Ennenkuin monta päivää oli kulunut, tuli Cashelille kirje, juuri kun
hän istui juomassa teetä Skenen perheen kanssa. Kun hän näki käsialan,
kohosi tumma puna hänen ohimoilleen.
"Voi taivas!" huudahti neiti Skene, joka istui hänen vieressään. "Anna
meidän lukea se."
"Mene hiivattiin", huusi Cashel, tehden nopeasti tyhjäksi Fannyn
kaappausyrityksen.
"Älä kiusaa häntä, Fan", sanoi rouva Skene hellästi.
"Enhän toki, kulta poloinen", sanoi neiti Skene, pannen hellästi
kätensä Cashelin olalle. "Anna minun vain vilkaista nimeä -- vain sen
verran, että näen, keneltä se on. Annathan, Cashel _kulta_."
"Ei se ole keltään", sanoi Cashel. "Kuuletko: pysy erilläsi nyt.
Jollet jätä minua rauhaan, laitan sinulle kuumat paikat ensi
harjoitustunnilla."
"Sangen uskottavaa", sanoi Fanny halveksivasti. "Kukas se tänään oli
voitonpuolella, tahtoisin tietää?"
"Antoi Cashelille niin tivakan leukapiuvin oikealla kädellään kuin
koskaan olen nähnyt", huomautti Skene, karheasti nauraen.
Cashel siirtyi pois Fannyn ulottuvilta lakeakseen kirjeen, joka oli
näin kuuluva:
Regent's Park.
K. Herra Cashel Byron!
Toivoisin Teidän tapaavan erään nais-tuttavani. Hän tulee olemaan
täällä huomenna kello kolme iltapäivällä. Tahtoisitteko tehdä
minulle palveluksen tulemalla silloin luokseni?
Kunnioittaen Teidän
_Lydia Carew_.
Syntyi pitkä vaitiolo, jonka aikana huoneessa ei kuulunut muuta ääntä
kuin kellon nakutusta ja entisen maailmanmestarin syönnin-mutustelua.
"Hyviä uutisia, toivoakseni", virkkoi rouva Skene vihdoin arasti.
"Pahus olkoon, jos ymmärrän tätä", sanoi Cashel. "Voitteko te saada
siitä selvää?" Ja hän ojensi kirjeen ottoäidilleen. Skene herkesi
syömästä katsoakseen vaimonsa lukemista, mikä taidonnäyte oli hänelle
yksi oppineisuuden ihmeitä.
"Luulen, että tuon naistuttavan, jota hän mainitsee, täytyy olla hän
itse", sanoi rouva Skene hetken mietittyään.
"Ei", sanoi Cashel päätään pudistaen. "Hän sanoo aina sitä mitä
tarkoittaakin."
"Jaa", sanoi Skene tietävästi, "mutta hän ei voi kuitenkaan kirjoittaa
sitä. Se siinä kirjoituksessa juuri onkin pahinta, ettei kukaan voi
koskaan täsmälleen sanoa, mitä se tarkoittaa. En ole vielä koskaan
pannut puumerkkiäni sopimuskirjoihin, joista ei olisi syntynyt joitakin
väärinkäsityksiä; ja sopimuskirjat ovat sentään parasta kirjoitusta,
mitä mistään voi saada."
"Sinun on paras mennä ja katsoa itse, mitä hän tarkoittaa", sanoi rouva
Skene.
"Oikein", sanoi Skene. "Mene ja tee asiat selviksi hänen kanssaan,
poikani."
"Se on lyhyt eikä erikoisen lämmin", sanoi Fanny. "Olisihan hän sentään
voinut olla siksi kohtelias, että olisi pannut vaakunansa ylälaitaan."
"Mitä antaisit, jos saisit olla hänenä?" kysyi Cashel pilkallisesti,
siepaten kirjeen käteensä, kun Fanny viskasi sen halveksivasti häntä
kohti.
"Jos olisin hän, pitäisin itseni ainakin siksi suuressa kunniassa,
etten juoksisi _sinun_ perässäsi."
"Hyst, Fanny", sanoi rouva Skene. "Sinä olet liian pisteliäs. Ja sinun,
Ned, ei pitäisi yllyttää häntä nauramalla."
Seuraavana päivänä Cashel kiinnitti erityistä huomiota
ruokajärjestykseensä, harjoitteli hiukan nyrkkeilyhansikkailla,
otti kylvyn ja hieronnan ja ilmestyi Regent's Parkiin kello kolme
oivallisessa kunnossa. Odottaen näkevänsä Bashvillen joutui hän
yllätetyksi, kun oven aukaisi naispalvelija.
"Onko neiti Carew kotona?"
"Kyllä, sir", sanoi tyttö, rakastuen häneen ensi silmäyksellä.
"Oletteko herra Byron, sir?"
"Se olen", sanoi Cashel. "Kuulkaahan: onko hänen luonaan ketään?"
"Ainoastaan eräs nainen, sir."
"Oi hiisi! No, sitä ei voi auttaa. Rohkeutta vain!"
Tyttö johti hänet eräälle ovelle ja hänen astuttuaan sisään sulki
sen hiljaa ilmoittamatta häntä. Huone oli taulugalleria, jossa oli
kattovalaistus. Toisessa päässä, selin häneen, oli kaksi naista: Lydia
ynnä eräs toinen, jonka jalo ryhti ja sulava muoto olisi herättänyt
kauneuden toiveita vähemmän huolestuneessa miehessä kuin Cashel oli.
Mutta tämä, lähestyttyään muutamia askelia silmät Lydiaan tähdättyinä,
vaihtoi äkkiä ilmettä, pysähtyi ja oli suorastaan lähtemäisillään
pakoon, kun naiset hänen kevyen astuntansa kuullessaan kääntyivät
häneen päin ja naulitsivat hänet paikalleen. Kun Lydia ojensi hänelle
kätensä, niin hänen seuralaisensa, joka oli katsellut tulijaa ensin
välinpitämättömyydellä ja sitten epäuskoisella hämmästyksellä, huudahti
ihastuneen jälleentuntemisen äänellä, kuten lapsi löytäessään kauan
sitten hukkuneen lelun: "Poika-kultaseni!" Ja mennen Cashelin luo
sulavasti kuin joutsen, sulki hänet syliinsä. Jonka todennukseksi
Cashel työnsi hämmentyneen naamansa hänen olkansa yli, iski Lydialle
silmää kieli poskessa ja sanoi:
"Tätä voitaisiin nimittää luonnon ääneksi, siitä ei ole epäilystäkään."
"Kuinka uljas sinusta on tullut!" sanoi rouva Byron, pitäen häntä vähän
matkan päässä itsestään voidakseen ihailla häntä paremmin. "Kuinka
komea olet, sinä lurjus!"
"Kuinka voitte, neiti Carew", sanoi Cashel irroittautuen ja kääntyen
Lydiaan päin. "Älkää välittäkö hänestä: hän on vain äitini. Ainakin",
lisäsi hän, ikäänkuin oikaistakseen sanojaan, "hän on mammani."
"Ja mistä sinä olet tullut? Missä olet ollut? Tiedätkö, etten ole
nähnyt sinua seitsemään vuoteen, sinä luonnoton poika? Ajatelkaa, että
hän on minun poikani, neiti Carew! Anna minulle vielä suukko, oma
kultaseni", jatkoi hän, tarttuen hellästi hänen käsivarteensa. "Kuinka
jäntevä sinä olet!"
"Suutele pois niin paljon kuin mielesi tekee", sanoi Cashel, taistellen
vanhaa koulupoika-jurouttaan vastaan, joka voimakkaana pyrki saamaan
hänet jälleen valtoihinsa. "Otaksun, että voit hyvin. Ainakin näytät
olevan hyvässä voinnissa."
