Cashelin oppilaat pyysivät häntä toisinaan iskemään heitä kovaa --
jättämään leikittelyn -- totuttamaan heidät oikeaan kursailemattomaan
toden-perästä iskemiseen eikä tyhjään joutavaan. Hän oli sellaiseen
vain suostuvinaan, sillä hän tiesi, että jos joku saisi sinimarjan
silmäänsä tai hampaan kurkkuunsa ottelussa kuuluisan nyrkkitaistelijan
kanssa, kerskailisi hän siitä ylenpalttisesti ja saisi kaikki
tuttavansa päättämään itsekseen välttää noin raakamaista opettajaa.
Mutta neiti Carew'n kirjelipun saatuaan hän teki poikkeuksen tavastaan
tässä suhteessa. Eräs nuori kaartilainen, jonka oppitunti alkoi vähän
aikaa postin saapumisen jälkeen, huomautti Cashelin olevan tavallista
hajamielisemmän ja kehoitti häntä heräämään ja käymään asiaan toden
teolla. Silmänräpäyksessä isku sydänalaan lennätti hänet miltei
tajuttomana lattiaan. Hänen naamansa oli tuntuvasti vaalennut, kun
hänet nostettiin jälleen jaloilleen, ja pian hän esitti itsellään
olevan jonkun tärkeän menon ja poistui, selittäen vavahtelevin äänin,
että juuri sellaisesta ottelusta hän todella nautti.
Hänen mentyään Cashel käveli hajamielisenä edestakaisin, kiroillen
ja aika-ajasta seisahtuen lukemaan kirjettä. Hänen levottomuutensa
vain lisäsi hänen kiihtymystään. Ranskalaisen saapuminen, jonka
hän oli pestannut antamaan miekkailutunteja, teki paikan hänelle
sietämättömäksi. Hän muutti vaatteensa, meni ulos, kutsui ajurin ja
antoi kiroten määräyksen ajaa Lydian talolle niin kovaa kuin hevonen
pääsi. Mies hoputti menoa parhaansa mukaan, saaden hetken perästä
kärsimättömän huomautuksen, ettei ollut mitään kiirettä. Tottuneena
tämänkaltaiseen epäjohdonmukaisuuteen ei hän hämmästynyt, kun, heidän
lähestyessään taloa, hän sai käskyn olla pysäyttämättä ja ajaa hitaasti
ohi. Sitten hän, uuden ohjeen saatuaan, käänsi ympäri ja sivuutti
talon toiseen kertaan. Tällöin ilmestyi joku nainen silmänräpäykseksi
ikkunaan. Samassa hänen kyydittävänsä päästi raivon ja pelon sekaisen
ähkäisyn, hyppäsi alas liikkuvista ajopeleistä, syöksyi ylös talon
portaita ja soitti kiivaasti kelloa. Bashville, moitteettomasti
puettuna ja ilmeettömästi käyttäytyen, avasi oven. Vastaukseksi
Cashelin epäselvään kysymykseen hän sanoi:
"Neiti Carew ei ole kotona."
"Se on valhe", sanoi Cashel, silmät äkkiä laajentuen. "Minä näin hänet."
Bashville punastui, mutta vastasi kylmästi: "Neiti Carew ei voi ottaa
teitä vastaan tänään."
"Menkää kysymään häneltä", vastasi Cashel tuimasti, astuen kohti.
Huulet yhteen puristettuina tarttui Bashville oveen sulkeakseen hänet
ulos; mutta Cashel työnsi sen takaisin häntä vastaan ja astui sisään,
sulkien oven jälkeensä. Hän kääntyi sitä tehdessään silmänräpäykseksi
poispäin Bashvillestä, ja ennenkuin hän ehti kääntyä takaisin,
heitettiin hänet jalkakampilla kumoon pitkin pituuttaan eteishallin
mosaiikkilattialle. Kun Bashvilleä sanottiin valehtelijaksi ja
sysättiin takaperin oven taakse, niin se kiihtymys, jota hän oli
tukahduttanut Lucianin luona käynnistään saakka, räjähti. Hän oli
heittänyt Cashelin kumoon cornilaistempulla ja odotti nyt hurjana
seurausta.
Cashel nousi jaloilleen niin äkkiä, että näytti siltä kuin olisi
hän kimmahtanut lattiasta. Bashville kyyristyi vaistomaisesti hänen
hyökätessään kohti, välttyen parahiksi hänen oikealta nyrkiltään,
ja hänestä tuntui kuin olisi se temmannut mukaansa hänen sydämensä
suhahtaessaan hänen korvansa sivu. Hän kääntyi ja pakeni hurjana
yläkertaan.
Lydia oli budoaarissaan Alicen kanssa, kun Bashville syöksähti sisään
ja lukitsi oven. Alice nousi ylös ja kirkaisi. Lydiakin säpsähti,
vaikka vähemmän tuota tavatonta toimenpidettä kuin muutosta tutuissa
kasvoissa, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt tunnekiihoituksen
vallassa, mutta hän istui kuitenkin hiljaa ja kysyi rauhallisesti,
mistä oli kysymys. Bashville hillitsi itsensä hetkiseksi. Sitten hän
puhui jotakin sekavaa, meni ikkunan luo ja avasi sen. Lydia arvasi,
että hän aikoi huutaa apua kadulta.
"Bashville", sanoi hän käskevästi: "olkaa hiljaa, ja sulkekaa ikkuna.
Minä menen itse alas."
Bashville juoksi silloin estämään häntä avaamasta ovea, mutta Lydia
ei piitannut hänestä. Bashville ei uskaltanut vastustaa häntä
väkivoimalla. Hän alkoi tointua kauhustaan ja tuntea ensimmäisiä häpeän
pistoksia siitä, että oli antautunut sen valtoihin.
"Neiti", sanoi hän: "Byron on alhaalla ja tahtoo itsepäisesti tavata
teitä. Hän on vaarallinen, ja hän on liian voimakas minulle. Olen
tehnyt parhaani: kunniani kautta, sen olen tehnyt. Antakaa minun kutsua
poliisia. Seis", lisäsi hän, kun Lydia avasi oven. "Jos jompikumpi
meistä menee, niin se olen minä."
"Tahdon puhutella häntä kirjastossa", sanoi Lydia rauhallisesti.
"Sanokaa hänelle se ja käskekää hänen odottaa siellä minua -- jos
voitte puhua hänelle joutumatta vaaraan."
"Ooh, anna hänen kutsua poliisi", yllytti Alice. "Älä yritäkään mennä
sen miehen luo."
"Lorua!" sanoi Lydia hyväntuulisesti. "En ole vähintäkään
peloissani. Meiltä ei pidä puuttua rohkeutta, kun olemme tekemisissä
nyrkkitaistelijan kanssa." Valkoisena ja saaden hädin tuskin estetyksi
polvensa kolisemasta yhteen, mutta epäröimättä silmänräpäystäkään, meni
Bashville sankarillisena alas portaita ja tapasi Cashelin nojaamassa
porraskaidetta vastaan huohottaen ja pyyhkien hämmentyneen näköisenä
tahrautunutta otsaansa. Bashville pysähtyi kolmannelle askelmalle ja
sanoi:
"Neiti Carew tahtoo puhutella teitä kirjastossa. Tulkaa tätä tietä,
olkaa hyvä."
