II

Oli ruokalevon hetki.

Sheikin laajan leirin yllä lepäsi rauhallinen hiljaisuus, mutta pian se

väistyisi tavallisen toimeliaan hyörinnän tieltä, joka vallitsi siellä

silloinkin, kun päällikön kotkankatse ei ollut saapuvilla.

Sillä hänen seuralaistensa keskuudessa noudatettua sotilaskuria ei

koskaan höllennetty.

Heidän sotahenkinen heimonsa oli kohonnut maassa etusijalle, ja nyt he

olivat eläneet monta rauhallista vuotta, alati toivoen sotaa, jota ei

milloinkaan syttynyt.

Kun he olivat niin mahtavia, etteivät naapuriheimot uskaltaneet

heitä häiritä, heitä samalla kertaa sekä pelättiin että vihattiin

heidän mahtavuutensa tähden ja kummallisten luulojen nojalla, jotka

monien miespolvien ajan olivat pitäneet heitä erillisenä rotuna.

He eivät olleet oikeaoppisia, vaan hyväksyivät omia ominaisia

uskonkappaleitansa, minkä vuoksi heihin oli kauan suhtauduttu

taikauskoisen kammoavasti, ja se antoi heille erikoislaatuisen

arvoaseman naapurien keskuudessa. Ja ylpeinä omituisesta maineestansa

he pitivät sitkeästi kiinni omituisuuksistaan ja lisäsivät heitä

ympäröivää salaperäisyyttä.

Eivätkä tuoreessa muistissa olevien vuosien tapahtumat olleet omiansa

hälventämään tätä salaperäisyyttä. Ne harvinaiset olosuhteet, joissa

Ahmed ben Hassan oli syntynyt ja sittemmin tullut heimon johtajaksi,

olivat nostattaneet tavattomia, haaveellisia juttuja, jotka olivat

muuttuneet maassa melkein pyhimystaruiksi.

Viisikolmatta vuotta hän oli hallinnut kansaansa despoottisesti.

Ja heimonsa jäsenistä hän yhä vieläkin oli taivaan lähettämä johtaja,

jonka ihmeellinen ilmestyminen oli turvannut ikivanhan nimen jatkumisen.

Leiri sijaitsi sheikin omanansa pitämän laajan alueen äärimmäisellä

pohjoisliepeellä, matalan kalliokummun juurella, joka oli läntisellä

taivaanrannalla sinisenä tahrana häämöttävän vuorijonon viimeinen

ulkonema. Muutamia kitukasvuisia puita ja pari kolme puolittain

hiekkaan hautautunutta taatelipalmuryhmää osoittivat vettä olevan

läheisyydessä ja nähtävästi olivat jokseenkin äskettäin hylätyn

viljelyskokeen jäännös. Pieni teltta-armeija oli hajallaan

silmääkiehtovassa epäjärjestyksessä ja sieltä näkyi etelään, lakealle

aavikolle, jonka hietikko ulottui kilometrin toisensa jälkeen

loputtomiin saakka ja jonka aaltoilevalla pinnalla oli siellä täällä

orjantappurapensaita ja kaislamaisia _drinnejä_. Ne tarjosivat

ravintoa kameleille, jotka joka päivä ajettiin sinne syömään aavikon

niukkaa kasvullisuutta. Aseistettujen vahtien valvoessa uinui leiri

turvallisena keskipäivän päivänpaahteessa, eikä ihmiselämästä

näkynyt paljoakaan merkkejä; vain silloin tällöin ilmestyi jostakin

matalasta teltasta unisesti haukotteleva mies, joka potkaisi syrjään

sisäänkäytävän edustalla torkkuvan, äkäisen, valkean kabyylilaiskoiran

ja lähti sitten verkkaisesti tehtäviinsä tai kohtauspaikallensa.

Kyyhkysiä kuherteli ja pöyhisteli auringonpaisteessa, ja muutamia

sileäkarvaisia, hyvinruokittuja aaseja kieriskeli hilpeästi hietikossa

tai harhaili määrättömästi sinne tänne, tunkien ohi mennessään uteliaat

kuononsa joka paikkaan, mutta karttaen pitkiä jonoja lieassa olevia

hevosia, jotka seisoivat päät nuokuksissa, laiskasti huiskautellen

hännillänsä kärpäsiä ja heräten vilkkaiksi vain silloin, kuin joku

niistä kirkuen kiskoi päitsiään torjuaksensa tungeksivan naapurin

lähentelyt.

Se, koiran haukahdus ja silloin tällöin kuuluva, pitkäveteinen

aasinkiljunta olivat ainoat täydellistä hiljaisuutta häiritsevät äänet.

Vähän matkan päässä pääleiristä, puolittain taatelipalmuryhmien

piilossa, oli sheikin tilava kaksoisteltta.

Ovikaisteleet olivat levällään, ja keihäillä tuetun ovikatoksen

suojassa lepäsi kaksi pitkää, laihaa vinttikoiraa suipot kuonot ristiin

pantujen etukäpälien varassa.

Sielläkin oli hiljaista.

Mutta ainoa teltassaolija ei nukkunut.

Yksin istui Diana Glencaryll, entinen Diana Mayo, kotinansa niin kauan

olleen teltan barbaarisen sisustuksen keskellä pienen kirjoituspöydän

ääressä, katsellen haaveksivasti avaruuteen, kätensä alla puolittain

kirjoitettu kirje unohtuneena. Kuluneet vuodet olivat pidelleet häntä

hellävaroen.

Vieläkin hentona ja poikamaisen näköisenä yllänsä olevassa somassa

ratsastuspuvussa hän näytti vain vähän vanhemmalta kuin se huimapäinen

tyttö, joka parikymmentä vuotta sitten oli ratsastanut Biskrasta

etsimään seikkailuja, joutuen kestämään kauhistuttavia kokemuksia,

jotka olivat päättyneet kokonaan toisella tavoin kuin hän oli odottanut

ja muuttaneet koko hänen elämänsä juoksun.

Eikä hän olisi suonut sitä toisenlaiseksi.

Hänen vankeutensa hirveät kuukaudet tuntuivat nyt himmeästi muistetulta

unelta, hänen sielullinen ja ruumiillinen tuskansa vain tulikokeelta,

jonka jälkeen hän oli päässyt sanomattomaan onneen.

Niin onnellisena kuin harvat voivat koskaan toivoa olevansa hän ei

ollut milloinkaan pahoitellut, vaan kiittänyt joka päivä Jumalaa siitä

mielijohteesta, joka oli kiidättänyt hänet aavikolle.

Hän oli mieltynyt viettämäänsä villiin vaelluselämään sekä

intohimoisesti kiintynyt häntä palvovaan puolisoon, tyytyi eristettyyn

asemaansa, joka oli vimmastuttanut monen muun naisen mielipuoleksi, ja

puuhaili päivät pääksytyksin omaksumissansa tehtävissä, eikä hänellä

ollut milloinkaan ollut aikaa eikä halua ikävystyä.

Ei ennen kuin viime aikoina.

Hänen sileätä otsaansa rypistivät huolekkaat ajatukset, kun hän laski,

kuinka monta viikkoa hän oli ollut yksin. Neljä kuukautta oli sheikki

ollut poissa.

Neljä kuukautta hän oli tähyillyt ja odottanut puolisonsa paluuta, ja

häntä oli kiduttanut pelko ja huoli miehen turvallisuudesta.

Tämä oli heidän ensimmäinen pitkäaikainen eronsa, ja hän oli

sairaloisesti ikävöinyt kuulla toisen ääntä, kaivannut hänen

syleilyänsä ja entistäkin selvemmin tajunnut, mitä sheikin rakkaus

merkitsi hänelle, kuinka välttämätön miehen läheisyys oli hänen

onnellensa.

Päivät olivat viruneet loputtoman pituisiksi. Ja sheikin lähtö oli

ollut salaperäinen. Jo joku aika sitten hän oli pannut merkille, että

päällikkö oli ollut tavallista miettivämpi ja puuhaisempi, tavallista

harvasanaisempi. Mutta hän oli tottunut miehen mielialoihin, varoi

aina sekaantumasta hänen asioihinsa, jollei häneltä oltu suoranaisesti

pyydetty neuvoa, eikä nytkään ollut kysynyt mitään, ennenkuin puolison

silminnähtävä jäyhä yltyvä levottomuus pakotti hänet puhumaan. Ja

sheikin vastaukset olivat olleet epämääräisiä ja epätyydyttäviä.

Hän oli saanut selville vain yhden seikan, joka oli jossakin määrin

rauhoittava. Puolisoa eivät huolettaneet hänen oman heimonsa asiat. Ja

kaikki se, mitä tapahtui heidän oman alueensa rajojen ulkopuolella,

oli tuntunut Dianasta vähäarvoiselta. Mutta sheikin laita oli toisin.

Hän oli syvästi perehtynyt kansansa tapoihin ja tunsi perinpohjaisesti

itämaalaisten huikentelevan luonteen, joten hänen oli ollut mahdoton

huolettomasti syrjäyttää maan kaikilta seuduilta saapuneet kummalliset

huhut tyytymättömyydestä ja rauhattomuudesta. Vaikka hän olikin varma

omien seuralaistensa uskollisuudesta, hän kuitenkin vaistosi vaaran

uhkaavan ulkopuolisesta vaikutuksesta, ja vihdoin hän oli johtunut

uskomaan, että hän vain mieskohtaisesti tiedustelemalla saisi selvyyden

oikeasta asiaintilasta ja sen rauhattomuuden alkulähteestä, joka tuntui

uhkaavan maata.

Haluamatta lisätä Dianan levottomuutta selittämällä hänelle täydessä

laajuudessaan, minkäluontoinen tämä hänen vaaralliseksi tietämänsä

yritys oli, hän oli kertonut vaimollensa varsin vähän suunnitelmistaan

ja pujahtanut matkallensa öiseen aikaan ypöyksin, ilman seuralaisia.

Kun Diana oli heimon jumaloima ja sheikin ylimmän päällikön Jusefin ja

uskollisen ranskalaisen kamaripalvelijan Gastonin pätevässä huomassa,

ei hänen omaa turvallisuuttansa saattanut epäillä, eikä hän itse ollut

sitä hetkeäkään ajatellut. Vain sheikin tähden hän pelkäsi, kun päivä

seurasi toistansa eikä häntä kuulunut takaisin.

Neljä kuukautta.

Hän sysäsi päiväkirjan syrjään, huoahtaen väsyneesti. Minkä tähden oli

tämä pulma sattunut juuri nyt, kun tilanne muutoinkin oli kyllin vaikea?

Kyyneleet kihosivat hitaasti hänen silmiinsä hänen kääntyessään

vieressänsä olevaan maurilaiseen tuoliin päin ja ottaessaan siltä

kaksinkertaiset, nahkaiset valokuvakehykset. Ja hänen huulensa

värähtivät hänen tarkasti silmäillessänsä niitä kahta poikaa, jotka

hän oli synnyttänyt palvomallensa miehelle. Kaksoiset — mutta joka

suhteessa tuiki erilaiset.

Vaistomaisesti hän ensiksi katseli nuoremman ja rakkaamman pojan

muotokuvaa. Se oli hänen itsensä ottamasta pikakuvasta suurennettu, ja

kuvatun epätavallinen, vapaa, huolettoman miellyttävä asento teki kuvan

todellisemmaksi, luonnollisemmaksi.

Hänen huulillansa väikkyi vavahteleva hymy, kun hän luetteli toisen

toisensa jälkeen ne yhtäläisyyden merkit, jotka tekivät pojan niin

paljoa rakkaammaksi hänelle. Kasvoiltaan ja vartaloltaan hän oli

sheikin täsmällinen jäljennös. Hänellä oli sama pitkä vartalo ja

uhkamielinen ryhti, samat kauniit kasvot, julma suu ja kireät silmät,

jotka tuijottivat uhmaavasti lähekkäin olevien kulmakarvojen alta —

siinä oli sheikki sellaisena kuin viimemainittu oli ollut silloin,

kun Diana oi ensi kerran hänet nähnyt, ennenkuin rakkaus oli herännyt

pehmentämään hänen piirteittensä tylyyttä.

