Palatessaan eräänä iltapäivänä jokapäiväiseltä terveyskävelyltään
näki Lydia oudon naisen linnan terassilla puhelemassa kellarimestarin
kanssa. Vaikka oli lämmin syysilma, oli tuolla henkilöllä yllään
turkisreunainen, vale-gagaateilla runsaasti koristettu musta
silkkiviitta. Koska naispuoliset wiltstokenilaiset aina lähestyivät
neiti Carew'ta parhaissa tamineissaan, soveltuivatpa ne vuodenaikaan
tai ei, päätteli hän naisen tulleen aikomuksessa pyytää häneltä
avustusta koulukestitykseen, raittiusjuhlaan tai ehkä jollekin
Wiltstokenin apupapille annettavaan tunnustuslahjaan.
Lähemmäksi tultuaan näki hän, että vieras oli vanhahko nainen, jolla
oli käherretty tukka ja korvarenkaat molemmissa korvissa ammoin
unohdettuun muotiin.
"Tässä tulee neiti Carew", sanoi kellarimestari lyhyeen, ikäänkuin
nainen olisi koetellut hänen kärsivällisyyttään. "Teidän on parasta
puhua hänelle itse."
Tällöin nainen näytti hämmentyvän ja teki juhlallisen niiauksen.
Lydia pani merkille niiauksen ja kiharat ja arvasi niistä, että hänen
vieraansa piti tanssikoulua. Kuitenkin sai jokin sille vastakkainen
karskius hänen vartalossaan ja olennossaan ajattelemaan, että hän
mahdollisesti pitikin ravintolaa. Kun hänen kasvonsa kaikesta
huolimatta näyttivät huolekkailta ja hyviltä kasvoilta ja hänen
esiintymisensä linnan neitiä kohtaan puhui hämillisestä nöyryydestä,
vastasi Lydia ystävällisesti hänen tervehdykseensä ja jäi odottamaan,
että hän puhuisi.
"Toivon, ettette pidä minua tunkeilevana", sanoi vieras arastellen.
"Minä olen rouva Skene."
Lydia kävi pahaenteisen totiseksi, ja rouva Skene punastui hiukan.
Sitten hän jatkoi, ikäänkuin toistaen huolellisesti valmistettua ja
harjoiteltua puhetta: "Katsoisin suureksi suosioksi, jos voisin saada
kunnian puhua kanssanne muutaman sanan kahdenkesken."
Lydian kasvoilla näkyvä tuimuus kuvasti hänen tunnettaan; mutta hänen
luonteensa mukaista ei ollut työntää ketään luotaan ilman voimakasta
ärsytystä. Hän kehoitti vierasta astumaan sisään ja johti hänet
pyöreään salonkiin, jonka omituiset koristukset vastasivat tarkalleen
rouva Skenen käsitystä ylhäisestä loistosta. Käyttäytymisen ja
seurustelusääntöjen opettajana tunsi entisen nyrkkeilijämestarin rouva
hermostusta Lydian laisen taiturin läsnäollessa; mutta hän kohosi
tilanteen tasalle ja sai istuutuneeksi ilman kommellusta. Sillä vaikka
huoneeseen tulo näyttää monestakin ihmisestä yksinkertaiselta asialta,
oli se rouva Skenelle hänen oppiaineensa tarkkojen lakien alainen
toimitus, niin monimutkainen, että harvat hänen oppilaistaan oppivat
suorittamaan sen tyydyttävästi vähemmässä kuin puolessakymmenessä
oppitunnissa. Rouva Skene heitti sen kuitenkin pian pois mielestään.
Hän oli liian vanha vaivatakseen päätään sellaisilla turhuuksilla
silloin kun todelliset huolet ahdistivat häntä.
"Oi, neiti", aloitti hän rukoilevasti. "Poika!"
Lydia tiesi heti ketä tarkoitettiin. Mutta hän toisti, ikäänkuin
käsittämättä: "Poika?" Ja heti perään syytti itseään vilpillisyydestä.
"Meidän poikamme, neiti. Cashel."
"Rouva Skene!" sanoi Lydia nuhtelevasti.
Rouva Skene ymmärsi kaiken, mitä Lydian äänensävyyn sisältyi. "Tiedän,
neiti", puolustautui hän. "Tiedän hyvin. Mutta mitä muuta voin tehdä
kuin tulla luoksenne? Mitä lienettekin sanonut hänelle, on hän ottanut
sen kovin sydämelleen, ja hän suree itsensä kuoliaaksi."
