli äyräitten ja purkautui

sanatulvaan, joka polttavana ja säälimättömänä suomi huulet vaaleina

kuuntelevan pojan sielua.

Vavahtaen jokaisen ankaran piston osuessa seisoi Poju jörön äänettömänä

peloittavan myrskyn kiiriessä.

Eikä hän sheikin lakattua puhumasta virkkanut vähään aikaan mitään.

Hyvin hitaasti hän sitten nosti katseensa ja silmäili isäänsä

omituisesti.

»Olet sadatellut minua sen tähden, mitä minä olen tehnyt», kuiskasi hän

vapisevin huulin, »mutta miten _sinä_ otit pikku äidin omaksesi?»

Sheikin kasvot kävivät äkkiä yhtä kalpeiksi kuin Pojun olivat, ja hän

hätkähti ikäänkuin olisi kuula häntä hipaissut.

»Tiedätkö sinä — sen?» ähkyi hän raskaasti. Ja Pojun tunteet

heilahtivat nopeasti, hän ei jaksanut kestää häneen tähyävien tummien

silmien tuskaista ilmettä, ja hän käänsi päänsä toisaalle. Hänen lyhyt

voitonriemunsa oli mennyttä, ja hän inhosi itseänsä muutamia sekunteja

sitten niin suloiselta tuntuneen koston tähden.

»Olen tiennyt sen siitä pitäen, kun olin tuonkorkuinen», vastasi hän

hyvin verkkaisesti vieden kätensä polven tasalle. »Ja Gaston oli

vähällä tappaa sen miehen, joka siitä minulle kertoi.»

Sheikki ei virkkanut mitään. Pyyhkäistyään kädellä kasvojansa

hän heilautti burnusinsa taaksepäin, ikäänkuin sen paino olisi

tukehduttanut häntä, meni ovelle ja jäi sinne seisomaan selin

huoneeseen päin, katsoen yöhön näkemättä mitään ja taistellen

voimakasta katkeruutta ja häpeää vastaan.

Hänen oman syntinsä toistuminen!

Hänen oman ilkityönsä muisto eloisasti elvytettynä hänen pojassaan,

siinä pojassa, jolle hän oli antanut perinnöksi veressänsä piilevän

rikollisen taipumuksen. Miten voisi hän tuomita, hän, joka oli

menetellyt samalla tavoin? Miten edes suuttua hänelle viskatusta

herjauksesta?

Vika oli hänen — paljoa suuremmassa määrin kuin Pojun, sillä se paha

oli perinnöllinen. Ja oliko hän, tietäen sen, jättänyt täyttämättä

ne velvollisuudet, jotka hänelle isänä kuuluivat? Hän oli kyllä

varoittanut, ei ainoastaan kerran, vaan monesti. Mutta oliko hän heimon

asioihin syventyneenä tehnyt kaikki, mitä olisi voinut tehdä, oliko hän

kaivautunut kyllin syvälle turmeluksen juuriin? Eikö hän pikemminkin

ollut valinnut helpompaa menettelyä, rangaissut, vaikka hänen olisi

pitänyt neuvoa, ja sulkenut silmiään nähdessänsä sellaista, mitä hän

ei olisi voinut sietää missään muussa maassa kuin tässä? Hän oli

esiintynyt liiaksi päällikkönä, liian vähän isänä ja suonut vapauksia

enemmän kuin asiain näin ollen olisi ollut viisasta suoda, luottanut

liian paljon ajan vakiinnuttavaan vaikutukseen käsittämättä, kuinka

huutavan välttämättömäksi asiaan sekaantuminen oli käynyt. Ja nyt —

tämä peittelemätön suhde alkuasukastytön kanssa!

Raskaasti huoahtaen hän kääntyi takaisin huoneeseen päin, meni

leposohvalle ja viittasi Pojua tulemaan likemmäksi.

