Alice tunsi olonsa mieluisammaksi jäljelläolevana huvikauden aikana.
Vaikka hän oli ollutkin ylpeä läheisestä tuttavuudestaan Lydian kanssa,
oli hän aina tuntenut itsensä himmennetyksi tämän läsnäollessa;
ja nyt, Lydian mentyä pois, oli ylpeys jäljellä, mutta alemmuuden
tunne oli unohtunut. Hänen vapautensa rohkaisi ja kehitti häntä.
Alkoipa hän jo pitää omaa arvosteluaan jokapäiväisistä asioista
varmempana oppaana kuin suojelijattarensa esimerkkiä. Eikö hän
ollut ollut oikeassa julistaessaan Cashel Byronin tietämättömäksi
ja alhaiseksi henkilöksi, silloinkuin Lydia, hänen varoituksistaan
huolimatta, oli suorastaan kutsunut häntä käymään heidän luonaan? Ja
nyt vahvistivat kaikki sanomalehdet sitä mielipidettä, jota hän oli
koettanut tyrkyttää Lydialle kuukausia sitten. Asekamppailupäivän
iltana olivat sanomalehdenmyyjät huutaneet kaduilla: "Häpeällinen
kohtaus kahden nyrkkitaisteilijan välillä Islingtonissa afrikkalaisen
kuninkaan läsnäollessa." Seuraavana päivänä olivat huomattavimmat
lehdet kirjoittaneet viimeaikaisista yrityksistä nyrkkitaistelun, tuon
raakamaisen ajanvietteen, elvyttämiseksi, syyttäneet viranomaisia sen
suosimisesta ja vaatineet heitä tukahduttamaan sen viipymättä ankaralla
kädellä. "Jollei", kirjoitti eräs eriuskolaisten äänenkannattaja, "tätä
ruttotahraa juuriteta pois keskuudestamme, ei lähetyssaarnaajiemme ole
enää mahdollista esittää Englantia Rauhan Evankeliumin lähteenä." Alice
kokosi nämä kirjoitukset ja lähetti ne Wiltstokeniin.
Tässä asiassa oli ainakin yksi henkilö samalla kannalla hänen
kanssaan. Aina kun hän tapasi Lucian Webberin, puhuivat he
Cashelista, tullen poikkeuksetta siihen johtopäätökseen, että
vaikka hänen käytöksensä omituisuus olikin viehättänyt Lydian
valitettavaa taipumusta eriskummallisuuksiin, ei Lydia ollut koskaan
ajatellut häntä vakavalla mielenkiinnolla eikä tulisi enää missään
olosuhteissa uudistamaan seurusteluaan hänen kanssaan. Lucianin
näistä keskusteluista saama lohtu ei ollut suuri, ja yleensä hänellä
oli niiden jälkeen jonkinlainen hämärä tunne, että hän oli ollut
halpamainen. Kuitenkin hän taas seuraavalla kerralla heidän tavatessaan
toisensa johtui keskusteluun Cashelista, ja hän palkitsi aina Alicea
tämän moitteettomista mielipiteistä tanssimalla ainakin kolme
kertaa hänen kanssaan, silloinkuin tanssi kuului illan ohjelmaan.
Tanssiminen oli kuitenkin vähemmän sopusointuista kuin keskustelu.
Lucian tanssi jäykästi ja taidottomasti. Alice, jonka lihasvoima ja
tarmo olivat paljon yläpuolella kaiken sen, mitä hra Mellish pystyi
keinotekoisesti kehittämään, kaipasi nopeaa liikuntoa ja voimakasta
ruumiinharjoitusta. Valssaaminen Lucianin kanssa oli kuin seipään
kuljettamista ympäri huonetta siihen kömpelöön tapaan, millä Punch
kantaa sauvaansa. Vaikka Alicella olikin se käsitys, että Lucian oli
moraalisesti harvinaisen moitteeton ja poliittisesti tärkeä henkilö,
jonka arvoa yksityiselämässä vielä suuresti lisäsi se, että hän oli
neiti Carew'n serkku, oli hänen vaikea viettää Lucianin seurassa
sellaisia neljännestunteja, joita joku hänen tuttavapiirinsä parhaista
tanssijoista oli pyytänyt osakseen.
