Seuraavassa kuussa Cashel Byron, William Paradise ja Robert Mellish
esiintyivät yhdessä syytettyjen penkillä, molemmat ensinmainitut
vastaamassa pääosallisuudesta rahanalaiseen nyrkkitappeluun ja Mellish
syytettynä Paradisen avustajana toimimisesta. Nämä rikkomukset
kuvattiin monisanaisesti pitkässä syytöskirjoituksessa, jonka olisi
pitänyt käsittää myöskin neljäs pidätetyistä. Mutta häntä vastaan
ei suuri valamiehistö ollut todennut löytyvän aiheellista syytöstä.
Vangitut kielsivät syyllisyytensä.
Puolustuksessa huomautettiin, että tappelu, jonka tapahtuminen
myönnettiin, ei ollut rahanalainen kilpaottelu, vaan ilmipuhjennut
seuraus siitä vihamielisyydestä, joka oli vallinnut molempien miesten
välillä siitä saakka kun toinen heistä eräässä julkisessa näytännössä
Islingtonissa oli käynyt toisen kimppuun ja purrut häntä. Tämän
tueksi tuotiin esiin, että Byronilla oli ollut vuokrattuna talo
Wiltstokenissa ja oli hän asunut siinä Mellishin kanssa, joka oli
kutsunut Paradisen viettämään lomapäivää luonaan maalla. Tämä selitti
noiden kolmen miehen olon Wiltstokenissa kysymyksessäolevana päivänä.
Oli syntynyt sanakiistaa Byronin ja Paradisen välillä Islingtonin
jutusta, ja he olivat vihdoin päättäneet ratkaista riidan vanhaan
englantilaiseen tapaan. He olivat siirtyneet avoimelle kentälle
ja otelleet kunniallisesti ja sitkeästi, kunnes poliisi, joka
näennäisyyksien harhaan johtamana oli käsittänyt asian rahanalaiseksi
nyrkkitaisteluksi, keskeytti ottelun.
Rahanalainen nyrkkitaistelu, lausui Cashel Byronin puolustaja, oli
raakaa ajanvietettä, jota laki täysin oikeutetusti pyrki ehkäisemään;
mutta rehellinen tilapäisottelu kahden asestamattoman miehen välillä,
vaikkakin epäilemättä teknillisessä mielessä rauhanrikkomus, ei
ollut koskaan saanut ankaraa kohtelua brittiläisten valamiehistöjen
tai brittiläisten tuomarien puolelta, jotka tiesivät, kuinka
paljon saimme kiittää kansallista ja miehekästä nyrkin, luonnon
ensimmäisen aseen, suvaitsemista siitä, että olimme säilyneet
vapaina italialaisen murhaavasta tikarista, cowboyn revolverista ja
ranskalaisen savate-ottelijan salakavalasta potkusta (Mellish, jonka
mielinähtävyyksiä oli devonshirelais- ja lancashirelais-paini, mutisi
isänmaallisen hyväksymisensä). Esilläoleva tapaus tulisi täysin
hyvitetyksi velvoittamalla vangitut, jotka nyt olivat mitä parhaissa
väleissä, säilyttämään keskinäisen rauhan jonkun kohtuullisen määräajan
kuluessa. Ainoa todistus, joka puhui tätä näkökantaa vastaan, oli
poliisien todistus; ja poliisit olivat luonnollisesti vastahakoiset
myöntämään löytäneensä tuulenpesän. Todistaakseen, että tappelu oli
ollut ennakolta harkittu ja rahanalainen, väittivät he sen tapahtuneen
köysillä ja paaluilla ympäröidyssä aitauksessa. Mutta missä olivat
nuo köydet ja paalut? Niitä ei ole tuotu esiin; ja hän (puolustaja)
ei hyväksynyt syyksi sitä esiintuotua väitettä, että ne oli salaa
kähvelletty pois, mikä oli selvästi mahdotonta, vaan hän otaksui, että
ne olivat olleet olemassa vain pidättämisen suorittaneiden poliisien
kiihtyneessä mielikuvituksessa.
Lisäksi oli väitetty vangittujen olleen nyrkkeilypuvussa. Mutta
ristikuulustelussa oli selvinnyt, että nyrkkeilypuku merkitsi
käytännöllisesti katsoen puvuttomuutta: miehet olivat yksinkertaisesti
riisuutuneet voidakseen liikkua vapaammin. Oli todistettu Paradisen
olleen -- niin, perinnäisessä Paratiisin puvussa (raikuvaa naurua;
Paradise irvistää hämillään), kunnes poliisit lainasivat hevosloimen
hänen verhokseen.
Että poliisit olivat tehneet itsensä syyllisiksi karkeaan liioitteluun,
näkyi siitä, mitä heidän todistuksessaan sanottiin ottelijain
toisilleen tuottamista tavattomista vammoista. Paradisesta erityisesti
oli väitetty, että hänen kasvonsa olivat muodottomiksi ruhjotut.