»Koska tiedät niin paljon», alkoi hän, ja sanat tulivat hänen

suustansa väkinäisesti, »on meidän helpompi puhella suoraan

keskenämme. Olet katsonut sopivaksi muistuttaa minulle — ja myönnän,

että kiusauksesi oli suuri — että sen, mitä sinä olet tehnyt, olin

minä tehnyt ennen sinua. En voi väittää valheeksi sellaista, minkä

kaikki siihen aikaan läheisyydessäni olleet ihmiset tietävät — en,

vaikka tahtoisinkin, enkä sitä tahdokaan — vaikka olenkin äitisi tähden

koko ajan rukoillut, ettet sinä ikinä saisi tietää, miten minä häntä

häpäisin. Mutta sinun ei sovi hakea suojaa minun synnistäni. Sinun on

maksettava, kuten minäkin maksoin. Väittänet, että sellainen on varsin

tavallista, vain nuoruuden hurjastelua, johon useimmat miehet tekevät

itsensä syypäiksi — kuten minäkin tein. Mutta eikö minun, koska olin

heittiö ja naistenturmelija, pidä yrittääkään estellä, kun näen oman

poikani luisuvan samalle tielle, jolle itse luisuin? Koska äitisi

jumalaisessa rakkaudessaan ja laupeudessaan on kyennyt — vain taivas

tietää miten — antamaan minulle anteeksi hänelle tekemäni vääryyden,

niin luuletko minun itseni antaneen sen itselleni anteeksi? Jumala

sinua armahtakoon, jos joudut kokemaan samaa katumusta ja samaa inhoa

itseäsi kohtaan, joka on ollut minun rangaistuksenani kaksikymmentä

vuotta! Ja kun muistat, kuinka likaisen loukkauksen alaiseksi hän

joutui minun käsissäni, luuletko minun voivan antaa sinulle anteeksi

sen, että herjaat häntä tuomalla tämän tytön tänne? Sinun on täytynyt

edeltäkäsin tietää, että tekosi on sietämätön, tuomittava. Oletko

menettänyt koko säädyllisyydentajuntasi vai arvelitko, että minun

esimerkkini oli riittävä anteeksiannon peruste — kun tiesit, millainen

minun siveellisyyteni oli, arvelitko, että minun pitäisi olla

taipuvainen suomaan anteeksi periaatteettomuutesi? En hevin voi toivoa

ainoastakaan pojastani pyhimystä, mutta en olisi saattanut uskoa sinun

voivan panna äitiäsi alttiiksi sellaiselle häpeälle.» Hänen leimuavista

silmistänsä hehkuva ylenkatse, hänen äänestänsä soinnahtava katkera

halveksiminen nostattivat punan tummana aaltona Pojun kasvoille.

»Tarkoitukseni ei ollut loukata häntä», puhkesi Poju kiihkoisesti

puhumaan. »Tarkoitukseni oli, ettei hän saisi sitä tietää. Juuri

sentähden olen täällä, El-Hassissa. Aioin kauemmaksi etelään, mutta

minulla ei ollut muassani telttoja eikä miehiä muita kuin Ramadan

ja S'rir. Minun oli saatava saattojoukko ja tavattava sinut eräiden

asioiden vuoksi, jotka joutuivat tietooni ollessani Tuggurtissa, jo

ennenkuin saavuin Tuggurtiin, ja jotka ovat yhteydessä maassamme

vallitsevan levottomuuden kanssa. En esitä sitä puolustuksekseni —

sitä, että olin poissa luvatta ja petin sanani, pyydän sinulta anteeksi

ja olen valmis kärsimään sen rangaistuksen, minkä näet hyväksi minulle

määrätä. Mikään ei voi saada minua kunnioittamaan itseäni vähemmän

kuin nyt kunnioitan, ei mikään saata olla pahempi kuin se helvetti,

jossa olen elänyt nämä viimeiset viikot. Mutta tyttö» — vastoin hänen

tahtoansakin hänen katseensa siirtyi huoneiden väliseen verhoon —

»minun on pidettävä.» Hänen äänensä kävi äkkiä epävarmaksi, minkä

vuoksi sheikki katsoi häneen tarkasti.

»Rakastatko häntä?» tiedusti hän. Ja muistin välähdyksessä solahti aika

taaksepäin, ja hänestä tuntui kuin olisi hän kuunnellut, kun Raoul

de Saint Hubert lausui hänelle saman kysymyksen kaksikymmentä vuotta

sitten.

»_En_!»

Mutta juuri tämän pontevan vastauksen kiivaus pani sheikin aprikoimaan.

»Miksi sitten et jättänyt häntä Tuggurtiin?» kysyi hän kuivasti.

