III

Taivaallinen rauha lepäsi Tuggurtin pienen arabialaisen kaupungin yllä.

Vilpoisessa, varjoisessa eteishallissa istui _caissen_ suojassa pyylevä

ranskalainen _patron_ hautautuneena tilavaan, pehmeään nojatuoliin,

kuorsaten äänekkäästi. Hänen kaljua päätänsä peitti räikeävärinen

silkkinen nenäliina, jota raskas hengitys hiljaa häilytti edestakaisin.

_Caissen_ vastapäätä olevasta, avoimesta ovesta, joka johti avaraan

huoneeseen, puolittain seurustelusalonkiin, puolittain ruokasaliin,

kuului samanlaisia enemmän tai vähemmän rauhallisen uinailun ääniä;

siellä pieni ryhmä kauppamatkustajia kylläisinä ja ikävystyneinä

toistensa seuraan käyttivät pakollisen joutilaisuuden hetkeä parhaiten

eduksensa.

Hallin oven läheisyydessä kyykötti kolme tai neljä liikkeen

palveluksessa olevaa arabialaista juoksijaa kantapäittensä varassa,

selkä seinään nojattuna, pää rinnalle painuneena, vaipuneina

haaveettomaan mietiskelyyn.

Ulkopuolella oli katu tyhjänä. Kokonaiseen tuntiin ei hotellia ollut

sivuuttanut ainoakaan elävä olento paitsi vainottua kissaa, joka

oli vimmaisesti paennut kahta laihaa, takkuista, sekarotuista, sitä

puolittain innostuneina ajavaa koiraa ja surkeata lamaantuneen näköistä

aasia, joka oli hitaasti harhaillut kadulla ja pysähtynyt hetkiseksi

hotellin oven edustalle, päästäen pitkäveteisen, ulvontaa muistuttavan,

vihlovan surullisen kiljaisun, ennenkuin se jatkoi mutkittelevaa

harhailuansa, nuuhkien nälkäisenä maata, kunnes katosi näkyvistä.

Yläkerrassa istui Raoul de Saint Hubert yksityisessä huoneessa

kirjoittamassa laajan pöydän ääressä.

Puolisen jälkeen kuluneiden kahden tunnin aikana hän ei ollut

keskeyttänyt työskentelyänsä muutoin kuin sytyttääkseen uuden savukkeen

ja pannakseen vielä yhden pätkän kyynärpäänsä viereen sijoitetussa

tuhkakupissa olevaan yhäti kasvavaan läjään tai vastatakseen avoimen

ikkunan ääressä olevalla ruokotuolilla viruvan lyhyen, vaalean nuoren

miehen silloin tällöin lausumiin huomautuksiin. Nämä viimemainitut

keskeytykset kävivät kuitenkin yhä harvemmiksi, kunnes vihdoin

lakkasivat tyyten, ja viitsimättä ottaa siitä tarkkaa selkoa arveli

Saint Hubert kumppaninsa nukkuneen. Mutta Caryll John Aubrey, vikontti

Caryll, oli kaukana unesta.

Itsepäinen leuka työnnettynä eteenpäin ja otsa peloittavissa rypyissä,

jotka olivat hänen ainoa isän suvun puolelta peritty piirteensä, hän

mielessänsä uudelleen muisteli tilannetta, joka tuntui joka hetki

käyvän yhä harmillisemmaksi ja vastenmielisemmäksi.

Huonosti sopien ympäristöönsä, kiukuissansa siitä, että hänen oli

ollut pakko poistua siitä ainoasta maasta, jossa hänen mielestään oli

mitään hyvää ja jossa hänen kaikki harrastuksensa olivat, ja katkeran

vihamielisenä isälle, josta hänellä oli ainoastaan hämärä muisto, hän

nurkui jokaista Englannin ulkopuolella vietettyä minuuttia ja kammosi

yritystä, josta hän yksin oli vastuunalainen. Oliko hän tehnyt oikein?

Vai oliko hän ollut liian tunnollinen, liian intoileva hupakko?

Viikkokausia hän oli pohtinut sitä kysymystä pääsemättä vähääkään

likemmäksi sen ratkaisua.

Kuunnellessansa nyt Saint Hubertin uutteran kynän kahinaa hän huomasi

taaskin aprikoivansa asiaa ja rypisti otsaansa entistä synkemmin.

Mutta kävipä miten tahansa, hän uskoi menetelleensä oikein. Ja Jumalan

kiitos, hän oli varma omista vaikuttimistaan. Algeriaan häntä ei ollut

tuonut oman edun tavoittelu. Ja kun hän kerran oli täällä, oli asia

ajettava loppuun saakka, olipa se mieluinen tai vastenmielinen — ja

siihen se sai toistaiseksi jäädä.

Päättävästi hän käänsi ajatuksensa toisaalle, pujahtaen vaikeasta

tilanteestaan tietoisen harjoituksen antamaan, kerkeään tapaan.

Hän oli liian vaatimaton myöntääksensä edes itselleen, että vain jyrkkä

velvollisuudentunne oli pakottanut hänet astumaan askeleen, joka nyt

lähestyessänsä täyttymistään herätti hänessä voimakasta pelkoa.

Sillä velvollisuus oli hänen elämänsä pääsisältö. Sitä oli teroitettu

hänen mieleensä siitä alkaen, kun hän oli kyllin vanha ymmärtääksensä

mitään, sitä ja siitä asemasta, johon taivas oli nähnyt hyväksi hänet

kutsua, johtuvien siveellisten velvoitusten ja vastuunalaisuuden

tiukkaa tuntoa.

Ja kun hän ei ollut tiennyt mitään murhenäytelmästä, joka oli

turmellut hänen iso-isänsä elämän, ei hän ollut milloinkaan aavistanut

huolellisen kasvatuksensa olleen vain yhden niistä keinoista, joilla

sydämeltänsä murtunut mies oli koettanut sovittaa nuoruudenaikaisia

hairahduksiaan.

Hänen kasvatuksensa oli ollut melkein ainutlaatuinen. Hän oli

lapsuudestansa saakka ollut säännöllinen ja järjestelmällinen, tarkoin

kammonnut kaikkea epäsovinnaista ja tavatonta, alituinen seurustelu

iäkkään vanhuksen kanssa oli lujittanut hänen ennakkokäsityksiään ja

tehnyt hänestä ikäisekseen vakavan ja luotettavan.

Hän ei saavuttanut mitään akateemista arvoa eikä ollut erikoisen

hyvä leikkikentällä, mutta kuitenkin yleisesti suosittu hyvänä

yleisurheilijana, ja hänen Etonissa viettämänsä aika kului tasaisesti.

Ja kun hänen iso-isänsä vaarallisen heikko terveys oli sitä lyhentänyt,

oli hän suoraan koulunpenkiltä lähdettyänsä täydestä sydämestänsä

syventynyt siihen tehtävään, josta piti tulla hänen elämäntyönsä.

Vaistoiltaan ja koulutukseltaan hän oli uurastaja. Ja kaksi vuotta hän

oli ahertanut kuin kaleeriorja oppiaksensa perinjuurin tuntemaan kaikki

monimutkaiset tehtävät hoitaessansa laajoja tiluksia, joita hänet oli

kasvatettu pitämään hänelle uskottuna pyhänä talletuksena.

Hänen ainoana kunnianhimoisena pyrkimyksenään oli ollut vanhan

sukunsa perinnäistapojen säilyttäminen ja mallikelpoisena isäntänä

esiintyminen, ja hänen ainoana huvituksenaan oli ollut metsästys.

Ja juuri tätä ainoata huviaan hän ajatteli Saint Hubertin kirjoittaessa

keskeyttämättä. Tässä kurjassa maassa ei hänelle oltu suotu edes

metsästystä, mietti hän, ajatustensa haikeina siirtyessä viereisessä

huoneessa oleviin pyssykoteloihin, jotka olivat olleet kiinni siitä

pitäen, kun hän lähti Englannista. »Maltahan kun ehdimme kauemmaksi

etelään.» Hän alkoi pahasti tuskastua tähän usein toistettuun

huomautukseen. Tämä kaikkihan sopi mainiosti setä Raoulille,

joka käytti kaikki mahdolliset ajat jatkaaksensa loppumatonta

kirjoittamistaan — mitä se sitten lieneekään ollut — nurisi hän

itsekseen. Ja setä Raoul oli ranskalainen; tuskin saattoi olettaa

ranskalaisen olevan yhtä innokkaan kuin englantilaisen. Mutta

sekään ei ollut totta — Caryll keskeytti sielullisen arvostelunsa

luomalla katuvaisen katseen pöydän ääressä työskentelevään, kumaraan

mieheen — setä Raoul oli mainio metsästäjä, yhtä hyvä kuin kuka muu

tahansa. Siispä ei auttanut muu kuin odottaa, kunnes he pääsisivät

»kauemmaksi etelään». Kauemmaksi etelään! Hitto vieköön etelän! Siinä

hän taaskin koetti syrjäyttää vaikeuden, ja hän luuli, ettei hänen

tarvitsisi alistua siihen ainakaan päivään tai pariin. Caryllien

kuuluisat otsarypyt syvenivät, kun epämieluisia ajatuksia taaskin

tulvahti nuoren miehen mieleen. Eksyneen pikku aasin surullinen ääni,

joka odottamattomana hätkähdytti häntä, katkaisi hänen tuskalliset

mietteensä.

Tukahdutetusti äännähtäen hän nousi pystyyn ja meni pienelle

parvekkeelle, joka ulkoni lasiovelta, ja jäi tuijottamaan kadulle.

Ja hänen kasvonsa kovenivat hänen tarkkaillessaan pientä, surkeata

nelijalkaista, joka nälkäisenä umpimähkään harhaili tyhjälle torille

päin. »Se on melkein kuoleman kuva. Ja selässä avoin haava, johon voisi

pistää kätensä», mutisi hän äkäisesti. »Hyvä Jumala, millainen maa!

Hyvä Jumala, millaista kansaa!»

Häntä kuvotti kuten aina, kun hän näki eläimen kärsivän, ja hän

kirosi karkeasti, pyörähti kantapäällään ympäri ja syöksähti takaisin

huoneeseen.

»Kuinka kauan meidän on vielä varrottava tässä Jumalan hylkäämässä

onkalo-pahaisessa?»

Pikemminkin hänen sävynsä kuin hänen sanansa panivat Saint Hubertin,

kun hän nosti katseensa työstään, tähyämään häntä hetkisen ennenkuin

vastasi. Eikä hän puhuessaan suoraan vastannut hänelle singottuun

kysymykseen. »Mikäs nyt on, Caryll?» tiedusti hän tyynesti, ja

myötätunto ja syvä ymmärtämys saivat hänet vastoin tavallisuutta

lausumaan kysymyksensä englanninkielellä.

Nuoren miehen kasvoille levisi heikko puna, ja hänen äkäinen katseensa

kävi epävarmaksi Saint Hubertin silmäillessä häntä tarkkaavasti.

»Oh, eipä tavallista kummempaa», mutisi hän kärsimättömästi ikäänkuin

olisi puolittain hävennyt omia tunteitaan, mutta aito englantilaiseen

tapaan olisi ollut vastahakoinen myöntämään sitä. »Tällä kertaa pieni

elukka-rukka, aasi, jonka ampuminen olisi ollut armelias teko.» Äkkiä

hänen äänensä koventui harmista. »Minkä hiton tähden he eivät voi

päästää eläin-poloista surkeudestaan? Täällä ollaan siinä suhteessa

pahempia kuin muualla, missä olemme olleet. En mahda sille mitään. Se

suorastaan tekee minut _sairaaksi_. Hyvä Jumala, se on kuohuttavaa —

se on kirottua! Taivaan tähden, minkä tähden emme voi lähteä tästä

hävyttömästä kaupungista edelleen?»

Saint Hubert kohautti hieman olkapäitänsä ja alkoi koota pöytää

peittävää sekavaa paperiläjää. Hän oli itse humaaninen, mutta tottunut

niihin tuskastuttaviin näkyihin, jotka toisesta olivat sietämättömiä,

eikä hän tahtonut uudelleen aloittaa kiistaa jo kuluneeksi käyneestä

kysymyksestä.

»En osaa puhua siitä enempää kuin olen jo puhunut», vastasi hän

kärsivällisesti, »emmekä hevin voi lähteä liikkeelle, kun emme tiedä,

mihin lähteä. Meidän täytyy varrota, kunnes saamme varman tiedon

siitä, missä leiri on. Olemme hyvin onnellisia, kun voimme lainkaan

lähteä», jatkoi hän, nitoen yhteen käsikirjoituksen irtonaiset liuskat

ja nojaten tuoliansa taaksepäin virittäessänsä uuden savukkeen.

