XIII LUKU.

Palatessaan eräänä iltapäivänä jokapäiväiseltä terveyskävelyltään

näki Lydia oudon naisen linnan terassilla puhelemassa kellarimestarin

kanssa. Vaikka oli lämmin syysilma, oli tuolla henkilöllä yllään

turkisreunainen, vale-gagaateilla runsaasti koristettu musta

silkkiviitta. Koska naispuoliset wiltstokenilaiset aina lähestyivät

neiti Carew'ta parhaissa tamineissaan, soveltuivatpa ne vuodenaikaan

tai ei, päätteli hän naisen tulleen aikomuksessa pyytää häneltä

avustusta koulukestitykseen, raittiusjuhlaan tai ehkä jollekin

Wiltstokenin apupapille annettavaan tunnustuslahjaan.

Lähemmäksi tultuaan näki hän, että vieras oli vanhahko nainen, jolla

oli käherretty tukka ja korvarenkaat molemmissa korvissa ammoin

unohdettuun muotiin.

"Tässä tulee neiti Carew", sanoi kellarimestari lyhyeen, ikäänkuin

nainen olisi koetellut hänen kärsivällisyyttään. "Teidän on parasta

puhua hänelle itse."

Tällöin nainen näytti hämmentyvän ja teki juhlallisen niiauksen.

Lydia pani merkille niiauksen ja kiharat ja arvasi niistä, että hänen

vieraansa piti tanssikoulua. Kuitenkin sai jokin sille vastakkainen

karskius hänen vartalossaan ja olennossaan ajattelemaan, että hän

mahdollisesti pitikin ravintolaa. Kun hänen kasvonsa kaikesta

huolimatta näyttivät huolekkailta ja hyviltä kasvoilta ja hänen

esiintymisensä linnan neitiä kohtaan puhui hämillisestä nöyryydestä,

vastasi Lydia ystävällisesti hänen tervehdykseensä ja jäi odottamaan,

että hän puhuisi.

"Toivon, ettette pidä minua tunkeilevana", sanoi vieras arastellen.

"Minä olen rouva Skene."

Lydia kävi pahaenteisen totiseksi, ja rouva Skene punastui hiukan.

Sitten hän jatkoi, ikäänkuin toistaen huolellisesti valmistettua ja

harjoiteltua puhetta: "Katsoisin suureksi suosioksi, jos voisin saada

kunnian puhua kanssanne muutaman sanan kahdenkesken."

Lydian kasvoilla näkyvä tuimuus kuvasti hänen tunnettaan; mutta hänen

luonteensa mukaista ei ollut työntää ketään luotaan ilman voimakasta

ärsytystä. Hän kehoitti vierasta astumaan sisään ja johti hänet

pyöreään salonkiin, jonka omituiset koristukset vastasivat tarkalleen

rouva Skenen käsitystä ylhäisestä loistosta. Käyttäytymisen ja

seurustelusääntöjen opettajana tunsi entisen nyrkkeilijämestarin rouva

hermostusta Lydian laisen taiturin läsnäollessa; mutta hän kohosi

tilanteen tasalle ja sai istuutuneeksi ilman kommellusta. Sillä vaikka

huoneeseen tulo näyttää monestakin ihmisestä yksinkertaiselta asialta,

oli se rouva Skenelle hänen oppiaineensa tarkkojen lakien alainen

toimitus, niin monimutkainen, että harvat hänen oppilaistaan oppivat

suorittamaan sen tyydyttävästi vähemmässä kuin puolessakymmenessä

oppitunnissa. Rouva Skene heitti sen kuitenkin pian pois mielestään.

Hän oli liian vanha vaivatakseen päätään sellaisilla turhuuksilla

silloin kun todelliset huolet ahdistivat häntä.

"Oi, neiti", aloitti hän rukoilevasti. "Poika!"

Lydia tiesi heti ketä tarkoitettiin. Mutta hän toisti, ikäänkuin

käsittämättä: "Poika?" Ja heti perään syytti itseään vilpillisyydestä.

"Meidän poikamme, neiti. Cashel."

"Rouva Skene!" sanoi Lydia nuhtelevasti.

Rouva Skene ymmärsi kaiken, mitä Lydian äänensävyyn sisältyi. "Tiedän,

neiti", puolustautui hän. "Tiedän hyvin. Mutta mitä muuta voin tehdä

kuin tulla luoksenne? Mitä lienettekin sanonut hänelle, on hän ottanut

sen kovin sydämelleen, ja hän suree itsensä kuoliaaksi."