Poju levitti käsiänsä avuttoman näköisenä. »Kenen huostaan olisin

voinut jättää hänet?» huusi hän. »Slimaninko tai jonkun muun hänen

kaltaisensa, kohdeltavaksi samalla tavoin kuin minä olen häntä

kohdellut — päiväksi, viikoksi, kunnes uutuuden viehätys haihtuisi,

ja sitten hylättäväksi vielä syvempään häpeään kuin minä olen hänet

saattanut? Vaikka olenkin halpa, en sittenkään ole kyllin halpa

menetelläkseni siten. Jos kohta hänen elämänsä sen törkeän raakalaisen

seurassa, joka väitti häntä lapsekseen, olikin kammottava, oli hän

tahraton, puhdas kuin samanniminen kukka, kunnes minä otin hänet ja

tein hänet siksi, mikä hän on.» Hänen äänensä särkyi, eikä hän vähään

aikaan saanut sanaakaan suustansa. »Mutta vaikka hän ei olisikaan se,

mikä hän on, en olisi voinut päästää häntä käsistäni, sillä hänellä on

tietoja, joita en vielä ole saanut häntä ilmaisemaan, jotka ovat meille

välttämättömiä, koska ne koskevat sitä asiaa, josta minun on sinulle

puhuttava.»

Isä katsahti häneen nopeasti.

»Onko se asia tärkeä?»

»Hyvin tärkeä.»

»Sitten sinun olisi parasta puhua siitä heti. Tämä toinen pulma»

— sheikki nyökkäsi sisempään huoneeseen päin — »voidaan järjestää

myöhemmin.»

Poju esitti vain alastomat ääripiirteet tosiseikoista, mutta kun

sheikillä itsellään oli tuoreet kokemukset, riittivät ne antamaan

hänelle aihetta ajatteluun, joka kävi joka hetki vakavammaksi ja

pakottavammaksi. Monet seikat sopivat hänen omiin johtopäätelmiinsä

ja saivat hänet entistäkin varmemmin uskomaan olleensa oikeilla

jäljillä, osuneensa oikeaan päätellessänsä, että maassa toimiva

salainen voima oli jonkun ulkovallan vaikutusta. Ja kuinka hyvin heitä

oli onnistanut, kuinka hämmästyttävän hyvin! Sattumalta oli Poju

saanut selville sellaista, mikä oli uhitellut hänen omaa uutteraa ja

sitkeätä etsintäänsä, ehkä löytänyt koko tilanteen avaimen. Ja Poju —

jonka hän oli luullut syventyneen yksinomaan omiin hassutuksiinsa —

oli osoittanut, ettei hän ollutkaan niin tyyten välinpitämätön maan

menestyksestä, kuin isä oli kuvitellut.

Hänen kasvoilleen levisi lempeämpi ilme, ja hän kääntyi kysymään äkkiä.

»Tietystikin tapasit Tuggurtissa Mercierin ja kerroit hänelle tästä?»

Poju liikahti levottomasti ja katsoi toisaalle.

»En — minä — oli vaikeuksia», sopersi hän, punastuen kovasti. Sillä

_café mauressa_ sattunut kohtaus oli pienenä yksityiskohtana jäänyt

pois hänen kertomuksestaan, jossa oli paljon aukkoja ja joka oli vain

pääpiirteittäinen luonnos.

Sheikki nielaisi huulillansa pyörivän luonnollisen kysymyksen,

napsautti kieltänsä hampaita vasten ja ponnahti pystyyn.

»Sitten on hänelle lähetettävä selostus heti», sanoi hän päättävästi.

»Viivytys saattaisi nyt koitua tuhoisaksi. Mainitsit häipyneesi tämän

miellyttävän kolmikon jäljiltä, ennenkuin lähdit Tuggurtista, mutta

heistä antamasi kuvaus on parempi ohjaus kuin meillä on tähän saakka

ollut. Nyt sinun on palattava minun muassani, ja me tarvitsemme Saint

Hubertin apua. Hän on selvillä koko tilanteesta, sikäli kuin Mercier

osasi sitä valaista.» Mutta kiertäessään burnusiansa ympärilleen

hän vilkaisi olkansa ylitse taaksensa ja sitten taaskin Pojuun.

»Väität tämän tytön», virkkoi hän hitaasti, »tämän tytön kavaltaneen

sinut niille miehille, jotka erehtyivät pitämään sinua hallituksen

salaisena asiamiehenä, osuneesi heihin hänen välityksellään ja

pitäneesi häntä vankina saadaksesi häneltä tietoja. Mutta se ei

täysin selitä sitä asemaa, jossa hän täällä näkyy olevan. Otitko

hänet yksinomaan kostaaksesi hänen aiheuttamansa loukkauksen ja

saadaksesi häneltä tiedot vai olinko äsken oikeassa olettaessani hänen

olevan — rakastajattaresi? Katsoen olosuhteisiin ja siihen, ettet

mielelläsi olisi sallinut minun tulla tänne, myöntänet olettamukseni

luonnolliseksi. Muutamia minuutteja sitten jätit huomautukseni

vastaamatta, et torjunut syytöstäni. Mutta olenhan saattanut erehtyä,

ainakin osittain. Jos olin väärässä, olen valmis oikaisemaan sanani.

