Kun syksy saapui, oli Alice Skotlannissa metsästystä opettelemassa,
ja Lydia oli Wiltstokenissa valmistamassa isänsä kirjeitä ja
muistelmia julkaistavaksi. Hän ei kirjoittanut linnassa. Kaikki
huoneet siellä olivat joko kupukattoisia, holvikattoisia, kullattuja,
lehteriseinäisiä, kolmikulmaisia, kuusikulmaisia, kaiken muun laisia
paitsi nelikulmaisia; kaikki muistuttivat jollakin tavoin tuhannen ja
yhden yön tarinoita eivätkä sointuneet yhteen hänen isänsä elämään
liittyvien mielleyhtymien kanssa. Etsiessään soveliasta huonetta
työskentelypaikakseen muisti Lydia kerrallisen ajatuksensa paviljongin
rakennuttamisesta jalavakujaan. Mutta hän ei tuntenut halua
häiritsevään rakennuspuuhaan juuri sillä hetkellä; siksi hän antoi
siistiä ja valkaista Metsämajan ja muuttaa sen keittiötuvan mukavaksi
kirjastoksi, mistä hän, istuessaan ovea vastapäätä kirjoituspöytänsä
ääressä keskellä huonetta, saattoi nähdä yhdestä ikkunasta jalavakujan
ja toisesta kaistaleen metsää ja niittyä, joiden halki kulki maantie
ja kanava, minkä takana näköala päättyi lammaslaitumena käytettyyn
etäiseen, vihreään mäenrinteeseen. Toiset huoneet olivat kahden
palvelustytön hallussa, jotka pitivät paikkaa siistinä ja pölyttömänä,
valmistivat neiti Carew'n puolipäiväaterian sekä kävivät hänen
asioillaan linnassa. Silloin kun eivät olleet missään näissä toimissa,
istuivat he ulkopuolella päivänpaisteessa ja lukivat romaaneja.
Kun Lydia oli työskennellyt tässä erakkolassa päivittäin kahden
kuukauden ajan, upposi hän niin täydelleen entisen, isänsä kanssa
vietetyn elämän muistoihin, että palvelijoiden aiheuttamat keskeytykset
tulivat epämiellyttäviksi sysäyksiksi, jotka palauttivat hänet
väkivaltaisesti nykyhetkeen. Elokuun kahdentenatoista päivänä astui
Phoebe, toinen palvelustytöistä, sisään ja sanoi:
"Anteeksi, neiti, Bashville pyytää kysyä, saisiko hän puhutella teitä
hiukan?"
Lupa annettiin, ja lakeija astui sisään. Cashelin kanssa
sattuneen kahakan jälkeen ei hän ollut oikein päässyt entiseen
järkkymättömyyteensä. Hänen käytöksensä ja puheensa oli yhtä siloista
ja kunnioittavaa kuin ennenkin, mutta hänen kasvonsa eivät enää
olleet värähtämättömät: hän oli huonoissa väleissä kellarimestarin
kanssa, kun tämä oli nuhdellut häntä punastumisesta. Tällä kertaa
hän tuli pyytämään itselleen lomaa iltapäiväksi. Hän pyysi harvoin
tämänkaltaisia suosionosoituksia, eikä niitä koskaan kielletty häneltä.
"Maantiellä on tänään enemmän väkeä liikkeellä kuin tavallisesti",
huomautti Lydia, Bashvillen lausuttua kiitoksensa. "Tiedättekö, miksi?"
"En tiedä", sanoi Bashville punastuen. "Metsästysaika alkaa
kahdentenatoista päivänä", sanoi Lydia, "mutta en usko sen voivan olla
yhteydessä tämän kanssa. Onko joitakin kilpa-ajoja tai markkinoita tai
muuta sellaista lähiseudulla?"
"Ei minun tietääkseni."
Lydia kastoi kynänsä musteeseen eikä ajatellut asiaa sen enempää.
Bashville palasi linnaan ja pukeutui urheilua harrastavan
maalaisherrasmiehen asuun, ennenkuin lähti ulos nauttimaan lomastaan.
Aamupäivä kului hiljakseen. Metsämajassa ei kuulunut mitään muuta
ääntä kuin Lydian kynän rapinaa, kellon tikitystä ja silloin tällöin
astiain kalinaa keittiöstä sekä lintujen ja palvelustyttöjen ääniä
ulkoa. Väliaterian ajan lähestyessä kävi Lydia hiukan levottomaksi.