"Suokaa anteeksi", sanoi. Lydia siekailematta, "miehet eivät kuole

sellaisista asioista; ja hra Cashel Byron ei suinkaan ole niin heiverä

ruumiiltaan eikä pehmeä sydämeltään, että hän tekisi poikkeuksen siitä

säännöstä."

"Niin, neiti", sanoi rouva Skene surumielisesti. "Te ajattelette

hänen ammattiaan. Te ette voi uskoa, että hänellä on mitään tunteita,

koska hän tappelee. Ah, neiti, jospa tuntisitte heidät niinkuin

minä! Helläsydämisempiä miehiä ei ole olemassa. Cashel on kuin nuori

lapsi, hänen tunteensa ovat niin herkät; ja minä olen tuntenut häntä

voimakkaampia, jotka ovat kuolleet sydänsuruun vain siitä syystä, että

ovat olleet huono-onnisia ammatissaan. Ajatelkaahan, mitä ylväshenkisen

nuoren miehen täytyy tuntea, kun sivistynyt nainen sanoo häntä pedoksi.

Se oli julma sana, neiti; toden totta, niin se oli."

Lydia hämmentyi tästä hyökkäyksestä niin, että hänen oli koottava

ajatuksensa huolellisesti ennenkuin hän vastasi. Sitten hän sanoi:

"Tiedättekö, rouva Skene, että tunnen herra Byronia vain varsin vähän

-- etten ole tavannut häntä kymmentäkään kertaa eläessäni? Ehkä ette

tiedä, missä olosuhteissa tapasimme toisemme viime kerran. Minä olin

suuresti järkytetty niistä vaurioista, joita hänen pahoinpitelynsä

oli tuottanut toiselle miehelle, ja luullakseni mainitsin niitä

pedontyöksi. Teidän tähtenne olen pahoillani, että sanoin niin; sillä

hän on kertonut minulle pitävänsä teitä äitinään; mutta --"

"Oi ei! Kaukana siitä, neiti. Pyydän tuhannesti anteeksi, että otan

sanan suustanne; mutta minä ja Ned emme ole hänelle enempää kuin teidän

taloudenhoitajattarenne tai seuranaisenne olisivat teille. Pelkään,

että ette voi ymmärtää sitä, neiti. Hän ei ole meidän sukulaisemme.

Vakuutan teille, että hän on synnyltään ja kasvatukseltaan herrasmies;

ja kun me palaamme takaisin Melbourneen ensi jouluksi, tulee kaikki

olemaan ihan kuin ei hän olisi meitä koskaan tuntenutkaan."

"Toivon, ettei hän tule olemaan niin kiittämätön, että unohtaisi

teidät. Hän on kertonut minulle elämäntarinansa."

"Se on enemmän kuin hän on koskaan tehnyt minulle, neiti; niin että

voitte arvostella, kuinka suuressa arvossa hän pitää teitä."

Tätä seurasi jälleen vaitiolo. Rouva Skene tunsi, että ensi erä oli

ohi, ja että hän oli pitänyt puolensa, jopa saanut vähän etumatkaakin.

Mutta Lydia toipui pian.

"Rouva Skene", sanoi hän terävästi, "kun tulitte käymään luokseni, mikä

tarkoitus oli mielessänne? Mitä toivotte minun tekevän?"

"Niin, neiti", sanoi rouva Skene levottomasti, "poika-raukalla on ollut

vastoinkäymisiä viime aikoina. Ensiksikin se teitä koskeva pettymys --

tarkoitan sitä ensimmäistä -- joka on kalvanut hänen mieltään pitkän

aikaa. Sitten tuo nyrkkeilynäytös Agricultural Hallissa, jossa Paradise

menetteli niin kunniattomasti. Cashel kuuli teidän olleen katsomassa;

ja sitten hän luki kaiken sen häpeällisen, mitä sanomalehdet

kirjoittivat hänestä, ja hän luuli, että te uskoisitte kaiken sen. En

voinut saada sitä luuloa hänen päästään. Sanoin hänelle kerran toisensa

jälkeen --"

"Anteeksi", keskeytti Lydia. "On parasta, että olemme suorat

keskenämme. On hyödytöntä otaksua hänen erehtyneen minun tunteistani

siinä asiassa. Minua kauhistutti todellakin se säälimättömyys, millä

hän kohteli vastustajaansa."

"Mutta hyvänen aika, sehän kuuluu hänen ammattiinsa", sanoi rouva

Skene, levittäen silmänsä suuriksi. "Ajatelkaahan itse, neiti",

jatkoi hän, ikäänkuin lempeästi moittien Lydiaa jostakin periaatteen

puutteesta, "eikö kunniallisen miehen tule täyttää sitoumuksensa?