Eikä rakkauskaan ollut muuttanut häntä paljoa, mietti vaimo, hymyillen

taaskin surumielisesti. Yksinomaan hänellä pehmeni jyrkkä suu helläksi,

yksinomaan hänelle tuikki tummissa, rajuissa silmissä lämmin hohde,

joka vieläkin jaksoi panna hänen sydämensä sykkimään hurjasti.

Ja samoin kuin vartaloltansa ja piirteiltänsä muistutti aavikolla

kasvanut poika isäänsä myöskin luonteeltaan, eikä se yhtäläisyys aina

ollut omiansa tekemään heidän sopuansa täydelliseksi. He olivat liian

samanlaisia, molemmat kiihkeäluonteisia ja jäykkiä, ja luja tahto

kalahti vähäväliä toista lujaa tahtoa vastaan.

Vaikka sheikki olikin salaa ylpeä komeasta pojastaan, ei hän

sietänyt nuoremman Ahmedin puutteita, jotka niin voimakkaasti ja

tuskallisesti muistuttivat hänelle hänen omaa myrskyistä nuoruuttansa.

Harmissaan siitäkin, ettei hänen tuleva seuraajansa, vaikka olikin jo

täysi-ikäinen mies, osoittanut paljoakaan harrastusta muuhun kuin omien

huviensa edistämiseen, hän oli vähemmän lauhkea kuin olisi muutoin

saattanut olla, ja hänen vallankäyttönsä oli mielivaltaista.

Ja kun poika oli yhtä mittaa epäsuosiossa, paljasti hän hyvin niukasti

sitä todellista, syvää rakkautta ja ihailua, jota hän tunsi isäänsä

kohtaan, sillä hänestä isä oli miehen korkein ihanne.

Diana oli puskurina näiden kahden samanlaisen ja kuitenkin vastakkaisen

luonteen välillä. Molempien palvomana hän lievensi isän kovuutta ja

hillitsi pojan huimuutta — sikäli kuin kykeni. Vaikka poika olikin

oikullinen ja itsepäinen, tunsi äiti hänen pohjalla piilevän hyvyytensä

ja saattoi olla suvaitsevainen sellaisissa tapauksissa, joissa sheikki

ei voinut olla.

Kuinka usein hän olikaan esiintynyt heidän välittäjänään! Kuinka usein

olikaan se, että hänellä oli syvä tuntemus toisen luonteesta, auttanut

häntä ymmärtämään toisen katsantokantaa. Eivätkö myöskin he kaksi

milloinkaan oppisi ymmärtämään toisiansa? Hän nojautui taaksepäin

tuolissansa, hieman väristen.

Entäpä jos heidän välisensä alituinen epäsopu vihdoin johtaisi välien

avoimeen rikkoutumiseen, jota hän oli aina pelännyt!

Sheikin leirissä oli ainoastaan yksi laki, hänen omansa. Hän vaati

ehdotonta kuuliaisuutta ja turvautui määräystensä tueksi despoottisiin

keinoihin, joita käyttämään hänet oli kasvatettu. Pitikö äidin niin

hellästi rakastaman pojan saada sama rusentava kokemus, jonka hän itse

oli kokenut niin monta vuotta sitten?

Hän torjui sen ajatuksen luotansa heti sen herättyä, kammoten sitä

uskollisuuden puutteena.

Sheikki oli oikeassa, vaikka hänen menettelytapansa olivat ankarat.

Sellaisessa yhteiskunnassa kuin heidän ei sopinut olla enempää kuin

yksi pää. Ja Poju saisi sen oppia, kuten muut olivat oppineet. Mutta

oi, hyvä Jumala, jospa hän vain voisi säästää sen opetuksen tuskan!

Ja nytkin hän tiesi, että jos sheikki palaisi tänään, olisi aihetta

lisäselkkauksiin heidän välillänsä — sillä myöskin nuorempi Ahmed oli

poissa leiristä, ja se oli vastoin hänen isänsä jyrkkiä määräyksiä.

Dianan silmiä synkisti uusi huoli. Mutta sitten hän vasten tahtoansakin

naurahti muistaessaan, kuinka poika varhain eräänä aamuna oli

juoksujalkaa tullut hänen makuuhuoneeseensa, hilpeästi väittänyt,

että hänen mielensä rauhan tähden oli ehdottoman välttämättömästi

saatava lupa poistua muutamiksi päiviksi, ja kuinka hän oli nauraen

torjunut äidin vastaväitteet ratsastaessansa pois Jusefin kahden pojan

seurassa, jotka olivat lapsuudesta saakka olleet hänen mieskohtaiset

henkivartijansa. Ja siitä oli kuusi viikkoa.

Tottuneena hänen retkiinsä pohti Diana mielessänsä asiata, koettaen

saada selvyyttä tähän hänen viimeiseen hullutteluunsa, joka oli yksi

monien joukossa. Kunpa Poju olisi edes odottanut Ahmedin paluuseen

saakka!

Ahmedin, rakastaja-puolison, jonka harras kiintymys oli tehnyt hänelle

mahdolliseksi viettää yksinäistä elämäänsä! Hän kuiskasi sheikin nimen

kaihoisan hellästi koettaessansa tukahduttaa pelkoaan, joka pyrki

käymään sietämättömäksi.

Johtaaksensa ajatuksensa muualle hän alkoi tarkastaa toista muotokuvaa.

Siinä oli hänen tuntematon vanhempi poikansa, jota hän ei ollut

nähnyt sen koommin kuin pojan ollessa viisivuotinen lapsi ja jonka

lähestyvä vierailu täytti hänen mielensä sekavilla, iloisen pelokkailla

tunteilla. Mitä pojan tulosta koituisi hänelle? Rakastaisiko tämä

toinen koskaan häntä kuten Poju häntä rakasti? Saisiko poika

milloinkaan tietää, että ero, joka oli aiheuttanut hänelle niin paljon

katkeria kyyneliä, ei ollut johtunut hänen tahdostansa, käsittäisikö

toinen koskaan, mitä se kieltäymys oli hänelle maksanut?

Hänen oli ollut pakko sallia pojan lähteä.

Ja hänen sydäntänsä kirveli vieläkin, kun hän muisteli eroansa

pienestä, vakavasilmäisestä ihmisenalusta, joka oli lähetetty

Englantiin jonkunlaisena myöhäisenä myönnytyksenä sheikin hartaasti

vedonneelle, sydämeltään murtuneelle isälle, jolle sheikki ei ollut

ikinä antanut anteeksi. Päättäneenä pysyä syntymämaassansa ja

syntymäkansansa keskuudessa hän oli lähettänyt vanhemman poikansa

kasvatettavaksi ja harjoitettavaksi sitä asemaa varten, johon hän itse

ei milloinkaan astuisi. Glencaryllin kreivinä oleminen ei merkinnyt

hänelle mitään — ben Hassanin heimon päällikkönä oleminen merkitsi

kaikki kaikessa. Ja Englannissa asuvalle yksinäiselle miehelle oli

lapsi tullut melkein taivaan lahjana, suoranaisena vastauksena palaviin

rukouksiin, sellaisen toiveen täyttymisenä, joka oli näyttänyt miltei

saavuttamattomalta. Hän oli tuhlannut lapselle koko vuosikausia

tukahdutetun rakkautensa, ja poika oli kasvanut mieheksi tuntien

ainoastansa iso-isänsä ja pitäen ainoastansa hänestä, vastaten hänen

rakkauteensa vilpittömällä kiintymyksellä.

Nyt Diana katseli omia kasvojansa, hänen omat silmänsä tuijottivat

häneen hänen kädessänsä olevasta muotokuvasta. Se oli suuresti

erilainen kuin toinen kuva. Tämä oli täydelleen sovinnainen

atelierimaalaus lyhyestä, vaaleasta, vakavakasvoisesta nuoresta

miehestä, jonka melkein ennenaikainen totisuuden ilme näytti huonosti

sopivan yhteen hänen nuoruutensa kanssa. Hän katseli kuvaa kauan

ja vakavasti. Mitä olivat aika ja olosuhteet tehneet pojasta? Mitä

merkitsisi hänen tulonsa hänelle itsellensä ja vanhemmille, jotka hän

oli unohtanut?

Hän saattoi nojautua ainoastaan pojan harvoihin kirjeisiin, jäykkiin,

niukkoihin pikku tiedonantoihin, joissa selvästi tuntui jonkun toisen

vaikutus, joissa yksinomaan lueteltiin alastomia tosiasioita ja jotka

eivät olleet ilmaisseet hänelle mitään kirjoittajasta itsestään eivätkä

sisältäneet mitään sellaista, mitä hänen äidinsydämensä kaihosi tietää.

Jospa hän vain olisi saanut nähdä pojan joskus! Jospa Ahmed vain olisi

voinut olla erossa hänestä kyllin kauan, jotta hän olisi voinut käydä

vierailumatkoilla, joille hän oli niin varmasti uskonut pääsevänsä!

Mutta hänen sitä koskevat, arkaillen lausutut viittauksensa olivat

saaneet osaksensa jyrkän epäilyksen, ja hänestä oli ollut mahdoton

yrittää enää uudelleen. Ja nyt vihdoin oli poika tulossa, ja nytkin

vain sen tähden, että liikeasiat pakottivat.

Hänen huulensa nytkähtelivät tuskaisesti, kun hän muisteli pojan

viimeisen kirjeen sanamuotoa. Se oli ollut vieläkin kylmempi ja

muodollisempi kuin toiset olivat olleet, eikä hän siinä lausunut

iloansa pikaisen jälleennäkemisen johdosta, vaan yksinkertaisesti

esittänyt kuivan selostuksen asiaintilasta; se ei ollut pojan kirje

vanhemmallensa, vaan tilanhoitajan hillitty tunteeton selostus

poissaolevalle työnantajalle. Vanha Glencaryllin kreivi oli nimittäin

kuollut jo lähes vuosi sitten. Ja pysyen jyrkkänä siinä päätöksessään,

että luopuisi kaikista niistä eduista, mitä hänen isänsä kuolemasta

saattaisi hänelle koitua, oli Ahmed ben Hassan siirtänyt pojallensa

täydelleen ja ilman ehtoja laajat tilukset, jotka eivät herättäneet

hänen mielenkiintoansa, ja suuren omaisuuden, johon hän, vaikka ei

olisikaan itse ollut rikas, ei olisi kajonnut.

Mutta oli ilmaantunut erinäisiä muodollisuuksia, erinäisiä pohdittavia

kohtia, jotka tekivät isän ja pojan mieskohtaisen tapaamisen

välttämättömäksi. Kuukausia kestänyt kirjeenvaihto, turhantarkan

itsepintainen toiselta ja odottamattomasti katkonainen toiselta puolen,

oli johtanut siihen, että oli järjestetty kohtaus. Dianan sydän sykki

nopeammin, kun hän ajatteli tätä niin pian tapahtuvaa tapaamista.

Caryll oli parhaillansa Raoul de Saint Hubertin seurassa pienessä

Tuggurtin kaupungissa vartoamassa kirjettä, joka kutsuisi hänet hänen

isänsä leiriin.

Ainoastansa Raoulilta hän olikin saanut kaikki vähäiset tietonsa tästä

hänelle vieraaksi jääneestä pojastansa. Raoul oli kuten ennenkin ainoa

rengas hajaantuneen perheen jäsenten kesken, ja hänen satunnaiset

käyntinsä olivat merkinneet Dianalle enemmän kuin pelkästänsä luotetun

ja rakkaan ystävän saapumista. Diana ei ollut koskaan aavistanut

rakkautta, jota hän oli pitänyt salattuna sydämessänsä kaksikymmentä

vuotta, eikä arvannut, millaista tuskaa ne vierailut hänelle tuottivat.