Cashelin huulet liikkuivat, mutta mitään ääntä ei niiltä lähtenyt; hän
seurasi Bashvilleä äänettömänä. Kun he tulivat kirjastoon, oli Lydia
jo siellä. Bashville poistui virkkamatta sanaakaan. Sitten Cashel
istuutui ja Lydian hämmästykseksi painoi päänsä käteensä ja puhkesi
hysteeriseen nyyhkytykseen. Ennenkuin Lydia ehti ratkaista, miten hänen
oli meneteltävä, kohotti Cashel katseensa häneen, kasvot vääntyneinä ja
värittöminä, ja koetti puhua.
"Olkaa hyvä älkääkä itkekö", sanoi Lydia. "Minulle sanottiin, että
tahdoitte puhua kanssani."
"En tahdo puhua kanssanne koskaan enää", sanoi Cashel käheästi. "Te
käskitte palvelijanne heittää minut alas portaita. Se riittää minulle."
Lydiaankin tarttui nyyhkytyksen tarve, jonka kanssa Cashel taisteli;
mutta hän tukahdutti sen ja vastasi lujasti: "Jos palvelijani on tehnyt
itsensä syypääksi pienimpäänkään epäkohteliaisuuteen teitä kohtaan,
herra Cashel Byron, on hän mennyt yli määräystensä."
"Sillä ei ole väliä", sanoi Cashel. "Hän voi kiittää onneaan, että
hänellä on vielä päänsä paikallaan. Mutta _hänestä_ ei ole väliä.
Odottakaahan vähän -- minä en voi puhua -- minun täytyy saada --
henkeni takaisin -- ja sitten --" Cashel nosti päänsä pystyyn omituisen
asiallisin ilmein, heittäytyi rentonaan tuolinsa selustaa vasten ja
lepäsi siinä asennossa päättäväisesti, kunnes uskoi voivansa puhua.
Vihdoin hän kohentautui ja virkkoi: "Minkätähden tahdotte hylätä minut?"
Lydia järjesti ajatuksensa taistelukuntoon ja vastasi: "Muistatteko
keskusteluamme rouva Hoskynin luona?"
"Muistan."
"Te myönsitte silloin, että jos toimialanne laatu tulisi minun
tietooni, niin tuttavuutemme lakkaisi."
"Se oli kyllä hyvin hyvä sanoa tekosyyksi, kun en tahtonut sanoa sitä
teille. Mutta huomaan, kuten moni muukin mies koetukselle jouduttuaan,
että en tarkoittanut mitä sanoin. Kuka kertoi teille, että olen
nyrkkitaistelija?"
"Olisin mieluummin sanomatta sitä teille."
"Ahaa!" huudahti Cashel, äänessään voitonriemua, jota hysteerisen
puuskauksen jäännös vielä pyrki tukahduttamaan. "Kukas nyt koettaa olla
salamyhkäinen, tahtoisin tietää?"
"Minä teen sen tässä tapauksessa, koska pelkään saattaa erästä
ystävääni alttiiksi katkeruudellenne."
"Ja minkätähden? Hän on mies, arvatenkin: muuten ette pelkäisi. Te
luulette, että menisin päätäpahkaa ja murhaisin hänet. Ehkä hän sanoi
teille, että olisi varsin luonnollista minunlaiselleni miehelle
-- minunlaiselleni raakalaiselle -- mennä ja iskeä hänet mäsäksi.
Sellainen johtuu miehen pelkuruudesta. Ihmiset halventavat ammattiani,
ei siksi, että siinä on pari kolme kehnoa miestä -- onhan koko joukko
kehnoja piispojakin, mitä siihen tulee -- vaan siksi, että he pelkäävät
meitä. Voitte olla rauhallinen ystävänne vuoksi. Minä olen tottunut
saamaan hyvän maksun löylytyksistä, joita annan; ja pitäisihän terveen
järkenne sanoa teille, että jos joku on tottunut saamaan maksun
jostakin tehtävästä, on hän viimeinen mies tekemään sitä ilmaiseksi."
"Olen huomannut asianlaidan olevan päinvastoin ensiluokkaisiin
taiteilijoihin nähden", sanoi Lydia.
"Kiitän", vastasi Cashel purevasti. "Tuo ansaitsisi minulta
kumarruksen."
"Mutta", sanoi Lydia vakavasti, "minusta näyttää, että teidän
taiteenne on kokonaan yhteiskunnan-vastainen ja taantumuksellinen.
Ja minä pelkään, että tämä väkisin hankkimanne keskustelu on teille
hukkayritys."
"En tiedä, onko se yhteiskunnan-vastainen vai ei. Mutta minusta on
kovaa, että minut työnnetään pois säädyllisestä seurasta, silloinkuin
siinä suvaitaan miehiä, jotka tekevät paljon pahempaa kuin minä.
Kenet näin täällä viime perjantaina, kaikkein kunnioitetuimpana
vieraittenne joukossa? No, sen ranskalaisen, jolla oli kultasankaiset
silmälasit. Mitä luulette minulle kerrotun, kun kysyin, mikä hänen
pikku harrastuksensa oli? Paistaa koiria uunissa, nähdäkseen kuinka
kauan koira voi elää hehkuvan kuumana! Tahtoisinpa tavata hänet
tekemässä sitä minun koiralleni. Niin, ja pistellä rotta täyteen
nauloja, nähdäkseen saiko kipu rotan hikoilemaan. Sehän on kerrassaan
kuvottavaa. Luuletteko, että minä olisin lyönyt kättä sellaisen miehen
kanssa? Jos hän ei olisi ollut teidän vieraanne, olisin opettanut
hänelle, miten ranskalainen pannaan hikoilemaan pistelemättä häneen
lainkaan nauloja. Ja _hänet_ otetaan vastaan ja pidetään kuin kultaa
kämmenellä, samalla kuin minut potkaistaan ulos! Katsokaahan vielä,
miten suhtaudutte kenraaliinkin! Mitä hän on muuta kuin tappelija,
tahtoisin tietää? Eikö hän suorastaan ylvästele ja kersku sillä, että
niinkauankuin hänelle maksetaan sen-ja-sen verran päivältä, ei hän
kysele, onko sota oikea vai väärä, vaan marssii esiin ja panee tuhannet
miehet parhaansa mukaan tappamaan ja tapattamaan itseään -- pysytellen
itse tarkoin taampana kaiken aikaa, huomatkaa se. Viime vuonna hän
oli korviaan myöten joidenkin neekeri-poloisten veressä, jotka olivat
yhtä kyvyttömät vastarintaan hänen aseellisille joukoilleen kuin joku
höyhensarjalainen olisi minulle. Niin huono kuin olenkin, en kävisi
höyhensarjalaisen kimppuun, enkä seisoisi syrjästäkatsojana, jos
joku toinen raskaansarjan mies sen tekisi. Monet teidän ystävistänne
kulkevat Hurlinghamissa kyyhkysiä ampumassa. On siinäkin inhimillinen
ja miehekäs tapa kuluttaa lauantai-iltapäivää! Loordi Worthington, joka
käy luonanne milloin mieli tekee, on tosin liian hyvä mies tai liian
huono ampuja tappaakseen kyyhkysiä, mutta ketunajoa hän ei pidä minään.
