Rouva Byron, näyttämönimeltään Adelaide Gisborne, oli nyt, toista
kertaa taiteilijauransa varrella, puheenaiheena Lontoossa, missä
hän oli monet vuodet ollut miltei unohduksissa. Hänen oman polvensa
aikuiset pääkaupunkilaisteatterien johtajat olivat huomanneet, että
hänen menestymisensä uusissa osissa oli hyvin epävarma, että hän oli
oikullisempi kuin hemmotelluimmat yleisön suosikit, ja että hänen
vakituinen vastauksensa sopimus-esityksiin oli se, että hän inhosi
näyttämöä ja oli päättänyt olla astumatta sille enää jalallaankaan.
Niinpä he olivat tulleet toimeen ilman häntä niin kauan, että Lontoon
teatteriyleisön nuorempi puoli tunsi hänet vain maineelta jonakin
vanhanaikaisena näyttelijättärenä, joka vaelsi pitkin maaseutua
tyrkyttäen itseään tietämättömille ihmisille suurena taiteilijana
ja kiusaten heitä esittämällä Shakespearen näytelmiä. Rouva Byronin
luonteelle soveltui hyvin matkustella pienen draamallisen seurueen
kanssa kaupungista kaupunkiin, pysähtyen viikoksi tai pariksi kuhunkin
ja toistaen puoltakymmentä osaa, joissa hän oli hyvin vaikuttava
ja jotka hän taisi niin hyvin, ettei hän koskaan ajatellut niitä
silloin kuin hänellä vain oli jotakin muuta ajattelemista. Useimmat
maaseudun väestöt ottivat hänen vuotuiset vierailunsa innostuksella
vastaan. Heidän joukossaan hän huomasi suosionosoitukset esiripun
edessä kiihkeämmiksi, valtansa sen takana rajattomammaksi, kulunsa
pienemmiksi ja voittonsa suuremmiksi kuin Lontoossa, josta hän
asiain niin ollen välitti yhtä vähän kuin Lontoo välitti hänestä.
Vanhetessaan hän ansaitsi rahaa enemmän ja kulutti vähemmän.
Valittaessaan Cashelille tämän kasvatuksen kalleutta oli hän jo rikas.
Sittenkuin Cashel oli vapauttanut hänet tuosta kulungista, oli hän
tehnyt vierailuja Amerikkaan, Egyptiin, Intiaan ja siirtomaihin ja
rikastunut yhä lakkaamatta. Tältä suurelta kiertueelta hän oli palannut
Englantiin sinä päivänä, jolloin Cashel lisäsi Lentävän Hollantilaisen
laakerit voittojensa sarjaan; ja seuraavan sunnuntain sanomalehtien
urheiluosastot olivat täynnä Cashel Byronin taidon ylistystä ja
teatteriosastot olivat täynnä Adelaide Gisbornen neron suitsutusta.
Mutta rouva Byron ei lukenut koskaan urheiluosastoa, vaikka Cashel
silmäili teatteriuutisia.
Ne teatterinjohtajat, jotka aikaisemmin olivat vieroneet rouva
Byronia, olivat nyt joko kuolleet, menneet vararikkoon tai muuttaneet
vähemmän epävarmoille toimialoille. Yksi heidän jälkeensä tulleista
johtajista oli hiljakkoin palauttanut Shakespearen yleisön suosioon
yhtä tehokkaasti kuin Cashel oli palauttanut nyrkkeilyottelut. Haluten
esittää Kuningas Juhanan, teki hän äsken palanneelle näyttelijättärelle
houkuttelevan tarjouksen Constance'na esiintymisestä, pannen jotkut
sanomalehtimies-tuttavansa samaan aikaan valittamaan näyttelemistaiteen
"suuren koulun" rappeutumista ja sepittämään tai kaivamaan esiin
kaskuja mrs Siddons'ista. Tällä kertaa ei rouva Byron puhunut mitään
näyttämön inhoamisesta. Hän oli todella inhonnut sitä kerran; mutta
tultuaan kyllin rikkaaksi voidakseen luopua teatterista oli hän
kuluttanut tuon tunteen loppuun, ja näytteleminen oli muodostunut
hänelle tottumukseksi, josta oli yhtä vaikea irtautua kuin mistä
tottumuksesta hyvänsä. Hän tunsi siis jonkunmoista tyydytystä
voidessaan ansaita rahaa helposti ja varmasti, ja hän oli jo
saanut sitä kokoon niin paljon, että hän alkoi hautoa suunnitelmia
syrjäänvetäytymisestä, Pariisissa esiintymisestä, oman teatterin
perustamisesta Lontooseen, ynnä muita sen kaltaisia päähänpistoja.
Hänen nuoruutensa loistokohtana oli ollut hänen äkillinen
riemuvoittonsa Lontoossa heti ensi kerralla, kun hän esiintyi millään
näyttämöllä, ja hän tunsi nyt mielitekoa toistaa tämä ja kruunata
taiteilijauransa siellä missä se oli alkanutkin. Siispä hän suostui
johtajan tarjoukseen, ja menipä vielä niinkin pitkälle, että luki
itsekseen Kuningas Juhanan alusta loppuun.
Sattui niin, että muudan Plantagenet-kauden mielenkiintoisimpia
kirjallisia todistuskappaleita oli pergamenttiliuska, joka sisälsi
katkelman prinssi Arthurin kronikasta ynnä värillisen muotokuvan
hänen äidistään. Herra Carew-vainaja oli osunut saamaan sen haltuunsa
mitättömästä summasta, ja nyt se oli Lydialla, jolta teatterin ohjaaja
pyysi lupaa katsoa sitä. Lupa annettiin kernaasti, ja ohjaaja tuli
Regent's Parkissa olevaan taloon, jonka hän julisti tyhjentymättömäksi
aarrevarastoksi. Hän sanoi olevansa kovin pahoillaan, kun ei hän voinut
näyttää kuvaa neiti Gisbornelle. Lydia vastasi, että jos neiti Gisborne
haluaisi tulla sitä katsomaan, niin hän olisi hyvin tervetullut. Kaksi
päivää myöhemmin, puolenpäivän aikaan, rouva Byron saapui ja tapasi
Lydian yksin kotona. Alice oli mennyt ulos, tuntien, että oli parempi
olla tapaamatta näyttelijätärtä -- eihän koskaan voinut tietää, mitä
sellaiset olivat olleet.
Vuodet, jotka olivat kuluneet rouva Byronin käynnistä tohtori
Moncriefin luona, eivät olleet jättäneet häneen mitään huomattavia
jälkiä: näyttipä hän nyt vielä nuoremmaltakin kuin silloin, koska hän
oli vaivautunut parantamaan kasvojensa väriä keinotekoisesti. Hänen
käytöksensä huoleton hienous erosi niin suuresti ohjaajan harkitusta
arvokkuudesta ja huolekkaasta kohteliaisuudesta, että Lydia tuskin
saattoi ajatella heidän kuuluvan samalle ammattialalle. Hänen äänensä
antoi hienon hurman hänen mitättömimmillekin huomautuksilleen, ja
se oli niin erilainen kuin suinkin verrattuna Cashelin karkeaan
puheensävyyn. Mutta kuitenkin oli Lydia heti sen ensi värähdyksen
kuullessaan vakuutettu, että neiti Gisborne oli Cashelin äiti.
Sitäpaitsi oli heillä toistensa leuka.