»Äskeisten levottomuuksien johdosta epäävät viranomaiset kaikilta

luvan matkata etelään — turhaa on ollut noiden alakerrassa majailevien

kauppamatkustajien napina, kun heille on annettu määräys pysyä poissa

etelästä tällä hetkellä. Ainoastaan sen vuoksi, että isäsi on niin

hyvin tunnettu ja että — no niin, että minäkin olen sangen tunnettu,

ei tiellemme ole asetettu minkäänlaisia esteitä. Asiain näin ollen, on

komentaja välttämättä tahtonut lähettää saattojoukon mukaamme siihen

saakka, kunnes isäsi väki tulee vastaamme. Minä puolestani en pidä

sitä tarpeellisena, mutta eversti Mercier haluaa kiihkeästi välttää

kaikkia vastuksia ja tehdä sinulle kaikki niin sileäksi kuin suinkin.»

Hän pysähtyi hetkiseksi, silmäillen kumppaniansa terävästi. »En usko

sinun oikein oivaltavan, millainen asemasi täällä on», jatkoi hän

sitten hitaasti. »Tässä maassa merkitsee jotakin se, että on Ahmed

ben Hassanin poika. Sinulla on syytä ylpeillä isästäsi, Caryll.» Se

oli tyyni, mutta suora kehoitus. Mutta vaikka Saint Hubert odottikin

vastausta, ei hän ollut ihan valmistautunut kuulemaan sanojensa aikaan

saamaa rajua purkausta. Caryll hätkähti ikäänkuin toinen olisi lyönyt

häntä, hänen nyrkkinsä tärähti heidän välillänsä olevaan pöytään, ja

hänen kasvonsa muuttuivat lyijynharmaiksi.

»Ylpeillä — isästäni!» huusi hän kiihtyneesti. »Ylpeillä siitä, että

olen sekarotuisen arabialaisen poika...»

»Caryll!»

Mutta ei edes Saint Hubertin tuikea nuhde kyennyt hillitsemään

katkeruuden tulvaa, joka oltuansa vuosikausia salvattuna nyt vihdoin

murtautui valloilleen.

Nyt Caryll asteli lattialla nopein, epätasaisin askelin ja levitti

kätensä, tehden perin halveksivan eleen.

»Mikä muu hän sitten on?» kivahti hän. »Ja mitä ihmettä hän on ikinä

tehnyt sellaista, että minun pitäisi olla ylpeä hänestä? Oliko minun

ylpeiltävä siitä, että hän on hylännyt minut näin moneksi vuodeksi?

Onko minun ylpeiltävä siitä, että hän mursi isänsä sydämen, antoi

vanhus-poloisen kuolla näkemättä häntä? Luuletko minun voivan antaa

sen hänelle anteeksi? Luuletko minun voivan unohtaa iso-isäni kuolemaa

— ja hänen ääntänsä, ihan lopussa, pelkkää kuiskausta: '_Poikani,

poikani_'? Hyvä Jumala, kuinka se viilsi! Ja sinä kehoitat minua

ylpeilemään hänestä! Olin vielä ihan pieni poikanen käsittäessäni, mikä

iso-isäni elämää vaivasi, alkaessani ymmärtää, mitä sinun käyntisi

hänelle merkitsivät. Oli säälittävää nähdä hänen kiihtymystään,

kun sinä olit tulossa, oli vielä vaikeampi tarkkailla häntä sinun

poistuttuasi. Ja kun minä sinun ollessasi meillä joskus satuin olemaan

samassa huoneessa, kuulin usein hänen puhuvan isästäni, kadehtien

sinua, koska sinä sait häntä tavata eikä hän saanut. Ja vaikka olinkin

lapsi, sadattelin sitä miestä, joka tuotti hänelle kärsimyksiä. Hyvä

Jumala, kuinka häntä vihasin! Ja arveletko sen olleen minusta hauskaa,

että minut koko elämäni ajan on tunnettu 'aavikolla asustavien,

tavattomien ihmisten pojaksi'. Kenties se on pikku seikka, mutta minä

kammoan kaikkea epäsovinnaista. Valmistavassa koulussa ollessani oli

elämäni surkeata, ja samanlaista jatkui Etonissa. Jouduin inhoamaan

oman nimeni sointua ja siihen liittyvää salaperäisyyttä. Ja kaikki

näyttivät tietävän koko asian tai luulivat sen tietävänsä. Minua

osoitettiin jonkinlaisena kummallisuutena muiden poikien äideille ja

sisarille. Olin 'omituisia Carylleja', ja isäni oli sekapäinen tai oli

tehnyt jonkun kepposen, jonka tähden hänet oli potkittu pois suvusta.

Miten olisin voinut selittää, että hän oli arabialainen päällikkö?

Arabialainen päällikkö — armias Luoja! Minä kaipasin säädyllisiä,

säännöllisiä vanhempia, joista olisi voinut puhua samoin kuin muiden

poikain omaisista. Mutta ärsyttävintä ei ole se. Mitäpä väliä sillä,

mitä kirotut, uteliaat juoruilijat puhuvat. Pahinta on se, että tiedän

olevani sellaisen miehen poika, joka... joka...»

Hän murtui tyyten ja vaipui pöydän ääressä olevalle tuolille, painaen

päänsä käsivarsilleen.

Siinä oli vihdoinkin avomielinen tunnustus siitä, mitä Saint Hubert oli

usein epäillyt, mutta koskaan ennen ei ujo, herkkätuntoinen nuorukainen

ollut rikkonut ympärilleen rakentamaansa eristysmuuria paljastaaksensa

sisimmät tunteensa, tätä ennen hän ei ollut koskaan millään tavoin

vihjannut niihin katkeriin ajatuksiin, joita hän hautoi mielessään ja

jotka olivat myrkyttäneet hänen nuoren elämänsä.

Ja katsellessansa nyt hänen nytkähteleviä hartioitaan huomasi Saint

Hubert, että hänen edessänsä oli taaskin sama pulma, joka oli vaivannut

häntä vuosikausia.

Menettelikö hän oikein salatessaan tietonsa vai oliko hänen

velvollisuutensa selvittää asia Caryllille niinkuin hän yksin saattoi

sen tehdä?

Iso-isän ja pojanpojan välinen rakkaus oli ollut ihana, ja

Caryllista oli vanhus ollut kaiken kunnon ja suoruuden esikuva.

Pitikö hänen tuhota nuorukaisen usko ja turmella hänen ihanteensa

häikäilemättömästi tutustuttamalla hänet surkean, vanhan tarinan

alastomiin tosiseikkoihin. Kerran aikaisemmin oli hänen ollut pakko

kertoa se tarina. Mutta käsittäisikö Caryll sen niinkuin hänen äitinsä

oli tehnyt? Silloin se oli kerrottu Saint Hubertin rakkaimman ystävän

puhdistamiseksi. Eikö sen kertomiseen nyt ollut sama syy ja vielä

suurempikin syy? Oli mahdotonta sallia Caryllin pysyä tietämättömänä,

olla suomatta hänelle tilaisuutta itse, tuntien todenperäiset

tapahtumat, tuomita isänsä ja iso-isänsä välillä.

Saint Hubert meni verkkaisesti pöydän toiselle puolelle.

Mutta laskettuaan kätensä Caryllin olalle hän pysähtyi kahdella päällä,

rypistäen otsaansa ja nielaisten paljastuksen, joka pyöri hänen

kielellänsä.

Ei vielä. Hän odottaisi vielä vähän aikaa, siihen saakka, kunnes vaikea

perhekokous olisi suoritettu, kunnes tieto äidin rakkaudesta ja hänen

nyt vihaamansa isän parempi tunteminen olisivat tasoittaneet tietä ja

tehneet tarinan kestämisen hänelle helpommaksi. Mutta jotakin hänen oli

sanottava.

»Rakas poika», alkoi hän, mutta pysähtyi sitten kerrankin lainkaan

löytämättä sopivia sanoja.

Ja Caryll oli jo rauhaton hänen kätensä kosketuksesta ja hiljaisella

äänellä jatkoi puhetta.

»Kaikki on hyvin, setä Raoul», virkkoi hän nykäyksittäin pää

edelleenkin painettuna käsivarsia vasten. »Olen pahoillani siitä, että

esiinnyin narrimaisesti. Unohda se, ole hyvä! En suorastaan mahtanut

sille mitään. Minun oli puhuttava — se on painanut minua vuosikausia.

Enkä välitä siitä, että olin aasimainen sinun nähtesi ja kuultesi.

Sinä ymmärrät aina. Olet aina ollut niin — min vietävän kelpo ystävä

minua kohtaan.» Hänen äänensä tukehtui ankaraan nyyhkytykseen. Sitten

hän äkkiä nosti päänsä pystyyn ja tarttui Saint Hubertin käteen niin

lujasti, että ranskalainen hätkähti. »Minkätähden olet minulle niin

hyvä, setä Raoul? Minkätähden olet aina tehnyt niin paljon hyväkseni?

Sinä ja vanhus olette tuskin sallineet minun tuntea isänkaipausta

— ja sinä olet opettanut minulle vieläkin enemmän kuin hän, vaikka

hän rakastikin minua paljon. Jospa osaisin kertoa sinulle, kuinka

kiitollinen olen! Mutta olen kelvottoman kankeakielinen enkä osaa

lausua ajatuksiani. Sinä olet ollut minulle enemmän kuin isä, setä

Raoul — jumaliste, toivoisin sinun olevan isäni!» Ja hänen takanansa

seisoi Raoul de Saint Hubert ääneti, iloissaan siitä, että hänen

kasvonsa olivat piilossa, ja koettaen hillitä tunnepuuskaa, joka oli

vähällä käydä yli hänen voimiensa.

Näillä muutamilla viimeisillä sanoilla, jotka niiden lausujasta

olivat vain itsestänsä pulpahtanut rakkauden ilmaisu, oli siitä

miehestä, jolle ne oli osoitettu, syvempi, purevampi merkitys. Hänen

poikansa — niin olisi saattanut olla! Hänen palvomansa naisen elävä

kuva. Se ajatus vihloi kuin terävä säilä, jota kierretään avoimessa,

parantumattomassa haavassa. Hänen tummat silmänsä siristyivät tuskasta,

ja taaskin hän taisteli niin kauan salassa pitämäänsä kuolematonta

rakkautta ja alituisesti kivistävää, lähtemätöntä kaipausta vastaan.

Kaksikymmentä vuotta hän oli näytellyt, säilyttänyt salaisuutensa ja

pysynyt sen naisen ystävänä.

Nainen oli kaivannut Ahmedin rakkautta eikä hänen. Ja tyydyttääksensä

Dianan sydämen halun hän oli kamppaillut kuoleman kanssa palauttaakseen

hänen syliinsä sen miehen, joka oli tehnyt hänelle niin huutavaa

vääryyttä. Ja hänen rukoilemansa onni oli tullut Dianan osaksi, ja

Dianan onni merkitsi hänelle enemmän kuin hänen omansa.

Eikä Ahmedkaan ollut milloinkaan aavistanut mitään. Saint Hubert oli

epäitsekäs, eikä hänen sydämessään ollut sijaa katkeruudelle, ja hänen

ystävyytensä sheikkiä kohtaan oli kestänyt kaikkein suurimman koetuksen.

Molempien ystävänä hän oli käynyt heidän luonansa niin usein kuin

olosuhteet ja hänen oma rohkeutensa olivat myöntäneet. Eikä kukaan muu

kuin hän itse tiennyt, kuinka tuskallisia ne vierailut olivat olleet.

Hän pelkäsi niitä aina — kuten hän nyt pelkäsi tulevaa käyntiä, hupsu

raukka kun oli! Jyrkästi hän kiskaisi ajatuksensa nykyisyyteen,

ihmeissänsä aprikoiden, kuinka kauan sitten Caryll oli puhunut ja oliko

hänen mielenliikutuksensa jäänyt huomaamatta.

Peläten itseänsä, peläten tilannetta, joka oli käynyt järkyttävän

pingottuneeksi, hän oivalsi, että jokapäiväinen vastaus oli ainoa

mahdollinen. Hän puristi huuliltansa naurun, joka kuulosti varsin

luonnolliselta, vaikka olikin jonkun verran epävakainen. »Se olisi

tehnyt sinusta ranskalaisen, sinä pinttynyt John Ball», huomautti hän

keveästi. »Tietysti se imartelee minua. Mutta älä lausu harkitsematta

sellaista, mitä saatat katua. Malta siihen saakka, kunnes ensin

olet nähnyt oman isäsi!» Hänen vilpittömyytensä ja hänen äänestänsä

soinnahtanut syvä ihailu olivat epäilemättömän selvästi tuntuvat,

ja Caryll murahti jotakin epäselvästi, siirtyi avoimen ikkunan

ääreen ja jäi seisomaan, katsellen ulos kädet työnnettyinä syvälle

housuntaskuihin.

»Hänessä kaiketi lienee jotakin hyvääkin», virkkoi hän vihdoin perin

töykeästi, »koska olet pysynyt häneen kiintyneenä näin monta vuotta.

Mutta sinä olet hänen ystävänsä ja olet luonnollisesti puolueellinen.

