Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1925.
I
Aamutuuli puhalsi vinhasti aavikolla.
Muodottomina paksuissa, tiukkaan kiedotuissa vaipoissansa, selkä
taivutettuna tuulen mukaan, ratsasti hämyssä kolme miestä verkkaisesti
ja varovasti rosoisella, kivisellä maaperällä. Maanpintaa peittävä
ohut juoksuhiekka-kerros piilotti monta ilkeätä salahautaa; kavion
luiskahtaminen niihin olisi saattanut aiheuttaa vakaviakin seurauksia
sekä hevoselle että miehelle.
Se ei ollut pimeässä taivallettava tie.
Mutta vaikka ratsut olivatkin hermostuneita ja niiden vapisevat jäsenet
ja pärskyvä hengitys osoittivat, kuinka tuskastuneita ne olivat, vaikka
seurueen kaksi jäsentä silloin tällöin päästi hillittyjä huudahduksia,
matkasi pieni joukkue pysähtymättä ja varmasti eteenpäin.
Johtaja oli kääriytynyt mustaan burnusiin, joka verhosi hänet, valui
satulan kahden puolen ja näytti huomaamattomasti sulautuvan hevosen
kiiltävän mustiin kupeisiin, ja häntä tuskin saattoi hämyssä erottaa,
kun taas hänen muutamia askelia jälempänä ratsastavat kumppaninsa
näyttivät kahdelta häntä saattavalta aaveelta. Kilometrin toisensa
jälkeen he retuuttaen samosivat eteenpäin ja sallivat ratsujensa
kävellä petollisella polulla oman mielensä mukaan, ilmeisesti luottaen
enemmän eläinten vaistoon kuin omaan harkintaansa.
Äkkiä tuuli asettui, yhtä pikaisesti kuin oli noussutkin, ja sitä
seuranneessa tyynessä ilmassa tuntui hiljaisuus painostavan raskaalta,
miltei kouraantuntuvalta.
Tuntui siltä kuin maa olisi jännityksen vallassa hengähtämättä
odottanut aamunkoittoa.
Täydellistä hiljaisuutta häiritsivät vain hietikon taukoamaton
kuiske ja silloin tällöin kuuluva kova kalahdus hevosenkengän
sattuessa kiveen. Mutta tyven meni ohitse, ja tuuli alkoi uudelleen
puhaltaa koleampana kuin ennen. Ja kielevästi kiroillen vetivät
arabialaispalvelijat vaippojansa tiiviimmin ympärilleen ja kumartuivat
syvemmälle satuloissansa.
Mutta heidän johtajansa ei näkynyt välittävän sen enempää ilman
kylmyydestä kuin seuralaistensa nurinastakaan. Pää pystyssä ja
välittämättä kasvojansa pieksävistä, pistävistä hietahiukkasista hän
näytti unohtaneen ympäristönsä ja vaipuneen omiin aatoksiinsa.
Ja hänen ajatuksensa olivat nähtävästi hupaisia, sillä pian hän alkoi
hiljaa hampaittensa välistä hyräillä hilpeän ranskalaisen laulunpätkän
säveltä. Ääni oli hyvin heikko. Muutaman metrin päässä se häipyi,
sekaantuen tuulen suhinaan, mutta sitä ennen sen erottivat hänen
takanansa ratsastavien miesten herkät korvat. Toinen heistä tiukkasi
suitsia, hilliten hieman hevostansa. »Allah!» jupisi hän vapisten. »Hän
laulaa!»
»On hauska olla nuori — ja rakastaa», tokaisi toinen mielevän
sukkelasti. Mutta sanoja seurannut naurunhihitys poisti niistä kaiken
arvostelun tunnun ja paljasti hänen oman luonnollisen myötätuntonsa,
sillä hän itse oli ainoastaan muutamia vuosia vanhempi kuin laulaja.
Hämy synkkeni.
Vähitellen sitten yön pimeys väistyi syrjään uuden päivän syntyessä.
Aamunsarastus tuli aluksi hitaasti, ikäänkuin arkaillen itseänsä,
peläten omaa mahtiansa. Mutta asteittain se voimistui ja paljasti
paahtuneen, aution maiseman, joka näytti kolkolta ja uhkaavalta aamun
kylmän harmaassa valossa.
Paljas, yksinäisen suurenmoisena leviävä aavikko, jylhä hiekkalakeus,
josta pisti esiin matalia kalliokumpuja vinottain aavikon halki
pohjoisesta etelään ulottuvina jonoina. Hämärässä valaistuksessa ne
näyttivät luonnollista isommilta.
Mutta joka hetki päivä kirkastui. Ylhäällä selkeällä taivaalla tähdet
kalpenivat ja sammuivat toinen toisensa jälkeen. Ja äkkiä ilmestyi
kaukana idässä taivaanrannalle himmeä juova vaaleanpunaista valoa; se
laajeni, ja sen väri tummeni, kunnes se sitten lehahti taivaalle kuin
tulenliekki.
Hurjaa, voimakasta värileikkiä, ja sitten sen alustasta nousi aurinko
komeana kuin kultainen pallo. Ja sen näyttäytyessä taukosi aamutuuli.
Arabialaiset seisauttivat ratsunsa ja laskeutuivat satulasta. Mutta
palvelijat suorittivat aamurukouksensa hätäisesti ja lyhyesti, eikä
heidän johtajansa edes polvistunut, vaan jäi pää taivutettuna seisomaan
ison, mustan hevosensa viereen. Eläin kääntyi ja työnsi kuononsa
isäntänsä rinnalle, nuuhkien häntä hartaan mieltyneesti.
Viiden minuutin kuluttua he olivat uudelleen satulassa ja oikaisivat
lähintä kumpua kohti hevosten nelistäessä pitkää, keinuvaa laukkaa.
Aamuvalaistuksessa ei aavikko enää näyttänyt niin jylhältä. Vieläkin
sen äärettömyys ja tyhjyys tekivät salaperäisen ja kammottavan
vaikutuksen, mutta sittenkin siitä huokui omituista rauhaa, joka oli
kummallisesti ristiriidassa sen villin ulkonäön kanssa.
Sen pinnalla kiitävistä kolmesta miehestä se oli kuin avoin kirja.
Lapsuudesta saakka he olivat tutustuneet sen kaikkiin ailahduksiin; he
tunsivat tarkalleen sen äkillisten muutosten kaikki moninaiset vaiheet,
sen hymyilevän tyyneyden, sen hurjan myrskyraivon. Siinä ei ollut
heille ainoatakaan outoa piirrettä, ei luonnonvoimista johtuvaa eikä
inhimillistä.
Heillä oli kokemuksen perusteella saatu tuntemus. Sellaisen maan
poikina, jossa salaisia vaaroja väijyi alituisesti, he olivat
jossakin määrin varovaisia, mutta heissä ei näkynyt vähääkään
levottomuuden merkkejä; he alistuivat välttämättömään fatalistisen
välinpitämättömästi, rotunsa perinnäiseen tapaan. Heillä oli
mainiot ratsut ja hyvät aseet, joten he olivat valmiit kaikkien
mahdollisuuksien varalta eivätkä huolehtineet niiden seurauksista.
Eikä sillä hetkellä näyttänyt olevan lainkaan aihetta huolestumiseen.
Aavikko oli tyhjä niin kauaksi kuin silmä kantoi.
Se oli karu paikka, jota karavaanit karttoivat ja jossa liikkuvien
paimentolaistenkin jälkiä oli vain vähän ja nekin vanhoja, sillä
seutu oli vedetöntä ja vähäisiä kuivuneita kasvullisuustupsuja oli
niukalti ja harvassa eikä niissä näkynyt merkkiäkään uusista vesoista,
jotka muutamien viikkojen kuluttua itsepintaisesti tunkeutuisivat
esille paahtuneesta maaperästä. Lakeana ja yksitoikkoisena ei tämä
alue tarjonnut edullisia kohtia, suojapaikkoja, joissa vihamies olisi
saattanut väijyä piilossa, vaikka kumpujen väliset mutkittelevat notkot
muodostivat luonnon muovaamia satimia, joissa kokonainen armeija olisi
voinut lymytä. Mutta jos kolme ratsastajaamme ajatteli väijytystä, ei
se ajatus näyttänyt heitä häiritsevän.
Määräpaikkaansa lähestyessään he pikemminkin kiristivät vauhtiansa,
ja heidän ratsunsa — kookkaita, joustavia, nopeiksi ja kestäviksi
kehitettyjä eläimiä — suorittivat uljaasti niiltä vaaditut
ponnistukset. Peräkkäin ne kiitivät aavikolla, laukaten ikäänkuin
väsymättöminä.
Ja arabialaiset istuivat satulassa kuten kentaurit ja ratsastivat
suurenmoisesti. He istuivat liikkumattomina burnusien hulmutessa
laajoina, pullottavina poimuina heidän ympärillänsä, pitivät pyssyjänsä
poikittain polvillansa ja näyttivät yhtä uupumattomilta ja kestäviltä
kuin sitkeät ratsunsa.
Pettävässä ilmassa näyttivät kummut korkeammilta ja kaukaisemmilta kuin
ne todellisuudessa olivat, mutta joka hetki niiden etäisyys lyheni ja
niiden koko pieneni.
Vielä loppupinnistys, jonka kestäessä molemmat palvelijat ehättivät
johtajansa rinnalle, ja he saapuivat ensimmäiselle ulkonevalle
kallionkielekkeelle. Hevoset pysähtyivät äkkiä, vinhasti syöksyttyänsä,
ratsastajien päiden yläpuolelle jyrkkänä ja rosoisena kohoavan
kallioseinämän juurelle.
Johtaja laskeutui ratsailta ja jätettyään hevosensa toisen
seuralaisensa huostaan seisoi muutamia minuutteja paikallansa,
katsellen hievahtamatta siihen suuntaan, josta he olivat tulleet. Hän
oli näköjään noin kaksikymmenvuotias, kookas ja hoikkavartaloinen,
mutta hänen leveät hartiansa osoittivat hänen vielä vankkenevan,
ja hän esiintyi ylimielisesti. Hänen kauniit kasvonsa, laihat ja
auringonpaahteen rusketuttamat, olivat sileiksi ajellut, joten
voimakas, itsepäinen leuka ja suoraviivainen, hieman julmapiirteinen
suu näkyivät. Tuuheat,, mustat, syvien ryppyjen lähekkäin vetämät
kulmakarvat varjostivat tummansinisiä silmiä, jotka sillä hetkellä
olivat ajatuksien sumentamat.