"Kyllä", sanoi rouva Byron ivallisesti, alkaen halveksia Cashelia
siitä, ettei tämä kyennyt näyttelemään tätä tunteellista kohtausta
hänen omaa haluaan vastaavasti: "Minä _olen_ hyvässä voinnissa. Sinun
puheesi on yhtä hienoa kuin ennenkin. Ja minkätähden annat keritä
tukkasi noin lyhyeksi? Sinun pitää antaa sen kasvaa ja --"
"Kuule nyt", sanoi Cashel, pysäyttäen jyrkästi hänen kätensä, kun hän
kohotti sen järjestääkseen hänen kiharoitaan. "Jätä nyt tuo, tai muuten
kävelen ulos ovesta, etkä näe minua taas toisiin seitsemään vuoteen.
Saat joko ottaa minut sellaisena kuin tapaat, tai jättää minut rauhaan.
Jos tahdot tietää syyn, minkävuoksi pidän tukkani lyhyenä, voit löytää
sen Absalomin ja Dan Mendozan historiasta. No, oletko nyt viisaampi?"
Rouva Byron kävi hiukan kylmemmäksi. "Vai niin!" sanoi hän. "Yhäkö ihan
entisellään, Cashel?"
"Yhä ihan entisellään, kumpikin meistä", vastasi Cashel. "Ennenkuin
olit lausunut kuuttakaan sanaa, tuntui minusta siltä kuin olisimme
eronneet vasta eilen."
"Minä olen jokseenkin hämmästynyt kokeeni menestyksestä", puuttui
Lydia puheeseen. "Kutsuin teidät vartavasten saattaakseni teidät
yhteen. Teidän välisenne yhtäläisyys johti minut aavistamaan totuutta;
ja aavistustani vahvisti kertomus, jonka herra Byron antoi minulle
seikkailuistaan."
Tämä hiveli rouva Byronin turhamaisuutta. "Onko hän minun näköiseni?"
sanoi hän, tarkastellen Cashelin piirteitä. Cashel ei hänestä
piitannut, vaan sanoi Lydialle peittelemättömän pettyneenä:
"Ja _sitäkö_ varten te lähetitte minulle sanan tulla?"
"Oletteko pettynyt?" sanoi Lydia.
"Hän ei ole vähääkään iloinen nähdessään minut", sanoi rouva Byron
valitellen. "Hänellä ei ole sydäntä."
"Nyt hän jatkaa tuota tunnin verran", sanoi Cashel, katsoen Lydiaan,
ilmeisesti siksi, koska hänestä oli se paljon mieluisampaa kuin
äitiinsä katsominen. "Samantekevä: jos te ette välitä, en minäkään
välitä. Niin että paukuta tulemaan, mamma."
"Ja arveletteko, että me tosiaan olemme toistemme näköiset?" kysyi
rouva Byron piittaamatta Cashelista. "Niin: taidammepa olla. On
pieni --" Hän keskeytti ja lisäsi äkillisellä epäluulolla: "Oletko
naimisissa, Cashel?"
"Ha ha ha!" nauroi Cashel täyttä kurkkua. "En; mutta toivon meneväni,
joskus." Ja hän uskalsi vilkaista Lydiaan, joka kuitenkin katseli
tarkkaavasti rouva Byronia.
"No, kerrohan minulle nyt itsestäsi kaikkityyni. Mikä sinä olet? Kuule,
minä toivon, Cashel, ettet ole ruvennut teatteriin."
"Teatteriin!" sanoi Cashel halveksivasti. "Näytänkö siltä?"
"Et kylläkään näytä", sanoi rouva Byron omituisesti, "vaikka sinussa
onkin jonkinlainen inhottava ammatti-ilme. Mitä sinä teit silloin kuin
karkasit niin häpeällisesti siitä typerästä koulusta pohjoisessa?
Kuinka ansaitset elatuksesi? Vai _ansaitsetko_ sitä?"
"Arvatenkin ansaitsen, koska kerran elän. Mihin luulette minun
parhaiten kelvanneen kasvatukseni perusteella? Kadunlakaisemiseen,
kukaties! Kun karkasin Panleystä, menin merelle."
"Merimies, no totta tosiaan! Et sinä ole sen näköinen. Ja sano, minkä
arvon olet saavuttanut ammatissasi?"
"Korkeimman arvon. Ylimmän huipun", sanoi Cashel lyhyesti.
"Herra Byron ei harjoita tätä nykyä merimiehen ammattia, eikä ole
harjoittanut sitä moniin vuosiin", sanoi Lydia.
Cashel katsoi häneen puoleksi pyytäen, puoleksi moittien.
"Hänellä on aivan toisenlainen harrastusala", jatkoi Lydia levollisen
itsepintaisesti. "Ja hyvin hämmästyttävä laadultaan."
"Ettekö _voi_ olla vaiti", huudahti Cashel. "Olisin odottanut teiltä
enemmän järkeä. Mitä hyödyttää saada hänet nostamaan meteli ja
ärsyttämään minut raivoon? Minä menen pois, jollette lopeta."
"Mistä on kysymys?" sanoi rouva Byron. "Oletko tehnyt jotakin
häpeällistä, Cashel?"
"Siinä se nyt alkaa: sanoinhan sen. Minä pidän voimistelulaitosta:
siinä kaikki. Siinä ei ole mitään häpeällistä, toivonma."
"Voimistelulaitosta!" kertasi rouva Byron ylväällä inholla. "Kuinka
mieletöntä! Sinun on lopetettava kaikki sellainen, Cashel. Se on hyvin
tyhmää ja hyvin alhaista. Sinä olit tietysti niin naurettavan ylpeä,
ettet voinut tulla pyytämään minulta varoja pysyäksesi sopivassa
asemassa. Minun on kai annettava sinulle --"
"Jos otan sinulta koskaan penniäkään, niin vieköön minut --"
Cashel kohtasi Lydian huolestuneen katseen ja hillitsi itsensä. Hän
peräytyi keveästi askeleen, ovelan hymyn leikkiessä huulillaan. "Ei",
sanoi hän; "on juuri sinun eduksesi toimimista, jos menettää malttinsa
sinun kanssasi. Suututapas minut nyt, jos voit."
"Ei ole vähintäkään syytä suuttumiseen", sanoi rouva Byron, itsekin
suuttuneena. "Sinun luonteesi näyttää tulleen hillittömäksi -- tai
ennemminkin pysyneen sellaisena, sillä se ei ollut koskaan lempeydellä
pilattu."
"Vai ei?" vastasi Cashel, hyväntuulisen ilkamoivasti. "Ei vähintäkään
aihetta malttini menettämiseen! Ei, vaikka minulle sanotaan, että
olen tyhmä ja alhainen! Luulenpa sinun varmaan kuvittelevan puhuvasi
pikku Cashelillesi, tuolle siunatulle lapsikullalle, josta pidit niin
hellästi. Mutta sinä et puhu hänelle. Sinä puhut -- valmistautukaa nyt
kirkaisuun, neiti Carew! -- Austraalian, Yhdysvaltojen ja Englannin
nyrkkeilymestarille, kolmen hopeaisen ja yhden kultaisen mestaruusvyön
haltijalle, St. Jamesin ylhäisön ja herrasväen nyrkkeilyopettajalle
ja tavalliselle nyrkkitaistelijalle koko maapallon nyrkkeilijöitä
vastaan katsomatta painoon tai väriin, vähintään 500 punnan panoksesta
kummaltakin puolen. Se on Cashel Byron."