Vakuutan teille, että maksu, jonka säädyllinen ammattinyrkkeilijä

tavallisesti saa tuollaisesta nyrkkeilynäytöksestä, on puoli

guineaa; ja sen enempää ei Paradise saanut. Mutta Cashel piti kiinni

maineestaan eikä suostunut vähempään kuin kymmeneen guineaan; ja sen

hän saikin. No, nyt olisivat monet hänen asemassaan menneet piiriin

ja vetelehtineet siellä aikansa ollen nyrkkeilevinään ja siten

suorastaan petkuttaen niitä, joilta saivat maksun. Mutta Cashel on

rehellinen ja ylevämielinen kuin kuningas. Te näitte itse, miten

vakavasti hän kävi asiaan käsiksi. Hän ei olisi voinut käydä työhön

itseään säästelemättömämmin, vaikka hän olisi otellut tuhannen

punnan palkinnosta ja mestaruusvyöstä, sen sijaan kuin vaivaisista

kymmenestä guineasta. Ette suinkaan ajattele hänestä huonompaa hänen

rehellisyytensä vuoksi, neiti?"

"Tunnustan", sanoi Lydia, nauraen vasten tahtoaankin, "että teidän

näkökantanne tuosta toimituksesta ei johtunut mieleeni."

"Tietysti ei, neiti -- enempää kuin se olisi voinut johtua kenenkään

mieleen, joka ei tottumuksesta tunne ammatin oikeita ja vääriä

menettelytapoja. No niin, kuten jo sanoin, neiti, oli tämä hänelle

uusi pettymys. Se suretti häntä enemmän kuin voitte kuvitellakaan.

Sitten tuli koko joukko kiusaa kilpaottelusta Paradisen kanssa. Ensin

Paradise sai kokoon vain viisisataa puntaa, ja poika ei tahtonut lähteä

otteluun vähemmästä kuin tuhannesta. Luulen hänen tulleen niin rahasta

huolehtivaksi viime aikoina juuri teidän tähtenne; sillä ennen ei hän

ole koskaan ollut ahne. Sitten Mellish tahtoi, että ottelun tulisi

tapahtua näillä seuduin; ja poika-parka pelkäsi niin kuollakseen

sen tulemista teidän korviinne, ettei hän suostunut ennenkuin he

houkuttelivat hänet uskomaan, että te olisitte ulkomailla elokuussa.

Olin iloinen, kun sopimuskirjat vihdoinkin allekirjoitettiin, ennenkuin

hän oli surrut itsensä hautaan. Koko treenausajan hän ikävöi nähdä

teitä; mutta hän suoritti sen loppuun niin vakaasti ja uskollisesti

kuin ihminen voi. Ja hän treenautui ihanasti. Minä näin hänet

ottelupäivän aamuna, ja hän oli kuin loistava enkeli: olisi tehnyt

hyvää kenen naisen sydämelle tahansa nähdä hänet. Ned kulki ympäriinsä

kuin hullu tarjoten kaksikymmentä yhtä vastaan hänen puolestaan; jos

hän olisi hävinnyt, olisimme vararikossa tällä hetkellä. Ja ajatelkaa,

että sitten piti poliisin tulla juuri kun hän olisi tehnyt selvän

Paradisesta. Minä itkin kuin lapsi, kun sain kuulla siitä: en voi

uskoa, että koskaan olisi tapahtunut mitään niin julmaa. Hän olisi

voinut tehdä selvän hänestä jo neljännestuntia aikaisemmin, mutta hän

pidättyi tahallaan jatkaakseen Nedille markkinoita." Rouva Skene niisti

liikutettuna nenänsä ennenkuin jatkoi. "Sitten tuli tämän kukkuraksi

se, mitä tapahtui teidän ja hänen välillään, ja mikä sai aikaan sen,

että hän antautui poliiseille. Loordi Worthington maksoi takuun, niin

että hän pääsi vapaaksi; mutta tuo häpeä ja pettymys, ja hukkaan mennyt

aika ja raha, ja teidän sanainne pistos, kaikki nuo yhdessä kerrassaan

mursivat hänen sydämensä. Ja nyt hän on synkkämielisenä ja suree,

enkä minä eikä Ned eikä Fanny voi hänelle mitään. Sanotaan, ettei

häntä tuomita linnaan; mutta jos hänet tuomitaan" -- tässä rouva Skene

murtui ja puhkesi itkuun -- "niin siitä tulee hänen surmansa; ja Jumala

antakoon anteeksi niille, jotka ovat sen matkaansaattaneet."

