IV

Kahvilan ulkopuolella nuorempi Ahmed ben Hassan seisoi hetkisen

pimeässä, kuunnellen rakennuksesta tunkeutuvaa hälyä, ja silmäili

tutkivasti ympärilleen, samalla kiskoen hartioiltansa burnusin ja

kietoen sen tytön hervottoman vartalon ympärille.

Hänen huulillansa väikkyi hymy, kun hän otti verhotun pikku olennon

syliinsä ja vilkaisi sinnepäin, missä sudanilaisen vahdin olisi pitänyt

olla, mutta missä häntä ei ollut. Oli siksi pimeä, ettei hän erottanut

mitään, mutta sillä taholla vallitseva hiljaisuus ilmaisi hänelle,

että Ramadan ja S'rir olivat menestyksellisesti suorittaneet osansa

seniltaisesta työstä.

Puristaen köykäistä taakkaansa lujemmin hän kääntyi keveästi juoksemaan

Kuninkaitten haudoille päin ikäänkuin poistuaksensa Tuggurtista.

Olisi ollut liian uskallettua palata samaa tietä, jota hän oli tullut.

Kaupunkiin pääsi muita, syrjäisempiä polkuja pitkin, ja sinä yönä

sopivat ne paremmin hänen tarkoitukseensa. Hän juoksi yli puolitoista

kilometriä hidastamatta vauhtiansa, rientäen löyhällä maaperällä

kevyesti ja väsymättömästi, tuskin huomaten tytön vähäistä painoa.

Koska hän kahvilasta lähdettyänsä ei ollut nähnyt ketään, oli hän

varma, ettei häntäkään ollut kukaan nähnyt. Ja hänen ympäristönsä

kaamea yksinäisyys ja tähtikirkkaan yön juhlallinen kauneus tuntuivat

olevan kummallisesti sopusoinnussa hänen mielialansa kanssa.

Viikkokausia hän oli haaveksinut, mitä tämä yö hänelle merkitsisi,

viikkokausia suunnitellut, mitä tämä yö hänelle toisi, ja hänen

sydämensä oli tulvillansa rajua riemua hänen kiitäessänsä hämyssä.

Melkein voittamattomista vaikeuksista huolimatta hän oli tehnyt sen,

mitä oli päättänyt tehdä, ja hänen kostonsa ensimmäinen osa oli

toteutettu.

Ja tämä kaivattu kosto oli ollut mahdollinen Ramadanin ja S'ririn

avulla. Ilman heitä hän ei olisi kyennyt tekemään mitään, sillä ilman

heitä hän ei olisi edes jäänyt henkiin täyttääkseen suuren valansa,

jonka hän oli vannonut viruessansa köytettynä ja avuttomana kehnossa

majassa. He olivat hänet sieltä löytäneet. Ilman pienintäkään epäilystä

hän tiesi, mikä hänen kohtalonsa olisi ollut, jolleivät he olisi

tulleet. Hän oli kuullut liian paljon, arvannut liian paljon sellaista,

mikä oli vaarallista niiden miesten turvallisuudelle, jotka olivat

houkutelleet hänet ansaan. Ilman Ramadania ja S'ririä hän olisi kuollut

seuraavana päivänä ja hänen kuolemansa olisi ollut kauhea.

Niiden kammottavien kärsimystuntien muisto seuraisi häntä koko elämän.

Hänen kasvonsa olivat kosteina hiestä hänen nyt ajatellessansa sitä.

Hän oli jo melkein lakannut toivomasta, kun Ramadanin leveät hartiat

olivat kohonneet pienen ikkunan tasalle, ikuisuudelta tuntuvan ajan hän

oli odottanut, hikoillen toivon ja pelon sekaisesta tunteesta, sillä

aikaa kun veljespari uurasti murtaessansa tietä sisälle, ja hän oli

täydelleen pyörtynyt, kun S'rir oli leikannut poikki hänen turtuneita,

voimattomia jäseniänsä kahlehtineet siteet.

Muutamista sitä seuranneista tunneista hän ei muistanut mitään. Hän

ei ollut aavistanutkaan, kuinka yli-inhimillisesti hänen palvelijansa

olivat ponnistelleet kiskoessansa hänen tarmotonta ruumistansa ahtaasta

aukosta, ei muistanut mitään ratsastuksesta, jonka aikana hän oli

levännyt tajuttomana Ramadanin voimakkailla käsivarsilla S'ririn

seuratessa käyttäen hänen ratsuansa, jonka he olivat löytäneet,

ennenkuin olivat seuranneet hänen jälkiänsä autioon kylään, johon hänet

oli viety.

Hänet oli herättänyt kipu, kun hänen nyrjähtänyt olkapäänsä oli

kiskottu paikoillensa. Ja tajuihinsa tultuaan hän oli ponnekkaasti

pannut vastaan seuralaistensa koettaessa taivuttaa häntä palaamaan

isänsä leirille. Hän oli vannonut valan, eikä mikään voima maan päällä

saisi häntä luopumaan siitä. Ja vähitellen hän oli suostuttanut

palvelijansa, kunnes he halusivat kostoa yhtä kiihkeästi kuin hän

itsekin.

Mutta heidän esittämänsä nopea, harkitsematon kosto oli hylätty ja

sensijaan valittu hienompi ja hivelevämpi tapa. Ne, jotka arkailematta

olisivat olleet valmiit tappamaan hänet, ansaitsisivat kuoleman, mutta

hänen oli otettava huomioon muutakin kuin omat kärsityt vääryydet.

Sitä silmälläpitäen hän oli viivytellyt vihamiestensä läheisyydessä ja

päättänyt kärsivällisesti varrota ja tähyillä, kunnes sattuma tarjoaisi

hänelle tilaisuuden. Ja odotusaika oli ollut lyhyt. Tietämättänsä oli

maurilainen edistänyt hänen suunnitelmiansa. Tytön ja ulkomaalaisten

kumppaniensa seurassa hän oli seuraavana päivänä salaa pujahtanut

tiehensä ja merkeistä päättäen ilmeisen hätäisesti lähtenyt autiosta

kylästä, jossa hän oli levännyt viikon. Ja askelittain oli pienempi

joukkue seurannut vähäistä karavaania pohjoista kohti Tuggurtiin.

Kun muukalaiset matkustivat ilman palvelijoita, oli heidän tarpeiksensa

riittänyt kameli kullekin; ja yksi kameli ja pari jäntevää pikku aasia

oli kantanut koko käärmeenlumoojan kuormaston. Vankoilla hevosilla

ratsastavista takaa-ajajista oli matka ollut ikävän vitkallinen, mutta

hidas eteneminen ja pitkät pysähdykset olivat suoneet Ahmedille aikaa

toipua osaksensa tulleesta kovakouraisesta käsittelystä. Ja voimien

elpyminen oli vain lujittanut hänen päätöstänsä.

Joka päivä oli hän käynyt hilpeämmäksi ja reippaammaksi nähdessään

voittonsa lähestyvän; ja illan toisensa jälkeen oli hän unen tuloon

saakka virunut, kuunnellen kumppaniensa rauhallista hengitystä ja

suunnitellen kostoaan.

Vihdoin oli saavuttu Tuggurtiin. Alunperin haluamatta avoimesti

näyttäytyä kaupungissa, jossa hänet tunnettiin, hän oli odottanut

hämärää, ennenkuin oli mennyt sinne muutamia tunteja maurilaisen tulon

jälkeen.

Hän oli mennyt suoraapäätä erään arabialaisen ystävänsä taloon. Tämä

ystävä rakasti velton mukavia, kalliiksi käyviä elintapoja, ja häntä

miellytti enemmän asua Ranskan pääkaupungissa kuin omassa maassansa.

Onni oli suosinut Ahmedia, joten hän oli tavannut ystävänsä kotosalla,

vaikka aikeissa seuraavana päivänä lähteä tavanmukaiselle matkallensa

Pariisiin. Muutamien selittävien sanojen jälkeen oli talo ja palvelijat

intomielisesti luovutettu hänen käytettäväkseen, ja hänen isäntänsä

oli vain pahoitellut sitä, ettei hän itse voinut jäädä ja olla mukana

seikkailussa, sillä se kiehtoi väkevästi hänen mielikuvitustansa, joka

oli vilkkaampi kuin hänen ruumiinsa.

Ja vannotettuaan isäntänsä palvelijat pitämään asian salassa hän oli

pysytellyt Tuggurtissa piilossa.

Hänen aikomuksensa ei ollut antaa viranomaisille vihiä itsestänsä,

ennenkuin hänen suunnitelmansa olivat kypsyneet. Tyttö oli toimitettava

turvaan, ennenkuin hän kävisi käsiksi maurilaiseen ja tämän

liittolaisiin.

Ja alusta loppuun saakka oli hänen suunnittelemansa rohkea kaappaus

luistanut sujuvammin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan. Auliilla,

tuhlaavaisesti jaetuilla lahjuksilla olivat Ramadan ja S'rir

helposti saaneet kootuksi kirjavan joukon oikeita paimentolaisia

ja vetelehtijöitä, jotka olivat valmiit esiintymään sellaisina.

Kaikki ne miehet olivat perin kärkkäitä liittymään yritykseen,

sillä olihan se tähdätty yksinomaan vaeltavaa maurilaista vastaan,

jonka uskonnollisia mielipiteitä he eivät hyväksyneet, ja paria

vähän tunnettua ulkomaalaista vastaan, jotka samoin kuin heidän

palkkaajansakin piileskelivät kaupungissa. Ja sillä hetkellä kuhisi

Tuggurtissa tyytymättömiä, jotka olisivat olleet valmiit ryhtymään

vaarallisempaankin seikkailuun heidän käsiinsä niin helposti

solahtaneesta, harvinaisesta palkkiosta.

Ramadanilta ja S'ririltä Ahmed oli kuullut käärmeenlumoojan _café

mauressa_ saavuttamasta menestyksestä. Heiltä hän oli myöskin saanut

tietää, että tytön oli sallittu vapaasti liikkua kaupungissa. Mutta

tytön ryöstäminen niin helpolla tavalla ei ollut miellyttänyt häntä.

Hän oli keksinyt draamallisemman ja tyydyttävämmän kostamistavan. Hän

anastaisi tytön jälleen avoimesti ja näyttäen mahtiansa niin paljon

kuin suinkin saattaisi ihan niiden miesten silmien edestä, jotka olivat

käyttäneet tyttöä syöttinä vangitaksensa hänet.

Sen tehtyänsä, mutta vasta sitten, hän koettaisi saada selville niiden

muukalaisten salaisen piilopaikan, joiden salaperäiset puheet ja käytös

olivat niin voimakkaasti herättäneet hänessä epäluuloja, ja ottaa

paremman selon heidän liikkeistänsä. Hän ei voinut toimia pelkkien

otaksumien perusteella, vaan hän kaipasi varmoja tosiasioita — selvää

juttua, jonka hän saattaisi esittää ranskalaisille viranomaisille ja

siten kostaa oman yksityisen loukkauksensa ja samalla kertaa auttaa

hallitusta.

Hänen mieltänsä oli omituinen levottomuus, joka tuntui leviävän yli

koko maan, kiinnittänyt enemmän kuin hänen isänsä oli kuvitellut,

ja hänen kestämänsä kokemus oli pannut hänet ajattelemaan syvemmin

kuin hän oli milloinkaan ennen miettinyt ajattelemattoman, nuoren

olemassaolonsa aikana.

Ajaessansa takaa omaa huvitustaan hän oli sattumalta saanut vihiä

salaisuudesta, jolla tuntui olevan uhkaavan tärkeä merkitys, ja

hurja seikkailu, johon hän oli niin kevyesti ryhtynyt, oli muuttunut

epätoivoiseksi peliksi, joka jo oli ollut vähällä maksaa hänen

henkensä. Siitä, että häntä oli erehdytty luulemaan joksikin toiseksi

kuin hän oli, oli hän alusta alkaen ollut varma. Mutta muistaen, mitä

häneltä oli kyselty ja miten häntä oli uhkailtu, hän oli alkanut uskoa,

että sattuma oli näyttänyt hänelle vilahduksen puuhista, joita siihen

saakka oli pidetty visusti salassa, ja että tämä kokoonpanoltansa outo

kolmikko oli jollakin hämärällä ja käsittämättömällä tavalla yhteydessä

sen salaperäisen kuohunnan kanssa, joka maassa vallitsi.

Hänen äskeinen hämmästyttävä näyttäytymisensä oli varmastikin

varoittanut heitä vaarasta ja saanut heidät valppaiksi. Mutta

toistaiseksi he olivat hänen ulottuvillaan, sillä jolleivät heidän

apuneuvonsa olleet paremmat kuin hänen, eivät he voineet poistua

Tuggurtista hänen tietämättään. Siitä hän oli huolehtinut. Päiviä ja

viikkoja hän oli punonut juonia ja suunnitelmia, ja tänään hän oli

korjannut voittonsa ensimmäiset hedelmät. Tänään hän taaskin piti

sylissänsä sitä naista, jota hän oli johtunut vihaamaan — mutta jota

hän kuitenkin kaipasi. Miksi hän kaipasi tätä tyttöä? Miksi tuntui

yksistään hänen omistamisensakin niin paljoa arvokkaammalta kuin niille

miehille valmistettava lisäkosto, joiden välikappaleena tyttö oli ollut?

Tässä myrskyisen rakkauden ja alkeellisten intohimojen maassa oli

moni nainen kuollut vähemmästä kuin Jasmin oli hänelle tehnyt. Mutta

hän ei toivonut tytön kuolemaa. Hän kaipasi häntä elävänä — halusi

hänen kärsivän, kuten hän itse oli kärsinyt, tuntevan hänet kohtalonsa

herraksi ja valtiaaksi. Hänen luontonsa synnynnäinen rajuus oli

vallassa hänen kulmat rypyssä katsellessaan Jasminia huulet raottuneina

kolkkoon, puhtaasti julmaan virnistykseen. Hän tiesi tytön tointuneen

pyörtymyksestään; vaikka toinen ei päästänyt äännähdystäkään, tunsi hän

hänen vapisevan käsivarsillaan, tunsi, kuinka rajusti tytön sydän sykki

niin lähellä hänen omaa sydäntänsä.

Jasmin sai vapista, olihan hän menetellyt niin petollisesti häntä

kohtaan! Hän sai pelätä, olihan hän valheilla ja kavalilla suudelmilla

houkutellut viattoman melkein varmaan kuolemaan! Hän itse oli kyllä

ollut typerä ja hupakko, mutta ei enää hautonut tyhmiä harhaluuloja.

Enää hän ei säästäisi Jasminia sen lapsimaisen viattomuuden vuoksi,

jota hän oli niin hyvin osannut näytellä. Hän pitäisi Jasminia, kunnes

tämä olisi oppinut tietämään, kuinka arvoton oli se kauneus, jolla

hän oli koettanut viekoitella hänet ansaan, kunnes halu sammuisi —

_et puis, bon soir!_ Hänen kasvonsa olivat vääntyneet katkerasta

itsepilkasta, kun hän pysähtyi hiekkaisen vierun harjalle katselemaan

ympärilleen.

Varsin läheltä kiiluvat paimentolaisleirin hiipuvat nuotiot varoittivat

häntä, että oli aika kääntyä takaisin kaupunkiin päin.

Pyörrettyänsä ympäri hän asteli pitkin, joustavin askelin, sivuuttaen

vielä muutamia yksinäisiä leiripaikkoja, jotka hän kiersi kaukaa,

muistaen äkäisiä vahtikoiria, joiden rähinä, jos ne olisivat

vainunneet hänet, olisi herättänyt nukkuvat leiriläiset. Kuu nousi

parhaillaan hänen saapuessansa eurooppalaisten pienelle, murheelliselle

hautausmaalle, joka oli lohduttomana ja syrjäisenä kaupungin laidassa,

ja vasten hänen tahtoansakin häntä puistatti, kun hän vilkaisi sen

ruostuneita aitauksia ja hajallansa olevia hiekkakumpuja.

Hän oli liian äskettäin katsonut kuolemaa silmästä silmään

ajatellaksensa nyt sitä tavalliseen välinpitämättömään tapaansa, ja pää

toisaalle käänneltynä hän käveli ripeästi eteenpäin.