Hänen kasvoillensa lehahteli monenlaisia ilmeitä, kun hän katseli
aavikolle. Hän ei nähtävästi tähyillyt mitään silminnähtävää, vaan
näytti pikemminkin olevan vaipunut sielulliseen taisteluun, jossa
epäily ja epävarmuus lopulta väistyivät, ja hän muuttui jyrkän
päättäväisen näköiseksi.
Hän kohautti hiukan olkapäitään, ikäänkuin karkoittaen vastenmielisen
muiston mielestänsä, heilautti burnusiansa taaksepäin, pyörähti
kantapäällänsä ympäri ja meni palvelijoittensa luokse, jotka olivat
seisoneet lähekkäin, keskustellen hiljaa keskenänsä ja silmäillen häntä
tarkkaavasti.
Toinen heistä oli samoin kuin johtaja pitkä ja hoikka, toinen taas
lyhytkasvuinen ja tanakampitekoinen, mutta kasvonpiirteiden ja ilmeiden
selvä yhdennäköisyys osoitti heidät veljeksiksi.
Hänen tullessansa he vetäytyivät erilleen, ja lyhempi, joka
näytti vanhemmalta, tarjosi hänelle taateleja satulannupistansa
irroittamastaan repusta. Mutta nuori mies hylkäsi tarjouksen,
heittäytyi hietikolle, sijoittui mukavaan asentoon, nojaten selkäänsä
kiveen, otti silkkisen _ganduransa_. taskusta kultaisen kotelon ja
sytytti savukkeen.
Hän poltteli lähes puoli tuntia virkkamatta mitään, ja hänen
kumppaninsa varoivat visusti häiritsemästä häntä. Mutta heidän
katseensa siirtyivät harvoin pois hänen kasvoistansa, ja he olivat
ilmeisesti rauhattomia, minkä he kumpikin ilmaisivat omalla tavallaan
— vanhempi istui liikkumattomana otsa rypyssä kuten aikaisemmin
hänen isännällänsä oli ollut, kun taas hänen veljensä liikahteli
levottomasti, leikitellen kasaamallansa pienellä kiviläjällä ja
vilkuillen yhtenään yläpuolella kohoaville kallioille ikäänkuin olisi
odottanut, että heidän yksinäisyyttänsä häirittäisiin.
Vihdoin nuori päällikkö nousi pystyyn ja teki merkin, että ratsu oli
tuotava hänen luoksensa. Mutta leikkisä nauru, joka hänen antaessaan
määräystä oli väikkynyt hänen huulillaan, häipyi, kun hän näki miesten
palaavan, taluttaen myöskin omia hevosiansa.
Hän viittasi jyrkän torjuvasti.
»Niitä ei tarvita. Minä lähden yksin», sanoi hän käskevästi, tarttuen
ratsunsa suitsiin ja sujuttaen jalkaansa vanhemman veljeksen pitämään
jalustimeen.
»Sinun on varrottava minua täällä, Ramadan — niinhän sovittiin. Ja
sinun myöskin, S'rir», lisäsi hän kiivaasti olkansa ylitse nuoremmalle
veljekselle, joka oli jo puolitiessä satulaan.
Hänen sanojansa seurasi vastalausemyrsky, kiihkeitä väitöksiä, nöyristä
pyynnöistä aina avoimen kapinallisiin lauseihin saakka. Mutta eivät
rukoukset eivätkä järkisyyt kyenneet horjuttamaan päällikön päätöstä.
Nyt hän oli satulassa, pystyen vain vaivoin hillitsemään maltitonta
ratsuansa, ja tuijotti kiihtyneisiin, viittoileviin seuralaisiinsa
silminnähtävästi harmistuneena. Hänen suuttumuksensa äityi nopeasti,
kunnes hän menetti malttinsa ja kivahti äkäisesti:
»Suu kiinni! Kuka meistä määrää — minäkö vai tekö? Etkö kuullut, onko
minun sanottava se toistamiseen? _Minä lähden yksin_.» Ramadanin käsi,
joka vielä piteli jalustinta, puristui nyrkkiin.
»Myöskin me tahtoisimme tulla», intti hän.
»Minkä tähden?»
Miehen silmät värähtivät, mutta itsepäisesti hän pysyi paikallansa.
»Täällä ei ole turvallista», jupisi hän vastahakoisesti, ikäänkuin
sanat olisi väkisin puristettu hänen huuliltansa.
Hetkisen säihkyivät päällikön silmät pahaenteisesti. Sitten hänen
suuttumuksensa haihtui poikamaiseen naurunpurskahdukseen yhtä äkkiä
kuin kesäinen myrsky menee ohitse. »Turvallista — voi sinua, arkaa
tyttöä!» pilkkasi hän. »Milloin olet alkanut ajatella turvallisuutta,
Ramadan?»
»Sinun turvallisuuttasi, herra, en omaani», tokaisi Ramadan kiivaasti.
»Minun tai sinun, se on samantekevää — ja joka tapauksessa hupsuutta.
Niinpä niin, Ramadan, tämä riittää. Minä menen yksin. Odota sinä,
kunnes palaan!»
»Entä jollet palaakaan?»
Päällikön terävä, lapionmuotoinen jalustin kosketti hänen hevosensa
kylkeä, saaden ratsun kavahtamaan miltei pystyyn takajaloillensa,
joten arabialaisen oli pakko hellittää otteensa. »Jollen palaa», huusi
päällikkö, nauraen huimasti, »niin etsi minua taivaasta tai helvetistä
— sillä varmasti tunkeudut kumpaankin paikkaan minua etsimään.» Ja
heilautettuansa kättään hän katosi tomu- ja hiekkapyörteeseen.
Veljekset katselivat hänen jälkeensä, kunnes kallionulkonema piilotti
hänet näkyvistä. Sitten he kääntyivät toisiinsa päin, ja vanhempi
kiroili hartaasti nuoremman hymyillessä arvoituksellisesti.
»Jos hänelle sattuu jotakin pahaa — mitähän mylord silloin tekee?»
puhkesi Ramadan äkkiä tuskittelemaan.
S'ririn hymy muuttui ilottomaksi virnistykseksi, ja hän teki perin
kuvaavan liikkeen.
»Sano pikemminkin: miten meidän käy!» vastasi hän merkitsevästi. Mutta
seuraavalla hetkellä hän kohautti olkapäitään joko vilpittömän tai
teennäisen välinpitämättömänä ja vilkaisi aurinkoon.
»Kolme tuntia hän viime yönä käski meidän nyt odottaa», huomautti hän
tyynesti. »Olkoon niin! Varromme kolme tuntia, ja jollei hän palaa
siinä ajassa, niin sitten, veli, todennäköisesti näemme joko taivaan
tai helvetin. Mutta siihen saakka minä nukun.» Ja naurahtaen hän veti
burnusinsa huupan päänsä ympärille ja sykertyi hietikolle, jättäen
vähemmän filosofisen veljensä yksin tuskittelemaan vastuunalaisuutta,
jonka hän oli vuosikausien aikana kantanut keveästi, mutta joka viime
aikoina oli alkanut uhata hänen mielenrauhaansa.
Mutta kaukana kallionulkoneman takana, joka salasi mustalla hevosella
ratsastavan miehen hänen huolestuneitten seuralaistensa näkyvistä,
kiiti hän aavikolla, eikä hänen kasvoillansa ollut minkäänlaisia huolen
merkkejä. Unohtaen palvelijoittensa itsepintaisuuden ja oman sisunsa
pikaisen purkauksen hän nuoruutensa, voimiensa ja häntä odottavan
nautinnon tunnossa ratsasti huimaa vauhtia toiselle kallionulkonemalle,
joka samoin kuin hänen jälkeensä jäänyt kieleke pistäytyi hietikkoon
parin, kolmen kilometrin päässä.
Näiden kahden kalliohaaran välissä oli luonnon muovaama, laajan
hevosenkengän muotoinen amfiteatteri, jota kolmelta suunnalta
saartoivat kaartuvat kunnaat, kun taas neljäs sivu avautui lakealle
aavikolle. Aamuauringon punertamana kohosi mahtava, säröinen
kalliomöhkäle jyrkästi tasangosta, kuvastuen selvästi pilvetöntä,
kirkkaan sinistä taivasta vasten ja luoden pitkiä, tummia varjoja
hietikolle, joka tuulen pieksämänä värähteli sen juurella.
Se oli verrattoman suurenmoinen ja kiehtova paikka. Mutta rientävä
ratsastaja ei nähnyt maiseman villiä kauneutta. Vilkaisemattakaan
sivuillensa hän ratsasti arabialaisten tavalliseen hillittömään tapaan
suoraan päämääräänsä kohti. Nauttien harvinaisesta vapaudestaan —
sillä harvoin hän saattoi tai edes halusikaan erota saattueesta, joka
poikavuosilta alkaen oli seurannut hänen kintereillänsä — hän ratsasti
kasvot punehtuneina ja tummat silmät palavasti säihkyen.
Ja ratsastaessansa hän lauloi raikkaalla, nuorekkaalla
baritoniäänellään valittavaa rakkauslaulua, jonka jokainen rakastunut
kaikkialla berberiläisvaltioissa tuntee. »Itke, itke, sydän
runneltu», hän hyräili kaihoisasti maanmiestensä tapaan herttaisen
välinpitämättömänä siitä, etteivät ne sanat hevillä sopineet
sellaisesta miehestä, joka ei suinkaan ollut hylätty, vaan päinvastoin
riensi rakastettunsa luokse niin vinhasti kuin hevosenkaviot jaksoivat
häntä kiidättää.
Mutta pian hänen synnynnäinen, luontainen varovaisuutensa otti vallan
käsiinsä, ja laulu lakkasi hänen lähestyessänsä ratsastusretkensä
päämääränä olevaa kallionulkonemaa.
Jossakin noiden sokkeloisten kunnaiden keskellä odotti häntä tyttö
— hänen haaveilunsa hento, ujo neito. Mutta täällä hän oli oudossa,
vieraassa maassa, ja muukalaisena hänen oli liikuttava varovasti.
Sillä kukapa tiesi, kenen muiden korvat paitsi tytön kuuntelivat hänen
tuloansa.
Hillittyänsä ratsunsa kävelemään hän kiersi teräväkärkisen kielekkeen
ympäri ja pysytellen likellä sen laitaa ratsasti sen suuntaisesti
alastomalle kallioseinämälle, joka oli kunnaiden eteläliepeellä.