Alice alkoi kyllästyä puhelemaan Cashelista ja Lydiasta. Hän alkoi
kyllästyä Lucianin jäykkyyteen. Hän alkoi kyllästyä tavattomasti
siihen alinomaiseen valppauteen, jolla hänen täytyi lakkaamatta valvoa
käytöstään ja periaatteitaan. Tuo valppaus tuhosi jollakin tavoin
oman tarkoituksensa; sillä eräänä iltana hän kuuli erään hienon
ja korkea-arvoisen naisen (joka tarkoittikin, että hän kuulisi)
puhuvan hänestä pöyhkeilevänä maalaistyttönä. Kokonaiseen viikkoon
sen jälkeen ei hän lausunut sanaakaan eikä liikauttanut jäsentäkään
seurassa, ajattelematta ensin, saattaisiko joku pahansuopa katsoja
pitää sitä maalaisena tai pöyhkeilevänä. Mutta mitä enemmän hän
näki vaivaa saavuttaakseen käytöksen täydellisen moitteettomuuden,
sitä epämiellyttävemmältä hän näytti omasta mielestään ja, kuten
hän päätti, myöskin toisista. Hän kaipasi sitä Lydian salaisuutta,
jonka avulla tämä aina osasi tehdä oikean asian oikealla hetkellä,
silloinkin kuin hän uhmasi tavallisia seurustelusääntöjä. Joskus hän
syytti niiden ihmisten ikävyyttä, joiden kanssa hän joutui tekemisiin.
Ei voinut mitenkään olla muuta kuin jäykkä heidän seurassaan. Kun
hän pakinoi jonkun hupaisan miehen kanssa, joka sai hänet nauramaan
ja unohtamaan itsensä vähäksi aikaa, tunsi hän jälkeenpäin olleensa
miellyttävimmillään hänen seurassaan. Mutta hän näki, että ne, joiden
käytöstä hän hartaimmin tavoitteli, olivat miellyttävän vaivattomia
typerässäkin seurassa. Hän alkoi lopulta pelätä olevansa verrattain
vaatimattoman syntyperänsä vuoksi luonnostaan kykenemätön saavuttamaan
sitä sivistynyttä sävyä käytökseensä, jota hän kadehti.
Eräänä päivänä hänessä heräsi epäilys, tokko Lucian olikaan niin varma
auktoriteetti ja esikuva persoonallisissa käyttäytymis-asioissa,
kuin hän siihen asti oli uskonut. Lucian ei osannut tanssia; hänen
keskustelunsa oli itseviisasta; oli mahdoton olla luonteva hänelle
puhuessaan. Oliko urhoollista tuntea pelkoa hänen mielipiteitänsä
kohtaan? Oliko urhoollista tuntea pelkoa ketään kohtaan? Alice
pusersi huulensa tiukasti kiinni ja alkoi tuntea uhmaa. Silloin eräs
muisto, joka aikaisemmin oli aina herättänyt hänessä harmistumista,
sai hänet nauramaan. Hän muisti sen pahennustaherättäneen näytelmän,
kun jäykkä, pysty Lucian oli survaistu kaksinkerroin rouva Hoskynin
kullattuun nojatuoliin sen nyrkkitaistelijan teorian valaistukseksi,
että ponnistus tuhoaa itsensä. Mitäpä lopultakaan tuo Cashelin käden
hyväilevä kosketus oli ollut sen kauhean nuijimisen rinnalla, jolla
hän oli pommittanut Paradisen kylkiluita? Voisiko olla totta, että
ponnistus tuotti itselleen häviön -- persoonallisessa käyttäytymisessä,
esimerkiksi? Säde Cashelin karkeassa kokeessa piilleestä totuudesta
väikkyi hänen mielessään, kun hän esitti itselleen tuon kysymyksen. Hän
ajatteli sitä hyvän joukon; ja eräänä iltana, jolloin hän pistäytyi
neljässä vastanotossa perätysten, hän tutki muiden vieraiden käytöstä
uudelta näkökannalta, vertaillen huolellisimmin käyttäytyviä parhaiten
käyttäytyviin ja omaa entistä itseään molempiin. Tulos sai hänet
puolittain vakuutetuksi siitä, että hän oli kuluttanut ensimmäisen
Lontoon-kautensa tuomalla suurella vaivalla näytteille hyvin epäkypsän
itsetietoisuuden -- tahi, kuten hänen omatuntonsa sovitti sanat,
käyttäytymällä sietämättömän narrimaisesti.