Ja jos olen tuominnut sinua väärin, olen valmis pyytämään anteeksi.

Enempää en voi tehdä. Mutta tahdon tietää totuuden, Poju. Onko hän

se, miksi häntä arvelin, vai eikö hän ole? Johtuiko se hetkellisestä

tunnepuuskasta, johon taivuit ja jota sitten olet katunut, vai oletko

jatkuvasti elänyt hänen kanssansa?»

Sekunnin ajan Poju empi. Lausuttuansa sitten tuskin kuuluvan myönteisen

sanan hän pyörähti toisaalle, vaipui leposohvalle ja painoi päänsä

käsiinsä.

Ja sheikin katsellessa masentunutta nuorta olentoa, joka oli

sykertyneenä sohvan kirkasväristen pieluksien sekaan, tuli hänen

silmiinsä äkkiä syvän säälin ilme ja hän astahti nopeasti ja kiihkeästi

eteenpäin. Mutta suvaitsematta harvinaista heikkoutta, joka tuntui

hiipivän hänen mieleensä, hän hillitsi itsensä, nielaisi huokauksen,

kääntyi toisaalle ja kumartui ottamaan savukkeen kotelosta, joka oli

avonaisena pienellä, upotuksin somistetulla pöydällä tyhjän kahvikupin

vieressä.

»Kuinka kauan sitä on kestänyt?» Savuke oli viritetty ja osittain

poltettu, ennenkuin kuului hiljainen vastaus: »Kolme kuukautta.»

Hän pyörähti ympäri, huudahtaen rajusti. »Kolme _kuukautta_?» kertasi

hän. »Eikä rakkautta puolustukseksi? Jumaliste, Poju, en ymmärrä

sinua.» Mutta hänen puhuessansa levisi tumma puna hänen paahtuneille

poskilleen. Oliko _hänellä_ ollut rakkaus puolustuksenaan, kun hän

monta vuotta sitten oli väkisin anastanut naisen, ei loukkauksen

kostoksi, vaan pelkästä halusta ja vihasta naisen edustamaa rotua

kohtaan?

Katkeran muiston pakottamana hän alkoi kävellä huoneessa edestakaisin,

mutta parin hätäisen käännöksen jälkeen hän uudelleen pysähtyi sohvan

viereen ja laski kätensä hetkiseksi Pojun olalle.

»Etkö koskaan ajatellut, miten tämä päättyisi?» kysyi hän lempeämmin

kuin oli siihen saakka puhunut. »Etkö milloinkaan miettinyt, mikä olisi

sen todennäköinen tulos sekä sinulle että hänelle?»

»En tiedä — en ajatellut — minä, _oi, hyvä Jumala_, jospa en olisi

koskaan häntä nähnyt!» Kuullessansa Pojun äänen toivottoman surkean

sävyn sheikki säpsähti, samalla kun se lujitti sitä epämieluista

vakaumusta, joka jo vähän aikaa oli hänessä yhtä mittaa varmentunut.

Niin vastenmielinen kuin se ajatus olikin, oli hänen mahdotonta täysin

uskoa hänelle aikaisemmin sinä iltana ponnekkaasti sinkautettua

kielteistä vakuutusta.

Hänen lujapiirteiset huulensa sukeutuivat suoraksi, kovaksi,

päättäväisen näköiseksi viivaksi.

Sen pohtiminen ei hyödyttänyt vähääkään. Olivatpa Pojun tunteet

sekaantuneet asiaan vaikka kuinka syvästi, ei hän voisi sallia

periaatteitansa niin pahasti poljettavan.

»Sen toivominen on liian myöhäistä», huomautti hän vakavasti. »Tehtyä

ei saa tekemättömäksi. Mutta tulevaisuus on edessäpäin. Sinun on nyt

ajateltava sitä ja ajateltava niin, että siitä jotakin sukeutuu. Koska

hänellä, kuten väität, on tärkeitä tietoja, on hänen nähtävästi jäätävä

tänne, kunnes olemme saaneet ne tiedot.