Rouva Byron kävi viivyttelemättä käsiksi käyntinsä aiheeseen ja pyysi
heti nähdä kuvaa. Lydia vei hänet kirjastoon, missä useita salkkuja oli
valmiina esillä. Kallisarvoinen pergamenttikappale oli ylimmäisenä.
"Hyvin mielenkiintoinen todellakin", sanoi rouva Byron, heittäen sen
syrjään katsahdettuaan siihen ja alkaen selailla joitakin myöhempiä
piirroksia, Lydian katsellessa häntä syrjästä äänettömänä ja
huvitettuna. "Ahaa", sanoi hän, "tässä on jotakin, joka sopii juuri
minulle."
"Tarkoitatteko Constancen osaan Kuningas Juhanassa?"
"Niin kyllä."
"Mutta silkkiä ei valmistettu Länsi-Euroopassa ennenkuin kolmesataa
vuotta Constancen kuoleman jälkeen. Ja tuo piirros on Rubensin tekemä
luonnos Maria di Medicistä."
"Samantekevä", sanoi rouva Byron levollisesti. "Mitä sillä on väliä,
jos puku on kolmesataa vuotta myöhemmältä ajalta, kun nainen sen
sisässä on seitsemänsataa vuotta myöhemmältä? Mikä voi olla suurempi
anakronismi kuin prinssi Arthurin kuolema kolmen kuukauden kuluttua
tästä päivästä lukien Panopticoni-teatterin näyttämöllä? Minä olen
ymmärtääkseni taiteilija, joka annan elämän jollekin kaunokirjalliselle
luomalle, enkä suinkaan mikään täysikasvuinen lapsi, joka leikkii
jäljittelevänsä jotakin henkilöä Markhamin 'Englannin historiasta'.
Minä pidän sellaista pukua, joka vaatettaa minua. En voi näytellä, jos
tunnen olevani homssumainen."
"Mutta mitä ohjaaja sanoo?"
"Minulleko? Ei mitään", sanoi rouva Byron, ja hänen tyyneydestään
saattoi ymmärtää, että ohjaajan oli paras jättää kaikki sanomiset.
"Sitäpaitsi, ette suinkaan luule, että hän on mikään oppinut mies,
vai mitä? Ja kun hän itse tulee pitämään haarniskaa, joka ilmeisesti
on tehty vast'ikään Birminghamissa, niin -- --!" Rouva Byron kohautti
olkapäitään eikä välittänyt ohjaajan mielipiteestä edes niin paljoa,
että olisi lopettanut lauseen.
"Onko tämä lady Constancen osa mieliosianne?"
"Ikävä, hyvä neiti", sanoi rouva Byron hajamielisesti. "Miehet
näyttävät siinä naurettavilta, eikä se vedä."
"Epäilemättä", sanoi Lydia, tarkaten hänen kasvojaan. "Mutta minä
puhuin etupäässä teidän persoonallisista tunteistanne tuota henkilöosaa
kohtaan. Onko teistä esimerkiksi mieluista kuvata äidillistä hellyyttä
näyttämöllä?"
"Äidillinen hellyys", sanoi rouva Byron äkillisellä ylevyydellä, "on
aivan liian pyhä asia jäljiteltäväksi. Onko teillä lapsia?"
"Ei", sanoi Lydia kainosti. "En ole naimisissa."
"Teidän pitäisi saada lapsi: se tekisi teille hyvää, sekä
ruumiillisesti että henkisesti. Äitiys on sinänsä kasvattavaa."
"Arveletteko, että se sopii jokaiselle naiselle?"
"Ehdottomasti. Poikkeuksetta. Ajatelkaahan vain, hyvä neiti Carew,
sitä ääretöntä kärsivällisyyttä, jolla teidän on hoivattava lasta --
kuinka teidän on katsottava sen pienillä silmillä ja omilla viisailla
silmillänne samalla haavaa -- kuinka teidän on kärsittävä soimaamatta
sen viattomuudessaan teille tuottamat kivut -- kuinka on annettava
anteeksi sen sadat pikku itsekkyydet -- kuinka on elettävä alituisessa
pelossa, ettei vain haavoittaisi sen herkkää tunteellisuutta tai
herättäisi sen katkeraa loukkautumista vääryyksillä ja oikuilla.
Ajatelkaa, kuinka teidän on vartioitava ja hillittävä itseänne,
harjoitettava ja kehitettävä itsessänne kaikkea, mikä voi auttaa teitä
vetämään puoleenne ja säilyttämään maailman arkatuntoisinta rakkautta!
Uskokaa minua, äitinä olo on verraton kokemus. Se on ruhtinaallinen
hyvitys siitä, että on syntynyt naiseksi."
"Kuitenkin", sanoi Lydia, "minä toivon, että olisin syntynyt mieheksi.
Koska te näytätte ajatelleen syvästi näitä asioita, tahtoisin tehdä
teille erään kysymyksen. Ettekö luule, että perehtyminen johonkin
taiteeseen, joka vaatii vuosikausien itsetutkistelua ja harjoitusta --
esimerkiksi sellaiseen kuin teidän -- on myöskin kasvatuksena hyvin
arvokasta? Melkein yhtä hyvää kouluutusta kuin äitiys, eikö niin?"
"Mitä tyhjiä!" sanoi rouva Byron varmasti. "Ihmiset tulevat maailmaan
valmiina. Minä menin näyttämölle kahdeksantoista vanhana ja onnistuin
heti paikalla. Jos olisin tuntenut jonkunverran maailmaa tai ollut
neljä vuotta vanhempi, olisin ollut heikko, kömpelö, arka ja lattea;
olisi kestänyt kymmenen vuotta, ennenkuin olisin pystynyt raahautumaan
esiin. Mutta minä olin nuori, intohimoinen, kaunis, ja vielä lisäksi
kauhea; olin näet karannut kotoani kaksi vuotta aikaisemmin ja kokenut
julman pettymyksen. Näyttämöhomman opin yhtä helposti ja ajattelematta
kuin lapsi oppii rukouksen: loppu tuli minulle luonnon mukana. Olen
nähnyt toisten kuluttavan vuosia kamppaillessaan huonoa ääntä, kömpelöä
vartaloa ja arkuutta vastaan, ja lisäksi kymmentä muuta puutetta
vastaan, jotka olivat olemassa vain heidän mielikuvituksessaan. Heidän
kamppailunsa lienee ehkä kasvattanut heitä, mutta jos heillä olisi
ollut tarpeeksi neroa, eivät he olisi tarvinneet kamppailua eikä
kasvatusta. Ehkäpä siinä on syy, miksi nerot ovat niin epävakaisia
olentoja ja keskinkertaiset ihmiset niin säädyllisiä. Myönnän, että
olin hyvin rajoitettu ensi aikoja esiintyessäni: olin kerrassaan
kykenemätön komediaan. Mutta en ruvennut koskaan näkemään sen vuoksi
mitään vaivaa; ja vähitellen, kun aloin hiukan kypsyä ja nähdä niiden
asiain typeryyttä, joista ennen olin tehnyt niin suuren numeron, tuli
komediakin minulle etsimättä, samoin kuin romanttinen murhenäytelmä
oli tullut aikaisemmin. Luulen, että se olisi tullut aivan samoin, jos
olisin nähnyt vaivaa siihen päästäkseni, paitsi että olisin lukenut sen
saavutuksen omain ponnistusteni ansioksi. Useimmat uurastavat ihmiset
luulevat itse tehneensä itsestään sen, mitä he ovat -- hyvin samaan
tapaan kuin jos lapsi luulisi itse saaneensa itsensä kasvamaan."