Valamiehistö näki edessään syytettyjen aitiossa tuon miehen, jonka
kasvot olivat olleet muodottomiksi ruhjotut vain muutama viikko sitten.
Jos se olisi totta, niin mistä oli vanki saanut ne moitteettomat
kasvojenpiirteet, jotka hän nyt, terveyttä ja hyväätuulta uhkuvana,
esitti heidän nähtäväkseen? (Jälleen naurua. Paradise yltäpäältä
punehtuneena). Sanottiin, että nuo kauheat vammat, joiden jäljet olivat
hävinneet niin ihmeellisesti, olivat vanki Byronin aikaansaamat,
nuoren, hempeästi kasvatetun herrasmiehen, joka ilmeisesti oli
voimassa ja karaistuneisuudessa herkulesmaista vastustajaansa
heikompi. Epäilemättä oli Byronin etevyys leikkinyrkkeilyssä
pehmeiksi täytetyillä hansikkailla rohkaissut häntä koettamaan
onneaan todellisessa ottelussa, aivan toisenlaisissa olosuhteissa,
miestä vastaan, jonka jykevien hartioiden ja jämerän kasvojenilmeen
olisi pitänyt vakuuttaa hänelle, että moinen yritys oli suorastaan
toivoton. Onneksi oli poliisi tullut väliin, ennenkuin hän oli joutunut
vakavammin kärsimään ajattelemattomuudestaan. Kuitenkin oli väitetty
hänen suorastaan saattaneen Paradisen häviön puolelle ottelussa --
ruhjoneen muodottomiksi hänen kasvonsa! Tämä oli selkeä esimerkki
poliisien todistuksesta, joka oli kauttaaltaan johdonmukaisesti
uskomaton ja ristiriidassa terveen järjen vaatimusten kanssa.
Oli tarpeetonta tuhlata valamiehistön aikaa selittelemällä sitä
kunniallista käytöstä, jota Byron oli osoittanut ilmoittautumalla ja
antautumalla poliiseille heti kun kuuli heidän etsivän häntä. Sellainen
käyttäytyminen puhui itse puolestaan. Paradise olisi epäilemättä
noudattanut samaa suoraa menettelytapaa, jollei häntä olisi pidätetty
heti paikalla, ja silloinkin ilman vähintäkään vastarinnan yritystä
hänen puoleltaan. Tällainen menettely olisi tuskin tullut laittomien
kilpaottelijain mieleen.
Oli yritetty luoda ennakkoluuloa vanki Byronia vastaan väittämällä,
että hän oli yleisesti tunnettu ammattinyrkkeilijä. Mutta mitään
todistusta siitä ei ole tuotu esiin; ja jos tuo seikka tosiaan olisi
yleisesti tunnetta, ei sen todistaminen olisi ollut vaikeaa. Mikäli
herra Byron oli tullut yleisen huomion esineeksi, johtui se, kuten
hänen ystävänsä loordi Worthington oli tullut lausuneeksi tutkimuksen
ohessa, hänen lähestyvästä avioliitostaan erään arvokkaan ja huomatun
naisen kanssa. Oliko uskottavaa, että korkeita tuttavuuksia omaava,
näin kadehdittavassa asemassa oleva herrasmies antautuisi rahanalaiseen
nyrkkiotteluun, saattaen itsensä alttiiksi häpeän ja ulkonäkönsä
turmeltumisen vaaralle rahasummasta, jolla ei voinut olla mitään
oleellista merkitystä hänelle, taikka kunniasta, joka kaikista hänen
ystävistään näyttäisi tuskin kunniattomuutta paremmalta?
Mitä vankien maineeseen tulee, olivat todistukset kokonaisuudessaan
omansa osoittamaan heidät nuhteettoman kunnokkaiksi ja kunniallisiksi
miehiksi. Paradiseen nähden oli voinut tehdä epäedullisen vaikutuksen
se tosiseikka, että hän oli ammattinyrkkeilijä ja kiivasluontoinen
mies; mutta myöskin oli tullut ilmi, että hän oli eräässä tilaisuudessa
avustanut poliisia, käyttäen siten voimailija-kykyjään lain ja
järjestyksen hyväksi. Hänen kiivasluontoisuutensa taas antoi selityksen
sille riidalle, jota poliisit -- tuntien hänen ammattinsa -- olivat
erehtyneet luulemaan kilpaotteluksi.
Mellish oli voimailijain treenari: siitä johtui, että todistukset hänen
maineestaan olivat pääasiassa peräisin urheilijapiireistä; mutta ne
eivät silti olleet vähemmän luotettavia.