Se kohosi jyrkkänä ja näköjään tiettömänä; sen ylitse pääsi ainoastaan
aikoja sitten kuivuneen, muinaisen joen uurtaman, ahtaan rotkon kautta.
Pienen solan suu tuli kallion sisältä vinottain, ja sen edessä oli
ylhäältä irtautuneita kivimöhkäleitä, joten sen löytäminen oli vaikea,
mutta mies oli käynyt täällä jo kerran ennenkin eikä tällä kertaa
epäröinyt.
Ja myöskin isolla, mustalla hevosella oli muistoja, sillä kun
sen isäntä laskeutui ratsailta ja koetti taluttaa sitä synkkään,
mutkaiseen solaan, tenäsi se vastaan, korskuen ja vapisten pelosta.
Vasta pitkällisen ja jäykän rimpuilun jälestä se alistui etenemään,
vilkuillen hurjistuneena puolelta toiselle, silkinhieno karva hiestä
märkänä, ja seurasi hermostuneesti syöksähdellen isäntäänsä, joka
mairitteli ja hoputteli sitä arabialaiseksi harvinaisen kärsivällisenä.
Korkeiden kallioiden saartamina he kompuroivat kivisellä maaperällä,
noudattaen kuivuneen joen sokkeloisia käänteitä, kunnes heidän eteensä
äkillisen mutkan takaa avautui vähäinen umpilaakso, joka oli piilossa
kumpujen keskellä. Sitä ympäröivät kallioseinämät olivat loivemmat,
ja myöhemmin päivällä tunkeutuisivat auringonsäteet lämmittämään
kitukasvuisia pensaita, joita kasvoi niukasti kivien välissä
takertuneina sitkeästi elämään.
Heidän poistuttuansa peloittavasta rotkosta hevosen hermot
rauhoittuivat, ja se seisoi levollisena päällikön tyynnyttäessä sitä
sekä äänellään että kädellään sekä sitoessa sen tamariskipensaaseen,
minkä jälkeen hän vielä kerran hyväiltyänsä ratsua erojaisiksi poistui
sen luota.
Mentyänsä pitkin, joustavin askelin pienen alanteen ylitse alkoi
nuori mies kiivetä vastaisella puolella kohoavalle kummulle. Tie
oli vaivaloinen, kalliorinne oli liukas, ja irtonainen maa petti
yhtenään hänen jalkansa alla. Mutta ketteränä kuin kissa ja mainiossa
ruumiillisessa kunnossa hän kapusi pysähtymättä ja sallimatta paksun
burnusinsa laskoksien ja ratsastussaappaittensa säikyttää itseänsä.
Vain kerran hän seisahtui sijoittaaksensa mukavampaan asentoon
isotekoisen revolverin, joka oli piilotettuna hänen uumenillensa
kiedottuun hopealla kirjailtuun, mustaan silkkivyöhönsä. Ja tutun
aseen kosketus johti hänen mieleensä kumpujen toisella laidalla
häntä vartovat miehet. Häntä hymyilytti, kun hän muisteli, kuinka
vastahakoisesti he olivat suostuneet jäämään jälelle ja kuinka
silminnähtävän levottomia he olivat olleet eilen hänen kertoessansa
heille suunnitelmistaan.
Hän keikautti päätänsä maltittomasti. Heidän ei sopinut kysellä hänen
tulojansa ja menojansa eikä vastustaa hänen toiveitansa, mietti hän
ylpeännäköisen ylähuulensa värähtäessä halveksivasti. Ennen he eivät
olleet kertaakaan vastustaneet häntä. He olivat olleet hänen alttiita
auttajiansa ja yllyttäjiänsä hänen miehuusikänsä alkuajalle ominaisissa
lukuisissa poikamaisissa kujeissa ja hurjissa kepposissa. Ja nyt tämä
uusi kanta! Mutta sitä olisi aikaa ajatella sitten, kun hän palaisi
heidän seuraansa. Toistaiseksi hän tyytyi miettimään ainoastaan käsillä
olevaa hauskempaa asiaa.
Pysytellen jyrkällä rinteellä kiemurtelevan vanhan polun eniten
syöpyneillä kohdilla hän vihdoin saapui kunnaan laelle, jossa oli pieni
tasanko, ja pysähtyi vähäksi ajaksi tähystämään tutkivasti ympärillensä.
Hänen vasemmalla puolellansa vietti jyrkkä rinne kapeaan rotkoon, jonka
toisella puolen kohosi säröinen kallioharjanne toisensa jälkeen.
Hän kääntyi oikealle silmäilemään kaukana alapuolellansa leviävää
aavikkoa. Muutamalla askeleella hän pääsi loivalle vierulle, joka
mutkitteli sekavasti isojen, rapautuneiden kivilohkareiden välitse,
päättyen vihdoin rotkoon. Tämä vei pohjoista kohti ja sitä sekä
eteläistä solaa myöten, jonka kautta hän oli tullut, päästiin
kukkuloille.
Hän oli odottanut tapaavansa tytön ylängöllä, mutta pienellä tasangolla
ei näkynyt elon merkkiä.
Taaskin hän pudisti kärsimättömästi päätänsä ja hänen pikainen
luontonsa leimahti. Kuinka paljoa kauemmaksi tyttö kuvitteli hänen
menevän saamansa kaksimielisen sanoman johdosta? Hän oli ratsastanut
rajusti yön; pitäisikö hänen kuluttaa koko päivä vaanimassa tyttöä,
jonka hän oli suvainnut huomata? Otsa kiukkuisesti rypistettynä hän
empi, ja hänen mieltänsä raastoivat halu jatkaa matkaa ja ylpeys, joka
vaati häntä kääntymään takaisin.
Sitten hän hymyili hieman tuikeasti. Tytön rankaiseminen kolahtaisi
häneen itseensä, ja kun hän kerran oli tullut niin pitkälle, ei häntä
suinkaan haluttanut palata näkemättä tyttöä.
Heilautettuansa burnusinsa liepeet taaksepäin saadakseen kätensä
vapaiksi hän lähti astelemaan rinnettä alaspäin käsi vyöhön piilotetun
revolverin nupilla.
Ylängöltä poistuttua oli polulla liikkuminen kuin sokkosillaoloa,
sillä joka puolelta häntä saartavat isot kivijärkäleet jättivät tiestä
näkyviin vain muutamia metrejä. Aistit herkkinä ja valppaina hän kaarsi
jokaisen möhkäleen ympäri nopeasti ja meluttomasti, laskeutuen yhä
alemmaksi vierua myöten, kunnes hän äkkiä kuuli ääntä ja seisahtui
kuuntelemaan tarkkaavasti.
Ääni oli hiljainen ja särähtelevä ja kuului kivien seasta jostakin
hänen oikealta puoleltansa.
Hän poikkesi tieltä ja eteni sitä kohti. Varovasti käveltyänsä kivien
välitse hän saapui vähäiselle, puolipyöreälle aukeamalle, joka oli
kahden korkean kallioseinämän välissä. Hänen vastassansa oli kallioissa
laaja halkeama, josta näkyi esteettömästi aavikolle kuten rappeutuneen
rakennuksen särkyneestä ikkunasta.
Ja tämän luonnonluoman tirkistysaukon vieressä istui tyttö — hentoinen
olento, joka näytti parhaiksi sivuuttaneen lapsuusikänsä.
Hänen yllänsä oli musta lyhyt hame ja kirjailtu pusero; uumenille oli
kiedottu vyö, päässä oli somasti kallellaan kultakirjauksinen lakki, ja
hän huojui verkalleen edestakaisin, pidellen huulillansa _guesboa_.
Vielä hän ei ollut huomannut miehen tuloa, ja koko hänen huomionsa oli
kiintynyt koppaan, joka oli maassa hänen edessään ja jonka levällänsä
olevasta suusta pisti näkyviin kookkaan, mustan käärmeen litteä,
kapea pää. Kiemurrellen ja huojuen otus lumottuna heilutteli päätänsä
kummallisen, haaveellisen sävelen tahdissa, jota sen emäntä houkutteli
pienestä arabialaisesta huilusta.
Kenties minuutin ajan nuori mies tarkkaili matelijan velttoja liikkeitä
ja nuorekkaan soittajan joustavaa vartaloa.
Sitten hän lausui:
»_Salamalik_!»
Ja hänen syvä-ääninen tervehdyksensä ikäänkuin mursi lumouksen.
Äkäisesti sihahtaen käärme vikkelästi solahti kopan reunalta ja
katosi kivien väliin, kun taas tyttö ponnahti pystyyn hopeisten
rannerenkaittensa kilistessä ja katsoi häntä silmät levällänsä ja
läähättäen.
Hänen ryhtinsä muistutti pakoa mielivää villiotusta, ja hän näytti
olevan miehen tulosta puolittain iloissaan, puolittain peloissaan.
Ja kun tulija meni hänen luoksensa, kääntyi hän toisaalle, tehden
vähäisen, uhkamielisen liikkeen.
»Sinä myöhästyit», jupisi hän moittivasti.
»Mutta koska kuitenkin olen tullut, niin väliäkö sillä?» vastasi
toinen kevyesti. Tytön tervehdys ei silti ollut sellainen kuin hän oli
odottanut, ja hänen intohimoinen luontonsa kiihtyi.
»Minkä tähden olet täällä?» kysyi hän jyrkän käskevästi. »Pyysin sinua
odottamaan minua ylängöllä aamun koittaessa.»
Osoittaen enemmän naisellista sisäistä näkemystä kuin hänen
ikävuosiensa nojalla olisi saattanut luulla, tyttö nieli sen
totuudenmukaisen vastauksen, että hän aamun sarastaessa oli peloissansa
värjötellyt kummun laella, jota sikäläinen taikauskoinen väestö piti
dshinnien ja afriittien tyyssijana, ja että kauhu oli karkoittanut
hänet kallioiden lempeään turvaan.
Hän ravisti päätänsä, vetäytyen vähän kauemmaksi miehestä.
»Täällä on turvallisempaa», kuiskasi hän väristen. Mutta nyt hän jo
vilkaisi toista kaihoisasti.
Ja nuorukainen, joka katseli häntä nuorekkaan röyhkeytensä
kuumentamana, havaitsi hänen vaivihkaisen, kunnioituksen ja vetoomuksen
sekaisen katseensa, ja hänen ilmeensä pehmenivät, samalla kun häntä
värähdytti uusi, outo tunne, joka muistutti vihlovaa ruumiillista
tuskaa.