Sinä et voi nähdä häntä samassa valossa kuin minä näen ja kuin muut

näkevät. Taivas tietää, etten tahdo tuomita häntä kohtuuttomasti. Mutta

minusta tuntuu, että kovin monet seikat kaipaavat selitystä. Minä

tiedän niin vähän. Tiedän vain sen, että hän on jostakin syystä, jonka

hän itse parhaiten tuntee, elänyt koko ikänsä aavikolla, arabialaisena

arabialaisten parissa, ja että hän siellä kohtasi äitini ja meni hänen

kanssansa naimisiin. Mutta joskin hän haluaa esiintyä itämaalaisena

mahtimiehenä ja hallita likaista, vastenmielistä, varastelevaa

roskajoukkoa, ei hän pääse eroon siitä tosiasiasta, että hänen

velvollisuutensa ja vastuunsa Algerian ulkopuolella...»

»Hän tunnusti ne velvollisuudet lähettäessänsä sinut Englantiin

ottamaan hänen paikkansa», keskeytti Saint Hubert. »Et hevin voi

riidellä hänen kanssansa sellaisesta, missä sinä olet voittanut aika

paljon.»

»Mutta, hyvä Jumala, siitähän minä riitelenkin», tokaisi Caryll

nopeasti. »Se on väärin, se on pohjaltansa väärin. Hän on Glencaryll,

eikö olekin? Eikö hänellä ole kotosalla velvollisuuksia, jotka

on otettava huomioon ennen hänen kehnoja arabialaisiansa?» Ja

harmistuneena hän pyörähti ympäri, silmäillen synkästi Saint Hubertia,

joka oli palannut istumaan pöydän ääreen.

»Hän oli vanhempi kuin sinä olet nyt, ennenkuin tiesi, ettei hän ole

arabialainen, ennenkuin oli kuullut puhuttavankaan Glencaryllista»,

vastasi Saint Hubert. »Hän syntyi aavikolla, hänet kasvatettiin

aavikolla, ja häneen oli juurtunut velvollisuudentunne heimoansa

kohtaan, ennenkuin hänellä oli aavistustakaan muusta perinnöstä. Se

tieto tuli liian myöhään vaikuttaaksensa häneen. Kaikilta vaistoiltaan

hän oli arabialainen, ja rakkaus heitä kohtaan ja lapsuudenaikainen

kasvatus ovat pitäneet häntä uskollisena sille kansalle, jonka

keskuudessa hän oli varttunut mieheksi. Jos luulet sen olleen helppoa,

niin olet erehtynyt. Ben Hassanin heimon miehet ovat kokonaan

toisenlaisia kuin mitkään tähän saakka näkemäsi arabialaiset. He ovat

uppiniskaista, sotaista väkeä, ja heidän hallitsemisensa vaatii miestä.

Isäsi elämä on vaivaloista. Ja vaikkapa ei olisikaan ollut syitä — hm —

syitä, joiden tähden hän ei halunnut käydä Englannissa, epäilen hyvin

suuresti, olisiko hän pitänyt viisaana ja poliittisena poistua kansansa

parista niin pitkäksi ajaksi.»

Caryllin jöröistä kasvoista kuvastui hänen tuntemansa ylenkatse.

»Siihen ei kai ole luottamista! Aika hupaisa ympäristö», äänsi hän

halveksivasti. »Mutta vaikka se kaikki pitäisikin paikkansa, ei sama

este otaksuttavasti pidätä äitiäni.» Nuorekkaan äänen omituinen, uhman

sekainen, intoilevan mahtipontinen sävy sai Saint Hubertin entistäkin

paremmin tajuamaan, kuinka syvälle juurtunut ja kuinka katkera Caryllin

vanhempiansa kohtaan tuntema harmi oli. Hänen oma asemansa tuntui

vaikeammalta kuin konsanaan.

»Myöskin hänen elämänsä on ollut hyvin puuhaisaa», sanoi hän

verkkaisesti, samalla kun hänen mielessänsä taistelivat kiihkeä halu

puolustaa rakastettua naista ja se pelko, että hänen puolustuksensa

vain antaisi aihetta lisäloukkauksille, »puuhaisampi kuin sinä

mitenkään osaat kuvitella. Hän on väsymättömästi työskennellyt

parantaakseen naisten ja lasten asemaa ja kohentaakseen heidän

elinehtojansa. On esimerkiksi kokonaan hänen ansiotansa, että

silmäntulehdus on melkein tyyten hävinnyt heimon keskuudesta.»

»Mutta omaan poikaan ei hänen toimintansa ulotu», pisti Caryll

katkerasti väliin.

Saint Hubertin kasvot punehtuivat äkillisestä suuttumuksesta. »Ole

oikeudenmukainen, Caryll!» muistutti hän terävästi. »Jos olisi

ollut todellista tarvetta, mitään ruumiillista syytä, olisi äitisi

myllertänyt taivaan ja maan päästäksensä sinun luoksesi. Mutta sinä

et ole eläissäsi ollut päivääkään sairaana. Olet vahva kuin hevonen

ja kahdesti niin terve. Ja kun asia on niin, ei milloinkaan ole ollut

syytä olla huolissaan sinun tähtesi. Äläkä luulekaan, ettei äitisi

olisi milloinkaan tahtonut nähdä sinua. Tämä ero on ollut hänen

elämänsä ainoa suru. Mutta hän ei ole saanut toimia oman mielensä

mukaan», jatkoi hän hitaammin kykenemättä salaamaan hämmennystään.

»Isäsi on ihastunut häneen ja tyyten riippuvainen hänestä. Ja ehkä

isälläsi luonnonmukaisesti on sen kansan vaistot, jonka parissa hän

elää. Hän ei ole koskaan voinut sopeutua siihen — se on — tarkoitan —

hänestä on ollut mahdotonta...» Nyt hän takerteli pahasti, ja Caryll

täydensi hänen ajatustansa nopeasti ja purevasti.

»Älä pieksä tuulta, setä Raoul! Sinä tarkoitat, että hän _kielsi_ äitiä

lähtemästä.»

Saint Hnbert nielaisi huokauksen. Haluamatta pitkittää väittelyä,

joka oli jo nyt mennyt kyllin etäälle, ja enää puolustella sellaista,

minkä hän aina oli sydämessänsä tuominnut, hän vastasi vain vähäisellä

myöntävällä nyökkäyksellä eikä ollut huomaavinansakaan Caryllin sanoja

seuraavaa huomautusta: »Itsekäs raakimus», joka jupistiin hyvin hiljaa,

mutta kuitenkin kuuluvasti.

Ollen syvästi kiintynyt Carylliin ja täydelleen tuntien vaikean

asemansa Saint Hubert tajusi, kuinka tiukka oli tämä tilanne, joka ei

alunperinkään ollut tuntunut helpolta.

Heidän ollessansa vähän aikaa Pariisissa oli nuori mies hillinnyt

suvaitsemattomuuttansa ja englantilaisia ennakkoluulojansa

kohteliaisuudesta isäntäänsä kohtaan. Mutta Algeriassa ne olivat

puhjenneet estämättömästi näkyviin.

Heidän matkustaessansa junalla Biskraan ja sitten ratsastaessansa

ikävähkön taipaleen Tuggurtiin ei Caryll ollut lainkaan salannut

tunteitaan, vaan oli arvostellut ja tuominnut vapaasti. Hän ei nähnyt

maassa mitään kaunista ja tuntui syntymästään saakka vihaavan sen

asukkaita. Heidän viehättävän ulkokuorensa alla hän näki vain likaa ja

saastaa, ja se sai hänet inhoten kammoamaan heitä ja mahdollisimman

visusti karttamaan läheistä kosketusta heidän kanssansa.

Ja nyt, melkein heidän matkansa päämäärässä, oli hänen esiintymisensä

muuttunut selväpiirteisemmin vihamieliseksi.

Pakollinen odotusaika Tuggurtissa oli käynyt hänen jo ennestään

ylettömästi pingoittuneille hermoillensa, varmentanut hänen

ennakkoluulojaan ja ärsyttänyt hänen suvaitsemattomuuttaan. Hän oli

ollut ynseä ja jokseenkin töykeä sekä ranskalaisia sotilasviranomaisia

että paikkakunnan arabialaisia päälliköitä kohtaan, ja joissakuissa

tapauksissa olivat Saint Hubertin hienotuntoisuus ja kärsivällisyys

joutuneet äärimmäisen kovalle koetukselle hänen koettaessansa tasoittaa

vaikeuksia ja silittää hankauksia.

Eikä asiaa ollut helpottanut se, että Saint Hubertin oli ensimmäisten

vihamielisyydenpurkausten jälkeen ollut pakko jättää Caryll

selviytymään omin neuvoin.

Ranskalainen ei ollut tullut Afrikkaan yksinomaan sen tähden, että

hänen oli saatettava Caryllia. Hän oli tullut myöskin edistääkseen

yritystä, joka oli hyvin likellä hänen sydäntään, ja syventyneenä tämän

yrityksen yhteydessä olevaan työhönsä hän oli sulkeutunut huoneessansa

tuntikausiksi yhteen menoon, kirjoittanut uutterasti ja ottanut vastaan

yhtämittaisen jonon alkuasukkaita, päälliköistä ja kulkureista alkaen

vaeltaviin kerjäläisiin saakka, joiden repaleet ja likaisuus olivat

äidyttäneet hänen nuoren ottosukulaisensa inhon äärimmilleen. Eivätkä

yksinäiset harhailut hänelle soveltumattomassa ympäristössä, sillä

Caryll ei ollut pitänyt kumppaneinansa Saint Hubertin arabialaista

palvelijaa eikä häntä saattanutta hotellin käskyläistä, olleet

sopeuttaneet Caryllia uusiin oloihin eivätkä parantaneet hänen

tuultansa. Ja kun Saint Hubert kokosi paperinsa ja sujutti ne salkkuun,

jonka- hän sitten lukitsi ja sysäsi pöydän laidalle, vaivasi häntä

juuri se ajatus, että hänen oli taaskin jätettävä Caryll yksinänsä

jöröttelemään. Purkauksensa jälkeen Caryll oli taaskin käynyt äreän

äänettömäksi ja istunut sykertyneenä ruokotuoliin, johon hän oli

palannut.

Hän ei liikahtanut eikä nostanut päätänsä, kun Saint Hubert, joka oli

mennyt avoimen ikkunan ääreen ja nojautunut sen pieleen, alkoi puhua

puolittain selin huoneeseen päin:

»Olen pahoillani, että minun on taaskin jätettävä sinut yksin,

_mon cher_, mutta olen sopinut kohtaavani erään henkilön tänään

iltapäivällä. Ja tänä iltana syön päivällistä kaidin ja hänen poikansa

seurassa, jotka kävivät luonamme eilen. Arvasin, ettet sinä tahtoisi

tulla mukaan. Ja koska kaid ei ymmärrä vähääkään ranskaa, esitin sen,

ettet sinä osaa arabian kieltä, riittäväksi puolustukseksi.»

Hänen yrityksensä syrjäyttää aikaisempi keskustelu onnistui jotensakin

huonosti. Yhäti närkästyneenä ja itsepintaisesti hautoen omia huoliansa

Caryll vastasi purevasti, avoimesti kehoittaen häntä vielä jatkamaan

väittelyä.

»Onko arabialainen veljeni samannäköinen kuin tuo nuori vintiö?»

Saint Hubertin kärsivällisyys oli melkein lopussa, ja hänenkin

sisunsa alkoi kuohua, mutta hauskuutta sekaantui hänen harmiinsa,

kun hän mielessään vertasi nuoremman Ahmed ben Hassanin jäntevää,

atleettimaista vartaloa ja terveitä, kauniita kasvoja nuoren kaidin

kömpelön järeään, veltostuneeseen ruumiiseen, kalpeisiin poskiin ja

aistillisiin, hekuman huumaamiin silmiin, jotka edellisenä päivänä

olivat tehneet häneen niin vastenmielisen vaikutuksen.

»En ole nähnyt Pojua lähes kahteen vuoteen», vastasi hän lyhyesti. »Ja

kuten jo äsken huomautin, miksi et odottaisi, kunnes itse saat nähdä

ja voit sen perusteella arvostella? Ja miksi pitää tuota surkeata

nuorukaista esikuvallisena arabialaisena? Huonontuneita yksilöjä on

jokaisessa kansassa. Myöskin sinun on myönnettävä, että Algeriassa

ollessasi olet nähnyt paljon ruumiillisesti uhkeita arabialaisia, jotka

olisivat kunniaksi mille maalle tahansa. Älä enää estele, Caryll.

Tiedän sinun inhoavan koko juttua. Käsitän, että sinusta turtuu hyvin

vaikealta. Otaksuttavasti on se hyvin vaikeata heistäkin — omaisistasi

nimittäin. Saattaisin myöskin lisätä, että se on — vaikeata minustakin.»

Nopeasti katuen Caryll ojensi kätensä.