Rouva Byron peräytyi hämmästyksen vallassa. Hetken vaitiolon jälkeen
hän sanoi: "Ooh, Cashel, kuinka _saatoit_?" Sitten, lähestyen häntä
jälleen: "Tarkoitatko sanoa, että kuljet tappelemassa noiden isojen,
raakojen villien kanssa?"
"Tarkoitan. Voit lainata kultavyötäni pitääksesi sitä Kuningas
Juhanassa, jos luulet, että se pukee sinua."
"Ja että sinä _voitat_ heidät?"
"Niin. Kysy neiti Carew'lta, minkä näköinen Billy Paradise oli
seisottuaan edessäni tunnin ajan."
"Sinä ihmeellinen poika! Millainen ammatti! Ja oletko tehnyt kaiken
tuon omissa nimissäsi?"
"Tietysti olen. Minä en häpeä sitä. Ihmettelin usein, oletko nähnyt
nimeäni sanomalehdissä?"
"En lue koskaan sanomalehtiä. Mutta sinun on täytynyt kuulla minun
paluustani Englantiin. Miksi et tullut minua tapaamaan?"
"En ollut aivan varma, että pitäisit siitä", sanoi Cashel
vaivautuneesti, välttäen hänen katsettaan. "Halloo!" huudahti hän,
yritettyään virkistää itseään katselemalla jälleen Lydiaa: "hän on
livistänyt."
"Hän on aivan oikeassa jättäessään meidät kahdenkesken näissä
olosuhteissa. Ja sano nyt minulle, mitä syytä minun kalliilla pojallani
oli epäillä, ettei hänen oma äitinsä tahtoisi nähdä häntä."
"En tiedä mitä syytä hänellä oli", sanoi Cashel, alistuen alakuloisesti
hänen hellyyteensä. "Mutta hän epäili."
"Kuinka mieletön olet! Etkö tiennyt, että sinä olit aina minun hellitty
sydänkäpyni -- minun ainoa poikani?"
Cashel, joka istui nyt hänen vieressään sohvalla, oihkaisi ja liikahti
levottomasti, mutta ei virkkanut mitään.
"Oletko iloinen tavattuasi minut?"
"Kyllä", sanoi Cashel synkästi, "olen kai. Minä -- Turkanen vie!"
huudahti hän äkkiä vilkastuen, "sinä voit ehkä auttaa minua tässä. En
ole tullut sitä ajatelleeksikaan. Kuule, mamma, minä olen suuressa
ahdingossa tällä hetkellä; ja minä luulen, että sinä voit auttaa minua
jos tahdot."
Rouva Byron katsoi häneen ivallisesti. Mutta hän virkkoi rauhoittaen:
"Tietysti tahdon auttaa sinua -- sikäli kuin kykenen -- kultaseni.
Kaikki mitä minulla on, on sinun."
Cashel hieroi jalkojansa lattiaan kärsimättömästi ja sitten hypähti
pystyyn. Hetken kuluttua, jonka aikana hän näytti nielevän jonkin
sisällisen vastalauseen, hän sanoi:
"Voit rauhoittaa mielesi kerta kaikkiaan rahojen suhteen. Minä en ole
vailla mitään sen laatuista."
"Olen iloinen, että olet niin riippumaton, Cashel."
"Niin olen minäkin."
"Ole toki ystävällisempi, minä pyydän."
"Olenhan niin ystävällinen kuin voin", huusi Cashel epätoivoisena,
"mutta sinä vain et tahdo kuunnella."
"Aarteeni", sanoi rouva Byron nuhtelevasti. "Mikä on asia?"
"No niin", sanoi Cashel hiukan pehmentyneenä, "se on tämä. Minä tahdon
naida neiti Carew'n; siinä kaikki."
"_Sinä_ naida neiti Carew'n!" Rouva Byronin hellyys oli hävinnyt, ja
hänen äänensävynsä oli pureva ja halveksiva. "Tiedätkö, sinä tyhmä
poika, että --"
"Tiedän kaikkityyni", sanoi Cashel päättäväisesti: "mikä hän on, ja
mikä minä olen, ja kaiken muun sellaisen. Ja minä tahdon naida hänet,
ja mikä enemmän, minä _nain_ hänet, vaikka minun olisi nujerrettava
niskat jokaiselta Lontoon keikarilta sitä ennen. Niin että voit joko
auttaa minua tai ei, niinkuin sinua miellyttää; mutta jos et tahdo
auttaa, niin älä koskaan enää kutsu minua rakkaaksi pojaksesi. Kas
niin!"
Rouva Byron luopui valtiudestaan siinä paikassa ainaiseksi. Hän istui
aivan lempein ilmein jonkun aikaa äänettömänä. Sitten hän sanoi:
"Kuitenkin kaikitenkin, en ymmärrä minkätähden et saisi sitä tehdä. Se
olisi sinulle hyvin hyvä naimiskauppa."
"Kyllä, mutta helkkarin huono hänelle."
"Sitä en todellakaan ymmärrä, Cashel. Kun setäsi kuolee, otaksun sinun
perivän Dorsetshiressä olevan maakartanon."
"Minäkö maakartanon perillinen! Puhutko tosissasi?"
"Tietysti. Vanha Bingley Byron, niin epämiellyttävä kuin hän onkin, ei
voi elää ikuisesti."
"Kuka hitto on Bingley Byron, ja mitä hänellä on tekemistä minun
kanssani?"
"Setäsi, tietysti. Tosiaan, Cashel, sinun pitäisi ajatella näitä
asioita. Eikö ole koskaan johtunut mieleesi, että sinulla täytyy olla
sukulaisia, kuten muillakin ihmisillä?"
"Sinä et ole koskaan kertonut minulle mitään heistä. No, vie sun
turkanen kuitenkin! Mutta -- mutta -- minä tarkoitan -- Olettaen, että
hän on setäni, olenko minä hänen laillinen perijänsä?"
"Olet. Walford Byron, ainoa veli isääsi lukuunottamatta, kuoli vuosia
sitten, siihen aikaan kuin sinä olit Moncriefin luona, eikä hänellä
ollut poikia. Bingley on vanhapoika."
"Mutta", sanoi Cashel varovasti, "eikö ole jotakin vaikeutta minun --
ainakin --"
"Rakkahin lapseni, mitä sinä ajattelet tai puhutkaan? Ei mikään voi
olla selvempi kuin sinun perintöoikeutesi."
"No niin", sanoi Cashel punastuen, "useat ihmiset antoivat ennen
muinoin ymmärtää, ettet sinä ollut lainkaan naimisissa."
"Mitä!" huudahti rouva Byron suuttuneena. "Oh, kuinka he _uskaltavat_
sanoa sellaista! Mahdotonta. Miksi et sanonut minulle heti?"
"En ajatellut sitä", sanoi Cashel kiireesti puolustautuen. "Olin liian
nuori välittääkseni siitä. Nythän sillä ei ole väliä. Isäni on kuollut,
niinhän?"
"Hän kuoli, kun sinä olit aivan pieni. Sinä suututit minua usein,
viaton pikku raukka, muistuttamalla minulle häntä. Älä puhu hänestä
minulle."
"En, jos et halua sitä. Yksi asia vain kuitenkin, mamma. Oliko hän
herrasmies?"
"Tietysti. Millainen kysymys!"
"Siis minä olen yhtä hyvä kuin kuka tahansa niistä keikareista, jotka
pitävät itsensä neiti Carew'n vertaisina? Hänellä on serkku jossakin
hallitusvirastossa: mies, joka esiintyy tärkeänä kuin ministeri ja
luultavasti istuu suurella tuolilla jossakin virkahuoneessa ja kopeilee
yleisölle. Olenko yhtä hyvä kuin hän?"