»Senjälkeen on minun mietittävä, millä tavoin hänen asiansa voidaan

järjestää, miten hänestä huolehtia. En tahdo esiintyä minään Don

Quixotena, mutta on eräitä velvoituksia, joita minunkaan ei sovi

syrjäyttää. Sinä olet tehnyt tälle tytölle suurimman vääryyden, mitä

mies voi naiselle tehdä. Sen enempää syventymättä jutun siveelliseen

puoleen — ja miten minä, Jumala minulle anteeksi antakoon, voisin sinua

tuomita — otaksun sinun käsittävän, että hänestä on jollakin tavoin

huolehdittava. Oman kertomuksesi mukaan hän 011 Algeriassa muukalainen,

ilman ystäviä, ja luultavasti hänen henkensä ei olisi penninkään

arvoinen, jos hän jälleen joutuisi sen miehen käsiin, jolta sinä hänet

riistit — siinä tapauksessa tietenkin, että mies pääsee karkuun,

mitä minä en usko. Sinä olet senvuoksi vastuussa hänestä määrättyyn

rajaan saakka. Mutta sen rajan ylitse et saa mennä. Et saa ottaa häntä

vaimoksesi, vaikka hän tahtoisikin, ja Jumala tietää, puhuitko sinä

äsken minulle totta vai etkö, sillä minä en sitä tiedä. Mutta tosiasia

on, että hän on arabialainen. Ja vaikka rakastankin kansaani suuresti,

en halua seuraajakseni — sekarotuista. — Eikä kansanikaan sietäisi

sitä. Vaikka olenkin sydämeltäni arabialainen, olet aina tiennyt,

mitä mieltä olen sekarotuisista avioliitoista ja niiden aiheuttamista

sotkuista. Algeriassa vilisee niiden tuotteita. En tahdo poikani

lisäävän heidän lukuansa. Sinun on selvästi tajuttava, Poju, että tämä

suhde on katkaistava — _nyt_. Lupaatko sen minulle?»

Kului kauan, ennenkuin vastaus tuli, niin kauan, että sheikki jo

kerran tai pari otsa rypyssä vilkaisi rannekelloonsa ja liikahti

rauhattomasti. Mutta harvinaisen maltillisesti hän odotti äänettömänä.

Ja hänen takanansa vääntelehti Poju sohvalla kasvot käsiin painettuina,

rinnassansa riehuvien ristiriitaisten tunteiden raastamana. Ne olivat

raastaneet häntä yhtä mittaa siitä illasta saakka, jolloin hän oli

ryöstänyt tytön, ja tehneet hänen elämänsä helvetiksi, joka aika-ajoin

oli käynyt miltei sietämättömäksi.

Häpeä ja katumus taistelivat vielä tyydyttämätöntä kostonhimoa vastaan.

Hän oli täyttänyt valansa. Hän oli ottanut tytöltä sen maksun, jonka

oli vannonut ottavansa — mutta sittenkin hän vielä kaipasi häntä. Minkä

tähden? Se ei ollut rakkautta. Petollisuuden ja kavalluksen surmaama

rakkaus ei enää koskaan voinut virota henkiin. Nyt hän tunsi tyttöä

kohtaan ainoastaan vihaa. Minkätähden häneltä vaaditun lupauksen

antaminen oli sitten niin vaikeata? Minkätähden tytön ajatteleminen

kuohutti häntä, kuten se häntä tällä hetkellä kuohutti? Häntä ei

pidättänyt rakkaus, vaan pelkkä ruumiillinen halu, halu — eikä

rakkaus — se kiihdytti hänen sydämensä sykintää ja pani veren kuumana

kiertämään hänen suonissaan, niin että hän oli huutamaisillaan ääneen

hänet vallanneen kaipauksen tuskasta.

Hän kaipasi tyttöä — vaikka tytön näkeminen oli tuskastuttava, kaipasi

hän sittenkin! Hän ei voinut päästää tyttöä luotansa — jolloin hän ei

enää milloinkaan saisi tuntea hänen värisevän sylissänsä.

Mutta miten muutoin hän olisi voinut menetellä?

Tyynestä lausumistavasta huolimatta oli lupauksen pyyntö ollut

komennus, sellainen komennus, jota oli toteltava. Hänen isänsä

tahto oli laki, ja se laki ulottui hänen kansansa jäsenten

yksityiselämäänkin. Ja vaikka hän olikin sheikin poika, oli hän myöskin

alamainen, joka oli saman arvovallan alainen ja jota kytkivät samat

rajoitukset. Vastustaminen ei häntä auttaisi. Siitä koituisi vain

se, että hänet karkotettaisiin johonkin kaukaiseen leiriin ja hänen

vapauttansa nöyryyttävästi supistettaisiin.

Entä tyttö? Mitä se merkitsisi hänelle? Mitäpä muuta se voisi merkitä

kuin vapautumista orjuudesta?