Hänen tulonsa oli aina merkinnyt uutisia Caryllista ja upeasta

englantilaisesta talosta, jossa hän oli usein nähty ja tervetullut

vieras. Hänen silmiensä välityksellä Diana oli nähnyt poikansa kasvavan

lapsesta pojaksi, pojasta nuorukaiseksi. Mutta kuinka vähän hän sitten

oli itse asiassa osannut kertoa. Surullisen vanhuksen intohimoinen

kiintymys ja tuhlaava aulius suuresti rakastettua, arasti varjeltua

perillistä kohtaan; pojan melkein naisellinen hellyys kaikessa, mikä

koski iso-isää — sen verran hän oli oppinut tuntemaan ja lisäksi muita

pojan jokapäiväisen elämän pieniä yksityiskohtia. Hän tiesi, että

Caryll oli ikäisekseen totinen, syventynyt aikanansa hänen omikseen

joutuvien tilusten hoitoon, ujo, hillitty nuori mies, joka oli aina

pysynyt jonkun verran arvoituksellisena jopa ranskalaisellekin, joka

oli tuntenut hänet koko hänen elämänsä ajan.

Oikeasta Caryllista ei Diana siis tiennyt mitään. Hän oli saanut

nauttia kuivia akanoita, alastomia tosiseikkoja, samalla kun hän oli

nälkäisesti kaivannut syvempää, läheisempää tuntemusta, jota hänelle ei

oltu suotu.

Entä minkä kannan Caryll saavuttuansa omaksuisi? Niin paljon kuin hän

pojan tuloa kaipasikin, pelkäsi hän sitä toisina hetkinä. Lukemalla

Caryllin viimeisen kirjeen rivien lomitse hän oli vaistonnut, että

pojasta oli pian tapahtuva käynti vastenmielinen, ja tuskakseen saanut

sen vaikutuksen, että Caryll tunsi tuskin salattua vihamielisyyttä.

Se ajatus kauhistutti häntä. Mutta vaikka se saattoikin olla katkeraa,

kenties se oli kuitenkin luonnollista. Caryllin ei hevillä voinut

otaksua hellivän rakkaudentunteita sellaisia vanhempia kohtaan, jotka

nähtävästi eivät olleet välittäneet hänestä. Ei hänen voinut otaksua

tuntevan niitä syitä, joista tämä näennäinen välinpitämättömyys oli

johtunut.

Oli niin paljon sellaista, mitä hän ei tiennyt. Oli mahdotonta

kuvitella, että ylpeä vanha kreivi oli saattanut pojanpojalleen

tunnustaa lyhyen avioelämänsä häpeällistä tarinaa, kertoa hänelle siitä

traagillisesta tapahtumasta, joka oli vienyt häneltä vaimon ja pojan ja

jättänyt hänet pitkiksi vuosiksi yksin kantamaan suruaan, katumustaan

ja yksinäisyyttään. Tuntui yhtä mahdottomalta mustata vainajan muistoa

paljastamalla nyt Caryllille, mistä syystä sheikki ja hänen isänsä

oikeastaan olivat vieraantuneet toisistansa.

Caryll täytyisi jättää ajattelemaan, mitä ajattelisi, moittimaan sitä

miestä, jossa oli vähemmän moittimisen syytä.

Glencaryll-perheen oikean tarinan tunsi vain yksi ulkopuolinen henkilö

ja Diana arvasi, että Raoul de Saint Hubertissa niin voimakkaana

esiintyvä synnynnäinen ritarillisuus pitäisi hänen huulensa suljettuina.

Jollei välttämättömyys pakottaisi häntä puhumaan.

Ja intohimoisesti rakastaen puolisoaan Diana huomasi melkein

toivovansa, että sellainen pakottava tilanne sattuisi.

Oli hirveätä ajatella, että Ahmedin uskottiin toimineen vääristä

syistä; hirveätä oli ajatella, että edellisen miespolven aikana

alkanut vieraantuminen jatkuisi seuraavaan pelkästään sellaisen

väärinkäsityksen tähden, jota ei milloinkaan voitaisi selvittää. Sillä

hän tunsi Ahmed ben Hassanin kyllin hyvin oivaltaaksensa, ettei hän

milloinkaan viittaisi siihen asiaan; hän ei olisi tietääksensäkään

poikansa mahdollisesta tuomitsevasta kannasta samoin kuin hän ei

ollut välittänyt mitään niin monta vaotta sitten hylkäämästänsä

sukulaisuussuhteesta. Avioliittonsa alkuaikoina Diana oli jännittänyt

kaiken vaikutusvaltansa sovinnon aikaansaamiseksi, mutta hänen

ponnistuksensa olivat olleet turhia, sillä vaikkakin sheikki aina

oli ollut mukautuvainen häntä kohtaan, ei mies ollut nyt ottanut

hänen pyyntöjänsä kuuleviin korviinsakaan, olipa lopuksi jyrkästi

kieltäytynyt keskustelemasta siitä asiasta.

Diana oli tehnyt voitavansa. Jumala yksin tiesi, mitä tulevaisuus toisi

muassaan.

Hän huokasi taaskin, pani valokuvat syrjään ja kävi uudelleen käsiksi

kirjeeseen, joka oli hänen edessänsä lehtiöllä.

Mutta muste kuivui hitaasti hänen kynässään eikä tiheästi kirjoitettuun

sivuun tullut lisää ainoatakaan sanaa. Kirje oli osoitettu Tuggurtissa

vartoavalle Raoulille. Diana oli kertonut hänelle sheikin poissaolosta,

antanut hänelle ohjeet, miten hän löytäisi leirin, ja pyytänyt häntä

lähtemään heti liikkeelle. Enää ei ollut mitään lisättävää, ei

mitään, mitä hän olisi osannut lisätä. Niin hartaasti kuin hän olisi

toivonutkin Raoulin selittävän Caryllille perhetarinan, oli hänen

mahdoton pyytää sitä.

Kirjoittaessaan nimensä kirjeeseen ja osoitteen kuoreen hän tunsi

ikäänkuin lievää sielullista vilua ja koetti torjua pahoja aavistuksia,

jotka tuntuivat saaneen tiukan otteen hänestä.

Harmistuneena itseensä, mutta kykenemättä karkoittamaan mielestään

outoja, vaivaavia aavistuksia hän nojasi käsivartensa kirjoituspöytään

ja painoi kasvonsa käsiinsä.

Niin monen rauhaisen vuoden jälestä tuntui nyt kaikki muuttuneen, ja

hänellä oli omituinen vaistomainen tunne, että jokin kiusallinen tapaus

oli hyvin likellä. Monta päivää se oli epämääräisenä väikkynyt hänen

mielessään, ja nyt kiteytyessänsä se ajatus ihan tyrmistytti häntä.

Hänen tapaistansa ei ollut antautua pelon valtaan. Vastoinkäymisten

aavisteleminen oli vastoin hänen luontoaan. Mikä häntä siis nyt

vaivasi, minkätähden tämä tulevan onnettomuuden tunne häntä nyt

painosti?

Oli kyllä totta, että hän oli huolissaan Ahmedin tähden, huolissaan

Pojun tähden, viime aikoina liian huolissaan voidaksensa edes

kunnolleen nukkua. Mutta olihan hän ennenkin ollut levoton heidän

tähtensä, useita kertoja. Häntä ei kalvanut ainoastaan pelko heidän

tähtensä, vaan lisäksi joku uusi kauhu, jollaista hän ei ollut

milloinkaan ennen tuntenut.

Hän katkaisi ajatuksensa hurjan juoksun, ja häntä värisytti hiukan.

Hän tiesi, kuinka vaarallista oli sellaisen hautominen yksinäisyydessä,

kuinka pahasti se järkytti hermoja ja kuinka vaarallista oli hillitön

yksinäisyyden synnyttämä sisäinen sielullinen tarkastelu.

Päättävästi hän reipastautui. Minkä piti tapahtua, se tapahtuisi,

eivätkä hänen voimansa riittäisi sitä estämään eivätkä muuttamaan. Hän

jättäisi tulevat tapahtumat tulevaisuuden huoleksi ja eläisi päivästä

päivään, kuten hän oli totuttautunut elämään, vastustaen typerää,

arvotonta pelkoa. »Jumala pitäköön minua vahvana», rukoili hän, »ja

varjelkoon heitä molempia — puolisoani ja poikaani!»

Äkkiä hän alkoi hymyillä kyyneltensä takaa ja pyyhkäisi ne pois

ikäänkuin häveten niitä. Kuinka monta kertaa hän olikaan tuskitellut

heidän poissa ollessansa — kuinka usein he olivatkaan palanneet hänen

luoksensa vahingoittumattcmina! Jos silloin, miksi ei nyt? Miksi

rääkätä itseänsä tarpeettomasti?

Niin helposti sanottu, mutta niin kovin vaikea tehdä. Vaikea, mutta ei

mahdoton. Päättäen voittaa heikkoutensa hän oikaisihe äkkiä istumaan

suorana ja vilkaisi kelloonsa.

Iltapäivä alkoi kallistua lopulleen, ja leiristä kantautui hyörinän

ääniä. Pian saapuisi Gaston, tuoden hänelle teetä, ja sitten hän menisi

ratsastamaan haihduttaakseen unettoman yön aiheuttaman päänsäryn.

Hän kumartui hyväilemään hänen jalkojensa juureen huomaamatta

ryöminyttä vinttikoiraa ja poistui sitten sisempään huoneeseen

noutamaan hattuansa ja käsineitänsä.

Hänen palatessaan oli ranskalainen kamaripalvelija järjestämässä

pientä teetarjotinta ominaiseen soman näppärään tapaansa. Nyt hän oli

harmaapäinen, mutta vielä valppaan ja reippaan näköinen, ja yhäti hän

oli sama uskollinen palvelija ja ystävä, joka hän oli aina ollut.

Hän tervehti emäntäänsä tavallisella eloisalla, miellyttävänä hymyllään

ja laski tarjottimen leposohvan viereen sijoitetulle tuolille.

Korkealle kasattujen pieluksien nojassa istuva Diana tarkkaili häntä,

kun hän kaasi teetä, ja arvasi lausumattoman myötätunnon pitävän

Gastonia huolehtien hyörimässä hänen lähellänsä.

Hän hymyili miehelle hieman kaihoisesti. »Taaskin on päivän mennyt,

Gaston.» Ollen itsekin huolestunut Gaston arvasi, mitä toisen mielessä

liikkui, ja vaikka hän säpsähtikin Dianan väsynyttä sävyä, säilytti hän

kasvonsa yhtä rattoisina kuin ne olivat olleet hänen tervehtiessänsä.

»Päivä on mennyt, madame», myönsi hän leppoisasti, »mutta kenties

viimeinen», lisäsi hän, osoittaen suurempaa varmuutta kuin tunsi.

Diana kohautti vähän olkapäitään ja otti toisen tarjoaman kupin. »_In

cha Allah_!» jupisi hän sillä kielellä, joka oli muuttunut hänelle yhtä

tutuksi kuin hänen oma äidinkielensä. Taivuttamalla hiukan päätänsä

Gaston osoitti hyväksyvänsä hänen lausumansa rajoituksen. »Niinpä niin,

kuten madame sanoo, jos Jumala suo», vastasi hän ja käänsi keskustelun

äkkiä toisaalle.

»Madame puhui kirjeestä — herra kreiville.» Kadehtien toisen

joko todellista tai teennäistä toiveikkuutta Diana osoitti

kirjoituspöydälle. »Se on valmis, Gaston. Lähetä se tänä iltana

Tuggurtiin ja pane kaksi miestä matkaan vahingon varalta. Saattojoukon

ei tarvitse vielä lähteä. Olen ilmoittanut herra kreiville, missä hänen

on odotettava heitä. Ja, Gaston, ratsut kymmenessä minuutissa, ole niin

hyvä.»

Vastattuansa tyynesti: »Bien, madame», hän otti sinetöidyn kirjekuoren

ja lähti astelemaan huoneen poikki. Mutta hänen ehdittyänsä ovelle

huusi emäntä hänelle: »Gaston», pysähtyi sitten ja puri värähtelevää

huultansa.

