Neiti Carew, jolle kihloissaolon säännötön tila oli vastenmielinen,
viivytteli naimisiinmenoa mahdollisimman vähän. Cashelin hyvää
onnea ei tuo tapahtuma muuttanut. Bingley Byron kuoli kolme viikkoa
häiden jälkeen (jotka olivat kotoiset ja vaatimattomat); ja Cashelin
oli esitettävä vaatimuksensa perintöön, huolimatta lausumastaan
toivomuksesta, että lakimiehet menisivät hiiteen perintöineen ja
antaisivat hänen nauttia kuherruskuukautensa rauhassa. Siirto vei
jonkun verran aikaa. Hänen äitinsä oikullisen vastahakoisuuden vuoksi
tarpeellisten tietojen ilmoittamisessa ja lainkäytön hitauden takia
syntyi hänen ensimmäinen lapsensa jonkun verran aikaisemmin kuin hänen
perintöoikeutensa oli lopullisesti vahvistettu ja Dorsetshiressa olevan
ränstyneen maakartanon ovet avautuivat hänelle. Jutun päättyminen oli
suuri huojennus hänen asianajajilleen, jotka eivät olleet kyenneet
horjuttamaan sitä hänen vakaumustaan, että asia oli täysin selvä, mutta
että erotuomari oli vivutta poikkipuolin. Tällä hän tarkoitti, että
loordikänsleri oli lahjottu pidättämään perintö häneltä.
Hänen avioliittonsa osoittautui onnelliseksi. Toimensa menettämisen
korvaukseksi hän ryhtyi maanviljelykseen ja hävisi siinä kuusituhatta
puntaa; yritti puutarhanhoitoa paremmalla menestyksellä; alkoi puuhata
liikeyrityksissä yhtiöiden johtokuntain jäsenenä cityssä; ja pian sen
jälkeen häntä pyydettiin vanhoillisten parlamenttiehdokkaaksi erääseen
Dorsetshiren vaalipiiriin. Hänet valittiin suurella enemmistöllä;
mutta kun hän äänesti ihan yhtä usein äärimmäisten radikaalien kuin
sen puolueen mukana, joka hänet oli valinnut, vaadittiin häntä pian
luopumaan edustajavaltuuksistaan. Hän kieltäytyi jyrkästi ja jatkoi
samaan tapaan aina seuraaviin yleisvaaleihin asti, joissa hän tuli
valituksi riippumattomana ehdokkaana, kiitos raikuvan äänensä, reippaan
käytöksensä, katsantotapojensa kansanomaisuuden ja vaimonsa suurien
tietojen, joiden jälleenmyyjänä hän esiintyi. Hän piti neitsytpuheensa
parlamentissa ujostelematta heti ensimmäisenä iltana, jolloin istui
siellä. Hän ei tosiaan pelännyt mitään, paitsi murtovarkaita,
suuria koiria, tohtoreita, hammaslääkäreitä ja kadunkulmauksia.
Milloin sanomalehdet kertoivat jonkun näiden aiheuttaman tapaturman,
luki hän sen Lydialle hyvin vakavana ja säilytti sanomalehden
kokonaista kaksi päivää todisteena sille mieliväitteelleen, että
ainoa turvallinen paikka maailmassa oli nyrkkeilypiiri. Koska hän
vastusti useimpia vapaita urheiluja epäinhimillisinä, ehdotti Lydia,
peläten hänen terveytensä ja ulkonäkönsä kärsivän järjestelmällisen
ruumiinharjoituksen puutteesta, että hän ryhtyisi uudestaan
harjoittamaan nyrkkeilyä hansikkailla. Mutta Cashel pudisti päätään.
Nyrkkeily oli hänelle liian vakavaa tointa harjoitettavaksi vain huvin
tai terveyden vuoksi. Sitäpaitsi hänellä oli ennakkoluulo, että se ei
sopinut naineelle miehelle. Hän oli näytellyt siinä osansa, silloin
kun se oli hänen ammattinsa; mutta hänelle ei tullut mieleenkään
harrastaa sitä huvin vuoksi. Hänen uransa nyrkkeilijänä loppui hänen
naimisiinmenoonsa.
Hänen ihailunsa vaimoaan kohtaan säilyi edelleenkin senkin jälkeen kuin
ensi lemmen hehku oli vaimennut; ja Lydian tavanomainen varovaisuus
varjeli hänet tuottamasta pettymystä miehensä luottamukselle hänen
arvostelukykyynsä. Hänen lapsensa, joiden hän oli niin huolellisesti
suunnitellut perivänsä hänen älynsä samalla kuin isän voiman,
osoittivat hänelle, ettei perinnöllisyys ole niin yksinkertainen asia
kuin hänen isänsä aikuinen sukupolvi otaksui. He olivat kylläkin
terveitä; ja lapsina he olivat kaikki yhtäläisiä siinä, että olivat
varhaiskypsiä ja nenäkkäitä, eivät kunnioittaneet vähääkään Cashelia ja
osoittivat äitiänsäkin kohtaan tuntemaansa arvonantoa pääasiallisesti
vain juoksemalla hänen luokseen, milloin heille sattui ikävyyksiä.
