VI

»Oletko tyytyväinen — _tyttäreesi, ma mie_?» Sheikin äänessä oli

venytetty veitikkamaisen halveksumisen häive, joka pani hänen

vaimonsa säpsähtämään. Muutamia minuutteja hän mitään vastaamatta

uutterasti harjasi tuuheata, välkkyvää tukkaansa, joka ei enää ollut

leikattu poikamaisen lyhyeksi, vaan riippui hänen ympärillänsä

kultaisena pilvenä ja verhosi hänen kasvonsa häntä velton tutkivasti

tarkkailevilta silmiltä.

Kymmenen minuuttia aikaisemmin oli Ahmed huolettomasti astunut

viereisestä pukeutumishuoneesta sisälle hyvin ruokottuna ja tahrattoman

puhtaana ja senjälkeen lojunut mukavassa asennossa leposohvalla,

varroten Dianaa, joka pukeutui päivällistä varten.

Hänen huulillensa levisi verkalleen hymy, kun minuutit kuluivat eikä

Diana vastannut mitään.

Sijoitettuansa pitkät raajansa mukavammin hän karisti savukkeestansa

kiemuran murenevaa tuhkaa ja puhkesi uudelleen puhumaan, venytellen

sanojaan vieläkin enemmän kuin äsken.

»Lausuin sinulle kysymyksen, Diane.» Silloin vaimo katsoi häntä

silmiin, heilauttaen vaaleat hiuksensa syrjään, tehden nopean, melkein

hermostuneen liikkeen.

»Ahmed — sinä et ole kohtuudenmukainen», nuhteli hän.

»Enkö?» Mies naurahti hiljaa. »No niin, sinun on joka tapauksessa

myönnettävä, että hän on ainakin — naismainen. Paljoa naismaisempi kuin

sinä olit hänen ikäisenään, joka suhteessa», lisäsi hän, naurahtaen

toistamiseen kiusoittelevasti.

Diana punehtui, mutta hymyili vastoin tahtoaankin. »Minäkö? Niin, minä

olin hirveä vekara. Minun käyttäytymiseni oli ihan mahdotonta. Caryll

käyttäytyy kauniisti. Ja 'käytös tekee miehen', kuten tiedät, Ahmed.»

Sheikki murahti ylenkatseellisen vastustavasti.

»Kulunut sananparsi. Omasta puolestani tulisin toimeen vähemmän

hiotulla käytöksellä, mutta haluaisin enemmän miehekkyyttä.»

Diana oli jälleen palannut pukeutumispöydän ääreen ja käytteli

hiusharjaansa ripeästi.

»Miksi arvelet, ettei hän ole miehekäs?» tiedusti hän kultaisen pilven

takaa. »Itsekin myönnät hänen osaavan ratsastaa, ja Raoul vakuuttaa,

että hän on mainio ampuja.»

»Niin olet sinäkin, rakas», tokaisi sheikki kuivasti, »ja osaat

ratsastaa yhtä hyvin, otaksuttavasti paremmin kuin lahjakas poikasi.

Teitä tuskin voi verrata toisiinne. Ratsastaminen ja ampuminen eivät

ole kaikki kaikessa. Kaipaan vielä muutakin — sellaista, mitä en tähän

saakka ole hänessä nähnyt.»

Hänen äänestään soinnahtava pettymys sai kyyneleet kihoamaan äidin

silmiin, ja Diana laski harjan kädestään sormiensa vapistessa hieman.

»Et vielä ole nähnyt häntä kovin paljoa», jupisi hän. »Et voi tuomita

häntä vain neljäkolmatta tuntia kestäneen yhdessäolon jälkeen. Hän on

kauhean ujo, ja täällä täytyy kaiken olla outoa ja toisenlaista kuin

kaikki, mihin hän on tottunut. Jos hän olisi vain tavallinen vieras,

olisi kaikki paljon helpompaa. Mutta koska hän on — se, mikä hän on,

koska hänen ei voida otaksua tuntevan tuon kauhean eron syytä, täytyy

tämän olla yhtä — yhtä raskasta hänestä kuin meistäkin. Hän näkee vain

toisen puolen, hän ei tiedä, mistä kaikesta se johtuu. Hän rakasti

vanhusta, emmekä me merkitse hänestä mitään. Hänen on mahdoton tietää,

että minä — me — että me kaipaamme hänen rakkauttansa.» Hänen äänensä

särkyi haikeaksi nyyhkytykseksi, ja sheikki ponnahti pystyyn, rientäen

lattian poikki parilla hätäisellä askeleella.

Naisten tapaan hän oli poikennut pääasiasta ja huomaamattansa lausunut

julki pettymyksensä, joka omalla tavallaan oli yhtä raskas kuin

Ahmedinkin. Ja Dianan suru sai miehen unohtamaan oman harminsa.

Hellästi hän kohotti vaimonsa taivutettua päätä. »Kyyneliäkö, Diane?»

nuhteli hän, hymyillen hellän ilkamoivasti. »Kierränkö nurin poikamme

niskat vai omaniko? Me emme kumpikaan ole kyyneleittesi arvoisia.» Ja

äkkiä hän sieppasi Dianan syliinsä ja kantoi hänet takaisin sohvalle.

»Oh, viisi päivällisestä», huudahti hän vastaukseksi vaimonsa

vastalauseisiin, kun hän istuutui ja veti Dianan lujasti syliinsä.

»Mitäpä päivällisestä, kun olen pannut sinut itkemään, minä

raakalainen! Nuori mies saa odottaa kerrankin eläissään — ja Raoulin

sielu on ruoan yläpuolella, Jumala häntä siunatkoon. Miltä sinusta

Raoul tuntuu tällä kertaa, armas?» jatkoi hän, muuttaen jyrkästi

sävyään, kiertäen sormiensa ympärille pitkän, kaartuvan hiuskiehkuran,

joka oli valahtanut Dianan rinnalle.

Vaimo arvasi hänen tahallansa koettavan kääntää keskustelua toiselle

tolalle ja vei hänen kätensä huulilleen, tukahduttaen huokauksen.

»Me puhelimme Caryllista, rakas, emmekä Raoulista», huomautti hän

hellän itsepintaisesti.

Ahmed hymyili hänelle kankeasti.

»Niinkö?» vastasi hän miltei välinpitämättömästi. »No niin, ehkä

meidän sittenkin on paras odottaa. Kuten sanoit, sinä perin viisas ja

ymmärtäväinen vaimo, neljäkolmatta tuntia ei ole pitkä aika mielipiteen

muodostamista varten. Kenties olen erehtynyt, kenties odotin liian

paljon — kenties en ole lainkaan sitä ajatellut», lisäsi hän,

kohauttaen hieman olkapäitänsä.

Mutta hän oli kyllä sitä ajatellut, ja vain Diana tiesi, kuinka syvästi.

Hän veti miehensä päätä puoleensa silmissään kaihoisa, vetoava ilme.

»Ole hänelle ystävällinen, Ahmed», kuiskasi hän, »ja koeta — koeta

ymmärtää hänen näkökantaansa. Sen täytyy olla niin erilainen kuin

meidän. Hän ei ole samanlainen kuin Poju, joka ei ole milloinkaan

kokenut muuta kuin tätä hurjaa elämää, jota me vietämme. Hänen oman

elämänsä on täytynyt olla niin säännöllistä ja järjestyksellistä. Ja

alituisesti iäkkään vanhuksen seurassa vietetty elämä on tehnyt hänet

hiljaiseksi ja harvasanaiseksi — ja turhantarkaksi. Olemme Raoulilta

saaneet tietää, kuinka suuresti isäsi luotti häneen, kuinka paljon

vastuunalaisuutta hänelle annettiin, ihan liian paljon vastuuta niin

nuorelle pojalle. Ja Raoul kertoi, että kahden viime vuoden aikana

— jolloin hän tiesi isäsi saattavan kuolla millä minuutilla tahansa

— hänen kiintymyksensä ja alttiutensa olivat tavattomat. Hän luopui

kaikesta iso-isänsä tähden. Eikä se ole aina voinut olla helppoa.

Se ei ollut luonnollista elämää hänen ikäisellensä pojalle. Hänen

on usein täytynyt kaivata vapautta voidaksensa elää muiden poikien

tavalla. Sensijaan hän sai viettää kaiken aikansa sairaan huoneessa ja

tilan konttorissa. Se on pakostakin vaikuttanut häneen, tehnyt hänet

toisenlaiseksi kuin sinä toivoit hänen olevan. Mutta se, mitä kaipaat,

on olemassa, siitä olen varma, kunhan vain kaivat syvälle ja koetat

löytää sen. Mutta sinun on mentävä häntä puolitiehen vastaan, sinun on

mukauduttava. Lupaa minulle, lupaa minulle, Ahmed, olla lempeä hänelle

— kuten olet lempeä minulle. Sillä hän on enemmän minun poikani kuin

sinun, niin minusta tuntuu», sanoi Diana hymyillen arkailevasti.

Mutta sheikki ravisti päätänsä.

»Minä epäilen sitä», virkkoi hän verkkaisesti. »Hänellä on sinun

kasvosi, rakas, mutta siihen samanlaisuus loppuu. Minä en näe teissä

mitään muuta yhtäläistä.»

»Mutta, Ahmed, lupaathan —»

»Minä lupaan mitä hyvänsä järjellistä, kunhan se vain kuivaa kyyneleet

armaista silmistäsi», keskeytti toinen sukkelasti, »mutta en voi

luvata tekeväni mahdotonta. Caryllilla on pinttyneet ennakkoluulot,

ja hän näyttää jo tullessaan olleen valmistautunut tekemään kaikki

mahdollisimman vaikeaksi. Myöntymysten pitää olla kahdenpuolisia.

Jos minun on mukauduttava, on hänenkin. Ja lievästi sanoen, ei hänen

tämänpäiväinen esiintymisensä juuri ollut sovinnollinen.»

Diana huokasi. »Tiedän sen», myönsi hän murheellisesti. »Hän näyttää

koko ajan olevan puolustuskannalla. Hän ei vähääkään auta, ei tarjoa

pienintäkään tilaisuutta. Tuntuu samanlaiselta kuin koettaisi tunkeutua

kiviseinään, ja voi, Ahmed, minä _tahdon_ päästä sisälle. Minä

_tahdon_ opettaa hänet rakastamaan itseäni. Minuun koski, kun minun

oli päästettävä hänet luotani, et edes sinä tiedä, kuinka raskasta se

minusta oli —» Hän keskeytti puheensa, purskahtaen nyyhkyttämään.

Sheikin oma katse oli himmeä, kun hän hellästi silitti kumaraista

päätä. »Enkö?» mutisi hän hymyilevien huuliensa värähtäessä. »Diane,

olen tiennyt sen koko ajan. Mutta siitä puhuminen ei olisi tehnyt

sitä keveämmäksi. Se oli kovaa minullekin. Mutta niin täytyi olla,

ja lopputulos oli välttämätön. Aavistin, että lähettäessämme hänet

otaksuttavasti erosimme hänestä iäksi. Mutta mitä muuta olisi voinut

tehdä? Hänen oli mentävä.»

Vähän aikaa Diana virui hiljaa, koettaen hillitä mielenliikutustansa,

jonka hän oli päästänyt valloilleen, ja pakottaen takaisin kyyneleet,

joita yhä uhkasi tippua. Ikäänkuin jonkun äkillisen mielijohteen

kannustamana hän sitten liikahti miehen sylissä ja nousi istumaan,

pyyhkäisi tuuheat hiukset otsaltaan ja katsoi Ahmediin kosteissa

silmissään pelokkaan rukoileva ilme. »Jos hänelle vain voitaisiin

kertoa», sopersi hän sormiensa hermostuneesti hypistellessä toisen

burnusin poimuja. Mutta hän näki epäyksen Ahmedin kasvoista, ennenkuin

ehti puhuakaan. Pudistaen kielteisesti päätänsä nousi mies pystyyn,

hellästi työntäen hänet luotansa.