Sitten hän sai pari kutsua kaupungin lännempiin osiin -- South
Kensingtoniin ja Bayswateriin; ja siellä hän joutui yhteen suuren,
toimeliaan keskiluokan seurustelutason kanssa tohtoreineen,
lakimiehineen ja papistoineen. Hän huomasi sen suunnattomaksi
irvikuvaksi omasta itsestään -- seurapiiriksi, joka häpesi itseään,
pelkäsi olla oma itsensä, epäili toisia ihmisiä omaksi itsekseen ja oli
halveksivinaan heitä sen johdosta, siten tukahduttaen ja näännyttäen
itsensä siinä määrin, että yksilöt, jotka olivat kyllin rohkeita
soittaakseen pianoa sunnuntaisin, ajautuivat puristuksen vaikutuksesta
automaattisesti ulos, singahtaen Boheemin kiistanalaiseen maahan, missä
he huvitteleivat ollen harrastelevinaan taiteita. Alice tunsi siinä
oman luokkansa, mutta ei sen vuoksi säästänyt sitä siltä pilkalliselta
arvostelulta, jonka hän, neiti Carew'n korkeampaan piiriin kuuluvana,
pystyi langettamaan sen typerästä hautajaismaisesta tanssista, sen
silmäänpistävän opetellusta käytöksestä, sen pöyhkeilystä, sen
alituisen teeskentelyn pingoittamasta äänen- ja puheensävystä, sen
tavanomaisesta kopeudesta palvelijoita kohtaan, sen jumaloivasta
arvoerotusten tarkkaamisesta, sen tekopyhyydestä ja monista muista
sen ominaisuuden ilmauksista, jonka Alice, tuntematta minkäännäköistä
tarvetta tunkea asian juureen, määritteli yhdellä sanalla
alhaisomaisuudeksi.
Pian sen jälkeen hän tapasi Lucianin eräissä tanssiaisissa. Lucian
tuli myöhään, kuten tavallisesti, ja kysyi vakavasti, voisiko hän
saada huvin tanssia hänen kanssaan. Tämä kysymyksen muoto oli
hänellä aina muuttumaton. Hänen hämmästyksekseen Alice teki hiukan
hankaluuksia tuon suosion myöntämisessä ja tarjosi hänelle lopulta
"toisen ylimääräisen". Hän kumarsi. Juuri silloin saapui joku nuori
mies ja lausuen luulevansa, että tämä oli hänen vuoronsa, vei Alicen
pois. Lucian hymyili suvaitsevaisesti, ajatellen, että vaikka Alicen
käytöstapa oli ihmeteltävän hyvä hänen menneisyyteensä katsoen, ilmaisi
hän kuitenkin toisinaan alhaisempaa sävyä kuin se, jota hän, Lucian,
koetti esikuvallistuttaa omassa persoonassaan.
Kun hänen oma vuoronsa tuli ja he olivat kiertäneet salin kahdesti
toisen ylimääräisen valssin sävelten tahdissa, pysähtyivät he -- Alice
halusi nimittäin aina levätä tanssiessaan Lucianin kanssa; ja Lucian
kysyi häneltä, oliko hän kuullut mitään uutisia Lydialta.
"Aina te kysytte minulta sitä", vastasi Alice. "Lydiahan ei koskaan
kirjoita, paitsi milloin hänellä on jotakin erikoista sanottavaa, ja
silloinkin vain muutamia rivejä."
"Aivan niin. Mutta olisihan hänellä voinut olla jotakin erikoista
sanottavaa sen jälkeen kuin viimeksi tapasimme."
"Hänellä ei ole ollut", sanoi Alice Lucianin miltei veitikkamaisen
hymyn ärsyttämänä.
"Hänelle tulee olemaan iloinen uutinen, että olen vihdoinkin onnistunut
saamaan Metsämajan pois sen epämieluisten vuokralaisten hallusta."
"Luulin heidän lähteneen aikoja sitten", sanoi Alice
välinpitämättömästi.