»Madame?» Mies palasi verkalleen ja jäi odottaen seisomaan, silmäillen

Dianaa vakavin, myötätuntoisin silmin. Mutta kun Diana vihdoin puhkesi

puhumaan, oli toisen kumarruttava kuullaksensa heikon kuiskauksen.

»Gaston, luuletko —?»

Luuliko hän? _Bon Dieu_, eikö hän ollut luullut koko viimeksi kuluneen

kuukauden ajan, luullut ja pelännyt ihan samoin kuin madamekin oli

luullut ja pelännyt? Mutta millään voimalla ei hänestä saataisi irti

totuutta. Hän vastasi melkein kiivaasti.

»En, madame, minä _en luule_», valehteli hän varmasti, »ja kuluu kauan,

ennenkuin luulen — kuten madame nyt luulee.»

Mutta juuri hänen kiivautensa oli omiansa vahvistamaan Dianan pelkoa,

ja viimemainittu teki käsillänsä omituisen, pienen, toivottoman

liikkeen. »En mahda — sille mitään», sopersi hän. »Monseigneur on ollut

poissa niin kauan, ja minä pelkään — pelkään —» Hänen äänensä heikkeni

kuiskaukseksi. »Olen arka raukka, Gaston, surkea raukka —» Hetkisen

näytti siltä, että hänen voimansa laukeisivat, mutta sitten hän

jännitti tahtoansa ja sai itsensä hillityksi. Mutta hänen huuliltansa

lähtenyt vavahteleva nauru oli vaarallisen lähellä nyyhkytystä.

Uskollisen pikku ranskalaisen silmät välähtivät, ja hän menetti

hetkiseksi malttinsa.

»Arka raukka, madame? Kunpa hyvä Jumala tekisi paljon sellaisia

raukkoja!» Hänen äänensä sortui, ja hän suorastaan kiiti ulos teltasta.

Ja hän sai takaisin tavallisen hilpeytensä vasta sitten, kun oli

lähettänyt matkalle ne kaksi ratsastajaa, joita hän oli jo kehoittanut

olemaan valmiina viemään kirje Tuggurtiin, etsinyt käsiinsä Jusefin,

jonka levottomuus yltyi samassa mitassa kuin hänenkin, ja haastatellut

häntä sekä perinpohjaisesti tarkastanut hevoset, joita satuloitiin

iltapäiväistä ratsastusretkeä varten.

Hänen harvinainen mielenliikutuksensa vaikutti hänen tavallisesti

säyseään sävyynsä, ja tiukkaillessaan solkia ja oikoessaan vöitähän

sadatteli hevostenhoitajia sujuvalla arabiankielellä niin purevan

ivallisesti, että asianomaiset häpeilivät ja mielissään olevat kuulijat

virnistelivät riemuissaan. Hän ei olisi itselleenkään myöntänyt,

että hänen kiivailunsa oli suureksi osaksi tarpeeton — sillä Ahmed

ben Hassanin leirissä ei hutiloitu — vaan että todenperäisesti hän

viivytteli sitä hetkeä, jolloin hänen taaskin pitäisi mennä levottoman

ja huolestuneen emäntänsä puheille.

Mutta Diana salli malttinsa laueta vain Gastonin näkyvissä. Hän oli

levollinen, jopa hymyilikin, kun hän tuli teltasta, tervehti Jusefia,

joka oli häntä odottamassa, ja seisoi joitakuita minuutteja, vetäen

sormikkaita käsiinsä ja katsellen hänen ratsastettavakseen tuodun ison,

mustan oriin hornamaista temmellystä.

Se oli sheikin lempihevonen, jolla Diana oli hänen poissaolonsa

aikana säännöllisesti ratsastanut. Se oli ruumiillistunut lempo, raju

ja tottelematon kaikille, jotka sitä lähestyivät, paitsi Ahmed ben

Hassanille, joka oli kesyttänyt sen pelolla, ja Dianalle, joka oli

voittanut sen rakkauden. Diana olikin perin peloton, piti eläimistä

ja menetteli omaan omituiseen tapaansa käsitellessänsä hevosia, ja

Eblis oli vain yksi niiden »parantumattomien» joukossa, jotka olivat

talttuneet hänen erikoismenettelystään.

Tänään se näytti olevan vielä tavallistakin pahemmalla tuulella, ja

Dianan mennessä sen luokse, se sinkautti toisen pitelijöistään kieppuen

maahan ponnahduttamalla sivullepäin kookasta ruhoansa ja kavahtaen

pystyyn melkein kiskoi toisen jalat irti maasta. Mieheltä pääsi

kauhuisa kiljahdus, ja hän takertui rajusti suitsiin.

»Oi, paholainen — ja paholaisten isä», ulvoi hän, »ole hiljaa, sinä

kirottu otus!» Hän keikautti päätänsä väistääkseen hirveitä hampaita,

jotka oli tähdätty hänen kasvoihinsa ja tarttuivat hänen olkaansa,

repien ison kaistaleen hänen burnusistaan. Gaston ja Jusef harppasivat

yhtä aikaa. Mutta ensinnä ennätti hänen avukseen Diana, joka sysäsi

hänet syrjään, tarttui hyppivän eläimen suitsiin, mielisteli sen

rauhoittumaan ja kiskoi lepattavan kangasrepaleen sen kuolaisesta

kidasta. Vapisten ja korskuen, mutta totellen hänen ääntänsä ratsu

salli hänen pidellä itseänsä ja nousta selkäänsä vastustelematta,

vaikka sen verestävät silmät mulkoilivat ilkeästi Jusefiin päin, joka

piteli Dianalle jalustinta.

Diana hymyili kookkaalle, komealle arabialaiselle ja vastasi hänen

tervehdykseensä naurulla ja pilalla, joka sai toisen astahtamaan

taaksepäin askeleen tai pari ja sitten purskahtamaan hillittömään

nauruun.

Kuinka lapsellisia he olivatkaan, nämä aavikkolaiset, mietti Diana

ratsastaessansa hitaasti leiristä Gastonin seuraamana! Suuria lapsia,

joita saattoi hyvitellä ja huvittaa ja nuhdellakin tarpeen tullen.

Intohimoisia ja kiivaita, herkkiä loukkaantumaan ja pikaisia kostamaan

loukkaukset, mutta rakastettavia — uskollisia rakkaudessansa.

Kuinka perinpohjin hän oli oppinut tuntemaan ja ymmärtämään heitä,

kuinka suuressa arvossa hän piti voittamaansa kiintymystä.

Hän oli heidän mielestänsä ihmistä hieman ylempi, enkeli, joka majaili

heidän parissaan ja huolehti heidän tarpeistaan, ja koko heimo jumaloi

häntä.

Ja se tieto oli tehnyt hänet hyvin nöyräksi. Mitenpä hän olisi voinut

olla rakastamatta niitä ihmisiä, jotka samoin kuin hänkin rakastivat

johtajaansa, epäjumalaansa!

Päästyänsä leirin liepeiltä Diana ohjasi ratsunsa kapuamaan sitä

suojaavalle matalalle kunnaalle. Se oli tiukkaa työtä, mutta se säästi

pitkän kierroksen kummun juuritse, ja laelta avautuva näköala oli sinne

kiipeämisen aiheuttaman lyhytaikaisen vaivan arvoinen.

Hypähdellen sivulle ja pureksien kuolaimiansa tepasteli musta

ori hilpeästi rinteen juurelle, ja kun se sitten tunsi ohjasten

höltyvän, syöksyi se kummulle kiihkeästi, korskuen innosta ja

potkien kiviä jaloillansa. Polvien välissä Diana tunsi sen

jäntevän ruumiin värähtelevän elinvoimasta ja vireydestä, tunsi

sen voimakkaiden lihaksien pullistelevan ja liikahtelevan, kun sen

vankat olkapäät työntyivät eteenpäin, ja kumartui etunojoon satulassa

auttaakseen hevosen kiipeämistä, pitäen kättänsä keveästi hevosen

silkinkiiltoisella kaulalla; hänen poskensa olivat punehtuneet

nautinnosta, ja hetkeksi hän unohti häntä vaivanneet epäilykset ja

pelon. Vielä viimeinen hurja ponnistus, joka lähetti sorakuuron

Gastonin maltillisemman ratsun silmille, vielä yksi vahvojen

takajalkojen pinnistys, ja Eblis seisahtui kummun laelle, jääden

sieraimet levällään nuuskimaan pohjoisesta henkivää viileätä tuulta.

Loistavin silmin Diana katseli ympärillään leviävää maisemaa.

Vaikka hän olikin siihen tottunut, ei hän koskaan kyllästynyt

edessänsä avautuvaan näkyyn. Kummun tällä puolen oli aavikon aaltoilu

loiva, ja saattoi nähdä penikulmamääriä rajatonta, kullankeltaisen

hiekan peittämää lakeutta, joka näytti huomaamattomasti sulautuvan

iltapäivätaivaan kirkkaaseen sineen.

Kaukana lännessä oli tumma, epäsäännöllinen läikkä etäisiä kukkuloita,

pilvimäisiä ja aineettoman näköisiä, sillä aurinko oli vielä liian

korkealla taivaalla tehdäksensä niiden ääripiirteet teräviksi ja

selviksi.

Hetkiseksi Diana kääntyi silmäilemään allansa lepäävää leiriä, mutta

pian hänen huomionsa uudelleen suuntautui pohjoispuoliseen, laajempaan

maisemaan.

Hänen rintansa pullistui, kun hän ihaili sen ihmeellistä kauneutta.

Tuo oli todellista aavikkoa, hänen kotiansa. Siellä oli kaikki se,

mikä teki hänen elämänsä elämisen arvoiseksi, siellä olivat kaikki

hänen harrastuksensa, hänen velvollisuutensa, hänen rakkautensa.

Sen viileydestä ja vaaroista, sen rajoituksista ja yksinäisyydestä

huolimatta hän rakasti sitä — rakasti sitä juuri sen vastakohtien

tähden, sen rauhan ja raivon, sen oudon, kiehtovan lumousvoiman vuoksi.

Monta vuotta sitten hän oli antautunut sen lumoihin, ja sen jälkeen

kulunut aika oli vain ollut omiansa lujittamaan sen otetta. Aavikko oli

»vanginnut» hänet eikä enää ikinä päästäisi häntä vapaaksi.

Kammottavan äärettömänä, salaperäisenä ja houkuttelevana se veti

puoleensa häntä samoin kuin se oli vetänyt monia muita, kietoen hänet

omituiseen rauhaansa, tyynnyttäen hänet muuttumattomalla, pysyvällä

olemuksellansa. Samanlainen kuin se oli ollut alussa, oli se nytkin ja

olisi aikojen loppuun saakka.

Hän huudahti innokkaasti kamaripalvelijalle, joka oli seisauttanut

ratsunsa hänen rinnallensa. »Katsohan, Gaston, eikö se ole ihana?

Sen avaruus! Penikulmittain aavaa tyhjyyttä ja —» Hän keskeytti

äkkiä lauseensa hieman huoahtaen ja tarttui satulannuppiin sidottuun

kaukoputkeen. Mitä tuo tumma pilkku oli, joka hyvin etäällä näytti

äkkiä eronneen yksitoikkoisen muuttumattomasta, kiiltävän keltaisesta

pinnasta? Hän nosti vikkelästi kaukoputken silmillensä ja etsi

esinettä, jonka hän oli nähnyt tai luuli nähneensä.

Siellä oli kaksi pilkkua eikä yksi. Kaksi pilkkua, jotka joka hetki

kasvoivat ja saivat määrätyn muodon.

Hänen kätensä alkoivat vapista, ja hänen silmiensä eteen kohosi usvaa,

sumentaen hänen katsettaan.

Hän ojensi kaukoputken Gastonille. »Tuolla», mutisi hän, osoittaen

kädellänsä. »En erota. Mitä he ovat?»

Vähään aikaan ei mies vastannut, ja Diana odotti kuumeisen

kärsimättömästi sydämensä jyskyttäessä raskaasti.

Kääntyessään emäntänsä puoleen Gaston teki pienen valittavan eleen.