"Te olette tapaamistani taiteilijoista ensimmäinen", sanoi Lydia, "joka
ei väitä taidetta kaikkein vaivalloisimmaksi kaikista kutsumuksista.
Kaikki he kieltävät neron olemassaolon ja lukevat kaikki saavutukset
työskentelyn ansioksi."
"Tietysti itsekukin hyötyy ison joukon kokemuksesta; ja työtä on
näyttämöllä yllinkyllin. Mutta minun oma neroni se on, joka tekee
minut kykeneväksi käyttämään hyväkseni kokemuksia ja työskentelemään
näyttämöllä, sensijaan että muuten häätyisin työskentelemään keittiössä
tai pesutuvassa."
"Te olette varmaan hyvin mieltynyt ammattiinne."
"Siinähän tuo menettelee nykyään: olen vähitellen sopeutunut siihen.
Alussa ryhdyin siihen mieliteon ajamana, ja nyt jatkan sitä edelleen,
koska, vanha ihminen kun olen, minulla ei ole muuta tekemistä.
Varjelkoon, kuinka vihasin sitä ensimmäisen kuukauden jälkeen! Nyt on
minun pian luovuttava siitä. Ihmiset alkavat kyllästyä minuun."
"Minä epäilen sitä. Minun täytynee otaksua, että olette vanha ihminen,
koska niin sanotte; mutta tiedätte kai itsekin, että, imartelematta
puhuen, te tuskin näytätte vielä ehtineen parhaaseen ikäänne."
"Voisin olla teidän äitinne, hyvä neiti. Voisin olla jo isoäitikin.
Kukaties olenkin." Viime lauseessa oli valittavaa sävyä, ja Lydia
käytti tilaisuutta hyväkseen.
"Te puhuitte siis äitiydestä kokemuksen perusteella, neiti Gisborne?"
"Minulla on poika -- poika, joka lahjoitettiin minulle
kahdeksannellatoista ikävuodellani."
"Toivon, että hän on perinyt äitinsä neron ja henkilökohtaisen
viehkeyden."
"Sitä en todellakaan tiedä", sanoi rouva Byron miettivästi. "Hän oli
täysi paholainen. Pelkään, että kauhistutan teitä, neiti Carew; mutta
minä tein hänelle todellakin kaiken, mitä hellinkään äiti voi tehdä,
ja kuitenkin hän karkasi luotani ilman jäähyväisten merkkiäkään.
Pojan-lurjus!"
"Pojat menettelevät joskus julmasti seikkailuinnossaan", sanoi Lydia,
tähystellen valppaasti vieraansa kasvoja.
"Ei se siitä johtunut. Hillitön luonteenlaatu sen teki. Hän oli
äreä ja kostonhaluinen. On aivan mahdoton rakastaa äreää lasta.
Minä pidin hänet lakkaamatta lähelläni, silloinkuin hän oli pieni;
ja kun hän kasvoi liian isoksi siihen, kulutin määrättömät rahat
hänen kouluutukseensa. Kaikki turhaan! Hän ei koskaan osoittanut
minkäänlaista tunnetta minua kohtaan, paitsi loukkautumista, jota
ei mikään ystävällisyys voinut, poistaa. Eikä hänellä ollut mitään
valittamisen syytä. Huonompaa poikaa ei ole koskaan ollut."
Lydia pysyi vaiti ja totisena. Rouva Byron katsoi pikemmin hänen
ohitseen kuin häneen. Äkkiä hän lisäsi: "Poloinen kulta Cashelini"
(Lydia hillitsi säpsähdyksen), "mikä häpeä puhua sinusta tällä tavoin!
Te näette, että rakastan häntä huolimatta hänen häijyydestään."
Rouva Byron otti esiin nenäliinansa, ja Lydia tunsi tuokion verran
levottomuutta, peläten kyynelkohtausta. Mutta neiti Gisborne niisti
vain nenäänsä täysin rauhallisesti ja nousi lähteäkseen. Lydia, joka,
paitsi mielenkiintoaan Cashelin äitiin, tunsi vetoa ja huvitettua
mieltymystä itse naista kohtaan sinänsä, suostutti hänet jäämään
aamiaispäivälliselle, saaden keskustelun varrella selville, että hän
oli lukenut paljon Werther-lajin kaunokirjallisuutta nuoruudessaan ja
oli sittemmin käyttänyt joutoaikojaan lukeakseen jokaisen käsiinsä
sattuneen kirjan sen laatuun katsomatta. Hänen henkinen varastonsa oli
niin sekalainen ja luonteensa niin epäjohdonmukainen, että Lydia, jonka
tietomäärä oli tavattoman hyvin järjestetty ja joka oli erinomaisen
johdonmukainen, päätteli hänen todellakin olevan neron. Sillä Lydia
tunsi omin saavutustensa turhamaisuuden ja uskoi olevansa itse vain
kärsivällinen ja uuras opiskelija. Kun talo, aamiaispäivällinen ja
emännän älykäs kuuntelu sattuivat miellyttämään rouva Byronia, tehosti
hänen hyvä tuulensa hänen luonnollista viehätystään siinä määrin,
että itse Lydiakin aivan lumoutui ja alkoi ihmetellä mielessään,
millainen sen voima lienee ollutkaan, jos jokin vaikutin -- esimerkiksi
rakkaus -- oli joskus tehnyt rouva Byronin haltioituneen onnelliseksi.
Lopulta hän yllätti itsensä miettimästä, voisiko hän, Lydia, koskaan
saada Cashelia rakastamaan häntä niin suuresti kuin hänen isänsä oli
täytynyt, ainakin jonkun aikaa, rakastaa rouva Byronia.
Vieraansa mentyä alkoi Lydia miettiä, oliko hän oikeutettu pitämään
noita molempia erillään. Selvältä näytti, että tätä nykyä Cashel oli
äidilleen häpeäksi ja että hänen oli paras pysyä häneltä piilossa.
Mutta jos hän jostakin syystä hylkäisi raakamaisen ammattinsa, kuten
Lydia oli yllyttänyt häntä tekemään, silloin hän voisi toimittaa nuo
molemmat yhteen; ja karkulaisen äiti voisi pitää hänestä parempaa
huolta tulevaisuudessa, sen lisäksi että tekisi hänet rahallisesti
riippumattomaksi nyrkkeilyotteluista. Tästä johtui Lydia kysymään
itseltään, minkä uuden ammatin Cashel voisi omaksua ja millä syyllä
voisi otaksua hänen tulevan toimeen äitinsä kanssa paremmin kuin
ennen. Mitään tyydyttävää vastausta ei hän löytänyt. Siispä hän palasi
takaisin siihen mahdollisuuteen, että Cashel uudistaisi elämänsä hänen
tähtensä. Tätä aihetta kehitellessään vei hänen mielikuvituksensa hänet
niin kauas kaiken järjellisen otaksuttavuuden ulkopuolelle, että hän
pudisti päätään omalle hupsuudelleen, kun Bashville ilmestyi ilmoittaen
loordi Worthingtonin, joka tuli huoneeseen yhdessä Alicen kanssa Lydia
ei ollut nähnyt häntä sen jälkeen kuin hänen esittelemänsä vuokralaisen
todellinen asema oli tullut ilmi, ja sen johdosta loordi Worthington
hiukan pelkäsi tavatessaan hänet. Hämmennystään peittääkseen hän alkoi
vilkkaasti puhella monista jokapäiväisistä aiheista. Mutta kun aikaa
oli kulunut jonkun verran, alkoi hän ilmaista uuden levottomuuden
merkkejä. Hän katsoi kelloaan ja sanoi:
"En halua kiirehtiä teitä, arvoisat neidit; mutta tuo juttu alkaa kello
kolmelta."