Ehdittyänsä Tuggurtin ulkoreunaan hän pysytteli talojen varjossa,

edeten varovasti; hänen askeleensa irtonaisessa pehmeässä hiekassa

olivat kuulumattomat, hän pinnisti katsettaan nähdäksensä pimeässä, ja

hänen sydämensä sykki nopeammin hänen lähestyessään määräpaikkaansa.

Kerran hän oli vähällä polkaista rääsyistä myttyä muistuttavaa, erään

oven kynnykselle sykertynyttä nukkujaa, jota pimeässä oli miltei

mahdoton nähdä. Toisen kerran sai koiran äkillinen haukahdus hänet

hätkähtämään ja supattamaan hiljaisen kirouksen. Mutta hän ei kohdannut

muita keskiöisiä vaeltajia, ja asteltuansa tyhjillä, äänettömillä

kaduilla hän vihdoin seisahtui etsimänsä talon jykevän, raudoitetun

oven eteen.

Hänen hiljaa kolkutettuansa se avautui ja sulkeutui nopeasti hänen

jälkeensä, ja hän asteli kapealla, himmeästi valaistulla polulla, joka

vei avoimelle pihalle. Siellä oli sammioihin istutettuja, kukkivia

pensaita ryhmitettyinä yksinäisen palmupuun ympärille, joka kohotti

viuhkamaista latvaansa tuikkivia tähtiä kohti.

Vähäisen, tiilillä lasketun nelikulmion halki hän meni pieneen

etuhuoneeseen, joka oli koristettu vanhanaikaisilla tuliaseilla ja

metsästysvälineillä, ja sitten avaraan sisäsaliin, jossa oli sekaisin

kallisarvoisia, huolitellusti muovaeltuja arabialaisia ja ranskalaisia

huonekaluja ja joka ylellisesti sisustettuna sekä herpaisevan ja

hienon aistillisena tuntui huokuvan nautinnonhimoa, velttoutta ja

mukavuudenrakkautta.

Sen ilma oli suitsutuksen ja kukkientuoksun täyttämä, sen seinillä oli

paksuja verhoja ja lattialla pehmeät Guémarin matot, jotka vaimensivat

kaikki askelten äänet, ja vaikkakin siihen astuva aavikkolainen oli

kasvanut ylellisyyden ympäröimänä, tuntui se hänestä kullalla silatulta

vankilalta. Ja vankila se olisikin siihen saakka, kunnes hänen

tehtävänsä Tuggurtissa olisi suoritettu, mietti hän jurosti. Huoneisto

päättyi makuukammioon, johon päästiin silkkiverhojen peittämän kapean

kaariholvin kautta.

Se oli pienempi kuin viereinen huone, kalustettu yhtä ylelliseen

tapaan, ja siinä oli samanlainen sekava kokoelma itämaista ja

eurooppalaista kalustoa.

Ja tässä sisimmässä huoneessa, tässä vankilan sisällä olevassa

vankilassa, hän vihdoin laski taakkansa lattialle, soluttaen hänet

pystyyn ja vapauttaen hänet burnusin tukahduttavista laskoksista.

Äkillisen valon huikaisemana, sekavana ja vapisten huojui tyttö

huumaantuneena, huomaamatta ympäristöään, pelokkaat silmät kiintyneinä

uhkaaviin, hymyttömiin kasvoihin, jotka olivat niin toisenlaiset kuin

hänen muistamansa nauravat, poikamaiset kasvot.

Kunnioitus ja ihmettely näyttivät kilpailevan hänen kasvojansa

pingoittavan pelon kanssa hänen tuijottaessansa mieheen ja pienien

käsiensä hapuillen siirtyessä ylöspäin tarttuakseen värähtelevään

kaulaan.

Hitaasti hän hiipi eteenpäin.

»Luulin — ihan äsken — näkeväni haamusi», kuiskasi hän peloissaan.

Sitten hän päästi tukahdutetun huudahduksen, puolittain liikutuksen,

puolittain nyyhkäyksen, levitti kätensä ja juoksi Ahmedia kohti. »He

väittivät — sinun _kuolleen_!» ähkäisi hän. Mutta hänen silmistänsä

uhkuva ilo haihtui yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin toisen

uhkaavasti tuijottaessa häneen.

Naurahtaen lyhyeen ja hurjasti mies astui pois hänen vapisevain

sormiensa ulottuvilta.

»Me emme kuole niin helposti — me, minun isäni suvun pojat», vastasi

hän verkkaisesti. »Me elämme — tuhotaksemme ne, jotka mielivät tuhota

meidät. Oi, sinä ovela tyttö, eikö mieleesikään juolahtanut, että

joskus takertuisit omaan paulaasi? Olet pelannut kavalaa peliäsi kerran

liian usein, pieni hupsu.»

Jasmin horjahti taaksepäin, tehden ymmälle joutuneen eleen. »Mitä peliä

olen pelannut?» änkytti hän. Ja äkkiä hän nyt ensi kerran vilkaisi

ympärilleen nopeasti ja salavihkaa, silmissänsä hurjistunut, etsivä

ilme, samanlainen kuin satimeen joutuneella eläimellä. Ahmed tarkkaili

hänen vaanivaa, säikähtynyttä katsettaan huulillansa hieno, ivallinen

hymy.

»Täällä ei ole ikkunaa», pilkkasi hän. »Tämä on varmempi vankila kuin

se, johon sinä minut viekoittelit.»

Tytön silmiin kihosivat kyyneleet, ja hän väänteli käsiänsä

epätoivoisesti. »Mitä sinä tarkoitat?» valitti hän. »Oi, rakkaani, mitä

olen tehnyt, koska olet noin muuttunut?»

»Mitä olet tehnyt?» kertasi toinen tylysti. »Voitko sitä kysyä? Sinä,

joka niin hyvin näyttelit sinulle määrättyä osaa — joka pidit minua

narrinasi valheilla, suudelmilla ja väärillä rakkaudenvaloilla, kunnes

saapuivat ne miehet, jotka olivat neuvoneet sinua peijaamaan ja

pettämään.»

Tuskaisesti parahtaen Jasmin heittäytyi hänen jalkojensa juureen,

kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. »En kertaakaan ole valehdellut

sinulle — en koskaan pettänyt sinua», uikutti hän. »Herra, etkö usko —

rakastan sinua.»

»Ja kuinka monta kertaa olet aikaisemmin rakastanut», tokaisi Ahmed

katkerasti. »Kuinka monta miestä olet narrannut ja pettänyt, kuten

narrasit ja petit minua?»

Tyttö vapisi kovasti, ja hänen silmiinsä tuli epäilyksen ja kauhun

ilme. »Luuletko sinä niin?» supatti hän arasti. »Luuletko minun

pettäneen sinua?»

Värähtämättä silmäili mies häntä synkästi.

»En luule, vaan tiedän», virkkoi hän raskaasti. Sitten hänen äänensä

äkkiä muuttui. »Luuletko sinä minua vieläkin samaksi sokeaksi

hupakoksi, joka olin?» kivahti hän intohimoisesti. »Sanon sinulle,

tyttö, että minulla oli aikaa muistella ja punnita viruessani

odottamassa kuolemaa siinä kurjassa onkalossa, johon minut raahattiin.

Kuulin, mitä he puhuivat koettaessansa kiristää minulta niitä tietoja,

jotka he arvelivat minun saaneen. Silloin opin tuntemaan sinun

teeskentelemäsi rakkauden arvon. Silloin opin tietämään, minkä tähden

tulit syliini sinä aamuna — sinä, joka siihen saakka olit ollut niin

neitseellisen siveä. Naurattiko sinua, kun säästin sinua rakkauteni

tähden — sen rakkauden, joka kuoli, kun opin tuntemaan petollisuutesi?

Kautta Allahin, enää et minulle naura. Kuten minä kärsin, niin saat

sinäkin kärsiä — kunnes kyllästyn sinun kärsimyksiisi.»

Hänen äänensä oli käheä ja värisi raivosta. Ja vapisten nosti tyttö

päätänsä, katsoen häneen omituisesti. »Etkö yhtään sääli, herra?»

huohotti hän. »Enkö jo ole kärsinyt kylliksi? Eikö minua pieksetty,

kun itkin sinun tähtesi, ja rääkätty nälällä, kun en suostunut

saksalaiseen, joka halusi minua omakseen. Hän vannoi loppujen lopuksi

ottavansa minut; vain Tuggurtissa sain muka liikkua vapaana. Mutta

minä — minä olisin mieluummin kuollut kuin sietänyt hänen intohimoaan.

Kuinka olisin voinut mennä hänen omakseen, kun yhäti rakastin sinua?»

»Rakastit _minua_?» ärähti mies. »Vai rakastitko sitä vaaleatukkaista

muukalaista, joka oli _café mauressa_ tänä iltana? Tahdoitko puhua

hänelle kuolleesta rakastajastasi kohdatessasi häntä kaikissa

mahdollisissa yksinäisissä paikoissa Tuggurtissa? Koskeeko se sinuun?»

pilkkasi hän nähdessään toisen hätkähtävän. »Arvelitko peijata häntä

samoin kuin peijasit minua hankkiaksesi hyötyä sille hornanhengelle,

jonka omaisuutta olit? Vai rakastitko häntä — oi, sinä monien

rakastajien neito?» Mies nauroi julmasti.

»En rakastanut häntä — en ole milloinkaan rakastanut muita kuin sinua.

Oi, herra, etkö usko minua?» nyyhkytti tyttö.

Kiroten kumartui Ahmed irroittamaan häntä piteleviä tutisevia sormia.

»En ikinä! Kautta Allahin, en ikinä!»

Mutta Jasmin takertui suonenvedontapaisesti kiinni häneen, painaen

pientä, huohottavaa rintaansa hänen polviansa vasten, pää takakenossa,

kyyneleisissä silmissä rukoileva ilme.

»Herra, minä vannon...»

»Älä vanno!» jyrähti mies. »Etkö ole ennenkin vannonut — ja väärin?» Ja

kiskaistuansa häneen takertuneet kädet irti hän pyörähti kantapäällään

ympäri.

Vähän aikaa hän seisoi viereisessä, hyvätuoksuisessa ja upeassa

huoneessa kädet nyrkissä ja hengitti raskaasti.

Sitten hän alkoi astella lattialla, kävellen edestakaisin verkkaisin,

kuulumattomin askelin, potkien syrjään tiellänsä olevat kirkasväriset,

kirjaillut pielukset ja kuunnellen silkkiverhojen takaa kantautuvaa

hiljaista nyyhkytystä. Hänet valtasi kiukun puuska. Se pieni hupakko!

Luuliko hän kyynelillä ja lisävaiheilla taivuttavansa hänet uskomaan?

Luuliko hän voivansa pelastaa itsensä vakuuttamalla viattomuuttansa?

Mielikö hän taaskin viekoitella häntä harvinaisen kauniilla kasvoillaan

ja vartalollaan, peijata häntä, kuten oli ennenkin peijannut, jotta hän

luopuisi kostostansa? Aikoiko tyttö jälleen niin halvalla ostaa niin

julmasti murskaamansa luottamuksen?

Hän oli antanut Jasminille rakkautensa — ja tyttö oli pettänyt

hänet. Hän oli luottanut tyttöön — ja tämä oli valehdellut hänelle.

Ja välttääksensä rangaistustaan tyttö valehtelisi hänelle taaskin.

Harjaantuneena kavaltamaan ja pettämään — olihan hän, Ahmed, todennut

hänen valheellisuutensa — tyttö oli äskenkin näytellyt osaansa

tavattoman taitavasti, itkien ja takertuen häneen niin vilpittömän

näköisenä, että hän olisi uskonut, jollei hän olisi muistanut sitä

toista kertaa, jolloin Jasmin oli itkenyt, takertunut häneen — ja

houkutellut hänet ansaan. Luuliko Jasmin rakkauden vielä kytevän hänen

sydämessänsä! Pitikö hän häntä niin suurena hupsuna? Tarvittaisiin

enemmän kuin kyyneliä ja halauksia parantamaan sitä haavaa, jonka

Jasmin oli häneen iskenyt, saamaan hänet unohtamaan sen lyhyen

onnenunelman, joka särkyessään oli rikkonut hänen haaveensa ja tuhonnut

hänen luottamuksensa. Rakkaus oli mennyttä. Vain koston riemu oli

hänelle jätetty. Vapisevin sormin hän sytytti savukkeen ja kiiruhti

ulos huoneesta, sulkien oven jälkeensä. Pienessä etuhuoneessa oli

ruoka häntä odottamassa. Hän oli koko päivän ollut liian kiihtynyt

syödäksensä paljoa, eikä hänen mielensä nytkään tehnyt syödä. Hän tunsi

vain polttavaa janoa ja joi kupin toisensa jälkeen kiehuvan kuumaa,

mustaa kahvia, polttaen lukemattomia savukkeita istuessansa otsa

rypyssä ja tuijottaessansa edessänsä olevaan melkein koskemattomaan

illalliseen.

Ja vihdoin saapuivat hänen luoksensa Ramadan ja S'rir, edellinen

tapansa mukaan vakavana ja katse totisena, jälkimäinen hymyillen

tavallista arvoituksellista hymyänsä.

Vasta silloin välähti hänen mieleensä arvelu, olikohan hänen

huolitellun tarkkoja ja tiukkoja määräyksiänsä noudatettu täsmällisesti

vai olikohan hänen haalimansa lakeja halveksiva kannattajajoukko

kiihtymyksen hetkellä viehättynyt rikkomaan saamiansa ohjeita

ja käyttänyt tilaisuutta hankkiaksensa itselleen hyötyä ja

harjoittaaksensa vallattomuutta tai tehdäksensä vieläkin pahempaa.

Heidän joukossansa oli paljon sellaisia, jotka eivät panneet hengelleen

arvoa, epäilemättä useita, joilla oli omia vanhoja kalavelkoja

maksettavina — kahvilassa oli sinä iltana ollut vähintään yksi tunnettu

rahanlainaaja. Hän tiesi ottaneensa niskoillensa suuren vastuun, ja

se tieto syvensi hänen otsansa ryppyjä, kun hän kääntyi veljesparin

puoleen ja kysäisi lyhyesti:

»Sattuiko selkkauksia?»

Ramadan kohautti hieman olkapäitänsä.

»Ei lainkaan, herra», vastasi hän miltei pahoittelun häive syvässä

äänessään. »Kaikki kävi määräystesi mukaan, Allahin kiitos.

Joillakuilla lienee huomenna pää hellänä, mutta kukaan ei saanut

vammoja. Maurilaisella ei ollut mitään — hän tappeli kuin kymmenen

paholaista, se uskoton koira. Vanhemmalla muukalaisella — tämä.» Hän

laski pöydälle pullean lompakon. »Jätimme heidät sidottuina ojaan ja

panimme veitsen heidän likellensä. He kyllä pääsevät vapaiksi ennen

aamua — Allah heitä kirotkoon! Olisi ollut parempi surmata heidät,

herra. He myrkyttävät maata.»

Kuuntelematta seuralaisensa huomautuksia Ahmed otti lompakon ja

silmäili hätäisesti sen sisältöä. Mutta tiheästi kirjoitettujen

liuskojen kieli oli hänelle outoa, ja hän tunki paperit takaisin

nahkaiseen koteloon ja viskasi sen pöydälle, tehden inhoisan eleen ja

pyyhkien sormiansa ikäänkuin olisi koskettanut jotakin saastaista.

»Entä vahti?» tiedusti hän, katsahtaen taaskin palvelijoihinsa. Tällä

kertaa vastasi S'rir hymynsä käydessä leveämmäksi. »Hän nukkuu makeasti

sipulipenkillä», virkkoi hän hihittäen. »Ramadanin oli iskettävä

lujasti — heillä on rautaiset kallot, noilla neekereillä.»

Hän viivytti heitä vielä hetkisen, kuunnellen lisää yksityiskohtia

seniltaisesta työstä ja antaen määräyksiä seuraavan päivän varalle,

ennenkuin lähetti heidät pois.