»Mahdotonta, Diane», sanoi hän — ja vaimo tunsi hänen äänensä

lopullisen jyrkän korostuksen — »et sinä enkä minä voi kertoa sitä

hänelle.»

Monta vuotta sitten oli Diana oppinut tietämään, kuinka turhaa väittely

oli eikä niin ollen enää yrittänytkään taivuttaa sheikkiä, vaan pysyi

ääneti katsellessaan, kun mies poistui huoneesta. Mutta hänen ilmeensä

olivat yhäti huolestuneet, ja Ahmedin jälkeen sulkeutuneet raskaat

verhot olivat aikoja sitten lakanneet huojumasta, ennenkuin hän

taaskin väsyneesti huoaten kääntyi ja palasi pukeutumispöydän ääreen

täydentämään valmistuksiansa päivällistä varten.

He eivät voineet kertoa hänelle — eivät, mutta Raoul voi.

Mutta sittenkin, miten voi häneltä sitä pyytää?

Eikä varsin kaukana hänestä, yhdessä niistä ylellisistä

vierasteltoista, jotka oli pystytetty sheikin oman teltan rauhalliselle

aavikkopuolelle, syrjään pääleirin humusta, istui samalla hetkellä

heidän poikansa jörönä odottaen Saint Hubertia.

Hän oli jo pukeutunut päivällistä varten ja oli äsken lähettänyt pois

palvelijansa. Williamsin innosta hehkuvat kasvot, hänen peittelemätön

riemunsa siitä, että hän vihdoinkin oli keskellä »tosielämää», kuten

hän haltioissansa sitä nimitti, olivat juuri tällä hetkellä enemmän

kuin Caryll oikein sieti. Hän ei itse missään nimessä tuntenut

samanlaista riemua.

Alusta loppuun saakka oli se päivä ollut epäonnistunut.

Jo edellisenä iltana ensimmäisten tervehdysten jälkeen hän oli

tuntenut, että tilanne oli jännittynyt, ja tiesi syyn olevan

yksinomaan itsessään. Ja jos niin oli, niin mitä hän sille mahtoi,

mietti hän äkeissänsä. Mitä muuta oli häneltä odotettu? Oliko mitään

syytä olettaa, että hän näyttäisi olevansa riemuissaan kohdattuansa

vanhempansa, jotka olivat hänelle oudot, joiden entisen käytöksen

hän empimättä tuomitsi, joiden elintapoja hän paheksui! Oliko tämä

hänen olemassaolonsa myöhäinen huomaaminen riittävä korvaus siitä,

että häntä oli vuosikausia hyljeksitty? Oliko hänen annettava

anteeksi se, että hänen vanhempainsa vierominen oli synkistänyt hänen

hellästi rakastamansa vanhuksen elämää, jonka sammuttua hän tunsi

jääneensä yksin maailmaan? Oliko hänen ilman muuta syrjäytettävä omat

ennakkoluulonsa?

Hetkellinen ja tyyten käsittämätön halu, että isä häntä kiittäisi,

ja äkillinen mielenliikutuksen aalto, joka oli hänet vallannut, kun

äidin kädet olivat ensi kerran kiertyneet hänen ympärillensä ja äidin

pehmeät, hellät huulet olivat koskettaneet hänen huuliansa, olivat

menneet yhtä nopeasti kuin tulleetkin, antaen jälleen tilaa vanhalle

katkeran vihamielisyyden tunteelle, ja hän oli sulkeutunut entistä

tarkemmin itseensä kylmän eristäytyvänä, harvasanaisena ja jäykkänä.

Eilenillalla, päivällisen ja senjälkeisten tuntien aikana oli hän

selvästi tuntenut, kuinka erillänsä hän oli ja kuinka hämillänsä kaikki

olivat, mikä oli lisännyt hänen ujosteluansa ja tehnyt hänet melkein

ihan äänettömäksi.

Vaikka toiset olivatkin koettaneet saada häntä mukaan yleiseen

keskusteluun, oli hän tuntenut olevansa viides pyörä vaunuissa.

Ja yhteistä keskustelunaihetta oli ollut vaikea löytää. Pahasti

harmistuneena hän ei ollut voinut puhua lämpimästi rakastamastansa

englantilaisesta kodista, eikä hän tahtonut puhua Algeriasta. Ja

koko ajan oli hän tuntenut läpitunkevat silmät, jotka tuntuivat aina

olevan suunnatut häneen, sielullisesti leikkelevän häntä. Niiden

herkeämättä häntä tarkkaillessa hän oli punehtunut ja liikahdellut,

kunnes kuumentavan vaivaava tunne oli muuttunut kiukkuiseksi, melkein

sietämättömäksi harmiksi. Hän tajusi herkästi, ettei hän kyennyt

salaamaan omia tunteitaan, ja sheikin tyynet, kiihkottomat piirteet

ärsyttivät häntä järjettömään raivoon. Ja hänellä oli vaistomainen

tunne, että toisen tyyni kiihkottomuus oli vain verho, että se piilotti

peloittavia voimia, joita piti kurissa rautainen tahto. Mitä piili

tuon sävyisän kohteliaan ulkokuoren alla? Mitä oli noiden ankarien,

tutkimattomien kasvojen takana?

Neljäkolmatta tuntia sitten hän oli kysynyt itseltänsä sitä. Nyt hän

sen tiesi tai luuli tietävänsä. Ja se tieto pani hänet aprikoimaan,

millaiset suhteet hänellä tulisi vastaisuudessa olemaan tämän ranskaa

puhuvan, barbaarinnäköisen isän kanssa, jonka hänestä näytti erottavan

niin laaja ja ylipääsemätön kuilu.

Miten voisi heidän välillensä koskaan syntyä ymmärtämyksen pohjaa, kun

he olivat niin perin vastakkaiset, kun heillä ei ollut ainoatakaan

yhteistä ajatusta, ei ainoatakaan yhteistä pyrkimystä?

Eilinen ilta oli tehnyt sen seikan ihan selväksi. Eikä hän ollut tänään

nähnyt mitään sellaista, mikä olisi kallistanut häntä muuttamaan

mielipidettään. Päinvastoin hän oli nähnyt sellaista, mikä oli

nostattanut hänen sisunsa miltei hillittömään vimmaan ja mikä oli

lujittanut hänen vihaansa ja vastahakoisuuttansa.

Aamu oli alkanut onnettomasti. Noustuansa hyvin varhain makuulta

hän oli lähtenyt kävelemään leirissä ja joutunut harhaillessansa

eristetylle kohdalle, jossa jaettiin oikeutta itämaalaisten

perinpohjaiseen ja ankaraan tapaan. Hän ei luonnollisestikaan tiennyt,

mistä rikoksesta tai kunnottomasta teosta kovaonninen poloinen sai

maksaa niin kalliin hinnan, mutta rangaistus, jonka todistajaksi hän

oli tahtomattaan joutunut, oli karkoittanut hänet takaisin telttaan

ellottavan inhon ja kauhun vallassa.

Kenenkään näkemättä hän oli pujahtanut tiehensä, vieden mukanansa

muiston tuikeasta, tunnottomasta olennosta, joka oli katsellut näkyä

värähtämättä, samalla kun kylmä hiki valui pitkin hänen, Caryllin,

kasvoja.

Sellainen siis oli hänen isänsä — kun naamari otettiin pois.

Raakalainen — julma, säälimätön despootti, joka ei ainoastaan suvainnut

sellaisia häpeällisiä tekoja, vaan lisäksi oli itse niistä vastuussa!

Tällainen siis oli mies oikeassa karvassaan — se mies, jota Saint

Hubert ihaili, se mies, jota hänen äitinsä rakasti! Hyvä Jumala

taivaassa, miten se oli mahdollista? Ja ennen kaikkea, hänen äitinsä

— hänen lempeäsilmäinen, lempeä-ääninen äitinsä — kuinka saattoi hän

kaiken tämän tietäen enää vähääkään pitää moisesta raakalaisesta? Oliko

hänen viettämänsä villi elämä syynä tähän näennäiseen tunnottomuuteen?

Aavikon ilmako teki ihmiset niin välinpitämättömiksi kärsimyksiin

nähden?

Kun he myöhemmin olivat kohdanneet toisensa, oli hän silmäillyt

äitiänsä tarkoin, mutta ei ollut huomannut mitään, minkä nojalla olisi

saattanut olettaa äidin tietäneen mitään aamullisesta tapahtumasta.

Eikö hän tiennyt siitä mitään vai oliko hän tahallansa näkemättä

tapausta, johon aika oli hänet totuttanut? Mutta tiesipä hän tai

oli tietämättä, yksi seikka oli eittämättömän selvä: hän palvoi

sitä miestä, joka suvaitsi tällaista raakuutta, ja oli onnellinen

ympäristössä, joka hänen pojastansa oli sanomattoman kammottava.

Caryllista oli varhaisen aamun välikohtaus antanut värityksen sen

päivän kaikille seuraaville tapahtumille. Hänessä oli herännyt inho

kaikkea hänen ympärillänsä olevaa ja tapahtuvaa kohtaan. Nyt hänestä

tuntui, että hänellä oli oikeutettu syy siihen järjettömään vihaan,

jota hän oli aina tuntenut isäänsä vastaan.

Ja samoin kuin johtajat näyttivät miehetkin olevan saman tunnottoman

välinpitämättömyyden hapattamat. Liikkuessansa päivän kuluessa sheikin

ja Saint Hubertin seurassa leirissä ei hän ollut nähnyt merkkiäkään

siitä, että olisi harmiteltu tai edes muistettu tapausta, joka oli

tehnyt häneen niin voimakkaan vaikutuksen. Se näytti haihtuneen

kaikkien niiden mielestä, joita se koski. Se oli siis mitätön asia

näistä raakalaisista, joita hallitsi yhtä villi ja yhtä raaka mies kuin

he itse olivat!

Myöskin erinomaisten hevosten hänelle tuottama nautinto, joka muutoin

olisi ollut sekoittamattoman ilon lähde, häiriytyi, kun hän näki

varsaa taltutettavan hänen mielestänsä epäinhimillisen julmalla

tavalla. Mielessänsä arvostellen ja tuomiten hän oli joka tunti käynyt

vaiteliaammaksi ja jäykemmän luotaantyöntäväksi.

Koko hänen tunteellinen olemuksensa oli kuohuksissa, ja hän oli

mahdollisimman aikaisin vetäytynyt oman telttansa suojaan äreästi

hautomaan kaikkea ja suurentelemaan kaiken sellaisen merkitystä,

joka tuntui käyvän vastoin hänen omaa ajatussuuntaansa. Hän oli

siirtynyt kiihkeästä harmista raivoiseen kiukkuun ja sitten

äärimmäiseen haluttomuuteen, ennenkuin Saint Hubert tuli hänen

seuraansa. Vilkaistuaan hänen punehtuneihin, jöröihin kasvoihinsa

tajusi lämminsydäminen ranskalainen, että heidän oli avomielisen

luottavasti puheltava keskenänsä, ennenkuin tulisi aika liittyä perheen

piiriin. Hän oli kokeneena miehenä koko päivän ollut selvillä Caryllin

mielentilasta ja oli tullessaan valmistautunut puhumaan vilpittömästi,

olivatpa seuraukset mitkä tahansa.

Koska hän saattoi nähdä asian molemmilta puolin ja hänen myötätuntonsa

oli tasan jakautunut, tahtoi hän sitäkin innokkaammin lausua

varoittavan sanan, jonka hän niin selvästi oivalsi tarpeelliseksi.