Luuletteko, että ketuista on hauskaa olla ajettuina, tai että miehillä,
jotka niitä ajavat, on niin hienot tunteet, että heidän kannattaa
antaa haukkumanimiä nyrkkitaistelijoille? Katsokaahan, kuinka monta
miestä kuolee tai rampautuu joka vuosi esteratsastuksessa, ketunajossa,
krikettipelissä ja jalkapallo-otteluissa! Kymmeniä! Katsokaa, kuinka
monta tuhatta kuolee sodassa! Oletteko koskaan kuullut kenenkään
kuolleen nyrkkeilyottelussa? Hyvänen aika, alusta loppuun asti koko
sen vuosisadan aikana, jolloin tämä taistelutapa on ollut käytännössä,
ei ole ollut puolta kymmentäkään tuhoisaa tapaturmaa todella
kunniallisissa otteluissa. Se on turvallisempaa kuin tanssiminen: moni
nainen on tanssinut helmansa tuleen ja palanut. Kerran ottelin miehen
kanssa, joka oli turmellut ruumiinrakenteensa huonolla elämällä, ja
hän näännytti itsensä niin perinpohjin pitkittämällä yhä edelleen
vielä kauan sen jälkeen kuin hän oli joutunut häviölle, että kuoli
siitä ja oli vähällä tehdä lopun minustakin. Jos olisitte kuullut sitä
melua, mitä vanhat veteraanitkin siitä pitivät, niin olisitte luullut
viattoman lapsen kuolleen kätkyestä pudotessaan. Hyvä selkäsauna
tekee miehelle enemmän hyvää kuin pahaa. Ja jos kaikki nuo kirotut
koiranpaistajat, sotilaat, kyyhkysten-ampujat, ketun-ajajat ja muu
sellainen joukko ovat tervetulleita tänne, niin miksi minut suljetaan
ulos niinkuin jokin petoeläin?"
"Todellakaan en tiedä sitä", sanoi Lydia ymmällään; "jollei se johdu
siitä, että teidän ammattinne harjoittajat eivät tavallisesti ole
lähtöisin meidän säädystämme."
"Myönnän, etteivät nyrkkeilijät yleensä ole herrasmiehiä. Eivät
myöskään maalarit eivätkä runoilijat ennenmuinoin olleet. Mutta
tämän minä tahtoisin tietää: jos joku nyrkkeilijä osaisi käyttäytyä
yhtä hyvin kuin teidän ystävännekin ja olisi yhtä hyvää syntyperää,
minkätähden hän ei saisi seurustella heidän parissaan ja tulla
kohdelluksi heidän vertaisenaan?"
"Erotus näyttää mielivaltaiselta, sen tunnustan. Mutta ehkäpä asia
korjautuisi oikeammin, jos suljettaisiin pois myös vivisektorit ja
sotilaat, sensijaan että avattaisiin pääsy nyrkkitaistelijoille. Herra
Cashel Byron", lisäsi Lydia muuttuneella sävyllä: "en voi keskustella
kanssanne tästä asiasta. Yhteiskunnalla on teitä vastaan ennakkoluulo.
Niin on minullakin, enkä voi sitä voittaa. Ettekö voi löytää jalompaa
elinkeinoa kuin nuo rajut ja kamalat ottelut, joilla alennutte
ansaitsemaan toimeentulonne?"
"En", sanoi Cashel masentuneesti. "En voi. Sepä siinä juuri onkin."
Lydia näytti totiselta eikä sanonut mitään. "Ettekö ymmärrä sitä?"
sanoi Cashel. "No minäpä kerron teille elämäkertani alustapitäen, niin
saatte sitten itse tuomita. Saanko istua siksi aikaa kun puhun?" Hän
oli noussut seisoalleen tehdessään huomautuksiaan Lydian tieteellisistä
ja sotilaallisista tuttavuuksista.
Lydia viittasi lähellään olevaan tuoliin. Tuossa eleessä oli jotakin,
mikä sai värin nousemaan Cashelin poskille.
"Uskon, että olin poikana onnettomin olento maan päällä", aloitti
hän. "Äitini oli -- ja on vieläkin -- näyttelijätär, ja vieläpä
kaikkein etevimpiä ammatissaan. Kaikkein ensimmäisiä muistojani on
se, että istuin lattialla huoneen loukossa, ja huoneen suuren peilin
edessä äitini liehui ottaen asentoja ja ryöpyttäen Shakespearea kuin
mieletön. Minä pelkäsin häntä, kun hän oli niin tarkka käytöksestäni
ja ulkoasustani, eikä sallinut minun mennä koskaan lähelle teatteria.
Hänen omaisistaan en tiedä mitään, sillä hän antoi minua korville
kerran, kun kysyin kuka isäni oli, ja minä varoin tarkoin kysymästä
uudelleen. Hän oli aivan nuori silloinkuin olin lapsi, ja ensin minä
luulin häntä jonkinlaiseksi enkeliksi. Olisin pitänyt hänestä kovasti,
luulen, jos hän olisi sen sallinut. Mutta hän ehkäisi sen jotenkuten,
ja minun oli kohdistettava kiintymykseni palvelijoihin. Siinä suhteessa
minulla oli runsaasti vaihtelua, sillä hän antoi potkut koko väelleen
noin joka toinen kuukausi, paitsi erästä tyttöä, joka uhmaili häntä ja
antoi minulle sen ainoan hoidon, mitä koskaan sain. Luulen, että itkuni
jonkun palvelustytön poismenon johdosta antoi hänelle ensimmäisen
aiheen haukkua minua alhaisista taipumuksista -- mikä haavoitti minua
sydänpohjia myöten ja mitä hän jatkoi aina siihen päivään asti, jolloin
jätin hänet myötyri. Me olimme ihana pari: minä juro ja itsepäinen,
hän häilyvä ja tuittupäinen. Hän saattoi usein aloittaa aamiaisen
lähettämällä minut läimäyksellä huoneen toiseen laitaan ja lopettaa sen
kutsumalla minua poju-kultasekseen ja lupaamalla minulle kaikenlaiset
lelut ja kapineet. Pian lakkasin yrittämästäkin olla hänen mielikseen
ja pitää hänestä, ja minusta tuli niin epämiellyttävä nuori vekara kuin
ikinä voi toivoa. Ainoana ajatuksenani oli saada häneltä niin paljon
kuin suinkin, silloinkuin hän oli hyvällä tuulella, ja murjottaa ja
niskoitella silloinkuin hän oli äkäpäissään. Eräänä päivänä heitti
muudan poika kadulla mutaa päälleni, ja minä juoksin sisään itkien ja
kannellen hänelle. Hän sanoi, että minä olin pieni pelkuri. En ole
antanut sitä hänelle anteeksi vielä tänä päivänäkään - ehkä siksi,
että se oli yksi niitä harvoja totuuksia, joita hän minulle koskaan
sanoi. Elin alituisessa ärtymyksen tilassa, ja usein ihmettelen,
etten myrtynyt siihen aikaan koko iäkseni. Vihdoin minusta tuli niin
kiukkuinen pikku paholainen, että kun hän löi minua, niin torjuin hänen
iskujaan ja näytin niin häijyä naamaa, että luulen hänen ruvenneen
pelkäämään minua. Sitten hän pani minut kouluun, sanoen minulle, että
olin vailla sydäntä, ja sanoen johtajalle, että olin hillitön ja
pahankurinen vesa. Minä itkin kuin pieni hullu erotessamme, ja hän itki
vastaan kuin iso hullu -- huomatkaa, juuri sen jälkeen kuin hän oli
sanonut johtajalle kuinka häijy olin -- ja niin hän meni pois, jättäen
poju-kultasensa ja rakkaan lapsukaisensa ulisemaan sille hyvälle
onnelleen, että pääsi eroon hänestä.