Murhe pehmitti aina Lydiaa; mutta kyyneleet kovettivat hänet jälleen:

hän ei voinut sietää niitä.

"Entä se toinen mies?" kysyi hän. "Oletteko kuullut hänestä mitään?

Otaksun, että hän on jossakin sairaalassa."

"Sairaalassa!" toisti rouva Skene, hereten säikähdyksissään itkustaan.

"Kuka?"

"Paradise", vastasi Lydia, lausuen tuon nimen vastenmielisesti.

"Hänkö sairaalassa! Siunatkoon teidän viattomuuttanne, neiti! Minä näin

hänet juuri eilen niin hyvännäköisenä kuin sellainen ruma kuvatus voi

olla: ei, merkkiäkään naamassaan, ja kerskuu täyttä suuta, mitä hän

olisi tehnyt Cashelille, jollei poliisi olisi tullut! Hän on alhainen,

halpamainen nyrkkitaistelija, se on tosi; ja minä pahoittelen, että

meidän poikamme alentui ottelemaan hänen laisensa kanssa. Kuulin,

että Cashel teki hänestä kerrassaan näöksen, ja että tekin näitte

hänet. Arvaan, että pelästyitte, neiti, eikä kummakaan, kun ette ole

tottunut sellaisiin näkyihin. Minä olen nähnyt Ned-ukkoni tuotavan

kotiin sellaisessa tilassa, että olen kaatanut viinaa hänen silmäänsä,

luullen sitä suuksi; ja vieläpä Cashelkin, niin huolellinen kuin onkin,

on ollut melkein sokeana kolme päivää. Eihän sovi vaatia, että heidän

tulisi saada rahansa ilmaiseksi. Älkää antako sen vaivata mieltänne,

neiti. Jos menisitte naimisiin -- minä vain otaksun niin", sanoi

rouva Skene lieventävien sulkumerkkien välissä, nähdessään Lydian

kavahtavan tuota sanaa -- "jos menisitte naimisiin etevän kirurgin

kanssa, kuten voisitte tehdä korkeaa arvoanne loukkaamatta, voisitte

helposti pyörtyä, jos näkisitte hänen leikkaavan poikki jalan tai

käden, niinkuin hänen olisi tehtävä joka päivä henkensä elatukseksi;

mutta te olisitte ylpeä hänen etevyydestään, kun hän kykenee sen

tekemään. Samanlainen tunne on minulla Nedin suhteen. Jos sanon teille

totuuden, neiti, niin en haluaisi nähdä häntä ottelemassa enempää

kuin jonkun upseerin rouva haluaisi nähdä miestään taistelukentällä

työntämässä miekkaansa joihinkin neekeri-parkoihin tai ranskalaisiin;

mutta kun se on hänen ammattinsa ja ihmiset antavat hänelle niin suuren

arvon sen vuoksi, niin mukaudun siihen; ja nykyään suhtaudun siihen

suorastaan mielenkiinnolla, varsinkin kun se ei tuota kenellekään

vahinkoa. Ei sillä että tahtoisin teidän luulevan, että Ned olisi

koskaan katkaissut mieheltä jalkaa tai kättä: Herra varjelkoon! eihän

toki, eikä Cashelkaan. Oi, neiti, suuret kiitokset; minä valitan, että

olette nähnyt vaivaa minun vuokseni." Tämä koski teetarjotinta kantavan

palvelijan sisälletuloa.

"Sittenkään", sanoi Lydia, kun he jälleen voivat vapaasti jatkaa

keskusteluaan, "en oikein ymmärrä, minkätähden olette tullut luokseni.

Henkilökohtaisesti olette erinomaisen tervetullut; mutta millä tavoin

toivoitte minun huojentavan herra Byronin mieltä tulemalla luokseni?

Pyysikö hän teitä tulemaan?"

"Ennen hän olisi kuollut. Tulin omasta ehdostani, kun tiesin, mikä

häntä vaivasi."

"Ja entä sitten?"

Rouva Skene katsahti ympärilleen vakuuttautuakseen, että he olivat

kahden. Sitten hän kumartui Lydiaan päin ja kuiskasi painokkaasti:

"Miksi ette voi mennä naimisiin hänen kanssaan, neiti?"

"Koska minua ei haluta, rouva Skene", vastasi Lydia täysin

hyväntuulisesti.