»Spaheja, madame», virkkoi hän miltei vastahakoisesti.

Ainoastaan spaheja!

Dianalta pääsi haikea huokaus, ja hänen alkaessaan puhua oli hänen

äänensä tympeä ja väsynyt. »Voimme lähteä heitä vastaan. Olisi liian

myöhäistä mennä ratsastamaan, jos odotamme, kunnes he saapuvat

perille.» Ja kooten suitset käsiinsä hän hoputti Eblisiä kummun

pohjoisrinnettä alas. Lipuen saapui kookas eläin tasaiselle maalle ja

aloitti heti vinhan, väsymättömän nelistyksen, josta sheikin hevoset

olivat kuuluisia.

Ja vähän aikaa Diana salli sen laukata oman mielensä mukaan, omaa

vauhtiansa ja taisteli itse pettymystä vastaan, joka jälleen oli

herättänyt hänen kaikki huolensa, kaikki pahat aavistuksensa.

Ja vähitellen hän jossakin määrin rauhoittui.

Huomaamattomasti tyynnytti häntä hurja, riemastuttava kiitäminen läpi

ilman, joka nopeasti haihdutti hänen päänsärkynsä; hän oli liian hyvä

ratsastaja luopuaksensa rakastamansa ankaran ruumiinharjoituksen

suomasta nautinnosta, ja hän päätti ottaa siitä niin paljon riemua

kuin suinkin, koettaen voittaa mielenahdistuksen, joka tuntui imevän

hänestä kaikki voimat. Tänään hän oli antanut valtaa halveksittavalle

heikkoudelle. Unettoman yön uuvuttamana hän oli lyönyt laimin ne monet

tehtävät, jotka tavallisesti pitivät häntä puuhassa, ja sulkeutunut

telttaansa jöröttelemään äreänä. Hän ei saanut sallia sen uudistua.

Hänen tuli keksiä uusia velvollisuuksia, uusia tehtäviä, joihin

kuluisivat niin kovin hitaasti laahustavat, yksinäiset päivät. Hän ei

saanut antaa väellensä vähäisintäkään vihiä häntä kalvavasta pelosta.

Ainakin ulkoisesti hänen olisi säilytettävä varmuutensa, joka estäisi

heitä pitämästä päällikkönsä pitkällistä poissaoloa millään tavoin

pahaenteisenä.

Mutta nyt hänen oli aika alistaa huimasti kiitävä ratsunsa

jonkinlaiseen kurintapaiseen. Jäätyänsä omiin valtoihinsa ja tuskin

tuntien selässään olevaa köykäistä taakkaa Eblis oli saanut kuolaimet

hampaittensa väliin, ja näytti melkein siltä kuin se olisi mielinyt

karata tiehensä.

Gaston oli kaukana jälessä, eikä Dianaa lainkaan haluttanut kohdata

spaheja yksinänsä.

Siitä sukeutui sitkeä kamppailu, joka vaati koko hänen

ratsastustaitonsa, ja ennen sen loppua olivat hänen sekä voimansa

että malttinsa melkein lopussa. Mutta mielitellen ja tyynnytellen,

käsitellen ratsua perin taitavasti, hän vihdoin sai hevosen

pysähdytetyksi ja odotti, että kamaripalvelija ennättäisi hänen

luoksensa. Voitettuna, mutta leppymättä Eblis seisoi niin rauhallisesti

kuin sen levoton luonto salli, korskuen harmiansa ja kuopien pehmeätä

hiekkaa, Dianan pyyhkiessä hiestynyttä otsaansa ja tarkkaillessa

nopeasti lähestyviä spaheja, jotka nyt olivat siksi lähellä, että hän

erotti heidän piirteensä.

He ratsastivat isoilla, jäntevillä, melkein uskomattoman hoikilla

hevosilla ja tarjosivat kiehtovan näyn tulipunaisten vaippojen

liehuessa ympärillään, päässänsä lumivalkeat, punotuista

kamelinkarvoista kiedotut, monilaskoksiset turbaanit. He olivat

molemmat harteikkaita miehiä, rotunsa komeita edustajia ja näyttivät

rotevammilta kuin olivatkaan löyhissä, huonosti sopivissa, sinisissä

soturiasuissaan, jotka nuhraantuneina ja tahraantuneina osoittivat

heidän taivaltaneen pitkän matkan. Hyvin aseistettuina, vaikka hihnat

ja asu olivatkin jonkun verran kuluneet, he olivat aina peloittavan

näköisiä, mutta Diana pani merkille, että he väsymyksestä nuokkuivat

satulassa ja että ankarasti ponnistaneet hevoset olivat lopen uupuneet.

He seisauttivat ratsunsa tavalliseen draamalliseen äkillisen tapaan,

ja toinen heistä laskeutui jäykästi maahan. Horjuen uupumuksesta,

paahtuneet kasvot pöly- ja hietakerroksen peitossa, hän marssi Dianan

luokse ja tervehti sotilaallisen kohteliaasti.

Nähtävästi hyvin tietäen, kuka Diana oli, hän tiedusti sheikkiä, ja

saatuaan kuulla hänen olevan poissa, ojensi heti Dianalle kirjeen,

jonka hän veti vaippansa povelta.

Hilliten Eblisiä, joka pyörähteli ja hirnahteli uhittelevasti oudoille

hevosille, jotka olivat liian väsyneitä vastataksensa sille, Diana otti

kirjeen ja lausui ystävällisesti muutamia kysymyksiä, ennenkuin lähti

ratsastamaan edelleen, jättäen Gastonin opastamaan uupuneita spaheja

leiriin.

Hän sujautti kirjeen vaippansa taskuun. Sen lukeminen saattoi jäädä

toistaiseksi, ja ilmankin hän tiesi, keneltä se oli, ja hänellä oli

varsin hyvä aavistus sen sisällöstä. Hänen kirjoituspöydällänsä oli

toinen samanlainen tiedonanto, joka oli saapunut neljä kuukautta

sitten, vain muutamia päiviä sheikin lähdön jälkeen. Hän ei voinut

tehdä tälle muuta kuin oli edellisellekin tehnyt. Itse hän ei ollut

tilanteen tasalla. Hänen oli vain odotettava Ahmedin paluuta — ja voi,

hyvä Jumala, milloin se tapahtuisi!

Taaskin hiipi huolestunut ilme hänen syviin sinisiin silmiinsä,

jotka eivät enää nähneet häntä ympäröivän maiseman kauneutta eivätkä

auringonlaskun upeutta, ja hänen sydäntänsä raskautti pelko, kun hän

taaskin koetti tukahduttaa pahoja aavistuksia, jotka tunkeutuivat hänen

kasautuneihin, mielikuvien vaivaamiin aivoihinsa. Hän tiesi puolisonsa

olevan keskitasoa voimakkaamman ja neuvokkaamman, mutta olihan hän

mennyt yksin, ja mitäpä hyötyä hänellä olisi edes tavattomista

voimistansa, jos.. Häntä puistatti rajusti, ja häneltä pääsi ankara

nyyhkytys.

Sen ääni kauhistutti häntä — hän ei ollut tajunnut, kuinka lähelle

romahduspistettä hän oli joutunut — ja hän puri hammasta pakottautuen

rauhoittumaan. Hän _ei_ antaisi perään. Hän _ei_ sallisi itsensä

ajatella. Haihduttaakseen mietteensä hän kääntyi Gastonin puoleen, joka

oli vihdoinkin saavuttanut hänet, ja viittasi häntä vierellensä.

»Mistä he tulivat, Gaston?»

»Tuggurtista, madame.»

Hän katsahti mieheen kysyvästi.

»Onko kenraali siis Tuggurtissa?»

»Kyllä, madame.»

Dianan ajatukset lensivät linnoituskaupungissa odottavan pojan luokse.

»Onko siellä levotonta?» tiedusti hän, koettaen pitää ääntänsä

rauhallisena.

Gaston kohautti hieman olkapäitänsä. »Muutamia paikallisia mellakoita,

madame. Ei mitään, millä olisi tosimerkitystä. Tyytymättömyyttä uuteen

verotukseen — ja pieni tuaregien rosvoretki.»

»Tuaregeja niin kaukana — pohjoisessa!» huudahti Diana epäillen.

Gaston kohautti uudelleen olkapäitään osoittaaksensa, ettei hän

mieskohtaisesti tahtonut vastata tiedon todenperäisyydestä.

»Niin he väittivät, madame», vastasi hän kuivasti. »Mutta tunteehan

madame heidät, he ovat valmiit puhumaan mitä hyvänsä, _ces gens-là!_

Mitä tuaregeihin tulee —» Hän naurahti hiljaa ikäänkuin se ajatus olisi

häntä huvittanut. »On yllin kyllin tyytymättömiä, jotka ovat valmiit

panemaan jotakin vaaraan joko tuottaaksensa harmia hallitukselle tahi

edistääkseen omia pyyteitänsä. Musta verho on joskus hyödyllinen»,

lisäsi hän merkitsevästi.

Hänen tarkoituksensa oli selvä, ja Diana hymyili kääntäessään ratsunsa

pään kotia kohti. »Hyödyllinen kenties», myönsi hän, »mutta vaivaloinen

naamioidulle, jos hän sattuisi kohtaamaan oikean henkilön.» Mutta

Gaston, jota vaivasi sellainen muisto, että hän oli kerran nähnyt

nuoren isäntänsä puheenalaisen pelätyn ja kukistamattoman heimon

erikoislaatuisessa puvussa, ei halunnut pitkittää keskustelua, joka

olisi saattanut johtaa odottamattomiin paljastuksiin.

Madame oli kylliksi huolestunut monseigneurin poissaolon johdosta.

Olisi rikos lisätä hänen huoliansa tutustuttamalla häntä lähemmin

monsieur Ahmedin ajattelemattomiin tekoihin ja lemmenkujeihin.

Hän tiesi niistä jo nyt jonkun verran, mutta ei niin paljoa kuin

monseigneur eikä niin paljoa kuin hän, Gaston, tiesi. Eikä hänen ollut

lainkaan tarpeellista sitä tietää. Monsieur Ahmed oli nuori ja uhkui

elinvoimaa. Tuonnempana hän vanhentuisi ja viisastuisi, kääntäisi

selkänsä — kunpa Jumala sen soisi — nuorekkaalle hupsuudelle, joka

ehkä suureksi osaksi johtui purkautumaan pyrkivästä luontaisesta

intomielisyydestä ja ympäristöstä. Tämä oli hurjaa elämää, tämä

aavikolla vietetty, täynnä viettelyksiä, täynnä ansoja. Ja olihan hän

vain poika, miellyttävä, vallaton, ajattelematon poika. Hänellä oli

vielä kylliksi aikaa tutustua karun elämän vaatimuksiin.

Nämä ajatukset mielessänsä uskollinen pikku ranskalainen niin ollen

siirtyi suoraa päätä kotoisiin puheenaiheisiin ja pakinoi yhtä mittaa

hevosten vierekkäin kiitäessä leiriä kohti.

Gaston oli synnynnäinen kertoja, taitava luonteiden tuntija, hänellä

oli kuivan leikillinen tapa lausua mielipiteensä, ja kun hän tänään

kiihkeästi halusi haihduttaa emäntänsä ajatuksia, voitti hän itsensä,

esittäen Dianalle draamallisen ja perin omaperäisen kuvauksen kahden

heimolaisen välillä syntyneestä pikku torasta. Hän tunsikin saaneen

runsaan palkkion nähdessänsä huolen vähitellen haihtuvan emännän

silmistä ja kuuli toisen nauravan huvitettuna, kun hän lopetti juttunsa.

»Mutta olipa siinä myrsky vesilasissa! Minkälaisia _lapsia_ he

ovatkaan! Tuokaa heidät huomenna luokseni, ja kertokoot he minulle

harmistansa, jollei Jusef pysty selvittämään heidän asiaansa!»