Hän keskeytti työnsä katsoakseen kelloon ja pyyhkäisi tomupilkun
imuriltaan kynänsä sulalla. Sitten hän katsoi hajamielisesti ulos
ikkunasta pitkin jalavakujaa, missä hän kerran oli nähnyt, kuten hän
luuli, metsän jumalan. Tällä kertaa hän näki vähemmän romanttisen
olennon, poliisin. Hän katsoi uudelleen epäuskoisena: siellä hän seisoi
yhä, mustapartainen, kypäripäinen mies, tummana tahrana vihreässä
maisemassa, tähyillen tienoota varovaisesti. Lydia kutsui Phoeben ja
käski hänen kysyä mitä poliisi haki.
Tyttö palasi pian hengästyneenä, kertoen että jalavien välissä
piileskeli tusinan verran muita poliiseja, ja että se, jota hän oli
puhutellut, ei ollut antanut mitään selitystä itsestään, vaan kysynyt
häneltä, kuinka monta porttia oli puistoon, olivatko ne aina lukossa,
ja oliko hän nähnyt monta ihmistä liikkeellä. Tyttö sanoi olevansa
varma, että jossakin oli tehty murha. Lydia kohautti olkapäitään
ja määräsi katettavaksi väliaterian, jonka aikana Phoebe tuijotti
innokkaasti ulos ikkunasta, antaen emäntänsä pitää huolta itsestään.
"Phoebe", sanoi Lydia, kun ruokaneuvot oli korjattu pois, "voit mennä
porttimajalle ja kysyä siellä mitä poliiseilla on asiaa. Mutta älä mene
kauemmaksi. Maltas. Onko Ellen mennyt linnaan viemään astioita?".
Phoebe myönsi vastahakoisesti Ellenin menneen.
"No, sinun ei tarvitse odottaa hänen paluutaan; mutta tule takaisin
niin joutuin kuin voit, siltä varalta että sattuisin tarvitsemaan
jotakin."
"Heti, neiti", sanoi Phoebe ja hävisi.
Yksin jäätyään Lydia ryhtyi verkalleen jälleen työhönsä, pysähtyen
silloin tällöin tuijottamaan etäiseen metsään ja pannen merkille
ohimenevällä uteliaisuudella mäenrinteellä kulkevan lammaslauman
tai puiden yli lentävän lintuparven. Hämmästyttävämpi asia tapahtui
hetken perästä. Näennäisesti puolialaston mies, jokin musta esine
kainalossaan, syöksähti etäisen metsäaukeaman poikki nopeasti kuin
hirvi, ja katosi. Lydia päätti, että hän oli tullut häirityksi
ollessaan uimassa kanavassa ja lähtenyt pakoon vaatteet kainalossaan.
Hän naurahti tuolle ajatukselle, kääntyi jälleen papereihinsa päin ja
jatkoi kirjoittamistaan. Äkkiä kuului kahinaa ja nopeita askelia ulkoa.
Oven säppi sysättiin kiivaasti ylös, ja Cashel Byron ryntäsi sisään
kynnykselle asti, missä hän pysähtyi nähdessään Lydian ja huoneen
muuttuneen asun.
Hän oli itsekin merkillisesti muuttunut. Hänellä oli yllään karkea
sarkatakki, joka ilmeisesti ei kuulunut hänelle, sillä se ulottui
tuskin hänen vyötäisiinsä, ja hihat olivat niin lyhyet, että käsivarret
jäivät paljaiksi puoliväliin, ilmoittaen ettei hänellä ollut mitään
verhoa tuon lainatun vaatekappaleen alla. Jaloissa hänellä oli
valkeat polvihousut, mudan ja rusentuneen ruohon jättämien vihreiden
läikkien tahraamat. Housuihin oli etupuolelle tehty leveä lämsä, jonka
alitse kulki vyötäisten ympäri kiertävä punainen silkkivyö. Polvista
sukkiin asti, joiden reunat olivat valuneet nauhakenkien päälle,
olivat hänen säärensä näkyvissä paljaina ja jäntevinä. Kasvoilla oli
hien, tomun ja veren muodostama kerros, paikoittain poispyyhittynä
mustareunaisin juovin. Vasemman silmän alla oli noin saksanpähkinän
kokoinen sinertävän-värinen muhkura. Sen alapuolella oleva leukapieli
ynnä vastapäinen poski olivat pahasti ruhjotut, ja hänen huulensa oli
halki toisesta suupielestä. Hän oli avopäin, lyhyeksi keritty tukka oli
epäjärjestyksessä, ja korvat näyttivät siltä kuin olisi niitä hangattu
karkealla hiekkapaperilla.
Lydia katsoi häneen joitakin sekunteja, ja hän Lydiaan sanattomana.