"Sinä olet täysin hyvää sukua äitisi puolelta, Cashel. Byronit
ovat vain aatelittomia, mutta hekin ovat Englannin vanhimpia
maanomistajasukuja."
Cashelissa alkoi näkyä kiihtymyksen oireita. "Kuinka suuriksi heidän
vuositulonsa arvioidaan?" kysyi hän.
"En tiedä, minkä arvoisia he ovat nyt; isäsi oli aina rahallisissa
vaikeuksissa, ja samoin hänenkin isänsä. Mutta Bingley on saituri.
Viisituhatta vuodessa -- ehkä."
"Se merkitsee riippumattomuutta. Se riittää. Neiti Carew sanoi, ettei
hän voi toivoa kenenkään miehen olevan niin summattoman rikas kuin hän
itse on."
"Vai niin? Sinä olet siis puhunut asiasta hänen kanssaan?"
Cashel oli puhumaisillaan, kun palvelustyttö astui sisään ilmoittaen,
että neiti Carew oli kirjastossa ja pyysi heitä tulemaan luokseen niin
pian kuin heillä oli siihen hyvää aikaa. Tytön poistuttua sanoi Cashel
innokkaasti:
"Toivon, että menisit kotiin, mamma, ja antaisit minun tavata hänet
kirjastossa yksinään. Sano, missä asut, niin tulen illalla kertomaan
sinulle millä kannalla asiat ovat. Jos nimittäin sinulla ei ole mitään
sitä vastaan."
"Mitäpä minulla voisi olla sitä vastaan, kultaseni? Oletko varma, ettet
turmele mahdollisuuksiasi kiirehtimällä liiaksi? Hänellä ei ole mitään
tarvetta kiirehtiä, Cashel; ja hän tietää sen."
"Olen varma kuin surma, että nyt on aikani, jos koskaan. Minä tunnen
aina vaistollani, milloin on käytävä esiin ja tehtävä selvä. Tässä on
viittasi."
"Niinkö kiire sinulla on päästä eroon vanhasta äidistäsi, Cashel?"
"Oh, loruja! et sinä ole vanha. Ethän välitä siitä, jos pyydän sinua
menemään tämän ainoan kerran, ethän?"
Rouva Byron hymyili hellästi, pani viitan ylleen ja käänsi poskensa
Cashelia kohti suudeltavaksi. Tuo outo liike hätkähdytti Cashelia:
hän väistyi askeleen ja asettui tahdottomasti puolustautumisasentoon,
ikäänkuin olisi ollut kysymys nyrkkeilystä. Hän tointui kuitenkin heti,
suuteli äitiään ja saattoi hänet maltittomana ulko-ovelle, jonka sulki
hiljaa hänen jälkeensä, jättäen hänet yksin kävelemään ja etsimään
vaunujaan. Sitten hän hiipi portaita ylös kirjastoon, missä hän tapasi
Lydian lukemassa.
"Hän on mennyt", sanoi Cashel. Lydia laski pois kirjansa, nosti
katseensa häneen, näki mitä oli tulossa, loi jälleen katseensa alas
peittääkseen kauhun puuskan ja lausui lujalla vakavuudella, mikä vaati
häneltä suurta ponnistusta: "Toivon, ettette ole riidelleet."
"Emme suinkaan, Herra varjelkoon! Me suutelimme toisiamme kuin
turturikyyhkyset. Toisina hetkinä hän puijaa minut pitämään itsestään
vasten tahtoanikin. Hän meni pois minun pyynnöstäni."
"Ja minkätähden te pyydätte vieraitani poistumaan?"
"Koska tahdoin olla kahdenkesken kanssanne. Älkää olko olevinanne,
niinkuin ette ymmärtäisi. Hän kertoi minulle koko joukon asioita, jotka
muuttavat meidän suhteemme kerrassaan. Minun syntyperäni on täysin
hyvä; olen laillinen perillinen vanhassa maanomistajasuvussa, joka tuli
maahan Valloittajan mukana; ja minulla tulee olemaan sievät vuositulot.
Minä voin nyt astua verroille Webberinkin, kanssa."
"Ja mitä sitten?" sanoi Lydia tuimasti.
"No, sitä vain", sanoi Cashel hämmentymättä, "että minä voin nyt mennä
naimisiin, jos tahdon. Ei mitään otteluita eikä opettamista enää."
"Ja kun olette naimisissa, niin oletteko yhtä hellä vaimollenne kuin
nyt olette äidillenne?"
Cashelin reippaus hävisi. "Tiesinhän, että ajattelisitte niin", sanoi
hän. "Olen aina samanlainen hänen kanssaan: en voi sille mitään. Minä
en voi pitää naisesta joka säällä vain sen vuoksi, että hän sattuu
olemaan äitini; ja teeskennellä en sitä halua kenenkään mieliksi. Hän
saa minut näyttämään houkalta tai raakalaiselta. Olenko ollut koskaan
sellainen teidän seurassanne?"
"Kyllä", sanoi Lydia. "Paitsi", lisäsi hän, "että ette ole koskaan
osoittanut minua kohtaan selvää vastenmielisyyttä."
"Ahaa! _Paitsi!_ Se on hyvin iso paitsi. Mutta minä en tunne häntä
kohtaan vastenmielisyyttä. Veri on vettä sakeampaa; ja minä tunnen
lempeyttä häntä kohtaan; en voi vain sietää hänen hölynpölyään. Mutta
teidän laitanne on toisin -- en osaa selittää, millä tavoin, koska en
ole taitava tunteellisuuksissa -- ei silti että siinä olisi mitään
tunteellisuutta. Ainakaan en tarkoita sitä; mutta -- Tehän pidätte
minusta tavallanne, eikö niin?"
"Kyllä; pidän teistä tavallani."
"No siis", sanoi Cashel levottomasti, "ettekö tahdo mennä naimisiin
minun kanssani? Minä en ole niin houkka kuin te luulette; ja te tulette
pitämään minusta enemmän aikaa myöten."
Lydia tuli hyvin kalpeaksi. "Oletteko ajatellut", sanoi hän, "että
te tulette täst'edes olemaan joutilas mies, ja että minä tulen aina
olemaan uurastava nainen, joka puuhaan työssä, mikä teistä voi tuntua
hyvin ikävältä?"
"En tule olemaan joutilas. On paljon muutakin, mitä voin tehdä,
kuin nyrkkeily. Me tulemme kyllä toimeen keskenämme, olkaa huoleti.
Ihmiset, jotka pitävät toisistaan, selviytyvät aina vaikeuksitta; ja
ihmiset, jotka vihaavat toisiaan, eivät koskaan löydä viihtymystä. Minä
tulen aina olemaan valppaana tehdäkseni teidät onnelliseksi. Teidän
ei tarvitse pelätä minun keskeyttävän latinaanne ja kreikkaanne: en
vaadi teitä uhraamaan koko elämäänne minulle. Miksi sitä tekisinkään?
Kaikissa asioissa on kohtuus paras. Niin kauan kuin olette minun ettekä
kenenkään muun, olen tyytyväinen. Ja minä tulen olemaan teidän enkä
kenenkään muun. Mitä hyödyttää otaksua tukuttain onnettomuuksia, joita
kukaties ei koskaan tapahdu? Koettakaamme onneamme. Te olette liian
hyvänlaatuinen ollaksenne koskaan häijy."
"Se olisi kohtuuton kauppa", sanoi Lydia epäilevästi; "sillä teidän
olisi luovuttava toimestanne, ja minä en luopuisi muusta kuin
hedelmättömästä vapaudestani."