Viime viikkoina näytti tytössä tapahtuneen sisäinen muutos, jota Poju

ei jaksanut käsittää. Hän oli lakannut väittämästä, ettei hän ollut

syypää kavallukseen, josta häntä syytettiin, lakannut intohimoisesti

toistamasta rakkaudenvakuutuksiansa, joille Ahmed oli kääntänyt

selkänsä epäillen ja halveksien. Poju tiesi hänen usein salassa

itkevän, mutta hänen läheisyydessänsä tyttö oli mykkä ja kyyneletön,

vuorotellen alistuva ja kapinoiva, mutta äänetön silloinkin, kun

rimpuili hänen syleilyjänsä vastaan.

Ja Jasminilla oli rohkeutta, vastahakoisesti hän myönsi sen. Koko

pitkällä, rasittavalla matkalla heidän lähdettyänsä Tuggurtista

joutuisalla matkalla, jonka pitkät päiväntaipaleet olivat käyneet

miestenkin kestävyydelle, ei tyttö ollut vähääkään valittanut. Vaikka

hän oli väsynyt perinpohjaiseen nääntymykseen saakka ja usein vaipunut

uneen Ahmedin syliin, kun tämä oli nostanut hänet hevosen selästä,

jota hän oli niin pian oppinut ohjaamaan, ei hän ollut vähääkään

nurkunut, ei lausunut ainoatakaan moitetta. Ja joka päivä oli hänellä

ollut voimia uhitella häneltä vaadittuja ankaria ponnistuksia. Tosin

häntä oli jo varhaisesta lapsuudesta saakka harjoitettu vastustamaan

väsymystä, mutta hänen tahdonvoimansa tuntui olevan suhteettoman

suuri verrattuna sen hallitsemaan hentoon ruumiiseen. Poju oli usein

sitä ihmetellyt ja kummastellut, mistä sisäisestä lähteestä hän oli

ammentanut luonteenomaisen uljaan rohkeutensa ja päättäväisyytensä.

Ja nyt hän ei milloinkaan saisi sitä tietää. Nyt se oli ollutta ja

mennyttä, tämä intohimoinen välinäytös, joka ei ollut tuottanut hänelle

muuta kuin kurjuutta ja itse-inhoa, ja edessä oleva elämä näytti

hänestä tyhjältä.

Jospa hän vain olisi voinut uskoa ja — antaa anteeksi! Jasmin — jota

hän oli aikoinaan rakastanut! Jasmin — joka oli pettänyt hänet!

Tukahtuneesti nyyhkyttäen hän hypähti pystyyn, ja hänen

tiukkapiirteiset kasvonsa näyttivät miltei harmailta, vaikka olivatkin

tummiksi paahtuneet.

»Lupaan sen sinulle», sanoi hän käheän äänensä vapistessa

hillittömästi, »mutta en voi ilmoittaa sitä hänelle nyt — en tänä

iltana».

Vähän aikaa sheikki katsoi suoraan ja tutkivasti toisen riutuneisiin,

tummiin silmiin, jotka niin läheisesti muistuttivat hänen silmiänsä, ja

sitten hänen kasvoillensa äkkiä levisi hymy, jollaista Poju ei ollut

koskaan ennen nähnyt, jonka ainoastaan Diana tunsi.

»Ilmoita hänelle sitten, että minä tarvitsen sinua», kehoitti hän

lempeästi, käyttäen taaskin tutunomaisempaa arabiankieltä, »mutta

ilmoita pian! Ja muista — luotan sinuun!»

Ja pyörähdettyänsä kantapäällään ympäri hän poistui teltasta.

Ilmoita hänelle pian! Mitä hänelle piti ilmoittaa? Sekö, että hän oli

vapaa, koska Ahmedilla ei täällä ollut valtaa pitää häntä, että Ahmed,

joka oli ryöstänyt hänet niin röyhkeän uhmaavasti ja pakottanut hänet

alistumaan tahtoonsa, ei täällä enää ollut hänen kohtalonsa herra

ja määrääjä, ei edes oman kohtalonsa herra ja määrääjä, vaan yhtä

perinpohjaisesti kuin halvin seuralaisensakin sellaisen hallitsevan

tahdon alainen, jonka käsky oli ehdoton! Ei sitä, mitä muuta tahansa.

Ikinä hän ei voisi lausua niin nöyryyttävää tunnustusta.

Hänen kasvoillansa oli hyvin katkera ilme, kun hän raotti väliverhoja

ja meni verkkaisesti sisähuoneeseen.

Jasmin ei ollut huomaavinansa hänen tuloaan. Tyttö istui

liikkumattomana matolla eikä edes kohottanut päätänsä hänen

lähestyessään.