Sitten Lydia koetti puhua, mutta ei saanut ääntä, ja vaipui tuoliinsa.
"En tiennyt täällä olevan ketään", sanoi Cashel kuiskaten käheästi ja
läähättäen. "Poliisit ovat perässäni. Olen tapellut tunnin, ja juossut
yli mailin, ja olen kuoliaaksi väsynyt: en jaksa pitemmälle. Antakaa
minun piiloutua perähuoneeseen ja sanokaa niille, ettette ole nähnyt
ketään, teettehän sen?"
"Mitä te olette tehnyt?" sanoi Lydia voittaen tahdonponistuksella
heikkoutensa ja nousten seisomaan.
"En mitään", vastasi Cashel, oihkaisten silloin tällöin vetäessään
henkeään. "Ammattiasioita, ei muuta."
"Minkätähden poliisit ajavat teitä takaa? Minkätähden olette noin
kamalassa tilassa?"
Cashel näytti säikähtyneeltä tämän kuullessaan. Pöydällä olevan
paperilaatikon kannessa oli peili. Hän otti sen käteensä ja katsoi
siitä itseään levottomana, mutta keventyi heti näkemänsä johdosta.
"Ei minulla ole mitään hätää", sanoi hän. "Ei siitä jää merkkiä. Tuo
muhkura" -- hän viittasi huolettomasti silmänsä alla olevaan kuhmuun
-- "laskeutuu jo huomenna. Olen varsin siisti, olosuhteisiin katsoen.
Mutta minun täytyy nyt saada palkeeni kuntoon. Uh! Sydämeni takoo kuin
moukari, tuon juoksun jälkeen."
"Te pyydätte minua suojaamaan teitä", sanoi Lydia ankarasti. "Mitä
olette tehnyt? Oletteko tehnyt murhan?"
"En!" huudahti Cashel, koettaen avata silmiään suuriksi hämmästyksestä,
mutta onnistuen levittämään vain toisen, koska toinen oli painumassa
hiljalleen umpeen. "Sanoinhan, että olen tapellut, ja se on laitonta.
Ettehän tahdo nähdä minua vankilassa, vai mitä? Kirottu mies!" lisäsi
hän, palaten Lydian kysymykseen äkillisellä raivolla: "höyrymoukarikaan
ei häntä tappaisi. Yhtä hyvin voisi iskeä nauloilla täytettyä säkkiä.
Ja kaikki rahani, aikani, treenaukseni ja päivän vaivat menneet
hukkaan! Se voi saada ihmisen ihan itkemään."
"Menkää", sanoi Lydia, voimatta hillitä inhoaan. "Älkääkä antako minun
nähdä, minne päin menette. Kuinka uskallatte tulla minun luokseni?"
Sienen jäljet Cashelin kasvoilla tulivat valkeammiksi, ja hän alkoi
jälleen läähättää raskaasti. "Hyvä on", sanoi hän. "Minä menen. Ei
tallirenkinnekään hylkäisi minua tällä tavoin."
Puhuessaan hän aukaisi oven, mutta tahtomattaan hän sulki sen heti
uudelleen. Lydia katsoi ikkunasta ja näki joukon miehiä, poliiseja ja
muita, rientävän jalavakujaa pitkin. Cashel heitti ympärilleen katseen,
puoleksi surkean, puoleksi hurjan, kuten takaa-ajettu eläin. Lydia ei
voinut sitä vastustaa. "Nopeaan!" huusi hän, avaten sisähuoneen oven.
"Menkää sinne ja pysykää hiljaa -- jos voitte." Ja kun Cashel jurosti
epäröi tuokion, polki Lydia kiivaasti jalkaa. Cashel pujahti sisään,
ja oven suljettuaan Lydia istuutui paikalleen kirjoituspöydän ääreen.
Hänen sydämensä jyskytti kehoituksesta, jollaista hän ei ollut tuntenut
sitten kuin varhaisessa lapsuudessaan salatessaan joitakin tekemiään
rikkomuksia hoitajaltaan.
Ulkoa kuului töminää ja äänten hälinää. Sitten kaksi vaativaa
kolkutusta ovelle.
"Sisään", sanoi Lydia, rauhallisemmin kuin itsekään tiesi. Mutta
kysyttyä lupaa ei odotettu. Ennenkuin hän oli lausunut kehoituksensa
loppuun, aukaisi poliisi oven ja katsahti nopeasti ympäri huoneen.
Hän hämmästyi näkemäänsä ja viimein kosketti kädellään kypäriään
kunnioituksen merkiksi Lydialle. Kun hän avasi suunsa puhuakseen,
työntyi Phoebe, juoksusta punaisena, hänen sivuitseen, pani kätensä
ovelle ja kysyi tivakasti, mitä hän oli vailla.