"Suokaa anteeksi", sanoi. Lydia siekailematta, "miehet eivät kuole
sellaisista asioista; ja hra Cashel Byron ei suinkaan ole niin heiverä
ruumiiltaan eikä pehmeä sydämeltään, että hän tekisi poikkeuksen siitä
säännöstä."
"Niin, neiti", sanoi rouva Skene surumielisesti. "Te ajattelette
hänen ammattiaan. Te ette voi uskoa, että hänellä on mitään tunteita,
koska hän tappelee. Ah, neiti, jospa tuntisitte heidät niinkuin
minä! Helläsydämisempiä miehiä ei ole olemassa. Cashel on kuin nuori
lapsi, hänen tunteensa ovat niin herkät; ja minä olen tuntenut häntä
voimakkaampia, jotka ovat kuolleet sydänsuruun vain siitä syystä, että
ovat olleet huono-onnisia ammatissaan. Ajatelkaahan, mitä ylväshenkisen
nuoren miehen täytyy tuntea, kun sivistynyt nainen sanoo häntä pedoksi.
Se oli julma sana, neiti; toden totta, niin se oli."
Lydia hämmentyi tästä hyökkäyksestä niin, että hänen oli koottava
ajatuksensa huolellisesti ennenkuin hän vastasi. Sitten hän sanoi:
"Tiedättekö, rouva Skene, että tunnen herra Byronia vain varsin vähän
-- etten ole tavannut häntä kymmentäkään kertaa eläessäni? Ehkä ette
tiedä, missä olosuhteissa tapasimme toisemme viime kerran. Minä olin
suuresti järkytetty niistä vaurioista, joita hänen pahoinpitelynsä
oli tuottanut toiselle miehelle, ja luullakseni mainitsin niitä
pedontyöksi. Teidän tähtenne olen pahoillani, että sanoin niin; sillä
hän on kertonut minulle pitävänsä teitä äitinään; mutta --"
"Oi ei! Kaukana siitä, neiti. Pyydän tuhannesti anteeksi, että otan
sanan suustanne; mutta minä ja Ned emme ole hänelle enempää kuin teidän
taloudenhoitajattarenne tai seuranaisenne olisivat teille. Pelkään,
että ette voi ymmärtää sitä, neiti. Hän ei ole meidän sukulaisemme.
Vakuutan teille, että hän on synnyltään ja kasvatukseltaan herrasmies;
ja kun me palaamme takaisin Melbourneen ensi jouluksi, tulee kaikki
olemaan ihan kuin ei hän olisi meitä koskaan tuntenutkaan."
"Toivon, ettei hän tule olemaan niin kiittämätön, että unohtaisi
teidät. Hän on kertonut minulle elämäntarinansa."
"Se on enemmän kuin hän on koskaan tehnyt minulle, neiti; niin että
voitte arvostella, kuinka suuressa arvossa hän pitää teitä."
Tätä seurasi jälleen vaitiolo. Rouva Skene tunsi, että ensi erä oli
ohi, ja että hän oli pitänyt puolensa, jopa saanut vähän etumatkaakin.
Mutta Lydia toipui pian.
"Rouva Skene", sanoi hän terävästi, "kun tulitte käymään luokseni, mikä
tarkoitus oli mielessänne? Mitä toivotte minun tekevän?"
"Niin, neiti", sanoi rouva Skene levottomasti, "poika-raukalla on ollut
vastoinkäymisiä viime aikoina. Ensiksikin se teitä koskeva pettymys --
tarkoitan sitä ensimmäistä -- joka on kalvanut hänen mieltään pitkän
aikaa. Sitten tuo nyrkkeilynäytös Agricultural Hallissa, jossa Paradise
menetteli niin kunniattomasti. Cashel kuuli teidän olleen katsomassa;
ja sitten hän luki kaiken sen häpeällisen, mitä sanomalehdet
kirjoittivat hänestä, ja hän luuli, että te uskoisitte kaiken sen. En
voinut saada sitä luuloa hänen päästään. Sanoin hänelle kerran toisensa
jälkeen --"
"Anteeksi", keskeytti Lydia. "On parasta, että olemme suorat
keskenämme. On hyödytöntä otaksua hänen erehtyneen minun tunteistani
siinä asiassa. Minua kauhistutti todellakin se säälimättömyys, millä
hän kohteli vastustajaansa."
"Mutta hyvänen aika, sehän kuuluu hänen ammattiinsa", sanoi rouva
Skene, levittäen silmänsä suuriksi. "Ajatelkaahan itse, neiti",
jatkoi hän, ikäänkuin lempeästi moittien Lydiaa jostakin periaatteen
puutteesta, "eikö kunniallisen miehen tule täyttää sitoumuksensa?