"Minä vannon, etten taistele koskaan enää; ja teidän ei tarvitse vannoa
mitään. Jollei se ole edullinen kauppa, niin sitten ei mikään."
"Edullinen minulle, kyllä. Mutta entä teille?"
"Älkää minusta huoliko. Te teette mitä haluatte, ja minä teen mitä te
haluatte. Teillä on omatunto, joten tiedän, että se, mitä te haluatte,
on parasta. Minulla on enemmän tieteellisyyttä, mutta teillä on enemmän
järkeä. Kas niin!"
Lydia katseli ympärilleen, ikäänkuin etsien pakotietä. Cashel odotti
levottomana. Seurasi pitkä vaitiolo.
"Ei suinkaan se voi olla siinä", sanoi Cashel painokkaasti, "että te
pelkäätte minua, koska olen ollut nyrkkitaistelija?"
"Ettäkö pelkäisin teitä! Ei: minä pelkään itseäni; pelkään
tulevaisuutta; pelkään teidän _puolestanne_. Mutta ratkaisuni olen
tässä asiassa jo tehnyt. Kun panin toimeen tämän kohtauksen teidän
ja äitinne välillä, päätin mennä naimisiin kanssanne, jos te vielä
pyytäisitte sitä."
Lydia nousi tyynesti seisomaan ja odotti. Nyrkkeilijän karski rohkeus
putosi Cashelin yltä kuin vaate: hän punastui kovasti eikä tiennyt mitä
tehdä. Lydiakin oli neuvoton, mutta tahtomattaan hän astui askeleen
lähemmäksi Cashelia ja käänsi kasvonsa häntä kohti. Miltei sokeana
hämmennyksestä Cashel otti hänet syliinsä ja suuteli häntä. Äkkiä Lydia
irroittautui hänen sylistään, tarttui käsillään lujasti hänen takkinsa
rintapieliin ja nojautui taaksepäin kunnes riippui hänestä koko
painollaan.
"Cashel", sanoi hän: "me olemme maailman tyhmimmät rakastavaiset, minä
luulen; me emme osaa ollenkaan. Pidätkö minusta todellakin?"
Cashel kykeni vain väkinäisesti myöntämään ja tuijotti häneen
avuttomana ja arkana. Hänen kömpelyytensä oli kiusallista, mutta
Lydialla oli kyllin järkeä olla iloinen siitä, että näki hänet
epäilemättömästi yhtä täydelliseksi alokkaaksi lemmen-kuhertelussa
kuin hän itsekin oli. Cashel pysyi ujona ja halusi niin ilmeisesti
päästä lähtemään, että Lydia hetken perästä pyysi häntä jättämään
hänet joksikin aikaa, vaikka hän hämmästyksekseen huomasi tuntevansa
pettymyksen piston, kun Cashel myöntyi.
Lähdettyään talosta Cashel riensi tapaamaan äitiään tämän antamalla
osoitteella. Hän tuli Westminsterin kaupunginosassa olevalle valtavan
suurelle talolle, joka oli jaettu vuokrahuoneistoihin, ja jonka
seitsemänteen kerrokseen hän nousi hissillä. Hissistä ulos astuessaan
hän näki Lucian Webberin kävelevän hänestä poispäin erästä käytävää
pitkin. Totellen äkillistä mielijohdettaan hän lähti häntä seuraamaan
ja saavutti hänet juuri kun hän oli astumassa erääseen huoneeseen. Kun
Lucian ovea sulkiessaan tunsi jonkun panevan vastaan, katsoi hän ulos,
tunsi Cashelin, valahti kalpeaksi ja peräytyi kiireesti huoneeseen,
jossa hän, mennen kirjoituspöydän taakse, sieppasi laatikosta
revolverin. Cashel peräytyi, hämmästyen ja säikähtäen, oikea käsivarsi
koholla kuin iskua torjuakseen.
"Hoi!" huusi hän. "Pankaa pois tuo kirottu kapine, kuuletteko! Jos ette
pane, niin huudan apua."
"Jos lähestytte minua, niin ammun", sanoi Lucian kiihtyneenä. "Tahdon
opettaa teille, että vanhanaikainen raakalaisuutenne on voimaton niitä
aseita vastaan, jotka tiede on antanut sivistyneitten ihmisten käsiin.
Poistukaa huoneistani. Minä en pelkää teitä, mutta en myöskään halua,
että häiritsette minua läsnäolollanne."
"Onpas teillä hävyttömyyttä", sanoi Cashel suuttuneena. "Näinkö te
otatte vastaan miehen, joka tulee ystävälliselle käynnille luoksenne?"
"Ystävälliselle _nyt_, epäilemättä, kun näette että olen hyvin
suojattu."
Cashel vihelsi pitkään. "Ohoo", sanoi hän: "te luulitte minun aikovan
hyökätä kimppuunne. Ha ha! Ja tuota te sanotte tieteellisyydeksi --
ojentaa pistooli ihmistä kohti. Mutta te ette uskalla ampua; ja te
tiedätte sen itsekin hyvin. On parasta, että panette sen pois, muuten
voitte ehkä laukaista sen tahtomattanne; minulla on aina epämieluisa
tunne, kun näen houkan käsittelevän ampuma-aseita. Tulin kertomaan
teille, että olen menossa naimisiin serkkunne kanssa. Ettekö ole
iloinen?"
Lucianin kasvot muuttuivat. Hän uskoi; mutta hän sanoi itsepintaisesti:
"En anna arvoa sille ilmoitukselle. Se on valhe."
Tämä loukkasi Cashelia. "Sanon teille toistamiseen", lausui hän
uhkaavalla äänellä, "että serkkunne on kihloissa kanssani. Sanokaa
nyt minua valehtelijaksi ja lyökää minua naamaan, jos uskallatte. Kas
tässä", lisäsi hän, ottaen nahkakotelon taskustaan ja vetäen siitä
esiin setelin: "minä annan teille tämän kahdenkymmenen punnan setelin,
jos lyötte minua yhden kerran." Ja hän pani kädet selkänsä taakse ja
asettui Lucianin eteen, joka kipeänä raivosta ja puoleksi halpautuneena
tunteesta, jota hän ei tahtonut tunnustaa peloksi, pakotti itsensä
pysymään alallaan. Cashel työnsi leukansa esiin kehoittavasti ja sanoi
synkästi irvistäen: "Käykää päälle, ukkoseni. Muistakaa, kaksikymmentä
puntaa."
Sillä hetkellä Lucian olisi antanut kaikki valtiolliset ja
yhteiskunnalliset etunsa saadakseen vastustajansa voimat ja taidon.
Hän näki vain yhden tien päästä vapaaksi Cashelin ivan kidutuksesta
ja pelkuruuden itsesoimauksesta; sillä hänen kunniakäsitteensä,
englantilaisessa oppikoulussa opittu, oli oleellisesti sama kuin
nyrkkitaistelijankin. Epätoivoisesti hän puristi kätensä nyrkkiin ja
iski. Lyönti sattui tyhjään, ja hän horjahti eteenpäin Cashelia vasten,
joka nauroi suurella äänellä ja huudahti, taputtaen häntä selkään:
"Hyvin tehty, poikani. Luulin, että aioitte olla raukkamainen; mutta te
olittekin sisukas; ja tunnustan mielihyvällä panoksen omaksenne. Tulen
kertomaan Lydialle, että olette tapellut minun kanssani kahdenkymmenen
punnan panoksesta ja lisännyt ansioitanne. Ettekö ele itsekin ylpeä
siitä, että olette käynyt nyrkkeilymestarin kimppuun?"