"Tule pois ovelta, Phoebe", sanoi Lydia. "Odota täällä minun kanssani,
kunnes annan sinulle luvan mennä", lisäsi hän, kun tyttö liikahti
sisäovea kohti. "No", sanoi hän, kääntyen kohteliaasti poliisiin
päin, "mistä on kysymys?"
"Pyydän anteeksi, neiti", sanoi konstaapeli miellyttävästi. "Oletteko
sattunut näkemään ketään kulkevaksi tätä kautta hiljakkoin?"
"Tarkoitatteko erästä vain osittain puettua miestä, joka kantoi
käsissään mustaa takkia?" kysyi Lydia.
"Juuri häntä", sanoi poliisi innokkaasti. "Mitä tietä hän meni?"
"Näytän teille, missä näin hänet", sanoi Lydia nousten ja mennen
ovelle, jonka ulkopuolella hän näki joukon maalaisia viiden poliisin
ympärillä, jotka pitivät vangittuina kahta miestä, joista toinen
oli Mellish (ilman takkia) ja toinen eräs kyömynenäinen mies, jonka
kaltaisia henkilöitä Lydia oli usein nähnyt kilpa-ajopaikoilla. Lydia
viittasi aukeamaa, jonka poikki hän oli nähnyt Cashelin juoksevan,
ja hänestä tuntui kuin olisi tämä petoksen harjoittaminen vääntänyt
jonkun säikeen hänen sydämessään pois luonnolliselta sijaltaan. Mutta
hän puhui näennäisen rauhallisesti, eikä poliisien mieleen singahtanut
epäluulon häivääkään.
Muutamia talonpoikia astui nyt esiin, jokainen väittäen tietävänsä
tarkalleen, mihin Cashel oli ollut menossa kulkiessaan aukeaman poikki.
Heidän kiistellessään hivuttautui väkijoukkoon useita, yleisnäöltään
kyömynenäistä vankia muistuttavia henkilöitä, jotka loivat poliiseihin
salavihkaisen vihamielisiä silmäyksiä. Pian sen jälkeen saapui paikalle
toinen poliisiosasto, kuljettaen sekin mukanaan vankia ja väkijoukkoa,
jossa muiden mukana nähtiin Bashville.
"On parasta, että menette sisään, neiti", sanoi se poliisi, joka oli
ensiksi puhutellut Lydiaa. "Meidän on pysyteltävä yhdessä, kun meitä on
niin vähän, eikä tuo mies ole sovelias teidän katsottavaksenne."
Mutta Lydia oli ehtinyt jo katsoa ja oli arvannut, että vanki
oli Paradise, vaikka hänen kasvonsa olivatkin ruhjotut aivan
tuntemattomiksi. Hänen pukunsa oli samanlainen kuin Cashelinkin,
paitsi että vyönä oli sininen, valkopilkkuinen vaate ja hartioilla
vanha hevosloimi, jonka poimujen välistä näkyi hänen alastomat
kylkiluunsa, koristettuina kaikilla värivivahduksilla, joita pahat
ruhjeet voivat saada aikaan. Mitä kasvoihin tulee, näkyi veristen
lihamöykkyjen keskellä yksi poimu ja reikä osoittamassa toisen
silmän ja suun olemassaoloa; muita piirteitä hänen kasvoistaan ei
voinut erottaa. Hän saattoi vielä nähdä vähän, sillä hän liikutti
pöhöttynyttä ja rikkoutunutta kättään järjestääkseen lointaan ja kysyi
käheästi, vaivoin kulkevin äänin, eikö arvoisa lady soisi ryyppyä
nyrkkeilijä-raukalle, joka oli tehnyt parhaansa takaajiensa puolesta.
Tällöin joku ojensi pullon, ja Mellish tarjoutui, sillä edellytyksellä,
että hänet päästettäisiin irti hetkeksi, toimittamaan sen sisällön
alas Paradisen kurkusta. Niin pian kuin viina oli valunut alas hänen
turpuneilta huuliltaan, päästi hän joitakin valmistavia äännähdyksiä ja
huusi:
"Hän lähetti hakemaan pollareita, kun ei enää voinut kestää uutta erää.
Minä olen valmis jatkamaan."