"Minä olin kerrassaan oiva poika kouluun pantavaksi. Osasin puhua
yhtä hyvin kuin joku näyttelijä, mitä ääntämiseen tulee, mutta lukea
osasin tuskin yksitavuisiakaan sanoja; ja mitä kirjoittamiseen tulee,
en osannut edes kunnollisesti alkeitakaan. Tänä päivänäkään en osaa
oikeinkirjoitusta paremmin kuin Ned Skene. Mutta pahemmanlaatuista
tietämättömyyttä oli se, ettei minulla ollut aavistustakaan suorasta
käytöksestä. Luulin, että kaikki palvelijat pelkäisivät minua, ja että
kaikki aikuiset sortaisivat minua. Minä pelkäsin jokaista; pelkäsin,
että pelkuruuteni keksittäisiin; ja olin yhtä kiukkuinen ja julma
suuttumuksen-puuskissani kuin pelkurit aina ovat. Teidän on vaikea
uskoa minua, kun sanon sen, mutta kokonaan kunnottomaksi kehittymästä
minut pelasti se, että huomasin pystyväni tappelemaan. Isommat pojat
olivat samanlaisia kuin täysikasvuisetkin siinä suhteessa, että heistä
oli hauskaa katsella kun toiset tappelivat; ja heillä oli tapana panna
meidät nuoremmat tappelemaan, tahdoimmepa tai emme, säännöllisesti
joka lauantai-iltapäivä, todistajineen, tuomareineen ja kaikkineen,
köysipiiriä lukuunottamatta. Alussa, kun minut pantiin tappelemaan,
puristin silmäni kiinni ja itkin; mutta siitä huolimatta minun
onnistui saada vastustajani lujasti kiinni vyötäisistä ja heittää
hänet kumoon. Senjälkeen tuli suosituksi hauskuudeksi panna minut
tappelemaan, minä kun itkin aina. Mutta lopputuloksena oli, että
minä opin pitämään silmäni auki ja iskemään kohti. Tappeleminen ei
silloin ollutkaan minulle mikään vaikea konsti. Jollakin tavoin minä
älysin vaistomaisesti, milloin toinen aikoi iskeä, ja minä iskin aina
ensimmäiseksi. Sama on laitani nytkin kilpaotteluissa: minä tiedän mitä
vastustajani aikoo tehdä, ennenkuin hän tietää sitä oikein itsekään.
Voima, jonka tämä minulle antoi, sivistytti minut. Lopulta se teki
minusta koulun kukon, ja kukkona en voinut olla halpamainen tai
lapsekas. Ei mikään vetäisi vertoja tappelemiselle poikien luonteen
kehittäjänä, jos kaikki voisivat olla kukkoja; mutta kaikki eivät voi,
joten siitä taitaa olla enemmän vahinkoa kuin hyötyä.
"Olisin voinut viihtyä hyvinkin koulussa, jos olisin ollut ahkerampi
kirjojen ääressä. Mutta opiskelu ei minulta sujunut, ja opettajat
olivat kaikki minulle töykeitä, pitäen minua laiskottelijana, vaikka
minä en olisi ollut sellainen, jos he olisivat osanneet opettaa; olen
myöhemmin tullut oppimaan, mitä opettaminen on. Mitä loma-aikoihin
tulee, olivat ne minulle vuoden pahin aika. Kun minut jätettiin
kouluun, olin raivoissani siitä, ettei minua päästetty kotiin;
ja kun menin kotiin, ei äitini tehnyt muuta kuin morkkasi minun
koulupojantapojani. Olin nimittäin käymässä liian suureksi, jotta
hän olisi voinut armastella minua poju-kultasenaan, ymmärrättehän.
Hän kohteli minua aivan entiseen tapaan, hellittely-puuskat vain
poisjätettyinä. Kun olin ollut koulussa kukkona, ei ollut miellyttävää
tuntea olevansa kuin hänen esiliinansa nauhoihin sidottu pahanpäiväinen
kakara. Kun hän näki, etten oppinut mitään, lähetti hän minut toiseen
kouluun, Panley-nimiseen paikkaan pohjoisessa. Siellä olin aina
seitsemäntoista vanhaksi, ja sitten hän tuli eräänä päivänä, ja
meillä oli riita, tavallisuuden mukaan. Hän sanoi, ettei hän antaisi
minun lähteä koulusta ennenkuin olisin yhdeksäntoista vanha, ja
silloin minä ratkaisin asian karkaamalla tieheni heti samana yönä.
Tulin Liverpooliin, missä piilouduin Austraaliaan lähtevään laivaan.
Kun nälistyneenä häädyin ilmaisemaan itseni, kohteli laivan väki
minua paremmin kuin olin odottanutkaan; ja minä tein työtä minkä
jaksoin ansaitakseni matkani ja ruokani. Mutta kun minut jätettiin
maihin Melbournessa, olin aika kiipelissä. En tuntenut ketään, eikä
minulla ollut yhtään rahaa. Kaikki, millä ihminen saattoi elää, oli
jonkun toisen omaisuutta. Kävelin pitkin kaupunkia etsien paikkaa,
missä tarvittaisiin poikaa juoksemaan asioita tai puhdistamaan
ikkunoita. Mutta minulla ei ollut rohkeutta mennä puoteihin kysymään.