Ja heidän mentyänsä hän istui kauan pöydän ääressä, synkästi tuijottaen

lautasten ja vatien seassa viruvaa lompakkoa. Jos sen sisältö

oli sellainen kuin hän varmasti uskoi, niin mitä pikemmin se oli

viranomaisten käsissä, sitä parempi; jos hän oli erehtynyt, voitiin se

palauttaa omistajalleen — ja pyytää anteeksi. Mutta hän ei luullut,

että se palautettaisiin. Hänellä oli syvä sisäinen vakaumus, ettei hän

ollut erehtynyt näihin epäilyttäviin ulkomaalaisiin nähden, että he

olivat vaarallisia hänen rakastamallensa maalle. Ja palvellaksensa sitä

maata oli hän valmis uskaltamaan jotakin.

Jos tämän illan seikkailu olisi päättynyt vakavasti, ei hänellä,

sen hän tunsi, olisi ollut muuta neuvoa kuin antautua ranskalaisen

komendantin haltuun ja kestää seuraukset. Mutta kun kaikki oli

käynyt näin, eivät sankarilliset toimenpiteet olleet tarpeellisia.

Vallitsevaan tilanteeseen katsoen eivät viranomaiset hyvin

todennäköisesti olisi tietääksensäkään mellakasta, joka oli päättynyt

ilman verenvuodatusta. Ja jos siitä koituisi ikävyyksiä, oli hänellä

sitten vielä aikaa astua esiin ja pyytää julkisesti anteeksi.

Mutta lompakko oli lähetettävä komendantille huomenna ja sen mukana

kirje, joka saattaisi olla enemmän tai vähemmän kaksimielinen. Ja

huomenna hän koettaisi saada kiinni takaa-ajamansa henkilöt. Mutta nyt

ei vielä ollut huomispäivä. Hänen paahtuneille kasvoillensa levisi

tumma puna, hän ponnahti pystyyn ja alkoi kävellä edestakaisin samoin

kuin oli kävellyt viereisessä huoneessa tunti sitten.

Edestakaisin, edestakaisin hän asteli ahtaan huoneen päästä toiseen,

kasvot jäykkinä, sydän jyskyttäen.

Mikä häntä pidätti? Mikä hiipivä arkailu esti häntä toteuttamasta lujaa

päätöstänsä?

Rakkaus oli kuollut — mutta halu oli jälellä, ja se pani kuuman

veren hurjasti suhisemaan hänen suonissaan ja paisui joka hetki yhä

väkevämmäksi, muistuttaen häntä kuluttavaa, riehuvaa tulta. Intohimon

häntä kalvaessa väri katosi hitaasti hänen poskiltansa, ja hänen

tummiksi paahtuneet kasvonsa kävivät oudon kalpeiksi.

Hänen hehkuvat silmänsä mittailivat huonetta miltei tuskaisen

näköisinä, ja tuontuostakin luiskahti hänen yhteen puristetuilta

huuliltansa katkonaisia, kuiskattuja sanoja.

Kerran hän seisahtui välioven viereen ja tuijotti siihen hievahtamatta

kädet tiukasti ristissä selän takana.

Hän oli aikoja sitten heittänyt päästänsä paksun, silkkisiteisen

turbaninsa, ja hänen yläpuolellansa riippuva lamppu valaisi kirkkaasti

hänen lyhyeksi leikattua, tummanruskeata tukkaansa. Sen säteiden

lämpö tuntui tunkeutuvan hiusten lävitse ja painostavan häntä, sillä

hän siirtyi syrjään, riisui yltänsä lyhyen, kirjaillun nuttunsa ja

kiskaisi silkkipaitansa kauluksen enemmän auki, ennenkuin uudelleen

aloitti yksitoikkoisen kävelynsä. Taaskin hän asteli edestakaisin, nyt

laahustavin askelin, kunnes hän vihdoin ähkäisten vaipui leposohvalle,

painaen päänsä käsiinsä.

Jasmin oli valehdellut hänelle — miksi pitäisi hänen säästää tyttöä?

Jasmin oli pettänyt häntä — miksi ei hänen pitäisi rangaista tyttöä?

Hän ei vähääkään säälinyt Jasminin avuttomuutta. Kaikki hänen

olemuksessansa piillyt lempeys oli palanut tuhkaksi, hävinnyt niin

nopeasti kuolleen rakkauden mukana.

Lisäksi hän oli vannonut, ja kautta Allahin, hän pitäisi valansa!

Miksipä hän sallisi omantunnon arkailujen pidättää itseänsä? Mitä oli

Jasmin tehnyt ansaitaksensa häneltä sääliä? Jasmin oli hänen, ja hän

sai tehdä mitä halusi!

Siihen saakka hän oli pitänyt itseänsä aisoissa, mutta äkkiä

hänen itsehillintänsä laukesi. Äkillisesti sietämättömäksi käyvän

ruumiillisen kaipauksen kiusaamana ja tuntien vain häntä ajavan

ylivoimaisen tarpeen hän lähti nopeasti sydämensä rajusti sykkiessä

ja valtimoitten värähdellessä. Mutta sisimmän huoneen kynnyksellä hän

pysähtyi käsi ojossa ja kasvoillaan kidutetun ilme.

Tukahdutetusti kiroten hän sitten rajusti kiskaisi verhot syrjään. Vain

vähän aamusarastuksen jälkeen hän poistui Jasminin luota.

Soluttauduttuaan hiljaa seisomaan hän viipyi hetkisen, katsellen

vuoteeseen väsynein, haaveksivin silmin.

Tyttö nukkui vihdoinkin, raskaasti, uneksimatta, leväten lapsen

tiedottoman viehkeässä asennossa, toinen pikku kätönen työnnettynä

pielukselle sekavana valuneen tumman tukan sekaan, toisen, sivulle

ojennetun tiukasti puristaessa silkkipeitettä.

Unessakin olivat hänen kasvonsa murheelliset, raottuneet huulet hieman

lerpallaan, silmiä verhoavat tiheät, kaartuvat ripset vielä kyynelistä

kosteat ja yhteen takertuneet.

Ahmed kumartui syvempään ja silmäili häntä tarkoin.

Kuinka nuorelta hän näyttikään — ja kuinka kauniilta!

Mutta mitäpä hänen kauneutensa merkitsi Ahmedille. Armelias Allah,

kunpa hän, Ahmed, vain osaisi unohtaa! Mutta hän ei ikinä unohtaisi,

ei ikinä antaisi anteeksi petosta, joka tuntui muuttaneen hänet

kiviolennoksi.

Äkkiä häntä puistatti yön muisto.

Mitä olivat ne kostontunnit hänelle antaneet?

Hän oli tehnyt sen, mitä oli vannonut tekevänsä — mutta odottamaansa

nautintoa ei hänelle oltu suotu. Tyttö oli maksanut uskottomuutensa

kyynelillä ja tuskalla — mutta Ahmedin voitonriemu tuntui samanlaiselta

kuin tuhkan tomu suussa. Tyydytys, jota hän oli luullut tuntevansa,

tuntui kumma kyllä olevan poissa, ja hänen sydäntänsä jäyti kaiveleva

kipu, jota hän ei käsittänyt. Huoahtaen puolittain kärsimättömästi,

puolittain katkerasti hän kääntyi ja poistui verkalleen.

Viereisen huoneen ilma, jossa leijaili raskasta suitsutuksen tuoksua ja

kuihtuneiden kukkien tympeätä lemua, täytti hänet äkkiä inholla.

Sillä hetkellä hän olisi ollut valmis maksamaan paljon voidaksensa

pudistaa Tuggurtin tomut jaloistaan ja päästäksensä ratsastamaan

aavikon puhtaaseen, virkistävän raikkaaseen ilmaan, jättääksensä

taakseen kaikki, mitä hän halusi unohtaa, palataksensa kotiin

tuhlaajapoikana ja aloittaa elämän uudellensa alusta.

Mutta hänen tehtävänsä Tuggurtissa oli vasta puolittain suoritettu — ja

muutaman askeleen päässä hänestä oli tyttö.

Hän ei voinut, ei tahtonut vielä päästää Jasminia käsistään. Hän

kaipasi tyttöä vielä, vaikka vihasikin häntä!

Hänen kasvonsa kovettuivat hänen kumartuessansa ottamaan burnusiansa

lattiamatolta, jossa se oli virunut koko yön, ja sitten hän meni

etuhuoneeseen.

Oli vielä kovin aikaista, eivätkä palvelijat vielä olleet siistineet

pöytää, ja lompakko oli samassa paikassa, johon hän oli sen jättänyt.

Otettuansa sen hän lähti avoimelle pihalle ja sieltä talon toisessa

kyljessä olevaan huoneistoon, jossa hän oli majaillut edelliseen

päivään saakka.

Hänet teki virkeäksi kylpy upeassa posliiniammeessa, joka saattoi

ylpeillä kaikista nykyajan mukavuuksista, paitsi välttämättömän

tarpeellisesta vedestä, mutta joka edellisenä iltana oli häntä varten

täytetty. Ajeltuansa senjälkeen partansa hän istuutui kirjoittamaan

muutamia rivejä epäilyttävän lompakon mukaan, jonka hän aikoi lähettää

komentajalle. Se olisi nimetön kirje, joka ei sotkisi juttuun ketään,

mutta jossa luvattaisiin lisää tietoja. Saatuansa sen valmiiksi

ja kiedottuansa kaikki kääröön hän ryhtyi ripeästi valmistelemaan

seuraavaa toimenpidettään.

Puolen tunnin kuluttua hiipi repaleinen, likaisen näköinen,

paljasjalkainen paimentolainen meluttomasti yhäti nukkuvan talon

lävitse pienelle pihalle, josta naulojen tähdittämän portin kautta

päästiin kapealle, koukertelevalle kujalle. Se vei suorakulmaisesti

leveämmälle kadulle, jolle talon pääovi avautui...

Tuggurtin eteläisissä esikaupungeissa, pitkin puutarhojen reunustamaa

tietä, joka vei korkeille lentohiekkasärkille ja niiden taakse

kaukaiseen El-Uedin kaupunkiin, ratsasti parooni Lucien Marie de

Préfont — taipumuksiltansa vetelehtijä, mutta olosuhteiden pakosta

spahi — parin arabialaisen ratsumiehen seuratessa hitaasti jälessä.

Hänet oli kiskottu vuoteestaan, kuten hänestä tuntui, mielettömään

aikaan; häntä harmitti, että hänen oli ollut pakko ryhtyä tehtävään,

jota hän piti yksinomaan poliisien asiana, ja hän purki pahaa

tuultansa puolittain opetettuun oriiseen, joka äskettäin oli tullut

hänen omaisuudekseen pelivelan suorituksena. Sotilaspalvelus meni

päin mäntyä, nurisi hän itsekseen vuorotellen kannustaessaan, vuoroin

hillitessään hermostunutta, vaahdon täplittämää ratsuansa. Soturinelämä

meni kyllä mukiin, ja olihan kestettävä vaivat, jos nautittiin

riemutkin, _bien entendu_, mutta soturin tehtäviin ei kuulunut nuuhkia

tämän pienen, kirotun kaupunki-pahasen katuja etsimässä rääsyläisiä

ja roskaväkeä! Mitä hemmettiä siitä, että _café mauressa_ oli ollut

mellakka? Ei ollut tapahtunut mitään vahinkoa; vain lamppuja oli

rikottu, ja säikähtyneet tanssijattaret olivat kaikki paenneet

tiehensä. He palaisivat päivän tai parin kuluttua, ja jolleivät

palaisi, niin vahinkokos se — mokomatkin likaiset letukat! Kaikki

tuntuivat alkavan hermostua näinä päivinä. Ei edes vanha Mercier ollut

sama mies kuin ennen. Ja kaikki se pelkkien huhujen tähden! Pidettiin

ylimääräisiä harjoituksia, metsästysloma oli keskeytetty, ja nyt tämä

järjetön määräys, että hänen piti samoilla pitkin katuja etsimässä

epäilyttävän näköisiä vintiöitä — _bon Dieu_, minkälaista elämää!

Hän oli ärryttänyt mielensä äärimmäiseen kiukkuun, kun tien viereltä

äkkiä sujahtanut kerjäläinen sai hänen ennestäänkin ylenmäärin

kiihtyneen ratsunsa kavahtamaan melkein pystyyn takajaloillensa.

»Allah sinua korventakoon, sinä muulin poika!» ärähti hän, sivaltaen

repaleista olentoa ratsuraipallaan ja kiskoen rajusti hevosensa

suupieliä.

»Muulittele itseäsi, Lucien!» vastasi kerjäläinen moitteettomalla

ranskankielellä. »Tuo ratsusi joutuu ojaan, jollet pidä silmiäsi auki.»

Hänen kasvoillensa oli kääritty paksulti likaisia liinariepuja, ja ne

olivat piilossa hänen burnusinsa syvässä huupassa, mutta äänestä ei

voinut erehtyä. Ja kiskottuansa vapisevan hevosensa seisomaan kumartui

de Préfont satulassansa syvälle ja purskahti raikuvaan nauruun.

»Ahmed!» ulvoi hän ja ojensi käsineen peittämää kättänsä. Toisen kädet

kohosivat nopeasti ikäänkuin hartaan pyytävästi.

»Hiljaa, _mon vieux_», jupisi hän, »ja käske miehiesi jättäytyä hieman

jälemmäksi». Luikattuansa takanansa ratsastaville miehille hoputti

de Préfont hevosensa verkkaiseen kävelyyn, viitaten valekerjäläistä

seuraamaan.

Ehdittyänsä pois miestensä kuuluvilta hän kääntyi jälleen innokkaasti

kumppaninsa puoleen:

»Mitä helkkaria, Ahmed?» pamautti hän. »Mitä varten moinen naamio?

Kuinka kauan olet ollut Tuggurtissa? Oletko kuullut eilenillalla

_café mauressa_ tapahtuneesta metelistä? Minun arvellaan nyt haalivan

karkulaisia. Mercier-vanhus on nyt oikein vauhdissaan, sen sanon.

Koko juttu on salaperäinen ja saa sellaisena pysyäkin ainakin minuun

nähden. Mikäli minä olen saanut selville, on se vain jonkun aavikolta

saapuneen velikullan huviksensa järjestämä kepponen. Kaikin puolin

kunnioittavasti puhuen, _mon cher_, sinun maanmiehesi alkavat olla

vaivaloisia.»

Ahmed virnisti kopeloidessaan risaisen asunsa povisäiliöitä.

»Otaksuttavasti hän ei saanut siitä niin paljon hauskuutta kuin oli

odottanut, pahus-raiska», virkkoi hän, naurahtaen katkerasti. »Mutta

kylliksi siitä», ehätti hän hätäisesti lisäämään, kun de Préfont äkkiä

loi häneen omituisen, uteliaan katseen. »Minulla ei ole paljon aikaa,

ja miehesi kummastelevat, jos puhelemme liian kauan. Unohda se, että

olet nähnyt minut tänä aamuna, Lucien! Ja laita niin, että eversti

Mercier saa tämän käärön. Kerro löytäneesi sen tai nähneesi, kun se

pudotettiin, tai syötä hänelle mikä todennäköinen vale vain mieleesi

johtuu! Se on tärkeä, mutta en halua nimeäni mainittavan. Minulla on

omat syyni, mutta en voi ilmaista niitä sinulle — sinun on luotettava

minuun.» Ja painautuen soturin hevosen kupeeseen kiinni hän sujautti

käärön ratsastajan käteen. De Préfont otti sen nopeasti vastaan ja

pisti sen asetakkinsa taskuun.

»Selvä on, _mon braveo_», vakuutti hän, nyökäten ymmärtävästi. »Osaan

tarpeen tullen olla mykkä ja sokeakin, jos sikseen tulee. Mitäs muuten

kuuluu teidän suunnallenne? Tietänet kaiketi, että Saint Hubert on

kaupungissa?»

Ahmed hätkähti. Muutamien viime viikkojen tapahtumat olivat

karkoittaneet hänen päästänsä kaikki ajatukset Saint Hubertista ja

hänen tuntemattomasta veljestänsä. Kun hän Tuggurtissa ollessansa ei

ollut seurustellut kenenkään kanssa ja oli uskaltautunut ulkosalle

vasta pimeän tultua, ei hän ollut ollenkaan kuullut sikäläisiä juoruja.