"Miehet eivät ole olleet siellä ainakaan kuukauteen. Vaikeus oli siinä,
miten saada heidät korjaamaan pois omaisuutensa. Nyt olemme kuitenkin
heistä päässeet. Ainoa jäte heidän siellä oleskelustaan on raamattu,
josta puolet lehtiä on revitty pois ja toinen puoli töhritty täyteen
vedonlyöntimerkintöjä, hiostus- ynnä muiden lääkkeiden reseptejä
ja muita käsittämättömiä muistiinpanoja. Siinä on haalistuneella
musteella kirjoitettu omistuslause: 'Robert Mellish'ille hänen hellältä
äidiltään, hartaalla toivomuksella, että hän aina vaeltaisi tämän
kirjan poluilla.' Pelkään, ettei tuo toivomus ole täyttynyt."
"Kuinka jumalatonta repiä raamattu!" sanoi Alice vakavasti. Sitten hän
nauroi ja lisäsi: "Tiedän, ettei se sovi, mutta en voi olla nauramatta."
"Tuo tapaus on minun mielestäni pikemminkin liikuttava", sanoi Lucian,
joka tahtoi näyttää, ettei häneltä puuttunut tunteen herkkyyttä.
"Voi kuvitella mielessään vaimo-raukan viatonta uskoa poikansa
tulevaisuuteen, jospa hän olisi voinut nähdä millaiseksi se oli
muodostuva!"
"Omistuskirjoitukset kirjoissa ovat kuin hautakivienkin kirjoitukset",
sanoi Alice vähätellen. "Ne eivät merkitse paljoa."
"Olen iloinen, ettei noilla miehillä ole enää tekosyytä, jonka nojalla
he voisivat mennä Wiltstokeniin. Oli todella kovin onnetonta, että
Lydia tuli tehneeksi tuttavuutta toisen kanssa heistä."
"Niin olette sanonut ainakin viisikymmentä kertaa", vastasi
Alice harkitusti. "Luulen, että olette mustasukkainen tuolle
nyrkkeilijä-raukalle."
Lucian karahti ihan punaiseksi. Alice vapisi omaa uskaliaisuuttaan,
mutta näytti rohkeaa naamaa.
"Todellakin -- perin mieletön otaksuma", sanoi Lucian, ilmaisten
hämminkinsä teeskentelemällä huolettomuutta, joka oli aivan vieras
hänen tavalliselle käytökselleen. "Millä tavalla minun olisi
mahdollista olla mustasukkainen, neiti Goff?"
"Sen te itse parhaiten tiedätte."
Lucian huomasi nyt, että Alicessa oli tapahtunut muutos ja että hän oli
menettänyt ylemmyyttänsä tämän suhteen. Hänen loukattu turhamaisuutensa
hävitti äkkiä, syövyttävän hapon tavoin, sen vaikutelman, että Alice
oli, pääpiirteissään otettuna, hyväkäytöksinen ja ansiokas nuori
nainen. Mutta sen sijalle tuli toinen vaikutelma -- se, että hän oli
hemmoteltu kaunotar. Ja koska Lucian ei suinkaan ollut ihastunein
niihin naisiin, joiden käytös vastasi parhaiten hänen käsityksiään
sopivaisuudesta, ei tämä muutos ollut kaikissa suhteissa muutosta
pahempaan päin. Alicen viimeistä huomautusta hän vain ei voinut antaa
anteeksi, vaikka hän koettikin olla näyttämättä hänelle, kuinka
kipeästi se häneen koski. "Pelkään, että joutuisin esittämään sangen
surkeaa osaa iskiessäni yhteen kilpailijani kanssa", sanoi Lucian
hymyillen.
"Haastakaa hänet kaksintaisteluun ja ampukaa hänet", sanoi Alice
vilkkaasti. "On hyvin luultavaa, ettei hän osaa käyttää pistoolia."
Lucian hymyili jälleen; mutta jos Alice olisi tiennyt, kuinka vakavasti
hän harkitsi hänen esitystään joitakin hetkiä, ennenkuin hylkäsi sen
epäkäytännöllisenä, olisi hän kukaties jättänyt sen tekemättä. Kuulan
lähettäminen Casheliin tuntui Lucianista pikemmin ylellisyydeltä,
johon hänellä ei ollut varaa, kuin rikokselta. Ja nyt Alice, päästyään
täyteen varmuuteen siitä, että tätä hra Webberia, jolle hän oli
tuhlannut niin paljon ansaitsematonta kunnioitusta, saattoi kohdella
yhtä häikäilemättä kuin hänen oli tapana kohdella wiltstokenilaisia
ihailijoitaan, ryhtyi huvittelemaan kiduttamalla häntä vähän.