»Olen raakalainen, kärtyinen raakalainen», jupisi hän. »Miksi et

potkaise minua, vaan väittelet kanssani? Mutta se kaikki on perin

ilkeätä. En jaksa sopeutua siihen, eikä koettaminen hyödytä mitään.

Inhoan tätä maata ja inhoan tätä kansaa. Toinen kaipaisi lantalapiota

ja toinen suihkua!»

Saint Hubert purskahti nauramaan ja palasi huoneeseen.

»Älä pyyhkäise liian lavealti!» esteli hän hyväntuulisesti. »Joukossa

on joitakuita puhtaitakin.»

»Minä en ole nähnyt ainoatakaan...» alkoi hän, mutta pysähtyi sitten

äkkiä, ja hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi.

Mutta Saint Hubert, joka etsi johonkin sekaantunutta kirjettä, ei

huomannut hänen hämminkiään, ja hän seisoi hiljaa, kunnes Raoul

vihdoinkin löydettyänsä kadonneen kirjeen tirkisti lyhytnäköisesti

kelloonsa ja vihelsi säikähtyneenä.

»Vietävä!» huudahti hän. »En aavistanutkaan, että on näin myöhäistä.

Nyt minun on riennettävä. Olen pahoillani siitä, että minun on tänä

iltana jätettävä sinut yksin, mutta en mahda sille mitään. Minulla on

syytä olla huomaavainen kaidille. Jos sinun on päivällisen jälkeen

kovin ikävä, niin voisithan kutsua isännän luoksesi. Hän on säädyllinen

pikku sielu ja pelaa aika hyvin pikettiä _Café maure_ ei tietenkään

sinua viehätä», lisäsi hän kiusoittelevasti. Ja taaskin nauraen hän

heilautti kättänsä ja poistui huoneesta.

Ja uudelleen tulvahti kuuma veri tummana aaltona Caryllin kasvoille, ja

hän keikautti äkäisesti päätänsä seisoessaan tuijottaen Saint Hubertin

jälkeen sulkeutuneeseen oveen.

Mutta ei hän ollut äkäinen Saint Hubertille. Häntä ärrytti niin

kovasti se tieto, että hän itse oli horjuvainen, että hänessä oli

äskettäin herännyt harrastus, joka oli ristiriidassa hänen kiivaiden

väitteittensä kanssa. Mutta tiukasti puhuen hän ei sittenkään ollut

poikennut totuudesta, päätteli hän mielessään. Hänen äskeiset sanansa

pitivät paikkansa, melkein jok'ikinen. Mutta vaikka vilpittömästi

inhosikin tätä maata ja sen kansaa, oli hänen silti varmasti

mahdollista tuntea sääliä yhtä tämän rodun jäsentä kohtaan, joka oli

erilainen kuin muut ja kiehtoi häntä juuri sen erilaisuuden tähden.

Silmäänpistävä vastakohtaisuus oli kiinnittänyt hänen huomiotansa ja

herättänyt hänen harrastuksensa.

Ja hän tunsi vain sääliä, samanlaista sääliä kuin katsellessaan

rääkätyn eläimen äänettömiä kärsimyksiä. Mitäpä muuta hän olikaan

— pahoinpidelty pienokais-poloinen! Caryllin kasvot punehtuivat

jälleen rehellisestä suuttumuksesta, kun hän muisteli heidän

ensimmäistä kohtaustaan. Siitä oli vain vähän kolmatta viikkoa. Hän

oli eräänä aamuna saattajanansa vain englantilainen palvelijansa

lähtenyt ratsastamaan Temacinin suunnalle ja ikävystyneenä tasaiseen,

tympäisevään tiehen tehnyt paluumatkalla kierroksen.

Kuninkaanhautojen takana olevien hiekkakumpujen keskellä hän oli äkkiä

nähnyt jättiläismäisen arabialaisen armottomasti pieksämässä hentoa

tyttöstä, joka kyllä kesti hirveätä kuritusta äänettömästi, mutta

kiemurteli tuskissaan ja rimpuili epätoivoisesti vapautuaksensa.

Ajattelematta mahdollisia seurauksia ja muistamatta Saint Hubertin

usein toistamia varoituksia, tietoisena ainoastaan hänet vallanneesta

raivosta ja harmista Caryll oli luikannut palvelijallensa ja

lähtenyt täyttä laukkaa heitä kohti, puristaen sormillansa raskasta

metsästysraippaa, joka sattui olemaan hänen kädessänsä.

Pitkä, notkea ruoskansiima oli viuhahtanut ilmassa ja kiertynyt

kuristavasti arabialaisen kaulan ympärille; mies oli lysähtänyt

polvillensa, kiskoen raipan Caryllin kädestä ja kaatuessansa

hellittäen tytön irti. Salamannopeasti hän oli ponnahtanut pystyyn

veitsen välähtäessä hänen kädessänsä, repinyt siiman kaulastansa ja

syöksähtänyt eteenpäin kasvojensa nytkähdellessä kamalasti, ja hänen

hurjista silmistänsä oli hehkunut melkein mielipuolisen raivokasta

murhanhimoa.

Kannustaen ratsuansa sivullepäin Caryll oli väistänyt häneen tähdätyn

kiukkuisen iskun.

Eikä mies ollut saanut toista tilaisuutta. Sillä palvelija — joka oli

kasvatettu Glencaryllin talleissa ja tätä matkaa varten korotettu

tallirengistä kamaripalvelijaksi — oli kiiruhtanut isäntänsä avuksi

kumartuneena syvään satulassansa ja heiluttaen kädessään maasta

sieppaamaansa raippaa ja ohjannut hevosensa suoraan arabialaisen

päälle, koettaen ratsastaa hänet kumoon. Ja tämän toisen hyökkäyksen

edessä roteva alkuasukas oli pyörähtänyt raukkamaisesti pakoon, juosten

aaltoilevalla maaperällä melkein uskomattoman nopeasti, samalla kun

palvelija oli ajanut häntä takaa, kajautellen hilpeästi: »Tiehesi!»

kunnes ahdistaminen oli tuntunut tarpeettomalta.

Caryll oli laskeutunut ratsailta ja mennyt säälin vallassa tytön

luokse, joka oli virunut liikkumattomana hietikolla kasvot alaspäin.

Kun hän aina oli ollut ujo naisten seurassa ja nyt jo pelännyt

sekaantumisestansa saattavan koitua tytölle enemmän harmia kuin hyvää,

oli hän arasti taputtanut pieksettyä olalle ja olisi toivonut olevansa

tuhannen kilometrin päässä.

Värähtäen hänen kosketuksestansa toinen oli noussut verkkaisesti

istumaan ja katsellut häntä oudon kummissansa osoittamatta

uteliaisuutta tai pelkoa. Hän ei ollut aikaisemmin vähääkään valittanut

eikä hänen tummissa, mittaamattoman syvissä, Carylliin suunnatuissa

silmissänsä ollut kyyneliä. Mutta hänen huulestansa kihonnut ohut

verijuova oli todistuksena tuskasta, jonka hän oli niin sankarillisesti

salannut.

Se oli herättänyt Caryllissa ihailua samoin kuin se syvensi hänen

sääliänsä.

Hän oli änkyttänyt muutamia sanoja kovinkaan suuresti toivomatta

toisen ymmärtävän niitä. Mutta tyttö olikin vastannut sujuvalla

ranskankielellä, ja hänen pehmeä äänensä oli ollut väsyneen

venyttelevä, vaikka hänen sävynsä oli ollut melkein huoleton. »_Je m'en

suis habituée_.» Hän oli siihen tottunut! Caryllin rintaan tulvahtanut

kiukun aalto oli ollut vähällä tukehduttaa hänet. Hän oli koettanut

kysellä tytöltä lisää, mutta vastaukset olivat olleet vältteleviä.

Tyttö oli näyttänyt masentuneelta eikä tuntunut välittävän hänen

väliintulostaan eikä hänen jatkuvasta läsnäolostaan. Ja tietämättä,

olisiko hänen pitänyt lähteä vaiko jäädä, hän oli viipynyt aprikoiden,

olisiko hänen niin pitkälle mentyänsä pitänyt yrittää vieläkin suojella

tyttöä, kykenemättä kuitenkaan ratkaisemaan miten menetellä.

Tuontuostakin hän oli vaivihkaa vilkaissut tyttöön, joka

vastustamattomasti veti hänen silmiään puoleensa. Ja joka kerta oli

tytön hunnuttomien kasvojen tavaton kauneus, ilmeitten lapsellinen

puhtaus ja raikas sulous, joka tuntui häntä verhoavan, tehneet häneen

voimakkaan vaikutuksen. Ja vaikka hän olikin köyhästi puettu, oli hän

taivutetun päänsä laesta pienten, paljaitten jalkojensa varpaisiin

saakka _puhdas_.

Tyttö itse oli lopettanut tämän omituisen kohtauksen. Palvelijan

palattua hän oli tehnyt pienen, sävyisän, mutta epäämättömästi

torjuvan eleen ja vasta sitten jupissut joitakuita sanoja kiitokseksi.

Caryllilla ei ollut siis muuta neuvoa kuin poistua, ja hän oli

ratsastanut takaisin hotelliin, yhä miettien, oliko hän tehnyt

korjaamattoman tuhmuuden vaiko menetellyt ainoalla mahdollisella

tavalla, tekisikö terveellinen ojennus hyvää puolisolle, isälle tai

rakastajalle — mikä niistä raakalainen lieneekin ollut — vai kostaisiko

hän onnettomalle uhrillensa kymmenkertaisesti. Ja häntä oli vaivannut

se ajatus, että hento tyttö oli avuttomana raa'an isäntänsä kynsissä.

Senjälkeen olivat he kohdanneet toisensa monesti, sattumalta ja

odottamatta kaupungin laitaosissa. Ja tyttö oli aina ollut samanlainen

kuin heidän tavatessansa toisensa ensi kerran: hän ei ollut välittänyt

Caryllin tulosta eikä kiinnittänyt huomiota hänen lähtöönsä. Hän otti

miehen vastaan samoin kuin nähdessänsä hänet ensi kerran, kylmästi ja

melkein tunteettomasti.

Hänen käytöksensä ei ollut lainkaan hämmentyneen tapainen, ei vähääkään

tyttömäisen keimaileva, eikä hänen puhutellessansa Caryllia hänessä

näkynyt häivettäkään sukupuolitietoisuudesta — hänen mieleensäkään

ei näyttänyt johtuvan, että he olivat mies ja nainen kahdenkesken.

Sellaista hän ei ollut odottanut itämaalaiselta naiselta. Ja usein

hän oli aprikoinut, olikohan syy hänessä itsessänsä eikä tytössä,

aiheuttivatko hänen oma ujoutensa ja kömpelyytensä sen, että tyttö aina

esiintyi häntä kohtaan tyynesti ja kiihkottomasti.

Mutta hänen tyyneydessänsäkin oli luonnoton tuntu. Hän oli toisenlainen

kuin kaikki lapset ja naiset, mitä Caryll oli ikinä nähnyt; häneltä

näytti puuttuvan eloisuutta, ja hän tuntui penseältä, vain ulkoisten

vaikutteiden liikuttamalta, melkein turtuneelta olennolta. Ja hänen

silmiensä väsynyt, hervoton ilme ja hänen liikkeittensä elottomuus

johtivat Caryllin mieleen kauniin, intohimottoman automaatin.

Hän ei koskaan puhunut varsin paljoa.

Hän saattoi istua ääneti pitkiä toveja, poltellen Caryllin tarjoamia

savukkeita ja tuijottaen haaveksivasti kaukaisuuteen ikäänkuin hänen

ajatuksensa, jos hänellä todella oli ajatuksia, olisivat harhailleet

hyvin etäällä.

Mutta jotakin oli Caryll saanut häneltä tietää.

Caryll tiesi nyt, että roteva arabialainen oli tytön isäntä — joskus

hän mainitsi miestä isäkseen, toisinaan taas rauhallisesti väittäen,

etteivät he olleet sukulaisia — että hän oli vaeltanut miehen seurassa

niin kauan kuin muisti kaikissa berberiläisvaltioissa, auttaen

häntä työssä, ahertaen hänen hyväksensä, koska häntä pakotettiin

pieksämisellä ja nälällä.

Myöskin hänen ammattinsa Caryll oli saanut tietää. Kerran hän oli

kohdannut tytön, ja tämän hentojen hartioiden ympäri oli kiedottu

iso, musta käärme. Inho oli antanut sijaa vastahakoiselle ihailulle

hänen tarkkaillessansa toisen taitavasti käsitellessä kammottavaa

matelijaa. Olipa uteliaisuus vielä kyllin voimakas tukehduttamaan hänen

inhonsa ja viemään hänet huonomaineiseen _café maureen_, jossa hän

omia tunteitansa sortaen istui katsomassa näytöstä, jonka lopussa hän

kihisi harmista, koska oli saattanut katsella esitystä, joka iltaisin

houkutteli kahvilaan ennenkuulumattoman paljon väkeä.