Pari-kolme kertaa, kun olin yrittämäisilläni, osui silmiini joku
puotilais-nulikka, ja minä päätin, etten rupeaisi ainakaan _hänen_
komenneltavakseen, ja että kun oli tarjolla koko kaupunki, saatoin
yhtä hyvin mennä seuraavaan paikkaan. Vihdoin iltamyöhällä näin erään
voimistelulaitoksen seinään naulatun ilmoituksen, ja sitä lukiessani
jouduin puheisiin sen omistajan, vanhan Ned Skenen kanssa, joka istui
tupakoimassa ovella. Hän mieltyi minuun ja tarjosi minulle paikan
laitoksessaan jonkinlaisena yleis-apulaisena. Mikään ei olisi ollut
minulle tervetulleempaa, ja niin teimme heti kaupat. Aikaa myöten
tulin niin taitavaksi nyrkkeilyssä, että Ned järjesti minulle ottelun
erästä Ducket-nimistä kevyen-sarjan miestä vastaan ja löi melko suuren
vedon siitä, että minä voittaisin. No, enhän voinut tuottaa hänelle
pettymystä, kun hän oli ollut niin ystävällinen minulle -- rouva
Skenekin oli pitänyt minua hyvänä kuin omaa poikaansa. Mitäpä saatoin
tehdä muuta kuin ottaa leipäni sellaisena kuin se minulle tuli? Eihän
minusta ollut mihinkään muuhun. Jos olisin kyennytkin kirjoittamaan
hyvää käsialaa ja pitämään kirjaa, en kuitenkaan olisi saanut
itseäni siihen uskoon, että tuo kynänpyörittäminen ja muiden rahojen
laskeminen oli miehelle sopivaa ammattia. Ei ihmisen tehtävä ole tässä
maailmassa se, mitä hän haluaisi tehdä, vaan se, mitä hän _pystyy_
tekemään; ja ainoa asia, mihin minä kunnolla pystyin, oli tappeleminen.
Tappelemalla saattoi voittaa paljon rahaa ja paljon kunniaa ja mainetta
tuttavapiirini keskuudessa. Niinpä haastoin Ducketin ja löin hänet
rääsyksi noin kymmenessä minuutissa. Jopa puolittain tapoin hänet,
koska en tuntenut omaa voimaani ja koska pelkäsin häntä. Siitä saakka
olen pitänyt samaa ammattia, sillä minkään muun laista tointa ei
minulle koskaan tarjottu. Olin treenaamassa ottelua varten silloin kun
olin Wiltstokenissa sen Mellish-houkan kanssa. Ottelu suoritettiin sinä
päivänä, jolloin te näitte minut Claphamissa, kun minulla oli mustelma
silmäkulmassa. Wiltstoken oli tehnyt minulle hyvää. Niin paljon kuin
olenkin tapellut, en ole sydämeltäni paljon pikkulasta parempi; ja
aina siitä saakka, kun tulin näkemään, ettei äitini ollut enkeli, on
minulla ollut sellainen ajatus, että oikea enkeli ilmestyisi jonakin
päivänä. En ole, nähkääs, koskaan välittänyt paljoa naisista. Niin
huono kuin äitini olikin niin sanoakseni äidin virkaan, oli hänen
ulkonäössään ja käytöksessään jotakin, mikä antoi minulle paremman
käsityksen siitä, millainen miellyttävä nainen olisi, kuin mitä
minulla oli useimmista muista asioista; ja ne tytöt, joita tapasin
Austraaliassa ja Amerikassa, näyttivät minusta hyvin mitättömiltä hänen
rinnallaan. Sitäpaitsi, he eivät luonnollisesti olleet sivistyneitä.
Minä pidin kovasti rouva Skenestä, koska hän oli hyvä minulle, ja hänen
tähtensä olin kohtelias niille tytöille, jotka kävivät hänen luonaan;
mutta itse asiassa en voinut sietää heitä. Rouva Skene sanoi, että
he koettivat kaikki pyrkiä minun suosiooni -- naiset ovat riivattuja
etevän nyrkkitaistelijan perään -- mutta mitä enemmän he koettivat,
sitä vähemmän minä heistä pidin. En voinut sille mitään: miesten kanssa
saatoin tulla aikaan varsin hyvin, olivatpa he kuinka alhaisia hyvänsä,
mutta sukuni vaativaisuus näyttäytyi kohta, kun naisista tuli kysymys.
Kun näin teidän astuvan esiin puiden välistä silloin Wiltstokenissa
ja seisovan niin rauhallisesti katsoen minuun ja Mellishiin ja sitten
poistuvan jälleen näkyvistä lausumatta sanaakaan, niin luulinpa
tosiaan teitä enkeliksi, joka vihdoinkin oli tullut. Sitten tapasin
teidät rautatieasemalla ja kävelin kanssanne. Enkeliluulot te kylläkin
pian saitte pois päästäni; enkelithän ovat lopultakin vain hämärää,
lapsellista luuloa -- luulen olevan tyhjää lorua, että niitä olisi
taivaassa -- mutta te annoitte minulle vielä paremman käsityksen
kuin äitini siitä, millainen naisen tulisi olla, ja te vastasitte
itse tuota käsitystä ja menitte siitä ylikin. Olen rakastanut teitä
siitä pitäen, ja jos en saa teitä, niin en välitä mitä minusta tulee.
Tiedän, että olen kelvoton, ja olen aina ollut; mutta kun näin teidän
seurustelevan mielihyvällä aivan yhtä huonojen miesten kanssa kuin
minäkin olin, niin en ymmärtänyt miksi minun olisi pysyteltävä poissa,
kun mieleni teki tulla ihan kuollakseni. En ole ainakaan huonompi
kuin se koiranpaistaja. Ja pahus vieköön, neiti Lydia, minä en tahdo
kerskua; mutta nyrkkitaistelussakin on puhtaita ja likaisia tapoja
samoinkuin kaikessa muussakin; ja minä olen koettanut parhaani mukaan
pysyä puhtaissa tavoissa. En ole koskaan pelannut ristiin enkä iskenyt
luvatonta iskua; enkä ole koskaan joutunut häviölle, vaikka olen vain
keskisarjan mies ja olen otellut parhaiden kahdensadan naulan miesten
kanssa Siirtomaissa, Yhdysvalloissa ja Englannissa."
Cashel lopetti. Kun hän jäi istumaan katsoen surumielisesti Lydiaan,
joka oli ollut aivan hiljaa, virkkoi Lydia miettiväisesti:
"Olin ennakkoluuloisempi kuin tiesinkään. Mitä ajattelettekaan minusta,
kun sanon teille, että ammattinne ei tunnu minusta puoleksikaan niin
vastenmieliseltä nyt, kun tiedän, että te olette taiteilijan poika
ettekä teurastajan sälli tai työmies, kuten serkkuni sanoi."
"Mitä!" huudahti Cashel. "Sanoiko tuo kaitanaama teille, että minä olin
teurastaja!"
"Ei ollut tarkoitukseni ilmiantaa häntä; mutta, kuten olen jo
sanonut, minä olen huono pitämään salaisuuksia. Herra Lucian Webber
on serkkuni ja ystäväni ja on tehnyt minulle monta palvelusta. Saanko
olla vakuutettu siitä, ettei hänellä ole mitään pelättävää teidän
taholtanne?"
"Hänellä ei ole mitään oikeutta puhua valheita minusta. Hän katsoo
hellällä silmällä teitä, hänkin: näin sen Wiltstokenissa. Minulla olisi
hyvä halu antaa hänen tietää, olenko teurastaja vai en."
"Ei hän niin sanonutkaan. Se mitä hän kertoi minulle teistä, on saanut
täyden vahvistuksen teidän omasta kertomuksestanne. Minä satuin
kysymään häneltä, mihin ihmisluokkaan teidän ammattinne harjoittajat
tavallisesti kuuluvat, ja hän sanoi niiden olevan työmiehiä,
teurastajia ja niin edespäin. Pidättekö sitä loukkauksena?"
"Näen kyllä selvästi, ettette te salli minun pitää sitä loukkauksena.