Lyhyesti sanoen, syyte olisi ollut vaikeasti uskottavissa, vaikka
sitä olisivat tukeneet mitä vankimmat todisteet. Mutta kun ei mitään
todisteita ollut -- kun poliisien ei ollut onnistunut tuoda esiin
mitään kilpaottelun välineitä -- kun ei ollut köysiä eikä paaluja,
ei kirjoitettuja sopimuksia, ei panoksia eikä panostenhaltijoita,
ei sekundantteja, paitsi kovaonnista Mellishiä -- jonka suun sulki
laki, joka, oikeuden ilmeisistä eduista huolimatta, kielsi vankia
puhumasta ja puhdistautumasta -- ei sanalla sanoen mitään muuta kuin
niiden poliisikonstaapelien kuvitelmia, jotka kuulustelussa eivät
olleet ainoastaan puhuneet keskenään ristiin, vaan lisäksi osoittaneet
mitä täydellisintä tietämättömyyttä (varsin tunnustusta ansaitsevaa
tietämättömyyttä) kilpanyrkkeilyn laadusta ja olosuhteista, silloin
rohkeni puolustaja vakaumuksella sanoa, että syytösteoria, niin
kekseliäs kuin se olikin ja niin kyvykkäästi kuin se oli tuotukin
esiin, oli ehdottomasti ja täydellisesti kestämätön.
Tämän ja paljon muuta saman arvoista esitti nautinnolla etevä
asianajaja, jonka innostus nousi sitä mukaa kuin hän tunsi totuuden
muuttuvan ja haihtuvan hänen järjestellessään siihen liittyviä
seikkoja. Cashel kuunteli aluksi levottomana. Hän punastui ja näytti
äreältä, kun hänen naimisiinmenoansa mainittiin; mutta kun koko
puolustus kehitettiin julki, joutui hän rajattoman hämmästyksen
valtaan ja tuijotti asianajajaansa ikäänkuin puolittain peläten maan
avautuvan ja nielaisevan noin häikäilemättömän tunnettujen tosiasiain
vääristelijän. Paradise tunsi olevansa jo vapaa: hänen ihailunsa
asianajajaa kohtaan kohosi kerrassaan sankaripalvonnaksi. Tuomari
ja arvokkaammat läsnäolijat kävivät tavattoman vakaviksi, kuten
englantilaiset tekevät silloin kuin heidän siveellinen vastuuntuntonsa
nousee jonkun räikeän petoksen johdosta. Jokainen läsnäolija tiesi,
että poliisit olivat oikeassa; että kilpanyrkkeily oli tapahtunut;
että sitä koskevat vedonlyönnit olivat olleet ilmoitettuina kaikissa
urheilulehdissä jo viikkoja edeltäkäsin; että Cashel oli päivän
peloittavin nyrkkitaistelija; että Paradise ei ollut rohjennut
esittää keskeytetyn ottelun uusimista. Ja he kuuntelivat juhlallisen
hyväksyvinä miestä, joka tiesi kaiken tämän yhtä hyvin kuin hekin,
mutta joka oli kyllin ovela saadakseen sen näyttämään uskomattomalta ja
järjettömältä.
Tuomarin tehtäväksi jäi kumota puolustus tai osoittaa suopeutta
vangeille jättämällä se arvoonsa. Onneksi heille oli hän käsitellyt
hansikkaita itsekin nuoruudessaan ja oli kyllin vanha muistaakseen,
eikä ilman kaipausta, sen ajan, jolloin Cribbin ja Molyneux'n muisto
oli vielä tuore. Hän aloitti yhteenvetonsa lausumalla valamiehistölle,
ettei poliisin ollut onnistunut todistaa ottelua kilpataisteluksi.
Tämän jälkeen suvaitsi urheilija-yleisö puhjeta naurunhohotuksiin
joka kerta kun he jonkun tekosyyn varjolla saattoivat sen tehdä
tulematta ajetuiksi ulos oikeussalista, osoittaen siten lakanneensa
ottamasta oikeudenkäyntiä vakavalta kannalta. Maallikko-yleisö säilytti
totisuutensa viimeiseen asti.
Lopuksi valamiehistö vapautti Mellishin ja langetti Cashelin ja
Paradisen syypäiksi lievään väkivaltaisuuteen. Heidät tuomittiin kahden
päivän vankeuteen ja velvoitettiin 150 punnan vakuudella kumpikin
säilyttämään rauha kahdentoista kuukauden ajan. Vakuudet annettiin;
ja kun vankeuden katsottiin alkaneen oikeudenistuntojen alusta,
päästettiin vangit heti vapaiksi.
"Peijakas vieköön", sanoi Cashel pontevasti poistuessaan oikeustalosta,
"jollemme me ottelisi piirissä tuon rehellisemmin, niin meidät
suljettaisiin pois kilpailusta ensi erässä. Tämä on ensimmäinen kiero
peli, mihin koskaan olen ollut sekaantuneena, ja toivon, että se tulee
olemaan myös viimeinen."