Hänen hoikat, ruskettuneet kätensä sujahtivat eteenpäin tarttumaan
tytön olkapäihin. Nyt hän ensimmäisen kerran kosketti tyttöä, ja hänen
sydämensä sykki rajusti, kun hänen sormiensa ote tiukkeni.
Huohottaen hän sitten huudahti: »Jasmin, Jasmin!» ja tempaisi tytön
syliinsä.
Vaikka hän olikin nuori, oli hän jo useita kertoja ennenkin leikitellyt
rakkaudella. Tänä aamuna hän oli arvellut leikkiä sillä jälleen,
mutta kohtalo oli tehnyt hänelle kepposen. Sillä nyt tytön läheinen
kosketus herätti hänet tuntemaan, että hänen sydämessään oli virinnyt
syvällisempi ja väkevämpi tunne kuin hän oli milloinkaan kokenut.
Polttavan katseensa ahmiessa tyttöä hän painoi häntä yhä tiukemmin
rintaansa vasten, mutta se ajatus, joka yöllä oli kannustanut häntä
kiitämään suinpäin, alkoi yht'äkkiä tuntua tuiki mahdottomalta. Hän
ei ymmärtänyt itseänsä eikä koettanutkaan käsittää häntä pidättävää
tunnetta. Hän tajusi vain, että hänet oli äkkiä vallannut itse-inho,
että vaisto pakotti häntä säästämään, vaikka hän ei ollut koskaan ennen
säästänyt. Ja käydessänsä sisällistä taisteluansa hän tunsi rintaansa
vasten puristetun tytön värisevän, tunsi syleilyssään toisen hennon,
pienen vartalon jäykkänä ja taipumattomana ja näki hänen suurten
rukoilevien silmiensä pelokkaan ilmeen.
Hirvittävästi pinnistäen tahtoansa hän torjui himot luotansa.
»Mitä sinä pelkäät, oi vapiseva pienokainen?» mutisi hän. »Onko lempeni
niin ilkeä, että tekisin sinulle pahaa? Kuules, onko se niin hirvittävä
— tämä suukkoni?» Ja äkkiä hän taivutti kookasta vartaloansa, painaen
suunsa tytön ylöspäin käännetyille punaisille huulille.
Se oli epäarabialainen hyväily, eikä hän osannut etukäteen arvata
kiihkeätä huudahdusta, joka kirposi tytön suusta, eikä sitä seuraavaa
melkein hysteeristä kyyneltulvaa.
»Sinä sieluni sielu, loukkasinko sinua?» pahoitteli hän.
Mutta vähään aikaan ei toinen kyennyt vastaamaan. Taipuen vihdoinkin
miehen syleilyyn hän takertui kiinni päällikköön, painoi kasvonsa
hänen burnusiinsa ja itki ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut
pakahtumaisillaan. Ja nuorukainen oli ymmällä eikä kyennyt sitä
tajuamaan, vaan vartosi äänettömänä, että hän selittäisi. Vihdoin tyttö
kohotti päätänsä ja katsahti häneen arasti. »Suo anteeksi, herra!»
kuiskasi hän, ja häneltä pääsi pitkä, nyyhkytyksen sekainen huokaisu.
»Et sinä minua loukannut. Se johtui vain siitä, että kauan, hyvin kauan
sitten — minua suudeltiin sillä tavoin — kun minä olin lapsi — ja
onnellinen.»
Mies tuijotti häneen otsa kummastuksen rypyissä. »Suudeltiin — kuka
suuteli?» tiedusti hän sävyssään äskeinen käskevä häive.
Mutta tyttö pudisti päätänsä ikäänkuin ei olisi osannut tai tahtonut
selittää sitä hänelle. »Se on minulta unohtunut», vastasi hän
vältellen, ja hänen katseensa karttoi toisen silmäystä. Ja kun
miehen hetkellinen uteliaisuus häipyi, ei hän enää pitänyt kiinni
puheenaiheesta, joka selvästikään ei ollut yhteydessä heidän nykyisten
suhteittensa kanssa. Pelkät lapselliset muistot eivät antaneet aihetta
mustasukkaisuuteen.
Käsi kädessä he kiipesivät luonnon muovaamalle katseluaukolle ja
istuutuivat leveälle kalliokielekkeelle, josta näkyi aavikolle.
Pitkään aikaan ei mies virkkanut mitään. Leuka nojattuna kämmeneen ja
kyynärpää polven varassa hän katseli tyttöä tarkasti ikäänkuin olisi
nähnyt hänet vasta ensi kerran. Ja luontaisen kärsivälliseen tapaansa
tyttö kesti hänen tarkastelunsa, istui äänettömänä hänen vierellänsä,
pienet hennot kädet kierrettyinä koukkuun nostettujen polvien
ympärille, ja odotti, että toinen suvaitsisi aloittaa puhelun.
Ne kasvot, joita mies katseli, olivat hyvin kauniit, omituisen
tunteikkaat ja hienostuneet. Yönmusta, tuuhea tukka varjosti
säännöllisiä, sieviä piirteitä — lyhyttä, hienomuotoista nenää, pientä
suuta ja ujostelevia, ilmeikkäitä, ruskeita silmiä, jotka olivat niitä
siimestävien, kaartuvien, sysimustien ripsien veroiset.
Ja tytön kasvoista miehen arvosteleva katse lipui pitkin hänen hentoa
vartaloansa, kunnes tyttö hänen tulisen tuijotuksensa tähden liikahti
rauhattomasti poskillansa poltteinen puna.
Pieni, ruskea käsi ojentui hiljaa miestä kohti. »Miellytänkö sinua?»
rohkeni tyttö epävarmasti kysyä.
Hymyillen puolittain ilkamoivasti, puolittain hellästi mies veti
häntä puoleensa, kunnes hänen päänsä lepäsi miehen rinnalla. »Et sinä
niin kovin huono ole», myönsi viimemainittu kiusoittelevasti. Mutta
hänen tummien silmiensä hohde tyydytti tyttöä, ja hän oli vähän aikaa
hiljaa, leikitellen hienon burnusin kultapunoksisella tupsulla ja
kuunnellen vieno hymy huulillansa miehen perin värikästä kuvausta öisen
ratsastusretken vaaroista. Mutta hänen tarkkaavaisuutensa oli vain
pinnallista, ja hänen ajatuksensa ilmeisestikin harhailivat muualla,
sillä vihdoin hän keskeytti miehen kertomuksen, katsellen häntä ujon
tutkivasti.
»Kuka sinä olet, herra? Et ole koskaan puhunut siitä minulle. En tiedä
edes nimeäsi.»
Miehen huulet kaartuivat hymyntapaiseen.
»Olen sellainen mies, joka rakastaa sinua. Eikö siinä ole kylliksi, oi
sinä uteliaisuuden tytär?»
Mutta säikähtämättä välttelevää vastausta tyttö tiukkasi: »Ilmaise
minulle nimesi!»
Hymy häipyi nuoren miehen kasvoilta, ja ne kovettuivat jonkun verran.
»Minkä tähden? Mitä merkitsee sinulle nimeni?» virkkoi hän venytellen.
»Onko mielestäsi mitätön seikka, jos ihmisen nimi kulkee suusta
suuhun ja sitä kuiskaillaan talonkatoilla, kunnes kuiske saapuu
markkinapaikalle ja kaikki alkavat hokea: 'se ja se on mennyt tästä
ohitse'?»
»Mikä markkinapaikka täällä on?» tokaisi tyttö, viitaten lakealle
aavikolle. »Enkä minä — enkä minä kuiskaile talonkatoilla», lisäsi hän,
muuttuen äkkiä ylvään arvokkaaksi. »Itseäni varten, yksinomaan itseäni
varten haluaisin tietää nimesi, oi sinä outo rakastaja.» Ja kun mies
yhä empi, kietoi tyttö kätensä hänen kaulaansa ja veti hänen päätään
puoleensa, samalla kun hänen loistavat silmänsä hehkuivat kaihoisesti
ja hänen rusohuulensa suipistuivat. »Sano se minulle!» jupisi hän
hiljaa.
Muutamaan minuuttiin mies ei vastannut. Tummat kulmakarvat syvissä
rypyissä, suu tiukasti puristettuna hän tuijotti tyttöön melkein
äkäisesti ikäänkuin koettaen saada selville, mitä hänen kiihkeiden
pyyntöjensä takana piili. Sitten hän naurahti hieman; sysäsi tytön
kauemmaksi ja viritti savukkeen, edelleenkin tarkkaillen toista
pyörteisten savutuprahdusten takaa.
»Minua nimitetään — Ahmediksi», virkkoi hän vihdoin.
Tyttö hätkähti, ja lievästi pelokas ilme lehahti hänen kasvoillensa.
»Ahmediksi», kertasi hän verkkaisesti. »Olen kuullut sennimisestä
mahtavasta herrasta, joka asustaa eteläisten vuorten tuolla puolen —
ben Hassanin heimon hallitsijasta. Oletko sinä hänen sukulaisensa?»
Ällistyneenä nuori mies loi häneen tutkivan katseen, verhoten
sen velttojen, puolittain suljettujen silmäluomien taakse, ja
hymyili sitten laiskasti. »Kukapa tietää», vastasi hän kohauttaen
huolettomasti olkapäitänsä, poltteli sitten jonkun aikaa savukettansa
äänettömänä ja lisäsi sen jälkeen: »Minkätähden sitä kysyt? Mitä olet
kuullut Ahmed ben Hassanista?» Hän lausui tiedustuksensa näennäisen
välinpitämättömästi kumartuen eteenpäin ja sinkauttaen harmaan
tuhkakiemuran hätääntyneenä rientävän haaskakuoriaisen eteen.
Tyttöä puistatti ja hän painautui likemmäksi miestä pilkistäen
hermostuneena hänen olkansa ylitse ikäänkuin peläten näkymättömiä
kuuntelijoita.
»Hän kuuluu olevan pahahenki», supatti hän arasti, ja hänen levällään
olevista silmistänsä kuvastui pelkoa. »Hän ei muka ole oikea,
naisesta syntynyt arabialainen, vaan afriitti, jonka yliluonnollista
voimaa ja valtaa kaikki pelkäävät, joka hallitsee heimoansa taika-
ja lumoustempuilla ja ratsastaa vinhemmin kuin myrskytuuli ja jonka
silmät säihkyvät kuin taivaan tulivasamat. Ja hän on kuolematon, sillä
moni on koettanut surmata hänet, mutta onnistumatta. Sen olen kuullut
enkä uskalla kertoa sinulle enempää, ettei —» Hän katkaisi lauseensa
äkkiä ja vetäytyi taaksepäin, vapisten taikauskoisen pelon vallassa ja
koettaen lukea toisen ajatuksia hänen tutkimattomista kasvoistansa.