Tahtoisinpa tietää, mitä muuta hän sanoi minusta. Mutta hän oli
kylläkin oikeassa. Ammatissamme on jos minkälaisia heittiöitä,
sitä ei kannata kieltää. Sittenkuin se on tehty laittomaksi, eivät
kunnon miehet halua siihen antautua. Kuitenkaan ne eivät ole itse
nyrkkeilijät, vaan vedonlyöjät, jotka saattavat ammatin huonoon
huutoon. Toivon, että serkkunne olisi pitänyt kiinni kirotun leukansa."
"Minä toivon, että te olisitte ennättänyt hänen edelleen kertomalla
minulle totuuden."
"Sitä minäkin toivon nyt. Mutta mitä hyödyttää toivominen? Minä en
uskaltanut antautua teidän menettämisen vaaraan. Näettehän itsekin,
kuinka pian kielsitte minulta pääsyn taloonne, kun saitte asian ilmi."
"Se ei tehnyt paljon eroa", sanoi Lydia vakavasti.
"Te olitte aina ystävällinen minulle", sanoi Cashel valittavasti.
"Ystävällisempi kuin te minulle. Teidän ei olisi pitänyt pettää minua.
Ja nyt arvelen, että meidän on paras erota. Olen iloinen, että tiedän
tarinanne, ja myönnän, että valitsitte ehkä parhaan tavan, minkä
olosuhteet tarjosivat teille. En moiti teitä."
"Mutta annatte minulle potkut. Niinkö?"
"Mitä ehdotatte, herra Cashel Byron? Sitäkö, että kävisitte vieraanani
aina väliaikoina, samalla kuin ruhjotte ja hakkaatte vaivaisiksi
teurastajia ja työmiehiä?"
"Enkä", tokaisi Cashel. "Te olette kovin ärsyttävä. Minä en jää enää
pitkäksi aikaa ammattiin: onneni on liian hyvä kestääkseen kauan.
Joka tapauksessa minun on pian vetäydyttävä syrjään, olkoon onni
hyvä tai huono, koska minulla ei ole tasaväkistä kilpailijaa. Juuri
tällä hetkellä ei ole ketään muuta kuin Bill Paradise, joka väittää
kykenevänsä voittamaan minut, ja hänen kanssaan tulen ratkaisemaan
välini syyskuussa, jos hän todella tahtoo vastata sanoistaan. Sen
jälkeen vetäydyn syrjään. Luulen olevani silloin kymmenentuhannen
punnan mies. Olen kuullut sanottavan, että kymmenentuhatta puntaa on
samaa kuin viisisataa vuodessa. Ja päättäen siitä, millaista taloutta
pidätte täällä, otaksun teidän tulonne tekevän saman verran, maatalo
vielä siihen lisäksi; niin että jos tahdotte mennä naimisiin kanssani,
on meillä tuloja yhteensä tuhat puntaa vuodessa. Minä en tiedä paljon
raha-asioista, mutta ainakin voimme sillä summalla elää kuin kanat
ryytimaassa. Se on selvä ja asiallinen esitys, eikö niin?"
"Entä jos kieltäydyn?" sanoi Lydia hieman ankarasti.
"Silloin saatte tehdä noilla kymmenellätuhannella punnalla mitä
haluatte", sanoi Cashel toivottomasti. "On samantekevä, mihin minä
joudun. En tahdo mennä hunningolle teidän enempää kuin kenenkään
muunkaan naisen takia, jos voin sitä auttaa, ja minä -- mutta mitä
hyödyttää sanoa, _jos_ te kieltäydytte? Tiedän, etten osaa käyttää
oikeita sanoja: olen huono pitämään tunteellisia puheita; mutta vaikka
minulla olisi yhtä liukas kieli kuin jollakin noista pitkätukkaisista
perjantaivieraista, niin en voisi pitää teistä enemmän tai ajatella
teistä parempaa."
"Mutta te olette erehtynyt tulojeni määrään nähden."
"Se ei haittaa vähääkään. Jos teillä on enemmän, niin sitä hauskempi.
Jos teillä on vähemmän, tai jos teidän on luovutettava pois kaikki
omaisuutenne naimisiin mennessänne, niin saan pian kokoon toiset
kymmenentuhatta häviön korvaukseksi. Antakaa minulle yksi hyvä sana,
niin, tuli ja leimaus, minä taistelen kaikkia kristikunnan seitsemää
mestaria vastaan peräkkäin, väliaikaa pitämättä, viidentuhannen
panoksesta joka mieheltä. Viis rahasta!"
"Minä olen rikkaampi kuin te otaksutte", sanoi Lydia järkähtämättä.
"En voi tarkoin sanoa omaisuuteni määrää, mutta vuosituloni ovat noin
neljäkymmentätuhatta puntaa."
"Neljäkymmentätuhatta puntaa!" huudahti Cashel. "Pyhä Mooses! En
luullut kuningattarellakaan olevan niin paljon."
Tuokioon hän ei tuntenut muuta kuin silkkaa hämmästystä. Sitten,
käsittäen aseman, hän kävi hyvin punaiseksi. Mielipahasta murtuneella
äänellä hän virkkoi: "Näen, että olen ollut houkkio", otti hattunsa ja
kääntyi lähteäkseen.
"Ei siitä seuraa, että teidän pitäisi lähteä heti sanaakaan sanomatta",
sanoi Lydia, ilmaisten hermostumista ensi kerran koko keskustelun
aikana.
"Oh, joutavaa kaikki", sanoi Cashel. "Voin kyllä olla houkka, kun
silmäni ovat ummessa; mutta olen aivan järkevä, kun olen saanut ne
auki. Minulla ei ole mitään asiaa täällä. Toivon, että Luoja olisi
suonut minun jäädä Austraaliaan."
"Ehkä se olisi ollut parempi", sanoi Lydia hämmentyneenä. "Mutta kun
kerran olemme kohdanneet toisemme, on hyödytöntä sitä valittaa; ja
-- -- Sallikaa minun huomauttaa teille eräästä asiasta. Te sanoitte
minulle, että olen ottanut ystävikseni miehiä, joiden toimiala ei ole
parempi kuin teidänkään. En myönnä sitä täydelleen; mutta yhdessä
suhteessa he ovat samalla tasolla teidän kanssanne. He ovat kaikki,
mitä maalliseen hyvyyteen tulee, paljon köyhempiä kuin minä. Useimmat
heistä, pelkään mä, ovat köyhempiä -- paljon, _paljon_ köyhempiä kuin
te."
Cashel loi nopeasti katseensa ylös uudelleen viriävin toivoin; mutta
sitä kesti vain silmänräpäyksen. Hän pudisti päätään masentuneesti.
"Olen ainakin kiitollinen teille", jatkoi Lydia, "siitä, että olette
etsinyt minua minun itseni vuoksi, tietämättä mitään rikkaudestani."
"Niin kyllä", huoahti Cashel. "Teidän rikkautenne voi kyllä olla mainio
asia niille toisille, ja minä olen iloinen siitä, että teillä on sitä,
teidän itsenne puolesta. Mutta minulle se on loppukolaus. Siis hyvästi."