Vakuutan teille, että maksu, jonka säädyllinen ammattinyrkkeilijä
tavallisesti saa tuollaisesta nyrkkeilynäytöksestä, on puoli
guineaa; ja sen enempää ei Paradise saanut. Mutta Cashel piti kiinni
maineestaan eikä suostunut vähempään kuin kymmeneen guineaan; ja sen
hän saikin. No, nyt olisivat monet hänen asemassaan menneet piiriin
ja vetelehtineet siellä aikansa ollen nyrkkeilevinään ja siten
suorastaan petkuttaen niitä, joilta saivat maksun. Mutta Cashel on
rehellinen ja ylevämielinen kuin kuningas. Te näitte itse, miten
vakavasti hän kävi asiaan käsiksi. Hän ei olisi voinut käydä työhön
itseään säästelemättömämmin, vaikka hän olisi otellut tuhannen
punnan palkinnosta ja mestaruusvyöstä, sen sijaan kuin vaivaisista
kymmenestä guineasta. Ette suinkaan ajattele hänestä huonompaa hänen
rehellisyytensä vuoksi, neiti?"
"Tunnustan", sanoi Lydia, nauraen vasten tahtoaankin, "että teidän
näkökantanne tuosta toimituksesta ei johtunut mieleeni."
"Tietysti ei, neiti -- enempää kuin se olisi voinut johtua kenenkään
mieleen, joka ei tottumuksesta tunne ammatin oikeita ja vääriä
menettelytapoja. No niin, kuten jo sanoin, neiti, oli tämä hänelle
uusi pettymys. Se suretti häntä enemmän kuin voitte kuvitellakaan.
Sitten tuli koko joukko kiusaa kilpaottelusta Paradisen kanssa. Ensin
Paradise sai kokoon vain viisisataa puntaa, ja poika ei tahtonut lähteä
otteluun vähemmästä kuin tuhannesta. Luulen hänen tulleen niin rahasta
huolehtivaksi viime aikoina juuri teidän tähtenne; sillä ennen ei hän
ole koskaan ollut ahne. Sitten Mellish tahtoi, että ottelun tulisi
tapahtua näillä seuduin; ja poika-parka pelkäsi niin kuollakseen
sen tulemista teidän korviinne, ettei hän suostunut ennenkuin he
houkuttelivat hänet uskomaan, että te olisitte ulkomailla elokuussa.
Olin iloinen, kun sopimuskirjat vihdoinkin allekirjoitettiin, ennenkuin
hän oli surrut itsensä hautaan. Koko treenausajan hän ikävöi nähdä
teitä; mutta hän suoritti sen loppuun niin vakaasti ja uskollisesti
kuin ihminen voi. Ja hän treenautui ihanasti. Minä näin hänet
ottelupäivän aamuna, ja hän oli kuin loistava enkeli: olisi tehnyt
hyvää kenen naisen sydämelle tahansa nähdä hänet. Ned kulki ympäriinsä
kuin hullu tarjoten kaksikymmentä yhtä vastaan hänen puolestaan; jos
hän olisi hävinnyt, olisimme vararikossa tällä hetkellä. Ja ajatelkaa,
että sitten piti poliisin tulla juuri kun hän olisi tehnyt selvän
Paradisesta. Minä itkin kuin lapsi, kun sain kuulla siitä: en voi
uskoa, että koskaan olisi tapahtunut mitään niin julmaa. Hän olisi
voinut tehdä selvän hänestä jo neljännestuntia aikaisemmin, mutta hän
pidättyi tahallaan jatkaakseen Nedille markkinoita." Rouva Skene niisti
liikutettuna nenänsä ennenkuin jatkoi. "Sitten tuli tämän kukkuraksi
se, mitä tapahtui teidän ja hänen välillään, ja mikä sai aikaan sen,
että hän antautui poliiseille. Loordi Worthington maksoi takuun, niin
että hän pääsi vapaaksi; mutta tuo häpeä ja pettymys, ja hukkaan mennyt
aika ja raha, ja teidän sanainne pistos, kaikki nuo yhdessä kerrassaan
mursivat hänen sydämensä. Ja nyt hän on synkkämielisenä ja suree,
enkä minä eikä Ned eikä Fanny voi hänelle mitään. Sanotaan, ettei
häntä tuomita linnaan; mutta jos hänet tuomitaan" -- tässä rouva Skene
murtui ja puhkesi itkuun -- "niin siitä tulee hänen surmansa; ja Jumala
antakoon anteeksi niille, jotka ovat sen matkaansaattaneet."