"Mutta ajatelkaahan vähän, neiti. Voitteko mistään koskaan saada

toista samanlaista mahdollisuutta? Ajatelkaahan, millainen mies hän

on: maailmanmestari ja herrasmies vielä samalla! Nämä kaksi asiaa

eivät ole koskaan ennen sattuneet yhdessä, eivätkä tule enää koskaan

sattumaan. Minä olen tuntenut joukoittain mestareita, mutta he eivät

ole olleet soveliasta seuraa teidän laisellenne. Ned oli mestari

silloin kun menin naimisiin hänen kanssaan; ja minun omaiseni katsoivat

minun alentavan itseni sen tehdessäni, koska olin teatterissa esiintyvä

ammattitanssijatar. Ammattinyrkkeilijät ovat enimmäkseen halpasäätyisiä

miehiä, ja sivistyneet naiset ovat erotetut heidän seurastaan. Mutta

teidän hyvä onnenne on ohjannut teidät mieltymään sellaiseen, joka on

herrasmies. Voiko nainen vaatia mitään enempää? Mistä voitte löytää

hänen vertaistaan terveydessä, voimassa, kauneudessa tai hyvissä

tavoissa? Mitä tulee hänen luonteeseensa, siitä voin teille kertoa.

Melbournessa, kuten voitte arvatakin, olivat kaikki tytöt ja naiset

kuollakseen ihastuneet häneen. Vakuutan teille, että minun luonani kävi

heitä pari kolme joka ilta, vain sitä varten, että saisivat katsoa

häntä; ja hän, viaton poika-poloinen, ei kiinnittänyt heihin huomiota

enemmän kuin jos he olisivat olleet kaalinpäitä. Hän oli iloinen

päästessään pois heidän luotaan, kun sai mennä saliin nyrkkeilemään

herrojen kanssa; ja silloin nuo tytöt pilkistelivät häntä ovenraosta

ja hullaantuivat entistä pahemmin. Mutta häneltä he eivät koskaan

saaneet silmäniskuakaan. Te olitte ensimmäinen, neiti Carew; ja,

uskokaa minua, te tulette olemaan myös viimeinen. Jos olisi milloinkaan

ollut joku toinen, ei hän olisi voinut salata sitä minulta; sillä

hänen mielensä on avoin kuin lapsen. Ja hänen rehellisyytensä vie

voiton kaikesta, mitä voitte kuvitellakaan. Tiedän, että hänelle on

tarjottu kahdeksansataa puntaa sellaisen ottelun häviämisestä, jonka

voittamalla hän voi saada vain kaksisataa, puhumattakaan siitä, ettei

hän olisi saanut mitään, jos olisi hävinnyt rehellisesti. Te tiedätte

-- sillä näen teidän tuntevan maailmaa, neiti -- kuinka harvat miehet

voisivat vastustaa sellaista houkutusta. On miehiä, omilla aloillaan

kaikkein korkeimpia -- niin korkeita, että voisitte yhtä hyvin epäillä

valtakunnan kuningatarta maansa taistelujen myymisestä kuin heitä --

jotka taistelevat salaa toisen puolen eduksi, jos se tehdään heille

kannattavaksi. Minun Nedini ei ole mikään alhainen nyrkkeilijä, kuten

hyvin tiedetään; mutta kun hän alistui häviämään tuolle pienelle

Killarney Primroselle ja seuraavana päivänä meni ja osti hevosen

ja rattaat, niin mitä minun oli ajateltava? Niin, neiti: sellaista

kerron teille omasta miehestäni; ja minä sanon teille, ettei Cashel

ole koskaan hävinnyt, vaikka hänen jo aikoja sitten olisi kannattanut

paremmin hävitä kuin voittaa, noiden vedonlyöjä-lurjusten vuoksi.

En ole koskaan kuullut häneltä vihaista sanaa, enkä ole nähnyt

hänessä merkkiäkään väkevistä, paitsi kerran Nedin syntymäpäivänä; ja

silloinkaan ei hänestä puhjennut esiin muuta kuin hauskuutta humalassa,

jolloin totuus tulee ilmi kaikista miehistä. Oi, ajatelkaahan toki,

kuinka onnelliseksi voisitte tulla, neiti, jos vain pakotatte

itsenne katsomaan asiaa oikeassa valossa. Herrasmies synnyltään ja

kasvatukseltaan, maailmanmestari, raitis, rehellinen, tahraton kuin

vastasyntynyt lapsi, kykenevä puolustamaan itseään ja teitä millaisessa

seurassa hyvänsä, ja ihan mielettömästi rakastunut teihin! Hän pitää

teitä taivaan enkelinä -- ja uskon varmasti, että olettekin sellainen

sydämeltänne, neiti. Vakuutan teille, että minun Fannyäni oikein

suututtaa, kun hän luulee Cashelin tekevän häntä alentavia vertailuja.