"Hyvästi", sanoi Lydia, miltei yhtä kalpeana kuin miksi Cashelkin oli
tullut, "koska te sen niin tahdotte."
"Koska piru sen niin tahtoo", sanoi Cashel katkerasti. "Ei hyödytä
toivotella sitä olevaksi toisin päin. Onni on minua vastaan. Toivon,
neiti Carew, että annatte minulle anteeksi, kun olen ollut sellainen
aasi. Se tulee kaikki minun siunatusta yksinkertaisuudestani: minulle
ei ole opetettu parempaa."
"Ei minulla ole mitään epäsopua teidän kanssanne, paitsi siitä
vanhasta totuuden salaamis-kysymyksestä, ja sen minä annan teille
anteeksi -- sikäli kuin sen aiheuttama paha koskee _minua_. Mitä tulee
ilmoitukseenne persoonallisesta kiintymyksestänne minuun, niin olen
saanut ottaa vastaan monta samanlaista, jotka ovat mairitelleet minua
vähemmän. Mutta meidän välillämme on joitakin arveluttavuuksia. Te ette
tahdo kosia naista, joka on sata kertaa teitä rikkaampi, enkä minä
tahdo suosia nyrkkitaistelijaa. Rikkauteni peloittaa jokaista miestä,
joka ei ole lurjus, ja teidän ammattinne peloittaa jokaista naista,
joka ei ole raivotar."
"Siis te -- -- Sanokaa minulle yksi asia", sanoi Cashel innokkaasti.
"Otaksukaa, että olisin rikas porho, enkä olisi --"
"Ei", sanoi Lydia, keskeyttäen hänet käskevästi. "En tahdo otaksua
muuta kuin mitä todellisuudessa on."
Cashel vaipui jälleen alakuloisuuteen. "Jospa vain ette olisi ollut
ystävällinen minulle!" sanoi hän. "Luulen, että syynä siihen, miksi
rakastan teitä niin paljon, on se, että te olette ainoa ihminen, joka
ei pelkää minua. Muut ihmiset ovat minulle kohteliaita, koska he eivät
uskalla olla muunlaisia nyrkkeilijä-mestarille. On kovin yksinäistä
olla mestari. Te ette tiennyt siitä mitään, ja te tiesitte, että minä
pelkäsin teitä, ja sentään olitte minulle niin hyvä."
"Yksinäistä on myös olla hyvin rikas nainen. Ihmiset pelkäävät
rikkauttani ja sitä, mitä he sanovat oppineisuudekseni. Meillä
kahdella on ainakin yksi yhteinen kokemus. Tehkää nyt minulle se suuri
ystävällisyys, että menette. Meillä ei ole enää mitään sanottavaa
toisillemme."
"Menen kahden sekunnin päästä. Mutta minä en usko paljon tuohon teidän
yksinäisyyteenne. Se on vain kuvittelua."
"Ehkä on niin. Useimmat sen laatuiset tunteet ovat vain kuvittelua."
Seurasi jälleen vaitiolo. Sitten Cashel sanoi:
"En tunne itseäni puoleksikaan niin katkeraksi kuin hetki sitten. Onko
varmaa, ettette ole vihainen minulle?"
"Ihan varmaa. Sallikaa minun nyt sanoa hyvästi."
"Ja enkö saa nähdä teitä koskaan enää? Enkö ihan koskaan? -- maailman
loppuun, Amen?"
"Ette koskaan kuuluisana nyrkkitaistelijana. Mutta jos tulee päivä,
jolloin herra Cashel Byron on jotakin, mikä paremmin vastaa hänen
syntyperäänsä ja luonnonlaatuansa, niin en tahdo unohtaa vanhaa
ystävää. Oletteko nyt tyytyväinen?"
Cashelin kasvot alkoivat hehkua ja hiusten juuret kihistä. "Yksi asia
vielä", sanoi hän. "Jos te tapaatte minut sattumalta kadulla sitä
ennen, niin suotteko minulle katseen? En pyydä oikeata päännyökkäystä,
vaan ainoastaan silmäystä pysyäkseni käynnissä?"
"Minulla ei ole aikomusta kieltää tuttavuuttamme", sanoi Lydia
vakavasti. "Mutta älkää asettuko tahallanne tielleni."
"Kunniani kautta, sitä en tee. Tyydyn kävelemään sen Sohossa olevan
kadun kautta silloin tällöin. Nyt lähden: tiedän, että teillä on kiire
päästä eroon minusta. Siis hyv-- Seis vähän, sentään. Ehkäpä te, kun se
aika tulee, josta puhuitte, olettekin jo naimisissa."
"Se on mahdollista; mutta ei ole todennäköistä, että menisin naimisiin.
Kuinka monta asiaa teillä on vielä sanottavana, joita teillä ei ole
oikeutta sanoa?"
"Ei ainoatakaan", sanoi Cashel nauraen niin, että talo kajahti. "En ole
ollut koskaan eläessäni onnellisempi, vaikka itkenkin sisällisesti koko
ajan. Saan tehdä vielä yrityksen saavuttaakseni teidät. Hyvästi. Ei",
lisäsi hän, kääntyen pois Lydian ojennetun käden edestä: "en uskalla
koskea siihen: voisin syödä teidät jälkeenpäin." Hän lähti ovelle,
mutta kääntyi kynnyksellä sanoakseen kuuluvasti kuiskaten: "Muistakaa,
että olen kihloissa teidän kanssanne. En sano, että te olette kihloissa
minun kanssani, mutta minun puoleltani se on kihlaus." Ja hän riensi
ulos huoneesta.
Eteishallissa oli Bashville, kalpeana ja päättäväisenä, valmiina
ryntäämään emäntänsä avuksi ensimmäisestä kutsusta. Hänellä oli
hiilihanko piilotettuna saataville. Kuultuaan juuri äänekkään naurun ja
nähdessään Cashelin tulevan portaita alas erinomaisella tuulella seisoi
hän liikahtamatta, tietämättä mitä ajatella.
"No, vanha veikko", sanoi Cashel äänekkäästi, taputtaen häntä olalle:
"olette siis elossa vielä. Onko ketään ruokasalissa?"
"Ei", sanoi Bashville.
"Siellä on paksu matto, jolle on pehmeä kaatua", sanoi Cashel, vetäen
Bashvillen mainittuun huoneeseen. "Tulkaahan. Näyttäkää nyt minulle
se pikku temppunne uudelleen. No! Älkää pelätkö: en minä lyö teitä.
Kaatakaa minut maahan. Varokaa vain lyömästä päätäni pesänristikkoon."
"Mutta --"
"Hiiteen mutta. Olittepa varsin vikkelä siihen joku hetki sitten. No!"
Epäröityään hetken kävi Bashville käsiksi Casheliin, joka heti tuli
vakavaksi ja tarkkaavaiseksi ja pysyi sellaisena järkähtämättä sen
aikaa kuin Bashville taitavasti heitti hänet kumoon. Hän istui
miettiväisenä liesimatolla hetken aikaa, ennenkuin nousi ylös.
"Ymmärrän", sanoi hän sitten, nousten jaloilleen. "Tehkää se nyt
uudelleen."