Murhe pehmitti aina Lydiaa; mutta kyyneleet kovettivat hänet jälleen:
hän ei voinut sietää niitä.
"Entä se toinen mies?" kysyi hän. "Oletteko kuullut hänestä mitään?
Otaksun, että hän on jossakin sairaalassa."
"Sairaalassa!" toisti rouva Skene, hereten säikähdyksissään itkustaan.
"Kuka?"
"Paradise", vastasi Lydia, lausuen tuon nimen vastenmielisesti.
"Hänkö sairaalassa! Siunatkoon teidän viattomuuttanne, neiti! Minä näin
hänet juuri eilen niin hyvännäköisenä kuin sellainen ruma kuvatus voi
olla: ei, merkkiäkään naamassaan, ja kerskuu täyttä suuta, mitä hän
olisi tehnyt Cashelille, jollei poliisi olisi tullut! Hän on alhainen,
halpamainen nyrkkitaistelija, se on tosi; ja minä pahoittelen, että
meidän poikamme alentui ottelemaan hänen laisensa kanssa. Kuulin,
että Cashel teki hänestä kerrassaan näöksen, ja että tekin näitte
hänet. Arvaan, että pelästyitte, neiti, eikä kummakaan, kun ette ole
tottunut sellaisiin näkyihin. Minä olen nähnyt Ned-ukkoni tuotavan
kotiin sellaisessa tilassa, että olen kaatanut viinaa hänen silmäänsä,
luullen sitä suuksi; ja vieläpä Cashelkin, niin huolellinen kuin onkin,
on ollut melkein sokeana kolme päivää. Eihän sovi vaatia, että heidän
tulisi saada rahansa ilmaiseksi. Älkää antako sen vaivata mieltänne,
neiti. Jos menisitte naimisiin -- minä vain otaksun niin", sanoi
rouva Skene lieventävien sulkumerkkien välissä, nähdessään Lydian
kavahtavan tuota sanaa -- "jos menisitte naimisiin etevän kirurgin
kanssa, kuten voisitte tehdä korkeaa arvoanne loukkaamatta, voisitte
helposti pyörtyä, jos näkisitte hänen leikkaavan poikki jalan tai
käden, niinkuin hänen olisi tehtävä joka päivä henkensä elatukseksi;
mutta te olisitte ylpeä hänen etevyydestään, kun hän kykenee sen
tekemään. Samanlainen tunne on minulla Nedin suhteen. Jos sanon teille
totuuden, neiti, niin en haluaisi nähdä häntä ottelemassa enempää
kuin jonkun upseerin rouva haluaisi nähdä miestään taistelukentällä
työntämässä miekkaansa joihinkin neekeri-parkoihin tai ranskalaisiin;
mutta kun se on hänen ammattinsa ja ihmiset antavat hänelle niin suuren
arvon sen vuoksi, niin mukaudun siihen; ja nykyään suhtaudun siihen
suorastaan mielenkiinnolla, varsinkin kun se ei tuota kenellekään
vahinkoa. Ei sillä että tahtoisin teidän luulevan, että Ned olisi
koskaan katkaissut mieheltä jalkaa tai kättä: Herra varjelkoon! eihän
toki, eikä Cashelkaan. Oi, neiti, suuret kiitokset; minä valitan, että
olette nähnyt vaivaa minun vuokseni." Tämä koski teetarjotinta kantavan
palvelijan sisälletuloa.
"Sittenkään", sanoi Lydia, kun he jälleen voivat vapaasti jatkaa
keskusteluaan, "en oikein ymmärrä, minkätähden olette tullut luokseni.
Henkilökohtaisesti olette erinomaisen tervetullut; mutta millä tavoin
toivoitte minun huojentavan herra Byronin mieltä tulemalla luokseni?
Pyysikö hän teitä tulemaan?"
"Ennen hän olisi kuollut. Tulin omasta ehdostani, kun tiesin, mikä
häntä vaivasi."
"Ja entä sitten?"
Rouva Skene katsahti ympärilleen vakuuttautuakseen, että he olivat
kahden. Sitten hän kumartui Lydiaan päin ja kuiskasi painokkaasti:
"Miksi ette voi mennä naimisiin hänen kanssaan, neiti?"
"Koska minua ei haluta, rouva Skene", vastasi Lydia täysin
hyväntuulisesti.