En voi uskoa teitä niin vaikeaksi miellyttää, että hylkäisitte hänet,

neiti."

Lydia nojautui taaksepäin tuolissaan ja katsoi rouva Skeneen omituisin

ilmein, joka pian kirkastui vastustamattomaksi hymyksi. Rouva Skene

hymyili myös hyvin pikkuisen kohteliaisuudesta, mutta ilmoitti otsansa

vakavalla rypistyksellä, että se, mitä hän oli sanonut, ei ollut mikään

naurun asia.

"Minun täytyy saada vähän aikaa harkitakseni kaikkea, mitä olette

niin kaunopuheisesti esittänyt", sanoi Lydia. "Puhun tosissani, rouva

Skene: te olette tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Puhukaamme nyt tällä

hetkellä jostakin muusta. Tyttärenne voi hyvin, toivoakseni."

"Suuri kiitos, neiti, hänellä on hyvä terveys."

"Ja teillä myöskin?"

"Jotakuinkin, olosuhteisiin katsoen", sanoi rouva Skene, liian

mieltyneenä surkutteluihin voidakseen myöntää olevansa täysin terve.

"Teillä täytyy kai olla aivan harvinainen turvallisuuden tunne", sanoi

Lydia, katsoen häneen valppaasti, "ollessanne onnellisissa naimisissa

niin kuuluisan ny-- nyrkkeilynopettajan kanssa kuin herra Skene on.

Eikö ole mieluista, kun on voimakas suojelija?"

"Ah, neiti, te ette voi aavistaakaan", huudahti rouva Skene, langeten

loukkuun, jossa syöttinä oli hänen omat murheensa, ja unohtaen

ajatella Cashelin etuja. "En saa koskaan rauhaa pelolta, että hän

joutuu selkkauksiin. Ned on itse rauhallisuus niin kauan kuin hän ei

ole maistanut pisaraakaan väkeviä; ja sitten hän on niinkuin muutkin

-- valmis tappelemaan ensimmäisen kanssa, joka ärsyttää häntä. Ja

jos poliisit saavat hänet käsiinsä, ei hän voi odottaa sääliä.

Ammattinyrkkeilijälle ei ole mitään oikeutta. Ei tarvitse muuta kuin

sanoa, että hän on ammattinyrkkeilijä, niin se riittää viranomaisille:

mars vankilaan, ja hyvästi oppilaat ja hyvä maine heti paikalla.

Sen pelossa minä saan aina elää. Ja mitä tulee suojelemiseen, niin

mieluummin antaisin ryövätä itseni viiteenkymmeneen kertaan, kuin

sanoisin hänelle sanankaan, joka voisi synnyttää riitaa. Monen monta

kertaa olen iltaisin kotiin ajaessamme maksanut ajurille salavihkaa yli

taksan, kun olen pelännyt hänen murisevan ja ärsyttävän Nediä. Juomat

ne ovat kaikkeen syypäät. Herrat ovat ylpeitä voidessaan puhutella

häntä julkisesti, ja he tulevat toinen toisensa perään ja kysyvät, mitä

hän haluaisi, kunnes loppu on se, että hän löytää itsensä vuoteesta

kengät jalassa, ranne nyrjähtäneenä ja ehkä silmä mustana, koettaen

muistaa mitä hän teki edellisenä iltana. Mitä kärsin kolmena ensi

vuonna naimisissaolomme aikana, sitä ei kukaan ihminen voi sanoa.

Sitten hän teki raittiuslupauksen, ja siitä saakka hän on ollut hyvin

hyvä: en ole nähnyt häntä niin sanoakseni kunnollisesti juovuksissa

enempää kuin kolmesti vuodessa. Jumalan siunausta ja muutaman

westminsterilaisen maitokuskin antamaa löylytystä saan kiittää siitä,

että hän alkoi hävetä itseään. Minä annoin sille pontta ja sain hänet

muuttamaan kauas pois entisten ystäviensä ulottuvilta. Siitä saakka on

hänellä ollut siunaus, ja me olemme vaurastuneet hyvin."

"Onko Cashel riidanhaluinen?"