Poliisit käskivät hänen pitää suunsa kiinni ja asettuivat hänen
ympärilleen, peittäen hänet Lydialta, joka, päästämättä näkyviin
sitä säälin ja inhon sekaista tunnetta, jonka miehen tila hänessä
aiheutti, käski heidän viedä hänet linnaan ja antaa hänelle siellä,
hoitoa. Hän lisäsi, että koko seurue voisi saada virvokkeita samalla
kertaa. Komisaario, joka oli hyvin väsyksissään ja janoissaan, horjui
aikomuksessaan pitkittää takaa-ajoa. Lydia tapansa mukaan katsoi asian
ratkaistuksi.
"Bashville", sanoi hän, "olkaa hyvä ja näyttäkää heille tietä ja
katsokaa, että he tulevat tyydytetyiksi."
"Joku rosvo on varastanut takkini", sanoi Mellish jurosti Bashvillelle.
"Jos lainaatte minulle jonkun, ja nämä siunatut poliisit jättävät
hyväntahtoisesti repimättä sen päältäni, niin lähetän sen teille
takaisin parin päivän kuluessa. Minä olen kunniallinen mies, ja olen
asunut armollisen neidin vuokralaisena täällä."
"Kaverinne tarvitsee sitä paremmin kuin te", sanoi komisaario. "Jos
olisi joku vanha kuskinviitta tai muuta sellaista panna hänen ylleen,
niin palauttaisin sen kunniallisesti. En haluaisi kuljettaa häntä
ympäri seutua loimi selässä, niinkuin villi-intiaania."
"Minulla on viitta tuolla sisällä", sanoi Bashville. "Minä noudan sen
teille." Ja ennenkuin Lydia ehti keksiä veruketta hänen estämisekseen,
oli hän hävinnyt, ja Lydia kuuli hänen menevän sisään rakennuksen
takaovesta. Hänestä tuntui, että kaamea äänettömyys valtasi kaikki
läsnäolijat, ikäänkuin hänen petoksensa olisi jo tullut ilmi. Mellish,
joka oli odottanut tilaisuutta pannakseen vastalauseen poliisin
viimeisen huomautuksen johdosta, sanoi kiukkuisesti:
"Ketä te kutsutte kaverikseni? Tahdon kuolla valehtelijana vaikka tähän
paikkaan, jos ikinä ennen olen nähnyt koko miestä."
Lydia katsoi häneen niinkuin marttyyri katsoisi roistoon, johon hänet
aiotaan kahlehtia kiinni. Mellish teki samaa kuin hänkin oli tehnyt --
valehteli. Sitten Bashville, kuljettuaan toisten huoneiden läpi, tuli
kirjastoon sisäovesta, vanha liveriviitta käsivarrellaan.
"Pankaa tämä hänen ylleen", sanoi hän, "ja tulkaa linnaan minun
mukanani. Voitte nähdä kaikki tiet viisi mailia laajalti etelätornista
ja tuntea jokaisen niillä kulkijan isolla kaukoputkella. Jos sallitte,
neiti, niin luulen, että Phoeben on paras tulla mukaan auttamaan."
"Kyllä", sanoi Lydia, katsoen tyynesti häneen.
"Minä hankin linnasta vaatteita sille, joka niitä tarvitsee", lisäsi
Bashville, koettaen vastata Lydian katseeseen, mutta epäonnistui ja
punastui. "No pojat. Lähdetään."
"Saan kiittää armollista neitiä", sanoi komisaario. "Meillä on ollut
kova aamupäivä, emmekä voi tällä hetkellä tehdä enää muuta kuin juoda
terveydeksenne." Hän kosketti jälleen kypäriään, ja Lydia kumarsi
hänelle. "Pysykää liki toisianne, miehet", sanoi komisaario, kun seurue
lähti liikkeelle Bashvillen opastamana.
"Haa", ivasi Mellish, "pysykää liki toisianne, niinkuin hanhetkin
tekevät. Jo ovat asiat tulleet tärkille, kun englantilainen pistetään
kiinni siitä syystä, että hän sattuu pysähtymään nähdessään väkijoukon."
"Olkaa huoletta", sanoi komisaario. "Minulla on se kimppu värillisiä
nenäliinoja, joita te myyskentelitte; ja minä löydän kyllä sen
toisen miehen, ennenkuin olette päivääkään vanhempi. On vahinko,
katsoen siihen kuinka siivosti olette käyttäytynyt tekemättä meille
vastarintaa, ettette satu tietämään, mihin köydet ja paalut on
piilotettu. Voisin sanoa hyvän sanan oikeudessa sen henkilön puolesta,
joka auttaisi minua löytämään ne."
"Köydet ja paalut! Pellot ja pellon aidat! Siellä ei ollut mitään
köysiä eikä paaluja. Se oli aivan satunnainen yhteenotto: tahtoo
sanoa, jos siinä oli lainkaan mitään tappelua. _Minä_ en nähnyt mitään
sellaista; mutta te kai lienette nähnyt. Mutta te olettekin ovela, ja
minä en ole."