Mutta hän tiesi Jasminin huomanneen hänet, sillä mennessänsä

likemmäksi hän näki tytön vapisevan ja koukkuun vedettyjen polvien

ympärille kierrettyjen pienten käsien puristuvan suonenvedontapaisesti

vastakkain, niin että pehmeän, ruskean ihon peittämät rystöset

vaalenivat.

Ja häntä katselevan nuoren miehen sydän sykki rajusti ja hänen silmänsä

ahmivat tytön hentoa nuorta kauneutta, kunnes hänen suutansa alkoi

kuivata ja hänen ruumiinsa pingoittui hänen hillitessään itseänsä.

Hänen isänsä odotti ulkona kuutamossa, mutta minuutin toisensa jälkeen

hän seisoi äänettömänä jaksamatta kiskoa katsettansa toisaalle,

kykenemättä lausumaan sanoja, jotka eivät tahtoneet lähteä hänen

kuivilta huuliltaan.

Vihdoin hän jännitti tahtonsa ja pakottautui puhumaan.

»Minulla on tänä iltana puuhaa muualla. Ethän pelkää, kun jäät yksin?

Olet turvassa täällä Ramadanin ja S'ririn ja muiden suojaamana.»

Sellaista hän ei ollut aikonut sanoa, eikä hän milloinkaan ennen

ollut osoittanut olevansa huomaavainen tytön mahdollisia naisellisia

heikkouksia kohtaan eikä pienimmälläkään merkillä näyttänyt niistä

välittävänsä. Mutta tänä iltana pakotti hänen jalkojensa juuressa

sykkyrässä istuva, kumarainen pikku olento hänet tuntemaan sääliä, jota

hän ei ollut luullut enää koskaan tuntevansa.

Mutta miksi pitäisi hänen sääliä Jasminia, kysyi hän itseltänsä

katkerasti, kun hänen poistumisensa ei saattaisi merkitä muuta kuin

pelätyn isännän sortovallan huojennusta?

Häneen vain hetkiseksi suunnatuissa tummissa, mittaamattomissa silmissä

ei kuitenkaan ollut huojennuksen eikä minkään näkyvän mielenliikutuksen

ilmettä.

»Mitä pelkäisin?» vastasi tyttö tyynesti. Mutta hänen sävynsä sai veren

tulvahtamaan miehen kasvoille ja nostatti äkkiä hänen mielessänsä

selittämättömän kiukunpuuskan.

»Mitäpä tosiaankin?» tokaisi hän purevan ivallisesti. »Enhän _minä_ ole

luonasi — ja sentähden kiitä Allahia ja sitä asiaa, joka pakottaa minut

poistumaan!»

Tytön polvia vasten painetut kasvot olivat piilossa, joten Ahmed ei

nähnyt, kuinka hänen kauniit huulensa, joihin hän tarttui pienillä,

valkoisilla hampaillaan, värisivät ja kuinka äkkiä tulvahtaneet

kyyneleet kostuttivat hänen poskiansa. Ja kun hän puhkesi puhumaan, ei

hän vastannut Pojun pilkkaan.

»Kuka oli se mies, joka äsken tuli seurassasi?»

Ällistyneenä kysymyksestä Poju silmäili häntä epäluuloisesti.

Koettiko tyttö vieläkin saada selville, kuka hän oli, salaisuutta,

jota hän ei ollut paljastanut? Toivoiko Jasmin vieläkin kiertoteitse

voivansa auttaa niitä miehiä, joilta hän oli hänet anastanut? Se oli

vihlova muistutus kaikesta heidän välillänsä tapahtuneesta. Ja äsken

niin voimakkaasti kalvanut katumus kuoli, kun hän taaskin muisti

tytön petoksen, ja samalla tukehtuivat lempeimmät vaistot, jotka

olivat pyrkineet ilmoille. Se ajatus, että Jasmin saattoi vieläkin

punoa juonia, vieläkin salassa hautoa hänen nujertamistaan, herätti

hänessä uinuvan pirun ja lietsoi ilmiliekkiin koko hänen luonteensa

synnynnäisen julmuuden.

Koska ruumiillinen väkivalta oli osoittautunut tehottomaksi, koettaisi

hän muita keinoja pakottaaksensa tytön alistumaan, eikä hänen enää

tarvinnut verhota itseänsä salaperäisyyteen eikä salata tytöltä, mihin

hänet oli tuotu. Hänen täytyi muutamien lähituntien aikana pakostakin

saada tietää ne molemmat seikat.