»Mikä sinua vaivaa, Caryll?» virkkoi hän, istuutuen tuolille ja kävi

käsiksi asian ytimeen luonteenomaisen suoraan tapaansa. »Sinun ei

lainkaan tarvitse kertoa minulle, ettei kaikki nyt luonnistu hyvin,

sillä olen itse nähnyt sen pitkin päivää. En halua sekaantua asioihisi

kuten sananlaskun hupsu, ja taivas tietää, etten tahdo tuppautua

uskotuksesi, mutta olen valmis kuuntelemaan, jos sinua haluttaa puhua.

Olemme aina olleet avoimia toisillemme. Ole avoin minulle nytkin! Mikä

sinua erikoisesti kiusaa?»

Caryllin riutuneet silmät suuntautuivat häneen hetkiseksi.

»_Erikoisesti_ kiusaa?» kertasi hän. »Hyvä Jumala, minua kiusaa

_kaikki!_ Kaikki on niin perin törkeätä, niin perin, niin kirotun

törkeätä.»

Se oli vain hänen ensimmäisen Tuggurtissa sattuneen mielenpurkauksensa

kaikua, ja Saint Hubert kohautti olkapäitänsä hieman maltittomasti.

»Puhut kovin ylimalkaisesti», huomautti hän vikkelästi. »Sinun on

oltava selväsanaisempi, jos lainkaan mielit minun auttavan sinua.

Tiedän sinun inhoavan tätä maata ja tullessasi valmistuneen olemaan

kaikkeen tyytymätön. Mutta koska kerran olet täällä, niin etkö

voi syrjäyttää ennakkoluulojasi toistaiseksi ja koettaa sopeutua?

Myönnän kyllä, että tilanne on vaikea. Mutta jollet suvaitse mitään,

mitä näet — ja näytät suvaitsemattomuutesi — et sillä suinkaan tee

sitä helpommaksi. En tahdo saarnata, Caryll, mutta usko minua, että

teet erehdyksen, sellaisen erehdyksen, jota kadut koko elämäsi.

Ajattele, mitä tulosi merkitsee omaisillesi! Koeta tarkastaa sitä

heidän kannaltansa! Älä viero sitä hellyyttä, jota he ovat valmiit

osoittamaan sinulle! Nurjat olosuhteet pakottivat heidät luopumaan

sinusta sinun ollessasi lapsi — äläkä unohda, että sinut lähetettiin

Englantiin oman onnesi tähden eikä heidän hyväkseen! Sellainen uhraus

vaatii totisesti huomaavaisuutta sen henkilön taholta, joka siitä on

hyötynyt. Koeta korvata heille se uhraus! Koeta mennä heitä vastaan

puolitiehen, kuten he ovat tulleet sinua vastaan! Ja mitä muuta he

oikeastaan olisivatkaan voineet tehdä kuin ovat jo tehneet? Sinun ei

sovi moittia vastaanottoasi. Äitisi riemu sinun tulosi johdosta on

liian silmäänpistävä kaivatakseen selityksiä, ja isäsi —»

Caryll pyörähti rajusti ympäri, ja hänen silmänsä leimusivat.

»Älä puhu hänestä!» kivahti hän. »_Minun isäni_ — hyvä Jumala, kun

ajattelen, mitä näin tänä aamuna —» Ja ikäänkuin sanat olisivat väkisin

purkautuneet hänen huuliltansa, esitti hän varhain aamulla sattuneen

tapauksen hätäisin, katkonaisin lausein. »Häntä pieksettiin kuin

koiraa», ähkyi hän lopuksi äänensä väristessä voimakkaasta kammosta,

»ja hän oli veressä — yltyleensä veressä —» Hän katkaisi lauseensa

vavahtaen ja painoi kasvonsa käsiinsä.

Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin hänen

raskas hengityksensä. Ja pyöritellen hyppysissänsä sytyttämättä

jäänyttä savuketta katseli Saint Hubert häntä tuntien sääliä, johon

sekaantui neuvottomuutta, ja koettaen keksiä sanontatapaa, joka ei

loukkaisi eikä myöskään tuntuisi tuomitsevalta. Milloinkaan ei hänen

asemansa ollut tuntunut niin vaikealta, ei milloinkaan ollut niin

paljon näyttänyt riippuvan hänen sanojensa valinnasta. Ensimmäisen

kerran suojatun, nuoren elämänsä aikana oli Caryll joutunut läheltä

näkemään sitä tylyä välttämättömyyttä, joka ehdottomasti liittyi

sivistysmaailman ulkopuolella asuvan levottoman yhdyskunnan

hallitsemiseen, nähnyt, miten oikeutta suoralta kädeltä jaettiin

maassa, jossa rangaistus seuraa nopeasti ja väkivaltaa voidaan

vastustaa vain väkivallalla; ensimmäisen kerran hän oli joutunut

kosketuksiin luonnollisen lain kanssa, ikivanhan lain, joka vieläkin

vaatii silmän silmästä ja hengen hengestä.

Hänet oli karkeasti herätetty näkemään elämästä sellainen puoli, josta

hänellä ei ollut siihen saakka ollut aavistustakaan, ja Saint Hubert

tajusi, kuinka ankarasti sen oli täytynyt loukata hänen tavattoman

tunteellista ja turhantarkkaa mieltään.

Otsa rypyssä ja huolekkaiden aatoksien vallassa kreivi nojautui

eteenpäin tuolissaan ja mietti sopivia sanoja selittääksensä

menettelyä, jonka hän tiesi ehdottoman tarpeelliseksi ja

välttämättömäksi heitä ympäröivissä oloissa, sanoja, jotka auttaisivat

Caryllia paremmin ymmärtämään niitä oloja.

Savuke oli särkynyt siekaleiksi hänen hermostuneissa sormissaan,

ennenkuin hän puhkesi puhumaan.

»Olen hyvilläni, että kerroit siitä minulle», alkoi hän vihdoin.

»Sen nojalla saatan ymmärtää sen, mikä on koko päivän ollut minusta

selittämätöntä. On — ikävää, että sinä näit sellaista», jatkoi hän

hitaasti, huolellisesti punniten jokaista sanaansa, »ennenkuin olet

ehtinyt oppia laajemmin ymmärtämään niitä olosuhteita, jotka tekevät

tällaiset kiusalliset tapahtumat välttämättömiksi. Sellaisenaan sen

täytyy näyttää sinusta barbaariselta ja hirveältä. Mutta sinä näit

vain rangaistuksen, sinun on mahdoton tietää, mistä se aiheutui. Tämä

on alkeellinen maa, _mon ami_, jossa intohimot lainehtivat rajusti ja

vallattomuus rehoittaa; ja on erinäisiä rikkomuksia, jotka vaativat

ankaria, pikaisia toimenpiteitä, jos mieli lainkaan säilyttää kuria.

Ja muista, että täällä olemme sovinnaisuuksien ulkopuolella ja

etteivät tänne ulotu lait, jotka ohjaavat sovinnaisia yhteiskuntia.

Täällä hallitsee vain voimakas käsi. Tasapuolisuutta ja oikeutta on

selitettävä eri luokkiin kuuluvien yhteiskuntien tarpeitten mukaan, ja

isäsi jakama oikeus on sellaista oikeutta; jonka hänen hallitsemansa

kansa tunnustaa oikeaksi ja jota se ymmärtää.

»Olosuhteet ovat tehneet hänet siksi, mikä hän on, ja välttämättömyys

pakottaa häntä noudattamaan menettelytapoja, joita on aina noudatettu

ja joita edelleenkin noudatetaan, kunnes sivistys lakaisee pois vanhat

tavat ja avaa tien nykyaikaiselle ajattelulle ja edistykselle — jos

se en edistystä», lisäsi hän huoaten. Ja äkkiä hän oikaisihe pystyyn

istumaan ja nykäisi liivejänsä suoriksi, tehden nopean, maltittoman

liikkeen. »Nykyajan huuto — edistystä ja kasvatusta alkuasukkaille!

Mitä hyvää on niistä heille koitunut?» kysyi hän kiivaasti. »Mitä

hyvää he ovat tähän mennessä saaneet niin sanotusta sivistyksestä?

Heiltä on riistetty se maa, joka aikoinaan oli heidän omansa, heitä

on verotettu sellaisiin tarkoituksiin, joita ilman heidän on parempi

olla, riistetty sitä varten, että rahaa virtaisi niiden ihmisten

taskuihin, jotka käyttävät heitä omien pyrkimystensä edistämiseksi! Ota

esimerkiksi Algeria...» Mutta lausuttuansa ne sanat hän äkkiä hillitsi

itseänsä, ja hänen äänensä sai jälleen tavallisen tyynen korostuksensa.

»Olen pahoillani, Caryll», valitti hän, katsahtaen kumppaniinsa

anteeksipyytävästi, »tarkoitukseni ei ollut tyrkyttää taantumuksellisia

mielipiteitäni sinulle, ja pelkäänpä poikenneeni aika kauaksi

pääasiasta. Mutta palatkaamme sinun pulmaasi. Tiedän, että kaikki on

sinusta outoa, mutta en halua sinun heti alussa saavan päähäsi vääriä

käsityksiä. Sinä et voi hyväksyä isäsi oikeudenkäyttömenetelmiä —

no hyvä. Mutta muista, että ne ovat ainoat menettelytavat, joita

täkäläiset ihmiset ymmärtävät. Hän tekee sen, mitä tekee — koska

hänen täytyy. Hänen on pidettävä yllä järjestystä, ja hän noudattaa

tunnustettuja ohjeita. Jos hän olisi sellainen täydellinen despootti,

jollaiseksi sinä häntä luulet, ei hän olisi elänyt tähän saakka

hallitaksensa ben Hassanin heimoa. Hänen väkensä pelkää häntä, mutta

myöskin rakastaa häntä niinkuin vain harvoja päälliköitä rakastetaan.

Näitkö tänään leirissä minkäänlaisia tyytymättömyyden merkkejä? Et.

No, eikö se todista sanojani oikeiksi? Jos hänen kansansa rakastaa

häntä, niin minkä tähden et sinä voi sitä tehdä? Usko minua, Caryll,

hän on luottamuksesi ja kunnioituksesi arvoinen. Kuinka hän muutoin

olisi voinut säilyttää äitisi rakkauden näin monta vuotta — ja näethän

itsekin, että äitisi palvoo hänen polkemaansa maata — kuinka hän

muutoin olisi voinut säilyttää myöskin minun halvan kiintymykseni?

Miten voisit sinä ainoastaan neljänkolmatta tunnin kuluttua tuntea

hänet niin paljoa paremmin kuin me tunnemme? Miten voisit tuomita häntä

niin vähäisen tuntemuksen perusteella? Ilmaisit Tuggurtissa minulle

vihaavasi häntä ja mainitsit vihasi syyn. Entäpä jos minä osoitan

sinulle, että tämä koko elämäsi ajan hautomasi viha on perusteeton?

Jos osoitan sinulle, että tuomitessasi häntä riittämättömillä

perusteilla olet tehnyt hänelle katkeraa vääryyttä, ollut hänelle

hyvin kohtuuton...» Saint Hubert katkaisi puheensa jyrkästi. Hetken

innostuksessa, hartaasti halutessansa saattaa isän ja pojan yhteen hän

oli sanonut enemmän kuin oli aikonut, oli ollut vähällä ennenaikaisesti

kertoa tarinan, joka, niin hän oli päättänyt, oli ennemmin tai

myöhemmin kerrottava.

Mutta nyt ei ollut aikaa kajota siihen tarinaan, ja hän katui jo

huuliltaan luiskahtaneita harkitsemattomia sanoja.

Jupisten jotakin myöhäisestä hetkestä hän liikahti noustakseen. Mutta

hänen käsivarrelleen laskettu käsi pidätti häntä. »Mitä tarkoitat, setä

Raoul? Mihin sinä — vihjaat?»

Hitaasti Saint Hubert käänsi päätänsä. Hänen vastassansa olivat oudon

kalpeat kasvot, ja niistä tuijottivat häneen hyvin Dianan silmien

kaltaiset silmät uteliaan tutkivasti, samalla kertaa epäilevinä ja

pelokkaina.