»Oletko _Varma_, ettet ole hänen sukuansa?» huohotti hän arkaillen.
Hiljaa naurahtaen mies sieppasi hänet syliinsä ja piti häntä kiinni.
»Entä jos olisin — rakastaisitko minua vähemmän?»
Minuutin murto-osan tyttö empi, väristen toisen syleilyssä. Sitten
hänen rinnastansa pusertui voimakas nyyhkytys.
»En — en!» huudahti hän ja takertui kiinni mieheen. »Olepa haltia tai
ihminen, rakastan sinua — enkä ole milloinkaan ennen rakastanut!» Hänen
pieni lakkinsa oli pudonnut päästä, ja hänen tummien hiustensa tuoksu
vaikutti hienon huumausaineen tavoin, kun mies voitonriemuisena ja
hänen kauneudestaan nauttien kallistui hänen puoleensa.
»Jasmin, armaani, riemuni kukka — onko ainoakaan neito koskaan ollut
noin ihana!» Puhe oli melkein tyyten vaimennut, ja vetäytyneinä hieman
erilleen he istuivat, katsellen toisiansa silmiin, vaipuneina onnensa
hurmioon.
Mutta koko kiihkeän, myrskyisen armastelunsa ajan nuorukainen oli
pitänyt huulensa kurissa näyttämättä lainkaan kiirehtivän luomaan valoa
hänen olemustansa verhoavaan salaperäiseen hämärään.
Ja ikäänkuin tyytyväisenä pelkästään siihen tietoon, että mies rakasti
häntä, ei tyttö enää yrittänytkään tunkeutua hänen salaisuuksiinsa.
He istuivat niin hiljaa, että vilkkaat, tirskuvat linnut eivät
välittäneet mitään heistä ja läheiselle kivilohkareelle juoksi vihreä
sisilisko pelottomasti heitä tarkkailemaan.
Auringon lämmittävät säteet eivät muistuttaneet heille ajan kulusta, ja
huomaamatta vierivät pitkät hetket hitaasti heidän ohitsensa. Mies oli
unohtanut palvelijansa, unohtanut, kuinka vaaralliset nämä ryövärien
tyyssijoinansa pitämät kunnaat olivat, unohtanut kaiken muun paitsi
tyttöä, joka oli polvillaan hänen jalkojensa juuressa hennot kädet
ristissä helmassaan. Mietteihinsä vaipuneena hän ei kuullut mitään
muuta kuin tytön äänen hiljaisen, pehmeän soinnun, hänen palavat
silmänsä näkivät ainoastansa tytön ihmeellisen, kiehtovan kauneuden.
Ja lopulta juuri tyttö, joka istui kasvot häneltä piilossa olevalle
puolelle päin, näki jotakin ja päästi hiljaisen, tukahdutetun
kirkaisun, ja hän ponnahti pystyyn, samalla kun kuula naksahti kallion
kupeeseen, johon hänen päänsä oli sekuntia aikaisemmin nojannut. Hän
kiskaisi revolverin vyöstään, työnsi tytön taaksensa ja pyörähti
hätyyttäjiä vastaan.
Mutta hänen kääntyessänsä leimahti polttava liekki hänen otsalleen, hän
horjahti, ja hänen laukauksensa meni harhaan.
Hän näki lyhyen vilahduksen kolmesta kookkaasta, valkopukuisesta
olennosta, sitten sokaisi hänet kasvoille valahtanut veri, ja hän
hoippui askeleen eteenpäin ja suistui päistikkaa kallionkielekkeeltä.
Putous oli kolmen metrin korkuinen, ja alas tullessaan hän kolautti
oikean olkapäänsä terävän, järkkymättömän kivijärkäleen särmään. Se oli
joko murtunut tai nyrjähtänyt, siitä hän oli varma, ja hammasta purren
hän koetti kierittäytyä toiselle kyljelleen, hapuillen vasemmalla
kädellänsä asetta, joka oli pudonnut hänen alleen. Huumaantuneena
tärähdyksestä ja tuskaisena kivusta hän oli noussut polvillensa,
kun hänen päähänsä tärähtänyt ankara isku kellisti hänet jälleen
kasvoilleen. Hänen korvissansa humisi kuin meren pauhu, ja hänestä
tuntui, että hän putosi vinhaa vauhtia yhä syvemmälle pimeään kuiluun.
Ellottavasta tajuttomuudesta hän ponnisteli takaisin elämään, aluksi
tuntien vain päätänsä repivän tuskan ja kiduttavan kiusallisen janon.
Puolittain tietoisen vaaranvaiston kannustamana hän koetti liikkua,
mutta ensimmäisen yrityksen jälkeen hän retkahti takaisin, hänen
päätänsä pyörrytti, ja hänen ruumiinsa kylpi hiessä.
Vähän aikaa hän virui hiljaa, silmät ummessa, koettaen päästä jälleen
itsensä herraksi, hajoittaa sakean usvan, joka tuntui laskeutuneen
hänen aivoillensa. Hän ei lainkaan muistanut, mitä oli tapahtunut, jopa
hänen entinen elämänsäkin oli pimeyttä, josta selvästi ja kirkkaasti
pilkotti vain yksi asia.
Hän muisti nimensä. Hän oli Ahmed ben Hassan — ja joku oli sanonut
hänen isäänsä pahaksihengeksi. Mutta se oli typerää pilaa. Sillä jos se
olisi totta, niin miten olisi 'pikku äiti' — jonka hän varmasti tiesi
enkeliksi — olisi ikinä voinut mennä naimisiin hänen kanssansa? Mutta
sittenkin: kuka oli 'pikku äiti' — ja kuka totisesti oli Ahmed ben
Hassan?
Ajatteleminen oli tuskallista, mutta vaivaloisesti hän pohti sekavia
kysymyksiä, joihin hänen huumautuneet aivonsa eivät suostuneet
vastaamaan, kunnes miettiminen vihdoin kävi mahdottomaksi ja hänet
valtasi avuton raivo, minkä jälkeen hän jäi virumaan nääntyneenä ja
mutisten epäselvästi.
Sitten heräsi pelko — todellinen lamauttava kauhuntunne; hän pelkäsi
itseänsä, pelkäsi häntä verhoavaa mielenpimeyttä. Tukahdutetusti
parahtaen hän meni uudelleen tajuttomaksi.
Tunnin tai parin kuluttua hän heräsi jälleen, tällä kertaa täysin
tajuissansa.
Koko hänen ruumistansa kolotti, hänen suutansa poltti jano, ja hänen
ensimmäinen ajatuksensa koski vettä. Mutta pieni huone, jossa hän
huomasi olevansa, oli ihan alaston. Ja jos siellä olisikin ollut vettä,
tunsi hän, ettei hän olisi mitenkään päässyt sitä juomaan, sillä hänen
kätensä ja jalkansa olivat sidotut, häntä vaivasi vahingoittunut
olkapää, joten hän oli tyyten avuton ja liikuntakyvytön.
Hänen kasvonsa olivat kankeat ja tahmeat otsassa olevasta ammottavasta
haavasta vuotaneesta verestä, ja kun hän nuolaistessaan kuivia
huuliansa tunsi sen suolaisen maun, johti se elävästi hänen mieleensä
varhaisen aamun tapaukset.
Häneltä puristui syvä ähkäisy, ja muutamia minuutteja hän rimpuili
epätoivoisesti, kuoleman jäytäessä sydäntä, turhaan koettaen
vapautua häntä kahlehtivista siteistä. Mutta ne oli solmittu liian
perinpohjaisesti, ja oivaltaen hyödyttömästi hukkaavansa voimiensa
rippeitä hän pian lakkasi rehkimästä ja jäi virumaan hiljaa kasvojensa
nytkähdellessä suonenvedontapaisesti. Hän ei ajatellut itseänsä.
Omaa kohtaloansa hän saattoi odottaa stoalaisen välinpitämättömästi,
mikä osittain oli peritty luonteenpiirre, osittain elinaikaisen
harjoituksen tulos. Jäikö hän eloon vai kuoliko hän, se oli sillä
hetkellä merkityksetön seikka — häneen itseensä nähden. Tyttö se oli
vallannut hänen ajatuksensa. Tytön tähden hän tuskaili. Millaiseen
vaaraan hän oli ajattelemattomassa tuhmuudessansa syössyt Jasminin?
Kuinka epätoivoisessa pinteessä saattoi tyttö olla tälläkin hetkellä
hänen viruessansa sidottuna kuin peto kykenemättä rientämään avuksi?
Jasmin, Jasmin — hänen riemunsa hento neito! Pitikö jonkun toisen
käden, karkeamman ja raaemman kuin hänen, poimia ja runnella tämä hento
kukka, jota hän oli arvellut helliä rakkautensa tarhassa? Mikä kolmasti
kirottu tomppeli hän olikaan ollut!
Juuri hänen tähtensä oli Jasmin uhitellut noiden pahamaineisten
kunnaiden vaaroja. Hänen oma kopea röyhkeytensä oli kannustanut häntä
ratsastamaan yksin kohtauspaikalle, halveksivasti hyläten luotaan
saattajansa, joiden valppaus olisi torjunut tämän niin äkillisesti ja
traagillisesti yllättäneen onnettomuuden.
Jasmin oli luottanut häneen, ja sekä miehenä että rakastajana hän
oli perinpohjaisesti pettänyt tämän luottamuksen. Tyttö oli uskonut
hänen suojelevan itseänsä, ja sokean varmassa itserakkaudessaan hän
oli lyönyt laimin häneen lapsuudesta saakka juurrutetun varovaisuuden
vähäisimmätkin alkeet. Itseensäluottavana hän oli antautunut
tunteittensa leikkikaluksi, ja ajatellen ainoastaan rakkauttansa hän
oli joutunut satimeen kuin reiässään pujahteleva rotta.
Minkälaiset olivat sen seuraukset Jasminille?
Hänet valtasi rusentava häpeä ja katumus, ja murhaava pelko sai hänet
taaskin rajusti kiskomaan kahleitansa, kunnes verta alkoi jälleen
tulvia hänen otsassansa olevasta haavasta ja hän retkahti takaisin
puolittain istuvasta asennosta, johon hän oli ponnistautunut. Hän
kiemurteli sielunhädässään, samalla kun hänen rääkätyt aivonsa
loihtivat esille tuhansia kuvia, tuhansia hirveitä mahdollisuuksia,
jotka saattoivat hänet mielipuolisuuden partaalle.