Matta Ramadanin ja S'ririn oli täytynyt se tietää. Minkä tähden he

eivät olleet kertoneet hänelle? Hän ravisti päätänsä vastaukseksi de

Préfontin kysymykseen.

»En ole tiennyt», vastasi hän lyhyesti, »eikä sinun tarvitse puhua

minusta, jos tapaat hänet, Lucien». Sitten voitti luonnollinen

uteliaisuus hänen pidättyväisyytensä. »Veljeni on kai hänen muassaan?»

virkkoi hän hyvin empivästi.

De Préfontin kulmakarvat kohosivat kysyvästi. »Sinun _veljesi_?»

kertasi hän. »Niinpä niin, tietysti kai hän on. Sen olin unohtanut.

Ohoo, _la, la_!» hohotti hän huojuen satulassa myrskyisen hilpeyden

vallassa.

»Miksi _la, la_? Minkänäköinen hän on?»

De Préfont kokosi suitsensa kireälle ja tanssitti ratsuansa poikki

tien. »Malta siihen saakka, kunnes hänet näet!» sanoi hän hihittäen.

»Eipä hevillä nähdä, _monsieur_, täsmällistä ja arvokasta veljeäsi

ryöstöretkellä _café mauressa_ ja panemassa koko Tuggurtia kiihdyksiin.

Näkemiin, rohkea rosvo-veikko! Ja ole huoleti, minä olen äänetön

kuin hauta! Ja nyt loikkaa, hyvä ystävä, äläkä pahastu, jos ärjyn

sinulle vähäsen! Meidän on näet näyteltävä, kuten ymmärrät.» Ja äkkiä

karjaisten hän kannusti ratsuansa ja viittasi miehilleen.

Ja ratsumiesten lähestyessä hän ohjasi melkein villiytyneen hevosensa

suoraan keskellä tietä seisovaa ryysyläistä kohti, kiljuen kiivaita

herjauksia sujuvalla arabiankielellä.

Alkaen jälleen näytellä omaksumaansa osaa Ahmed hypähti syrjään, tehden

silminnähtävän pelokkaita eleitä, ja kyyristyi lähimmän puutarhan

matalaa saviaitaa vasten, samalla kun de Préfont pyöräytti hevosensa

ympäri sinkautettuansa vielä viimeisen sadatuksen jäähyväisiksi ja

lähti täyttä laukkaa Tuggurtiin.

Sitten Ahmed hieman hymyillen kyykistyi kantapäittensä varaan, työnsi

burnusinsa huupan takaraivolle ja etsi repaleittensa laskoksista

savuketta.

De Préfontin kohtaaminen oli ollut suurempi onnenpotkaus kuin hän

oli toivonutkaan. Käärö joutuisi suoraan komentajan käsiin, ja hänen

salaisuutensa pysyisi leviämättä hilpeän nuoren ranskalaisen tiedossa.

Mutta hänen kasvonsa synkistyivät taaskin, kun hän muisteli spahin

nauraen laskemaa pilaa.

Se mies, jota Jasmin oli kohdannut »kaikissa mahdollisissa yksinäisissä

paikoissa Tuggurtissa», oli siis hänen veljensä, hänen »täsmällinen,

arvokas veljensä!» Hänen veljensä, jonka hän oli nähnyt _café mauressa_

edellisenä iltana! Sinä hetkenä, jona heidän katseensa olivat osuneet

vastakkain, oli muukalaisen ulkonäkö vaikuttanut häneen; se oli

muistuttanut jotakuta henkilöä, jota hän ei jaksanut muistaa, ja se

oli tehnyt vaaleatukkaisen nuoren miehen kasvot hänelle kummallisen

tutuiksi. Nyt siitä ei ollut epäilystäkään. Se silmään pistävä

samanlaisuus muistutti pikku äitiä. Allah, mikä sekasotku! Rajusti

huudahtaen hän sylkäisi savukkeensa takanansa olevaan viemäriin.

Oliko Jasmin rimpuillut viime yönä häntä vastaan sen tähden, että oli

rakastanut hänen veljeänsä? Hänen oma veljensäkö oli tullut hänen ja

hänen kaipaamansa naisen väliin? _Sacré dieu_, kaikki maailman veljet

eivät jaksaisi riistää Jasminia häneltä — ennenkuin hän itse haluaisi

päästää tytön!

Kiertäen repaleiset vaatekappaleensa ympärillensä hän hypähti

pystyyn ja lähti hitaasti palaamaan samaa tietä, jota oli tullut. Ja

astellessaan hän työnsi sen ajatuksen pois mielestänsä. Sitä olisi

kyllä aikaa pohtia myöhemmin. Sillä hetkellä hänen oli keskityttävä

etsintään, joka oli houkutellut hänet ulkosalle niin aikaisin.

Nyt oli tiellä liike vilkkaampaa: alituinen virta kiitävien

puhdasveristen tai laihojen konien selässä ratsastavia miehiä, jotka

vilahtivat sivuitse pöly- ja hiekkapyörteessä; hunnutettuja naisia,

jotka kärsivällisesti käydä tarpoivat tiellä, kantaa retuuttaen

lapsia; ja piskuisia aaseja hoippuen kantamassa ratsastajia, joiden

jalat viilsivät maata, tai korkeita polttopuu- tahi vihanneskuormia;

ja niiden seassa ryhmittäin työläisiä marssimassa lukemattomiin

puutarhoihin, jotka ovat Tuggurtin ainoa kaunistus. Ja lähellä

markkinapaikkaa hän kohtasi El-Uediin matkalla olevan kamelikaravaanin

ja vastatessaan hänelle luikattuihin aamutervehdyksiin aprikoi,

kuinkahan monella noista hurjakatseisista kamelinajajista oli

taskussansa hänen kultaansa.

Hän oli suunnannut askeleensa vanhimpaan kaupunginosaan, tuohon

maanalaisten katujen muodostamaan omituiseen labyrinttiin, jonka

asukkaat elävät kuin rotat rei'issään ja jonka sekavissa, sysipimeissä,

mutkittelevissa käytävissä pehmeiden jalkojen tassutus kajahtelee

salaperäisesti, ja hiljaa liikkuvat olennot hipaisevat usein

ohikulkijoita, joiden kasvoja he eivät erota. Ja tämän kaupungin

sisässä olevan kaupungin kynnyksellä hän pysähtyi ja ojensihe

pitkäksensä hiekkaiselle tielle, jossa muita samanlaisia ryysyläisiä

kulutti aikaansa vaatimattoman tyytyväisinä.

Vedettyänsä burnusin huupan kasvoillensa hän oli nukkuvinaan,

tarkastellen ympärillänsä olevaa vetelehtijälaumaa, samalla kun

aukion toisella puolella olevan kasarmin iso kello löi tunnin

toisensa jälkeen. Hän näki paljon sellaista, joka kiihoitti hänen

mielikuvitustaan, mutta kolmesta etsimästänsä henkilöstä hän ei nähnyt

merkkiäkään.

Vasta kun kasarmin kello löi yksi, liikahti hän, nousi äänekkäästi

haukoitellen istualleen ja kompuroi laiskasti pystyyn.

Onni tuntui olevan hänelle vastainen, ja hänen alkoi olla kiusallisen

nälkä. Ja hän saattoi suoda itsellensä muutamien tuntien levon. Hänen

ei tarvinnut luottaa ainoastaan itseensä. Ramadan ja S'rir olivat

saaneet määräyksensä, ja hänen palkoissansa oli muitakin urkkijoita

pitämässä silmällä eri kortteleita, joissa etsittävät todennäköisesti

piileskelivät.

Pitäen mielessänsä ulkoasuaan hän liikkui verkkaisesti pitkin

hiljaisia, vähäliikkeisiä teitä, kunnes saapui pienelle, vaarnoilla

koristetulle portille, josta hän oli tullut aamun varhaisina hetkinä.

Pihalla odotti häntä S'rir, ruokkien kesyä gasellia makeisilla ja

syvämietteisesti polttaen savuketta, joka isännän lähestyessä katosi

kukka-astiaan.

Uutisia ei ollut, ilmoitti hän nopeasti tervehdittyään. Ramadan ei

ollut vielä saapunut. Talon palvelijat olivat noudattaneet kaikkia

hänen ylhäisyytensä ohjeita, ja vanha, kuihtunut palvelijatar, jonka

hoidossa tyttö oli ollut, oli äskettäin pyytänyt poistumislupaa

käydäksensä moskeijassa — se näytti olevan harras uskovainen.

»Mitäpä muuta sillä enää niin iäkkäänä olisi jälellä kuin uskonnon

lohtu!» lisäsi S'rir, kohauttaen olkapäitänsä ja virnistäen. Mutta

virnistys häipyi, kun hän huomasi päällikkönsä synkän tuijotuksen, ja

huolestuneena hän tiedusti, oliko hänen ylhäisyytensä syönyt.

Käskettyänsä tuoda ruokaa omaan huoneeseensa Ahmed meni hänen edellänsä

taloon muuttamaan pukuansa.

Helpotuksesta huoahtaen hän riisui repaleet yltänsä, pesi tomun

käsistänsä ja kasvoistansa ja pukeutui hitaasti hänelle varattuihin

tahrattoman puhtaisiin ja huolekkaasti valmistettuihin vaatteisiin.

Nautittuansa yksinkertaisen puolisensa hän istui jonkun aikaa syvissä

aatoksissa, polttaen tupakkaa ja maistellen kahvia kupistaan. Eikö

hän sittenkin tuhlannut sekä aikaa että rahaa etsiessänsä muiden

avulla haluamiansa tietoja, kun hänellä oli käsissänsä henkilö, jonka

täytyi tietää enemmän kuin hän saattoi toivoakaan saavansa tietoonsa

palkatuilta urkkijoiltansa. Tyttö tiesi maurilaisen piilopaikan ja

otaksuttavasti senkin, missä hänen ulkomaalaiset kumppaninsa oleilivat.

Heidän kätyrinään ja liittolaisenaan hänen täytyi melkein varmasti

jossakin määrin tuntea heidän salaisia vehkeitänsä. Ja mitä hän tiesi,

se hänen olisi kerrottava!

Ahmed nousi äkkiä pystyyn, viskasi puoliksi poltetun savukkeensa kahvin

sakkaan, niin että sihahti, heitti burnusin olkapäiltänsä taaksepäin ja

lähti huoneesta.

Talossa oli hiljaista, kuten oli ollut aamullakin — nämä Slimanin

palvelijat olivat joko hyvin uneliaita tai perin hyvin koulutettuja

pysymään poissa näkyvistä ja kuuluvista, mietti hän astellessaan tyhjien

huoneiden ja käytävien kautta pieneen etuhuoneeseen.

Hän tapasi Jasminin kovin kuumassa ja ylettömästi tuoksuavassa

salissa. Ja jo ensimmäinen vilkaisu ilmaisi hänelle, että hänen eräitä

määräyksiänsä oli tunnontarkasti noudatettu ja että S'ririn mainitsema

palvelijatar tiesi, mitä hänen oli tehtävä, ainakin yhdessä suhteessa.

Tytön ulkomuodossa tapahtunut muutos oli miltei ällistyttävä.

Eilispäiväisissä, kehnoissa, räikeän koreissa repaleissaan hän oli

ollut kaunis, mutta upeassa puvussa, joka nyt oli hänen yllänsä, hän

näytti kymmenen kertaa viehkeämmältä.

Lyhyen, korukirjailuilla koristetun nutun ja kirkkaanväristen,

silmäänpistävien liivien alta näkyivät mitä hienoimmasta harsokankaasta

valmistetut alusvaatteet, joiden kaulus oli leikattu syvälle

kaarteelle, joten hänen sievä kaulansa ja pienten rintojensa kohoaminen

jäivät näkyviin; hänen hennoille vyötäisillensä oli kiedottu

viirullisesta silkistä tehty monipoimuinen _futa_, jonka alapuolelta

avarat, silkkiset housut ulottuivat melkein nilkkoihin saakka. Hänen

pienet jalkansa olivat paljaat, ja toinen niistä oli puoliväliin

työnnetty pieneen, korkeakorkoiseen ranskalaiseen tohveliin, jonka pari

virui vähän matkan päässä lattialle nakeltujen, välkkyvien sormusten,

rannerenkaiden ja jalokiviketjujen keskellä.

Omituinen ilme lehahti miehen kasvoille, kun hän näki hyljeksityt helyt.

Jasmin oli sykertyneenä ison leposohvan pieluksien sekaan eikä

liikahtanutkaan toisen astuessa sisään, ja aluksi Ahmed luuli hänen

nukkuvan. Mutta mentyänsä likemmäksi hän näki polttavan punan tytön

poskilla; tyttöä puistatti, ja hän näytti painautuvan tiukemmin

pehmeitä pieluksia vasten. Ahmed kävi asiaan käsiksi luonteenomaiseen,

äkkijyrkkään tapaansa, lausuen purevat kysymyksensä äänellä, joka tosin

oli hiljainen kuten tavallisesti, mutta kuitenkin kova ja ilmeisen

käskevä. Ja koko hänen kyselynsä ajan kuunteli Jasmin äänettömänä

muuttamatta asentoansa ja nostamatta lattiaan luotua katsettansa. Hän

olisi saattanut olla kuuromykkä, mikäli voi päättää toisen kysymyksien

häneen tekemästä näkyvästä vaikutuksesta.

Hänen äänettömyytensä ja itsehillintänsä vimmastuttivat Ahmedia, mutta

hänen suuttumukseensa oli sekaantunut ihmettelyä, kun hän silmäili

hentoa tyttöä päästä jalkoihin saakka.

Oivalsiko Jasmin täydelleen, kuinka avuton hänen asemansa oli? Mihin

hän luotti rohjetessansa uhitella häntä? Hän liikahti äkkiä tyttöön

päin. »Puhu, tyttö!» komensi hän uhkaavasti.

Vasta sitten tyttö kohotti päätänsä ja katsoi häneen erittäin tiukasti,

erittäin läpitunkevasti. Hänen raottuneet huulensa vapisivat ja

hetkisen hän näytti koettavan puhua saamatta sanoja suustansa. »Sinä

syytit minua petoksesta», kuiskasi hän vihdoin. »Tahtoisitko nyt minun

pettävän isäni?»

Mies keikautti päätänsä, ärähtäen kärsimättömästi. »Ainakin kymmenen

kertaa olet vakuuttanut minulle, ettei hän ole isäsi. Mielitkö vielä

valehdella minulle?» Jasminin värähtelevät silmäripset painuivat

nopeasti alas, verhoten hänen silmänsä.

»Hän on ainoa isä, jonka koskaan olen tuntenut», jupisi hän.

Äkkiä kiehahtanut viha nosti punan Ahmedin poskille. »Se on mukava

sukulaisuussuhde, jonka voit tunnustaa tai olla tunnustamatta, miten

sinua milloinkin huvittaa», pilkkasi hän. »Mutta vaikkapa hän olisi

kymmenestä isäsi, on sinun puhuttava.»

Hänen äänensä kiihkeän raivokas sointu sai tytön vavahtamaan, mutta

hänen pieni suunsa tiukkaantui yhtä itsepäisesti kuin Ahmedinkin. »Sinä

voit tappaa minut — mutta minä en puhu.»

Minuutin ajan Ahmed tuijotti häneen sanatonna raivosta. Jollei hänessä

olisi ollut englantilaista verta, olisi hän pieksämällä kiristänyt

tytöltä totuuden, ja nytkin hänen oli puristettava kätensä nyrkkiin

pidättyäksensä lyömästä. Käheästi naurahtaen hän sitten pyörähti

poispäin ja alkoi astella lattialla edestakaisin. »Sinä et ole

tappamisen arvoinen», sanoi hän ylenkatseellisesti. »Ja on muitakin

keinoja, joilla sinut saadaan puhumaan.»

Jasminia puistatti uhkaus taaskin, ja hänen silmiinsä tuli kummallinen

ilme, kun hän hiljaa liikahti sohvalla ja hänen kätensä pujahti

hänen uumenilleen kiedottuun leveään silkkivyöhön. Pitkien, tummien

silmäripsiensä takaa hän salavihkaa tähyili edestakaisin kävelevää

Ahmedia, ja hänen hienot jäsenensä vapisivat, kun hänen lihaksensa

hitaasti pingoittuivat.