Rangaistuksista ja torumisista heillä ei ollut mitään kokemusta. Cashel
oli kykenemätön rankaisemaan lasta tahallisen harkinnan perusteella;
ja satunnaisissa kiivastuksen puuskissa hän aina kykeni hillitsemään
kätensä; ehkä hän oli oppinut sen nyrkkeilypiirissä: ehkä johtui se
hänen oman lapsuutensa muistamisesta. Lydia hallitsi lapsiaan, mikäli
he olivat hallittavissa, aivan samoin kuin hän hallitsi kaikkia
muitakin. Kun hän puhui heistä Cashelille kahdenkesken, sanoi Cashel
harvoin enempää kuin että vekarat kävivät yli hänen ymmärryksensä,
tai että hän totta tosiaan uskoi niiden syntyneen isäänsä vanhempina.
Lydiakin ajatteli usein niin; mutta tuosta vaivalloisesta perheestä
huolehtiminen tuotti hänelle yhden edun. Se ei jättänyt hänelle
paljon aikaa ajatella itseään niihin aikoihin, jolloin hänen lempensä
harhaluulo haihtui ja hän näki Cashelin sellaisena kuin tämä
todellisuudessa oli. Hän tottui pitämään Cashelia yhtenä lapsista. Hän
oli verrattomasti tyhmin heistä; mutta hän tarvitsi Lydiaa enemmän,
rakasti häntä enemmän ja kuului hänelle enemmän kuin yksikään heistä.
Sillä sitä mukaa kuin he kasvoivat ja perinnöllisyyssuunnitelma alkoi
näyttää tuloksia, tuottivat pojat Lydialle pettymyksen kehittymällä
melkein puhtaasti Carew'laisiksi, ilman vähimpiäkään atleettisia
taipumuksia, kun taas tytöt olivat kiihkeitä Byronilaisia: tulipa
eräs heistä, Cashelin rajattomaksi kauhuksi, niin täydellisesti hänen
äitiinsä, että kun hän kolmentoista vanhana ilmoitti aikovansa ruveta
näyttelijäksi, alistui Cashel hänen päätökseensä nöyrästi kuin kohtalon
määräykseen.
Kun Alice Goff sai tiedon Lydian aiotusta avioliitosta, ymmärsi
hän, että hänen oli palattava Wiltstokeniin ja unohdettava lyhyt
loistokautensa seuraelämässä niin pian kuin suinkin. Hän kiitti
siis neiti Carew'ta hänen auliudestaan ja pyysi vapautusta
seuranaisentoimestaan. Lydia suostui, mutta sai viivytellyksi tätä
velvollisuudelle ja välttämättömyydelle uhrautumista aina erääseen
alkutalven päivään asti, jolloin Lucian, joka tunsi halua tehdä
itsemurhan, salli serkkunsa taivuttaa hänet tarjoamaan kätensä
Alicelle. Alice antoi hänelle harmistuneena rukkaset: ei sillä,
että Lucianissa olisi ollut hänen mielestään mitään vikaa, vaan
koska Wiltstokeniin paluun ajatteleminen sai hänet tuntemaan itsensä
huonosti-kohdelluksi eikä hän voinut olla kostamatta harmiaan
ensimmäiselle henkilölle, joka tarjosi hänelle tekosyyn ärtymyksensä
purkamiseen. Oltuaan tähän saakka haalea, muuttui Lucian nyt
kiihkeäksi; ja tallattuaan häntä jalkojensa alle oikein sydämen
halusta muutamia kuukausia, ajautui Alice lopulta kihlaukseen ja
pian sen jälkeen naimisiin Lucianin kanssa, Lydian hoputtamana, joka
tarttui ohjiin tavallisella päättäväisyydellään. Hän hoiti Lucianin
taloutta, piti seuraa hänen vierailleen ja hallitsi hänen valikoitua
seurapiiriään täydellisellä menestyksellä. Hän oli kotioloissaan
jonkun verran kiivaileva tavoiltaan, mutta hänen herruutensa puolison
ja kodin yli ei koskaan horjunut. Lucian löysi hänen luonteestaan
odottamatonta syvyyttä ja voimaa; ja hänen ihastustaan vaimoonsa piti
kohtuuden rajoissa vain se kiivas kärsimättömyys, jolla Alice toisinaan
antoi hänen tuntea, että hänen tyytyväisyytensä ylenpalttisuus oli
suoraan verrannollinen vaimon tyytymättömyyden määrään. Alice kutsui
lankonsa ja tämän puolison päivälliselle joka jouluna ja kerran
vuodessa seurustelukauden aikana; mutta hän ei koskaan tunnustanut
Wallace Parkeria ja Cashel Byronia herrasmiehiksi, vaikka hän kutsuikin
viimeksimainittua auliisti vieraakseen, huolimatta siitä suoruudesta,
jolla Cashel puhui entisistä urotöistään vieraille päivällisen
jälkeen, katsomatta heidän toimialaansa tai ennakkoluuloihinsa. Alicen
kunnioitus Lydiaa kohtaan säilyi niin suurena, ettei hän koskaan
valittanut Cashelin käytöksestä, paitsi erään kerran, jolloin Cashel
erittäin arvokkailla päivällisillä hänen luonaan näytti piispalle,
jonka taloon oli hiljakkoin murtauduttu ja ryöstetty sieltä tavaraa,
miten murtovarkaan selkä on katkaistava oteltaessa tämän kanssa. Skenet
palasivat Austraaliaan ja jatkoivat siellä, kuten rouva Byron jatkoi
Englannissa, entistä vuosien vakiinnuttamaa uraansa. Cashel puhui aina
rouva Skenestä "äitinä" ja rouva Byronista "mammana".