»Jasmin», kuiski hän vavahtelevin huulin, »pieni armaani — Jasmin!»
Muutamia tunteja aikaisemmin tyttö oli hänestä ollut pelkästään
ohimenevän huvin väline, uusi hauskuus, josta hän nauttisi, kunnes
mielenkiinto laimenisi — mutta nyt hän ei voinut ajatella elämää ilman
Jasminia.
Sattuma oli viskannut tämän vaeltavan maurilaisen käärmeenlumoojan
tyttären hänen tiellensä hänen ollessansa matkalla kaukana oman
alueensa pohjoispuolella. Ollessansa muutamana iltana leiriytyneenä
vähäisen kylän ulkoliepeille hän oli viettänyt joutohetken pienessä
huonosti valaistussa kahvilapahasessa, juoden inhoittavaa kahvia ja
tarkkaillen huvittelua, joka yhtä poikkeusta lukuunottamatta oli
hänestä tuiki ikävystyttävää. Käärmeenlumoojan esitykset olivat
harvinaisuudellansa viehättäneet häntä. Itse maurilainen, tuikea,
äänetön jättiläinen mieheksi, jolla oli raa'at ja pahaenteiset
kasvot, ei ollut herättänyt hänessä muuta kuin inhoa. Mutta tyttö oli
uudenlaatuinen ja tehosi hänen harhailevaan makuunsa.
Vaikka hän olikin hunnuton ja kuului sangen vähän kunnioitettuun
ihmisluokkaan, ei hän silti suinkaan ollut niin julkean
tungettelevainen kuin hänen kaltaisensa tavallisesti ovat. Päin vastoin
hän käyttäytyi kainosti ja luontaisen arvokkaasti, mikä oli kummallisen
ristiriitaista hänen asunsa ja ammattinsa kanssa.
Vähääkään välittämättä häneen suunnatuista uteliaista katseista hän
oli suorittanut osansa esityksestä omituisen eristäytyvästI katsellen
miltei ilmeettömästi suoraan eteensä, ikäänkuin hänen ajatuksensa
olisivat olleet kaukana. Eikä hän myöhemmin ollut liittynyt kahvilan
vieraiden seuraan, vaan vetäytynyt lähelle soittajia syrjäiseen
nurkkaukseen, jossa hän oli istunut yksin, leikkien olkapäillänsä
vieläkin kiemurtelevalla isolla, mustalla käärmeellä.
Ja Ahmedin tarkkaillessa tyttöä oli hänen mielenkiintonsa voimistunut.
Pahamaineisen pikku kahvilan kehnossa ilmakehässä hän oli näyttänyt
erilliseltä olennolta, ja nuorukainen oli ihmetellen ihaillut hänen
olemuksensa hienoutta, hänen hentoa raikkauttaan ja hänen lapsekkaiden
piirteittensä puhtautta.
Innostuneena hän oli seuraavana päivänä koettanut etsiä tyttöä
käsiinsä, mutta saanut tietää hänen isänsä seurassa poistuneen kylästä
jo varhaisina aamuhetkinä.
Tämä vastoinkäyminen viritti ilmiliekkiin hänen harrastuksensa, joka
muutoin olisi saattanut sammua yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin.
Ajattelematta mitään muuta kuin ohimenevän mieltymyksensä tyydyttämistä
hän oli seurannut tytön jälessä pohjoiseen, ja satunnaiset tapaamiset
olivat kehittyneet salaisiksi kohtauksiksi, kunnes tänään oli tullut
loppu.
Kuka oli yllättänyt heidät, ryöstänyt tytön ja ottanut hänet vangiksi,
sitä hän ei mitenkään osannut arvata. Juuri näillä seuduilla vilisi
rosvojoukkoja, ja mikä hyvänsä niistä olisi pitänyt häntä hyvänä
saaliina, jota kannatti säilyttää panttivankina.
Hänen asemansa häpeällisyys — aseman, jonka syynä oli yksinomaan hänen
oma huolettomuutensa — vihloi kipeästi hänen mieltänsä. Mutta se ajatus
kalpeni mitättömäksi sen rusentavan tosiseikan rinnalla, että hän oli
voimaton auttamaan sitä olentoa, jonka henki nyt oli hänestä paljoa
kalliimpi kuin hänen omansa.
Alituinen muisteleminen kidutti häntä. Aika-ajoin hän meni puolittain
tiedottomaksi ja saattoi aina vähäksi ajaksi unohtaa häntä kalvavan
sielullisen tuskan. Mutta nuori elämä sykki hänessä voimakkaana,
ja lepohetket olivat lyhytaikaisia. Hätkähtäen hän aina heräsi ja
jäi virumaan väristen kuin ansaan joutunut eläin hurjan katseensa
lakkaamatta harhaillessa ympäri huonetta, etsien jotakin, mitä hyvänsä,
mikä saattaisi auttaa häntä pelastumaan.
Mutta likaisessa pikku huoneessa ei ollut minkäänlaista kalustoa, ei
edes ainoakaan naula pistänyt esille tahrautuneista tiiliseinistä.
Sinne oli kasautunut vuosikausien saastaa, ja se näytti kauan olleen
asumattomana.
Hämärää valoa tihkui ahtaasta ristikko-ikkunasta, joka oli seinässä
joitakuita kymmeniä sentimetrejä hänen päänsä yläpuolella, ja hän
saattoi paikaltansa erottaa matalan oven, josta huoneeseen päästiin. Se
oli kyhätty vankoista tukeista ja varustettu paksuilla rautakiskoilla,
joten sen vankkuus sellaisenaan kävi hänestä vastustamattoman
Lumoavaksi. Se veti puoleensa hänen huomiotaan, kunnes hän ei voinut
katsella mitään muuta, vaan tähysti sitä, niin että silmiä kivisti
ja hän huomasi koneellisesti laskevansa sen kolkkoa pintaa peittäviä
naulankantoja. Avautuisiko se milloinkaan?
Väsyttävien tuntien verkallensa vieriessä kävivät pyörtymiskohtaukset
tiheämmiksi ja pitemmiksi, ja erään sellaisen aikana tuli hänen
yksinäisyyteensä kaivattu keskeytys. Hän ei kuullut oven avaamista.
Hänet herätti tajuihinsa raaka potku hänen kivistävään olkapäähänsä.
Purren hampaitansa tukahduttaakseen huuliltansa melkein luiskahtaneen
ähkäisyn, hän hätkähti ja alkoi tuijottaa vangitsijoihinsa hurjan
uhmaavasti. Ja hänen nähdessänsä heidät alkoi hänen sydämensä äkkiä
sykkiä rajusti. Sillä vierellänsä seisovista kolmesta miehestä hän
tunsi yhden, ja juuri hänet hän oli kaikkein viimeiseksi odottanut
näkevänsä. Ja pahaenteisen näköinen maurilainen hymyili häijysti
vastatessaan hänen tuijotukseensa silmillä, jotka olivat kylmät ja
julmat kuin hänen kesyttämiensä inhoittavien matelijain. Mutta molemmat
oudot puhkesivat ensiksi puhumaan ja ahdistivat häntä kysymyksillä,
jotka hän huumaantuneena ja sekavana ollen vain puolittain käsitti.
Vaikka heillä oli arabialaisten pukimet ja he puhuivat arabiankieltä
sujuvasti, oli heidän äänessänsä kalsea kurkkusointu ja heidän
yleisessä ulkoasussansa jotakin, mikä pani hänet epäilemään heidän
kansallisuuttaan. Vaalea-ihoiset ja vaaleatukkaiset arabialaiset eivät
olleet harvinaisia, mutta näiden kaltaisia hän ei ollut koskaan ennen
nähnyt. Heidän käytöksensä oli röyhkeätä ja puhetapansa komentavaa, ja
he tuntuivat koettavan puristaa häneltä jonkunlaista tunnustusta. Hän
ei ollut tottunut saamaan osaksensa korskeata kohtelua eikä rehentelyä,
ja hänen pikainen luontonsa alkoi kuohua hänen kuunnellessansa, kun
häneltä tiedusteltiin hänen nimeänsä ja heimoansa ja udeltiin, millä
asioilla hän liikkui näillä seuduin ja kuinka paljon ratsastajia hänen
muassaan oli ollut, samalla kun hänelle syydettiin syytöksiä, joita hän
ei ymmärtänyt ja joissa usein käytettiin sanaa »urkkija».
Jos maurilainen olisi ollut yksin, olisi hän jossakin määrin saattanut
käsittää, minkä tähden hänen kimppuunsa oli karattu. Mutta kolmikosta
näytti maurilaisen mielenkiinto olevan laimein. Molemmat muukalaiset
näyttivät pitävän asiata tärkeämpänä.
Keitä ja mitä miehiä he olivat riistääkseen hänen vapautensa ja
ollakseen mukana loukkauksessa, josta, sen hän vannoi, he saisivat
kalliisti maksaa — jos hän jäisi henkiin?
Raivoissansa, mutta pakottautuen äänettömäksi, hän tarkasti heitä juron
välinpitämättömästi.
He olivat molemmat raskastekoisia, mutta näköjänsä voimakaslihaksisia
ja vankkoja, ja toinen näytti olevan keski-ikäinen, toinen taas noin
kolmikymmenvuotias.
Ja kuta enemmän hän katseli, sitä pahemmin ymmälle hän meni. Miesten
rehentelevästä esiintymisestä huolimatta hän vaistosi heidän
käytöksensä pohjalla piilevän levottomuuden. Ja vaikka he toimivatkin
yhdessä, eivät he tuntuneet olevan aivan yksimielisiä keskenänsä, sillä
he keskeyttivät kuulustelunsa usein ja väittelivät kiivaasti hänelle
oudolla kielellä.
Ja erään tällaisen väittelyn aikana liikkui maurilainen ensimmäisen
kerran.
Maltittomasti kiroten hän kiskaisi vyöstänsä puukon ja kumartui
vikkelästi vangin puoleen. »Tapetaan — ja sitten on asia selvä»,
ärähti hän käsi kohotettuna iskemään. Mutta toiset heittäytyivät hänen
kimppuunsa ja vetivät hänet takaisin.
»Ei, ennenkuin hän puhuu!» kivahti vanhempi mies, tehden käskevän
liikkeen. »Enkö sanonut sinulle sitä jo tänä aamuna, sinä kuumapää? Hän
elää siihen saakka, kunnes saamme selville, kuinka paljon hän tietää.»