Taaskin Ahmed seisahtui hänen vierelleen kasvot naamiomaisina

ponnistuksesta. »Oman itsesi tähden, tyttö, kerro minulle, mitä

tiedät!» kehoitti hän lempeämmin. »Mitä tarkoitusta varten nämä miehet

ovat Algeriassa? Mikä salaisuus on saanut heidät lähtemään omasta

maastansa lietsomaan epäjärjestystä vieraan maan väestön keskuudessa?

Minkälaiset siteet yhdistävät '_isäsi_' ja nämä muukalaiset toisiinsa?

Et saata aavistaa, kuinka paljon on sanojesi varassa — kuinka paljon

vahinkoa saattaa vaitiolostasi koitua tälle maalle, joka on vihdoinkin

vapautunut sekasorrosta.»

»Luuletko minun välittävän siitä, mitä vahinkoa tälle sinun

maa-pahallesi koituu?» tokaisi tyttö ivallisesti. »Ja mitä kuuluvat

isäni salaisuudet sinulle, sinä nujerretun rodun poika? Mitä sinä

tiedät vapaudesta, sinä, jonka niskaa painaa Ranskan kantapää — Allah

tuhotkoon sen kansan, joka mielii orjuuttaa meidät, samoin kuin se on

orjuuttanut sinut! Mutta me marokkolaiset _olemme_ vapaita — ja meidän

naisemme ovat parempia miehiä kuin sinun arkasydämiset kansalaisesi,

joiden voimat kuluvat huvituksiin kuten sinunkin. Ja me marokkolaiset

naiset emme kumartele emmekä kyyristele, kuten täkäläiset uikuttavat

naiset tekevät, kun mies haluaa tehdä meille pahaa. Me iskemme — kuten

minä isken!»

Hyökkäys tapahtui niin äkkiä, että vain Ahmedin valpas silmä ja varmat

hermot pelastivat hänet.

Erinomaisesti harjoitettu, pieni, atleettinen ruumis jännitettynä

Jasmin oli miltei huomaamattomasti siirtynyt asentoon ponnahtaakseen

eteenpäin nopeasti ja meluttomasti kuin villi eläin, tähdäten

_futastaan_ tempaamansa välkkyvän veitsen suoraan Ahmedin rintaan.

Terävä kärki oli enää vain parin sentimetrin päässä miehen sydämestä,

kun hän tarttui tytön ranteisiin teräksisin sormin, sysäten häntä

rajusti taaksepäin. Ja Jasminin horjahtaessa kiertyi Ahmedin käsi

sukkelasti hänen ympärilleen ja puristi hänen värisevää vartaloansa,

kunnes hän luuli kylkiluittensa murtuvan säälimättömästä rutistuksesta,

joka tuntui pusertavan hänestä hengen. Henkeä haukkoen hän tuijotti

Ahmedin tuhkanharmaihin, intohimon vääristämiin kasvoihin, samalla

kun viimemainittu tiukensi julmasti ja hitaasti hänen rannettansa

kiristävää otetta, kunnes hän ei enää jaksanut kestää sen aiheuttamaa

kipua, ja hänen huuliltansa pääsi hiljainen valitus, hänen kätensä

avautui ja hellitti veitsen, joka pehmeästi kolahtaen putosi

matolle. Hetkisen hän uhmaili miestä, katsoen hurjistuneesti häntä

silmiin, rinnan huohottaessa myrskyisesti. Ihan äkkiä sitten hänen

jännittyneet lihaksensa laukesivat, häneltä pääsi valittava,

äärimmäisen epätoivoinen parahdus, ja hän retkahti hervottomana Ahmedin

käsivarsille, itkien niin, ettei viimemainittu ollut koskaan ennen

kuullut ainoankaan naisen siten itkevän.

Mutta hänen kyyneltensä näkeminen ei hellyttänyt miestä, ja

kammottavasti nauraen hän viskasi tytön matolle jalkojensa juureen.

»Allah olkoon sinulle armollinen, sinä pieni hupsu», huusi hän

vimmoissaan, »sillä minulta et saa armoa!»

Jasmin kuuli oven pamahduksen, kun se läjähti kiinni Ahmedin jälkeen,

ja miehen poistuttua hän virui pitkän aikaa samassa paikassa, johon

oli kaatunut, vääntelehtien ja valittaen tuskissansa ja nyyhkyttäen

ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan. Mitä hän

oli tehnyt! Voi, Allah, mitä hän oli tehnyt, mikä hulluus hänet oli

vallannut? Mikä paha henki oli viekoitellut hänet varastamaan aseen

ulomman huoneen kokoelmista ja koettamaan tappaa rakastamansa miehen,

joka aikoinaan oli rakastanut häntä? Hän oli suunnitellut sen miehen

kuolemaa, jonka henki oli hänestä kalliimpi kuin hänen omansa — ei, ei,

ei hän, vaan se ilkeä henki, joka oli väkisin ohjannut hänen kättänsä,

mutta ikiajoiksi kaikonnut hänen tuona hirveänä hetkenä oivaltaessaan,

mitä hän oli ollut vähällä suorittaa. Jospa hän olisi vahingoittanut

Ahmedia — voi, Allah, jos hän olisi haavoittanut häntä, isäntäänsä,

herraansa! Mitäpä siitä, jos Ahmed olikin ollut julma — kaikki miehet

olivat julmia, ja eikö hän ollut Ahmedin omaisuutta, jolle hän sai

tehdä mitä halusi? Ja tekipä Ahmed mitä tahansa, ei hän voinut muuta

kuin rakastaa Ahmedia, rakastaa häntä, kunnes myöskin hänen mieltänsä

sumentava hulluus karkkoaisi ja hän taaskin rakastaisi häntä,

tyttöänsä. Vielä kerran Ahmed tietäisi, ettei hän ollut valehdellut,

ettei hän ollut aavistanut toisten seuraavan hänen jälkiänsä sinä

aamuna, jolloin hän oli tullut kohtauspaikalle, ettei hän ollut tiennyt

mitään suunnitellusta juonesta, joka saattoi hänet niin petolliseen

valoon. Äsken hän hulluudessansa ja raivostuttaakseen Ahmedia oli ollut

tietävinään enemmän kuin todellisesti tiesi, narrannut toisen luulemaan

osaavansa antaa halutut selvitykset. Mutta hän ei olisi voinut ilmaista

muuta kuin maurilaisen piilopaikan — ei mitään muuta. Sillä mitäpä

häneen kuuluivat tuon miehen salaiset puuhat? Lapsuudesta saakka se

mies oli rääkännyt häntä; »isän» kuvaan sekaantui himmeitä, hämäriä

muistoja, varjomaisia unelmia ajoilta, jolloin häntä oli hyväilty

hellin käsin, jolloin suloinen, surullinen ääni oli hyräillyt hänen

mielessänsä vieläkin silloin tällöin väikkyvää, puolittain unohtunutta

tuutilaulua. Ja mitäpä häneen myöskään kuului raaka, arabiankieltä

puhuva saksalainen, jonka himokkaat silmät olivat herättäneet hänessä

kuvottavaa kauhua? Joku epämääräinen tunne esti häntä kavaltamasta

heitä, mutta he eivät merkinneet mitään hänelle, joka oli elänyt heidän

parissansa vain orjana, kestänyt surkeata, mieltäkuohuttavaa elämää,

kunnes _hän_ — outo rakastaja, jonka komeus oli häntä huikaissut —

oli tullut ja avannut hänen silmänsä näkemään rakkauden. Ja niinä

muutamina, lyhyinä onnenhetkinä oli myöskin mies rakastanut häntä!

Oi, jospa Allah kääntäisi Ahmedin sydämen ja opettaisi hänet taaskin

rakastamaan ja tietämään, luottamaan häneen ja uskomaan häntä jälleen!

Kasvoillansa paksulla, pehmeällä matolla hän rukoili ja itki, kunnes

kyyneleet ehtyivät, kunnes hän virui murtuneena ja mielenliikutuksen

näännyttämänä; hänen väsyneissä aivoissansa jyskytti, ja hänen uupunut

pieni ruumiinsa oli kolhiutunut ja hellä Ahmedin väkevien käsien

rajusta runtelusta.

Eikö elämässä ollutkaan muuta kuin kärsimyksiä, mietti hän ajatustensa

verkkaisesti suuntautuessa viimeksi kuluneihin, tuskaisiin viikkoihin,

joiden aikana hänestä oli tuntunut kuin hän olisi jo elävänä kuollut

ja hän oli muuttunut turraksi kaikelle muulle paitsi häneltä riistetyn

riemun muistolle. Tunnottoman tylysti oli hänelle kerrottu hänen

rakastajansa kohtalosta, ja hänen mielipuolinen surunsa oli vain

nostattanut heissä kiukkua.

Ja päivän seuratessa toistansa oli hänen mielessänsä pyörinyt

yksi ainoa ajatus, se toivo, että pian hänkin pääsisi pois sen

ihmispaholaisen julmuuden ulottuvilta, joka oli kiduttanut häntä

silloinkin, kun hän oli ollut avuton lapsi. Hän oli aina pelännyt

sitä miestä, aina kammonnut häntä, tuntien vaistomaista kauhua ja

inhoa häntä kohtaan. Mutta viha, jota hän ei milloinkaan ennen ollut

tuntenut, oli alkanut kyteä hänen mielessänsä, kun se mies oli

valehdellut, kerskunut konnantyöstä, joka oli särkenyt hänen sydämensä,

ja uskotellut olevansa hänen rakastajansa veren tahraama.

Hänen rakastajansa! Häntä puistatti valtava nyyhkytys. Ei yksikään

rakastaja olisi tehnyt sellaista, mitä Ahmed oli tehnyt hänelle

edellisenä yönä. Ja kun Ahmed tuli uudelleen. Väristen hän reutoutui

pystyyn, jäi seisomaan, silmäillen murheellisena ympärilleen ja

huohotti tärisyttävien huokausten vielä pusertuessa hänen huuliltansa.

Kun Ahmed taaskin tulisi, antaisi rakkaus hänelle, Jasminille, voimia

kestää kaikki, mitä ikinä toinen haluaisi tehdä. Sillä enää ei mikään

kykenisi tukahduttamaan intohimoa, joka poltti hänen rintaansa kuin

roihuava tuli.

Hänen surulliset silmänsä harhailivat ilottomasti, sivuuttivat

jalokivet, jotka hän halveksien oli viskannut yltään, ja kiintyivät

veitseen, jonka Ahmed oli jättänyt matolle, johon hän oli sen

pudottanut. Valittavasti huudahtaen hän sieppasi sen ja sinkosi sen

kaikin voimin etäisimpään nurkkaan, hoippui leposohvalle ja kaatui

sille pitkäkseen, painaen kasvonsa pieluksiin.

V

»Viimeinen leiri, _mon cher_!»

Caryllista, joka istua jörötteli hiekkakummulla selkä käännettynä

aamutuulta vasten, imien piippuansa, josta ei mitenkään tahtonut lähteä

savuja, kuulosti Saint Hubertin ääni melkein ärsyttävän hilpeältä.

Hän ei itse ollut suinkaan hilpeä, ja se tieto, että hän esiintyi

nyrpeänä — mikä, kuten hän itse vilpittömästi kyllä myönsi,

oli vihoviimeisen lapsellista — ei ollut omiaan tekemään häntä

iloisemmaksi. Mutta miten vietävässä voitaisiin odottaa ihmisen olevan

hilpeän niin tuskastuttavassa ympäristössä, aprikoi hän itsekseen. Setä

Raoulin kyllä kelpasi, hänhän piti tästä maasta ja näytti nauttivan

»kammottavasta autiudesta», jonka lävitse he olivat samonneet. Mutta

häntä taas kuvotti hiekan näkeminen, kuvottivat loppumattomat,

keskeytymättömän yksitoikkoiset päivät — sillä hän ei pitänyt

vaihteluna niitä kahta tilaisuutta, jolloin he olivat pysähtyneet

nauttimaan heille tarjottua vieraanvaraisuutta, toisen kerran

aavikko _zauialla_, toisen kerran erään sikäläisen, arvokkaan päällikön

luona.

Aina siitä alkaen, kun he olivat lähteneet Tuggurtista, oli matka

tuntunut hänestä kuvaamattoman ikävältä ja väsyttävältä, eikä hän

ollut vielä saanut tilaisuutta ampua mitään. Ja hänen harminsa

huippuna oli muisto muutamia päiviä sitten tapahtuneesta narrimaisesta

näytöksestä, jolloin hänen isänsä heimon miehiä oli saapunut

viitisenkymmentä päästämään takaisin heitä Tuggurtista saattanutta

turvajoukkoa, kirotusta sirkussesityksestä, joka oli saanut hänet

vuoroin kuumenemaan, vuoroin kylmenemään pelkästä suuttumuksesta ja

loukkaantumisesta ja jota ajatellessansa hän vieläkin vuoroin kuumeni,

vuoroin kylmeni. Hänen oli totisesti täytynyt näyttää naurettavalta,

kun lauma mielipuolia ratsasti täyttä neliä hänen ympärillänsä, kiljuen

kuin pahat henget ja laukoen pyssyjänsä ylevän välinpitämättöminä

mahdollisesta hengenvaarasta ja vammoista! Naurettavaa ammuksien

tuhlausta. Kunnianosoitus hänen isänsä pojalle — hyvä Luoja, hän olisi

tullut hyvin toimeen ilman sellaista kunnioitusta, ilomielin!

Hänen vaaleat kasvonsa punehtuivat huomattavasti, kun hän tarpeettoman

rajusti kopisti porot piipustaan ja jupisi myöhästyneen, epäselvän

vastauksen Saint Hubertin huomautukseen.

Kreivi lakkasi tarkkailemasta kuormakameleja, joiden selkään

sälytettiin taakkoja, ja istuutui hänen lähellensä, vaivoin virittäen

savukkeen. »Mitä sinä sanoit?» kysyi hän, suojaten molemmin käsin

tulitikkua tuulelta. Caryll veti vaippansa kaulusta ylemmäksi ja painoi

kantapäänsä uhkamieliscsti hiekkaan.

»Sanoin: Jumalan kiitos!» vastasi hän lyhyesti.

Saint Hubert hymyili tavalliseen maltilliseen tapaansa.

»Ihan niin», myönsi hän rauhallisesti. »En halua väittää, että matka

on ollut erikoisen hupaisa, varsinkaan sellaisesta henkilöstä, joka,

kuten sinä, ei tunne mielenkiintoa tätä maata kohtaan. Myönnän

mielelläni, että tähän saakka noudattamamme tie on ollut tympäisevä.

Mutta kauempana se muuttuu kiintoisammaksi. Ja leiriin majoituttuamme

on meillä enemmän vaihtelua ja vähemmän yksitoikkoisuutta. Sinä saat

käydä käsiksi noihin mainioihin pyssykoteloihisi ja isäsi hevoset ovat

mainioita.»

Caryll rypisti otsaansa ja vilkaisi vieressänsä laiskasti loikovaan

mieheen. Naurettiinko hänelle? Mitä pahusta setä Raoul tarkoitti

puhuessansa hänelle kuin nyreissänsä olevalle lapselle, jota oli

hyvitettävä leluilla ja huvituksilla! Mutta Saint Hubertin kasvot

olivat vilpittömän näköiset, ja hän näytti vähääkään seuralaisestansa

välittämättä keskittäneen koko huomionsa leirin purkamiseen.

Tavallisesti oli kamelikaravaani tähän aikaan aamusta jo matkalla.

Mutta tänään ei ollut tarpeellista lähteä varhain liikkeelle.

Matkakalustoa ei sheikin leirissä kaivattaisi, ja kuormasto

valmistautui kulkemaan matkan viimeisen taipaleen ponnistelematta ja

saapumaan perille oman mielensä mukaisesti, vapauduttuansa vihdoinkin

telttojen pystyttämisen ja päivällisen keittämisen velvollisuudesta.