Tämän kysymyksen sävy herätti rouva Skenen tajuamaan valitustensa

soveltumattomuuden. "Ei, ei," vastusti hän. "Hän ei juo koskaan; ja

mitä tappelemiseen tulee, niin en luule hänellä olleen kolmeakaan

satunnaista kahakkaa eläessään: ei ainakaan useampia. Hän ei

tarvitse mitään muuta kuin päästä naimisiin, ja sitten hän on vakava

hautaansa asti. Mutta jos hänet jätetään ajelulle nyt, niin Herra

tietää, miten hänen käy. Ensin hän kulkee synkkämielisenä -- sitä hän

tekee parhaillaan -- sitten hän rupeaa juomaan; sitten hän menettää

oppilaansa, joutuu alakuntoon, häviää otteluissa ja -- Yksi sana

teiltä, neiti, pelastaisi hänet. Jos saisin vain sanoa hänelle --"

"Ei mitään", sanoi Lydia. "Ei millään ehdolla mitään. Ainoa vakuutus,

minkä voin antaa teille, on se, että te olette lieventänyt arvosteluani

eräistä hänen teoistaan. Mutta että menisin naimisiin Cashel Byronin

kanssa, on yksinkertaisesti maailman epätodennäköisin asia. Jättämällä

pois luvusta kaikki kysymykset persoonallisesta mieltymyksestä, jo

tuo pelkkä epätodennäköisyys sinänsä riittää peloittamaan tavallista

naista."

Rouva Skene ei oikein ymmärtänyt tätä, mutta kuitenkin riittävästi

omalle kohdalleen. Hän nousi lähteäkseen, pudistaen päätään

alakuloisesti ja sanoen: "Näen, miten asiat ovat, neiti. Te katsotte

hänen olevan itseänne alempana. Teidän sukulaisenne eivät pitäisi

siitä."

"Epäilemättä sukulaiseni tulisivat suuresti järkytetyiksi; ja minun on

velvollisuus ottaa sekin lukuun -- sen arvoisena kuin se on."

"Me emme koskaan tuottaisi teille ikävyyttä", sanoi rouva Skene,

viivytellen. "Me lähdemme Englannista myötyriksi parin kuukauden

perästä."

"Se ei tee minulle mitään eroa, paitsi että tulen pahoittelemaan, ettei

minulla ole tilaisuutta miellyttävään pakinaan teidän kanssanne silloin

tällöin." Tämä ei ollut totta; mutta Lydia kuvitteli, että hän alkoi

tuntea paatunutta mieltymystä valehtelemiseen.

Rouva Skene ei ollut lohdutettavissa kohteliaisuuksilla. Hän pudisti

jälleen päätään. "On hyvin ystävällisesti tehty, että lausutte minulle

hyviä sanoja, neiti", sanoi hän, "mutta jos saisin teiltä yhdenkään

hyvän sanan pojalle, niin saisitte sanoa minulle mitä haluatte." Lydia

mietti perusteellisesti ennenkuin vastasi. Vihdoin hän sanoi: "Olen

pahoillani, että puhuin hänelle tylysti, koska, olosuhteiden ajamana

ollen, hän ehkä ei olisi voinut toisin toimiakaan. Ja minulta jäi

ottamatta huomioon hänen ammattinsa taloudellinen puoli. Lyhyesti

sanoen, minä en ole tottunut tappeluihin, ja näkemäni järkytti minua

niin, että menetin malttini. Mutta", jatkoi Lydia, painaen alas rouva

Skenen elpyvän toivon varoittavalla sormen eleellä, "jos kerrotte

hänelle tämän, niin kuinka annatte hänen ymmärtää, että sanon näin

ainoastaan ollakseni oikeudenmukainen, enkä minään tunteen lämpimyyden

osoituksena?"

"Hän tyytyy lohdun muruseenkin, neiti. Minä sanon hänelle vain, että

olen puhutellut teitä, ja että te ette tarkoittanut mitään sillä, mitä

sanoitte silloin --"

"Rouva Skene", keskeytti Lydia hänet lempeästi, "älkää sanoko hänelle

vielä toistaiseksi mitään. Olen vihdoinkin tehnyt päätökseni. Jollei

hän saa mitään sanaa minulta kahden viikon kuluessa, saatte sanoa

hänelle mitä haluatte. Voitteko odottaa niin kauan?"

"Tietysti. Aivan niinkuin toivotte, neiti. Mutta Mellishin

lahjanäytäntö on huomenillalla, ja --"

"Mitä tekemistä minulla on Mellishin tai hänen lahjanäytäntönsä kanssa?"

Rouva Skene sopersi säikähdyksissään puolustellen, että hän vain toivoi

pojan tuottavan itselleen kunniaa.

"Jos hänen on hyödytettävä Mellishiä antamalla selkään jollekin, ei

häneltä ole puuttuva hartautta. Muistakaa: te ette saa mainita minua

kahteen viikkoon. Onko se sovittu?"