"On omituista", virkkoi Alice, jäljitellen parhaansa mukaan Lydian
mietteliästä puhetapaa, "että niin tavallinen mies kuin Cashel Byron
saattoi vaikuttaa niin kovin puoleensavetävästi Lydiaan. Se ei
johtunut siitä, että hän oli niin komea mies; sillä Lydia ei välitä
sellaisesta vähääkään. En luule, että hän katsahtaisi kahdesti Lontoon
kauneimpaankaan mieheen, niin puhtaasti älyllinen hän on. Ja kuitenkin
hän oli mieltynyt puhelemaan Byronin kanssa."
"Oh, se on erehdys. Lydialla on ominainen tapa, joka saa ihmiset
uskomaan, että hänellä on suuri mielenkiinto sitä henkilöä kohtaan,
jonka kanssa hän sattuu puhumaan; mutta se on vain tapaa. Se ei
merkitse mitään."
"Tunnen tuon hänen tapansa vallan hyvin. Mutta tämä oli jotakin aivan
toisenlaista."
Lucian pudisti päätään nuhtelevasti. "En voi laskea leikkiä näin
vakavasta asiasta", sanoi hän, päättäen koettaa palauttaa arvonsa
ennalleen Alicen suhteen. "Luulen, neiti Goff, että te ehkä
tuskin tiedättekään, kuinka mieletön otaksumanne on. Ei ole koko
Euroopassa monta huomattua henkilöä, joiden kanssa serkkuni ei olisi
persoonallisesti tuttu. Joku hyvin nuori tyttö, joka on nähnyt vain
vähän maailmaa, voisi mahdollisesti antaa Byronin laisen miehen
ulkomuodon johtaa itsensä harhaan. Seuraelämään tottunut nainen ei
voisi tehdä sellaista erehdystä. Epäilemättä tuon miehen hiomattomuus
ja eriskummallinen puhetapa huvittivat häntä hetkellisesti; mutta --"
"Mutta minkätähden hän kutsui hänet perjantai-iltoihinsa?"
"Pelkästä kohteliaisuudesta, jota hän osoitti tuolle miehelle sen
johdosta, että tämä oli auttanut häntä jostakin kadulla sattuneesta
ikävyydestä."
"Silloinhan hän olisi yhtä hyvin voinut kutsua poliisin käymään
luonaan. En usko, että se johtui siitä." Lucian vihasi Alicea sillä
hetkellä. "Minusta on ikävää, että pidätte sellaista mahdollisena",
sanoi hän. "Jatkammeko valssiamme?"
Alice ei kyennyt vielä kestämään vihjausta, ettei hän ymmärtänyt
seuraelämää riittävästi käsittääkseen Lydian ja Cashelin välisen matkan
pituutta.
"Luonnollisesti tiedän, että se on mahdotonta", sanoi hän, vanhaan
tapaansa. "En tarkoittanut sitä."
Lucian, jolle jäi hämäräksi, mitä Alice tarkoitti, turvautui valssiin,
jonka varrella Alice neuvoi häntä ottamaan kymmenkunta tuntia joltakin
opettajattarelta, jota hän kehui erittäin taitavaksi opettamaan herroja
tanssimaan hienosti, kuten hän sanoi. Tämä pistos aiheutti sellaisen
kylmyyden, että Alice vihdoin, peläten uusien johtotähtiensä johtaneen
hänet liian pitkälle, muutti sävyä ja lausui ilmi ihmettelynsä sen
työn paljoudesta ja moninaisuudesta, jota Lucian suoritti Downing
Streetillä. Lucian otti vastaan nuo kohteliaisuudet täysin vakavana,
saattaen Alicen siihen uskoon, että ne olivat lepyttäneet hänet. Mutta
Alice erehtyi. Hän ei tiennyt mitään politiikasta eikä virastotyöstä,
ja Lucian käsitti hyvin tuon teeskennellyn ihailun arvottomuuden,
vaikka hän tunsikin kohtuulliseksi, että Alice kunnioitti hänen
kykyjään oman tietämättömyytensä syvyyksistä. Mutta hänen mieltään jäi
okana pistämään se, että Alice piti häntä kyllin mitättömänä tuntemaan
mustasukkaisuutta viheliäistä nyrkkeilijää kohtaan ja moitti hänen
tanssiaan hienouden puutteesta.
Näiden tanssiaisten jälkeen Alice ajatteli paljon Luciania ja
myöskin sitä, millä tavoin seuraelämä säännösteli avioliittoja.