"Mutta ajatelkaahan vähän, neiti. Voitteko mistään koskaan saada
toista samanlaista mahdollisuutta? Ajatelkaahan, millainen mies hän
on: maailmanmestari ja herrasmies vielä samalla! Nämä kaksi asiaa
eivät ole koskaan ennen sattuneet yhdessä, eivätkä tule enää koskaan
sattumaan. Minä olen tuntenut joukoittain mestareita, mutta he eivät
ole olleet soveliasta seuraa teidän laisellenne. Ned oli mestari
silloin kun menin naimisiin hänen kanssaan; ja minun omaiseni katsoivat
minun alentavan itseni sen tehdessäni, koska olin teatterissa esiintyvä
ammattitanssijatar. Ammattinyrkkeilijät ovat enimmäkseen halpasäätyisiä
miehiä, ja sivistyneet naiset ovat erotetut heidän seurastaan. Mutta
teidän hyvä onnenne on ohjannut teidät mieltymään sellaiseen, joka on
herrasmies. Voiko nainen vaatia mitään enempää? Mistä voitte löytää
hänen vertaistaan terveydessä, voimassa, kauneudessa tai hyvissä
tavoissa? Mitä tulee hänen luonteeseensa, siitä voin teille kertoa.
Melbournessa, kuten voitte arvatakin, olivat kaikki tytöt ja naiset
kuollakseen ihastuneet häneen. Vakuutan teille, että minun luonani kävi
heitä pari kolme joka ilta, vain sitä varten, että saisivat katsoa
häntä; ja hän, viaton poika-poloinen, ei kiinnittänyt heihin huomiota
enemmän kuin jos he olisivat olleet kaalinpäitä. Hän oli iloinen
päästessään pois heidän luotaan, kun sai mennä saliin nyrkkeilemään
herrojen kanssa; ja silloin nuo tytöt pilkistelivät häntä ovenraosta
ja hullaantuivat entistä pahemmin. Mutta häneltä he eivät koskaan
saaneet silmäniskuakaan. Te olitte ensimmäinen, neiti Carew; ja,
uskokaa minua, te tulette olemaan myös viimeinen. Jos olisi milloinkaan
ollut joku toinen, ei hän olisi voinut salata sitä minulta; sillä
hänen mielensä on avoin kuin lapsen. Ja hänen rehellisyytensä vie
voiton kaikesta, mitä voitte kuvitellakaan. Tiedän, että hänelle on
tarjottu kahdeksansataa puntaa sellaisen ottelun häviämisestä, jonka
voittamalla hän voi saada vain kaksisataa, puhumattakaan siitä, ettei
hän olisi saanut mitään, jos olisi hävinnyt rehellisesti. Te tiedätte
-- sillä näen teidän tuntevan maailmaa, neiti -- kuinka harvat miehet
voisivat vastustaa sellaista houkutusta. On miehiä, omilla aloillaan
kaikkein korkeimpia -- niin korkeita, että voisitte yhtä hyvin epäillä
valtakunnan kuningatarta maansa taistelujen myymisestä kuin heitä --
jotka taistelevat salaa toisen puolen eduksi, jos se tehdään heille
kannattavaksi. Minun Nedini ei ole mikään alhainen nyrkkeilijä, kuten
hyvin tiedetään; mutta kun hän alistui häviämään tuolle pienelle
Killarney Primroselle ja seuraavana päivänä meni ja osti hevosen
ja rattaat, niin mitä minun oli ajateltava? Niin, neiti: sellaista
kerron teille omasta miehestäni; ja minä sanon teille, ettei Cashel
ole koskaan hävinnyt, vaikka hänen jo aikoja sitten olisi kannattanut
paremmin hävitä kuin voittaa, noiden vedonlyöjä-lurjusten vuoksi.
En ole koskaan kuullut häneltä vihaista sanaa, enkä ole nähnyt
hänessä merkkiäkään väkevistä, paitsi kerran Nedin syntymäpäivänä; ja
silloinkaan ei hänestä puhjennut esiin muuta kuin hauskuutta humalassa,
jolloin totuus tulee ilmi kaikista miehistä. Oi, ajatelkaahan toki,
kuinka onnelliseksi voisitte tulla, neiti, jos vain pakotatte
itsenne katsomaan asiaa oikeassa valossa. Herrasmies synnyltään ja
kasvatukseltaan, maailmanmestari, raitis, rehellinen, tahraton kuin
vastasyntynyt lapsi, kykenevä puolustamaan itseään ja teitä millaisessa
seurassa hyvänsä, ja ihan mielettömästi rakastunut teihin! Hän pitää
teitä taivaan enkelinä -- ja uskon varmasti, että olettekin sellainen
sydämeltänne, neiti. Vakuutan teille, että minun Fannyäni oikein
suututtaa, kun hän luulee Cashelin tekevän häntä alentavia vertailuja.