Mielessänsä hän kiroili ajattelemattomuuttansa, mutta hänen empiessään

puristuivat Caryllin sormet tiukemmin hänen ranteensa ympärille.

»Mitä tarkoitat, setä Raoul? Mihin sinä — vihjaat?»

Sanojen koneellinen toistaminen ja käheästä, nuorekkaasta äänestä

soinnahtava jännittynyt levottomuus saivat Saint Hubertin kiihkeästi

toivomaan, että jonkun toisen kuin hänen olisi täytynyt avata Caryllin

silmät näkemään totuutta ja aiheuttaa hänelle se tuska, jonka täytyisi

olla haaveen särkymisen seurauksena.

Ja vaikka Caryll tietäisikin, kykenisikö hän täysin ymmärtämään? Hänen

pienen espanjalaisen isoäitinsä traagillinen tarina ei saattaisi

olla liikuttamatta häntä. Mutta osaisiko hän, joka oli ytimiänsä

myöten englantilainen, käsittää sheikin sieluntuskaa, kun hän oli

saanut tietää, että hän oli muukalainen synnyinmaassansa ja ettei hän

ollutkaan sen vanhan arabialaisen päällikön oikea poika, jota hän

miehuusikäänsä saakka oli pitänyt isänänsä? Nämä epäilykset risteilivät

Saint Hubertin päässä, kun hän irroittautui toisen otteesta, nousi

pystyyn ja laski lempeästi kätensä nuoremman miehen olkapäille.

»En voi nyt kertoa sinulle, mitä tarkoitin», sanoi hän, »en aikonut

puhua siitä sinulle tänä iltana. Sinun on odotettava ja luotettava

minuun. Se on pitkä tarina — ja vanha — tarina, jonka kertominen,

sen Jumala tietää, ei ole helppo, mutta jotta isäsi saisi oikeutta,

on sinun se kuultava. Ei ole sinun syysi, että olet tuominnut häntä

väärin, sinä olet saanut kasvaa väärän vaikutelman vallassa, ja hän

itse on liian ritarillinen oikaistaksensa sen. Sen, mitä hän ei tahdo

ilmaista, on minun ilmaistava. Sinun suhtautumisesi ei myönnä minulle

muuta vaihtoehtoa. Mutta sinun on maltettava odottaa sitä kertomusta.

Siihen mennessä, Caryll, pyydän sinua oman itsesi tähden alkamaan

uudelleen toisella tavoin. Älä anna ennakkoluulojen johtaa harhaan

luontaista tervettä järkeäsi! Koeta tänään suhtautua häneen avoimesti!

Koeta muistaa, että on muitakin näkökantoja kuin sinun omasi!» Hän

vartosi vielä hetkisen, silmäillen päättäväisiä, poispäin käännettyjä

kasvoja, sitten hänen kätensä putosivat kupeille ja hän siirtyi hiljaa

ovelle.

Caryll seurasi häntä hyvin verkkaisesti eikä virkkanut mitään,

ennenkuin he seisoivat teltan ulkopuolella kalpeassa kuutamossa.

»Minä koetan», lupasi hän synkästi, »mutta sinä pyydät minulta aika

paljon, setä Raoul. Ja sinä viittasit johonkin — johonkin, mikä kosii

perhettämme aina verhonnutta salaperäistä ongelmaa. Jos sinun on siitä

minulle kerrottava, niin paljoa mieluummin kuulisin siitä nyt. Minä

vihaan kaikkea salaperäistä. Mutta jos se jollakin tavoin kohdistuu

vanhukseen» — hänen äänensä nousi kiihkoisesti — »niin varoitan

sinua...»

»Ei nyt», keskeytti Saint Hubert, »luovutaan siitä täksi illaksi,

_mon cher_. Olin hupsu puhuessani niin paljon kuin puhuin, en aikonut

hiiskua siitä näin aikaisin. Olisin mieluummin tahtonut varrota siihen

saakka, kunnes tuntisit isääsi paremmin. Sinun on uskottava, että

kerron kaikki oikealla hetkellä. Siihen saakka unohda se — ja anna

anteeksi, että saarnasin sinulle.»

Caryllin jupisema vastaus oli epäselvä ja ääneti he astelivat löyhällä

maaperällä, kumpikin tietoisina uudesta jännityksen tunteesta, joka

tuntui nousseen heidän väliinsä, kummankin aprikoidessa, mitähän toisen

mielessä liikkui.

Heidän saavuttuansa likelle päällikön isoa telttaa seisahtui Saint

Hubert, huudahti äkkiä ja osoitti väkijoukkoa, joka oli kokoontunut

vähän matikan päähän leirin vastaiselle laidalle heimon jäsenten

telttojen taakse. Kuutamossa näyttivät liikkuvat, epätäydellisesti

piirtyvät hahmot haaveellisilta ja luonnottomilta, ja kului muutamia

minuutteja, ennenkuin hän lyhytnäköisesti tähystettyänsä erotti

muiden huomion esineenä olevan kameli- ja ratsastajaryhmän, jonka

ympärillä kerääntyneet arabialaiset tungeksivat. »Näyttää tulevalta

tai lähtevältä karavaanilta», virkkoi hän vihdoin. »Miltä se sinusta

näyttää, Caryll? Sinun silmäsi ovat terävämmät kuin minun. Mitä siellä

lieneekin, tavattoman hiljaista siellä on.»

Mutisten: »Taivaalle kiitos pienistä armonosoituksista!» joita sanoja

kreivi tuskin kuuli, Caryll katsahti osoitettuun suuntaan.

»Lähdössä, luulisin», vastasi hän välinpitämättömästi. »Joka

tapauksessa ne liikkuvat poispäin.»

Se, että hän oli ihan välinpitämätön eikä lainkaan utelias, vaikka

kysymyksessä olikin jonkunlainen merkkitapaus aavikolla, nostatti

heikon hymyn Saint Hubertin huulille, mutta kreivi ei virkkanut mitään.

»Otaksuttavasti ohikulkijoita ottamassa vettä», huomautti hän

enemmän itsekseen kuin kumppanilleen kääntyessänsä poispäin. Heidän

saapuessansa isoon telttaan oli päivällinen odottamassa, mutta

Diana ei ollut vielä tullut ja sheikki oli syventynyt hoitamaan

kirjeenvaihtoansa huoneen kaukaiseen soppeen sijoitetun pienen

kirjoituspöydän ääressä.

Heidän astuessansa sisään hän vilkaisi ovelle päin ja viittasi Saint

Hubertia luokseen.

Ja jäätyään omiin hoteisiinsa Caryll istuutui syrjäiselle tuolille,

ja hänen luoksensa tuli koira, joka oli kiintynyt häneen heti hänen

leiriin tultuansa. Intohimoisena eläinten ystävänä hän vastasi

eläimen ystävällisiin lähentelyihin ja hyväili polvillansa lepäävää

sileätä päätä, samalla tutkivasti silmäillen sen miehen kasvoja, jota

Saint Hubert oli niin pontevasti puolustanut. Ne olivat harvinaisen

päättäväisen näköiset kasvot, niistä huokui päämääräntietoa ja voimaa,

ne vetivät puoleensa, mutta kuitenkin panivat tarkkailijan ymmälle,

koska ne olivat niin tutkimattomat.

Ja nyt niitä katsellessaan oli Caryll ymmällä. Muutamien lyhyiden

tuntien aikana hän oli nähnyt niiden ilmeiden muuttuvan äärimmäisen

tylyistä äärimmäisen lempeiksi, ja hämmentyneenä hän aprikoi,

minkälainen oikeastaan oli luonteeltansa tuo isä, josta hän tiesi

niin vähän, josta hän saisi tietää enemmän »oikealla hetkellä». Hänen

muistellessaan Saint Hubertin lupaamia paljastuksia kävi kylmiä

pelonväristyksiä hänen ruumiinsa läpi. Kirkastaisiko vai synkistäisi

se tarina — se vanha tarina, joka hänen oli kuultava — sitä tummaa

varjoa, joka hänen lapsuudestansa saakka oli väikkynyt hänen yllään?

Murskaisiko sen tunteminen kaiken lapsuusaikaisen uskon, kaikki ne

ihanteet, joihin hän oli kiinnittänyt luottamuksensa? Hän punastui

kovasti ja sadatteli itseänsä. Miten saattaisi sellainen olla

lainkaan mahdollista? Jo sekin, että se ajatus oli johtunut hänen

mieleensä, tuntui uskottomuudelta, rakastetun vainajan muiston rumalta

herjaukselta. Mutta jotakin täytyi siinä sittenkin olla; muutoin ei

Saint Hubert olisi puhunut sillä tavoin.

Hänen itsevarmuutensa tuntui yht'äkkiä häviävän. Tuntui siltä kuin

olisi luja pohja, jolla hän oli niin monta vuotta seisonut, äkkiä

pettänyt hänen allansa ja hän olisi jäänyt tuijottamaan epäilyksen ja

epävarmuuden ammottavaan kuiluun.

Mihin tämä kaikki veisi? Mitkä pulmat ja millaiset pettymykset vielä

odottaisivat häntä tässä maassa, joka tuntui riistäneen häneltä koko

mielenrauhan? Muuttuisiko elämä enää koskaan entiselleen? Hän torjui

luotaan sen ajatuksen melkein peloissaan.

Mutta hänen katseensa viipyi vielä isän kasvoissa. Ja taaskin häntä

vaivasi sama ajatus, joka oli väikkynyt hänen mielessään edellisestä

iltapäivästä saakka, nimittäin että hän oli nähnyt jonkun tuntemattoman

samannäköisen henkilön. Yhdennäköisyys oli erehdyttävä, vaikka ei

tuntunutkaan täydelliseltä, mutta kuitenkin siksi silmäänpistävältä,

että hän pinnisti aivojansa turhaan koettaessaan muistaa, missä hän oli

nähnyt samanlaiset kasvot.

Oliko se tapahtunut Algeriassa vaiko kotosalla, oliko hän nähnyt ne

kasvot äskettäin vaiko vuosikausia sitten?

Se kysymys oli vielä ratkaisematta, kun hän näki molempien miesten

nousevan, ja sysättyänsä koiran syrjään hän kääntyi äitiänsä vastaan.

Kaikki kyynelten jäljet olivat kadonneet Dianan kasvoilta, ja

hymyilevänä ja hillittynä hän seisoi hetkisen, tarjoten kauniin näyn

miellyttävässä, ruumiinmukaisessa, valkeassa puvussaan hopealla

kirjailtujen, mustien verhojen muodostamaa tummaa taustaa vasten.

Sitten hän teki pienen teennäisen katumuksen eleen ja astui eteenpäin.

»Oletteko kaikki nääntymäisillänne nälkään?» sanoi hän hilpeästi. »Olen

myöhästynyt liian paljon edes pyytääkseni anteeksi, joten en enää

hiisku siitä mitään. Mutta minua puistattaa, kun ajattelen, millaista

liemi on.»

»Kiehuvaa otaksuttavasti.»

»Mainiota, kuten se aina on.»

Sheikki ja Saint Hubert puhuivat yhtä aikaa, ja kun edellinen meni

ovelle taputtamaan käsiänsä kutsuakseen palvelijoita, istuutui

jälkimäinen emännän vierelle ja kääntyi hänen puoleensa, hymyillen

tavalliseen miellyttävään tapaansa.

»En olisi huolissani liemestä, Diane. En usko minkään pystyvän

järkyttämään vanhan ystäväni Benalian mielen tasapainoa. Keskustelin

tänä aamuna hänen kanssansa pitkän tovin — ihmeellinen mies, ei näytä

lainkaan vanhentuvan. Hän kertoi hankkineensa uuden vaimon — vanha,

paatunut riiviö — ja keksineensä uuden kastikkeen cous-couseja varten.

Ja erikoisemmin tuntui häntä kiinnostavan kastike.»