Tällöin oli seurueen viimeinenkin kuhnustelija hävinnyt Lydian
silmistä, joka oli katsellut heidän poistumistaan Metsämajan ovelta.
Kääntyessään mennäkseen sisään näki hän Cashelin tulevan varovasti
esiin huoneesta, jossa hän oli ollut kätkössä. Cashelin kiihtymys
oli mennyt ohi: hän näytti kylmältä ja huolestuneelta, ikäänkuin
vastavaikutus olisi alkanut tuntua.
"Ovatko ne kaikki menneet?" sanoi hän. "Tuo teidän lakeijanne on kelpo
mies. Hän lupasi tuoda minulle joitakin vaatteita. Ja mitä teihin
tulee, niin te olette parempi kuin -- Mitä nyt? Mihin aiotte lähteä?"
Lydia oli pannut hatun päähänsä ja kietoi nopeasti saalia ympärilleen.
Ruusuiset kiehkurat läikehtivät hänen poskillaan, ja hänen tavallisesti
niin rauhalliset silmänsä ja sieraimensa olivat laajentuneet.
"Ettekö tahdo puhua minulle?" sanoi Cashel epävarmasti.
"En muuta", vastasi Lydia kiihkeästi, "kuin että te ette saa koskaan
enää tulla silmäini eteen. Koko elämäni perustukset ovat hajonneet:
olen lausunut valheen. Olen tehnyt palvelijani -- kunniallisen miehen
-- rikostoverikseni valheessa. Me olemme pahemmat kuin te; sillä
teidänkin pedon-työnne on vähemmän pahaa kuin valheen tuottaminen
maailmaan. Tämä on minulle tullut teidän tuttavuudestanne. Olen antanut
teille piilopaikan. Pitäkää se. En tahdo koskaan enää astua sinne
jalallani."
Kauhistuneena Cashel peräytyi taaksepäin kuten lapsi, joka yrittäessään
varastaa makeisia korkealta hyllyltä vetää koko kaapin niskaansa. Hän
ei puhunut eikä liikahtanut Lydian poistuessa Metsämajasta.
Saavuttuaan linnaan meni Lydia budoaariinsa, missä hän tapasi
ranskalaisen kamarineitinsä, jonka harmistuneesta alakerran
tapahtumien kuvauksesta hän sai tietää, että poliiseja kestittiin
leivällä ja juustolla, lihalla ja oluella, ja että lääkärin apua
ei ollut haettu, koska Mellish oli taitavasti hoitanut Paradisen
haavat. Lydia käski hänen lähettää Bashvillen Metsämajaan katsomaan,
oliko joitakin sivullisia vielä vetelehtimässä sen tienoilla, ja
määräsi, ettei kukaan naispalvelijoista saanut mennä sinne ennenkuin
Bashville oli palannut takaisin. Sitten hän istuutui ja koetti olla
ajattelematta. Mutta kun ei hän voinut olla ajattelematta, antautui
hän ja koetti ajatella äskeisen järkyttävän tapahtuman täysin
selväksi. Hänen mielikuvituksensa täytti käsitys, että hän oli
hajoittanut liitoksistaan koko olevaisuuden koossapitävän kehyksen
luomalla väärän luulon. Kaiken lukemansa perusteella oli hänellä
se vakaumus, että totuuden salaaminen siitä aiheutuvine väärine
luuloineen tuottaa pakostakin turmiota, vaikkakin tuon turmion alku
olisi yhtä käsittämätön kuin sen loppu. Hän ei tehnyt mitään erotusta
hienoimman filosoofisen sofismin ja karkeimman valheen välillä.
Cashelin kiinnijoutumisesta aiheutuva paha oli mitattavissa, jonkun
valheen aiheuttamaa pahaa oli mahdoton mitata. Hänen vakaumustaan tuon
pahan välttämättömyydestä ei vähentänyt se, ettei hän voinut nähdä
minkään pahan seurauksen todennäköisesti johtuvan teostaan. Hänen pahat
aavistuksensa painostivat raskaina hänen mieltään, sillä hänen isänsä,
vääjäämätön epäilijä, oli jättänyt hänet vaille niitä lohtuja, joita
uskonto suo väärintekijälle. Oli selvää, että hänen velvollisuutensa
oli kutsua poliisi ja selvittää häntä kohtaan harjoittamansa petos.