"Herra --" aloitti Lucian. Mutta mitään tajuttavaa ei seurannut.
"Istukaa vain alas neljännestunniksi älkääkä juoko mitään väkeviä,
niin olette täysin reilassa. Kun selviätte, tulette olemaan iloinen,
kun osoititte sisua. Hyvästi siis tällä kertaa: minä tiedän, miltä
teistä tuntuu, ja minä menen pois. Muistakaa, ettette koeta päästä
entisellenne viinin avulla: se pahentaa vain tilaanne. Heipä-hei!"
Cashelin poistuttua Lucian lysähti tuoliin, ja häntä raatelivat jälleen
eloonvirinneet intohimon ja kateuden tunteet, joiden kaltaisia hän
ei ollut tuntenut sitten koulupoika-päiviensä ja jotka hän luuli
jättäneensä yhtä kauas taakseen kuin ne koululais-nutut, joissa hän oli
niitä kokenut. Hän kertasi kohtauksen mielessään sataan kertaan, ei
sellaisena kuin se oli tapahtunut, vaikka sen muisto viilsi häntä joka
hetki, vaan sellaisena kuin se olisi voinut tapahtua, jos _hän_ olisi
Cashelin sijasta ollut voimakkaampi heistä kahdesta. Hän koetti turhaan
siirtyä alemmalle tasolle ja kehua itseään siitä rohkeudesta, että oli
uskaltanut edes lyödä. Hän ei voinut vapautua millään siitä sisäisestä
tietoisuudesta, että hän oli pelon ja kiukun ajamana antautunut
vihanpuuskaan miestä vastaan, jolle hänen olisi pitänyt näyttää
arvokkaan itsehillinnän esimerkkiä. Uuvuttavina pyörivät ajatukset,
joita hänelle aivan äkkioudon ruumiilliseen väkivaltaan ryhtymisen
aiheuttama hermojärkytys samalla kiihoitti ja hämmensi, kiusasivat
häntä. Hän kaipasi myötätuntoa, turvaa ja tilaisuutta hyvitykseen
tekemällä kaiken uudestaan oikealla tavalla. Ennenkuin tunti oli
kulunut, oli hän matkalla Regent's Parkissa olevaan taloon.
Lydia oli budoaarissaan lukemassa kirjaa, kun Lucian astui sisään.
Lucian ei ollut tarkka huomioiden tekijä; hän ei voinut nähdä Lydiassa
mitään muutosta. Tämä oli yhtä tyyni kuin tavallisestikin: hänen
silmänsä eivät olleet aivan auki, ja hänen kätensä kosketus vaikutti
Lucianiin hillitsevästi, niinkuin se oli aina tehnyt. Vaikkei Lucian
ollut koskaan enää toivonut omistavansa Lydiaa senjälkeen kuin tämä
oli hylännyt hänen kosintansa Bedford-puistikossa, tunsi hän kuitenkin
sietämätöntä tappion tunnetta nähdessään Lydian ensi kerran toiselle
lupautuneena -- ja millaiselle toiselle!
"Lydia", sanoi hän, koettaen puhua hehkuvasti, mutta onnistumatta
vapautumaan siitä sovinnaisesta sävystä, joka oli tullut hänen
toiseksi luonnokseen: "olen kuullut jotakin, mikä on täyttänyt minut
sanomattomalla kauhistuksella. Onko se totta?"
"Uutinen on kulkenut nopeasti", sanoi Lydia. "Kyllä, se on totta." Hän
puhui rauhallisesti ja niin lempeästi, että Luciania kuristi, kun hän
koetti vastata.
"Siis, Lydia, sinä olet päähenkilönä suuremmassa murhenäytelmässä kuin
olen koskaan nähnyt näyttämöllä."
"Se on omituista, eikö totta?" sanoi Lydia, hymyillen Lucianin
ponnistuksille vaikuttavuuden tavoittamiseksi.
"Omituista! Surkeaa se on. Uskon, että minun on lupa sanoa se. Ja
sinä istut täällä lukemassa niin rauhallisena kuin ei mitään olisi
tapahtunut."
Lydia ojensi hänelle kirjansa sanaakaan sanomatta.
"_Ivanhoe!_" sanoi Lucian. "Romaani!"
"Niin. Muistatko, kuinka sinä kerran, ennenkuin tunsit minua oikein
hyvin, sanoit, että Scottin romaanit olivat ainoat, joita sinä
mielelläsi voit nähdä naisten käsissä?"
"Epäilemättä olen sanonut niin. Mutta minä en voi puhella
kirjallisuudesta juuri --"
"En johda sinua pois siitä, mistä tahdot puhua. Aioin sanoa sinulle,
että osuin Ivanhoeen sattumalta puoli tuntia sitten, etsiessäni
-- sen tunnustan -- jotakin hyvin romanttista luettavaa. Ivanhoe
oli kilpataistelija; kirjan alkupuoli on kilpataistelun kuvausta.
Tuumin mielessäni, tulisiko joku neljännenkolmatta vuosisadan
romaaninkirjoittaja kaivamaan esiin mieheni urotyöt ja esittämään hänet
maailmalle jonkinlaisena yhdeksännentoista vuosisadan englantilaisena
Cid'ina, koko muinaisuuden sädekehä urotekojensa yllä."
Lucian teki kärsimättömän eleen "En ole koskaan kyennyt ymmärtämään",
sanoi hän, "mistä johtuu, että sinun kyvyilläsi varustettu nainen voi
tavanomaisesti hautoa päässään nurinkurisia ja järjettömiä ajatuksia.
Oi, Lydia, tämäkö on oleva kaikkien sinun suurien lahjojesi ja
saavutustesi loppu? Anna anteeksi, jos kosketan kiusallista kieltä;
mutta tämä avioliitto tuntuu minusta niin luonnottomalta, että minun
täytyy puhua suuni puhtaaksi. Isäsi kuoltua tulit sinä olemaan yksi
Euroopan rikkaimpia ja sivistyneimpiä naisia. Hyväksyisikö hän sen,
mitä nyt olet aikeissa tehdä?"
"Minusta tuntuu miltei, kuin olisi hän kasvattanut minua nimenomaan
jotakin tällaista lopputarkoitusta varten. Kenen sinä tahtoisit
miehekseni?"
"Epäilemättä harvat miehet ovat sinun arvoisiasi, Lydia. Mutta tämä
mies kaikista vähimmän. Etkö voisi mennä naimisiin herrasmiehen kanssa?
Jospa hän olisi edes taiteilija, runoilija tai nero mitä lajia hyvänsä
-- silloin voisin sietää sitä ajatusta; sillä en todellakaan anna
luokkaennakkoluulojen vaikuttaa itseeni tässä asiassa. Mutta mies --
koetan olla sanomatta mitään, mitä et sinäkin oikeutta myöten olisi
pakotettu myöntämään liian ilmeiseksi, jotta sitä voisi sivuuttaa --
mies, joka kuuluu alempiin säätyihin ja harjoittaa ammattia, jota nuo
alemmatkin säädyt halveksivat; oppimaton, raaka, ja häpeällinen lain
tuomio edessään juuri tälläkin hetkellä! Onko mahdollista, että olet
ajatellut kaikkia näitä asioita?"