Ennenkuin neiti Carew oli lähettänyt pyytämään häntä luokseen, oli
hän usein huoannut sitä, että kaikki miellyttävät miehet, joita hän
tiesi, liikkuivat piireissä, joihin mitättömällä opettajattarella
ei ollut pääsymahdollisuutta. Hän oli kohdannut heitä joskus
hyväntekeväisyystanssiaisissa, mutta jatkuvaan seurusteluun ja
naimatarjouksiin nähden hän oli ollut riippuvainen Wiltstokenin
paikkakuntalais-nuorisosta, joka hänen mielestään sisälsi vain
typeriä hölmöjä tai itseviisaita nulikoita, ja jonka joukossa Wallace
Parker oli loistanut etevimpänä, ollen yliopistomies, oppinut mies ja
herrasmies. Nyt, kun hän oli etuoikeutettu kaunotar seurapiirissä, joka
tuskin suvaitsisi Wallace Parkeria, huomasi hän, että miellyttävät
miehet olivat perheiden nuorempia poikia, köyhiä ja tuhlaavaisia,
paljon parempia kuin Lucian Webber tanssikumppaneiksi, mutta aivan
sopimattomia elämänkumppaneiksi. Alice oli kokenut köyhyyden vaikeuksia
ja oli tavannut jaloja miehiä ainoastaan runoudessa, jota hän ei
koskaan asettanut vakavaan yhteyteen arkielämän mahdollisuuksien
kanssa. Hän oli aivan tiedoton siitä köyhyydestä, jonka matalamielisten
ihmisten kanssa eläminen aiheuttaa; hän oli tuskallisesti tietoinen
siitä köyhyydestä, jonka rahan puute aiheuttaa. Ei niin, että hän olisi
ollut piittaamaton kunnollisuudesta sellaisena kuin hän sen ymmärsi:
ei mikään olisi saanut häntä taivutetuksi menemään naimisiin miehen,
vaikka kuinka rikkaan, kanssa, jota hän piti kunnottomana. Hän tahtoi
rahaa, hyvää mainetta ja yhteiskunnallista asemaa; mutta luonnollisesti
hän halusi myös nuoruutta ja hyvää ulkonäköä; ja juuri tämä seikka
teki, ettei hän löytänyt mieleistään. Ei siinä kyllin, että kaikki
kauniit, ritarilliset, hienotapaiset miehet upottivat itsensä velkoihin
elämällä leveästi pienemmillä tuloilla kuin ne, joilla Wallace Parker
oli häntä houkutellut, vaan lisäksi olivat vielä monet rikkaista ja
arvokkaista yhtä paljon Wallace Parkerin alapuolella ulkonäköön ja
käytökseen kuin opilliseen sivistykseenkin nähden. Ei yksikään mies,
joka olisi täyttänyt kaikki Alicen vaatimukset, ollut vielä osoittanut
vähintäkään taipumusta rakastua häneen.
Eräänä kirkkaana aamupäivänä meni Alice tallipalvelijan saattamana,
ratsastamaan puistoon. Aamun raikkaus oli ratsujen ja ratsastajien
yllä: ei ollut vielä ketään väsähtäneitä ihmisiä vaunuissaan rentoina
lojumassa, ei myöskään tyytymättömiä katselijoita istuinpenkeillä heitä
kadehtimassa. Alice, joka oli parempi ratsastaja kuin hänen vähäisestä
harjaantumisestaan olisi voinut päättää, näytti komealta satulassa.
Hän oli juuri laskettanut reipasta pikkuneliä kappaleen matkaa, kun
hän näki Wallace Parkerin tulevan vastaansa suuren valkoisen hevosen
selässä.
"Ahaa!" huudahti Parker, taitavasti kääntäen ratsunsa ympäri ja
kohottaen hattuaan samalla haavaa, tarkoituksella antaa näytteen
hienosta esiintymisestä ja ratsastustaidosta. "Kuinka voit, Alice?"
"Siunatkoon!" huudahti Alice, unohtaen hämmästyksissään käyttäytymisen
vaatimukset. "Mikä sinut on tänne tuonut, ja mistä kummasta olet saanut
tuon hevosen?"