_Café maure!_

Säpsähtäen Caryll heräsi kauan kestäneistä aatoksistaan.

Oliko setä Raoulin lähtölause ollut satunnainen huomautus vai oliko hän

saanut tiedon siitä, että Caryll oli muutamia kertoja käynyt loukossa,

jonka hän Tuggurtiin saapuessansa oli jyrkästi tuominnut sietämättömän

ellottavaksi? Hän oli Saint Hubertin seurassa käynyt kahvilassa päivän

tai parin kuluttua heidän tultuansa kaupunkiin. Ja muistaen silloin

lausumansa arvostelut ja puolittain häveten tunnetta, joka nyt veti

häntä sinne, ei hän ollut hiiskunut mitään seuraavista käynneistänsä.

Mutta arabialainen käskyläinen, joka oli ollut siellä hänen kanssansa,

oli varsin hyvin saattanut lörpötellä. Entä jos olikin? Caryllin pää

ojentui ylpeästi pystyyn. Setä Raoul ei ollut hänen huoltajansa. Hän

oli oma herransa, ja hänellä oli täysi oikeus muuttaa mieltänsä, jos

häntä halutti.

Tällä kertaa oli hänellä odotettavissa yksinäinen iltapäivä, joka oli

jollakin tavoin saatava kulumaan, ja hän viettäisi sen mieluummin

ulkosalla kuin sisällä. Itsepäinen leuka eteenpäin työnnettynä Caryll

meni viereiseen huoneeseen noutamaan hattuansa. Siellä hän tapasi

palvelijansa, raikaskasvoisen nuoren miehen, joka oli yhtä ihastunut

Algeriaan kuin hänen isäntänsä sitä inhosi, seisomassa hajallansa

olevien pyssykoteloiden keskellä, kiertäen kiinni pyssynpiippua.

Caryllin astuessa sisään hän kääntyi tulijaan päin, virnistäen

anteeksipyytävästi.

»Panen huoneen kamalaan kuntoon, mylord», sanoi hän, luoden

murheellisen katseen lattiaan, jolle oli siroiteltu erinomaisia

puhdistusvälineitä, »mutta on aika tarkastaa näitä pyssyjä. Ja teidän

armonne käski minun tehdä sen täällä.»

»Se on oikein, Williams», virkkoi Caryll, nyökäten nopeasti. »Haluan

vain hattuni.»

Williams vilkaisi harmistuneena käsiinsä ja rykäisi hämillänsä. »Pyydän

anteeksi, mylord, se on tuolla pöydällä», jupisi hän saamattomasti.

»Olen yltä päältä öljyssä, teidän armonne», valitti hän, siepaten

rievun ja hangaten sillä tahrautuneita käsiään vimmatusti.

Caryll purskahti nauramaan.

»Ei se tuolla tavoin lähde», huomautti hän kuivakiskoisesti. »Ja voinen

toki itse ottaa hattuni kerrankin. Sinä tekisit minusta ydinvikaisen,

jos voisit, Williams. En kaipaa lapsenhoitajaa, ymmärräthän», lisäsi

hän hymyillen.

Williams lehahti helakanpunaiseksi ja yskäisi uudelleen

puolustelevasti. »Herra Roberts, mylord», alkoi hän. Mutta Caryll nosti

kättänsä torjuvasti, kun hänen mieleensä välähti kuva hänen isoisänsä

vanhanpuoleisesta, turhantarkasta kamaripalvelijasta.

»Älä vaivaa minua Robertsilla!» keskeytti hän. »Roberts on mainio

ihminen ja antoi epäilemättä sinulle sangen paljon neuvoja. Mutta

sinä kelpaat oikein hyvin näinkin, Williams. Ilmoitan sinulle kyllä

nopeasti, jos minulla on jotakin valittamista.» Ovelle siirtyessänsä

hän sitten lisäsi: »Onko täällä kyllin mukavaa? Oletko saanut kaikkea,

mitä tarvitset?»

»Kyllä, mylord. Kiitos, mylord.» Williamsin rattoisan tyytyväinen sävy

sai Caryllin katsahtamaan häneen melkein kateellisesti.

»Pidätkö yhä tästä kaupungista?» kysäisi hän ja kävi vieläkin

kateellisemmaksi kuullessansa empimättä lausutun vastauksen.

»Täällä on ensiluokkaista, mylord. Tämä on suorastaan sirkus, tämä

paikka. Eipä silti, etten ilomielin lähtisi jatkamaan matkaa», ehätti

hän lisäämään. »Emmehän vielä ole oikeassa paikassa, vai olemmeko,

mylord?»

Miehen äänestä soinnahti vilpitöntä innostusta, ja Caryll nielaisi

huokauksen kääntyessänsä poistumaan huoneesta. Se, mitä hän niin

pahasti pelkäsi, oli Williamsista vain suurenmoinen seikkailu,

kiihoittava kokemus, ja hän piti itseänsä onnellisena saadessansa olla

siinä mukana.

Ja Caryll kadehti häntä entistä enemmän.

Alakerrassa oli eteishalli tyhjänä, ja iloissansa siitä, että kerrankin

välttyi hänen kintereillänsä alituisesti hyörivien arabialaisten

käskyläisten itsepintaisesta huomaavaisuudesta, Caryll pujahti ulos ja

lähti astelemaan torille päin. Oli markkinapäivä, ja laajalla aukiolla

kuhisi myyjiä ja ostajia, viittoilevia, väitteleviä alkuasukkaita,

liiaksi kuormitettuja pikku aaseja ja villinnäköisten miesten vahtimia

kamelikaravaneja.

Kaupaksi tuotujen puukasojen lähellä seisoi sileäkarvaisia vuohia ja

tuuheavillaisia lampaita, samalla kun kyyhkysiä lenteli laumoittain

ilmassa ja kuherteli ja asteli rohkeasti kävelijöiden jaloissa.

Tyrkkiviä, kauppaahierovia ihmisiä tungeksi kojujen ja makeisten

ja vihannesten myyjien vähäisten, maahan levitetyille vaatteille

sijoitettujen kauppavarastojen ympärillä. Kaikkialle ehtivä, repaleinen

poikaviikari oli joka paikassa, sujahdellen sinne tänne joukon seassa,

läimäytellen ohi meneviä aaseja, sukeltaen hitaasti liikkuvien kamelien

kuonojen alitse, tapellen, kaatuillen, kapuillen, korjaten huomaamatta

jääneitä pikku esineitä ja innokkaasti näpistellen kaikkea, mitä sai.

Ylempiin luokkiin kuuluvia arabialaisia asteli kaksi- tahi

kolmihenkisissä ryhmissä ihmistungoksessa, keskustellen innokkaasti ja

suhtautuen vakavan eristäytyvästi heitä ympäröivään sekasortoon.

Silloin tällöin ratsasti pienen seurueen saattama päällikkö

uhkean ratsun selässä verkkaista laukkaa aukion poikki ylpeän

välinpitämättömänä kaikista, jotka ehkä sattuivat heidän tiellensä,

ja tuontuostakin asteli ranskalainen upseeri, jonka hyvin sopiva puku

pisti selvästi silmään likaisten harmaiden burnusien seasta, joustavin

askelin kasarmeille päin.

Hälinä oli korviahuumaava; ruokkoamattomien eläinten ja hikisten,

pesemättömien ihmisten löyhkä tuntui kitkerältä ja vastenmieliseltä

Caryllin aroista sieraimista. Hän oli vähällä kompastua kerjäläiseen,

joka hyräili iänikuista lauluansa huojuessaan edestakaisin tomussa

ja hiekassa hänen jalkojensa juuressa, ja kirjaimellisesti kaatui

laihan, kurjannäköisen sokean miehen syliin, jonka karheasti lausuttu

»Allahin rakkauden tähden» oli pikemminkin uhkaus kuin nöyrä pyyntö.

Hän peräytyi inhosta murahtaen ja sysäsi lantin ojennettuun, petolinnun

käpälää muistuttavaan käteen, joka hypisteli hänen tweed-kankaista

takkiaan ja työntyi eteenpäin, viitaten hänen ympärillänsä parveilevia

veitsien ja rihkamahelyjen kauppiaita väistymään.

Sysättyänsä syrjään kahlehditun kamelin, joka toikkaroi epävarmasti

kolmella jalalla, estäen hänen etenemistänsä, hän joutui vastakkain

virnistelevän lapsen kanssa, joka kävellä hoippuroi, puristaen

_gandonraansa_ vastaan tummaa, karvaista massaa. Lähemmin vilkaistuaan

riemuisasti kannettuun voitonmerkkiin hän havaitsi, että se oli

äskettäin katkaistu aasinpää, ja verentahraama vekara näytteli sitä

kujeillen ihmisten nähtäväksi, kunnes kimakasti nauraen pujahti

tiehensä, kun läheisyyteen syöksähti vanhempia poikia, uhaten anastaa

hänen aarteensa.

Tukehtumaisillansa tomuun raivasi Caryll rahvaan tyrkkimänä ja

sättimänä kyynärpäillään itsellensä tien aukion toiseen laitaan, jossa

valkea, yksinkertainen kaide, jonka takana oli sakea palmulehto, oli

markkinapaikan rajana.

Täältä verrattain tyhjästä sopesta hän löysi tervetulleen

hengähdyspaikan ja seisoi muutamia minuutteja liikkumatta, silmäillen

myllerrystä, josta hän oli tullut, pyyhkien kuumaa otsaansa osaamatta

ratkaista, palatako hotellin vai eikö.

Hän oli vielä kahdella päällä, kun käheä huuto, joka ei kuulostanut

lainkaan inhimilliseltä, pani hänet hätkähtäen pyörähtämään siihen

suuntaan, josta se kuului, ja hätäisesti väistymään päällensä syöksevän

kammottavan olennon tieltä.

Katse hurjana ja suu vaahdossa, aikoinansa jonkun spahin hylättyä

omaisuutta olleen haalistuneen, tulipunaisen burnusin repaleisten

jätteiden niukasti verhotessa hänen muutoin ilkialastonta, kookasta,

kuihtunutta ruumistansa, asteli mielipuoli tai uskonkiihkoilija —

ja Caryllista oli niillä sanoilla sama merkitys — nopeasti hänen

ohitsensa, heilutellen ja huitoen käsiänsä ja päästellen käreitä,

epäsointuisia hourailuääniä.

Caryll oli ennenkin nähnyt hänet useita kertoja. Mutta tottumus ei

ollut jaksanut opettaa häntä sietämään kurjan olennon inhoittavaa näkyä

eikä ollut muuttanut häntä vähääkään myötätuntoisemmaksi sellaiselle

järjestelmälle, joka salli senkaltaisia kovaosaisia julkisesti

näyteltävän.

Arabialaisista hän tietenkin oli pyhä juuri hulluutensa tähden, mutta

saattaisihan Ranskan hallitus tehdä jotakin, nureksi hän, kääntyessänsä

toisaalle tunteikkaan ylähuulensa kaartuessa ylenkatseellisesti.

Ja hänen kääntyessään kiintyi hänen huomionsa sankkaan parveen, joka

oli kertynyt ympyrään tarkkailemaan jotakin häneltä piilossa olevaa

näytelmää.

Joutilaan uteliaana hän liittyi joukkoon ja huomaamatta, kuinka se

kävi, pääsi tiheään sulloutuneiden alkuasukkaiden piirin sisälle. Mutta

heti sinne jouduttuansa hän jo kaikesta sydämestänsä toivoi olevansa

jälleen ulkona, kiroten uteliaisuutta, joka oli hänet sinne houkutellut.

Taaskin fanaatikko, hyvä Jumala! Ja tällä kertaa itseänsä kiduttava

pyhä mies rahasta näyttelemässä kammottavia temppujansa, jotka muina

vuodenaikoina kuuluivat hänen uskonnollisiin menoihinsa.

Tänään hän nähtävästi saisi kylliksensä. Hän oli kuullut puhuttavan

Aissaouian veljeskunnan dervisheistä ja tiesi, mitä hänellä oli

odotettavissa seisoessansa kulmakarvat yhteen rypistettyinä ja kädet

työnnettyinä syvälle taskuihin, inhon vallassa katsellen vääntelehtivää

ja kiemurtelevaa puolialastonta olentoa, jonka poskien lävitse oli

työnnetty pari ohutta teräspuikkoa ja joka seisoi mielipuolisen

hurjistuneena piirin keskellä pää takakenossa, kasvo- ja kaulalihakset

kamalasti pullistuneina, ja piti palavaa soihtua paljaalla, vanhojen

poltto- ja viiltelyarpien naarmuttamalla rinnallansa.

Se oli uskonkiihkoilijan esityksen huippukohta, ja näytös oli melkein

lopussa.

Dervishi seisoi vielä minuutin tai pari ikäänkuin haltioissansa,

raollaan olevissa silmissänsä lasimainen kiilto, ja vapisi

hurmioissaan, huohottaen ja vinkuen kuin rääkätty eläin.