"En varsin syvästi: ne eivät ole sitä laatua, että ne minua paljon
liikuttaisivat. Yhteen seikkaan nähden voin lohduttaa sinua. Olen aina
tuntenut Cashelin herrasmieheksi siinä mielessä kuin sinä tuota sanaa
käytät. Hän osoittautuu olevankin sellainen: hänen omaisensa ovat
maanomistajia ja niin edespäin. Mitä hänen oikeusjuttuunsa tulee, olen
puhunut siitä loordi Worthingtonin kanssa, samoin kuin myös niiden
lakimiesten kanssa, joiden hallussa asia on; ja he sanovat varmasti,
että eräiden todisteiden puuttumisen nojalla, joita poliisit eivät
ole saaneet käsiinsä, voidaan jutulle saada sellainen puolustus, joka
pelastaa hänet vankeudesta."
"Sellainen puolustus on mahdottomuus", sanoi Lucian vihaisesti.
"Ehkä on. Mikäli minä ymmärrän, on se pikemminkin omansa rikosta
raskauttamaan kuin lieventämään. Mutta jos hänet tuomitaan
vankeuteenkin, ei se tee eroa asiaan. Hän voi lohduttautua sillä
varmuudella, että minä menen naimisiin hänen kanssaan heti kun hän
pääsee vapaaksi."
Lucianin naama piteni. Hän luopui väittelystä ja sanoi masentuneesti:
"En voine otaksua, että olisit antanut pettää itseäsi. Jos hän on
herrasmies, niin se tietysti muuttaa asian täydellisesti."
"Lucian", sanoi Lydia vakavasti, "uskotko, että se todellakin
muutti asian minuun nähden? Tiedän, että on olemassa taso, jonka
kannalta hänen entinen elinkeinonsa on väärä; mutta me emme ole sillä
tasolla enempää kuin hänkään. Hänen säätyarvonsa ilmituleminen ei
muuta ainoankaan iskun painavuutta, mitä hän on ikinä antanut; ja
kuitenkin sinä myönsit juuri, että se muuttaa asian täydellisesti.
Sinun vastustuksesi ei johtunut nyrkkeilijän ammatista: se oli vain
tekosyy; todellinen vastenmielisyytesi kohdistui siihen luokkaan,
johon nyrkkitaistelijat kuuluvat. Ja niin ollen, maailmallinen serkku
Lucian, minä vaiennan kaikki vastaväitteesi vakuuttamalla sinulle,
etten aio naimiseni kautta sukulaistuttaa sinua jonkun teurastajan,
muurarin tai muun niihin toimialoihin kuuluvan miehen kanssa, joista
Cashelin ammattikunta, kuten ennakolta minulle ilmoitit, tavallisesti
saa harjoittajansa. Odota vähän: minä aion tehdä sinulle oikeutta.
Sinä tahdot sanoa, että henkevä ystäväni Lucian on paljon syvemmin
huolissaan siksi, että hän näkee nykyaikaisen kulttuurin feeniks-linnun
heittävän itsensä hukkaan miehelle, joka ei ole hänen arvoisensa."
"Sitä juuri aionkin sanoa, paitsi että sinä esität sen liian
vaatimattomasti. On kysymyksessä ei vain nykyaikaisen kulttuurin
feeniksin, vaan mitä suurimpien luonnonlahjojen ja korkeimman
sivistyksen onnellisimpien ilmausten edustajan heittäytyminen miehelle,
joka taipumustensa ja harrastustensa perusteella on aivan erikoisen
pätemätön ymmärtämään häntä tai astumaan siihen piiriin, jossa hän
liikkuu."
"Kuuntele minua kärsivällisesti, Lucian, niin tahdon koettaa
selittää sinulle mysteerion, jättäen muun maailman väärinkäsittämään
minua mielensä mukaan. Ensiksikin, sinun on kai myönnettävä, että
feeniksinkin täytyy mennä naimisiin jonkun kanssa voidakseen jättää
soihtunsa lapsilleen. Paras menettelytapa hänelle olisi mennä
naimisiin toisen feeniksin kanssa; mutta kun hän -- tyttö-parka!
-- ei voi antaa arvoa edes omalle feeniksiydelleen, vielä vähemmän
toiselle, niin hän nurinkurisesti antaa etusijan tavalliselle
kuolevaiselle. Kuka on tuo kuolevainen oleva? Ei hänen serkkunsa
Lucian; sillä kohoava nuori valtiomies tarvitsee avuliaan vaimon,
jolla on naisellinen suhtautuminen politiikkaan sekä kykyjä vierailun
ja seurustelun alalla: kuvaus, joka ei sovellu kysymyksessäolevaan
feeniksiin. Ei myöskään, niinkuin äsken vihjasit, kukaan oppinut
mies. Feeniks on osaltaan saanut olla oppineen miehen apulaisena
eikä halua toistaa tuota elämystä. Hän on kuollakseen kyllästynyt
runoilijain, kaunokirjailijain ja muiden senkaltaisten sairaalloiseen
itsetutkisteluun ja tietämättömään itsetietoisuuteen. Mitä
taiteilijoihin tulee, ovat kaikki hyvät jo naimisissa; ja sitten kun
jäljelläolevat ovat saaneet sadoista kirjoista lukea olevansa kaikkein
lahjakkaimmat ja jumalallisimmat ihmisten joukossa, ovat he tulleet
melkein yhtä sietämättömiksi kuin heidän kirjalliset imartelijansa.
Ei, Lucian: feeniks on maksanut velkansa kirjallisuudelle ja taiteelle
lapsuutensa raadannalla. Hän tahtoo käyttää ja nauttia molempia
tulevaisuudessakin parhaansa mukaan; mutta hän ei tahdo koskaan enää
uurastaa niiden laboratorioissa. Sinä sanot, että hän olisi voinut
ainakin naida jonkun, jolla on herrasmiehen tottumukset. Mutta ne
herrasmiehet, joita hän tuntee, ovat joko taiteen harrastelijoita,
joilla on ammattitaiteilijain itsekkyys ilman heidän kyvykkyyttään;
tai he ovat huvitusten harrastajia, mikä merkitsee, että he ovat
tanssijoita, tennispelaajia, teurastajia ja uhkapelureita. Nollat
jätän pois laskusta. Feeniksin silmissä on areenakin -- tai piiri,
joksi he sitä sanovat -- parempi luonteen kouluuttaja kuin salonki;
ja nyrkkitaistelija on sankari verrattuna lurjukseen, joka usuttaa
vinttikoirakytkyeen jäniksen kimppuun. Kuvittele nyt, että tämä
feeniks-parka kohtaa miehen, joka ei ikinä elämässään ole tehnyt
itseään syypääksi itse-erittelyyn -- joka valitti, kun hänen mieltään
pahoitti, ja riemuitsi, kun häntä ilostutti, aivan niinkuin lapsi
ja aivan toisin kuin nykyaikainen ihminen -- joka oli rehellinen ja
urhoollinen, voimakas ja kaunis. Sinä aukaiset silmäsi suuriksi,
Lucian: sinä et tee oikeutta Cashelin hyvälle ulkonäölle. Hän on
viidenkolmatta vuoden ikäinen, ja kuitenkaan ei hänen kasvoissaan ole
ainoatakaan juonnetta. Ne eivät ole miettiväiset eivätkä runolliset,
ei kyllästyneet eikä epäileväiset, ei vanhat eikä itsetietoiset, kuten
niin monien hänen aikalaistensa kasvot -- kuten ehkä minunkin kasvoni
ovat. Pakanallisen jumalan kasvot, jolle ikuinen nuoruus on taattu! Kun
minun kerran on mentävä naimisiin, niin olisinhan hullu, jos jättäisin
sellaisen miehen."