Ja väsyttävä kysely alkoi uudelleen.
Mutta haavoittunut kykeni tuskin ymmärtämään mitään.
Hänen päänsä kävi joka hetki yhä sumeammaksi; jännittäessään itseänsä
hän heikkeni yhä enemmän, joten hänen todellisuudentajuntansa himmeni
nopeasti. Koko kohtaus tuntui hänestä kamalalta painajaiselta. Nyt
kysymysten väliin siroitettiin kauheita uhkauksia, ja uusi raaka potku
pakotti hänet vihdoin puhumaan. »En tiedä mitään — ratsastelen omaksi
huvikseni», mutisi hän, itsepäisen ylpeästi pysyen siinä päätöksessä,
ettei ilmaisisi itseään. Ahmed ben Hassanin pojan ei sopinut myöntyä ja
vedota mahtavan isänsä nimeen selviytyäksensä pinteestä, johon hänen
oma houkkiomaisuutensa oli hänet saattanut.
Ja Allahin armosta koko juttu koskikin ainoastansa häntä. Koska hänen
vangitsijansa oli juuri maurilainen, täytyi Jasminin olla turvassa.
Helpotuksesta huoahtaen hän antoi itsepingoituksen laueta, ja hän
oli vaipumaisillansa tajuttomaksi yhä lisääntyvästä heikkoudesta,
kun toisen muukalaisen tyly ääni pakotti hänen harhailevat aistinsa
todellisuuteen.
»Tuokaa tyttö — ehkä hänellä on vielä jotakin puhumista.»
Vanki virui jäykkänä, ja hänen silmiinsä tuli kauhuinen ilme, kun hänen
mieleensä välähti hirveä epäluulo. Hän näki maurilaisen ravistavan
päätänsä ja kuuli hänen happamesti äristen inttävän vastaan.
»Ei; hän on esittänyt osansa. Hän on kertonut kaikki tietonsa. Hänenkin
seurassansa oli mies umpisuinen.»
Kun sitten karvas totuus syöpyi hänen mieleensä, ei hän jaksanut
hillitä huuliltansa puristuvaa valitusta.
»Jasmin», ähkyi hän, »Jasmin!»
»Niin, Jasmin — Jasmin», pilkkasi maurilainen ja sylkäisi hänen
päällensä. »Luulitko hänen rakastavan sinua — oi hupsu, jolla ei ollut
älyä pitää, mitä olit anastanut! Olet nähnyt Jasminin viimeisen kerran.
Hän on tehnyt, mitä hänen oli määrä tehdä — eikä hän ole sinua varten,
sinä aavikonkoira!» Äkkiä hänen äänensä aleni hiljaa sihiseväksi
kuiskutukseksi, KUN hän kumartui alemmaksi, ja hänen laihat, vapisevat
sormensa väikkyivät kuin tavattoman isot nälkäisen petolinnun kynnet
vangin verentahrimien, kolhittujen kasvojen kohdalla. »Tahdotko elää»,
uhkaili hän, »tahdotko enää koskaan sulkea naista syliisi? Silloin puhu
— jotta en tee sinusta niin kammottavaa ja inhoittavaa otusta, että
eläimetkin kääntyvät säikähtyneinä poispäin sinusta!» Hän pysähtyi
ikäänkuin antaakseen uhkauksensa tunkeutua toisen tajuntaan, samalla
kun hänen piirteensä vääntyivät hirvittävän nautinnon virnistykseen.
Sitten hän hitaasti ja huolitellusti selitti niiden pirullisten
keinojen yksityiskohtia, joilla hän mieli kiristää haluamansa tiedot.
Ja häntä kuunnellessaan sheikin poika ensi kerran eläissänsä tunsi
ruumiillista pelkoa, kylmää, hyytävää pelkoa, joka tuntui muuttavan
veren hänen suonissansa jääksi. Hän tajusi jollakin tavoin pistäneensä
kaulansa silmukkaan, josta oli mahdoton päästä irti, jollakin tavoin
sotkeutuneensa tapahtumaketjuun, joka oli salaperäinen ja jota hän
ei ollenkaan kyennyt käsittämään, mutta joka uhkasi koko hänen
olemassaoloansa. Hän oli nähnyt kaikkien kolmen miehen kasvoista
selvästi kuvastuvan epäilyksen, kun hän oli vakuuttanut, ettei hän
tiennyt mitään sellaista kuin he arvelivat, oli kuullut ilkkuvan
pilkkanaurun, jolla hänen sanojansa oli tervehditty, ja tiesi, että
hänen oli hyödytöntä enää inttää — tiesi myöskin, ettei kidutuslupaus
ollut tyhjä uhkaus, vaan että se varmasti toteutettaisiin, jollei
ihme häntä pelastaisi. Sillä mies, jonka kanssa hän oli tekemisissä,
oli maurilainen eikä arabialainen, ja hän tunsi jonkun verran maurien
menettelytapoja. Hänen otsallensa kihosi isoja hikikarpaloita, kun hän
kävi odottamaan, mitä tuleman piti, ja vain rukoili voimia kestääksensä
kidutuksen, kuten hänen isänsä pojan tuli.
Kunpa he vain tappaisivat hänet! Kuolema oli parempi kuin rääkkäys ja
typistely. Ja oliko elämä sitten niin kovin kallisarvoinen hänelle,
joka sinä päivänä oli menettänyt rakkautensa, luottamuksensa ja toivon,
johon hän oli pannut koko sydämensä?
Hän sysäsi sen ajatuksen syrjään, kokosi kaikki voimansa ja terästäytyi
kestämään koetusta, jonka välttäminen nyt näytti mahdottomalta.
Mutta hän sai tervetulleen huoahdusajan odottamattomalta taholta.
Muukalaiset, jotka olivat vähäksi aikaa vetäytyneet loitommalle,
astuivat nyt esiin, ja nuorempi nähtävästi vaati jotakin, jota toinen
ei hyväksynyt. Sillä katkaisten kumppaninsa kaunopuheisen esityksen
lyhyeen, tehden saman jyrkän käskevän liikkeen kuin aikaisemminkin, hän
kääntyi käärmeenlumoojaan ja taputti häntä hilpeästi olalle.
»Alkaa olla myöhäistä, hyvä ystävä», virkkoi hän tyynnyttävästä,
»ja kuten tiedät, on meillä vielä tekemistä tänä iltana. Nyt ei ole
aikaa tähän — hauskuuteen. Nukkukoon hän mielessänsä se, mitä hänelle
lupasit, ja ehkäpä hän huomenna suostuu puhumaan pelastaakseen
nahkansa.» Samalla hän naurahti huvitettuna ja silmäili hetkisen vankia
tylyn välinpitämättömän näköisenä. Sitten hänen sävynsä muuttui.
»Liikkeelle, mies!» komensi hän äänessänsä käskevä sointu. »Myöskin
huomenna on päivä.»
Vastahakoisesti maurilainen nousi pystyyn kasvot lyijynharmaina ilkeän
aikeensa raukeamisen tähden, ja hänen kätensä vavahtelivat ikäänkuin
eivät olisi hevillä taipuneet luopumaan saaliistansa. »Se päivä saattaa
koittaa liian myöhään», tokaisi hän kiukkuisesti murahtaen ja potkaisi
rajusti kantapäällään vangin vatsaa vasten.
Tuskasta kiemurrellen sheikin poika saavutti kestämiskykynsä rajan.
»Allah — sinut — tuhotkoon!» ähkyi hän ja pyörtyi.
Tullessaan tajuihinsa hän oli yksin, ja pieni huone oli pimeä. Ja
hänestä olivat yksinäisyys ja pimeys armollisia. Nyt hänen ei enää
tarvinnut säilyttää stoalaisen välinpitämätöntä näköä, mihin hän oli
aikaisemmin pakottautunut. Yksin ollen hän sai antautua sielullisen
tuskan valtaan, joka sillä hetkellä oli niellyt kaikki ajatukset
ruumiillisista kärsimyksistä, häntä ympäröivästä salaperäisyydestä ja
vieläkin uhkaavasta vaarasta.
Jasmin, jota hän oli rakastanut — rakastanut sillä tavoin, ettei hän,
siitä hän oli varma, enää ikinä rakastaisi ketään siten — Jasmin, jota
hän oli sen rakkauden tähden säästänyt, Jasmin oli hänet pettänyt!
Häneltä pääsi katkera parahdus, hänen sielunsa painui tomuun, ja hän
kiemurteli tuskissansa, joita hän ei tuntunut jaksavan kestää.
Heikkona verenvuodosta ja ruuanpuutteesta sekä tytön petoksen
kiduttamana hän antautui täydelleen tunteittensa valtaan, kääntyi
seinään päin ja itki kuin lapsi. Koko hänen ruumistansa puistattivat
ankarasti repivät nyyhkytykset, joita pidättämään hänellä ei ollut
voimaa... Heikkouden hetki oli mennyt ohitse. Ruumiillisesti ja
sielullisesti lopen uupuneena, mutta vihdoinkin itsensä herrana hän
virui hiljaa, tuijottaen pimeyteen laajoin, värähtämättömin silmin,
samalla kun suuri rakkaus hitaasti muuttui vieläkin kiihkeämmäksi
vihaksi.
Kaksitoista tuntia sitten hän oli oppinut tuntemaan, mitä suuri rakkaus
merkitsi. Ja sillä hetkellä hän oli kypsynyt mieheksi, ja hänet
oli vallannut uusi ymmärtämys, uusi hellyys, jollaista hänen raju
luonteensa ei koskaan ennen ollut tuntenut.
Mutta rakkauden oli tappanut petoksen kauhu ja sen mukana olivat
myöskin usko ja luottamus tuhoutuneet. Hänen kestämänsä hirveä kokemus
oli särkenyt hänen haaveensa ja katkeroittanut hänen mielensä, ja
hänessä heränneet uusi hellyys ja uusi ritarillisuus olivat hävinneet
ikäänkuin niitä ei olisi ikinä ollutkaan.
Vain hänen alkuvoimainen hurjuutensa oli jäänyt jälelle, kannustaen
häntä siihen ainoaan tehtävään, joka tuntui olevan mahdollinen.
Hänen nuoret kasvonsa kovettuivat ja hänen suunsa ympäristön julmat
piirteet syvenivät, kun hänen ajatuksensa kääntyivät kostoon, jonka hän
valmistaisi — jos saisi elää. Ja kautta Allahin, hän _eläisi_, eläisi
kiristääksensä täyden maksun niiltä, jotka olivat häntä loukanneet.