»Se sopii», huomautti sheikki kuivakiskoisesti istuutuessansa

paikalleen. »Benalian vaimot ovat olemassa ainoastaan hänen

keitoksiensa maistamista varten. Jos he jäävät henkiin, saamme uuden

ruokalajin. Tavallisesti he sortuvat kuolemaan. Hartaasti toivon,

että viimeksi hankittu vaimo on maistanut uutta kastiketta, jos sitä

mielitään tarjota meille tänä iltana.»

Diana pudisti hänelle päätänsä moittivasti.

»Älä kuuntele häntä, Caryll!» kehoitti hän hymyillen. »Asia ei

todellisesti ole niin pahasti kuin kuulostaa, vaikka minun täytyy

myöntää, että vanhan kokkimme avioliittoasiat ovat enemmän tai vähemmän

sekavat. Enkä minä hyväksynyt cous-couseja, kun hän ehdotti niitä tänä

aamuna. Otaksuttavasti sait niistä kylliksesi tänne tullessasi, etkö

saanutkin.»

Tämä kysymys näytti suorastansa tekevän Caryllista huomion

keskipisteen, ja puna lehahti nopeasti hänen herkille poskillensa.

»Sehän on — opittu maku, eikö olekin?» änkytti hän jonkun verran

epävarmasti.

Saint Hubert silmäili hämmentynyttä poikaa pöydän ylitse ilkamoiden.

»Se on turhaa, Caryll», virkkoi hän nauraen. »Sinun on tunnustettava

suoraan, ettet ole kertaakaan tehnyt sitä koetta. Caryllin

suhtautuminen cous-couseihin», jatkoi hän, kääntyen muiden puoleen,

»muistuttaa kahta viehättävää amerikkalaista naista, jotka kohtasin

Biskrassa muutamia vuosia sitten. He olivat juuri palanneet sinne

tehtyänsä lyhyen retken aavikolle ja olivat pursuavan innoissansa

kaikesta — paitsi cous-cousista. Heidän muassaan ollut kokki oli

nähtävästi ollut hyvin ihastunut omaan kansallisruokaansa ja

säännöllisesti joka ilta tuonut sitä heille kukkuraisen maljakon. Ja

yhtä säännöllisesti olivat he joka ilta haudanneet annoksensa hiekkaan

teltan alle haluamatta loukata hänen tunteitansa jättämällä ruuan

koskematta. He kertoivat joka aamu leiriä purettaessa kärsineensä

sieluntuskia pelätessänsä, että kammottavat jätteet kaivettaisiin

maasta kokin syyttävien silmien näkyviin ja heidän arvonsa olisi

ikuisesti mennyttä.»

Kun päähuomio siten oli siirtynyt pois Caryllista, kykeni hän yhtymään

sitten seuranneeseen nauruun, ja keskustelun käydessä yleisemmäksi

muuttui hänen olonsa keveämmäksi, ja hän oli vähemmän jäykkä ja

itsetietoinen kuin kertaakaan tulonsa jälkeen.

Vieläkin pidättyvänä ja luonnostansa harvapuheisena hän ei paljoakaan

edistänyt toisten niin keveästi jatkamaa kerkeätä puhetulvaa, mutta

hänelle lausutut huomautukset eivät enää nostaneet punaa hänen

poskillensa, eikä hän änkyttänyt, ja hänen vastahakoisuutensa ja

jyrkkyytensä lieventyivät joka hetki.

Puhuttiin paljon sellaista, mistä hänellä ei ollut aavistustakaan,

ja hänellä oli aikaa katsella ympärilleen ja panna merkille

yksityiskohtia, joita hän omiin mietteisiinsä vaipuneena ei ollut ennen

välittänyt tarkkailla.

Yhä enemmän ihmetellen hän huomasi mielenkiintonsa ympäristöään kohtaan

yhä kasvavan. Vaikka teltan kalusto olikin barbaarinen ja näytti

hänestä oudolta, täytyi hänen myöntää, että kallisarvoinen sisustus

oli näöltänsä sopusointuinen ja järjestetty aistikkaasti. Ja tarkemmin

silmäillessänsä hän näki useita pikku piirteitä ja esineitä, jotka

olivat todistuksena naisen kädestä.

Kummallinen koti englantilaiselle naiselle — ja kummallinen nainen,

joka oli onnellinen ja tyytyväinen sellaisessa ympäristössä!

Hän vilkaisi äitiinsä salavihkaa. Varmistuttuansa siitä, ettei häntä

huomattu, hän sitten katsoi tarkemmin, katseli niin kauan, kunnes hänen

mielessänsä alkoi heikosti liikkua jotakin, mitä hän luuli pelkäksi

ihailuksi, mutta mikä nopeasti muuttui syvemmäksi, lämpöisemmäksi,

sydäntä oudosti sykähdyttäväksi tunteeksi.

Kuinka nuorelta äiti näyttikään — kuinka järjettömän nuorelta ollakseen

hänen äitinsä! Hänen oli vielä vaikea uskoa, että tuo nainen oli hänen

äitinsä. Hän oli kuvitellut äitiänsä niin toisenlaiseksi. Koskaan hän

ei ollut kuvitellut äitiänsä lähimainkaan tuollaiseksi, ei koskaan

luullut häntä niin kauniiksi — niin kauniiksi ja niin herttaiseksi.

Hänen äitinsä! Se käsite, joka ennen oli ollut pelkästään sanontatapa,

sai äkkiä uuden, ihanan merkityksen, joka aavistamatta nosti perin

häiritsevän möhkäleen hänen kaulaansa.

Uusi tunne kiskaisi hänet pyörteeseensä, ja hän koetti hillitä

sitä, säilyttää mielensä tasapainon, mutta ei kyennyt irroittamaan

katsettansa viehkeistä kasvoista, jotka nyt näyttivät tuhat kertaa

kauniimmilta ja armaammilta. Ja ikäänkuin hänen värähtämättömän

katseensa vaikutuksesta käänsi äiti päätänsä ja hymyili hänelle, ja

sekunnin ajan hän näki äitinsä kyynelsumun lävitse. Vimmastuneena

itseensä hän räpytti silmiänsä haihduttaaksensa kyyneleet, ja viisaana

ihmistuntijana ei Diana ainoallakaan merkillä osoittanut nähneensä

niitä. Vain hänen kätensä kosketti Caryllin kättä ikäänkuin vahingossa.

Ja äidin pehmeiden, lämpimien sormien nopea hipaisu värähdytti

Caryllia niin oudosti, ettei hän ollut milloinkaan sellaista kokenut;

hän antautui vastustelematta luonnon äänen johdettavaksi, ja hänen

sydämessään heräsi äitiä kohtaan lämmin kiitollisuus ja rakkaus. Mutta

kovin huolissaan siitä, etteivät vain muutkin olisi nähneet hänen

heikkouttaan, hän vilkaisi vaivihkaa sheikkiin ja Saint Hubertiin ja

hengitti keveämmin nähdessään, että he olivat syventyneet keskusteluun

eivätkä olleet huomanneet mitään.

Helpotuksesta huoaten hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja salli

ajatustensa lähteä uudelle ladulle, joka oli äsken avautunut.

Päivällinen oli melkein lopussa.

Hiljaa liikkuvat arabialaiset palvelijat olivat poistuneet, ja vain

Gaston oli jäänyt jälelle, tarjoillen kahvia, joka oli valmistettu

nuotiolla teltan ulkopuolella.

Keskustelu oli hetkiseksi katkennut.

Äänettömyyden lopetti sheikin ääni, herättäen Caryllin aatoksistaan,

joihin hän oli vaipunut.

»Menetkö pohjoiseen vaiko etelään lähtiessäsi luotamme, Raoul, vai

aiotko palata suoraan Ranskaan?»

Kului minuutti tai pari, ennenkuin Saint Hubert vastasi. Hänen

katseensa oli haaveksivasti suunnattu lautaseen, ja hän järjesteli

pientä kasaa taatelin sydämiä hopeisen hedelmäveitsensä kärjellä.

»En aio palata Ranskaan», sanoi hän vihdoin, »vaan lähteä Marokkoon.»

Hänen vastauksensa kuulosti omituisen arvelevalta, ja hänen äänessänsä

oli synkkyyden häive, minkä vuoksi sheikki nopeasti katsahti häneen.

»Onko sinulla joku määrätty tarkoitus?» tiedusti hän.

Saint Hubert katsoi häneen ja nyökkäsi. »On hyvin määrätty tarkoitus»,

sanoi hän tyynesti. »Aion mennä etsimään Réné de Chaillesin murhaajaa.»

Dianalta päässyt hiljainen ähkäisy hukkui sheikin syvä-ääniseen

huudahdukseen.

»De Chaillesin murhaajaa», kertasi hän epäilevästi. »_Bon Dieu_, luulin

sinun jo kokonaan lakanneen toivomasta löytäväsi hänet. Et ole puhunut

siitä vuosikausiin, ja vähintään kymmenen vuotta sitten julkaisi

hallitus tiedon hänen kuolemastaan.»

»Tiedän sen», vastasi Saint Hubert, »mutta omassa mielessäni en ole'

koskaan ihan varmasti uskonut, että se tieto hänen kuolemastaan oli

paikkansapitävä. En tahdo vihjata, että viranomaiset olivat millään

tavoin leväperäisiä tai etteivät he koettaneet kaikin käytettävissä

olevin keinoin saada häntä kiinni. Mutta minusta eivät esitetyt

todistukset olleet sitovia — eikä ruumista löydetty. Mieskohtaisesti on

minulla koko ajan ollut sellainen tunne, että hän on vielä elossa, että

hänet vielä kerran saadaan kiinni ja tuodaan vastaamaan tihutyöstään.

Sitä varten jatkoin omia tiedustelujani kauan sen jälkeen, kun hallitus

oli toivottomana lakannut etsimästä häntä. Minulla on ollut asiamiehiä

työskentelemässä kaikkialla Algeriassa. Mutta selvyyttä ei saatu,

ja olin alkanut aprikoida, kannattiko enää jatkaa, kun viime vuonna

sain eräitä tietoja, jotka kannustivat minua uudelleen yrittämään.

Muutamalta asiamieheltäni sain sanan, että se mies tai joku hyvin

hänennäköisensä oli nähty Marokossa — hän oli maurilainen, kuten

muistanet — vaikka arveltiin hänen taaskin olevan matkalla etelään.

Ne olivat luonnollisesti hyvin huonot jäljet, mutta jotakin varmaa

ne vihdoinkin olivat, ja minä päätin seurata niitä. Omituista kyllä

kääntyi de Chaillesin perheen lakimies samalla viikolla Pariisissa

puoleeni. Kuten tiedät, Ahmed, oli Réné de Chaillesilla murhenäytelmän

aikana lapsi, noin kahden vuoden ikäinen tytär. Kun hänet murhattiin,

katosivat lapsi ja äiti samalla kertaa kun murhaajakin. Heistä ei ole

senjälkeen kuultu mitään, ja heidän kohtalonsa on salaperäisyyden

verhossa. Mutta nyt on käynyt tarpeelliseksi saada selville, onko

lapsi elossa vaiko kuollut, sillä de Chaillesin suvussa sattuneiden

yllättävien kuolemantapausten johdosta hänestä on tullut melkoisen

omaisuuden ja laajojen tilusten perijätär. On muitakin tämän perinnön

tavoittelijoita, kaukaisia sukulaisia, jotka varsin luonnollisesti

koettavat turvata omat oikeutensa, mutta oikeusistuimet eivät hyväksy

heidän vaatimuksiansa, ennenkuin on saatu varma tieto siitä, että suvun

vanhempi, Rénén tyttären edustama haara on sammunut. Tällä hetkellä

asia on siis riidanalaisena. Minä jatkan sillä välin etsintääni kahta

tarkoitusta varten — saadakseni kiinni ystävä-parkani murhaajan ja

löytääkseni hänen lapsensa tai todistaakseni hänet kuolleeksi.»