En voi uskoa teitä niin vaikeaksi miellyttää, että hylkäisitte hänet,
neiti."
Lydia nojautui taaksepäin tuolissaan ja katsoi rouva Skeneen omituisin
ilmein, joka pian kirkastui vastustamattomaksi hymyksi. Rouva Skene
hymyili myös hyvin pikkuisen kohteliaisuudesta, mutta ilmoitti otsansa
vakavalla rypistyksellä, että se, mitä hän oli sanonut, ei ollut mikään
naurun asia.
"Minun täytyy saada vähän aikaa harkitakseni kaikkea, mitä olette
niin kaunopuheisesti esittänyt", sanoi Lydia. "Puhun tosissani, rouva
Skene: te olette tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Puhukaamme nyt tällä
hetkellä jostakin muusta. Tyttärenne voi hyvin, toivoakseni."
"Suuri kiitos, neiti, hänellä on hyvä terveys."
"Ja teillä myöskin?"
"Jotakuinkin, olosuhteisiin katsoen", sanoi rouva Skene, liian
mieltyneenä surkutteluihin voidakseen myöntää olevansa täysin terve.
"Teillä täytyy kai olla aivan harvinainen turvallisuuden tunne", sanoi
Lydia, katsoen häneen valppaasti, "ollessanne onnellisissa naimisissa
niin kuuluisan ny-- nyrkkeilynopettajan kanssa kuin herra Skene on.
Eikö ole mieluista, kun on voimakas suojelija?"
"Ah, neiti, te ette voi aavistaakaan", huudahti rouva Skene, langeten
loukkuun, jossa syöttinä oli hänen omat murheensa, ja unohtaen
ajatella Cashelin etuja. "En saa koskaan rauhaa pelolta, että hän
joutuu selkkauksiin. Ned on itse rauhallisuus niin kauan kuin hän ei
ole maistanut pisaraakaan väkeviä; ja sitten hän on niinkuin muutkin
-- valmis tappelemaan ensimmäisen kanssa, joka ärsyttää häntä. Ja
jos poliisit saavat hänet käsiinsä, ei hän voi odottaa sääliä.
Ammattinyrkkeilijälle ei ole mitään oikeutta. Ei tarvitse muuta kuin
sanoa, että hän on ammattinyrkkeilijä, niin se riittää viranomaisille:
mars vankilaan, ja hyvästi oppilaat ja hyvä maine heti paikalla.
Sen pelossa minä saan aina elää. Ja mitä tulee suojelemiseen, niin
mieluummin antaisin ryövätä itseni viiteenkymmeneen kertaan, kuin
sanoisin hänelle sanankaan, joka voisi synnyttää riitaa. Monen monta
kertaa olen iltaisin kotiin ajaessamme maksanut ajurille salavihkaa yli
taksan, kun olen pelännyt hänen murisevan ja ärsyttävän Nediä. Juomat
ne ovat kaikkeen syypäät. Herrat ovat ylpeitä voidessaan puhutella
häntä julkisesti, ja he tulevat toinen toisensa perään ja kysyvät, mitä
hän haluaisi, kunnes loppu on se, että hän löytää itsensä vuoteesta
kengät jalassa, ranne nyrjähtäneenä ja ehkä silmä mustana, koettaen
muistaa mitä hän teki edellisenä iltana. Mitä kärsin kolmena ensi
vuonna naimisissaolomme aikana, sitä ei kukaan ihminen voi sanoa.
Sitten hän teki raittiuslupauksen, ja siitä saakka hän on ollut hyvin
hyvä: en ole nähnyt häntä niin sanoakseni kunnollisesti juovuksissa
enempää kuin kolmesti vuodessa. Jumalan siunausta ja muutaman
westminsterilaisen maitokuskin antamaa löylytystä saan kiittää siitä,
että hän alkoi hävetä itseään. Minä annoin sille pontta ja sain hänet
muuttamaan kauas pois entisten ystäviensä ulottuvilta. Siitä saakka on
hänellä ollut siunaus, ja me olemme vaurastuneet hyvin."
"Onko Cashel riidanhaluinen?"