Sitten hän äkkiä retkahti pitkäkseen maahan, ja palvelija syöksähti

levittämään vaipan hänen nytkähtelevän ja vapisevan ruumiinsa verhoksi.

Caryll oli nähnyt kylliksi ja enemmän kuin kylliksi, mutta oli

vaikeampi päästä pois lumotusta piiristä kuin sinne sisälle.

Vihdoin hänen onnistui tunkeutua ulos koko tunteikkaan olemuksensa

väristessä, ja hän kääntyi poistumaan raivoissaan itsellensä.

Mikä ihme hänet oli saanut katselemaan moista hirveätä näytäntöä? Hänen

olisi pitänyt arvata, että jotakin ilkeätä oli tekeillä, koska nuo

likaiset kerjäläiset pysyivät niin hiljaa ja tarkkaavaisina.

Hän käveli ripeästi, mutta ei ollut ehtinyt kuin muutamia askelia, kun

hänen hihastansa nykäistiin ja hän seisahtui äkkiä. »Opas, monsieur,

haluatteko opasta? Näytän teille koko Tuggurtin, monsieur. Vien teidät

tänä iltana _café maureen_. Monsieur näkee uled nailit — tanssijatytöt

—» Pehmeällä, mairittelevalla äänellä sokellettu murteellinen

ranskankieli vaivasi Caryllin korvia ja hän pyörähti jyrkästi halpaan,

pienikokoiseen, sekarotuiseen ruikuttajaan, joka tähyili häntä

turmeltuneilla kasvoillansa ilkeä hymy.

Caryllin hermot olivat jo ennestään ärtyneet, eikä hän jaksanut kestää

tätä lisäharmia. »En tarvitse, hitto teidät periköön, menkää tiehenne!»

ärähti hän, nykäisten käsivartensa irti. Mutta miehestä ei niin

helposti päässyt eroon. Puolittain julkeasti, puolittain matelevasti

hän seurasi itsepintaisesti perässä, syytäen sanoja tulvimalla, kunnes

hänen vain vähän verhotut vihjauksensa saivat Caryllin pyörähtämään

ympäri silmät leimuavina ja kasvot punaisina. »Herjetkää jo, te

likainen pieni elukka! _Vat'en — emchi_ — niin, menkää hornaan!»

kiljaisi hän äkäisesti, harmitellen hartaasti kuuntelevia huvitettuja

katselijoita, joita kertyi melkein heti, tunkeutuen eteenpäin ja

sulkien heidät piiriinsä.

Häntä tervehdittiin rohkaisuhuudoilla ja pilkallisilla ulvahduksilla,

samalla kun väkijoukko rahvaan kaikkialla maailmassa noudattaman tavan

mukaisesti alkoi jakautua puolueisiin kevytmielisen tietämättömänä

riidan syystä, kiljuen, viittoillen ja siirtyen puolelta toiselle

sitä mukaa kuin eri puolueiden mieskohtainen innostus kasvoi. Vähän

aikaa vallitsi hornamainen meteli. Sysittynä ja tyrkittynä sinne tänne

kymmenkunnan käden kiskoessa häntä ja parinkymmenen äänen huutaessa

käsittämättömiä sanoja hänen korviinsa Caryll silmäili rahvasta

vimmaisen raivon vallassa, kiroten asemansa naurettavuutta ja ensi

kertaa harmitellen sitä, ettei kyennyt tekemään itseänsä ymmärretyksi.

Hän ei tuntenut pelkoa, vaan ainoastaan kiukkua ja katkeraa

nöyryytystä. Jos hänellä olisi ollut edes alkeellisetkaan tiedot

arabiankielestä, olisi hän voinut selvittää jutun parissa minuutissa.

Mutta asiain näin ollen, oli hänen pakko alistua tähän pulaan, joka

loukkasi hänen ylpeyttänsä pahasti. Eikä hän enää kauan sitä sietäisi,

mietti hän sisunsa alkaessa kuohua. Hän ei aikonut seisoa täällä

hupsuna narrina ihmisten pilkattavana. Jollei hän mitenkään muutoin

pääsisi pulmasta, oli hänellä kaksi kättä, ja hän osasi käyttää niitä,

Jumalan kiitos! Jollei mitään tapahtuisi lähiminuutteina, yrittäisi hän

tapellen raivata itsellensä tien, olipa se sitten arvokasta tai ei,

hitto soikoon!

Kylmäverisesti silmäillen kiihtyneiden kasvojen merta hän seisoi

hetkisen, terästäen itseänsä. Mutta samassa hälinä äkkiä vaimeni ja

hänen ympärillensä kertynyt väkijoukko näytti hajaantuvan, jättäen

hänen eteensä avoimen tilan.

Ja aukeamaa reunustivat hevoset, muodostaen kujan, jota myöten

verkkaisesti asteli yksinäinen arabialainen. Tulija oli keski-ikäinen,

kookas, hienonnäköinen mies; hänen vakavia parrakkaita kasvojansa

varjosti lumivalkea burnusi, jossa välkkyi kunniamerkkejä, ja

ulkoasusta päättäen hän oli korkea-arvoinen päällikkö ja rotunsa komein

edustaja, mitä nuori englantilainen oli siihen mennessä nähnyt.

Ja yhäti jonkun verran hengästyksissään ja hämmentyneenä Caryll

tarkkaili hänen lähestymistänsä sekavin harmin ja kiitollisuuden

tuntein. Mutta ei edes hänen harminsa jaksanut vastustaa hänelle

lausuttuja kohteliaita anteeksipyyntöjä. Tehden nopean salaamin,

joka ei millään tavoin ollut alistuvan kunnioituksen osoitus, vaan

yksinomaan vertaisen kohtelias tervehdys vertaiselleen, ojensi

päällikkö kätensä.

»Monsieur le vicomte hyväksynee anteeksipyyntöni ja suonee

anteeksi kansalaisteni karkean esiintymisen», virkkoi hän hitaasti

kaunissointuisella äänellä. »Tällaisia valitettavia välikohtauksia

sattuu joskus matkailijalle. Minä itse jouduin kerran rahvaan kynsiin

Pariisissa», lisäsi hän hiukan hymyillen, niin että toinen näki

vilahdukselta hänen moitteettoman valkeat hampaansa hyvin hoidettujen

viiksien takaa.

Varman käytöksen ja koulutetun, hienostuneen äänen lisäksi oli miehessä

vielä jotakin muutakin, jotakin epämääräistä, mutta eittämättömän

vakuuttavaa, mikä sai Caryllin tuntemaan, että rodun ja ihonvärin

erilaisuudesta huolimatta hänen edessänsä oli hänen vertaisensa, jonka

sukuperä oli yhtä korkea kuin hänenkin ja joka oli äärettömän paljoa

hienotuntoisempi ja neuvokkaampi kuin hän.

Häneen katsovat totiset, hyväntahtoiset silmät saattoivat hänet äkkiä

tuntemaan itsensä kovin nuoreksi ja kömpelöksi. Ja saamattomasti

sopertaen hän jotakuinkin kehnosti selitteli mellakan syytä tälle

tarpeen hetkellä ilmestyneelle ystävälle, joka oli niin auliisti tullut

hänen avuksensa ja joka näytti niin täydelleen tietävän, kuka ja mikä

hän oli.

Tunsiko siis koko Tuggurt hänet?

Hänen mieleensä johtuivat Saint Hubertin muutamia tunteja sitten

lausumat sanat, ja nyt se huomautus tuntui vakuuttavammalta

kuin silloin. Hänet tunnettiin täällä laajemmalti kuin hän oli

aavistanutkaan. Kun hän itse ei ollut välittänyt muista, ei hän ollut

kuvitellutkaan toisten kiinnittäneen huomiota häneen. Mutta nähtävästi

oli hän herättänyt huomiota; ja hän tunsi nöyryytystä käsittäessään,

että hän näiden ihmisten mielestä ansaitsi huomiota ainoastaan

kuuluisan Ahmed ben Hassanin poikana. Se ajatus oli vimmastuttava ja

piti häntä hyvin harvasanaisena hänen astellessansa takaisin hotelliin

tämän uuden tuttavansa seurassa, kuunnellen päällikön keveän sujuvaa

puhelua, osoittaen suurempaa kunnioitusta kuin koskaan sitä ennen

ainoallekaan arabialaiselle ja aprikoiden, mitä hänen pitäisi sanoa ja

tehdä henkilölle, joka, kuten hän itse oli ilmaissut, oli sekä sheikin

että myöskin Saint Hubertin läheinen ystävä.

Mutta päällikkö otaksuttavasti havaitsi paremmin kuin Caryll itse,

kuinka hämillänsä viimemainittu oli, ja ratkaisi pulman yhtä

kerkeän hienotunteisesti kuin oli aikaisemminkin esiintynyt. Heidän

saavuttuansa hotellin ovelle hän nousi jälessänsä talutetun uhkean,

valkean ratsun selkään, vakuutti vielä kerran hyvää tahtoaan ja lausui

muutamia kohteliaita jäähyväissanoja sekä lähti pois, ratsastaen

lyhyttä laukkaa saattueensa seuraamana.

Caryllin mielessä läikkyi monenlaisia tunteita, kun hän meni yläkertaan

omaan huoneeseensa.

Iltapäiväinen tapaus oli antanut hänelle iskun useammassa kuin yhdessä

mielessä.

Hän tunsi näytelleensä surkeata osaa markkinapaikalla sattuneessa

hurjassa jupakassa, ja hänen ylpeyttänsä kirveli vieläkin, kun

hän ajatteli, kuinka avuttomalta hänen oli täytynyt näyttää häntä

pelastamaan tulleen arvokkaan arabialaisen silmissä.

Hän oli luonnollisestikin kiitollinen siitä, että toinen oli

sekaantunut juttuun ja pelastanut hänet hankalasta asemasta. Mutta

hänen kiitollisuuteensa sekaantui syvälle juurtunutta harmia.

Ennakkoluuloistansa ja rotua kohtaan tuntemastansa vihasta huolimatta

hän oli kiitollisuudenvelassa arabialaiselle. Ja se sama arabialainen

oli pakottanut hänet tunnustamaan sellaista, mitä hän ei ollut

ikinä mielinyt tunnustaa, oli särkenyt hänen ennakolta kehitetyt

mielipiteensä ja antanut hänelle aihetta ajatteluun, joka pani hänen

mielensä myllerryksiin.

Hän ei tahtonut oikoa mielipiteitänsä. Hän ei tahtonut olla

kiitollisuudenvelassa ainoallekaan arabialaiselle.

Yhäti äkäisesti pohtien sitä mielessään hän meni jonkun ajan kuluttua

alakerran ruokasaliin nauttiakseen yksinäisen päivällisensä.

Ja istuen yksin pöydässänsä selkä käännettynä kauppamatkustajain

meluisaan parveen päin hän oli vain lukevinaan edessänsä olevaa avattua

kirjaa, jatkaen pohtimistansa aterian kaikkien ruokalajien aikana,

kunnes hän vihdoin huomasi tuijottavansa kupissa höyryävään, väkevään,

mustaan kahviin ja vähäiseen lautaseen, jolla oli käpristyneitä

taateleita, hotellin ainoata jälkiruokaa.

Tänä iltana ei niistä kumpikaan viehättänyt häntä ja kumarrettuansa

varsin itsetietoisesti meluavien kauppamiesten suunnalle hän poistui

takaisin omaan huoneeseensa.

Viritettyänsä vanhan piippunsa hän katsahti kelloonsa. Vasta kahdeksan.

Vielä ainakin kaksi tuntia, ennenkuin hänen sopisi säädyllisten

ihmisten tapaan paneutua vuoteeseen. Viskattuaan ruokotuolista

kokoelman kirjavia silkkipieluksia hän veti tuolin lähemmäksi lamppua

ja sijoittui päättäväisesti lukemaan.

Hänen kädessänsä oleva ohut, vaatekantinen kirja oli metsänhoitoa

koskeva tutkielma, ja se ala olisi milloin muulloin tahansa

kiinnittänyt hänen mieltänsä syvästi. Mutta nyt se ei jaksanut pitää

hänen mielenkiintoansa vireillä.

Koettipa hän keskittää huomiotansa vaikka kuinka tiukasti, pyrkivät

hänen ajatuksensa harhailemaan, ja hänen ja painetun sivun välillä

tuntui väikkyvän kuva pienestä, taivutetusta päästä ja hienoista,

soikeista kasvoista, joiden surullisia, tummia silmiä peittivät pitkät,

kaartuvat, paahtuneille poskille ulottuvat silmäripset.

Vihdoin hän tuskastuneena viskasi kirjan kädestänsä.