Mutta tätä hän ei voinut tehdä. Hänen tahtonsa toimi, järjestä
huolimatta, vastakkaiseen suuntaan. Ja tässä siveellisen voimansa
halvautumisessa hän näki valheen aiheuttaman turmion alun. Hän oli
synnyttänyt sen, ja luonto ei sallinut hänen ottaa hengiltä tuota
epäsikiötä.
Vihdoin hänen kamarineitonsa palasi ja ilmoitti hänelle, että
"roskaväki" oli mennyt. Jäätyään jälleen yksin nousi hän ja käveli
hitaasti edestakaisin huoneessa, unohtaen ajan kulumisen ajatustensa
levottomasti toimiessa, kunnes hänet jälleen keskeytettiin. Keskeyttäjä
oli tällä kertaa Bashville.
"No?"
Bashville säikähti Lydian äänensävyä, sillä hän ei ollut koskaan ennen
kuullut tämän puhuvan kopeasti palvelijalle. Bashville ei ymmärtänyt,
että hän oli sisäkohtaisesti muuttunut, ja että hän oli nyt Lydian
rikostoveri.
"Hän on antautunut."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Lydia, tuntien äkillistä kauhua.
"Byronia, neiti. Vein joitakin vaatteita Metsämajaan häntä varten,
mutta kun tulin sinne, oli hän poissa. Kiersin portille etsien häntä
ja löysin hänet poliisien käsiltä. He sanoivat hänen antautuneen
heidän käsiinsä itsestään ilman muuta. Hän ei tahtonut antaa mitään
selityksiä itsestään, ja hän näytti -- noin niinkuin alapäiseltä ja
selkäänsäsaaneelta."
"Mitä he tekevät hänelle?" kysyi Lydia tullen aivan kalpeaksi.
"Eräs mies sai viime kuussa kuusi viikkoa pakkotyötä samasta
rikoksesta. On hyvin luultavaa, että hän saa saman. Ja se on varsin
vähän siitä, mitä hän teki, -- sen sanoisitte tekin, neiti, jos
olisitte ollut sitä näkemässä."
"Siis", sanoi Lydia ankarasti, "tuota" -- hänen oli vaikea saada
nimitystä huuliltaan -- "tuota tappelua katsoaksenneko te pyysitte
minulta lomaa täksi päiväksi?"
"Niin, neiti, sitä varten se oli", vastasi Bashville hiukan katkerasti.
"Tunsin loordi Worthingtonin ja paljon muita ylimyksiä ja herrasmiehiä
siellä."
Lydia oli vastaamaisillaan tuikeasti, mutta hillitsi itsensä ja sai
takaisin tavallisen rauhallisen sävynsä lausuessaan: "Se ei ole mikään
syy, minkävuoksi teidän olisi pitänyt olla siellä."
Bashvillen kasvojenväri alkoi horjua ja hänen äänensä tarvita lujempaa
hallintaa. "Ihmisluonteen mukaista on mennä kerran sellaiseenkin",
sanoi hän; "mutta kerta riittää, ainakin minulle. Pyydän teitä
suomaan anteeksi, että mainitsen sen, neiti; mutta kun näin loordi
Worthingtonin ja muiden Byronin kannattajien kiljuvan kirouksia ja
solvauksia hänen vastustajalleen, ja vastapuolueen tekevän samoin
Byronille, niin -- olkoon, etten olekaan herrasmies, mutta toivon
ainakin voivani käyttäytyä niinkuin mies, silloinkin kuin menetän
rahaa."
"Älkää siis menkö sellaiseen näytäntöön toiste, Bashville. Minun
ei sovi määräillä huvituksianne, mutta en luule teidän hyödyttävän
itseänne jäljittelemällä loordi Worthingtonin harrastuksia."
"En jäljittele minkään loordin harrastuksia", sanoi Bashville
punastuen. "Te piilotitte itse tappelijan, neiti Carew. Minkätähden
osoitatte halveksumista pelkkää syrjästäkatsojaa kohtaan?"
Lydiakin sävähti punaiseksi. Hänen ensimmäinen yllykkeensä oli kohdella
tuota mielenpurkausta kapinana omaa arvovaltaansa vastaan ja musertaa
se. Mutta hänen valpas oikeudentuntonsa pidätti hänet siitä. "Hän oli
pakolainen, joka etsi turvaa talostamme, Bashville. Ettehän _tekään_
ilmiantanut häntä."
"En", sanoi Bashville, ilmeensä lientyessä alakuloista ylpeyttä
ilmaisevaksi. "Kun parempi mies voittaa minut, on minulla kylliksi
uljuutta astua syrjään hänen tieltään ja olla hankkimatta itselleni
etuja halpamaisella tavalla."