"Oletan, Alice", vastasi Parker, tyytyväisenä tekemäänsä vaikutukseen,
"että olen täällä jokseenkin samalla asialla kuin sinäkin --
nauttimassa aamuilmasta soveliaaseen tapaan. Mitä Rosinanteen tulee,
olen lainannut sen. Onko tuo raudikko sinun? Suo anteeksi kysymyksen
suoruus."
"Ei", sanoi Alice, punastuen hiukan. "Tuntuu niin odottamattomalta
kohdata sinut täällä."
"Eikö mitä. Minä pistäydyn aina tänne tähän aikaan vuodesta. Mutta eipä
kylläkään olisi sopinut odottaa meidän kohtaavan toisemme täällä vuosi
sitten."
Tähän asti tunsi Alice jääneensä keskustelussa alakynteen. Siksi hän
vaihtoi puheenaihetta. "Oletko käynyt Wiltstokenissa senjälkeen kuin
viimeksi tapasimme?"
"Olen. Käyn siellä ainakin kerran joka viikko."
"Joka viikko! Janet ei ole siitä maininnutkaan."
Parker antoi tietävällä ilmeellä ymmärtää, että hän luuli tuntevansa
syyn siihen; mutta hän ei sanonut mitään. Alicea harmitti, eikä hän
alentunut kyselemään. Silloin Parker sanoi:
"Kuinkas neiti Mikälie jaksaa?"
"En tunne ketään sen nimistä."
"Tiedät kyllä hyvinkin, ketä tarkoitan. Sinun aristokraattinen
suojelijattaresi, neiti Carew."
Alice punastui. "Sinä olet hyvin häpeämätön, Wallace", sanoi hän,
tarttuen ratsupiiskaansa. "Kuinka uskallat kutsua neiti Carew'ta
suojelijattarekseni?"
Wallace tuli äkkiä juhlalliseksi. "En tiennyt, että et suvaitse
muistutettavan kaikesta siitä, mitä olet hänelle velkaa", sanoi hän.
"Janet ei koskaan puhu hänestä kiittämättömästi, vaikkei hän ole tehnyt
mitään Janetin hyväksi."
"Minä en ole puhunut kiittämättömästi", väitti Alice, miltei kyyneleet
silmissä. "Sinä et varmaankaan koskaan väsy puhumasta pahaa minusta
kotiväelleni."
"Tuo osoittaa, miten vähän sinä ymmärrät minun todellista luonnettani.
Minä päinvastoin aina puolustan sinua."
"Puolustat -- miltä? Mitä olen tehnyt? Mitä tarkoitat?"
"Oh, en tarkoita mitään, jollet sinä tarkoita. Kun aloit puolustella
itseäsi, niin tulin siihen käsitykseen, että tunsit olevasi väärässä."
"Minä en puolustellut itseäni. Älä uskalla sanoa sellaista toista
kertaa, Wallace."
"Alati sinun kuuliainen, nöyrä palvelijasi", vastasi Parker tyynen
ivallisesti.
Alice ei ollut häntä kuulevinaan, vaan pakotti piiskallaan ratsunsa
ravaamaan tyylikkäästi. Kun valkoinen ratsu ei ollut mikään ravaaja,
seurasi Parker perässä hölskyttävää nelistä. Alice, häpeissään ja
peläten Parkerin saavan hänet näyttämään naurettavalta, hillitsi
pian vauhtinsa; ja valkoinen ratsu hiljensi nelistyksensä kävelyksi,
merkiten joka askeleen epämuodikkaan harjansa ja häntänsä tahdikkaalla
pompahduksella.
"Minulla on jotakin sanottavaa sinulle", virkkoi Parker vihdoin.
Alice ei suvainnut vastata.
"Luulen, että on parasta antaa sinun tietää se heti", jatkoi Parker.
"Seikka on se, että minä aion mennä naimisiin Janetin kanssa."
"Janet ei suostu", sanoi Alice siekailematta. Parker hymyili
itserakkaasti ja lausui: "En luule hänen asettavan mitään vaikeuksia,
jos vain sinä annat hänen ymmärtää, että _meidän_ välillämme on kaikki
lopussa."
"Että mikä on lopussa?"
"No, jos se sinua paremmin miellyttää, ettei meidän välillämme ole
koskaan ollut mitään. Janet uskoo meidän olleen kihloissa. Niin
uskoivat monet muutkin siihen saakka kun tulit hienoihin piireihin."
"Enhän mahda mitään sille, mitä ihmiset luulivat."