"Mutta siitä syntyy sellainen kolina", vastusti Bashville.
"Yhden kerran vain. Ei siitä synny mitään kolinaa tällä kertaa."
"No, itsekullekin makunsa mukaan", sanoi Bashville myöntyen. Mutta
sen sijaan että olisi kaatanut vastustajansa kumoon, huomasikin hän
joutuneensa Cashelin käsivarsien muodostamaan silmukkaan, jonka
vähäisinkin kiristys olisi kuristanut hänet. Cashel nauroi jälleen niin
että raikui, päästäessään hänet irti.
"Niin se on tehtävä, vai mitä?" sanoi hän. "Ette voi saada
vanhaa kettua menemään kahdesti samaan loukkuun. Osaatteko muita
kaatotemppuja?"
"Osaan", sanoi Bashville; "mutta en todellakaan voi näyttää niitä
teille täällä. Joutuisin ikävyyksiin melun vuoksi."
"Tulkaa minun luokseni, kun teillä on vapaailta", sanoi Cashel,
ojentaen hänelle kortin, "tällä osoitteella, ja näyttäkää minulle mitä
osaatte, niin minä katson mitä voin tehdä teistä. Teissä on miehen
ainesta."
"Olette hyvin ystävällinen", sanoi Bashville, pistäen kortin irvistäen
taskuunsa.
"Ja nyt sallikaa minun antaa teille neuvo, josta teillä tulee
olemaan hyötyä niin kauan kuin elätte", sanoi Cashel painokkaasti.
"Te teitte hiivatin typerästi tänään. Heititte kumoon miehen -- ja
vielä nyrkkitaistelijan -- ja jäitte sitten seisomaan ja katsomaan
kuin hupsu, odottaen että hän nousisi ylös ja tappaisi teidät. Jos
joskus teette sen tempun uudelleen, niin pudottautukaa hänen päälleen
niin raskaasti kuin voitte siinä silmänräpäyksessä kuin hän on
poissa jaloiltaan. Taivuttakaa kyynärpäänne hyvin koukkuun allenne
ja katsokaa, että se osuu pehmeään paikkaan. Jos hän tarttuu siihen
ja vääntää teidät ympäri, niin käyttäkää takaraivoanne. Jos hän on
kerrassaan liian voimakas teille, niin pankaa polvenne hänen kurkulleen
ikäänkuin vahingossa. Mutta älkää millään muotoa seisoko toimetonna. Se
on sallimuksen härnäämistä."
Cashel terästi jokaista neuvoaan painaltamalla ponnekkaasti
etusormellaan Bashvillen nutun nappia. Lopuksi hän nyökkäsi, avasi
ulko-oven ja asteli pois kevein mielin.
Lydia seisoi kirjaston ikkunan vieressä ja näki hänen kävelevän
pitkin etupuutarhaa, pannen merkille kuinka hänen kevyt, ripeä
astuntansa ja jonkunlainen uljas varmuus ryhdissä erotti hänet hienosti
käyskentelevästä keski-ikäisestä herrasmiehestä, raskaasti talsivasta
työmiehestä ja tarmokkaasti harppovasta nuorukaisesta, jotka samaan
aikaan kulkivat ulkopuolella. Rautasäleikkö, joka erotti hänet heistä,
sai Lydian ajattelemaan niitä kauniita ja vaarallisia eläimiä, jotka
astelivat edestakaisin rauta-aitauksien takana läheisessä puistossa.
Mutta hän riemuitsi, rauhalliseen tapaansa, siitä ajatuksesta, että
niin vaarallinen kuin hän olikin, ei hänen, Lydian, tarvinnut häntä
pelätä. Kun Cashelin ajuri oli löytänyt hänet ja vienyt hänet pois,
meni Lydia eräälle pulpettinsa lukitulle laatikolle ja otti esiin
isänsä viimeisen kirjeen. Hän istui jonkun aikaa katsellen siihen
avaamatta sitä.
"Olisipa omituista, isä", sanoi hän, ikäänkuin isä todella olisi ollut
hänen lähellään, "jos sinun verraton tyttäresi päätyisi oppimattoman
nyrkkitaistelijan vaimoksi. Tunsin epätoivon viiltoa, kun hän vastasi
neljänkymmenen tuhannen punnan vuosituloihini vastustamattomalla
hyvästillä. Ja nyt hän on kihlautunut minulle."
Hän lukitsi jälleen isänsä, niin sanoakseni, pulpettinsa laatikkoon ja
soitti kelloa. Bashville ilmestyi, hiukan hämmentyneenä.
"Jos herra Byron tulee toiste, niin laskekaa hänet sisään, jos olen
kotona."
"Kyllä, neiti."
"Kiitos."
"Suokaa anteeksi, neiti, mutta saanko kysyä, onko minun suhteeni tehty
mitään valitusta?"
"Ei ole." Bashville oli vastahakoisesti vetäytymässä pois, kun Lydia
lisäsi: "Herra Byronin puheesta ymmärsin, että te koetitte väkisin
estää häntä tulemasta sisälle. Te antauduitte siten tehdessänne
alttiiksi tarpeettomalle vaaralle; ja vastedes voitte pitää sääntönä,
että kun ihmiset ovat tungettelevia eivätkä tahdo poistua pyydettäessä,
niin on parasta antaa heidän tulla sisälle siksi kunnes saatte
erikoiset ohjeet minulta. En suinkaan moiti teitä: päinvastoin tahdon
lausua tunnustukseni päättäväisyydestänne saamienne määräysten
täyttämisessä; mutta poikkeuksellisissa olosuhteissa voitte käyttää
omaa harkintaanne."
"Hän sysäsi oven minulle vasten naamaa, ja minä toimin hetken
yllykkeestä. Toivon, että annatte minulle anteeksi sen vapauden, jonka
otin lukitessani budoaarin oven. Hän on vanhempi ja raskaampi kuin
minä, ja hänellä on lisäksi se etu, että hän on ammattilainen. Muuten
olisin pitänyt puoleni."
"Olen täysin tyytyväinen", sanoi Lydia kylmähkösti poistuessaan
huoneesta.
"Kuinka kauan olet viipynyt!" huusi Alice miltei hysteerisenä, kun
Lydia astui sisään. "Onko hän mennyt? Mitä ne kamalat äänet olivat?
Onko jostakin kysymys?"
"Tanssimisesta ja myöhään valvomisesta on kysymys", sanoi Lydia.
"Huvittelu näkyy käyvän liian rasittavaksi hermostollesi, Alice."
"Ei se huvittelun syy ole, vaan tuon miehen", sanoi Alice nyyhkyttäen.
"Vai niin? Minä olen keskustellut sen miehen kanssa enemmän kuin puoli
tuntia, ja Bashville on suorastaan otellut hänen kanssaan, emmekä
kuitenkaan ole hysteerisiä. Sinähän olet istunut täällä täydessä
rauhassa, eikö niin?"
"Minä en ole hysteerinen", sanoi Alice suuttuneena.
"Sitä parempi", sanoi Lydia vakavasti, pannen kätensä Alicen otsalle,
mihin Alice mukautui tuhahtaen.