"Mikä juttu?" kysyi Lydia, joka itsekseen ihmetteli miksi hän oli
tullut.
"Asekamppailu. Sen neekerikuninkaan juttu. Webber kertoi minulle
sopineensa, että me menisimme sinne yhdessä."
"Ahaa, te olette tullut noutamaan meitä sinne. Olin unohtanut.
Lupasinko minä mennä?"
"Webber sanoi niin. Hänen oli määrä viedä teidät itse, mutta hänellä
ei ole aikaa ja siksi hän teki hyväntyön minulle lähettämällä minut
sijaansa. Hän sanoi, että te erikoisesti halusitte lähteä sinne, hitto
vie!" Lydia nousi kerkeästi ja käski valjastaa vaununsa. "Ei ole mitään
kiirettä", sanoi hän. "Ehdimme helposti ajaa St. James's Hall'ille
kahdessakymmenessä minuutissa."
"Mutta meidän on mentävä Islingtoniin, Agricultural Hall'ille. Siellä
on ratsuväkihyökkäyksiä ja kaiken laista hauskaa."
"Hyvänen aika!" sanoi Lydia. "Onko siellä nyrkkeilyäkin?"
"On", sanoi loordi Worthington punastuen, mutta hämääntymättä. "Koko
joukko. Se on kylläkin vain herrasmiesten esittämää, paitsi ehkä yhtä
ottelua, jolla tahdotaan näyttää kuningas-ukolle ammattilais-malliamme."
"Suokaa siis anteeksi siksi aikaa, kun menen noutamaan hattuni", sanoi
Lydia, poistuen huoneesta. Alice oli lähtenyt jo vähän aikaa sitten
muuttaakseen koko asunsa, tilaisuus kun oli sovelias pukuhienouden
näytteilleasettamiseen.
"Te näytätte hirmuisen hurmaavalta, neiti Goff", sanoi loordi
Worthington seuratessaan naisia vaunuihin. Alice ei suvainnut vastata,
vaan keikautti ylväästi päätään, mutta mietti salaa itsekseen,
mahtaisivatko ihmiset vertaillessaan pitää häntä liian vaateliaasti vai
Lydiaa liian vaatimattomasti puettuna. Loordi Worthingtonin mielestä
he kumpikin esiintyivät mainiosti edukseen, ja hän ajatteli muutaman
sekunnin sitä, kuinka eri naisilla oli erilainen tyyli, ja kuinka se,
mikä sopi yhdelle, ei lainkaan sopinut toiselle. Hänestä tuntui, että
neiti Carew'n läsnäolo teki hänet filosoofiseksi.
Agricultural Hall näytti Alicesta ensi silmäyksellä suunnattoman
laajalta, parkkilattiaiselta vajalta, jonka reunamille oli kasattu
vanhoja pakkalaatikoita katsojalavoiksi, koristeinaan siellä täällä
vähän punaista vaatetta ja joitakin lippuja. Loordi Worthington oli
hankkinut heille eturivin istuinpaikat eräällä parvekkeella, juuri
heidän alapuolellaan oli paaluaitaus, jota koristivat aina vähän
matkan päässä toisistaan olevat saaveissa kasvavat ikivihannat kasvit,
ja jota vastaan painautui ulkopuolella kuhiseva shillingin-rahvas.
Alice huomautti, ettei johdolle tuottanut kunniaa se, että nuo ihmiset
sijoitettiin niin lähelle hänen alapuolelleen, että hän saattoi kuulla
heidän keskustelunsa; mutta kun Lydia ei näyttänyt ottavan osaa
hänen paheksumiseensa, käänsi hän huomionsa katsojajoukon hienompaan
osaan. Kentän vastakkaisella laidalla näyttivät parvekkeet kirjavana
heloittavilta kukkapenkeiltä; herrojen hattujen ja takkien muodostamat
mustat läikät siellä täällä edustivat kukkien välissä olevaa multaa.
Kukkien keskellä oli räikeän korea kunniakatos, jossa vankkarakenteinen
musta herrasmies istui korotetulla tuolilla, majesteettisen
välinpitämättömyytensä muodostaessa vastakohdan hänen kummallakin
puolellaan virnistelevien ja avosuin töllistelevien hovipäälliköittensä
peittelemättömälle ihmettelylle.
"Mikä vahinko, ettemme ole lähempänä kuningasta!" sanoi Alice. "Minä
voin tuskin nähdä koko kelpo ukkoa."
"Tulette huomaamaan, että näiltä paikoilta näkee parhaiten esitykset.
Kaikki on hyvin", sanoi loordi Worthington. Lydian huomio kiintyi
jonkinlaiseen syyllisyyden vivahdukseen hänen käytöksessään. Seuraten
hänen salavihkaista katsettaan näki Lydia kentällä vähän matkan päässä
itsestään noin kahdenkymmenen jalan laajuisen, paaluihin kiinnitetyistä
köysistä tehdyn aitauksen. Se oli tyhjä, ja sen lähellä oli joitakin
tuoleja, pesumalja ja sieni.
"Mikä tuo on?" kysyi hän.
"Tuoko! Oh, se on nyrkkeilypiiri."
"Eihän se ole piiri. Se on neliö."
"Sitä kutsutaan piiriksi. He ovat onnistuneet neliöimään ympyrän."
Läpitunkeva torventoitotus kajahti, ja ratsuväkiosasto saapui ravaten
areenalle. Lydia huomasi miellyttäväksi laiskasti istuen ihailla
hevosia ja miehiä ja vertailla Olympialais-seuran jäseniä, jotka
sotilaiden poistuttua astuivat esiin, Ateenan marmori-jumaliin ja
Michel-Angelon Bakkukseen tai Davidiin. He eivät vetäneet vertoja
kreikkalaisille kuvanveistoksille rauhallisessa ylevyydessä eivätkä
italialaisille sankarillisessa tarmossa loikkiessaan puuhevosen yli ja
kieppuessaan vaakasuorilla tangoilla, jokainen halventaen edeltäjänsä
suorituksia ylittämällä ne. Loordi Worthington, joka pian kyllästyi
tähän, kuiskasi, että kun kaikki nämä joutavuudet olisivat ohi, löisi
joku mies lampaan kahtia miekalla, jonka jälkeen seuraisi hiukan
nyrkkeilyä.
"Tarkoitatteko", sanoi Lydia harmistuneena, "että he päästävät lampaan
irralleen ja ajavat sitä takaa miekoilla hevosten selässä?"
Loordi Worthington nauroi ja myönsi; mutta pian kävi ilmi, että
lampaalla tarkoitettiin laihaa lampaan ruhoa. Vanttera kersantti
iski sen kahtia huippusuoritukseksi muille taidonnäytteille, kuten
sitruunain, lyijytankojen ja silkkiliinojen silpomiselle; ja
katsojakunta, joka oli tottunut näkemään paljon vastenmielisempiä
näkyjä teurastajien myymälöissä, palkitsi hänet runsailla
kättentaputuksilla.