Kolmeen päivään hän ei ollut nähnyt tyttöä — ja vain puolentoista

kilometrin päässä oli tytön taaskin valmistauduttava yölliseen

työhönsä, huvittamaan likaisia, töllisteleviä katsojia, joiden pelkkä

läheisyyskin oli loukkaus. Miten oli hän säilynyt niin puhtaana ja

niin neitseellisenä sellaisessa ympäristössä? Sillä hän oli puhdas ja

neitseellinen, siitä oli Caryll valmis panemaan henkensä pantiksi. Hän

vilkaisi toistamiseen kelloonsa, koettaen torjua mielensä vallannutta

äkillistä halua, ja meni sitten viereiseen huoneeseen. Sujautettuansa

sähkölampun taskuunsa hän tempasi kevyen päällystakin ja juoksi

hätäisesti alakertaan.

Ruokasalista kantautui vieläkin mässäyksen ääniä. Ja eteishallissa

istui _patron_ yksin kassassansa, tutkien viiniluetteloja ja

kirjoitellen loppumattomia numerosarekkeita.

Caryllin ilmestyessä hän ponnahti pystyyn ja riensi häntä vastaan,

kumarrellen nöyrästi.

»Opasko? Vain hetkinen, monsieur le vicomte —» alkoi hän

mahtipontisesti, mutta vaikeni sitten, kun Caryll rypisti otsaansa ja

tokaisi lyhyesti: »Ei, kiitos!»

»Mutta, monsieur le vicomte», esteli hän, heilauttaen lihavia käsiänsä

ilmassa, »pimeän tultua — ei ole turvallista, ja kaduilla on jo tänä

iltana sattunut mellakka —»

Mutta Caryll oli jo tipotiessänsä, eikä isännän valitteluja ja

väitöksiä kuulemassa ollut enää muita kuin hotellin kissa, joka

häiriintymättä pesi silmiänsä sopessa. Niinpä _patron_ kohautti tukevia

olkapäitänsä ikäänkuin kieltäytyäksensä kaikesta hänelle mahdollisesti

kuuluvasta vastuusta, loi silmänsä taivasta kohti ja palasi nuristen

kassaansa, sadatellen yleensä kaikkien englantilaisten ja erikoisesti

tämän englantilaisen hupsuutta.

Ja jouduttuansa ulos pimeyteen Caryll kiiruhti markkinapaikalle. Hän

ei koettanutkaan järkeillä, mikä vaikutin taaskin veti häntä _café

maureen_.

Mitäpä järkeilemistä siinä oli, kysyä hän itseltänsä, käyden äkkiä

kärtyiseksi. Hän tunsi sääliä ja mielenkiintoa, ei mitään muuta kuin

sääliä ja mielenkiintoa — ja siihen se sai jäädä.

Aukeamalla oli ihmisiä vähemmän kuin iltapäivällä, mutta väkeä oli

siellä vieläkin aika runsaasti. Ja korottomien tohvelien sipsutus

ja ympäriltä kuuluva hiljainen puhelusorina olivat todistuksena

vuorokauden aikaan nähden tavattoman vilkkaasta liikkeestä.

Hattu silmille painettuna Caryll karttoi ohikulkijoita niin tarkoin

kuin suinkin, meni pitkin aukeaman laitaa ja saapui kenenkään

häiritsemättä markkinapaikan toiselle puolelle.

Siellä hän pysähtyi vähäksi aikaa päästäksensä selville suunnista.

Hänen oikealla puolellansa oli iso, himmeästi valaistu rakennus, jonka

hän tiesi kasarmiksi.

Hänen tiensä oli vasemmalla.

Siihen saakka oli ollut siksi valoisaa, että hyvin näki liikkua, mutta

hänen edessänsä oli sysimusta pimeys. Tunnustellen taskussansa olevaa

sähkölamppua hän lähti varmana pitkälle, kaupungin ulkoliepeillä

sijaitsevalle _café maurelle_ vievälle kujalle.

Hänen kummallakin puolellansa kohosi korkeita muureja, ja niiden takana

levisi puutarhoja, joissa solakat palmut kohosivat viikunapuiden ja

parhaillaan lehteen puhkeavien granaattiomenapuiden yläpuolelle.

Oli siksi pimeä, ettei niitä näkynyt, mutta hän kuuli leudon tuulen

suhisevan puiden oksissa ja palmujen kuivien lehtien kahisevan.

Ja edetessänsä hän tunsi, että hänen sivuitsensa meni muita kiiruhtavia

olentoja, toisia tulossa, toisia menossa, ja haluamatta käyttää

taskulamppuansa hän hapuili varovasti eteenpäin pimeässä.

Mutta jo heti alussa hänen jalkansa takertui johonkin, ja hän kaatui

melkein suinpäin. Noustuansa jälleen pystyyn hän painoi taskulamppuunsa

valon ja ärähti omaa tyhmyyttään nähdessänsä valosäteiden välkkyvän

kahdesta tien poikki ulottuvasta, ohuesta teräskiskosta. Hän oli

unohtanut kapeat ammusraiteet, jotka kujan poikki veivät etäiselle

kasarminpihalle. Hänen olisi pitänyt ne muistaa. Jo monesti ennen hän

oli kompastunut niihin.

Nyt hän alistui käyttämään sähkölamppuansa ja asteli ripeästi

eteenpäin, kunnes kuja päättyi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin

puutarhamuurien kääntyessä suorakulmaisesti sivuille, jättäen hänen

eteensä aukeaman.

Lähellänsä hän parhaiksi erotti pienien, likaisten telttojen himmeät

ääriviivat; siellä majailivat uled nailit — se oli heidän ainoa

turvapaikkansa Tuggurtissa.

Ja muutamia askelia kauempana oli _café maure_ kirkkaasti valaistuna

ja jo täydessä humussa, ja sen avoimesta ovesta tunkeutui rumpujen ja

pronssitorvien huumaavaa pauhua.

Hän seisoi hetkisen paikallaan, ja hänen katseensa suuntautui sen

ohitse autiolle, hiljaiselle, aaltoilevalle hiekka-aavikolle ja

Temaciniin vievälle, yksinäiselle tielle.

Sitten hän veti hatun vielä syvemmälle silmillensä ja asteli edelleen,

ollen vähällä törmätä sudanilaiseen vahtiin, joka seisoi muurin

nurkkauksessa liikkumattomana kuin pronssipatsas.

Tänä iltana kahvila oli täysi. Caryllista tuntui siellä olevan väkeä

enemmän kuin hän koskaan ennen oli siellä nähnyt.

Siristellen silmiänsä jouduttuansa äkkiä valoon hän asteli likaisen

lattian poikki sille paikalle, jossa hän tavallisesti istui, työnsi

hatun takaraivolle ja silmäili ympärillensä.

Pitkä, kapea huone, jonka alastomissa, rapatuissa seinissä oli

likatahroja ja -juovia ja jota valaisivat halvat, lepattavat lamput,

tupruttaen savua tahrautuneeseen, kinoittuneeseen laipioon. Huoneen

toisessa päässä oli matala koroke, jolla vetelehtivät rummun- ja

torvensoittajat ja puolitusinaa jykevätekoisia, uneliaskatseisia

tyttöjä räikeän koreissa samettipuvuissa, jotka riippuivat heidän

ympärillänsä muodottomien säkkien tavoin. Lähempänä sisään käytävää

oli penkkejä ja pieniä rautapöytiä, joiden ääressä istuivat kahvilan

vieraat, poltellen savukkeita ja juoden kahvia tai mintulla höystettyä

teetä.

Melkein suoraan Caryllin tuolin takana oli toinen ovi. Se vei sisempään

huoneeseen — talon vihreään huoneeseen — joka oli täynnä tanssijattaria

ja jossa kävi jatkuvana virtana heidän seuraansa etsiviä huvinhaluisia

miehiä.

Ja kaikkialla hänen ympärillänsä oli ilonetsijöitä, ylempien luokkien

arabialaisia ja katuojien hylkiöitä, sudanilaisia sotilaita ja

sekaverisiä ranskalaisia, aavikon paimentolaisia ja joukossa joitakuita

epäilyttävän näköisiä eurooppalaisia — enimmäkseen espanjalaisia —

kaikki erotuksetta hyvässä sovussa keskenänsä.

Ja kaikkien kasvoilla oli samanlainen ilme. Siitä kuvastui

paheellisuutta sen räikeimmässä, inhoittavimmassa muodossa, karkeata

himokkuutta, joka naamioimattomana tuntui huutavan hänelle huoneen joka

nurkasta. Ja vaistomaisesti vavahtaen inhosta Caryll kääntyi maksamaan

kahvikuppia, joka pantiin hänen eteensä pöydälle.

Hän näytti saapuneen esityksen väliajalla.

Huoneen keskellä oleva tanssipaikka oli tyhjänä; lattialla oli

vain kahvilan vanha, lihava omistajatar, rajusti sättien kookasta,

kierosilmäistä huilunsoittajaa, joka peräytyi toisen vimmaisia

sanoja, kunnes vihdoin suorastaan pyörsi pakoon ja syöksyi sisempään

huoneeseen, jonne emäntä seurasi häntä, viittoillen ja kiljuen kohti

kurkkuansa.

Hän palasi muutamien sekuntien kuluttua, ajaen edellänsä kahta

happamannäköistä tyttöä, jotka sijoittuivat keskelle lattiata

aloittaaksensa kabylilaisen tanssin pitkäveteiset liikkeet,

jota orkesteri säesti valittavalla, joka hetki yhä vihlovamman

murheelliseksi käyvällä, hautajaisvirttä muistuttavalla sävelellä.

Ja tarkkaillessansa heidän vitkallisia, rumia liikkeitänsä. Caryll

kummasteli, kuten hän ennenkin oli kummastellut, kuinka tanssi tai sen

esittäjät saattoivat saada osakseen edes tämänkään helposti miellytetyn

kuulijakunnan suosiota. Mutta suosiota he varmasti niittivät, sillä

puheen sorina vaimeni, ja kaikkialla hänen ympärillänsä oli kiihkeästi

tähyileviä silmiä — himokkaita, eläimellisiä silmiä, jotka häntä

kammottivat, ja hiilen tavoin hehkuvia, arvostelevia silmiä, jotka

herättivät hänessä kuvotusta.

Hänen tuolinsa rämeä hankaus sementtilattiata vasten, kun hän

kärsimättömästi työnsi sitä taaksepäin, hukkui korviasärkevän musiikin

epäsointuiseen meluun, joka merkitsi tanssin päättymistä.

Yhäti hilpeästi puhaltaen soittimia marssi orkesteri ympäri huoneen

saadaksensa palkkiolahjoja, ja jöröt tytöt liikkuivat ilottomasti

katselijoiden seassa, kunnes vihdoin löysivät miehiä, jotka olivat

kyllin innostuneita tarjotakseen heille heidän haluamaansa kahvia ja

savukkeita. Taaskin oli väliaika. Perehtyneenä talon tapoihin Caryll

oli aikoja sitten luovuttanut kahvinsa, josta hän ei välittänyt,

lähellänsä istuvalle, nälkäisen näköiselle aavikkolaiselle.

Täällä oli tänä iltana koko joukko aavikkolaisia, enemmän kuin hän oli

koskaan ennen nähnyt, mietti hän katseensa lipuessa pitkin täyteen

ahdettua huonetta. Ja vaikka kahvila hänen saapuessaan oli ollut täysi,

näytti se muutamien viimeisten minuuttien aikana käyneen vieläkin

täydemmäksi.

Ihan likellä häntä istui kaksi eurooppalaista, kookkaita,

vankkalihaksisia, vaaleatukkaisia miehiä, jotka eivät olleet

saapuvilla kabylilaisen tanssin alkaessa. He keskustelivat jonkun

verran kiihtyneesti, ja silloin tällöin luiskahti heiltä joku

kurkkuäänellä lausuttu sana niin kovasti, että hän sen kuuli. He

puhuivat saksankieltä, ja hän arveli heidän olevan kauppamatkustajia —

jotka otaksuttavasti täyttivät Algerian samoin kuin he täyttivät koko

maailman halvalla kamalla ja arvottomilla mukavuusesineillä. Hänen

otsansa rypistyi vaistomaisesta vihasta ja vastenmielisyydestä, kun hän

kääntyi selin heihin ja maksoi toisen kahvikupin, jonka nöyränkohtelias

palvelija oli tuonut hänelle.

Taaskin muutamia minuutteja odotusaikaa, ja sitten ilmestyi iäkäs

omistajatar uudelleen sisähuoneesta ja mennä lyllersi korokkeelle,

jossa istuutui soittajarivin päähän, kiskoen lihavat nilkkansa alleen,

ja pälyili ja nyökkäili ilmeisesti innostuneena.

Äkillisen, epäsointuisen hälyn jälkeen musiikki vaimeni hiljaiseksi

kuiskutukseksi, rumpujen ääni oli heikko ja hillitty, ja yksinäisen

huilunsoittajan rämisevä piipitys muistutti kaukaista kaikua.