Hänen tauottuaan puhumasta syntyi hetkiseksi äänettömyys.

Hänen sävynsä ja esiintymisensä miltei keveyttä hipovan tyyneyden

nojalla ei häntä olisi saattanut pitää hellittämättömänä verikostajana.

Ja hänen kolmesta kuulijastansa ainoastaan sheikki tunsi, kuinka

julmalle päämäärälle hän oli omistanut niin monta vuotta elämästään ja

kuinka rohkeasti ja päättävästi hän oli toimittanut tiedustelujaan.

Caryllista oli tämä tarina ja sen näyttämä uusi puoli miehestä, jonka

hän oli luullut tunteneensa perinpohjin, sellainen paljastus, että

hän jäi tuijottamaan silmät levällään ja suu hämmästyksestä auki

kykenemättä heti tajuamaan kuulemansa täyttä merkitystä, mutta selvästi

käsittäen, että se loi uutta valaistusta paljoon sellaiseen, mikä oli

tuntunut hänestä hämärältä heidän oleskellessansa Tuggurtissa.

Ensimmäiseksi puhkesi puhumaan Diana, joka tyrmistyneenä oli rypistänyt

sileätä otsaansa. »Mutta milloin tämä hirveä tapaus sattui? Minkätähden

en ole milloinkaan ennen kuullut siitä mitään? Sinä tiesit siitä,

Ahmed. Miksi et ole kertonut siitä minulle?»

Sheikki kohautti hieman olkapäitänsä siirtämättä katsettaan

savukkeesta, jota hän parhaillaan viritti.

»Sinä et olisi voinut tehdä mitään, _ma mie_. Miksi olisin

tarpeettomasti tuottanut sinulle murhetta», vastasi hän kylmästi.

Mutta Diana tunsi hänet hyvin, arvasi välttelevän vastauksen salaavan

häneltä jotakin ja silmäili hetkisen puolisonsa tutkimattomia kasvoja,

ennenkuin taaskin kääntyi Saint Hubertin puoleen.

»Mikä mies herra de Chailles oli, ja minkä tähden hänet murhattiin?»

Saint Hubert ravisti päätänsä.

»Jos osaisin vastata jälkimäiseen kysymykseen, saattaisi se tehdä

etsintäni helpommaksi», sanoi hän huoahtaen, »mutta rikoksen todellista

syytä ei ole koskaan saatu selville. Ainoan vähimmässäkään määrin

mahdolliselta tuntuvan viittauksen siitä sain kamelinajajalta, joka

oli retkikunnan palveluksessa murhenäytelmän aikana ja joka yksin jäi

henkiin kertomaan de Chaillesin seuruetta kohdanneesta verilöylystä.

Hän itsekin oli pahasti haavoittunut ja kuoli vammoihinsa joitakuita

viikkoja myöhemmin El-Uedin pienessä sotilassairaalassa. Juuri siellä

hänet tapasin ja kuulin häneltä sen vähän, mitä tästä surullisesta

tapauksesta tiedän. Mutta kertomukseni ymmärtäminen on helpompi, jos

kerron kaikki aikajärjestyksessä.

»Réné de Chailles oli vanhimpia ystäviäni. Hän oli kreivi de Chaillesin

nuorin poika. Hänen isänsä maatila oli rajakkain meidän tilamme kanssa

Dauphinéssa, ja hänen sukunsa kuuluu Ranskan vanhimpiin. Hän oli aina

haaveilija ja uneksija, mutta samalla kertaa miellyttävimpiä miehiä,

mitä milloinkaan olen tavannut — ja itsepäisimpiä. Kun hän oli nuorempi

poika, ei hänen perintöosuutensa ollut suuri, mutta tyytyväisenä

vähäisiin varoihinsa hän omisti elämänsä tieteellisille tutkimuksille,

jotka hankkivat hänelle yleismaailmallisen maineen, vaikka eivät

kovinkaan paljoa aineellista etua. Mutta kirjojensa myynnistä hän sai

jonkun verran apua retkiensä kustannuksiin. Alusta alkaen viehätti

häntä Algeria ja hän katosi usein aavikolle kuukausiksi, jopa vuosiksi

yhteen menoon. Kun rahapuoli oli otettava huomioon, suoritti hän

retkensä spartalaisen yksinkertaiseen tapaan, ja hänen seurueensa oli

aina mahdollisimman pieni. Hän oli hyvin sympaattinen ja arabialaisten

suosima, ja hänen mieskohtaiset palvelijansa olivat hartaasti

kiintyneet häneen. Kun hän oli syventynyt työhönsä ja tuskallisen

ujo naisten seurassa, pidimme häntä pinttyneenä poikamiehenä, mutta

nelikymmenvuotiaana hän rakastui hyvin kauniiseen, pariakymmentä vuotta

itseänsä nuorempaan tyttöön ja meni hänen kanssaan naimisiin. Ikäerosta

huolimatta oli avioliitossa kiintymys molemminpuolinen, sillä tyttö oli

yhtä varaton kuin hän ja yhtä miellyttävä. Tyttö piti toisen köyhyyttä

vähäarvoisena seikkana ja värähteli innostuksesta ajatellessaan

pääsevänsä jakamaan miehensä villiä harhailuelämää. Aavikko ei häntä

vähääkään kammottanut, kunhan hän vain sai olla puolisonsa seurassa.

»Näin heidät heidän lähtiessään pitkälle kuherrusmatkalleen, jota

kesti siihen saakka, kun mies murhattiin, ja harvoin olen nähnyt niin

ihanteellisen onnellista paria. Näin heidät uudelleen seuraavana

vuonna Biskrassa, vähän pikku tyttären syntymän jälkeen, joka teki

heidän onnensa täydelliseksi, ja yhäti he olivat kokonaan antautuneet

toisillensa. Käydessäni siellä heidän luonansa kuulin ensi kerran

uudesta palvelijasta, jonka Réné oli pestannut monivuotisen uskollisen

palveluksen jälkeen äskettäin kuolleen, isäntäänsä alttiisti kiintyneen

palvelijan sijalle. Onnettomuudeksi en koskaan nähnyt häntä — hänet oli

lähetetty etelään järjestämään karavaania heidän vastaista retkeänsä

varten — muutoin ei sittemmin alkanut etsintäni kenties olisi koitunut

niin pitkälliseksi.

»Mutta Réné oli intoilija ja ylisteli häntä suuresti. Monessa suhteessa

epäkäytännöllisenä ja jonkun verran taipuvaisena hätäisesti mieltymään

ja pahastumaan pani kovaonninen ystäväni vain vähän arvoa suosituksiin

ja mieluummin luotti kaikissa asioissa omaan arvostelukykyynsä. Niinpä

hän myöskin harkitsemattomasti pestasi uuden palvelijansa. Mies oli

saapunut Biskraan Jumala tiesi mistä, eikä hänellä ollut suosituksia

eikä ystäviä, jotka olisivat voineet mennä takuuseen hänestä. Mutta

hänellä oli sulava kieli, ja hän voitti Rénén luottamuksen esiintymällä

hyvänä seudun tuntijana ja vakuuttamalla olevansa syvästi innostunut

Rénén työalaan.

»Tunnustan kuunnelleeni Rénén kehumista epäilevästi. Ja sain tietää

Biskrassa monen henkilön, sekä arabialaisen että ranskalaisen,

koettaneen saada hänet käsittämään, kuinka välttämätöntä hänen olisi

ollut hankkia jonkunlaisia tietoja siitä miehestä, johon hän aikoi

luottaa niin suuresti. Mutta kukaan ei kyennyt taivuttamaan häntä eikä

vaikuttamaan häneen mitään. Minäkin puhuin hänelle asiasta ja aika

voimaperäisesti puhuinkin, mutta Réné oli mielistynyt veitikkaan ja

ihan lämpeni häntä puolustaessaan. Hän selitti tavattuansa Ghabahin,

maurilaisen, vihdoinkin löytäneensä ihanteellisen palvelijan,

ensiluokkaisen karavaaninjohtajan; häntä vastaan lausutut huomautukset

johtuivat muka vain muukalaista vastaan tunnetusta kateudesta,

ja hän itse, Réné, oli täysin tyytyväinen ja luotti mieluummin

omaan mielipiteeseensä. Ja kun hän omaksui sellaisen kannan, en

luonnollisestikaan voinut enää tehdä mitään.

»He lähtivät Biskrasta, niin pian kun madame de Chailles oli kyllin

vahva matkustamaan.

»Senjälkeen en enää heitä nähnyt. Mutta seuraavien kahden vuoden aikana

sain Rénéltä kirjeen tai pari, jotka uhkuivat rakkautta hänen vaimoansa

ja lastansa kohtaan — he tuntuivat viihtyvän aavikolla ihmeen hyvin —

ja hyviä toiveita hänen retkensä onnistumisesta. Ja aina hän käytti

kovin lämpimiä sanoja oikeasta kädestänsä Ghabahista. Hänellä ei ollut

milloinkaan ollut niin hartaan altista palvelijaa, eikä hän ollut

koskaan saanut niin älykästä apua työssä, joka oli niin lähellä hänen

sydäntään. Mihin hänen sokea luottamuksensa vei, sen kuulin kuolevan

kamelinajajan huulilta El-Uedin sairaalassa. Viranomaiset tiesivät,

että olin de Chaillesin ystävä, ja sähköttivät minulle Ranskaan heti

murhenäytelmästä tiedon saatuansa, ja minä lähdin heti El-Uediin

kuullakseni mahdollisimman tarkan selostuksen seurueen ainoalta eloon

jääneeltä jäseneltä.

»Mies-poloinen oli hirveässä tilassa. Se, että hän eli niin kauan, että

hänellä oli voimia ryömiä nelinkontin useita päiviä ja öitä, ennenkuin

ohikulkeva karavaani hänet tapasi, osoittaa, kuinka sitkeässä henki on

näissä aavikkolaisissa.

»Hän tuntui päättäneen, ettei hän kuolisi, ennenkuin olisi ilmaissut

kaikki tietonsa ja varmistunut siitä, että oikeutta jaettaisiin.

»Tarinansa hän kertoi minulle kappaleittain, mikäli ja milloin hänen

voimansa sallivat, mutta hänen ajatuksensa olivat selvät, ja vaikka hän

usein toisti vakuutuksiansa, ei hän kertaakaan hairahtunut ainoassakaan

kohdassa, ei kertaakaan lausunut ainoatakaan ristiriitaista väitöstä.

»Hänen kertomuksensa oli valaehtoinen, ja hänen kostonhimonsa syynä oli

enemmän hänen rakkautensa isäntä-vainajaa kohtaan kuin häntä itseänsä

mieskohtaisesti kohdanneen vääryyden tunne.

»Hän oli verrattain nuori jäsen de Chaillesin seurueessa kuten kaikki

muutkin, jotka lähtivät hänen mukaansa viimeiselle, onnettomalle

retkelle. Samalla kun Ghabahilla oli kerrassaan tavaton vaikutusvalta

de Chaillesiin, eivät hänen palveluskumppaninsa nähtävästi lainkaan

hänestä pitäneet, vaan sekä vihasivat että pelkäsivät häntä hänen

esiintymisensä takia, joka heistä oli kammottava, mutta josta isäntä

ei tiennyt mitään. Hän oli luonteeltansa julma ja kostonhimoinen,

ja muiden epämiellyttävien piirteitten lisäksi häntä väitettiin

'pahasilmäiseksi'. Hän oli synkännäköinen, mutta hoiteli salaiset

puuhansa pirullisen taitavasti ja näyttää tietoisesti päättäneen

voittaa de Chaillesin täydellisen luottamuksen sekä samalla erottaa

hänestä kaikki hänen vanhat seuralaisensa, jotka olisivat saattaneet

sotkea hänen suunnitelmiansa. Hänen vehkeilynsä näyttävät onnistuneen

de Chaillesin lainkaan aavistamatta puuhista, jotka lopulta johtivat

hänen tuhoonsa.