William Paradise, vaikka nauttikin kauniimman sukupuolen ihailua,
voimansa, urhoollisuutensa ja maineensa vuoksi, ei ollut Cashelin ja
Skenen lailla kyllin viisas tai hyväonninen joutuakseen naimisiin
kelpo vaimon kanssa. Hän joi niin tavattomasti, ettei hänellä ollut
kuin muutamia raittiita välipäiviä lain kynsistä vapautumisen jälkeen.
Hän vaati itselleen Englannin mestarin arvonimeä sittenkuin Cashel
oli luopunut nyrkkeilystä, ja haastoi otteluun koko maailman. Maailma
vastasi erinäisten nuorten työläismiesten muodossa, joilla oli
maineenhimoa ja tappelutaipumusta. Paradise otteli ja piti puolensa
kahdesti. Sitten hän joi treenausaikana ja hävisi. Tällöin oli jo
nyrkkeilypiirikin vaipunut takaisin huonomaineisuuteen, josta Cashelin
harvinainen nyrkkeilyneron ja rehellisyyden yhdistelmä oli sen
tilapäisesti kohottanut; ja laki, siepaten Paradisen taas haltuunsa,
kun hänet kannettiin voitettuna kentältä, sovitti aikaisemman
lempeytensä sulkemalla hänet telkien taakse kuudeksi kuukaudeksi.
Tämä pakollinen raittius palautti ennalleen hänen terveytensä ja
tarmonsa, ja hän sai uuden voiton, ennenkuin onnistui juomaan itsensä
entiseen tilaansa. Tämä olikin hänen viimeinen voittonsa. Luontaisen
raakuutensa ja juoppouden yhteisvaikutuksesta hän luisui nopeaan
alasmäkeä Nöyryytyksen laaksoon. Tullen tunnetuksi auliudestaan myymään
voittoja, joita ei enää voinut saavuttaa, hän ilmestyi piiriin vain
koettelemaan nuorten nousukkaitten kykyjä, jotka rökittivät häntä
kaikella nuoruutensa innolla. Hän rupesi viinuriksi ja sai kohta eron
juopottelijana. Hän oli luisunut jo keppikerjäläiseksi, kun hän,
kuultuaan kurjuuteensa, että hänen entinen vastustajansa kilpaili
parlamenttivaaleissa, tuli pyytämään häneltä almua. Cashel oli silloin
Dorsetshiressä; mutta Lydia avusti tuota kurjaa tappelupukaria, jonka
tila nyt oli paljon viheliäisempi kuin heidän viimeksi tavatessaan.
Seuraavalla käynnillään, mikä tapahtui pian, hän kohtasi Cashelin, joka
läksytti häntä tuimasti, uhkasi katkaista joka luun hänen nahoissaan,
jos hän vielä uskaltaisi astua Lydian näkyviin, viskasi hänelle viisi
shillinkiä ja käski hänen suoria tiehensä. Cashel tunsi nimittäin
yhä Paradisea kohtaan sitä halveksivaa ja säälimätöntä vihaa, jolla
laillisesti oikeutettu professori suhtautuu puoskariin. Mies-kurja,
tottuneena saamaan herjauksia ja pahoinpitelyä miehiltä, jotka kerran
olivat pelänneet hänen voimaansa enemmän kuin hän, antaaksemme hänelle
sellaisen tunnustuksen, josta hän välitti, oli koskaan pelännyt
Cashelin voimaa, katsoi haukkumisen luonnolliseksi ja annin runsaaksi.
Hän poimi rahan taskuunsa ja laahusti ostamaan jonkun lantin edestä
ruokaa, jota hän tuskin voi syödä, ja kuluttamaan loput viinaan,
jonka hän joi niin nopeaan kuin hänen sisuksensa sietivät. Vähän
aikaa jälkeenpäin jotkut sanomalehdet mainitsivat hänen tapahtuneesta
kuolemastaan, ilmoittaen sen johtuneen "hivuttavasta taudista, joka
oli aiheutunut niistä kauheista vammoista, joita hän sai kuuluisassa
ottelussaan Cashel Byronin kanssa".