Tämän kysymyksen sävy herätti rouva Skenen tajuamaan valitustensa
soveltumattomuuden. "Ei, ei," vastusti hän. "Hän ei juo koskaan; ja
mitä tappelemiseen tulee, niin en luule hänellä olleen kolmeakaan
satunnaista kahakkaa eläessään: ei ainakaan useampia. Hän ei
tarvitse mitään muuta kuin päästä naimisiin, ja sitten hän on vakava
hautaansa asti. Mutta jos hänet jätetään ajelulle nyt, niin Herra
tietää, miten hänen käy. Ensin hän kulkee synkkämielisenä -- sitä hän
tekee parhaillaan -- sitten hän rupeaa juomaan; sitten hän menettää
oppilaansa, joutuu alakuntoon, häviää otteluissa ja -- Yksi sana
teiltä, neiti, pelastaisi hänet. Jos saisin vain sanoa hänelle --"
"Ei mitään", sanoi Lydia. "Ei millään ehdolla mitään. Ainoa vakuutus,
minkä voin antaa teille, on se, että te olette lieventänyt arvosteluani
eräistä hänen teoistaan. Mutta että menisin naimisiin Cashel Byronin
kanssa, on yksinkertaisesti maailman epätodennäköisin asia. Jättämällä
pois luvusta kaikki kysymykset persoonallisesta mieltymyksestä, jo
tuo pelkkä epätodennäköisyys sinänsä riittää peloittamaan tavallista
naista."
Rouva Skene ei oikein ymmärtänyt tätä, mutta kuitenkin riittävästi
omalle kohdalleen. Hän nousi lähteäkseen, pudistaen päätään
alakuloisesti ja sanoen: "Näen, miten asiat ovat, neiti. Te katsotte
hänen olevan itseänne alempana. Teidän sukulaisenne eivät pitäisi
siitä."
"Epäilemättä sukulaiseni tulisivat suuresti järkytetyiksi; ja minun on
velvollisuus ottaa sekin lukuun -- sen arvoisena kuin se on."
"Me emme koskaan tuottaisi teille ikävyyttä", sanoi rouva Skene,
viivytellen. "Me lähdemme Englannista myötyriksi parin kuukauden
perästä."
"Se ei tee minulle mitään eroa, paitsi että tulen pahoittelemaan, ettei
minulla ole tilaisuutta miellyttävään pakinaan teidän kanssanne silloin
tällöin." Tämä ei ollut totta; mutta Lydia kuvitteli, että hän alkoi
tuntea paatunutta mieltymystä valehtelemiseen.
Rouva Skene ei ollut lohdutettavissa kohteliaisuuksilla. Hän pudisti
jälleen päätään. "On hyvin ystävällisesti tehty, että lausutte minulle
hyviä sanoja, neiti", sanoi hän, "mutta jos saisin teiltä yhdenkään
hyvän sanan pojalle, niin saisitte sanoa minulle mitä haluatte." Lydia
mietti perusteellisesti ennenkuin vastasi. Vihdoin hän sanoi: "Olen
pahoillani, että puhuin hänelle tylysti, koska, olosuhteiden ajamana
ollen, hän ehkä ei olisi voinut toisin toimiakaan. Ja minulta jäi
ottamatta huomioon hänen ammattinsa taloudellinen puoli. Lyhyesti
sanoen, minä en ole tottunut tappeluihin, ja näkemäni järkytti minua
niin, että menetin malttini. Mutta", jatkoi Lydia, painaen alas rouva
Skenen elpyvän toivon varoittavalla sormen eleellä, "jos kerrotte
hänelle tämän, niin kuinka annatte hänen ymmärtää, että sanon näin
ainoastaan ollakseni oikeudenmukainen, enkä minään tunteen lämpimyyden
osoituksena?"
"Hän tyytyy lohdun muruseenkin, neiti. Minä sanon hänelle vain, että
olen puhutellut teitä, ja että te ette tarkoittanut mitään sillä, mitä
sanoitte silloin --"
"Rouva Skene", keskeytti Lydia hänet lempeästi, "älkää sanoko hänelle
vielä toistaiseksi mitään. Olen vihdoinkin tehnyt päätökseni. Jollei
hän saa mitään sanaa minulta kahden viikon kuluessa, saatte sanoa
hänelle mitä haluatte. Voitteko odottaa niin kauan?"
"Tietysti. Aivan niinkuin toivotte, neiti. Mutta Mellishin
lahjanäytäntö on huomenillalla, ja --"
"Mitä tekemistä minulla on Mellishin tai hänen lahjanäytäntönsä kanssa?"
Rouva Skene sopersi säikähdyksissään puolustellen, että hän vain toivoi
pojan tuottavan itselleen kunniaa.
"Jos hänen on hyödytettävä Mellishiä antamalla selkään jollekin, ei
häneltä ole puuttuva hartautta. Muistakaa: te ette saa mainita minua
kahteen viikkoon. Onko se sovittu?"