»Kammoten maurilaista ja peläten hänen otaksuttuja noitatemppujaan

erosivat vanhat seuralaiset toinen toisensa jälkeen, ja heidän

sijallensa tuli uutta väkeä. Kamelinajajakin oli ollut palveluksessa

ainoastaan kuusi kuukautta, mutta siinäkin lyhyessä ajassa hän oli

oppinut rakastamaan de Chaillesia ja hänen puolisoaan, ja hän palvoi

pikku tyttöä, joka jostakin syystä oli kiintynyt häneen. Mutta Réné

pysyi yhäti sokean luottavana. Vaikka hän avoimesti valittikin vanhojen

palvelijainsa poistumista, ei hän kuitenkaan näy aavistaneen, että

heidän lähtönsä syynä oli se mies, johon hän niin ehdottomasti luotti.

Eikä kukaan uskaltanut puhua hänelle totta, ei kukaan uskaltanut

vihjaistakaan sellaista, mikä olisi hipaissut suosikkia. Pahan

maineensa turvissa maurilainen säästyi epäluuloilta. Mutta tiedettiin,

etteivät madame de Chaillesin tunteet olleet samanlaiset kuin hänen

puolisonsa, vaan että hänkin vihasi ja pelkäsi maurilaista. Mutta

viimemainitun vaikutusvalta oli niin voimakas, etteivät edes vaimon

valitukset jaksaneet järkyttää de Chaillesin luottamusta, ja hän tuntuu

pitäneen vaimonsa epäilyksiä vain naisellisena oikkuna ja suhtautuneen

niihin senmukaisesti. Leirissä kuiskailtiin, että he olivat erimielisiä

tässä ainoassa kohdassa ja että madame usein salaa itki sen tähden.

»Loppu tuli äkkiä kuin luonnonmullistus. Seurue ei ollut alunperinkään

ollut suuren suuri ja oli useiden palvelijain erottua yhä pienentynyt,

kunnes jälellä oli vain kourallinen väkeä — pari tai kolme

mieskohtaista palvelijaa ja kuusi tai seitsemän kamelinajajaa.

»Murhenäytelmän iltana syytti maurilainen palvelijoita huolimattomiksi,

kokosi kaikki leirin pyssyt ja vei ne omaan telttaansa muka

tarkastaaksensa ne. Asiat olivat kehittyneet sellaiselle asteelle,

ettei kukaan rohjennut vastustaa häntä ja miehet luopuivat aseistansa —

kenties vastahakoisesti, mutta luopuivat sittenkin.

»Kamelinajajalla, joka kertoi minulle tarinan, oli sinä iltana repivä

hammassärky, minkä vuoksi hän poistui nuotion äärestä, jonka ympärillä

muut miehet istuivat, ja paneutui pitkäksensä de Chaillesin teltan

taakse, jossa hän aina nukkui, ja koetti saada unesta kiinni, toivoen

siten unohtavansa kipunsa. Mutta uni ei tahtonut tulla hänen silmiinsä.

Ja makuupaikaltansa hän kuuli ja näki kaikki, mitä sitten tapahtui.

Myöhemmin illalla saapui maurilainen telttaan ja neuvotteli pitkään

isäntänsä kanssa. Ja hänen poistuttuansa kamelinajaja ensi kerran kuuli

de Chaillesin ja hänen vaimonsa lausuvan toisillensa eripuraisia sanoja

viimemainitun nyyhkyttäessä haikeasti, samalla koettaen suostuttaa

miestänsä tekemään jotakin, johon toinen ei myöntynyt. Sitten muuttui

kaikki hiljaiseksi, ja kamelinajaja arveli varmaankin torkkuneensa

vähän aikaa. Joka tapauksessa kului joku aika, ennenkuin mitään

tapahtui.

»Ihan äkkiä hän sitten heräsi kuultuansa syvän ähkäisyn ja sitten

tukahdutetun kirkaisun, joka sai hänet ponnahtamaan pystyyn, kylpien

hiessä kauhusta. Nähtävästi hän oli muutamia minuutteja kahdella

päällä liian säikähtyneenä liikkuakseen ja tietämättä, mitä tehdä.

Vihdoin hänen rakkautensa isäntää ja emäntää kohtaan voitti hänen

pelkonsa, ja viillettyänsä veitsellään teltan kangasseinän halki

hän tunkeutui sisälle. En ikinä unohda hänen kasvonilmeitänsä,

kun hän kertoi näkemästään. De Chailles virui selällään matolla,

kuolleena, veitsenpistos sydämessänsä; madame de Chailles, joka

myöskin oli kuollut tahi pyörtynyt, virui puolisonsa ruumiin päällä

kasvot painettuina vainajan veristä rintaa vasten; lapsi taas, joka

ilmeisesti oli ihan äsken herännyt unesta, kyyrötti heidän vierellänsä

pienien kätösten puristaessa äidin pitkää, tummaa tukkaa, huudellen

heille ja nauraen, _hyvä Jumala_, nauraen, kuten hän lapsenmielessään

otaksuttavasti arveli, hänen huviksensa järjestetylle pilalle!

»Omituista kylläkin juuri lapsen näkeminen kannusti kamelinajajan

toimimaan. Hän syöksyi teltasta aseenansa ainoastaan veitsi ja näki

viimeisen näytöksen murhenäytelmästä, joka lopulta maksoi hänenkin

henkensä. Hän ei ennättänyt varoittaa kumppaneitaan, sillä maurilainen,

jolla oli revolveri kummassakin kädessänsä, oli hänen edellään. Nuotion

valaistus teki murhamiehelle tähtäämisen helpoksi, ja mainiona ampujana

hän surmasi aseettomat ja turvattomat miehet kuin lampaat.

»Tämä kammottava, tunnoton verilöyly näyttää tehneen kamelinajajasta

raivopäisen. Ajattelematta omaa vaaraansa, voimatta toivoakaan

välttävänsä kumppaneittensa kohtaloa hän karkasi maurilaisen kimppuun,

kiljuen kuin mielipuoli, mutta hänkin sortui maahan ihan seulana

kuulanrei'istä.

»Hän tuli jälleen tajuihinsa aamuhämärissä. Kaikkialla hänen

ympärillänsä vallitsi kuolema ja peloittava hiljaisuus.

»Veressä kylpien ja lopen heikkona hän sai revityksi joitakuita

kaistaleita vainajien vaatteista, sitoi pahimmilta näyttävät haavansa

ja palasi sitten tuskallisesti telttaan. Kului vähän aikaa, ennenkuin

hän sai kylliksi terästetyksi rohkeuttansa astuaksensa sisälle. Vihdoin

hän jännitti luontoansa ja ponnistihe telttaan. De Chailles virui

vieläkin samassa paikassa, hänen näkemättömät silmänsä tuijottivat

selkosen selällään — mutta puukko oli kiskaistu irti rinnasta, ja sen

jättämä iso, ammottava haava oli jo mustanaan kärpäsistä. Mutta madame

de Chaillesista ja lapsesta ei näkynyt merkkiäkään. He olivat kadonneet

yöllä samoin kuin murhaajakin. Poissa olivat myöskin kamelit, kuten hän

myöhemmin huomasi, ja niiden muassa eräitä arvokkaimpia leiritarpeita.

»Koko sen päivän hän makasi teltassa seuranansa vainaja, odottaen

yötä, sillä heikkona ollen hän pelkäsi kuumaa auringonpaahdetta ja

korppikotkia, jotka jo hyörivät kammottavassa puuhassaan nuotion

harmaan tuhkan ympärillä. Mutta illan viiletessä, kun haaskalinnut

olivat vihdoin ahmineet vatsansa liian täyteen kyetäkseen liikkumaan,

hän hoippui kuutamoiselle aavikolle ja aloitti ihmeellisen ja

sankarillisen taivalluksen, josta hän ei myöhemmin muistanut mitään

muuta kuin sietämättömän janon, sietämättömän tuskan, sietämättömän

väsymyksen.

»Kuten jo mainitsin, tapasi hänet vihdoin ohikulkeva karavaani,

joka toi hänet El-Uediin. Hän kuoli onneksi elettyänsä kyllin kauan

kertoakseen tarinansa ja iloissansa siitä, että hänen vannomansa kosto

täytettäisiin, vaikka hän itse ei saanut elää ollaksensa siinä mukana.»

Saint Hubertin ehdittyä murheellisen kertomuksensa loppuun syntyi

hetkiseksi jännittynyt hiljaisuus.

Kokonansa niiden tuskaisten ajatusten vallassa, joita hänen oman

kaunopuheisuutensa niin eloisan todelliseksi tekemä kuvaus oli

herättänyt, hän yritti virittää savukkeen, mutta tulitikku tuskin pysyi

hänen vapisevissa sormissaan, ja viskattuansa sen pois hän nojautui

taaksepäin tuolissaan, jääden värähtämättä katselemaan pöytää, jonka

takaa Caryll tuijotti häneen epäillen ja kauhistuneena. Diana taas

istui kalmankalpeana ja jäykkänä, vaaleat huulet tiukasti yhteen

puristettuina, levällänsä olevat silmät sumeina kyynelistä. Ainoastaan

sheikki näytti pysyvän rauhallisena, osittain sen vuoksi, että hän

oli kuullut tämän järkyttävän tarinan jo aikaisemmin, osittain siitä

syystä, että hän harvoin salli tunteittensa sellaisissa oloissa

näkyvästi purkautua julki.

Mutta hänenkin kasvoissansa oli synkempi vivahdus, ja hänen syvä

äänensä oli tavallistakin syvempi, kun hän vihdoin puhkesi puhumaan.

»Entä rikoksen aihe?» virkkoi hän hitaasti. »De Chailles oli niin

tunnetusti köyhä, etteivät hänen rahansa saattaneet kiihoittaa

murhaajaa, hänen vähäiset tavaransa niin pieniarvoisia, ettei niiden

tähden olisi kannattanut ryhtyä niin hurjaan yritykseen. Maurilaisella

täytyi olla joku muu ja voimakkaampi kiihoke kuin pelkästään halpa

ryöstäminen. Vain yksi ratkaisu tuntuu mahdolliselta — hän halusi

omaksensa naista.»

Saint Hubertin huulet puristuivat tiukemmalle.

»Otaksuttavasti», myönsi hän raskaasti. »Se ainakin oli kamelinajajan

mielipide. Hän oli kerran tai pari nähnyt Ghabahin katselevan madame

de Chaillesia hyvin omituisesti, mutta hän ei ollut rohjennut

vihjaistakaan sellaisesta edes kumppaneillensa. Suokoon Jumala, että

rouva de Chailles kuoli pian, kovaosainen poloinen!» lisäsi hän

väristen.

»Suokoon Jumala niin!» jupisi sheikki. »Hän on joskus armollisempi

kuin ihmiset.» Ja kerrankin hänen rautainen tahtonsa laukesi, hänen

tavallisesti tyyni äänensä kuulosti epävarmalta ja pingoittuneelta,

ja hänen vaimonsa kasvoihin suunnatut tuliset, tummat silmät saivat

sanomattoman suruisen ilmeen.

Liikkuiko Dianan mielessä sama ajatus, mietti hän sietämättömän

sieluntuskan vihloessa hänen rintaansa. Olivatko hänenkin ajatuksensa

siirtyneet välivuosien taakse siihen aikaan, jolloin hän itse oli

virunut tässä samassa teltassa armottoman vangitsijan jalkojen

juuressa, itkien, valittaen ja rukoillen kuolemaa. Käsittikö hän

nyt, minkä tähden Ahmed ei ollut koskaan kertonut hänelle madame de

Chaillesin hirveätä tarinaa?