Seurasi henkäyksetön hiljaisuus. Sitten kuului odottavaa jupinaa,

kun sisähuoneesta ilmestyi pieni kulkue. Ensimmäiseksi tuli kaksi

neekeripoikaa juhlallisina kuin pienet, mustapuiset patsaat, kantaen

välissänsä isoa, kannellista koppaa, jonka he laskivat tyhjäksi

raivatun tilan keskelle, ennenkuin vetäytyivät korokkeen juurelle,

jääden sinne liikkumattomina kyyköttämään kädet kierrettyinä koukkuun

vedettyjen polvien ympärille.

Sitten tuli _hän_, lipuen hitaasti eteenpäin vilkaisemattakaan

sivuilleen, raollaan olevissa silmissä, jotka eivät näyttäneet näkevän

mitään, uneksiva ilme ja kasvot järkähtämättömän ilmeettöminä.

Ja hänen takanansa kohosi ilkeäkasvoinen käärmeenlumooja, jurona

ja vastenmielisenä, tukevat käsivarret paljaina ja alaston rinta

puolittain ison, mustan käärmeen paksujen kiemuroiden peitossa.

Näytännön aloitti mies. Mutta vaikka hänen esityksensä olikin tavaton,

ei Caryll ollut tullut katsomaan häntä. Hän tähysti vain tyttöä.

Eikä viimemainittu tuntenut eikä nähnyt hänen vakavaa tarkastustaan.

Vetäytyneenä likelle pieniä neekeripoikia hän oli polvillansa

tomuisella lattialla elottomana ja itseensä vaipuneena ja odotti

vuoroansa.

Ensi esitystä seuranneet kättentaputukset loppuivat huoneen toisessa

päässä nousseeseen hälinään. Mutta mitä häiriö lieneekin ollut,

se meni pian ohitse. Ja taaksensa vilkaistuaan Caryll erotti vain

sen, että kuulijakunta näytti järjestäytyneen toisella tavoin —

että aavikkolaiset näyttivät olevan enemmän näkyvissä; heitä oli

sisäänkäytävän luona tiheä ryhmä, josta heitä ulottui huoneeseen kaksi

viivaa, sulkien muut katselijat itsensä ja seinien väliin.

He olivat hurjannäköistä väkeä, ajatteli hän katsellessansa heitä

uteliaana, ja otaksuttavasti innostuneempia esitykseen kuin kahvilan

kantavieraat. Mutta hänen mielenkiintonsa heitä kohtaan haihtui pian,

sillä _hänen_ vuoronsa oli tulossa. Verkkaisesti tyttö nousi pystyyn.

Verkkaisesti hän tuli ison suljetun kopan luokse, jonka vierellä

maurilainen kyykötti alkuasukkaiden piippu kädessänsä.

Nyt pärisivät ainoastaan rummut, rytmillisesti ja hillitysti. Vihdoin

lähti käärmeenlumoojan pillistä vähäinen sävel vienona lirityksenä,

aaltoilevana kuin tuulen huokailu. Kopan kansi liikahti ja painui

jälleen paikalleen, liikahti sitten uudelleen ja luiskahti syrjään, ja

sen avarasta sisuksesta ilmestyi kita auki litteä, sileä pää, lipoen

nopeasti kielellänsä. Se kohosi yhä korkeammalle, samalla kun sen

jälessä ojentui kiemura toisensa jälkeen jäntevästä, vääntelehtivästä

ruumiista, joka haaveellisissa mutkissa huojui musiikin tahdissa.

Ja sen luokse astui tyttö toinen käsi ojennettuna, toinen kohotettuna

likaista laipiota kohti.

Hiljaa sihisten kääntyi käärme häneen päin, yrittäen iskeä ja

empien, edeten ja peräytyen, kunnes se vihdoin syöksähti vikkelästi

eteenpäin ja lipui tytön hennolle käsivarrelle. Sitten se kaarsi hänen

hartioittensa ympäri ja hänen toista käsivarttansa myöten ylös.

Hetkisen tyttö seisoi jäykkänä, pitäen sitä ylhäällä, liikahti sitten

äkkiä, pudistaen sen irti, otti sen kiinni sen pudotessa ja nosti

sen kauhean, pitkäksi ojentuneen ruumiin molemmin käsin korkealle

päänsä päälle. Ja niin seisoessansa hän ensi kerran kohotti katseensa

ja tuijotti ilmeettömästi edessänsä olevaan kasvomereen. Mutta vain

sekunnin ajan.

Taaskin syntyi ovella meteli, esille kiiruhti valkopukuisia hahmoja, ja

muiden muassa hypähti Caryll pystyyn sydämensä sykkiessä rajusti, kun

hän oivalsi, mitä oli tapahtunut.

Aavikkolaiset pitivät huonetta vallassaan. Nyt heillä oli aseinaan

pyssyt, jotka he siihen saakka olivat pitäneet piilossa vaippojensa

alla, ja he seisoivat kahvilan säikähtyneitten vieraiden ympärillä ja

edessä, muistuttaen elävää muuria.

Käärmeenlumooja ja orkesteri, molemmat saksalaiset ja Caryll

itse katselivat pitkin välkkyviä pyssynpiippuja yläpuolellansa

virnisteleviin villeihin kasvoihin.

Kuului kova oven läjähdys, ja häly vaimeni äkkiä kuten oli alkanutkin,

ja sitä seuranneen hiljaisuuden aikana Caryll kuuli naisen vihlovan

huudon.

Kuumeisen levottomana tytön tähden, jota hän nyt äkkiä tiesi

rakastavansa, hän yritti pyrkiä hänen luoksensa, mutta rautainen koura

painoi hänet takaisin tuolille, ja rimpuillessansa häntä pitelevien

paimentolaisten otteessa hän tuskaisena tarkkaili tytön kasvojen

hirveätä muutosta.

Unohdettuna oli käärme pudonnut hänen jalkoihinsa, ja vihdoinkin

elpyneenä, kasvot kauhean pelon vääristäminä, hän seisoi tuijottaen,

tuijottaen kuin sekapäinen. Koneellisesti kääntyi Caryllin katse hänen

mielettömän tuijotuksensa suuntaan. Tyttö katseli miestä — miestä,

joka seisoi selkä oveen päin ja nyt lähestyi verkalleen, astellen

huolettoman ylpeänä valkopukuisten paimentolaisten rivien välitse

viimemainittujen painautuessa taaksepäin ja pitäessä häntä varten

avointa kujaa huoneen toiseen päähän.

Hän oli nuori, roteva ja esiintyi uhmaavasti, hänen kauniita kasvojansa

rumensi puolittain parantunut naarmu, joka oli hänen silkkisiteisen

turbaninsa ja mustien, rypistyneiden kulmakarvojensa keskivälissä ja

teki hänet oudon uhkaavan näköiseksi, ja hän asteli huolimattoman

välinpitämättömänä aiheuttamastansa pelosta, liekehtivä katse

kiintyneenä ainoastaan tyttöön, joka hänen lähestyessänsä vapisten

perääntyi.

Huone oli hiljainen; jännittynyttä, painostavaa äänettömyyttä rikkoivat

vain tuntemattoman tahdikkaat askeleet ja hiljainen, jatkuva valitus,

joka lähti tytön huulilta miehen lähestyessä häntä. Vihdoin hän saapui

tytön luokse ja seisahtui, ja pelosta uikuttaen vaipui viimemainittu

lattialle ja peitti kasvonsa käsillään. Ja miehen pysähtyessä kohosi

nopeasti heidän välillensä ison, mustan käärmeen uhkaava hahmo,

sihisten kiukkuisesti ja tavoittaen tulijaa kammottavalla päällään.

Mutta hymyillen kylmän halveksivasti hän sysäsi matelijan syrjään

ja kääntyi jälleen jalkojensa juuressa viruvan tytön puoleen. Hän

kumartui, otti tytön pään käsiensä väliin ja pakotti pyörtymäisillänsä

olevan poloisen katsomaan häntä silmiin.

Hän tuijotti tyttöön pitkään, hengähdyksenkään häiritsemättä

hiljaisuutta.

Sitten hän nauroi; se oli pieni, hiljainen, julma naurahdus, joka uhkui

sekä katkeruutta että voitonriemua, ja siepattuansa tytön armottomasti

syliinsä mies heitti hänet olalleen. Tyttö virui hervottomana ja

avuttomana joko kauhun vallassa tai tajuttomana. Ja vielä hetkisen mies

piteli häntä niin, silmäillen huonetta revolverin kieppuessa hänen

pitkässä, ruskeassa kädessään. Oli hirvittävän jännityksen hetki, jonka

aikana hänen leimuavat silmänsä, joiden katse uhkui raivoa maurilaisen

ja äreän tyynien saksalaisten voimattomien hahmojen ylitse, näyttivät

tuijottavan suoraan Carylliin.

Purskahtaen sitten uudelleen pilkalliseen nauruun hän nosti kättänsä,

ampui päänsä kohdalla olevaa lamppua ja syöksyi ovelle.

Ja hänen juostessaan pamahti vastaukseksi yhteislaukaus, ja huone

muuttui äkkiä pimeäksi. Sitten alkaneen hornamaisen kiljunnan ja

jalkojenkopinan aikana Caryll tunsi rautaisten sormien, jotka eivät

olleet hetkiseksikään hellittäneet otettansa, puristuvan tiukemmin

hänen ranteittensa ympärille, tunsi voimakkaiden käsivarsien kiertyvän

ympärilleen ja hänen raivokkaasta rimpuilemisestaan huolimatta

vetävän häntä nopeasti taaksepäin pieneen, myöskin pimeänä olevaan

sisähuoneeseen ja sieltä kiidättävän hänet viileään, sysimustaan yöhön.

Välittämättä siitä, miten hänen itsensä kävi, ajatellen ainoastaan

tyttöä hän ponnisteli vimmatusti vapautuakseen, hurjasti pyrkien

etsimään ja pelastamaan tytön, jos se suinkin olisi mahdollista.

Mutta sitä yrittäessäänkin hän tiesi, ettei hän sekaantumalla juttuun

mahtanut sille mitään, tunsi vaistomaisesti, ettei hänen seniltainen

näkemänsä ollut satunnainen tapaus, vaan tietoinen temppu olosuhteiden

sarjassa, osa siitä salaperäisyydestä, joka tuntui tyttöä verhoavan.

Oli kouraantuntuvan selvää, että kahvilaan tehdyn julkean rohkean

hyökkäyksen suunnittelija ja suorittaja oli niiden henkilöiden tuttava,

joita tapaus eniten koski. Tytön säikähtyneistä silmistä oli kuvastunut

tuntemista yhtä hyvin kuin pelkoakin.

Caryll tajusi, että hänen oma lyhyt romaaninsa oli lopussa, että hän

oli joutunut tämän aavikkodraaman ulkopuolelle, jonka liepeitä hän vain

oli hipaissut. Vaikka hänessä olikin herännyt rakkaus, ei hän merkinnyt

mitään tytölle. Hän ei sisältynyt tytön olemassaolon suunnitelmaan. Ja

nyt tyttö oli poistunut hänen elämästään yhtä kummallisesti kuin oli

siihen ilmestynytkin.

Vaikka hän olisikin ollut vapaa yrittääkseen etsiä tyttöä, olisi hänen

tehtävänsä, siitä hän oli varma, ollut toivoton. Eikä hän ollut vapaa.

Ponnistipa hän kuinka kovasti tahansa, ei hän mahtanut mitään niille

kahdelle miehelle, jotka kahden puolen yhteisvoimin kiidättivät häntä

tuntemattomia polkuja pitkin tuntemattomaan päämäärään. Eikä hän voinut

sitä tiedustaa, sillä karkea, jäntevä käsi oli painettu hänen suulleen

ja esti häntä puhumasta. Ja keitä he lienevätkään olleet, tuntui

heillä olevan kissansilmät, sillä tuontuostakin he hypähtivät syrjään

välttääksensä esteitä, joita hän ei pimeässä erottanut.

Häntä vietiin väkivalloin eteenpäin niin pitkä aika, että se tuntui

loputtomalta. Ja huumaantuneena ja sekavana sydämen jyskyttäessä

kylkiluita vasten hän oli alkanut aprikoida, mikähän kohtalo häntä

itseänsä odotti, kun miehet äkkiä hiljensivät vauhtiansa, käsi

poistettiin hänen huuliltansa ja hän huomasi hämmästyksekseen

seisovansa lähellä hotellin sisäänkäytävää.

Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten hän oli sinne joutunut; varmasti

oli tultu sellaista tietä, jota hän ei ollut koskaan ennen kulkenut, ja

henkeänsä haukkoen hän kääntyi kyselemään miehiltä, jotka, kuten hän

nyt tiesi, olivat ystäviä eivätkä vihamiehiä.

Mutta toinen heistä oli jo kadonnut, ja hätäisesti kuiskattuansa

hänelle näytti toinen häipyvän yöhön Caryllin parhaillaan katsellessa

häntä. »Kertokaa herra kreiville, että Daud ben Ali on hiukan

suorittanut velkaansa!» Tämä salaperäinen sanoma kaikui Caryllin

korvissa hänen kääntyessänsä hoippuroimaan hotelliin.