Kaksi Olympialaiseen seuraan kuuluvaa herrasmiestä astui nyt
aitaukseen, jota loordi Worthington kutsui piiriksi. Käteltyään
toisiaan niin hyvin kuin heidän muodottomat, täytetyt hansikkaansa
sallivat, pitelivät he itseään kumpikin oikealla kädellään, ikäänkuin
heidän vatsansa olisivat olleet vaarassa pudota alas, jollei niitä
painettu tiukasti sisään, tanssivat toistensa ympärillä, viskoen
ulos ja nykäisten takaisin vasenta nyrkkiään kuten kuopivat hevoset
kavioitaan. He olivat kumpikin, kuten Lydia kuuli juhlamenojen ohjaajan
julistuksesta, jossa ilmoitettiin heidän nimensä ja saavutuksensa,
amatööri-mestareita. Lydiasta tuo heidän kuopimisensa ja tanssimisensa
oli naurettavaa; ja kun he silloin tällöin syöksähtivät yhteen ja
hosuivat toisiaan, ei hän voinut erottaa mitään niistä valeiskuista,
pysäytyksistä, sukelluksista, vastaiskuista, torjumisista ja
väistämisistä, joihin loordi Worthington innostuneena kiinnitti hänen
huomiotaan ja jotka houkuttelivat vuoroin pilkkahuutoja, vuoroin
suosionosoituksia alapuolella olevan shillingin-yleisön keskuudesta.
Kun kolmen minuutin kuluttua molemmat heittäytyivät rentonaan tuoleille
piirin vastakkaisiin nurkkiin ikäänkuin olisivat olleet nääntyäkseen
uuvuksissa, olisi Lydia purskahtanut suorastaan nauruun, jolleivät
he olisi muistuttaneet hänelle Cashelia silloin kuin tämä koetti
tointua hänen kirjastossaan. Minuutin päästä huusi joku käreällä
äänellä: "Aika!" ja miehet nousivat ylös ja toistivat äskeistä
esitystään jälleen kolme minuuttia. Seurasi taas minuutin lepo, ja
sitten tanssiminen ja kuopiminen jatkui neljä minuuttia, jonka jälkeen
ottelijat jälleen kättelivät toisiaan ja poistuivat näyttämöltä.
"Siinäkö on kaikki?" kysyi Lydia.
"Siinä kaikki", vastasi loordi Worthington. "Viattominta huvia mitä
maailmassa voi olla, ja sievintä myös."
"Minusta se ei vaikuta erikoisemmin sievältä", sanoi Lydia; "mutta
se näyttää kyllä niin viattomalta kuin miksi hengettömyys voi sen
tehdä." Hän alkoi mielessään aavistella soimanneensa tietämättömästi ja
epäoikeudenmukaisesti Cashelia julmuudesta vain sen nojalla, että tämä
harjoitti tuota viatonta voimistelua.
Näytäntö jatkui useilla erilaisilla taidon ja voiman
yhteis-esityksillä. Paitsi erilaisissa varusteissa suoritettuja
yksityisten miesten välisiä otteluja, saatiin nähdä turnajaisia, maahan
lyödyn palikan keihästämistä laukkaavan ratsun selästä, komentotemppuja
ja sauvamiekkailua, jota esittivät brittiläiset merisotilasosastot
saaden raikuvia hurraahuutoja yleisöltä, sekä lisää nyrkkeilyä ja hyppy
liikkeitä seuran jäsenten esittäminä. Lydian mielenkiinto alkoi pian
harhailla pois areenalta. Katsoessaan alas paaluaitauksen ulkopuolella
tungeksivaan väkijoukkoon hän näki pienen miehen, jonka hän hämärästi
muisti, vaikka hänen kasvonsa olivat kääntyneinä poispäin hänestä.
Tämän kanssa keskustelussa oli voimakas, keltaiseen twiidipukuun
ja vihreään kaulaliinaan puettu mies. Hänellä oli karkea, voimakas
ääni, ja hänen seuralaisellaan ohut ja kimakka, niin että tarkkaava
kuuntelija saattoi erottaa heidän huomautuksensa väkijoukon sekavasta
sorinasta.
"Ihailetteko sitä miestä?" kysyi loordi Worthington, seuraten Lydian
katsetta.
"En. Onko hän joku erityisesti?"
"Hän oli kuuluisa mies ennen muinoin -- jättiläisten aikaan. Hän oli
Englannin mestari. Hän on erikoisesti mielenkiintoinen meille erään
yhteisen ystävämme opettajana."
"Olkaa hyvä ja sanokaa hänen nimensä", sanoi Lydia, tarkoittaen
tuon yhteisen ystävän nimittämistä. "Ned Skene", sanoi loordi
Worthington, otaksuen hänen tarkoittavan alapuolella olevaa miestä.
"Hän on menestynyt niin hyvin siirtomaissa, että on suonut itselleen
ja perheelleen huvimatkan Englantiin. Hänen saapumisensa sai aikaan
kerrassaan sensatsionin tässä maassa: viime viikolla hänellä oli
täpötäysi lahjanäytäntö, jossa hän nyrkkeili yhteisen ystävämme kanssa
ja mukiloi häntä kuin lasta. Yhteinen ystävämme käyttäytyi tuossa
tilaisuudessa hyvin kauniisti antaessaan mukiloida itseään. Hän olisi
nähkääs voinut tappaa ukko Skenen, jos hän olisi yrittänyt toden
perästä."
"Vai on tuo Skene?" sanoi Lydia, katsellen miestä vakavalla
mielenkiinnolla, mikä hämmästytti ja ihastutti loordi Worthingtonia.
"Ahaa! Nyt tunnen miehen, joka on hänen seurassaan. Hän on toinen
Metsämajani vuokralaisista -- muistaakseni saan kiittää teitä
esittelystä."
"Treenari Mellishkö?" sanoi loordi Worthington, hiukan tyhmistyneen
näköisenä. "Niinpä onkin. Kuinka kaunis raudikko tuolla peitsimiehellä
on! -- toisella miehellä rivin tuosta päästä."
Mutta Lydia ei halunnut katsella peitsimiehen hevosta. "Paradise!"
kuuli hän Skenen huudahtavan juuri silloin pilkallisen epäuskoisena.
"Sepä olisi jotakin!"
"Kummempaakin on tapahtunut", sanoi Mellish. "En tahdo sanoa, että
Cashel Byron rupeaa taantumaan: mutta sanon vain, että hänen onnensa
on liian hyvä kestääkseen; ja minä tiedän varmasti, että hän on käynyt
aivan synkkämieliseksi viime aikoina."
"Jopahan nyt!" sanoi Skene. "Mitä syytä hänellä olisi tulla
synkkämieliseksi?"
"Hm, minä tiedän kyllä", sanoi Mellish pidättyvästi.
"Paljonpa tiedät", tokaisi Skene halveksivasti. "Varmaankin tarkoitat
sitä nuorta naista, josta hän aina puhuu eukolleni."
"Tarkoitan nuorta naista, jota hän tuskin tulee saamaan. Se on
Englannin isoisimpia ihmisiä -- pikkuinen olento, kasvoiltaan kuin
simpukankuoren sisusta, jonka hän tapasi Wiltstokenissa, jossa olin
treenaamassa häntä otteluun Lentävän Hollantilaisen kanssa. Hän joutui
heti pois treenauksen kurssilta, kohta kun oli tavannut hänet -- ei
tahtonut tehdä mitään mitä minä hänelle määräsin. Minä tulin niin
nihki varmaksi siitä, että hän saisi rökkiinsä, että löin vastavedot
joka pennille, minkä olin pannut vetoon hänen puolestaan, paitsi
kahtakymmentä puntaa, jotka sain muutaman taulapään panemaan häntä
vastaan ottelussa, sittenkuin olin muuttanut mieleni. Lempo vieköön sen
naisen! Minä menetin sata puntaa hänen takiaan."