Lydia, joka ei tätä ymmärtänyt, katsoi häneen kysyvästi. Bashville
teki liikkeen, ikäänkuin viskatakseen jotakin luotaan, ja jatkoi
uhkarohkeasti:
"Mutta yhdessä suhteessa olen yhtä hyvä kuin hän, ja parempikin.
Lakeijaa pidetään kunniallisempana kuin ammattinyrkkeilijää. Hän
on sanonut teille rakastavansa teitä; ja vaikka se tulisi olemaan
viimeinen sanani, niin tahdon sanoa teille, että teidän kaulanne
ympärillä oleva nauha on minulle enemmän kuin koko teidän ruumiinne ja
sielunne on hänelle tai hänen kaltaisilleen. Kun hän otti itselleen
epärehellisellä tavalla etuja minun rinnallani uskotellen olevansa
herrasmies, kerroin Lucian-herralle hänestä ja osoitin hänelle mikä
hän oli. Mutta kun tapasin hänet tänään piiloutuneena Metsämajan
säilökomeroon, en käyttänyt sitä hyväkseni halpamaisesti, vaikka
tiesinkin hyvin, että jollei hän olisi merkinnyt teille enemmän kuin
joku muu hänen laisensa mies, ette olisi ikinä piilottanut häntä. Te
tiedätte parhaiten, minkätähden hän antautui poliiseille sen jälkeen
kuin te olitte nähnyt hänen kättensä työn. Mutta minä tahdon jättää
hänet onnensa huomaan. Hän on paras mies; ja paras periköön voiton.
Olen pahoillani", lisäsi Bashville, siirtyen väkinäisesti tavalliseen
silloiseen puhetapaansa, "että tuotan teille hankaluutta lyhyellä
irtisanomisella; mutta minä katsoisin erikoiseksi suosioksi, jos saisin
lähteä jo tänä iltana."
"Se on parasta", sanoi Lydia, nousten seisomaan aivan tyynenä ja
pysyttäen päättäväisesti etäällä sen omituisen tunnevaikutuksen, jonka
noin yhdellä odottamattomalla iskulla hämmästyksen, loukkauksen ja
rakkauden esineeksi joutuminen oli omansa aiheuttamaan. "Ei olisi
suositeltavaa, että jäisitte tänne sen jälkeen mitä olette juuri --"
"Tiesin sen jo sanoessani sitä", keskeytti Bashville kiireesti ja
itsepintaisesti.
"Poistuessanne tulette seuraamaan juuri samaa menettelytapaa, jota
noudattaisi joku samansisältöisen puheen esittänyt herrasmies. En ole
loukkaantunut selityksestänne: tunnustan oikeutenne sen esittämiseen.
Jos tarvitsette minun todistustani vastaisten olojenne järjestämisen
edistämiseksi, niin olen aina mielihyvällä lausuva, että uskon teidät
kunnian mieheksi."
Bashville kumarsi ja sanoi matalalla äänellä, hyvin hermostuneesti,
ettei hänellä ollut aikomusta mennä enää palvelukseen, mutta että hän
tulisi aina olemaan ylpeä neiti Carew'n edullisesta lausunnosta.
"Teissä on kuntoa parempaankin", sanoi Lydia. "Jos ryhdytte johonkin
yritykseen, joka vaatii suurempia varoja kuin te omistatte, rupean
takaajaksenne. Kiitän teitä poikkeuksettomasta kohteliaisuudestanne
minua kohtaan velvollisuuksienne suorituksessa. Jääkää hyvästi."
Lydia kumarsi hänelle ja poistui huoneesta. Syvän kunnioituksen
vallassa Bashville vastasi hänen tervehdykseensä niin hyvin kuin kykeni
ja jäi liikkumattomana seisomaan sen jälkeen kuin Lydia oli hävinnyt,
samalla kuin hänen järkensä alkoi varpaisillaan tajuta mitä oli
tapahtunut. Hänen pääasiallisin tunteensa oli mielen huojennus. Hän ei
rohjennut enää kuvitella olevansa rakastunut sellaiseen naiseen. Lydian
odottamaton huomaavaisuus häntä kohtaan kosijana vaikutti hänessä
valtavan tunnon omasta kelvottomuudestaan sellaiseen osaan. Hän näki
itsensä hyvin nuoreksi, hyvin mitättömäksi ja hyvin tietämättömäksi
mieheksi, jonka miellyttävä paikka ja ystävällinen emäntä olivat
saaneet päästä pyörälle. Hän hiipi ulos pakkaamaan kapsäkkiään ja
miettimään, miten hänen olisi paras selittää palvelijatovereilleen
äkillinen lähtönsä.