"Sinä olet hullu juuri tällä hetkellä", huudahti Lucian nousten
seisomaan kauhuissaan ja kiihtyneenä. "Tuo on hurmausta. Sinä et näe
hänen todellista olemustaan niinkuin minä sen näen enempää kuin --"
"-- Kuin sinä voit nähdä minua sellaisena kuin minä näytän niistä,
joille olen vastenmielinen, Lucian. Mistä tiedät, että se, mitä sinä
näet, on hänen todellinen olemuksensa?"
"Minä näen hänet sellaisena kuin jokainen näkee hänet, paitsi sinä. Se
osoittaa, että olet hurmauksen vallassa. Sinä tiedät -- sinun _täytyy_
tietää -- että sinä olet poissa järjiltäsi tässä asiassa."
"Olen esittänyt sinulle järkisyyt, Lucian. Olen valmis kuulemaan
vastatodistuksia."
"Vastatodistuksia! Järkisyitä! Luuletko, että hulluus on vähemmän
hulluutta, koska sinulla on järkisyitä sen puolustukseksi? Järjellinen
hulluus on pahinta kaikista hulluuksista, koska se on asestettu järkeä
vastaan." Lydia avasi silmänsä täysin auki ensi kerran koko keskustelun
aikana. "Lucian", sanoi hän ihastuneena: "sinä kehityt. Luulen, että
tuo oli älykkäin sana, mitä koskaan olen kuullut sinun lausuvan. Ja se
on totta -- peloittavan totta."
Lucian istuutui toivottomana. "Sinä et myöntäisi sitä noin kerkeästi",
sanoi hän, "jos aikoisit sallia sen vähääkään vaikuttaa itseesi. Vaikka
kaikki todisteesi olisivatkin päteviä, niin mitä ne todistaisivat? Jos
todella halveksitkin herrasmiesten toimia, niin onko se syy, jonka
vuoksi tulee kunnioittaa nyrkkitaistelijain tointa? Onko nyrkkeily
piiri minkään vertaa parempi sillä perusteella, että voit luulotella
pitäväsi salonkia huonompana? -- sillä todellisuudessa ei sinulla voi
olla noin luonnotonta mielipidettä. Kuinka inhoten torjuisitkaan oman
viisastelusi, jos minä käyttäisin sitä koettaakseni taivuttaa sinua
mukautumaan seuraelämän tapoihin!"
"Me ajaudumme jälleen takaisin pelkkään järkeilyyn, Lucian. Se
on kuitenkin minun syyni. Minä aloitin selityksen ja poikkesin
naisten tapaan syrjään ylistääkseni rakastajaani. Älä luule, että
haluan esittääkään valintaani sen paremmaksi kuin on pienemmän
pahan valitseminen kahdesta pahasta. Minä ajattelen vahvasti, että
yhteiskunnan olisi pitänyt tehdä Cashelista jotakin parempaa kuin
nyrkkitaistelija; mutta hänellä, poika-poloisella, ei ollut mitään
valitsemisen varaa. Minä sanoin häntä kerran raakalaiseksi, enkä
peruuta tuota sanaa; vaikka toivonkin sinun antavan hänelle anteeksi
tuon raakalaisuutensa, niinkuin annat sotilaalle anteeksi hänen
murhansa tai asianajajalle hänen valheensa. Silloin kun tuomitset
nämä viimeksimainitut -- ja sanon kaikesta sydämestäni: mitä
pikemmin sitä parempi -- voit tuomita hänetkin, mutta älä ennen.
Sitäpaitsi, rakas Lucian, nyrkkeily on lopussa: hän ei aio jatkaa
sitä enää. Mitä tulee henkilökohtaiseen yhteensopivaisuuteemme, niin
uskon perinnöllisyysoppiin; ja kun oma ruumiini on hento ja aivoni
sairaalloisen toimeliaat, pidän taipumustani ruumiiltaan voimakkaan
ja mieleltään huolettoman miehen puoleen luotettavana. Sinä voit sen
ymmärtää: sehän on puhdas rotuhygieninen kysymys."
"Tiedän, että tulet tekemään, mitä kerran olet saanut päähäsi", sanoi
Lucian masentuneesti.
"Ja sinä tahdot kääntää asian parhain päin, eikö niin?"
"Asian parhaaksi tai pahimmaksi kääntäminen ei kuulu minulle. Minä voin
ainoastaan ottaa sen vastaan välttämättömyytenä."
"Ei suinkaan. Sinä voit kääntää sen pahimmin päin käyttäytymällä
vierovasti Cashelia kohtaan; tai parhain päin kohtelemalla häntä
ystävällisesti."
"Minun lienee parasta kertoa sinulle", sanoi Lucian. "Olen tavannut
hänet sen jälkeen kuin -- kuin --" Lydia nyökkäsi. "Erehdyin hänen
aikeistaan, kun hän tuli asuntooni niinkuin tuli, ilmoittamatta. Totta
puhuen, hän miltei tunkeutui sisään väkisin. Vaihdoimme keskenämme
joitakin kiivaita sanoja. Vihdoin hän ärsytti minua yli malttini ja
tarjosi minulle -- kuvaavasti kyllä -- kaksikymmentä puntaa siitä että
löisin häntä. Ja minun on ikäväkseni sanottava, että minä löin."
"Löit!" sanoi Lydia kalveten. "Ja mitä seurasi?"
"Olisi oikeammin sanoa, että aioin lyödä; sillä hän väisti lyöntini,
taikka minä iskin harhaan. Hän vain antoi rahan minulle ja meni pois,
ilmeisesti hyvissä käsityksissä minusta. Minulle taas jäi hänen
mentyään hyvin huonot käsitykset itsestäni."
"Mitä! Eikö hän kostanut!" huudahti Lydia, värin palatessa
hänen kasvoilleen. "Oh, hän on voittanut sinut omalla alallasi,
Lucian. Sinähän se oletkin nyrkkitaistelija sydämeltäsi, ja sinä
kadehdit häneltä hänen etevämmyyttään juuri siinä taidossa, jonka
harjoittamisesta tuomitset häntä."
"Tein väärin, Lydia, mutta minä kadehdin häneltä sinua. Tiedän, että
menettelin pikaisesti, ja tahdon pyytää häneltä anteeksi. Toivon, että
asiat olisivat kehittyneet toisin."
"Ne eivät olisi voineet kehittyä toisin; ja minä uskon sinunkin vielä
kerran myöntävän, että ne ovat järjestyneet varsin hyvin. Nyt, kun
feeniksin juttu on selvitetty, tahdon lukea sinulle Alice Goffilta
saamani kirjeen, joka luo aivan uutta valaistusta hänen luonteeseensa.
En ole tavannut häntä sitten kesäkuun; ja hän tuntuu tulleen henkisesti
kolme vuotta vanhemmaksi sillä välin. Kuulehan esimerkiksi tätä." Ja
niin kääntyi keskustelu Aliceen. Palattuaan asuntoonsa Lucian kirjoitti
seuraavan kirjeen, jonka hän pani postiin ennen makuulle menoaan:
K. Herra Cashel Byron!
Oheenliitettynä pyydän lähettää Teille setelin, jonka jätitte
tänne tänään. Tunnen velvollisuudekseni lausua pahoitteluni
siitä, mitä tapahtui siinä tilaisuudessa, ja vakuuttaa
Teille, että se aiheutui käyntinne tarkoitusta koskeneesta
väärinkäsityksestä. Hermojen ärtymys, jonka kuluneen
istuntokauden ankara henkinen työ ja myöhään valvominen ovat
aikaansaaneet, olkoon puolustuksenani. Toivon saavani pian
ilon tavata Teitä jälleen ja esittää Teille persoonallisesti
onnitteluni lähestyvän avioliittonne Johdosta.
Vilpittömällä kunnioituksella Teidän
_Lucian Webber_.