"Aivan niinkuin toivotte, neiti", toisti rouva Skene, tuskin

tyydytettynä. Mutta Lydia ei antanut hänelle muuta lohdutusta, jonka

vuoksi hän pyysi saada jättää hyvästi, lausuen toivomuksenaan, että

asiat lopulta kääntyisivät kaikkien asianosaisten parhaaksi. Lydia

vaati häntä nauttimaan jotakin tukevampaakin virvoketta ja ajoi hänet

senjälkeen asemalle ponivaunuissa. Juuri ennenkuin he erosivat, palasi

Lydia äkkiä aikaisempaan puheenaiheeseen ja kysyi:

"Onko herra Byronin tapana koskaan _ajatella_?"

"Ajatellako!" sanoi rouva Skene painokkaasti. "Ei koskaan. Iloisempaa

poikaa ei ole olemassa, neiti."

Sitten rouva Skene lähti kiitämään Lontooseen, aprikoiden mielessään,

saattoiko olla ihan oikein, että nuori sivistynyt nainen asui komeassa

linnassa ilman omaan sukupuoleensa kuuluvaa vanhempaa ihmistä ja

puhui vapaasti ja kohteliaasti alemmilleen. Kotiin tultuaan hän ei

hiiskunut retkestään mitään Skenelle, jonka ei tiedetty koskaan voineen

säilyttää salaisuutta, paitsi kysymyksen ollessa jonkun suunnitellun

nyrkkeilyottelun paikasta. Mutta hän istui myöhään ylhäällä tyttärensä

Fannyn kanssa, kiduttaen häntä selostuksilla linnan loistosta ja

lohduttaen häntä kuvaamalla neiti Carew'n pienoiseksi olennoksi, jolla

oli punainen tukka eikä lainkaan vartaloa (kun taas Fannyllä oli

pikimusta tukka, komeat käsivarret, ja hän itse Cashelin etevimpiä

oppilaita).

"Kuitenkin kaikitenkin, Fan", lisäsi rouva Skene, tarttuessaan

kynttiläjalkaansa kello kaksi aamulla, "jos asiasta tulee tosi, ei

Cashel tule koskaan olemaan isäntänä talossaan."

"Sen voin ymmärtää varsin hyvin", sanoi Fanny; "mutta jos kunnialliset

ammatti-ihmiset eivät ole hänelle kyllin hyviä, niin saa hän kiittää

vain itseään, jos tyhjäpäiset hienostelijat katsovat häneen olkansa

yli."

Lydia oli sillävälin palannut linnaan, tehtyään ensin ponivaunuillaan

pitkän kierroksen seudun ympäri, ja koettanut voittaa valtaanpyrkivää

levottomuuttaan ryhtymällä työskentelemään isänsä elämäkerran

valmistelussa. Aikomuksessa ryhtyä kirjoittamaan lukua hänen

kirjallisesta maustaan oli Lydia hiljakkoin tarkastellut hänen

lempikirjojaan, etsien merkittyjä kohtia. Hän ryhtyi nyt jatkamaan

tätä etsintää, seisoen kirjastotikapuilla, ottaen hyllyltä nidoksen

toisensa jälkeen ja silloin tällöin syventyen sisältöön sivun tai parin

pituudelta. Tässä hajanaisessa työssä aika kului yhtä huomaamatta kuin

varjot pitenivät. Viimeinen kirja, jota hän tarkasti, oli runokokoelma.

Siinä ei ollut mitään merkkejä, mutta se avautui itsestään kohdalta,

joka ilmeisesti oli aikaisemmin ollut usein levällään. Ensimmäiset

sanat, jotka Lydia näki, olivat nämä:

"Ah, jospa vaihtaa voisin lihasyömeks', mi lämmittää,

Kivisydämeni tään, joka aina, mitä teenkin, on kylmä kuin jää!

Kova ja kylmä ja pieni -- oi sydäntä viheliää."

Lydia laskeutui kiireesti alas tikapuilta ja peräytyi kunnes tapasi

tuolin, johon istuutui, lukien yhä uudelleen nämä rivit. Hämärän

tulo herätti hänet toimintaan. Hän pani kirjan takaisin hyllylle ja

sanoi mennessään kirjoituspöydän luo: "Jos tuon kaltainen epäilys on

vaivannut isääni, tulee se vaivaamaan minuakin, jollen ratkaise sitä,

mikä on oleva sydämeni asia, nyt kerta kaikkiaan pysyvästi. Jos lapseni

on mahdollista välttää tämä kirous, täytyy sen periä vastustusvoimansa

isältään eikä minulta -- mielijohteiden mieheltä, joka ei koskaan

ajattele, eikä järkeilevältä naiselta, joka ei voi olla ajattelematta.

Olkoon niin."

Herra Byronin ammatti · 第 26 / 29 题