"Ja se olikin sinulle parahiksi, vanha pöllöpää. Olit väärässä silloin,
ja olet väärässä nytkin, siunattuine Paradise'inesi!"
"Paradiseä ei ole vielä kukaan voittanut."
"Ei ole minun poikaanikaan."
"No, saadaanpa nähdä."
"Saadaanpa nähdä! Minä sanon, että minä olen jo nähnyt omasta
puolestani. Olen nähnyt Billy Paradisen ottelevan, ja se ei ole mitään
nyrkkeilyä; se ei ole kuin törkeilyä; sitä se on. Törkeilyä! Totisesti,
minun eukko-vanhallani on enemmän tieteellisyyttä."
"Ehkäpä on", sanoi Mellish. "Mutta katsohan, kuinka monta miestä hän on
rökittänyt, jotka ovat olleet kukkuroillaan tieteellisyyttä. Shepstone,
niin taitava kuin onkin, pystyi saamaan hänestä voiton ainoastaan
väittämällä hänen rikkoneen sääntöjä, kun Billy menetti malttinsa ja
piikkasi häntä. Se se onkin pahinta Billyssä, ettei hän voi hillitä
sisuaan. Mutta ei kukaan hieno keikari-nyrkkeilijä kykene vastustamaan
hänen hurjaa syöksyään. Luuletko, että hän välittää Cashelin
kehutuista pitkistä paukuista? Ei yhtään: hän ottaa ne vain vastaan
mahonkinuppiinsa ja antaa hänelle vastaukseksi yhden niitä täräyksiä,
joilla hän löi Dick Weeks'in suoraksi."
"Panen vetoa mitä hyvänsä, ettei hän sitä tee. Jos hän sen tekee, niin
menen itse piiriin ja isken häneltä pään mäsäksi siitä hyvästä." Ja
Skene syyti suutuksissaan herjauksia Paradisestä, kunnes kiihoittui
niin, että Mellishin täytyi lepyttää häntä peruuttamalla osittain
ennustuksensa ja kysymällä, kuinka Cashelin laita oli ollut viime
aikoina.
"Hän ei ole pitänyt huolta itsestään niinkuin olisi pitänyt", sanoi
Skene synkkänä. "Hän näyttelee Lontoon muoteja eukolle ja Fannylle: he
ovat täällä kolmen ja puolen shillingin paikoilla, isoisten joukossa.
Teattereita joka ilta ja kävelyjä joka päivä, milloin katsomaan kun
kuningatar ajaa puiston läpi, milloin mitäkin. Meidän Fannysta on
mieluista olla hänen seurassaan, kun hän on niin herramainen; hän
tuskin pitää omaa isäänsä tarpeeksi hyvänä kävelemään hänen kanssaan
Piccadillyä pitkin. Vaatii minua panemaan ylleni mustan takin ja
tekemään itsestäni papin. Eukko ihan jumaloi poikaa. Hänen mielestään
poika on aivan liian hyvä sille nuorelle naiselle, josta puhuit, ja hän
sanoo pojalle, että tuo nainen teeskentelee, ettei muka välitä hänestä,
koroittaakseen vain hintaansa, aivan niinkuin minä teeskentelin
häviäväni saadakseni taulapäät lyömään vetoa minua vastaan. Naiset ovat
aina sukostelleet häntä. Melbournessäkään ei koskaan kysytty, mitä
_minä_ halusin päivälliseksi; aina vain oli huolena se, mistä poika
pitäisi ja milloin hän halusi tulla syömään. Totta totisesti, minun
täytyi ottaa tavakseni panna hänet pyytämään sellaista, jota minun teki
mieli. Ja sinä sanot, että se poika antaisi Billy Paradisen rökittää
itsensä, mukamas. Mene männikköön!"
Lydia, jonka mielessä oli vielä tuoreena rouva Byronin viehätys,
ihmetteli millainen nainen tuo rouva Skene mahtoi olla, joka oli
ottanut äidin sijan pojan tunnepiirissä ja joka ei kuitenkaan ollut
sen kummempi kuin ammattinyrkkeilijän vanha eukko. Ilmeisesti ei hän
ollut sitä lajia, että olisi pyrkinyt kääntämään nuorta miestä pois
nyrkkeilijän uralta. Johtuessaan ajattelemaan Cashelin ammattia ja
mahdollisuuksia hänen siitä luopumiseensa, menetti Lydia kokonaan
tarkkaavaisuutensa. Hän istui tuijottaen areenalle, näkemättä
sotilaita, miekkailijoita tai voimamiehiä, jotka siinä häärivät. Hänen
ajatuksensa harhailivat yhä kauemmaksi ja kauemmaksi paikalta, ja
väkijoukon sorina häipyi etäiseksi huminaksi ja unohtui.
Äkkiä hän havahtui tietoiseksi nähdessään kamalan näköisen miehen
tulevan häntä kohti areenan poikki. Miehen kasvot olivat pinnaltaan ja
väriltään sinistä graniittia muistuttavat; hänen ulkonevat leukansa
ja taakse viettävä otsansa olivat kuin orangutangin. Lydia havahtui
haaveilustaan tuntien väristystä, ja saaden takaisin kuulonsa samalla
kuin näkönsäkin, kuuli muutamien alhaalla olevien henkilöiden puhkeavan
suosionosoituksin tervehtimään tuota ilmestystä. Mies irvisti julmasti,
pani toisen kätensä piirin aitapaalulle ja loikkasi köysien yli.
Lydia pani merkille, että, rumaa päätä ja suhdattoman suuria käsiä ja
jalkoja lukuunottamatta, mies oli hyvärakenteinen, ja hänen lanteensa
ja hartiansa loistivat valossa, antaen hänelle voimaa ja tarmoa uhkuvan
näön.
"Eikös hän ole kuin kuva?" kuuli Lydia Mellishin huudahtavan
haltioissaan. "_Siinä_ vasta kunto!"
"Hoo!" sanoi Skene halveksivasti. "Mutta eikös _hän_ ole kuin herra!
Katsohan vain. Niinkuin Walesin prinssi kävelisi Pall Mall'ia pitkin."
Lydia katsoi uudelleen ja näki Cashel Byronin lähestyvän piiriä juuri
samanlaisena kuin hän oli nähnyt hänet ensi kerran Wiltstokenin
jalavakujalla, välinpitämättömän näköisenä kuin joku, joka on
suorittamassa jotakin ikävää julkista seremoniaa.
"Niinkuin joku jumala tulossa alas kilpailemaan gladiaattorin kanssa",
kuiskasi loordi Worthington innokkaasti. "Eikö olekin, neiti Carew?
Apollo ja satyyri! Teidän täytyy myöntää, että meidän yhteinen
ystävämme on uljaan näköinen mies. Jos hän voisi mennä seurapiireihin
tuollaisena, niin, kautta Jupiterin, naiset --"
"Vait!" sanoi Lydia, ikäänkuin Worthingtonin sanat olisivat olleet
sietämättömät.