Jusef olisi pystynyt selvittämään asian varsin helposti, mutta tuiki

epäiltävää on, olisiko hänen päällikkönsä vaimo hyväksynyt hänen

menettelytapojansa. Diana hoiteli kansaansa samalla tavoin kuin

vaivaloisia ratsujansa, eivätkä hänen keinonsa olleet samanlaiset

kuin sheikin eivätkä myöskään samanlaiset kuin Jusefin. Hänestä oli

tuntunut, että puolison ollessa poissa oli hänen velvollisuutensa

pysytellä selvillä kaikista leirin tapahtumista ottamalla hänen

paikkansa pienissä, viikoittain pidettävissä käräjäkokouksissa,

ratkaisten riitoja ja kärsivällisesti kuunnellen valituksia, olivatpa

ne vaikka kuinka mitättömiä. Hän tiesi, että pienet, huomiotta

syrjäytetyt riidat saattoivat usein kypsyä todella vakavien selkkausten

uhkuviksi lähteiksi.

Heidän leiriin saapuessansa oli aurinko laskemaisillaan, ja ennen sinne

menoansa Diana seisautti ratsunsa hetkiseksi silmäilläkseen loistavan

tulipunaista taivasta ja katsellakseen pitkää jonoa verkalleen

liikkuvia kameleja, joita ajettiin leiriin yöksi. Pöyhkeäkatseisina ja

kopean ylenkatseellisina nämä isot, kömpelötekoiset eläimet marssivat

toinen toisensa jälkeen, ohi mennessään ahneesti siepaten kaikkea,

mikä näytti syötävältä välittämättä niitä saattavien ohutsääristen

poikien iskuista ja sadatuksista. Suurin osa niistä oli jo saapunut

kamelien sijoituspaikalle, josta kantautui kamala kuoro tyytymättömiä

ärähdyksiä ja huutoja; jälellä oli vain muutamia vitkastelijoita,

jotka juoksentelivat eri suunnille ja mölysivät tyytymättöminä, kun ne

uudelleen käännytettiin majoituspaikkaansa kohti.

Eblis kammosi kameleja ja potkaisi vimmastuneesti, kun kookas ja

erittäin pahasisuinen otus oli vähällä törmätä siihen syöksyessänsä

häntä ojossa ja tavoittaessansa sitä kita auki.

Gastonilta pääsi varoitushuudahdus, ja puoli tusinaa lähellä

vetelehtiviä arabialaisia riensi hurjaa vauhtia avuksi. Mutta Diana

kiskoi ratsun syrjään, missä se ryhtyi antamaan sisunnäytettä oman

päänsä mukaan, kavahtaen pystysuoraan takajaloilleen ja rimpuillen

hyvinkin viisi minuuttia, ennenkuin alistui varsin vastahakoisesti

viemään ratsastajattarensa takaisin teltalle, tehden samalla sarjan

kauriinhyppyjä, jotka olisivat viskanneet satulasta vähemmän

harjaantuneen ratsastajan.

Huohottaen ja nauraen Diana solahti maahan ja tyynnytti hevosen

ärtyneitä tunteita sokeripalalla, hieroen sen sametinpehmeätä kuonoa

ja nuhdellen sitä huonon käytöksen tähden. Hevosen oikut olivat yhtä

vaihtuvia kuin säpsähdyttäviä, ja nähtävästi tyytyväisenä saatuansa

osoittaa riippumattomuuttansa se nyt seisoi nuhteettoman viattoman

näköisenä ja melkein lammasmaisen nöyrästi salli palvelijain taluttaa

itsensä pois.

Lausuttuaan jonkun sanan Gastonille Diana katosi telttaan peseytymään

ja muuttamaan pukuansa.

Tunnin kuluttua hän palasi miellyttävästi valaistuun arkihuoneeseen,

jossa Jusef vartosi häntä antaaksensa tavanmukaisen, jokapäiväisen

selostuksensa.

Kehoitettuansa häntä istuutumaan leposohvan lähelle kasatulle

pielusläjälle Diana sijoittui kuuntelemaan hänen suppeata

liikemiesmäistä kertomustaan päivän tapahtumista, vilkaisten

tuontuostakin häneen hänen puhuessansa osittain arabian-, osittain

ranskankielellä. Miehessä ei ollut paljoakaan jälellä solakasta,

keikaroivasta nuorukaisesta, jonka ulkoasu ja kohtelias esiintyminen

olivat huvittaneet häntä silloin kun he oppivat tuntemaan toisensa.

Vieläkin hän oli tarkka pukimiinsa nähden, mutta hänen hoikkuutensa oli

ikiajoiksi mennyt. Ja vaikka hän olikin toistakymmentä vuotta nuorempi

kuin sheikki, näytti hän melkoista vanhemmalta kuin päällikkönsä.

Hän oli mennyt nuorena naimisiin, hänellä oli kaksi poikaa, jotka

nyt olivat vanhempia kuin hän silloin, kun Diana oli tuotu Ahmed ben

Hassanin leiriin, ja hänen vartalonsa oli nyt käynyt niin tukevaksi ja

esiintymisensä niin vakavaksi, että hän näytti paljoa vanhemmalta kuin

olikaan.

Dianan ajatukset lensivät takaisin entisiin aikoihin, kun hän kuunteli

toisen nopeata, jokseenkin kimakkaäänistä puhetta, jonka lakattua

hänen oli vähän aikaa järjestettävä ajatuksiansa saadaksensa ne

palautumaan nykyisyyteen. Hän pidätti miestä vielä muutamia minuutteja,

kysellen häneltä neuvoja eri asioissa ja turvautuen eräissä vaikeissa

kysymyksissä hänen laajempiin tietoihinsa ja suurempaan kokemukseensa.

Mutta sheikin pitkällisestä poissaolosta hän ei hiiskunut mitään eikä

myöskään maininnut mitään velvollisuutensa laiminlyöneestä pojasta,

joka aiheutti hänelle niin paljon levottomuutta. Ja joko Gastonin

kehoituksesta tai oman järkeilynsä perusteella karttoi myöskin Jusef

sekoittamasta kummankaan nimeä keskusteluun. Tuntui siltä kuin olisivat

he hiljaisesti solmineet keskenänsä äänettömyys-salaliiton.

Mutta molemmat arvasivat, mitä toisen mielessä liikkui.

Ja ikäänkuin Jusef olisi toivonut toisen oivaltavan, mitä hän

ei halunnut pukea sanoiksi, olivat hänen sanansa tavallistakin

huomaavaisemmat ja hänen salaaminsa tavallista kunnioittavampi, kun hän

vihdoin poistui.

Silmäillessänsä loittonevan miehen jälkeen Diana huoahti raskaasti.

Hän olisi miltei toivonut toisen puhuneen. Mutta mitäpä hän olisikaan

osannut sanoa?

Hän ei tiennyt, missä sheikki oli, sen paremmin kuin Dianakaan.

Jusefin ei ollut mahdollista arvostella hänen poikaansa. Ja siinä

suhteessa koski asia Jusefia yhtä likeisesti kuin Dianaakin. Samoin

kuin viimemainittu oli hänkin levoton — ja vieläkin suuremmalla syyllä.

Hänen poikansa olivat vastuussa Pojun turvallisuudesta, mutta heillä

ei ollut määräysvaltaa eivätkä he koskaan millään tavoin osoittaneet

haluavansa ehkäistä hänen toimiansa. Diana katseli tilannetta

laajemmalta näkökannalta kuin Jusef. Mitä jälkimäisen isällinen

suuttumus johtaisikin hänet sanomaan tai tekemään, tiesi edellinen,

että tapahtuipa mitä tahansa, ei Ramadania ja S'ririä sopinut moittia.

Poju yksin oli vastuunalainen kepposistansa.

Tuntien sielullista väsymystä hän meni kirjoituspöydän ääreen, repäisi

auki spahien samana iltapäivänä tuoman kirjelmän kuoren ja luki sen.

Se oli, kuten hän oli arvannut, Saharan sotilaskuvemööriltä,

melkein sanasta sanaan ensimmäisen kirjeen jäljennös, mutta hieman

hoputtavampi, hieman lujasanaisempi. Se oli suoranainen avunpyyntö

päällikölle, joka tosin oli riippumaton eikä tunnustanut vierasta

yliherruutta, mutta jonka kuitenkin tiedettiin olevan ystävällisen

Ranskan hallitusta kohtaan ja mahtavan omassa osassaan maata. Ahmed ben

Hassanilta pyydettiin, jopa rukoiltiin myötävaikutusta, kun koetettiin

saada selville maan kaikissa osissa ilmeiseksi käyneen rauhattomuuden

lietsojia ja sitä, mitkä heimot olivat luopuneet ja minkä niistä

saatettiin laskea pysyvän uskollisina hallitukselle.

Kirjeen luettuansa Diana istui jonkun aikaa aatoksiinsa vaipuneena,

otsa huolekkaissa rypyissä, ja seurasi hajamielisesti katseellansa

Gastonia, joka liikkui huoneessa, valmistellen Dianan yksinäistä

päivällistä. Kenraali ei ollut kaunistellut asioita. Pariisissa oleva

sisäministeri oli selvästikin vilpittömästi huolestunut.

Mihin johtaisi yleinen mellakka Algeriassa? Miten se kolahtaisi

Ahmediin?

Hetkiseksi hänen kasvonsa kävivät hyvin kalpeiksi, ja teltta näytti

kummallisesti huojuvan hänen ympärillänsä. Tahtoansa pinnistäen hän

sitten sai takaisin itsehillintänsä.

Hän luotti omaan kansaansa. Ja jos pahin kehittyisi huippuunsa ja

Ahmedin kävisi välttämättömäksi ottaa osaa sotatoimiin oman alueensa

ulkopuolella — no niin, Jumala antaisi hänelle voimia, ettei hän

pettäisi miestään.

Luettuansa sanoman lävitse vielä kerran hän pani sen huolellisesti

syrjään.

Hän ei vastaisi siihen tänä iltana, hän jättäisi sen huomiseksi — sillä

mitä kaikkea huomispäivä saattaisikaan tuoda muassansa!

Ja koko yksinäisen päivällisensä ajan hän piti ajatuksensa kurissa,

pakisten Gastonille jokapäiväisistä asioista ja söi pikemminkin toisen

mieliksi kuin ruokahalusta.

Kun hän oli juonut kahvinsa ja Gaston korjannut astiat pöydästä,

kietoi hän ympärillensä burnusin ja meni ulos, astuen muutamia askelia

ovikatoksen ulkopuolelle katselemaan tähtiä.

Tänä iltana ne eivät näyttäneet niin säihkyviltä kuin tavallisesti,

sillä oli melkein täysi kuu. Se oli vaeltajien kuu, välähti hänen

mieleensä, ja hän mietti sitten, kuinkahan monta hidaskulkuista

karavaania taas silläkin hetkellä kiemurteli kärsivällisyyttä kysyvällä

tiellä laajan hiekka-aavikon poikki, käyttäen hyväksensä kirkasta,

valkeaa valoa, joka teki heidän öisen taivalluksensa mahdolliseksi.

Mielikuvituksensa silmillä hän näki heidät — aseistetut vahdit,

jotka pyssy kädessä marssivat edellä, pitkät kamelijonot, jotka

seisahtumatta tarpoivat eteenpäin, kantaen raskaita taakkojansa, isoja,

painavilla kauppatavaroilla täytettyjä heiluvia säkkejä, kun taas

joidenkuiden selässä oli hilpeäväristen verhojen suojaamia, huojuvia

_basoureja_, joissa lapset ja naiset matkustivat, ja kulkueen jälkipään

jatkona kirjava joukko leiriseuralaisia, ratsastavia arabialaisia

ja kamelinajajia ja parvi keskenkasvuisia poikia, jotka yhtenään

juoksivat sinne tänne pitkin hajanaista jonoa, hoputtaen pieniä,

huonosti syötettyjä, ylettömästi kuormitettuja aaseja, samalla kun

villikatseisia vahtikoiria lönkytti heidän kintereillänsä.