Siispä sopi hänen saada tietää se nyt — ja muistaa sitä aamua, jolloin

hän oli kavaltanut hänet, Ahmedin.

»Hän on sheikki Ahmed ben Hassan», vastasi hän lyhyesti.

Naurahtaen sitten pilkallisesti hän lisäsi. »Paha henki, joka

ratsastaa vinhemmin kuin myrsky ja jonka silmät leimuavat kuin taivaan

tulivasamat. Paha henki, joka on kuolematon — minun isäni.»

Tyttö vavahti ankarasti. Mutta ikäänkuin häntä olisi kannustanut joku

pelkoakin väkevämpi tunne, kohotti hän nopeasti päätänsä ja katsoi

Ahmediin omituisen tutkivasti.

»Hänkö sinua tarvitsee? Menetkö vain hänen luoksensa?» Hänen äänestänsä

soinnahti miltei kiihkeä levottomuus, mutta kun hän puhui hyvin hiljaa,

ei Poju erottanut muuta kuin hänen kysymyksensä ensimmäisen osan.

Ahmed nyökkäsi, veti burnusinsa kireämmälle ja siirtyi askeleen

likemmäksi. »Hän ei tarvitse ainoastaan minua ja sitä, mitä olen tullut

tuomaan hänelle», virkkoi hän merkitsevästi. »Hän tarvitsee myöskin

niitä tietoja, jotka sinulla on ja joita et suostu antamaan minulle.

Eikö sinun olisi parempi ilmaista ne minulle nyt — kuin odottaa siihen

asti, kunnes hän pakottaa sinut puhumaan?»

Se oli suoranainen uhkaus, ja tyttöä puistatti taaskin, mutta sittenkin

hänen pelokkaat silmänsä katsoivat värähtämättä Ahmediin.

»Miten osaisin puhua sellaisesta, mitä en tiedä?» sanoi hän väsyneesti.

»Olen vakuuttamistani vakuuttanut sinulle, etten tiedä mitään.»

Mies keikautti päätänsä äkäisen maltittomasti, ja hänen kiihkeä

luontonsa kuohahti, kun hän luuli toista itsepäiseksi.

»Sinä olet valehdellut minulle paljon», vastasi hän tylysti, »mutta nyt

saat nähdä, etteivät täällä valheet sinua auta. Allah antakoon sinulle

järkeä, sinä pikku hupsu!» Ja kalseasti naurahtaen hän pyörähti ovelle

päin.

»_Herra_!»

Mutta valittavan rakoileva huudahdus ei seisauttanut Ahmedia, ja tyttö

ponnahti pystyyn, riensi hänen jälkeensä ja tarttui hänen käsivarteensa.

Miehen tarkoitus ei ollut lyödä häntä, mutta kääntyessänsä sysäämään

häntä luotansa, osui Ahmedin käsi raskaasti hänen huohottavaan

rintaansa, ja päästäen hiljaisen, surkean valituksen hän horjahti

taaksepäin, tarttuen tukea saadaksensa verhoihin, jotka painuivat

kiinni Ahmedin jälkeen.

Hetkisen hän seisoi silmät suljettuina, vapisten päästä jalkoihin

saakka. Sitten hän, painaen tiukasti käsillänsä kivistelevää rintaansa,

pujahti verhojen lomitse ja juoksi vikkelästi ovelle.

Puolittain suljetun oviverhon takaa hän katsoi, kun Ahmed nousi

satulaan ja ohjasi hevosensa toisen ratsastajan luokse, jonka pelkkä

nimi täytti hänen mielensä taikauskoisella pelolla ja kammolla,

tarkkaili heitä, kun he rinnakkain ratsastivat jyrkkää rinnettä

ylöspäin ja saapuivat harjanteelle, jossa odottava saattue vetäytyi

sivuille antaaksensa heille tietä ja sitten sulkeutui jälleen

piilottaen heidät näkyvistä; hän katseli niin kauan, kunnes enää ei

ollut muuta katsottavaa kuin Ramadan, joka verkalleen asteli etäiselle

nuotiolle.

Ahmed oli poissa.

Väristen Jasmin kääntyi silmäilemään tyhjää huonetta. Kun hänet

tänä iltana oli tuotu tänne pitkän, rasittavan matkan jälkeen, joka

oli ollut kuin hirveätä unta ja jonka aikana hän oli viettänyt

yönsä, maaten Ahmedin vieressä avoimen taivaan alla, ruumis kipeänä

uupumuksesta, oli tämä paikka tuntunut turvaiselta.