"Ja kaikki tietävät, että minä ainakin olin valmis täyttämään oman
osani kihlauksesta kunniallisesti."
"Wallace", sanoi Alice äkkiä muuttuneella sävyllä, "luulen, että meidän
on paras erota. Minun ei ole soveliasta ratsastaa ympäri puistoa sinun
kanssasi, kun ei seurassani ole ketään muita kuin miespalvelija."
"Aivan kuten haluat", sanoi Parker kylmästi, pysähtyen. "Saanko
vakuuttaa Janetille, että sinä toivot hänen menevän naimisiin minun
kanssani?"
"Et mitenkään. En toivo kenenkään menevän naimisiin sinun kanssasi,
kaikista vähimmän oman sisareni. Minä olen paljon huonompi Janetia, ja
hän ansaitsee paljoa paremman miehen kuin minä."
"Olen aivan samaa mieltä, vaikka en oikein ymmärrä, mitä sillä on
tekemistä tässä asiassa. Mikäli ymmärrän sinua, et sinä tahdo mennä
itse naimisiin kanssani -- huomaa, että olen aivan valmis täyttämään
lupaukseni vieläkin -- etkä sallisi kenenkään muunkaan saada minua.
Niinkö on asia?"
"Voit sanoa Janetille", lausui Alice pontevasti ja hehkuvin kasvoin,
"että jos meidät -- sinut ja minut -- tuomittaisiin elämään ikuisesti
autiolla saar-- Ei: minä kirjoitan hänelle. Se on kaikkein parasta.
Hyvästi nyt."
Parker, joka tähän saakka oli pysynyt järkkymättömänä, osoitti nyt
levottomuuden oireita. "Pyydän, Alice", sanoi hän, "ettet sano mitään
epäoikeutettua minusta hänelle. Ethän voi totuudessa pysyen sanoa
minusta mitään pahaa."
"Pidätkö todella Janetista?" kysyi Alice epäröiden. "Tietysti", vastasi
Parker loukkautuneena. "Janet on kerrassaan erinomainen tyttö."
"Sitä olen minäkin aina sanonut", sanoi Alice, tuntien harmia siitä,
että joku toinen oli ennättänyt hänen edelleen tuon ansiokkaan
tunnustuksen lausumisessa. "Tahdon sanoa hänelle suoran totuuden --
nimittäin, ettei meidän välillämme ole koskaan ollut mitään sen enempää
kuin on kaikkien serkusten välillä, ja ettei olisi voinut koskaan sen
enempää tullakaan minun puoleltani. Minun täytyy nyt lähteä. En tiedä,
mitä tuo mies jo ajatteleekaan minusta."
"Olisin pahoillani, jos alentaisin sinua hänen arvostelussaan", sanoi
Parker ilkeästi. "Hyvästi, Alice." Lausuessaan nämä viime sanat
huolettomaan sävyyn hän heilautti jälleen hattuaan, samalla kuin käänsi
valkoisen ratsunsa pään suitsista ja riensi pois. Ei ollut totta, että
hänellä oli tapana ratsastaa puistossa joka kevät. Hän oli kuullut
Janetilta, että Alicella oli tapana ratsastaa siellä aamupäivisin, ja
hän oli vuokrannut tuon valkoisen hevosen voidakseen kohdata Alicen
tasavertaisena, sillä hän tunsi, että ratsun selässä istuva herrasmies
hienolla puistotiellä ei voinut olla yhteiskunnallisesti alemmalla
portaalla kenenkään naisen rinnalla, olkootpa tämän seuralaiset
asemaltaan kuinka korkeita hyvänsä.
Mitä Aliceen tulee, jäi hänen mieltään kaivelemaan se Parkerin
huomautus, että neiti Carew oli hänen suojelijattarensa.
Riippumattomaan asemaan pääseminen alkoi tuntua hänestä kipeästi
tarpeen vaatimalta. Ja koska ainoa tapa, millä se oli aikaansaatavissa,
oli naimisiinmeno, niin hän miltei päätti ottaa minkä miehen hyvänsä,
katsomatta ulkonäköön, ikään tai mielenlaatuun, jos hän vain kykeni
antamaan hänelle tasa-arvoisen aseman neiti Carew'n kanssa siinä
pienessä maailmassa, jonka käytöstavan ja tottumukset hän oli
hiljakkoin omaksunut.