Kuinka usein hän olikaan nähnyt ne kaikki tosioloissa! He olivat

osana siitä elämästä, joka oli tullut hänen omakseen, omituisesta,

alkeellisesta elämästä, joka oli pysynyt muuttumattomana polvesta

polveen. Sillä samaten oli täällä vaellettu silloin, kun Islam ensi

kerran saapui Algeriaan, ja sillä tavoin täällä taivallettaisiin vielä

syntymättömien sukupolvien aikana.

Yö oli tyyni ja hiljainen, ja hänen kasvojansa hivelevä leyhkeä

ilmanhenki toi muassansa kaukaisen kemuilun vaimentunutta ääntä,

arabialaisen soittopillin valittavia säveliä, rummun rytmillistä

pärinää, miesten syvä-äänistä laulua. Ja kaukana leirin toisessa päässä

näkyi kahden ison nuotion hehkuva hohde; nuotioiden ympärille hän tiesi

heimon jäsenten ryhmittyneen.

Pian liittyi Gaston hänen seuraansa. Sheikin poissa ollessa hän oli

aina äänen kuuluvilla tunkeilemattomana, mutta valppaana, valmiina

täyttämään Dianan pienimmätkin toiveet, usein arvaten hänen tarpeensa

ennakolta.

Miesten suunnalta kantautuva nauru ja ilonpito saivat Dianan haikeasti

tuntemaan oman yksinäisyytensä, ja hän kääntyi palvelijan puoleen

hetkellisen huojennuksen elvyttämänä.

»Miehet ovat iloisia tänä iltana, Gaston.»

»Niin, madame. He järjestivät juhlan tänään iltapäivällä leiriin

saapuneiden kahden spahin kunniaksi. Haluaisiko madame lähteä

muutamiksi minuuteiksi heitä katsomaan? Se olisi heistä hauskaa.»

Mutta Diana ravisti päätänsä.

»En tänä iltana, Gaston. En ole sillä tuulella. Taidan olla väsynyt.

Ja miehet huomaavat kaikki niin nopeasti. En tahdo pilata heidän

huviaan. Mutta niiden spahien, Gaston, täytyy olla rautaisia. He olivat

kuolemaisillaan uupumuksesta saapuessansa tänne.»

Gaston naurahti kuivasti.

»Arabialainen ei ole milloinkaan liian uupunut huvitellakseen. Madame

tietää sen. Sitäpaitsi he saavat maata huomenna ja seuraavana päivänä,

jos tahtovat. Heidän hevosensa tarvitsevat vähintään kaksipäiväisen

levon. Mutta onko melu madamesta liian äänekäs? Käskenkö heidän —»

»Ei, ei», ehätti toinen keskeyttämään. »En välitä melusta. Se ei minua

häiritse. Olen vain iloinen siitä, että miehillä on hauska ja että he

ovat tyytyväisiä. Se tuntuu — helpottavan», lisäsi hän äänensä hieman

särähtäessä.

Ja muutamien minuuttien kuluttua hän palasi telttaan. Kuinka tyhjältä

se tuntuikaan. Kuinka kylmältä ja elottomalta ilman sitä voimakasta,

tarmokasta henkilöä, jonka hallitsevaa vaikutusta tuntui huokuvan

kaikesta, mitä hän näki ympärillään! Koko huone puhui miehestä,

muistuttaen niistä monista vuosista, jotka he olivat viettäneet

yhdessä, huumaavan onnekkaista päivistä ja öistä, ihanasta rakkaudesta,

jota keskinäinen ymmärtämys oli kasvattanut ja lujittanut. Tänä iltana

hänen tuntui olevan mahdoton sitä kestää, ja hiljaa nyyhkyttäen hän

pakeni sisähuoneeseen kiskaistakseen vaatteet yltänsä ja sykertyäkseen

vuoteeseensa, toivoen unesta saavansa unohdusta.

Mutta itsepintaisesti uni vältti häntä. Ja täällä olivat muistot

hellempiä, voimakkaampia.

Upeassa, leveässä vuoteessa, jossa hän virui yksin, ei ollut tarpeen

salata hänet vallannutta kiihkeätä surkeuden ja yksinäisyyden tunnetta;

hän painoi kasvonsa pieluksiin ja itki haikeammin kuin oli aikaisemmin

antautunut itkemään.

Hän kaipasi Ahmedia. Oi, hyvä Jumala, kuinka suuresti hän häntä

kaipasi! Vieläkin enemmän kuin sinä monta vuotta sitten kuluneena

yönä, jolloin Ahmed oli lähtenyt ratsastamaan Raoul de Saint Hubertin

seurassa ja hän oli tuskissansa virunut tällä samalla vuoteella,

peläten miehen palaamisen merkitsevän sen lyhyen romaanin päättymistä,

joka oli niin omituisesti tullut hänen elämäänsä. Silloin hän oli ollut

ainoastaan Ahmedin orja, hänen oikkunsa ja intohimonsa uhri. Mutta nyt

hän oli Ahmedin vaimo, hänen kokonaisuuttansa täydentävä osa. Ja kun

Ahmed oli poissa, tuntui hänestä kuin olisi osa hänestä itsestänsä

revitty pois, ikäänkuin olisi hän jonkun hirvittävän ruumiillisen

silpomisen tähden menettänyt koko vireytensä, kaikki voimansa ja kuin

jälelle olisi jäänyt vain värisevä typistetty kappale, joka ei kyennyt

muuhun kuin kärsimään.

Ahmed, hänen loistava rakastajansa! Hän kuiskasi puolisonsa nimeä

tuskaisen rakkauden ja kaipauksen vallassa.

Saisiko hän enää koskaan tuntea Ahmedin vankan käden kiertyvän

ympärillensä, enää koskaan kuulla pehmeätä, matalasointuista ääntä,

joka kerran oli temmannut hänet takaisin ihan kuoleman kynnykseltä?

Sinä yönä hän oli ollut vähällä kuolla — sinä yönä, jona pojat olivat

syntyneet. Vain puolison ääni oli antanut hänelle voimia taistella

henkensä edestä.

Mielenliikutuksen uuvuttamana hän virui silmät ummessa, herutellen unta

kaikilla tuntemillaan keinoilla. Mutta silti ei uni tullut ja tuntiin

toisen jälkeen hän heittelehti kuumeisesti, valveutuen joka hetki yhä

enemmän, samalla kun hänen hermonsa kävivät yhä ärtyneemmiksi. Leiristä

kuuluneet miesten hilpeät äänet olivat aikoja sitten vaimenneet.

Hiljaisuutta häiritsi vain hänen lähellänsä olevan pienen kellon

nopea tikitys, ja vihdoin oli hänen mahdoton kestää sen hopeisen

soinnun yksitoikkoista säännöllisyyttä, ja hän hypähti vuoteesta

seisauttaaksensa sen vapisevin, jääkylmin sormin.

Enää hän ei paneutunut makuulle.

Hän kietaisi lämpöisen vaipan ympärilleen ja meni ulompaan huoneeseen,

jossa kaksi lamppua vielä paloi unohtuneena, kuten hän usein unohti ne

yksin ollessaan.

Hän otti umpimähkään kirjan, sykertyi leposohvalle ja kävi lukemaan,

koska nukkuminen oli mahdotonta.

Mutta hänen käännettyänsä muutamia sivuja alkoi hänen

tarkkaavaisuutensa harhailla, ja hän nousi istumaan, pyyhkäisten

kosteat hiukset pois otsaltaan.

Teltta tuntui tukahduttavalta ja kuumalta, oudon kuumalta vuoden

aikaan nähden. Kenties johtui se lampuista, mietti hän. Ja mentyänsä

ovelle hän avasi meluttomasti sitä sulkevan kangaskappaleen haluamatta

herättää Gastonia, joka nukkui kynnyksellä kuten aina sheikin poissa

ollessa. Sitten hän uudelleen kävi pitkäkseen sohvalle ja pakottautui

lukemaan. Ja vähitellen hänen hermonsa rauhoittuivat, hänen jäsentensä

jäykkyys laukesi, ja hän sai paremmin lepoa ja lakkasi kuuntelemasta

ääntä, jota ei milloinkaan tullut.

Kenties häntä rauhoitti teltan ilman vaihtuminen. Kenties uni,

oikkuilija, oli lähempänä kuin hän oli kuvitellut. Olipa miten tahansa,

ei hän aavistanutkaan, että hän oli tauonnut lukemasta ja että romaani,

johon hän koetti pakottaa huomionsa kiintymään, oli luiskahtanut hänen

kädestään. Ja hän harhaili unohduksen rajamailla, kun kuului ääni,

joka äkkiä herätti hänet täysin valveille, ja hän ponnahti pystyyn,

jääden seisomaan korvat herkkinä ja silmät levällään ja laajentuneina.

Hän odotti henkeänsä pidättäen, kädet tiukasti painettuina hurjasti

sykkivälle sydämelle, ja kuunteli, kunnes pinnistys muuttui

tuskalliseksi.

Taaskin kuului sama ääni — polvistuvan kamelin käreä vastustusärinä,

jota seurasi miesäänten nopeata jupinaa.

Sitten oviverho kiskaistiin auki, ja telttaan tuoksahti kookas hahmo.

Seuraavalla hetkellä Diana oli puolisonsa sylissä, nauraen ja itkien

takertuessansa häneen. Ja pitäen häntä ikäänkuin ei olisi ikinä

mielinyt päästää häntä irti painoi sheikki intohimoisia suudelmia hänen

ylöspäin käännetyille kasvoillensa.

»_Ma mie, ma mie_», mutisi hän syvän äänensä vavahdellessa ja rajujen

silmiensä pehmitessä ihmeellisen helliksi. »Onko aika tuntunut kovin

pitkältä, sinä pieni, yksinäinen vaimo-parka? Luuletko, etten olisi

tullut aikaisemmin, jos olisin voinut? Etkö usko minun laskeneen,

kuinka monen päivän ja yön jälkeen saisin taaskin sulkea sinut syliini?

_Bon dieu_, kuinka olen kaivannut sinua, Diane?»

Hänen väkevien käsivarsiensa puristus oli tuskallinen, mutta toinen

tuskin tunsi sitä. Huulet hänen huulillansa Diana kuiski onnestansa

ja tunnusti pelkonsa, silitellen käsillänsä miehen leveätä rintaa

ikäänkuin olisi tahtonut varmistua siitä, että puoliso oli palannut

hänen luoksensa vahingoittumattomana ja terveenä, ja silmäillen häntä

tutkivasti ikäänkuin olisi koettanut hänen kasvoistaan lukea vastauksen

kysymykseen, jota hän ei tahtonut lausua.

Vasta sitten kun Ahmed oli jonkun verran höllentänyt otettansa ja

Dianan hapuilevat sormet olivat sujahtaneet hänen leveään hihaansa sekä

osuneet hänen kyynärvartensa ympärille kiedotun kääreen poimuihin,

joiden merkitys oli epäilemättömän selvä, muuttui vaimon kiihkeä

sanatulva äkkiä soperrukseksi, ja hän kalpeni huuliansa myöten.

»_Ahmed_ — oletko haavoittunut?»

Toinen hymyili rauhoittavasti ja työnsi hänet luotansa hyväiltyänsä

häntä nopeasti. »Siitä ei kannata olla huolissaan, _chérie_. Luut eivät

ole murtuneet. Se paranee päivässä tai parissa», vakuutti hän keveästi

ja kääntyi etsimään savuketta.

»Mutta — miten?» tiedusti vaimo huohottaen ja tarkkasi huolestuneena

hänen kaikkia liikkeitänsä. Ahmed kohautti olkapäitään ikäänkuin

harmissansa toisen itsepintaisuudesta, viritti savukkeen hitaasti ja

imaisi pitkät sauhut, nauttien siitä suuresti kuten ainakin mies, joka

ei ole vähään aikaan saanut maistaa hyvää tupakkaa.

»Olin tiukassa paikassa, ja minun oli pujahdettava pakoon. Onneksi he

ampuivat kamalan kehnosti», kertoi hän perin lyhyesti.

Ja kokemuksesta Diana tiesi, ettei hän saisi sen enempää kuulla siitä

asiasta. Ahmedin tapaista ei ollut puhua itsestänsä eikä liioitella

pikku seikkoina pitämiänsä tapauksia.