Hellittämätön katumus, joka oli kalvanut sheikkiä kaikkina sitä

seuraavina, onnellisina vuosina, ei ollut milloinkaan tuntunut niin

raatelevalta, ja karvaan tuskallinen muisto sai hänen väkevän kätensä

puristumaan suonenvedontapaisesti nyrkkiin.

Mutta Dianan kyyneleisissä silmissä ei näkynyt murheellisen muiston

varjoa, eikä häneltä päässyt surkea huudahdus kuulostanut johtuvan

siitä, että hän ajatteli itseänsä. »Entä jos hän olisi vieläkin elossa,

voi, Raoul — jos hän vielä eläisi!»

Saint Hubert teki äkkiä kammoisen eleen.

»Rukoilen Jumalaa, ettei hän ole», sanoi hän nopeasti. »Rukoilen

Jumalaa, että kun hän antaa sen miehen käsiini, tapaan hänen seurassaan

vain lapsen — kreivitär de Chaillesin», lisäsi hän äänensä särähtäessä

omituisesti.

»Mutta nyt hän on varmasti jo nainen, tämä sinun kreivitär de

Chaillesisi», huomautti sheikki, saaden vaivoin malttinsa takaisin.

»Oletko unohtanut, kuinka monta vuotta sitten hänen isänsä murhattiin?»

Saint Hubert hymyili surumielisesti.

»Nainen, niinpä niin, tai ainakin naiseksi tulemassa», vastasi hän.

»Hänen täytyy olla noin seitsentoistavuotias — jos hän on hengissä.

Se unohtuu minulta aina. En koskaan osaa ajatella muuta kuin lumoavaa

pikku tyttöä, jonka näin Biskrassa.»

»Lapsi-parka — äiti-raukka», kuiski Diana. »Olisi ollut paljoa, paljoa

parempi, jos he olisivat kuolleet silloin, ollessansa onnellisia.»

»Tuhat kertaa parempi», vahvisti Saint Hubert kerkeästi, »mutta

kukapa olisi silloin osannut kuvitella, mikä heitä odotti. Kuka olisi

aavistanut, mikä tulevaisuus oli varattu pienelle tummasilmäiselle

lapsoselle?»

Sheikki kääntyi äkkiä hänen puoleensa kasvoillansa omituinen ilme.

»Entä jos etsintäsi saa palkkion — jos löydät tämän tytön?» virkkoi hän

huomattavan miettivästi. »Vieläkö toivot — katsoen siihen, millainen

hänen elämänsä on otaksuttavasti ollut — _voivasi_ viedä hänet takaisin

Ranskaan, palauttaa hänet perittyyn asemaansa?»

Saint Hubert kohautti melkein toivottomasti olkapäitänsä ja ravisti

hitaasti päätänsä.

»Jumala tietää», vastasi hän huoaten. »Koetan olla sitä ajattelematta.

Jo riittää täksi päiväksi — en voi muuta kuin jatkaa etsintääni ja

rukoilla, että armahtavainen isä on nähnyt hyväksi suojella häntä —

miltei välttämättömästi», lopetti hän äänensä alentuessa kuiskaukseksi.

Ja nojaten kyynärpäätänsä pöytään hän varjosti silmiään kädellänsä.

Ja taaskin vallitsi huoneessa hiljaisuus, ja sen aikana kaikkien

ajatukset olivat keskittyneet liikuttavaan tarinaan, jota he olivat

kuunnelleet monenlaisten tunteitten raastamina.

Koko kertomuksen kestäessä eivät Caryllin silmät olleet

hievahtaneetkaan Saint Hubertin kasvoista. Hänen arkatuntoista

mieltänsä kuohutti aavikolla tapahtuneen murhenäytelmän saastainen

kammottavuus, ja hän tunsi epämääräistä siveellistä loukkaantumista.

Siveellisesti terveenä hän ei ollut koskaan antautunut pohtimaan

alkeellisia intohimoja, jotka kannustivat ihmisiä väkivaltaisiin ja

häpeällisiin tekoihin. Sellaisia sattui, sen hän tiesi, mutta ei ollut

milloinkaan sallinut ajatustensa viipyä niissä, ja tähän saakka ne

olivat tuntuneet hänestä vain pieniltä mahdollisuuksilta, jotka olivat

perin kaukana hänen omasta hyvin järjestetystä ja proosallisesta

elämästään.

Tänä iltana hänelle oli eloisasti esitetty himo julmimmassa muodossaan

ja sellainen rikos, joka inhoitti häntä, mutta samalla pani hänet

ajattelemaan ja myllersi hänen ritarillisia vaistojansa pohjia myöten.

Hänen hengityksensä muuttui nopeammaksi, samalla kun hänen sydämensä

alkoi äkkiä sykkiä raskaammin. Miksi hän ajatteli Tuggurtia ja hentoa

arabialaista tyttöä, jolla oli murheelliset silmät ja joka oli tehnyt

häneen niin syvän vaikutuksen? Muistuttaisikohan Saint Hubertin etsimä

kadonnut perillinen _häntä_ missään suhteessa? Ylellinen teltta tuntui

häipyvän hänen näkyvistänsä, ja hänen silmiensä edessä väikkyi taaskin

varjoisa palmutarha, jossa hän oli kerran kohdannut tytön, ennenkuin

kohtalokas ilta oli pyyhkäissyt viimemainitun pois hänen elämästään.

Haaveillessaan hän unohti nykyisyyden, unohti kaiken muun paitsi

lyhyttä romaaniansa, joka oli ollut niin suloinen ja niin pian loppunut.

»_Salaamaleikum_!»

Caryll palasi maanpinnalle hätkähtäen. Hänen kuulemansa syvä, pehmeä

ääni oli hänen isänsä, ja aluksi hän luuli sheikin puhuneen.

Mutta kun hänen äitinsä äkkiä huudahti ja ponnahti pystyyn, kääntyi hän

vikkelästi oveen päin, jota kohti äiti riensi kädet ojossa.

Ja hiljaa ähkäisten hän retkahti taaksepäin tuolissaan, hänen kasvonsa

lehahtivat kalmankalpeiksi ja hänen sormensa vuoroin puristuivat

nyrkkiin, vuoroin avautuivat hänen taaskin tuijottaessaan saman

kookkaan, arabialaispukuisen miehen kauniisiin, uhkaaviin kasvoihin,

jonka hän oli nähnyt _café mauressa_ Tuggurtissa.

Hänessä leimahti vimmainen kiukku, kun hän äkkiä oivalsi, miten asia

oikeastaan oli.

Siinä siis syy, minkä tähden hänen isänsä kasvot olivat näyttäneet

niin omituisen tutuilta! Niiden kaikki piirteet olivat samanlaiset.

Vain se, ettei isän otsassa ollut isoa, rumentavaa naarmua, joka oli

muuttanut nuoremman miehen näköä, oli estänyt hänet huomaamasta sitä,

mikä hänestä nyt oli niin silmäänpistävää. Hänen veljensä! Hyvä Jumala,

millainen sekasotku ja mikä häpeä!

Saattoiko äiti, joka niin innokkaasti syöksyi tulijaa vastaan, lainkaan

aavistaa, millaista oli sen pojan elämä, jota hän tervehti, osoittaen

riemuansa niin kiihkeästi? Jos hän olisi tiennyt siitä, mitä hän,

Caryll, oli nähnyt Tuggurtissa, niin eikö hän pikemminkin olisi

väistänyt vastatullutta, tuntien samanlaista inhoa ja vastenmielisyyttä

kuin Caryll nyt nähdessänsä hänet voimakkaassa syleilyssä, josta hän

olisi tahtonut kiskaista äidin pois ikäänkuin se olisi ollut halventava

ja häpäisevä.

Oman raivoisan harminsa sokaisemana hän ei huomannut, kuinka Dianan

puoleen taivutetut kovat, nuorekkaat kasvot pehmenivät, eikä kuullut

hellästi kuiskattuja sanoja: »Pikku äiti, pikku äiti», jotka äidille

korvasivat monta viikkoa kestäneen levottomuuden ja jännityksen.

Ja kun pitkä syleily vihdoinkin päättyi, tunsi hän vieläkin syvempää

vihaa ja halveksumista tarkkaillessaan, kun nuorempi Ahmed ben Hassan

rehentelevin askelin ja ryhti miltei uhmaavana verkkaisesti meni

huoneen poikki isänsä luokse.

Hänellä oli ennakolta halu tuomita, ja hän arvosteli yksinomaan

ulkonäön perusteella. Hänen oli mahdoton tietää, millaista sisäistä

vapistusta ja arkailua tuo teennäinen rehentely salasi.

Sheikki ei ollut liikahtanut eikä virkkanut mitään nuoremman poikansa

äkillisen ja jossakin määrin draamallisen saapumisen jälkeen. Hän oli

paikaltansa saattanut nähdä, mitä toiset eivät olleet huomanneet,

ennenkuin syvä-ääninen arabialainen tervehdys oli kiinnittänyt heidän

huomionsa tulijaan, josta hän ei ollut tietääksensäkään. Hän ei ollut

lausunut sanaakaan eikä tehnyt minkäänlaista merkkiä, ja hänen mielensä

oli näennäisesti kokonaan syventynyt hänen polttamaansa savukkeeseen.

Ja mustat kulmakarvat painuneina syviin ryppyihin hän nyt odotti Pojun

lähestymistä yhtä äänettömänä. Eikä hän puhunut, ennenkuin hänen

poikansa, joka oli nopeasti kumartunut koskettamaan huulillansa isänsä

olkapäätä, jälleen seisoi suorana hänen edessänsä, katsoen häneen

värähtämättömin silmin, joissa oli omituinen uhman ja vetoomuksen

sekainen ilme. Ja sitten hiljaa ja nopeasti lausuttuja muutamia

arabialaisia sanoja eivät erottaneet muut korvat kuin ne, joille ne

olivat tarkoitetut.

Poju ei vastannut mitään, kun sheikki herkesi puhumasta, mutta hänen

kätensä kohosi koneellisesti otsalle tervehdykseksi, joka oli yhtä

nöyrän kunnioittava kuin heimon minkä jäsenen hyvänsä, ja sitten hän

vasta kovin väkinäisesti hymyillen kääntyi tervehtimään Saint Hubertia,

jonka riemullinen tervehdys olisi tullut pitemmäksi, jollei Diana olisi

sekaantunut väliin ja nauraen pannut vastalausetta.

»Älä anasta häntä kokonaan itsellesi, Raoul! Luovuta hänet Caryllille

minuutiksi! Tahtoisin nähdä poikieni pudistavan toistensa kättä.»

Mutta hänen onnekkaista kasvoistansa huolimatta paljasti hänen äänensä

värinä mielenliikutuksen, jota hän koetti salata, ja kyyneleet olivat

pulpahtamaisillaan esille hänen katsellessansa kohtausta, jota hän oli

niin kauan toivonut ja odottanut.

Ja Caryllia kuohutti yhtä voimakas mielenliikutus kuin äitiäkin,

mutta erilaisesta syystä, kun hän nousi seisomaan ja sopersi jotakin

vastaukseksi keveästi tervehtivälle nuoremmalle veljellensä, jonka

tummissa, häneen tuijottavissa silmissä oli uhkaava varoitus omituisena

vastakohtana kohteliaille tervetuliaissanoille.

Hänen veljensä — hänen kilpakosijansa!

Enää hän ei häpeillyt rakkauttansa, joka oli käynyt heikoksi, mutta

nyt taaskin tulvahti hänen sydämeensä melkein ylivoimaisen väkevänä,

ja häntä halutti ääneensä huutaen kertoa heitä niin kummallisesti

yhdistävästä salaisuudesta ja puristaa totuus noilta pilkallisilta,

hymyileviltä huulilta.

Koska _hän_ oli täällä — miten oli käynyt hänen uhriksensa joutuneelle

avuttomalle tytölle?

Mustasukkaisuudesta ja raivosta vapisten Caryll pakottautui tarttumaan

kapeaan, ruskeaan käteen, joka oli ojennettu häntä kohden.