Jotkut kamelit olivat jo kuormatut ja liikkuivat umpimähkään sinne

tänne pahanilkisen tyytymättöminä; toiset olivat vielä polvillaan ja

karjuivat ja ärisivät, kun myttyjä sijoitettiin ja nuoria soviteltiin

ja tiukkailtiin, irroiteltiin ja tiukattiin uudelleen väittelevien

kamelinajajien käheä-äänisen hälyn kaikuessa voimakkaampana kuin heidän

pahantuulisten hoidokkiensa äänet. Se oli näennäisesti selvittämättömän

hämmingin näky; valkopukuisia, paljasjalkaisia olentoja riensi sinne

tänne, ajaen takaisin liiaksi intoilevia eläimiä, jotka olivat

loitonneet liian kauaksi väärään suontaan, tai kiidättäen unohdettua

kääröä voitonriemuisesti paiskataksensa sen jo köytetylle kuormalle,

josta se taas pilkkasanojen ja sadatusten säestyksellä kiskaistiin

pois, minkä jälkeen sitä sysittiin kädestä käteen, kunnes se löysi

lopullisen sijoituskohdan.

Se hämminki oli kuitenkin omalla tavallansa suunnitelmallinen, sillä

vähitellen alkoi sekasorto muuttua järjestykseksi Saint Hubertin

arabialaisen palvelijan Mohamedin kyvykkäästi ohjatessa. Viimemainittu,

hoikka, jäntevännäköinen kabylilainen oli ollut kreivin mieskohtainen

palvelija kymmenen vuotta, sen jälkeen kun Henri, joka oli mennyt

naimisiin ja tullut perheenisäksi, oli korotettu kreivin Ranskassa

olevan maatilan hoitajaksi.

Erään hevosrivin kaukaisemmassa päässä oli Caryllin palvelija

uutterasti puuhassa, ruokoten sheikin pojallensa lähettämää upeata

oritta. Ujostelematta ympärillensä kerääntyneitä huvitettuja ja

arvostelevia aavikkolaisia teki nuori englantilainen työtänsä

huolettoman välinpitämättömästi, samalla yhtä mittaa lasketellen

rattoisaa pilaa, jota hänen kuulijansa eivät lainkaan ymmärtäneet,

mutta joka silti nostatti raikuvia hilpeyden purkauksia, koska siihen

oli sekoitettu muutamia ranskalaisia ja arabialaisia sanoja, jotka hän

oli ennättänyt oppia.

Ja tuontuostakin kajahti hänen oma hyväntuulinen, iloinen naurunsa.

Saint Hubert heilautti nikotiinin tahraamia sormiansa häneen päin.

»Williamsilla ainakin näyttää olevan perin hauskaa», huomautti hän.

»Hän on jo nyt miesten suosiossa, ja Mohamed ylistelee häntä kovasti.

Jumala yksin tietää, miten hän osaa saada toisen ymmärtämään itsensä,

vaikka Mohamed, kuten tiedät, osaa hieman solkata englanninkieltä.

Mutta yleensä hän näkyy saavan, mitä tarvitsee. Miehet juhlivat

eilenillalla — sitten kun sinä olit paneutunut makuulle ja kuorsasit,

_mon cher_ —»

»En minä nukkunut», ärähti Caryll. »Ikäänkuin kukaan olisi voinut

nukkua niin kamalassa remussa!»

Saint Hubert naurahti hiljaa. »Etkö?» pilaili hän. »Sitten sinä

olit aika hyvin nukkuvinasi. No niin, joka tapauksessa menin minä

heitä katsomaan — he ovat mielissään, jos heitä kohtaan osoitetaan

mielenkiintoa — ja siellä tapasin sinun Williamsisi puettuna burnusiin

ja turbaniin, näyttäen totisesti hurjalta hirtehiseltä, paukuttaen

rumpua perin hyväksyttyyn tapaan ja hoilottaen kohti kurkkuansa

jotakin kapakkalaulua kaikkien kuulijoiden suunnattomaksi riemuksi.

Pelkään, ettei hän nähdessänsä minut ollut yhtä hyvillään kuin muut

olivat, mutta minä kehoitin häntä jatkamaan kelpo puuhaansa ja pitämään

hauskaa. Hän on varmasti sopeutunut tähän elämään ihmeellisen hyvin ja

näyttää löytäneen alansa. Hänestä tulee mainio matkailija, nykyajan

mukainen. Minua melkein haluttaa viekoitella häntä mieltymään itseeni

ja pyytää sinua tämän retken jälkeen luovuttamaan hänet minulle.»

Caryll silmäili hänen katseensa suuntaan silmissänsä miltei kaihoisa

ilme.

»Hän on kunnon poika», virkkoi hän, tukahduttaen huokauksen. Ja taaskin

heräsi hänessä sama kateuden tunne, jota hän oli kerran ennen tuntenut.

Minkätähden hän ei voinut ottaa kaikkea keveältä ja hilpeältä kannalta,

kuten Williams teki? Mikä puute oli hänen luonteessansa, koska elämän

vakavuus aina oli ylinnä hänen mielessään? Kaksi vuotta kestänyt ankara

vastuunalaisuus oli riistänyt häneltä nuoruuden etuoikeuden ja tehnyt

hänestä miehen, ennenkuin hän tuskin oli lakannut olemasta poika.

Eikä hän, suoraan puhuen, ollut näihin viime viikkoihin saakka edes

ollut mies. Hän oli ollut ainoastaan kone — pikemminkin totunnaisten

tapojen ja suunnitelmien mukaan toimiva olio kuin tavallisten

inhimillisten intohimojen kannustama elävä, hengittävä kuolevainen.

Tuggurtissa oli Williams, joka oli viisi vuotta häntä vanhempi,

muistuttanut loma-aikaansa viettävää koulupoikaa, uhkuen harrastusta

ja kevein sydämin tarttuen jokaiseen tarjoutuneeseen tilaisuuteen

säikkymättä sitä, ettei osannut maan kieltä. Ja Caryllia oli hänen

avoin ja aito huvittelunsa ihmetyttänyt. Mutta juuri Tuggurtissa

oli hän itse herännyt tuntemaan olevansa mies. Tuggurt! Hän vetäisi

kiivaasti henkeänsä. Tämä pieni arabialainen kaupunki, jota hän oli

kammonnut, olisi aina tästälähtien liittyvä hänen mielessänsä siihen

lyhyeen romaaniin, joka oli kesäisen salaman tavoin välähtänyt hänen

rauhallisen elämänsä tyynellä taivaanrannalla, nostattaen hänessä niin

syviä tunteita, ettei hän ollut luullut voivansa sellaisia tuntea.

Ensimmäisen kerran oli rakkaus häntä hipaissut, miehen kummallinen,

käsittämätön rakkaus naiseen, ja muutamien lyhyiden viikkojen aikana

hän oli antautunut luonnollensa tyyten vieraiden tunnelmien ja

vaikutelmien valtaan.

Silloin se oli ollut hänestä sangen todellinen, vaikka se nyt alkoi

hänestä tuntua hurjalta, uskomattomalta unelta. Mutta vaikka se

saattoikin olla hurja ja uskomaton ja vaikka hän nyt olikin lievästi

häpeissänsä siitä, että tyttö oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen,

tiesi hän sittenkin, ettei hän ikinä unohtaisi tyttöä. Vaikka hän ehkä

rakastuisikin johonkuhun toiseen, seuraisi häntä aina ensimmäisen

rakastetun muisto — puolittain surullinen, puolittain hellä muisto,

joka väikkyisi hänen mielessänsä, kuten tytön kasvot vielä väikkyivät.

Pieni, herttainen orpo-poloinen, joka ajelehti elämän myrskyisellä

merellä kuin haaksirikkoutuneen laivan avuton sirpale. Missä hän nyt

oli? Mikä oli ollut hänen kohtalonsa sen pirullisen kauniin, uhkaavan,

hymyilevän nuoren hirtehisen käsissä, joka oli hänet ryöstänyt?

Oliko hän joutunut kultahohteiseen vankeuteen joko hyväiltäväksi tai

kolhittavaksi ryöstäjänsä oikkujen mukaan — vai oliko hänet jo nyt

viskattu syrjään kuin hylätty lelu lisäämään samanlaisten onnettomien

joukkoa? Sen äkillisen ajatuksen kammottavuus säpsähdytti häntä.

Hänen oma osansa jutussa tuntui hänestä pelkurimaiselta. Mutta mitäpä

muuta hän olisi voinut tehdä? Olosuhteet olivat estäneet häntä

nostamasta kättänsäkään tytön puolustukseksi, ja hänen saavuttuansa

hotelliin ei Saint Hubert ollut palannut. Seuraavana aamuna hän

oli, salaten omat tunteensa, koettanut herättää Saint Hubertissa

mielenkiintoa tytön kohtaloon. Mutta kreivi oli torjunut hänen

ehdotuksensa, että ryhdyttäisiin etsimään kadonnutta tanssijatarta.

Oli mahdotonta, oli hän selittänyt, sotkea Caryllia juttuun, jossa

hän oli ollut pelkkänä syrjästäkatsojana ja joka lisäksi aiheutti

viranomaisille paljon harmia ja levottomuutta. Sellaista kovaksi

onneksi sattui, oli hän vakuuttanut — eikä Algeria ollut Englanti.

»Ja _noblesse oblige, mon ami_», oli hän lopettanut. »Sinun asiasi

ei ole huolehtia maineeltansa epäilyttävien kahvilatyttöjen

rakkausseikkailuista ja ryöstöistä.» Ja Saint Hubertin järkeily oli

taaskin muistuttanut häntä perityistä velvollisuuksista ja vastuusta,

ja nuorekkaan rakkauden vaatimukset olivat väistyneet vuosikautisen

harjaannuksen tieltä.

Se oli kaikki ollut romanttista hupsahtelua — mieletön haave, joka oli

tuomittu aina pysymään haaveena. Jollei tytön kansallisuus olisikaan

ollut ylipääsemättömänä muurina heidän välillänsä, ei hän saanut

valita tulevaa Glencaryllin kreivitärtä _café mauren_ turmeltuneesta

ilmakehästä eikä arabialaisen kaupungin löyhkääviltä kaduilta. Mutta

jospa hän vain olisi voinut tehdä jotakin auttaaksensa tyttöä, jotakin

sellaista, mikä olisi lieventänyt hänen nyt itseänsä kohtaan tuntemaa

häpeätä ja suuttumusta!

Hänen kasvoillensa levisi tumma puna, ja hän käänsi päänsä toisaalle,

haravoiden hiekkaa sormillansa hermostuneen kärsimättömästi.

»Onko kuulunut mitään uutta — siitä kahvilajutusta, setä Raoul?» kysyi

hän nykäyksittäin.

Saint Hubert, joka oli tarkkaavasti katsellut edessänsä olevaa

hyörinää, nousi äkkiä kyynärpäänsä varaan. »Tuossa ne nyt vihdoinkin

menevät», huudahti hän. »Arvelin, että meidän olisi sittenkin pitänyt

lähteä liikkeelle ensimmäisinä.» Sitten hän kohosi verkkaisesti

istumaan, pudisti hiekan nutustaan ja katsahti kelloonsa. »Mistä

puhuitkaan, Caryll?» kysäisi hän. »_Café mauressa_ sattuneesta

jupakastako? Ei, ei paljoa — ei ainakaan siihen mennessä, kun me

lähdimme Tuggurtista. Eversti Mercierille oli lähetetty salaperäinen

kirjekäärö, jolla saattaa olla merkitystä siihen juttuun nähden, mutta

paperit lähetettiin päämajaan, joten en kuullut, mitä ne sisälsivät.

Käärmeenlumooja, jonka oma tyttö oli, katosi jollakin tavattomalla

tavalla, ja yleensä tunnutaan nyt uskovan, että kysymyksessä oli vain

yksityinen riita hänen ja tytön ryöstäjän välillä. Tämä neuvokas,

nuori herrasmies on myöskin hävinnyt ja kun häntä on etsitty ja

koetettu saada hänestä tietoja, ovat kaikki ponnistukset menneet

hukkaan. Joko hän tosiaankin oli vieras kaupungissa tai sitten on häntä

hyvin uskollisesti pidetty piilossa. Ei kukaan mielellänsä myönnä

olleensa kahvilassa sinä iltana, ja koko Tuggurtin väestö väittää

olevansa viehättävän ja lapsellisen tietämätön koko tapahtumasta.

Minä puolestani olen sitä mieltä, että se oli vain yksityinen asia

— otaksuttavasti varastettua tavaraa molemmin puolin mutta juuri

tällä hetkellä ovat viranomaiset valmiit kovin epäilemään kaikkia

mellakoita. Mutta aikahan sen selvittää. On mielenkiintoista nähdä,

sukeutuuko siitä mitään. Tällä hetkellä kuitenkin on meidän aika lähteä

liikkeelle, jos olet valmis.»

Tuntien mielihyvää, johon sekaantui huvia, tarkkaili Saint Hubert,

kun Caryll tottuneesti käsitteli kaunista, mutta vaikeasti hillittyä

ratsua, joka oli ensimmäinen sheikin hänelle antama lahja. Olikohan

Ahmedilla mielessänsä jotakin muuta, kun hän lähetti tämän erikoisen

huiman ja äksyn hevosen — tahtoiko hän siten koettaa poikansa kuntoa,

josta hän ei tiennyt mitään, nähdä, millaista ainesta hänen tuntematon

poikansa oli? Kreivin huulet kaartuivat hienoon tyytyväisyyden hymyyn.

Jos Caryll missä muussa suhteessa hyvänsä ei saavuttaisi isänsä

hyväksymistä, niin ainakin hänen ratsastustaitonsa oli moitteeton. Hän

osasi ratsastaa, ja se oli jonkinarvoista tässä maassa.

Saint Hubertilla oli omituinen vastuunalaisuuden tunne hänen

ratsastaessansa sukulaisekseen omaksumansa nuorukaisen rinnalla. Omalla

tavallaan, mutta kokonaan toisista syistä, hän oli yhtä hermostunut

kuin Caryllkin ajatellessansa kohtausta, joka tapahtuisi muutamien

tuntien kuluttua. Hän tiesi, millaiset ennakkoluulot Caryllilla oli

isästään — kykenisikö sheikki taipumaan, mikä olisi välttämätöntä,

ennenkuin heidän välillensä voisi syntyä keskinäisen ymmärtämyksen

pohja? Olisiko Caryll kyllin ystävällinen vastataksensa ensimmäisiin

sovinnollisiin sanoihin vai sulkeutuisiko hän harvasanaiseen

varovaisuuteensa, joka teki hänet ulkoisesti niin jäykäksi muita

kohtaan? Hän vilkaisi salavihkaa kumppaniinsa. Se mielihyvän ja

innostuksen ilme, joka oli elävöittänyt nuoren miehen kasvoja hänen

kamppaillessansa uppiniskaisen ratsunsa kanssa, oli haihtunut, ja

saatuansa hevosensa vihdoin alistumaan hän ratsasti huulet tiukasti

yhteen puristettuina ja kasvoillansa kovin synkkä ilme.

Saint Hubert silmäili häntä puolittain säälivästi, puolittain

kärsimättömästi, mutta viisaana miehenä pidättyi lausumasta

huomautuksia. Mitäpä olisikaan ollut sanottavaa? Hän oli tehnyt, mitä

suinkin saattoi, tasoittaaksensa tietä, ja Caryll sai noudattaa omaa

mieltään, olivatpa seuraukset mitkä tahansa.

Äkkiä hänen mietteensä kääntyivät toisaalle. Niin mielellään kuin hän

olisikin tahtonut auttaa Caryllia, olivat nuorukaisen vaikeudet tänä

aamuna kuitenkin jääneet toiselle sijalle hänen ajatuksissaan.

Hänen pohdittavanansa oli eräs toinen pulma, joka oli likempänä hänen

sydäntään. Hänen omat kasvonsa synkistyivät, ja hänen silmiinsä

hiipi syvän murheen ilme, kun hänen ajatuksensa kiitivät tulevaan

kohtaukseen, ei sheikin ja hänen poikansa, vaan hänen itsensä ja

hänen rakastamansa naisen väliseen. Vuosikausia sitten hän oli

koettanut repiä sen rakkauden sydämestään, tukahduttaa kateuden,

joka tuntui arvottomalta ja petolliselta, mutta syvälle juurtuneena

se oli uhitellut hänen ponnistuksiaan, ja vihdoin hän oli lakannut

rimpuilemasta sitä vastaan. Hän, se nainen, ei ikinä saisi tietää siitä

mitään, ja kun hän ei tuntenut vastarakkautta, niin mitä vahinkoa siitä

voisi koitua? Hän itse saisi vieläkin rakastaa ja etsiä lohtua toisen

onnesta.