Cashel ei hypännyt köysien yli. Hän astui niiden välitse verkkaisesti
ja, torjuen kahden touhukkaan ystävän tarjoaman avun, veti
nyrkkeilyhansikkaan käteensä kiirehtimättä, niinkuin muotikeikari
valmistautuessaan hienolle kävelylle. Kinnastettuaan siten vasemman
kätensä, niin ettei voinut tehdä sillä samaa palvelusta oikealle, pisti
hän sormensa toiseen hansikkaaseen, tarttui siihen hampain ja kiskoi
sen paikalleen saalistaan raatelevan tiikerin elein. Lydiaa värisytti
jälleen.
"Bob Mellish", sanoi Skene, "lyön vetoa kaksikymmentä yhtä vastaan,
että hän pysähdyttää tuon syöksyn, josta luulet niin suuria. Kuuletko:
kaksikymmentä yhtä vastaan!"
Mellish pudisti päätään. Sitten juhlamenojen ohjaaja huusi, osoittaen
kumpaakin miestä vuoroonsa: "Paradise, professori. Cashel Byron,
professori. Aika!" Cashel katsahti nyt Paradiseen, jonka olemassaoloa
hän ei siihen saakka ollut näyttänyt huomaavankaan. Miehet lähestyivät
piirin keskustaa, kättelivät käsikurkalta, irroittivat kätensä
toisistaan äkkiä, peräytyivät askeleen ja alkoivat liikkua varovaisesti
vasemmalta oikealle niinkuin kaksi pantteria.
"Minun mielestäni he voisivat ottaa oppia herrasmiesten tavoista ja
kätellä sydämellisesti", sanoi Alice, koettaen näyttää huolettomalta,
vaikka häntä painosti Cashelin aiheuttama epämääräinen kammo.
"Se on perinnäinen tapa", sanoi loordi Worthington. "He tekevät siten,
jotta ei toinen voisi vetää toista itseensä päin ja lyödä häntä
vapaalla kädellään ennenkuin hän ehtii päästä irti."
"Millaista inhottavaa petosta!" huudahti Lydia.
"Sitä ei koskaan tehdä, ymmärrättehän", sanoi loordi Worthington
puolustellen. "Se ei hyödyttäisikään mitään, koska sillä tapaa ei voi
käyttää vasenta kättään tehokkaasti."
Lydia kääntyi hänestä poispäin ja suuntasi kaiken huomionsa
nyrkkeilijöihin. Paradise teki häneen vähemmän peloittavan vaikutuksen
noista kahdesta. Lydia näki, että hän oli hermostunut ja tietoinen
rohkeutensa pingoittuneisuudesta; mutta hänen viekas irvistyksensä
ilmaisi jonkunlaista hurjaa hyväntuulisuutta ja näytti lupaavan
katselijoille, että hän antaisi heidän pian nähdä jotakin hauskaa.
Cashel seurasi hänen liikkeitään hellittämättömällä valppaudella ja
syrjäkareisella katseella, jossa Lydian mielestä oli jotakin pirullista.
Äkkiä Paradisen silmät välähtivät; hän painoi päänsä alas, teki
syöksyn, pysähtyi äkkiä tahallaan ja ammahti Cashelia kohti. Kuului
mäjähdys kuin samppanjapullon korkin paukaus, jonka jälkeen Cashelin
nähtiin seisovan järkkymättömänä piirin keskustassa, kun taas Paradise
köysiä vasten viskautuneena koetti irvistellä vastoinkäymiselleen
näyttäen valkeat hampaansa verinaamarin takaa.
"Kaunista!" huusi Skene liikutettuna. "Kaunista! Ei koko maailmassa
muut kuin minä ja minun poikani pysty antamaan tuollaista uppercut'ia!
Toi voisinpa, että voisin nähdä eukko-vanhani naaman tällä hetkellä!
Tämä on hänelle sielunrieskaa."
"Mennään pois", sanoi Alice.
"Tuo oli hyvin erilainen isku kuin mikään niiden herrasmiesten
antamista", sanoi Lydia hänestä piittaamatta loordi Worthingtonille.
"Mies vuotaa kauheasti verta."
"Se tulee vain hänen nenästään", sanoi loordi Worthington. "Hän on
tottunut siihen."
"Katsoppas sitä!" naureskeli Skene. "Minun poikani on seurannut häntä
liki köysiä; ja hän aikoo pitää hänet siinä. Syöksyköön nyt jos voi.
Katsos nyt, mitä hyvä arvostelukyky tahtoo sanoa!"
Mellish pudisti jälleen päätään masentuneena. Erän jäljelläolevat
minuutit olivat kovaonnisia Paradiselle. Hän iski kiukkuisesti
vastustajansa kylkiluita kohti, mutta Cashel astahti taaksepäin juuri
parahiksi hänen ulottuviltaan ja palasi sitten tavattoman nopeasti
antaen hänelle iskuja, joiden tieltä hän ei takanaan olevien köysien
vuoksi päässyt peräytymään ja joita hän oli liian hidas torjumaan tai
väistämään. Hänen yrityksensä iskeä vastustajaa kasvoihin koituivat
hyvin epäedullisiksi hänelle itselleen, sillä Cashelin iskut eivät
koskaan olleet niin ankaroita kuin silloin, kun hän vikkelästi käänsi
päänsä syrjään iskun tieltä ja antoi lähestyvälle vastustajalleen
vastaiskun. Hänessä ei ollut vähääkään ritarillisuutta eikä sääliä;
mutta sulavuudessa ei edes hänen äitinsä olisi kyennyt häntä
voittamaan. Hän näytti nauttivan lyöntiensä kovuudesta ja saavan uutta
voimaa aina kun hänen hansikkaansa mäjähtivät Paradisen naamaan tai
näyttivät miltei puhkaisevan hänen ruumiinsa. Yleisön paremman osan
mielestä oli näky inhoa herättävä; sillä kun Paradisen nenästä viljalti
vuotava veri tahrasi hansikkaat ja hansikkaat vuorostaan tahrasivat
kummankin taistelijan pään ja ruumiin, olivat he pian veritahroissa
ylt'yleensä vyötäisistä ylöspäin. Johtohenkilöt pitivät kuiskaten
neuvottelua, eikö olisi paras keskeyttää ottelu; mutta he päättivät
antaa sen jatkua nähdessään neekerikuninkaan, joka tähän saakka oli
katsellut koko ohjelmaa ilmaisematta vähintäkään mielenkiintoa, nyt
kohottavan kätensä ja taputtavan niitä ihastuneena.
"Billy ei näytä läheskään tyytyväiseltä itseensä", huomautti Mellish,
kun ottelijat istuivat minuutin hengähdysajaksi. "Hän on juuri saman
näköinen kuin silloin, kun hän piikkasi Shepstonea."
"Mitä merkitsee piikkaaminen" kysyi Lydia. "Astumista toisen varpaille
piikkipohjaisella kengällä", vastasi loordi Worthington. "Älkää olko
levoton: ei heillä ole piikkejä kengissään tänään. Älkääkä katsoko
minuun noin, neiti Carew. Eihän ole minun syyni, että he tekevät
sellaista."
Aika huudettiin, ja nyrkkeilijät, jotka sienien avulla oli tehty
jonkun verran siistimmiksi, nousivat konemaisen täsmällisesti äänen
kuullessaan. He olivat tuskin astuneet kaksi askelta, kun Cashel,
vaikka vastustaja näytti olevan kaukana hänen ulottuviltaan, iski
häntä otsaan sellaisella voimalla, että hän horjahti, ja sitten
hypähti takaisin nauraen. Paradise syöksähti eteenpäin, mutta Cashel
väisti häntä ja pakeni ympäri piiriä, katsoen pilkallisesti taakseen
olkansa yli. Paradise jätti nyt kaiken hyväntuulen teeskentelyn.