Diana meni hänen luoksensa leposohvalle, johon hän oli heittäytynyt

pitkäkseen, ja laskeutui pieluskasalle hänen viereensä.

»Oletko saanut selville sen, mistä lähdit ottamaan selkoa, monseigneur?

Tahdotko kertoa siitä minulle tänä yönä — vai oletko liian väsynyt?»

kysyi hän empien, sillä nähdessänsä hänet nyt ensi kerran lampun

täydessä valossa hän pani merkille, kuinka lopen uupuneelta hän näytti.

Ahmed kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänen vaalean

päänsä lähemmäksi itseänsä.

»Olen väsynyt», myönsi hän, ja sekin vähäinen tunnustus näytti vaativan

häneltä ponnistusta, »niin väsynyt, että luulisin voivani nukkua

kokonaisen viikon!» Hän naurahti melkein häpeillen. »Mutta jonkun

verran voin kertoa sinulle tänäkin yönä, ainakin siihen mennessä,

kunnes Gaston tulee. Hän tuo minulle jotakin syötävää. En ole

maistanutkaan ruokaa liki kahteen päivään.» Taaskin hän naurahti, kun

Diana huudahti levottomasti, ja otti toisen savukkeen.

Muutamia minuutteja hän istui hiljaa katsomatta vaimoonsa,

vain tuijottaen suoraan eteensä otsa painuneena hänelle niin

luonteenomaisiin, syviin ryppyihin.

»Tiedät, mistä lähdin ottamaan selkoa», puhkesi hän vihdoin puhumaan,

»tämän nähtävästi yli koko maan levinneen oudon rauhattomuuden, tämän

kummallisen levottomuuden alkusyystä. Jo jonkun aikaa se on ollut

tulossa. Mikäli sain tietää, alkoi se useita kuukausia sitten — Jumala

tietää, kuinka kauan aikaa takaperin. Aluksi ei se ollut muuta kuin

epämääräisiä huhuja, joita tulvi kaikilta tahoilta ja jotka ovat yhä

paisuneet, kunnes ne vihdoin ovat pukeutuneet määrättyyn muotoon.

Mihin tahansa menin, olivat kuulumiset samat. Maassa näkyy vaikuttavan

joku salaperäinen, turmiollinen voima, yllyttäen väestöä jossakin

tarkoituksessa, josta en vielä ole saanut selvää. Vanhoja vihoja

lietsotaan ilmiliekkiin, vanhoja riitoja uusitaan. Mutta auki ei revitä

ainoastaan heimojen välisiä vanhoja haavoja, vaan on järjestetty

tietoinen kiihoitus ranskalaisia vastaan. Kuulin vanhusten saarnaavan

todellista _jihadia_. Minulle kerrottiin liioiteltuja tarinoita sorron

alla huokailevasta kansasta. Laillisina pidettyjä veroja arvostellaan

nyt avoimesti ja niiden hylkäämistä pohditaan. Kuulin hurjia juttuja,

jotka olivat melkein uskomattoman haaveellisia. Vihjailtiin pohjoisesta

tulevaan voittajaan, joka pyyhkäisisi syrjään nykyisen hallituksen ja

hallitsisi maata, kuten Sidi Okba ben Nafi teki tuodessansa Islamin

Algeriaan.

»Ja hänen tulonsa muka merkitsee tuhatvuotisen valtakunnan alkua.

Tästä tulee rajattoman onnen ja vapauden maa. Kaikkien ulkomaalaisten

ja heidän suosijoittensa on poistuttava, ja Algerian pitää olla

algerialaisten — ei ranskalaisten algerialaisten, kuten me sen

nimityksen käsitämme, vaan arabialaisten, _bien entendu_. Miten se

sopii yhteen uuden ulkolaisen valloittajan hallituksen kanssa, se käy

yli ymmärrykseni. Koko juttu on järjetön ja täynnä ristiriitoja. Mutta

sellaista hölynpölyä levitetään. Ihmiset puhelevat, väittelevät ja

aprikoivat. Maassa puhaltaa ilkeä henkäys, kuten Intiassa ennen muinoin

kapinan edellä. Epäluulot ovat virinneet, eikä kukaan tiedä, kehen

luottaa, kehen uskoa.» Hän katkaisi puheensa äkkiä, ja hänen kasvonsa

kävivät päättäväisen ja tuiman näköisiksi.

Ja melkein huumaantuneena näistä paljastuksista Diana istui sormet

tiukasti ristissä, koettaen täysin tajuta toisen sanojen merkitystä. Se

oli vieläkin pahempaa kuin hän oli kuvitellut. Mihin se kaikki veisi?

»Onko siinä — kaikki, mitä sait selville?» sopersi hän.

»Ei; sain selville vielä muutakin», vastasi mies verkkaisesti. »Sain

selville niin paljon, että eräiden henkilöiden olo kävisi perin

epämukavaksi, jos Ranskan hallitus saa vainun tästä uhkaavasta

myrskystä. Olen seurannut jälkiä ja seulonut tosiseikkoja

mielikuvituspuheista, kunnes sain tietää totuuden — ainakin yhdestä

kohdasta. Toiminnassa on ulkomainen vaikutus. Väestöä yllyttävät jonkun

vieraan maan lähettämät kiihoittajat. En vielä ole päässyt kaiken

pohjalle, mutta minulla on vihiä kaikesta — ja niistä pahuksista, jotka

konnanjuonta punovat», lisäsi hän äänessänsä omituinen sointu, joka

herätti Dianassa miltei sairaloisen pelokkaan tunteen.

Hän oli saanut puolisonsa takaisin — mutta vain siihen saakka,

kunnes mies pitäisi velvollisuutenaan jälleen ryhtyä aloittamaansa

vaaralliseen työhön. Hän tukahdutti sen ajatuksen ja päätti olla

onnellinen niin kauan kuin voi.

»Mutta miten sait tiedon tästä kaikesta, Ahmed? Sinähän olet niin

yleisesti tunnettu. Kuinka sait ihmiset puhumaan itsellesi avoimesti?»

kysyi hän kummastellen.

Mies osoitti tahraista ja repaleista asua, joka suuresti erosi hänen

tavallisesta, upeasta ja moitteettoman puhtaasta vaatteuksestaan.

»Katsohan repaleitani, armas», kehoitti hän, virnistäen poikamaisesti,

»ja ole hyvilläsi siitä, ettet nähnyt minua, ennenkuin olin pessyt

pahimman lian kasvoistani. Olen ollut vaeltava laulaja, hevoskauppias

ja pyhä mies — inhoittavan likainen pyhä mies, _ma mie_, senjälkeen kun

viimeksi sinut näin. Joskus aprikoin, kaipasinko enemmän sinua vaiko

kylpyä», lopetti hän kiusoittelevasti Gastonin tuodessa illallista.

Hänen käytöksestänsä Diana käsitti, ettei häneltä enää ollut mitään

odotettavissa, että hän oli sanonut kaikki, mitä sinä iltana aikoi

sanoa. Ja Diana tyytyi siirtämään kaiken muun tuonnemmaksi.

Hänestä oli kylliksi, että puoliso oli hänen luonaan ja terveenä ja

vahingoittumattomana ainakin toistaiseksi. Ja oli vielä muutakin,

mikä piti häntä äänettömänä, sillä aikaa kun mies söi eteensä tuotua,

hätäisesti valmistettua aamiaista. Onnestansa huolimatta hän pelkäsi

kysymystä, joka välttämättömästi kohdakkoin lausuttaisiin.

Vihdoin Ahmed nousi pöydästä, huoahti tyytyväisenä, tuli hänen

luoksensa ja sulki hänet syliinsä tummien silmiensä hehkuessa niiden

tutkivasti suuntautuessa hänen silmiinsä.

Ja miehen kuiskaamat sanat nostattivat polttavan punan, joka aallon

tavoin levisi hänen hiusmartoonsa saakka. Vapisten hän painoi

punehtuneet kasvonsa Ahmedin rintaa vasten ja supatti sekavasti. Mutta

huvitettuna naurahtaen hiljaa toinen nosti hänen päätänsä, pakottaen

hänet kohtaamaan intohimoisen katseensa.

»Kaikkien näiden vuosien jälkeen — Diane, sinä lapsien lapsi! Etkö vielä

ole tottunut minuun, vaimoni?»

Ja uudelleen naurahtaen hän päästi Dianan irti ja kääntyi sammuttamaan

lamppuja. Hän hymyili yhäti tullessansa vaimonsa luokse sisähuoneeseen.

»Tarpeetonta lienee minun tiedustaa, minkä tähden tapasin teltan

tulvillansa valoa tähän aikaan yöstä! Saanko nöyrästi kysyä, oletko

lainkaan ollut vuoteessa, senjälkeen kun minä lähdin luotasi? Ja jos

sinun on muutettava päivä yöksi, _ma mie_, niin minkä tähden et pakota

laiskaa poikaasi olemaan seuranasi? Uskallan vaikka vannoa, ettei

pojalta ole mennyt monen tunnin uni hukkaan minun tähteni.»

Naisen äänettömyys ja kasvojen ilme karkoittivat hymyn hänen huuliltaan

ja manasivat takaisin synkän rypistyksen, joka niin tyyten muutti

hänen ilmeensä. Hän viskasi risaisen, vanhan burnusin yltänsä, tehden

kiukkuisen liikkeen.

»Missä Poju on, Diana?» sanoi hän lyhyesti, ja hänen kasvonsa

kovettuivat hänen odottaessansa vastausta turhaan.

»Vastaa minulle!» Nyt kajahti sama jyrkän käskevä, tyly ääni, jollaista

Diana ei ollut kuullut vuosikausiin, ja äkkiä hänen silmänsä täyttyivät

kyynelistä, kun hän ojensi kätensä miestä kohti, tehden pienen vetoavan

eleen.

»En tiedä, Ahmed. Jospa sen tietäisin!» valitti hän, ja häneltä pääsi

vavahteleva nyyhkytys.

Ahmed veti hänet itseään vasten miltei rajusti ja suuteli häntä katuvan

hellästi. »Jumalan tähden, älä itke, armas! Älä tänä yönä — älä

ainakaan tänä yönä! En moiti sinua. Mutta Poju — varoitin häntä ennen

lähtöäni. Selvitin hänelle, että hän oli vastuunalainen. _Grand dieu_,

jätin sinut hänen hoivaansa!»

»Mutta, Ahmed, hänhän on vasta poika. Ja olihan Jusef ja Gaston —»

Sheikki puisti päätänsä vihaisesti.

»Hän on mies, Diane», keskeytti hän nopeasti ja jyrkästi, »ja hänen

on vastattava tästä miehenä. _Bon dieu_, että hänellä pitää olla niin

vähän kunniantuntoa, niin vähän säädyllisyydentajua! Kuinka kauan hän

on ollut poissa?»

»Kuusi viikkoa», änkytti Diana, ja häntä puistatti toisen suusta

kirvonnut voimakas kirous.

»Keitä hänen mukaansa lähti?»

»Ramadan ja S'rir.»

»Kaunis kolmikko!» kivahti Ahmed, naurahtaen katkerasti. »Eikä ketään

muita saattajia — vaikka hän tiesi, missä tilassa maa on? Kirottu nuori

hupsu!»

Silloin Dianan itsehillintä romahti tyyten, ja hän takertui kiinni

puolisoonsa, nyyhkyttäen hillittömästi.

Tukahduttaen toisen kirouksen Ahmed sieppasi hänet syliinsä ja kantoi

hänet huoneen poikki.

»Älä ole huolissasi, rakas!» kuiskasi hän laskiessansa Dianan

vuoteelle. »Hän kyllä palaa aikanansa. Mustat lampaat palaavat aina.

Minun pitäisi se tietää, sillä olin mustempi lammas kuin hänestä ikinä

sukeutuu — Jumala minua auttakoon. Ja Jumala häntä auttakoon, kun minä

päästän hänet käsistäni!» lisäsi hän tuikeasti itsekseen kääntyessänsä

lopettamaan riisuutumistaan.