"Aivan niinkuin toivotte, neiti", toisti rouva Skene, tuskin
tyydytettynä. Mutta Lydia ei antanut hänelle muuta lohdutusta, jonka
vuoksi hän pyysi saada jättää hyvästi, lausuen toivomuksenaan, että
asiat lopulta kääntyisivät kaikkien asianosaisten parhaaksi. Lydia
vaati häntä nauttimaan jotakin tukevampaakin virvoketta ja ajoi hänet
senjälkeen asemalle ponivaunuissa. Juuri ennenkuin he erosivat, palasi
Lydia äkkiä aikaisempaan puheenaiheeseen ja kysyi:
"Onko herra Byronin tapana koskaan _ajatella_?"
"Ajatellako!" sanoi rouva Skene painokkaasti. "Ei koskaan. Iloisempaa
poikaa ei ole olemassa, neiti."
Sitten rouva Skene lähti kiitämään Lontooseen, aprikoiden mielessään,
saattoiko olla ihan oikein, että nuori sivistynyt nainen asui komeassa
linnassa ilman omaan sukupuoleensa kuuluvaa vanhempaa ihmistä ja
puhui vapaasti ja kohteliaasti alemmilleen. Kotiin tultuaan hän ei
hiiskunut retkestään mitään Skenelle, jonka ei tiedetty koskaan voineen
säilyttää salaisuutta, paitsi kysymyksen ollessa jonkun suunnitellun
nyrkkeilyottelun paikasta. Mutta hän istui myöhään ylhäällä tyttärensä
Fannyn kanssa, kiduttaen häntä selostuksilla linnan loistosta ja
lohduttaen häntä kuvaamalla neiti Carew'n pienoiseksi olennoksi, jolla
oli punainen tukka eikä lainkaan vartaloa (kun taas Fannyllä oli
pikimusta tukka, komeat käsivarret, ja hän itse Cashelin etevimpiä
oppilaita).
"Kuitenkin kaikitenkin, Fan", lisäsi rouva Skene, tarttuessaan
kynttiläjalkaansa kello kaksi aamulla, "jos asiasta tulee tosi, ei
Cashel tule koskaan olemaan isäntänä talossaan."
"Sen voin ymmärtää varsin hyvin", sanoi Fanny; "mutta jos kunnialliset
ammatti-ihmiset eivät ole hänelle kyllin hyviä, niin saa hän kiittää
vain itseään, jos tyhjäpäiset hienostelijat katsovat häneen olkansa
yli."
Lydia oli sillävälin palannut linnaan, tehtyään ensin ponivaunuillaan
pitkän kierroksen seudun ympäri, ja koettanut voittaa valtaanpyrkivää
levottomuuttaan ryhtymällä työskentelemään isänsä elämäkerran
valmistelussa. Aikomuksessa ryhtyä kirjoittamaan lukua hänen
kirjallisesta maustaan oli Lydia hiljakkoin tarkastellut hänen
lempikirjojaan, etsien merkittyjä kohtia. Hän ryhtyi nyt jatkamaan
tätä etsintää, seisoen kirjastotikapuilla, ottaen hyllyltä nidoksen
toisensa jälkeen ja silloin tällöin syventyen sisältöön sivun tai parin
pituudelta. Tässä hajanaisessa työssä aika kului yhtä huomaamatta kuin
varjot pitenivät. Viimeinen kirja, jota hän tarkasti, oli runokokoelma.
Siinä ei ollut mitään merkkejä, mutta se avautui itsestään kohdalta,
joka ilmeisesti oli aikaisemmin ollut usein levällään. Ensimmäiset
sanat, jotka Lydia näki, olivat nämä:
"Ah, jospa vaihtaa voisin lihasyömeks', mi lämmittää,
Kivisydämeni tään, joka aina, mitä teenkin, on kylmä kuin jää!
Kova ja kylmä ja pieni -- oi sydäntä viheliää."
Lydia laskeutui kiireesti alas tikapuilta ja peräytyi kunnes tapasi
tuolin, johon istuutui, lukien yhä uudelleen nämä rivit. Hämärän
tulo herätti hänet toimintaan. Hän pani kirjan takaisin hyllylle ja
sanoi mennessään kirjoituspöydän luo: "Jos tuon kaltainen epäilys on
vaivannut isääni, tulee se vaivaamaan minuakin, jollen ratkaise sitä,
mikä on oleva sydämeni asia, nyt kerta kaikkiaan pysyvästi. Jos lapseni
on mahdollista välttää tämä kirous, täytyy sen periä vastustusvoimansa
isältään eikä minulta -- mielijohteiden mieheltä, joka ei koskaan
ajattele, eikä järkeilevältä naiselta, joka ei voi olla ajattelematta.
Olkoon niin."