Kuten hän kärsi, pitäisi heidänkin kärsiä. Ja Jasminin myös! Ei hänen
sukupuolensa eikä rakkauden muisto pelastaisi häntä. Rakkauden? Hän
virnisti itsellensä katkeran pilkallisesti. Häneen nähden oli rakkaus
mennyttä! Ikinä hän ei enää säästäisi ainoatakaan naista kestääksensä
sitten samaa vimmastuttavaa nöyryytystä, jonka rääkkäämänä hän nyt
kiemurteli.
Kuinka hupsu ja typerä hän olikaan ollut! Hänet oli peijannut tyttö,
joka oli tehnyt, mitä hänen oli määrä tehdä, joka oli esittänyt osansa
yhtä varmasti kuin täysin kehittynyt näyttelijätär.
Alusta alkaen oli tyttö häntä pettänyt. Luottaen harvinaisen kiehtovan
olemuksensa vetovoimaan hän oli punonut suunnitelmansa viimeistellyn
taitavasti, houkutellen häntä teennäisellä siveydellänsä, näytellen
hänelle valheellista ujoa arkailun naamiota, kunnes vihdoin oli
vähitellen näyttänyt taipuvan hänen hartaisiin pyyntöihinsä ja lopuksi
pannut vaaraan juuri saman siveyden, josta hän oli kerskaillut — sillä
hänen oli täytynyt tietää, mitä Ahmedin mielessä oli, tullessansa sinä
aamuna häntä kohtaamaan. Hän ei ollut voinut arvata toisen säästävän
häntä. Varmistuaksensa voitostaan hän oli alistunut siihenkin vaaraan.
Ja minkälaisen kudoksen valheita hänen lapsekkaat huulensa olivatkaan
lausuilleet!
Leväten hänen sylissänsä ja vastaten hänen suuteloihinsa oli tyttö
kutonut satoja haaveellisia juttuja pidättääkseen häntä luonansa,
kunnes hänen rikoskumppaninsa saapuisivat.
Hän muisti, kuinka hellittämättä tyttö oli kysellyt hänestä, muisti
kymmeniä puolittain unohtuneita tapahtumia, jotka nyt olivat omiansa
todistamaan tytön petollisuutta. Ja koko ajan oli tyttö nauranut
hänelle, halveksinut hänen nuorekasta intoaan ja hänen sokeata
hupsuuttaan!
Kiukku ja loukattu ylpeys taistelivat keskenänsä hänen tyhjentäessänsä
katkeruuden maljan pohjasakkaa myöten. Sadatellen itseänsä ja tyttöä
hän kiskoi aatoksensa uusille urille.
Tyttö oli ollut pelkkä välikappale — entä päämiehet, sen satimen
virittäjät, johon hän oli niin helposti tarttunut? Mikä oli hänen
vangitsemisensa todellinen syy? Hän tiesi tunkeutuneensa pahamaineiseen
seutuun, jossa laittomuus rehoitti hallituksen sitä estämättä, sillä
viranomaisilla ei ollut keinoja väkisin toteuttaa arvovaltaansa,
joka toistaiseksi oli vain nimellinen. Hän tiesi myöskin, että
useiden kuukausien aikana oli liikkunut huhuja heimojen keskuudessa
vallitsevasta tyytymättömyydestä. Mutta mitä se häntä liikutti?
Hän ei ollut koskaan sekaantunut heimojen keskinäisiin riitoihin.
Harrastaen ainoastaan omaa nautintoansa ja omia huvejansa hän ei ollut
edes vaivannut päätään isänsä rautavaltikalla ohjaaman voimakkaan
heimon hallitusasioilla. Miten hän niin ollen oli voinut sotkeutua
salaperäisiin vehkeisiin? Miten hän sitä aprikoikin, hän ei kyennyt
keksimään vastausta siihen kysymykseen.
Eikähän hänen vangitsemisensa syy ollutkaan sillä hetkellä niin tärkeä
kuin tarve selviytyä asemasta, johon hän huomasi joutuneensa.
Mutta miten hän olisi voinut pelastua, sidottu ja avuton kun oli?
Tiukalle kiristettyjen nuorien turruttamina olivat hänen kätensä ja
jalkansa aikoja sitten käyneet ihan tunnottomiksi, ja hän virui kuin
pölkky kykenemättä hievahtamaankaan.
Ja kun hän ei ollut saanut ruokaa neljäänkolmatta tuntiin ja oli
mielipuolena janosta, niin kuinkahan kauan kestäisi, ennenkuin hän
vaipuisi tyyten tajuttomaksi? Jo nyt hänen oli vaikea keskittää
ajatuksiansa.
Hänen aivoissaan risteili tähän hetkeen ihan kuulumattomia seikkoja
ja irrallisia, tyyten haaveellisia kuvitelmia. Ajoittain tuntui siltä
kuin hän ei olisikaan ollut yksin — varjomaisia olentoja näytti
leijailevan hänen läheisyydessänsä ja kuiskailevan himmeästä hämystä
kaikuvia ääniä; se oli sekavasti liikkuvien hourekuvien vilkettä. Ja
tuontuostakin hän säpsähti, jupisten kirouksen, kylmän hien kihotessa
yli hänen koko ruumiinsa, kun hän taaskin näki maurilaisen pahanilkiset
kasvot kumartuneina puoleensa ja kuuli jälleen pahaenteiset uhkaukset
yhtä selvästi kuin olisi ne lausuttu.
Ja joka kerta kun se näky uusiintui, sadatteli hän itseänsä raukaksi,
koettaen hillitä häntä kiusaavia, harhailevia mielikuvia. Hän pakotti
ajatuksensa suuntautumaan nykyisyyteen. Kuinka kauan hän oli virunut
pienessä majassa? Kuinka pitkä aika olisi aamuun?
Hänen päänsä kohdalla olevasta ikkunasta tunkeutuva leveä kuutamoviiru
ilmaisi hänelle, että aika kului, että ennenkuin monta tuntia kuluisi,
olisi hänen todellisesti uhmailtava sitä, mitä hän mielikuvituksessansa
pelkäsi.
Hammasta purren hän työnsi sen ajatuksen luotansa. Kävisipä hyvin tai
huonosti, hän oli Allahin käsissä — eikä aamu ollut vielä tullut!
Antautuen vihdoinkin ruumiillisen nääntymyksensä valtaan hän ei
koettanutkaan vastustaa hiipivää unisuutta, vaan loikoi rauhallisesti,
tarkkaillen, kuinka varjot huoneessa kuutamon kirkastuessa kävivät
tummemmiksi.
Hän oli vaipumaisillaan uneen, kun täydellisestä hiljaisuudesta kuuluva
ääni äkkiä herätti hänet valppaaksi.
Aluksi hän kuunteli leväperäisesti, mutta sitten hänen mielenkiintonsa
lisääntyi. Oli myöhäistä lepakkojen äännellä — omituista, ettei hän
ollut kuullut niiden ääntä aikaisemmin.
Se oli mitätön ääni kiinnittääksensä hänen huomiotaan, mutta hänen
kuunnellessansa korvat herkkinä kulki väristys hänen ruumiinsa lävitse,
ja hänen sydämensä alkoi sykkiä tukehduttavasti, Sillä nämä lepakot
olivat erikoisen itsepintaisia, ja niiden heikko kirahtelu aaltoili
yksitoikkoisen säännöllisesti. Melkein tietämättänsä hän alkoi laskea
hiljaisten äänien välillä kuluvia sekunteja.
_Viisi — seitsemän. Viisi — seitsemän_. Ramadan ja S'rir, kautta
Allahin, jälleen käyttämässä poikamaista merkkikieltä, Joka vuosia
sitten oli usein houkutellut hänet rientämään kuumeisen kiihtyneenä
teltastansa liittyäkseen johonkin keskiöiseen kepposeen, jonka
arabialaispojat olivat järjestäneet hänen huviksensa. Ramadan ja S'rir
— kuinka hän oli saattanut unohtaa heidät?
Hänen mieleensä tulvahti uusi toivo, ja hänen silmänsä leimusivat, kun
hän ponnisti antaaksensa vastausmerkin. Mutta hänen kielensä oli jäykkä
ja turvonnut, eikä hänen kuivuneilta huuliltaan lähtenyt minkäänlaista
ääntä.
Hänet valtasi eräänlainen vimma, kun hän oivalsi, mitä seurauksia hänen
äänettömyydestänsä saattaisi olla.
Hän oli varma, että hänen palvelijansa olivat lähellä. Pitikö heidän
alttiutensa jäädä palkkiotta? Olivatko he seuranneet hänen jälkiänsä
tänne saakka vain sitä varten, että heidän yrityksensä menisi myttyyn,
koska he eivät saisi vastausta, jota antamaan hän oli voimaton? Pitikö
pelastumismahdollisuuden sittenkin lipua hänen ohitseen?
Jospa hän vain voisi liikahtaa, synnyttää jonkunlaisen äänen, joka
tunkeutuisi paksun tiiliseinän toiselle puolelle!
Mutta kykenemättömänä puhumaan, kykenemättömänä hievahtamaan hän tiesi,
että hänen pelastumistoiveensa kävisivät joka hetki yhä heikommiksi.
Toivo oli muuttumaisillaan epätoivoksi, kun hänen tähyämänsä ikkunan
tasalle äkkiä kohosi tumma hahmo. Minuutit tuntuivat tunneilta hänen
odottaessaan pelosta väristen, tuskin uskaltaen huokua, sillä aikaa
kun ikkunan ruostuneet rautatangot taipuivat ja heltisivät kahden
voimakkaan käden otteesta.
Toinen toisensa jälkeen ne meluttomasti irroitettiin ja siirrettiin
syrjään, ja pientä aukkoa sitten kappale kappaleelta laajennettiin,
kunnes se oli siksi iso, että mies mahtui siitä lävitse.
Varmastikin siellä oli Ramadan: hänen voimansa olivat sananpartena.
Syntyi hetkisen kestävä väliaika, sieluavihloava jännitys, jonka
kestäessä tarkkailijan kuumeisissa aivoissa risteili satoja pelokkaita
aavistuksia, ja sitten tuli Ramadania hoikempi ja ketterämpi olento
jalat edellä aukosta, pudoten lattialle äänettömästi kuin kissa.
Seuraavalla hetkellä kumartui S'rir hänen puoleensa kädessään pitkä
veitsi.
»Taivaaseen tai helvettiin, oi herra», virnaili hän ja katkaisi Ahmedia
kahlehtivat siteet.