Oli kulunut kaksi vuotta siitä, kun hän oli nähnyt Dianan, kun hän

oli viimeksi tahallaan kiduttanut itseänsä katselemalla Dianan

täydellistä tyytyväisyyttä. Oli kovaa katsella onnea toisen miehen

silmillä, kovaa nähdä ihanteellista kumppanuutta, joka sai hänen oman

karvaan yksinäisyytensä tuntumaan sitäkin kirpeämmin. Mutta kuinka

paljoa surkeampi hänen elämänsä olisikaan ollut, jos sheikin rakkaus

sitä naista kohtaan, jonka hän oli niin väkivaltaisesti anastanut

omakseen, olisi haihtunut, kuten hän oli aikoinansa pelännyt käyvän.

Silloin se olisi muodostunut sietämättömäksi helvetiksi. Mutta Ahmed

rakasti Dianaa intohimoisesti, hellästi, kuten hän itsekin — eikä hänen

uhrauksensa ollut mennyt hukkaan.

Ja olihan jotakin, että Diana oli suonut hänelle ystävyytensä, että hän

oli osaltaan auttanut Dianaa saavuttamaan onnensa.

Olikohan Diana lainkaan muuttunut näinä kahtena viime vuotena? Mutta

miksipä kuvittelisi hänen saattaneen jollakin tavoin muuttua. Hänestä

se nainen näytti aina samanlaiselta.

Olisiko _hänen_ rakkautensa pitänyt Dianan niin nuorekkaana, niin

täysin tyytyväisenä? Hänen huulensa värähtivät tuskaisesti. Hän ei

olisi milloinkaan saanut tilaisuutta koettaa! Hän ei ollut tuntenut

Dianaa, ennenkuin rakkaus oli taltuttanut uljaan naisen hillittömän,

käskevän mielen. Samoin kuin Diana oli silloin ollut kylmä ja

tunteeton, samoin olisi hän ollut yhtä halveksivan kopea hänelle,

Saint Hubertille, kuin oli ollut kaikille miehille. Hän olisi kulkenut

tietänsä välittämättä rakkaudesta, välittämättä mistään muusta kuin

urheilusta ja seikkailuista, joita varten hän oli elänyt. Hän, Saint

Hubert, ei ikinä olisi saattanut turvautua niihin hirveisiin keinoihin,

joilla sheikki oli alistanut Dianan. Hän ei olisi ikinä voinut saada

naista ensin vasten tahtoaankin ihailemaan ja sitten rakastamaan

miestä, kuten Ahmed oli tehnyt, pelkällä raa'alla ylivoimalla, joka

oli pakottanut Dianan tunnustamaan, että toinen oli käskevämpi ja

väkevämpi kuin hän, ja vihdoin nujertanut hänet alistuvana laskeutumaan

vangitsijansa jalkojen juureen.

Vain sellaiselle miehelle kuin Ahmedille oli Diana voinut antautua. Ja

Jumala tiesi, että vaikka hän kadehtikin Ahmedia, hän ei nureksinut

ystävänsä onnea. Koska hän ei itse olisi saattanut voittaa Dianaa, soi

hän hänet mieluummin Ahmedille kuin jollekulle toiselle. Hän ojensihe

suoremmaksi satulassaan, tukahdutti ilmoille pyrkivän huokauksen ja

rukoili taaskin itsellensä voimaa, joka ei vielä kertaakaan ollut

pettänyt häntä.

Sen, mitä hän oli pitänyt salassa niin kauan, voisi hän salata

edelleenkin — Jumalan avulla. Oikeastaan hänen pitikin olla kiitollinen

paljosta. Olisihan hänen saattanut olla pakko nähdä Dianan kärsivän

kiusattuna ja hyljeksittynä. Mutta nyt Diana oli onnellinen, eikä

muusta ollut väliä. Ja totisesti hän, Saint Hubert, oli nyt liian vanha

itkeäksensä kuin kuuta tavoitteleva läpsi.

Itse-ivan hymy valaisi hänen surumielisiä kasvojaan, ja hän kääntyi

Caryllin puoleen, lausuen hilpeän huomautuksen.

Aamutuuli oli vaimennut, ja päivästä tuntui tulevan hyvin kuuma.

Taivaanranta oli jo nyt epämääräisen himmeä kiemurtelevasta

hohtavasta udusta, jota aaltoillen kohosi valtavan aavikon helmasta.

Ja pilvettömällä taivaalla heloittavan, paahtavan auringon säteet

kimaltelivat ja välkkyivät hohtavalla hietikolla, muuttaen sen

lukemattomat jyväset kullaksi. Pieniä, harmaita hietikkokiuruja lenteli

parvittain äänettöminä ilmassa, ja vähäväliä syöksähti yksinäinen

harjalintu turvaan melkein hevosten jaloista.

Jonkun aikaa oli Caryll tarkkaillut epäselviä jälkiä, jotka useammin

kuin kerran olivat menneet heidän tiensä poikki; ja vihdoin Saint

Hubert huomasi niiden herättäneen hänen mielenkiintoansa. »Gaselleja»,

selitti hän, ohjaten ratsunsa likemmäksi, »mutta jäljet eivät taida

olla varsin verekset.»

Caryll naurahti ensimmäisen kerran sinä aamuna. »Minä alan uskoa, että

gasellinne ovat taruotuksia», tokaisi hän. »Jälkiä olemme nähneet

ennenkin, mutta itse eläimet näyttävät kuvitelluilta. Ja se minua

ihmetyttää, miten ne lainkaan tulevat toimeen tällaisessa seudussa»,

lisäsi hän, vilkaisten ympärilleen. Ja hänen näkemänsä rajattoman

aavikon lohduton autius kannusti häntä vihdoinkin lausumaan julki

kysymyksen, joka oli päiväkausia pyörinyt hänen kielellänsä.

»Miten hän on jaksanut kestää tällaista, setä Raoul?» pamautti hän.

»Äitini nimittäin. Miten hän on kestänyt tätä kammottavaa yksinäisyyttä

ja tätä hirvittävää autiutta?»

Saint Hubert kohautti olkapäitänsä.

»Se ei tee kaikkiin sellaista vaikutusta», vastasi hän hitaasti.

»Joitakuita se kiehtoo hyvin voimakkaasti — kuten esimerkiksi minua.

Äitisi ihastui aavikkoon monta vuotta sitten, ja hänestä sen viehätys

on voimakkaampi kuin sen lohduttomuus. Ja jollei hän rakastaisikaan

sitä sen itsensä vuoksi, rakastaisi hän sitä sen vuoksi, mitä se

hänelle merkitsee.»

»Mutta hänen on täytynyt luopua kovin paljosta», huomautti Caryll.

»Hänen on täytynyt — uhrata hyvin paljon — voidaksensa — voidaksensa

—» Hän keskeytti lauseensa, päästäen äkkiä harmin ärähdyksen. »Armias

taivas — miehellä ei ole oikeutta vaatia sellaista naiselta!» huudahti

hän kiivaasti.

Taaskin Saint Hubert kohautti olkapäitään. »Mutta jos nainenkin tahtoo

sitä?» vastasi hän. »Ja tässä tapauksessa hän sitä tahtoi — eikä ole

koskaan sitä katunut.»

Caryll katsoi häneen, rypistäen otsaansa ymmällä olevan näköisenä.

»Hänen täytyy olla — perin ihmeellinen», sanoi hän miltei ujosti.

Saint Hubert katsoi värähtämättä häntä silmiin. »Hän on — ihmeellinen»,

vahvisti hän tyynesti.

Keskipäiväisen pysähdyksen aikana puhui Caryll taaskin äidistään.

Ulkoilmapuolinen oli syöty, ja heidän ympärillänsä viruivat miehet

kietoutuneina vaippoihinsa, nukkuen kuin lakanoilla verhotut vainajat.

Myöskin mukautuvainen Williams oli sopeutunut maan tapaan ja loikoi

pitkänänsä aito englantilaiseen tapaan kasvot maata vasten, pää

painettuna käsivarsiin, hellehattu takaraivolla putoamaisillaan

hiekkaan.

Saint Hubert oli hereillä, tarkkaili velttona haaskakuoriaista, joka

ponnisteli rajusti koettaessaan kuljettaa kolme kertaa itseänsä isompaa

leivänmurua, ja vilkaisi tuontuostakin lähellänsä viruvaan Carylliin.

Puolisen jälkeen ei nuori mies ollut liikahtanut eikä virkkanut

mitään. Hänen hermojansa oli jonkun verran tyynnyttänyt rauhoittava

piippu, joka oli vihdoin suvainnut antaa savuja, ja hän koetti voittaa

hermostunutta ujoutta, joka oli vaivannut häntä koko aamun ja joka

paheni hetki hetkeltä välttämättömän kohtauksen yhä lähetessä.

Vihdoin hän liikahti ja lopetti pitkällisen äänettömyyden. »Tuntuu

perin — omituiselta», alkoi hän empien, »ettei tiedä, millaiselta

oma äiti edes näyttää. En muista häntä lainkaan, ja ainoa valokuva,

mikä minulla hänestä on, on kiharapäisen, housuihin puetun pojan

kuva. Hän ei saata olla sennäköinen nyt. Se on varmasti otettu

hyvin kauan sitten. Otaksuttavasti hän on muuttunut aika paljon.

Luonnollisesti hänen täytyy olla — täytyy olla —» Hän pysähtyi

saamattomana kasvot tulipunaisina hämmingistä. Saint Hubert silmäili

häntä, hymyillen heikosti. Tyrmistyisikö Caryll, jolla oli jäykät,

vanhanaikaiset mielipiteet, nähdessänsä nuorekkaan äitinsä? Antaisiko

Dianan nuorekkuuskin, joka oli hänen viehättävimpiä puoliansa,

lisää harmittelun aihetta tälle arvostelevalle ja jo ennestään

ennakkoluuloiselle nuorelle miehelle?

»Ei hän ihan Metusalem ole», vastasi hän kuivakiskoisesti, »vaikka

luonnollisesti», jatkoi hän hitaasti, vaivoin pitäen ääntänsä

tasaisena, »aavikkoelämällä joskus on hyvin vanhentava vaikutus

naisiin. Jotkut Tuggurtissa näkemistämme ryppyisistä, iäkkäistä

vaimoista otaksuttavasti olivat monta vuotta nuoremmat kuin äitisi.»

Ja pitkänään viruva ja veltosti hiekkaa harova Caryll kuuli vain hänen

äänensä vakavan soinnun näkemättä hänen silmiensä veitikkamaista

tuiketta. Sensijaan hänen mieleensä äkkiä välähti vaivaava kuva eräistä

kuihtuneista vanhoista akoista, jotka hän oli nähnyt ollessansa tässä

lyhytikäisen kauneuden maassa.

»Ohhoh!» äänsi hän kovin nolona. Eikä Saint Hubert selvittänyt hänelle

sen enempää.

Kuormakaravaani oli aikoja sitten saavutettu ja sivuutettu, eikä sitä

näkynyt, ei kuulunut, kun ratsujoukko lähti uudelleen taivaltamaan

etelää kohti.

Keskipäivän pysähdys oli tavallista lyhyempi; tänään ei tarvinnut

ottaa huomioon hitaasti liikkuvia kameleja, viivytellä tiellä, jotta

ehdittäisiin pystyttää teltat ja saada ruoan valmistus käyntiin,

ennenkuin ratsumiehet saapuisivat leiriin.

Vaikka vielä olikin kuuma, oli auringon paahde hieman lieventynyt, ja

auer oli haihtunut, joten näköala oli laajempi ja selväpiirteisempi.

Heidän ratsastettuansa noin tunnin Caryll äkkiä havaitsi vielä hyvin

kaukana kierivän tomuvyöryn, joka näytti vinhasti lähestyvän heitä.

Hänen kurkkuansa alkoi heti kuivata, ja hänen polviensa vaistomainen,

hermostunut puristus sai hänen virman ratsunsa ponnahtamaan rajusti

pystyyn.

Pakotettuansa sen jälleen tyyntymään hän kääntyi Saint Hubertin

puoleen, lausuen käheän kysymyksen. Myöskin kreivi tähysti

tarkkaavasti. »On vielä siksi pitkä matka, etten voi sanoa varmasti»,

vastasi hän, »mutta otaksuttavasti siellä on isäsi.»

Ja ensimmäisen kerran Caryllin elämän aikana hänet valtasi eräänlainen

pakokauhu. Kun pelätty kohtaus nyt oli ihan likellä, olisi hän ollut

valmis antamaan enemmän kuin tahtoi määrätäkään voidaksensa pyörtää

ympäri ja lähteä kiitämään päinvastaiseen suuntaan. Miltähän hänen

arabialainen isänsä näyttäisi? Mitä ihmettä hänen oli tehtävä heidän

tavatessaan toisensa? Hän oli useita kertoja kuvitellut mielessänsä

tätä kohtausta. Kuumeisesti hän nyt koetti palauttaa muistiinsa edes

yhtä niistä tarkoin harkituista ja huolellisesti valmistetuista

puheista, jotka kaukana aiotusta kuulijasta olivat niin helposti

tulleet hänen mieleensä ja sukeutuneet sanoiksi niin keveästi.

Hän vaivasi aivojansa, hikoillen hermostuneesti, mutta hänen

ajatuksensa tuntuivat sakeilta ja toivottoman tylsiltä. Ja sillä aikaa

tomupilvi vyöryi yhtä mittaa likemmäksi. Vähitellen se sitten näytti

pyörivän ja kohoavan, ajautuvan hitaasti taaksepäin ja paljastavan

pienen joukon arabialaisia, jotka ratsastivat tavallista huimaa neliä

ja joita johti yksinäinen ratsastaja muutamia askelia toisten edellä.

Muutamia minuutteja Caryll epätoivoisesti toivoi, ettei ilkeä hetki

ehkä sittenkään ollut vielä tullut, että nämä saattoivat olla muita

arabialaisia eivätkä kenties olleetkaan heidän odottamiaan henkilöitä.

Mutta takana ratsastavan saattueen äkkiä päästämä hurja huuto sai

hänet oivaltamaan, ettei hänelle oltu suotu toivottua armonaikaa, ja

kummallinen tunne, kiihtymyksen sekainen hermostuminen, värisytti hänen

selkäpiitään.

Äkeissään itsellensä ja harmissaan oudosta tunteesta, jonka

hän ei aavistanut olevan mielenliikutusta, hän tunsi vanhan

vastustushengen, vanhan suvaitsemattomuuden taaskin alkavan

myllertää rinnassaan. Saattajien huuto johti hänen mieleensä heidän

meluisan mielenosoituksensa silloin, kun he olivat kohdanneet hänet.

Järjestettäisiinkö nyt toinen samanlainen näytös? Miksi hitossa

he eivät tuo koko soittokuntaa pilleineen ja torvineen — tai mitä

vietävän pelejä he lienevätkään soittaneet — ja suoriutuisi siitä

kerta kaikkiaan! mietti hän kiukuissaan ylähuulensa kaartuessa

ylenkatseellisesti.

Saint Hubert oli antanut heidän joukkueellensa pysähtymismerkin,

ja vaivoin hilliten kiihtynyttä ratsuansa Caryll tähyili nopeasti

lähestyviä ratsastajia. Ihailu, jota hän muutoin olisi tuntenut, hukkui

kiukkuisiin ennakkoluuloihin, jotka saivat hänet tarkastamaan heitä

arvostelevan halveksivasti.

He olivat komeita miehiä, heidän ratsunsa olivat uhkeat, ja he osasivat

ratsastaa, myönsi hän nureksien, mutta kuinka hävytöntä ajaa eläimiä

tuolla tavoin! Ja otaksuttavasti he seisahtuisivat samaan hirveän

äkilliseen tapaan, joka oli ominainen kaikille näille säälimättömille

ratsastajille, välittämättä hevostensa kauhean julmasta ponnistuksesta.