Hurjan raivokkaasti hän syöksyi kohti, kesti kauhistuttavan iskun
värähtämättä ja tappeli rajusti likikärhämässä. Tuokion ajan heidän
iskunsa muistuttivat Lydian mielestä tuulenpuuskan ajamain sadepisarain
räiskettä ikkunaruutuun. Seuraavassa tuokiossa Cashel oli poissa, ja
Paradise, jonka nenästä jälleen vuoti verta, koetti uudistaa temppuaan,
mutta sai tällä kertaa vastaansa iskun, joka painoi hänet toiselle
polvelleen. Hän oli tuskin noussut jaloilleen, kun Cashel hypähti häntä
kohti ja pakotti hänet jälleen liki köysiä neljällä salamannopealla
iskulla; mutta tällä kertaa hän tiikerimäisen keimailevasti päästi
hänet jälleen irti juosten somasti pois, ihan niinkuin lapsi
leikkiessään. Paradise, suu vaahdossa yhtä hyvin kuin veressäkin,
päästi ulvahduksen ja kiskoi pois hansikkaansa. Kuului vastustavaa
huutoa yleisön joukosta, ja Cashel, huudon varoittamana, koetti kiskoa
pois omia hansikkaitaan vuorostaan. Mutta Paradise oli hänen kimpussaan
ennenkuin hän ehti sitä tehdä, ja miehet tarttuivat käsiksi toisiinsa
suuren melun vallitessa, kun loordi Worthington ja monet muut nousivat
ylös karjuen kiihkeästi: "Vasten sääntöjä! Ei painimista!" jota seurasi
suuttumuksen mylvintä, kun Paradisen nähtiin tarttuvan hampaillaan
Cashelin olkapäähän heidän koettaessaan heittää toisiaan maahan. Lydia
kirkaisi, ensi kerran elämässään. Sitten hän näki Cashelin, kasvot yhtä
raivokkaina kuin vastustajansakin, kiertävän käsivartensa Paradisen
kaulan ympäri, nostavan hänet niinkuin hiilenkantaja nostaa säkin,
ja viskaavan hänet selkänsä yli nurin niskoin maahan, missä hän heti
paikalla heittäytyi hänen päälleen koko painollaan ja vauhdillaan.
Heidät erotti kohta toisistaan joukko toimihenkilöitä, erotuomareita,
poliiseja ja muita, jotka olivat syöksyneet piiriä kohti, kun Paradise
oli riisunut hansikkaansa. Seurasi sekava rähinä. Skene oli kiivennyt
paaluaitauksen yli ja syyti kirouksia, uhkauksia ja haukkumisia
Paradiselle, joka, kykenemätönnä seisomaan ilman apua, koetti aukoa
lyijyisiä silmäluomiaan ja päästä selville siitä, mitä hänelle oli
tapahtunut. Tusina muita, jotka kehoittivat häntä nousemaan pystyyn,
nuhtelivat häntä hänen käytöksestään tai koettivat rauhoittaa Skeneä,
lisäsivät vain hämminkiä. Cashel puolestaan raivosi johtohenkilöille,
jotka muistuttivat hänelle, että hansikasottelussa säännöt kielsivät
painiskelun ja heitot.
"Hiiteen säännöt!" kuuli Lydia Cashelin huutavan. "Hän puri minua, ja
minä heitän hänet --" Sitten puhuivat kaikki yhtaikaa, niin että Lydia
sai tyytyä vain otaksumaan, mihin Cashel aikoi heittää vastustajansa.
Cashel näytti menettäneen kaiken itsehillintänsä; Paradise sitävastoin
tajuihinsa tultuaan käyttäytyi paremmin. Loordi Worthington laskeutui
piiriin ja koetti hillitä hälinää; mutta Cashel pudisti rajusti hänen
kätensä pois käsivarreltaan, uhkasi erästä johtohenkilöä, joka koetti
ankarasti kehoittaa häntä järjestykseen, takoi hurjana nyrkillään
haavoitettua olkapäätään ja kiroili ja rähisi ylinnä kaikkia muita
niin että Skenekin alkoi jo huomautella, että asiasta oli pidetty
tarpeeksi melua. Sitten loordi Worthington kuiskasi vielä sanan, ja
Cashel hiljeni äkkiä kalpeana ja häpeissään ja istuutui tuolille omaan
nurkkaansa ikäänkuin piiloutuakseen. Viisi minuuttia myöhemmin hän
astui ulos miesjoukosta Paradisen kanssa ja pudisti kättä tämän kanssa
yleisten hurraahuutojen kaikuessa. Cashel oli nöyrempi noista kahdesta.
Hän ei kohottanut katsettaan parvekkeelle kertaakaan, ja hänellä näytti
olevan kiire poistumaan. Mutta hänet pysähdytti neekeripäällikön
seuraama univormupukuinen upseeri, joka saapui saattaakseen hänet
kunniakatoksen luo ja esitelläkseen hänet afrikkalaiselle kuninkaalle;
tästä kunniasta ei hänen sallittu kieltäytyä.
Kuningas ilmoitti hänelle, tulkin välityksenä, että hän oli
sanomattomasti mielistynyt vast'ikään näkemäänsä, ja lausui suuren
kummastelunsa siitä, ettei Cashel, uljuudestaan huolimatta, ollut
armeijassa eikä parlamentissa. Hän tarjoutui myöskin hankkimaan hänelle
kolme kaunista vaimoa, jos hän tulisi Afrikkaan hänen seurueessaan.
Cashel oli ylen hämillään; mutta hän selvisi kunnialla, kiitos tulkin,
joka, tottuneena sepittämään soveliaita puheita kuninkaan puolesta
julkisissa tilaisuuksissa, oli siksi ystävällinen, että sepitti yhtä
soveliaan puheen Cashelin puolesta tässä tilaisuudessa.
Sillävälin palasi loordi Worthington paikalleen. "Kaikki on selvänä
nyt", sanoi hän Lydialle. "Byron sulki suunsa, kun kerroin hänelle,
että hänen aristokraattiset ystävänsä olivat häntä näkemässä. Ja
Paradise on saanut sellaisen läksytyksen, että hän istuu ja itkee
jossakin nurkassa tuolla alhaalla. Hän on pyytänyt anteeksi, mutta
väittää yhä pystyvänsä voittamaan yhteisen ystävämme ottelussa paljain
nyrkein, ja hänen kannattajansa nähtävästi ajattelevat samoin, sillä
heidän tiedetään aikovan tapella syksyllä tuhannen punnan panoksesta
kummaltakin puolen."
"Tapella! Eikö hän siis aiokaan jättää ammattiaan?"
"Ei!" sanoi loordi Worthington, kummastuneena. "Minkä ihmeen vuoksi
hänen pitäisi se jättää? Paradisen rahat ovat hänen yhtä varmasti kuin
jos ne olisivat hänen taskussaan. Olettehan nähnyt mihin hän pystyy."
"Olen nähnyt tarpeeksi. Alice, olen valmis lähtemään heti kun sinäkin."
Neiti Carew palasi Wiltstokeniin seuraavana päivänä. Neiti Goff jäi
Lontooseen huvikauden loppuun erään ystävällisen rouvan hoivissa,
joka, naitettuaan kaikki omat tyttärensä, halusi ryhtyä jälleen työhön
naittaakseen Alicen mieluummin kuin olla jouten.