Tuo ensimmäinen oli varmaankin hänen isänsä — hänen arabialainen

isänsä. Vaikka hän olikin valmistunut näkemään isänsä yllä

alkuasukkaiden puvun, loukkasi se hänen tunteitansa, ja taaskin

kulkivat omituiset kylmänväreet pitkin hänen selkäänsä. Nyt hän

oli laskeutunut satulasta ja seisoi kädet työnnettyinä syvälle

takintaskuihin sydämensä jyskyttäessä raivoisesti.

Eivätkö he lainkaan hiljentäisi vauhtiansa? Olivatko he tulleet

ihan hulluiksi? Äkkiä alkanut pyssyjen räiske säpsähdytti häntä,

ja hänen kasvonsa kovettuivat hänen kuunnellessansa huutojen ja

pyssynpamahdusten hurjaa pauhua. Hornamaista meteliä, sitä juuri se

oli, mietti hän halveksivasti, lapsellinen, teatterimainen näytös,

typerä ja tarpeeton! Taaskin hänen huulensa kaartui, kun saapunut

joukkue pysähtyi äkkiä, kuten hän oli tiennyt sen tekevän, pölyn ja

hiekan tuprahdellessa hevosten jaloissa, ja kajahti toinen huumaava

huuto, johon sekaantui kiihtyneiden oriiden kimeitä hirnaisuja,

varuksien kalinaa ja pyssyjen teräviä pamahduksia.

Vain johtaja laskeutui ratsailta.

Ja ikäänkuin maahan juurtuneena Caryll katseli, kun kookas,

silmääkiehtovaan asuun puettu mies keikahti ison, mustan hevosensa

selästä ja asteli verkkaisesti heidän luoksensa.

_Tämä_ siis oli hänen isänsä — _tämä_ oli Glencaryllin kreivi!

Arabialainen arabialaisten joukossa! Ja sitäpaitsi sellainen

arabialainen, jonka tummat, kauniit kasvot olivat hänestä omituisen

tutut. Se ei johtunut kaukaisesta muistosta, vaan äsken nähdyistä

samanlaisista kasvoista, ja se tuntui samalla herättävän jonkun synkän

muiston.

Missä hän oli ennen nähnyt nuo samat kasvot? Hän aprikoi sitä vieläkin,

kun Saint Hubertin varoittava kosketus palautti hänet nykyisyyteen, ja

hän käänsi kalpeat, pingoittuneet kasvonsa ranskalaisen puoleen, joka

kuiskutti hänelle hätäisesti.

»Jumalan tähden, mene sinä edellä, setä Raoul!» pyysi hän käheästi.

Ja Saint Hubertin lähdettyä eteenpäin hän ponnisti tahtoaan ja

terästäytyi, seuraten vitkalleen toisen jälessä tuskaisen ujouden ja

painostuksen vaivaamana.

Vanhat ystävykset kohtasivat toisensa ranskalaisten tapaan. Ja

Caryllin katsellessa heidän innokasta tervehdystään puistatti häntä

vastenmielisyys. Mikä inhoittava tapa! Odotettaisiinko sellaista

häneltäkin?

Lyhyt, hoikka vartalo jäykäksi ojennettuna hän seisoi huulet tiukkaan

puristettuina, varroten koettelemustaan.

Mutta sheikki ei lainkaan vaatinut sellaista englantilaiselta

pojaltaan. Kääntyen Carylliin päin hän hymyili vakavasti ja ojensi

pitkän, ruskean kätensä tervehdykseksi.

»_Enfin, mon fils_», lausui hän syvällä, pehmeällä äänellänsä.

»_Soyez le bienvenu_.» Hänen sävynsä vilpitön tuntu ja hänen lämmin

kädenpuristuksensa olisivat tyydyttäneet ketä poikaa tahansa. Mutta

Caryll pani merkille ainoastaan sen, millä kielellä sydämellinen

tervehdys lausuttiin, ja mielenkarvaus, jota hän oli koettanut

voittaa, kumpusi taaskin vastustamattomana esille. Saint Hubert oli

varoittavasti kertonut hänelle, että hänen isänsä oli ennakkoluuloinen

sitä maata kohtaan, jota hän ei suostunut tunnustamaan omaksensa, eikä

mielellänsä puhunut äidinkieltänsä, jota hän kuitenkin erinomaisesti

osasi. Mutta olisipa hän totisesti voinut tässä tapauksessa tehdä

poikkeuksen. Totisesti hän olisi tänä ainoana kertana voinut syrjäyttää

ennakkoluulonsa. Caryll oli valmistautunut kohtaamaan isänsä

puolimatkassa, tukahduttamaan omat ennakkoluulonsa, mikäli suinkin

mahdollista, mutta tämä ranskankielinen tervehdys oli kuin isku vasten

kasvoja. Hänet saataisiin hirttää, jos hän vastaisi samalla kielellä.

Hän näyttäisi alun pitäen, minnepäin hänen myötätuntonsa kallistui.

Mutta sanat eivät heruneet helposti, ja puna lehahti hänen poskilleen

hänen puristaessansa voimakkaita sormia, jotka pitivät hänen kättään

teräksisessä otteessa. Hänessä heräsi äkkiä omituinen tunne, että hän

oli heikompi, että vaikka hän oli itsepäinen, hänen edessänsä oli

mies, joka oli vieläkin päättäväisempi kuin hän. Kieli jäykkänä hän

harmitteli omaa kömpelöä saamattomuuttaan ja huomasi änkyttävänsä kuin

koulupoika.

»Kiitos, sir», jupisi hän tökerösti. »Olen oikein hyvilläni päästyäni

tänne.» Hän punehtui entistä enemmän käsittäessään valehdelleensa,

mihin hänet oli ikäänkuin pakotettu. Eikä häntä tarkasti tähyäviin

tummiin, läpitunkeviin silmiin hetkiseksi välähtänyt veitikkamainen

välke ollut omiansa rauhoittamaan hänen järkkyneitä tunteitaan. Mutta

sheikki ei näyttänyt panevan merkille, ettei hänen poikansa vastannut

ollut välitön ja että hänen sävynsä oli kylmä. Lausuttuansa muutamia

kohteliaita kysymyksiä matkasta hän nyökkäsi ystävällisesti ja palasi

Saint Hubertin luokse, joka tuskallisesti odotti tämän ensimmäisen

kohtauksen tulosta ja oli siirtynyt syrjään jättääksensä isän ja pojan

kahden kesken. Ja Caryllin jäätyä yksin riehui hänen rinnassansa

ristiriitaisia, sekavia tunteita. Kaikista ponnistuksistansa huolimatta

hän tuntui taaskin esiintyneen narrimaisesti! Taaskin oli hänellä sama

tunne, jota hän oli kokenut Tuggurtissa silloin, kun arabialainen

päällikkö oli pelastanut hänet kiihtyneen rahvaan kynsistä. Silloin hän

oli hyvin selvästi tuntenut olevansa kömpelö ja kokematon, mitä hän

ei ollut ennen käsittänyt. Ja nyt hän tunsi sen paremmin kuin koskaan

ennen. Mistä johtui näiden tutkimattomien arabialaisten käytöksen

tyyni arvokkuus? Minkä tähden he näyttivät niin itsevarmoilta? Vaikka

hän pitikin heitä raakalaisina, oli hänen ollut pakko myöntää,

että he olivat moitteettoman kohteliaita ja tahdikkaita. Haikeaksi

mielipahaksensa hän tunnusti, että hänen oma kohteliaisuutensa näytti

kummallisesti hävinneen tipotiehensä.

Oli kenties luonnollista, että hänen isänsä tuli häntä vastaan, mutta

se oli silti kohtelias ja ystävällinen huomaavainen teko, ja hän

oli siihen nähden esiintynyt perin töykeästi. Vaikka hän vihasikin

isäänsä, koska tämä oli tuottanut surua vanhukselle, ei hän olisi vihan

tähden saanut unohtaa hyvää käytöstä. Vierailusta tulisi kyllin vaikea

muutoinkin, vaikka hän ei tekisikään sitä vieläkin hankalammaksi.

Ja olihan hän sittenkin — vaikka hän valittikin tätä sukulaisuutta

— isänsä poika — ja hänen vieraansa. Ja suoraan puhuen hän oli

äsken menettänyt malttinsa kovin pienen seikan tähden. Ytimiänsä

myöten englantilaisena hän oli pahastunut rakastamaansa maahan

tähdätystä epäsuorasta ylenkatseesta. Mutta vaikka sitä oli vaikea

ymmärtää, saattoi hänen isällänsä olla syitä, jotka oikeuttivat hänen

omaksumansa kannan — ja siinä tapauksessa oli hänen mielipiteensä yhtä

oikeutettu kuin Caryllinkin. Sellaisen miehen, jolla itsellänsä oli

ennakkoluuloja, oli tuskin oikein ja kohtuullista nureksia toisten

ennakkoluuloja. Hän keikautti päätään kiukkuisen suuttuneena itseensä.

Hän oli alkanut huonosti, antanut itsestänsä väärän vaikutelman jo heti

alussa. Jo monta vuotta sitten oli hänen isänsä täytynyt saada Saint

Hubertilta tietää, että hänen poikansa puhui ranskankieltä sujuvasti.

Ja kun hän ei ollut äsken suostunut sitä puhumaan, oli sen täytynyt

tuntua tahalliselta nenäkkyydeltä, suoranaiselta taisteluhaasteelta

henkilöstä, joka ajatteli toisella tavoin kuin hän. Palvoakseen

harmiansa hän oli esiintynyt huonotapaisen nulikan tavoin — ja hänen

isänsä oli vain hymyillyt, kuten hän olisi hymyillyt lapsen oikuille.

Alku oli kylläkin nöyryyttävä.

Ärtyneenä ja äkäisenä hän kuitenkin päätti niellä ylpeytensä ja meni

toisten seuraan aprikoiden, miten hänet otettaisiin vastaan, ja ujosti

arkaillen häiritä heidän innokasta keskusteluaan. Mutta hänestä niin

pitkiltä tuntuneet hetkiset olivatkin olleet hyvin lyhyet, eivätkä

ystävykset toistensa seuraan syventyneinä näyttäneet huomanneenkaan

hänen poissaoloansa.

Ja vielä hänen tultuansa he jonkun aikaa puhelivat keskenään

häiriytymättä.

Kun sheikki vihdoin jälleen kääntyi poikansa puoleen, ei hänen

käytöksestänsä saattanut mitenkään päättää, että hän oli pahastunut tai

harmistunut.

»Sinun on suotava meille anteeksi», virkkoi hän huulillansa sama vakava

hymy kuin ennenkin. »Meillä on kahden vuoden aikana kasaantuneet

keskustelunaiheet jauhettavinamme. Mutta enää emme saa pitää äitiäsi

jännityksessä. Hän on laskenut päivät, luulisinpä tunnitkin,

odottaessaan sinun tuloasi.»

Ja taaskin Caryllista tuntui kuin olisivat nuo läpitunkevat, tummat

silmät nähneet hänen sielunsa sisimpiin sopukkoihin, ja hänen

katsettansa väräytti hermostunut hämminki. »Toivon — hänen voivan

hyvin», sopersi hän ja kummasteli surkeana, minkä tähden tämänkin

jokapäiväisen ja perin luonnollisen kysymyksen lausuminen oli niin

vaikea.

»Hän voi aina hyvin — Allahin kiitos», vastasi sheikki, tehden nopean,

vaistomaisen eleen, jota Caryll ei tajunnut. Ja vasta sitten, kun

he olivat jälleen ratsailla ja matkalla hyvässä alussa, hän sai

tukahdutetuksi ujouttansa kylliksi kiittääksensä isäänsä hevosesta,

jolla hän ratsasti. Alusta alkaen hän oli varmasti tuntenut toisen

tarkkailevan häntä arvostelevasti, ja vaikka hän tiesikin olevansa

hyvä ratsastaja, kävi kiinteä tarkkailu sittenkin hänen ylenmäärin

pingoittuneille hermoilleen. Olipa hän jo alkanut aprikoida, eikö

hän, kun mittapuut olivat erilaiset, ollut jaksanut täyttää toiveita

tässäkään suhteessa, siinä lajissa, johon hän tiesi hyvin pystyvänsä.

Ja ihan äkkiä hän hämmästykseksensä huomasi miltei kiihkeästi

toivovansa, että tämä hänen vihaamansa mies kehuisi häntä. Se ajatus

teki hänet epävarmaksi. Mitä hän välittäisi isänsä kehumisesta tai

moitteesta? Mitäpä häntä liikuttaisi, olisipa asianlaita kummin päin

hyvänsä?

Mutta vastoin tahtoansakin hän tunsi välittävänsä — välittävänsä niin

paljon, että hänet valtasi selittämätön mielihyvän tunne, kun sheikki

nyökkäsi hyväksyvästi ja virkkoi rauhallisesti: »On hauska, että pidät

siitä. Raoul kertoi minulle, että osaat ratsastaa.»

Ja hän ratsasti edelleen, ihmetellen itseänsä, harmitellen omaa

epävakaisuuttaan, harmitellen kummallista tyydytystä, jonka nuo

muutamat sanat olivat hänelle tuoneet.

Heidän saapuessaan määräpaikkaansa oli aurinko menossa mailleen.

Caryllin tottumattomasta silmästä leiri näytti äärettömältä, koko näky

oudolta ja kiehtovamman kauniilta kuin hän oli osannut kuvitellakaan,

ja viehättyen suomaan harvinaisen kiitoksen hänen asiallinen järkensä

kerrankin unohti arvostella ja tuomita. Heidän lähestymistään

ilmoittavat pyssynpamahdukset jäivät melkein huomaamatta, eivätkä

käheät tervehdyshuudot tällä kertaa nostaneet pilviä hänen kasvoilleen.

Hän unohti itse olevansa kaiken tämän melun aihe. Siirtyneenä oman

itsensä ulkopuolelle hän ikäänkuin oli katsovinansa jotakin ihmeellisen

realistista teatteriesitystä tai jotakin tavattoman hyvin ja elävästi

maalattua taulua. Hänellä oli unenkaltainen epätodellisuuden tunnelma,

kun hän ratsasti sheikin ja Saint Hubertin välissä pitkin pitkää,

loitolla olevista leireistä päällikkönsä pojan kunniaksi kutsuttujen

arabialaisten ratsumiesten muodostamaa kujaa, joka ulottui kauas

aavikolle, muistuttaen elävää puistokatua, ja sitten edelleen,

sivuuttaen useita ryhmiä matalia telttoja, lähekkäin riveissä

seisovat, meluisat kamelit, liekaan pantuja hevosia rivin toisensa

jälkeen, tiheät parvet heimon miehiä, joiden syvä-ääniset huudot

melkein hukkuivat tarkasti hunnutettujen naisten räikeisiin ääniin

ja innostuneiden, toisiansa sysivien ja telmivien lasten kimeihin

kiljaisuihin.

Se oli melkein kuninkaallinen kulkue, melkein kuninkaallinen

vastaanotto, joka herätti hänessä jonkun aikoja sitten unohtuneen

muiston ja pani hänet hengittämään lyhyeen ja kiivaasti.

Eteenpäin sydämen sykähdellessä oudosti, kunnes he saapuivat aukeamalle

ja kääntyivät laajaan, korkeaan telttaan päin, jonka edustalla seisoi

vaaleahiuksinen, hento nainen.

Ja ihmeissään ja kummissaan hän tuijotti tuohon nuorekkaan näköiseen,

valkopukuiseen olentoon. Tuoko oli hänen äitinsä — tuo _tyttö!_ Setä

Raoul oli siis narrannut häntä!

Paheksuen hän kääntyi kreivin puoleen, mutisten moittivasti. Mutta

Saint Hubertin silmien ilme ei ollut lainkaan veitikkamainen, ja hänen

kasvonsa olivat oudosti pingoittuneet ja kalpeat.

»Eteenpäin. Caryll!» kehoitti hän hiljaa. »Hän on odottanut sinua

neljätoista vuotta.»