"Siis sinä _tiesit_!" huudahti Lucian kauhistuen.
Lydia odotti hetkisen toipuakseen, istuutui levollisesti tuolilleen
ja vastasi tyynesti: "Tiedän vain sen, mitä sinä sanot minulle
-- en enempää. Ja tahtoisitko nyt selittää minulle tarkoin, mikä
ammattinyrkkeilijä on?"
"Hän on yksinkertaisesti se, mitä hänen nimensä ilmaisee. Hän on mies,
joka tappelee palkan edestä."
"Niinhän sotapäällikkökin tekee. Ja kuitenkaan ei yhteiskunta aseta
heitä samaan luokkaan -- ei ainakaan minun luullakseni."
"Ikäänkuin voisi olla epäilystä siitä, mitä yhteiskunta tässä
tekee! Eihän noiden kahden tapauksen välillä ole minkäännäköistä
rinnakkaisuutta. Salli minun koettaa avata silmiäsi hiukan, jos
se on mahdollista, mitä joskus olen taipuvainen epäilemään.
Ammattinyrkkeilijä on tavallisesti rajuluontoinen mies, joka
seuralaistensa kesken on hankkinut itselleen jonkunlaisen öykkärin
maineen, ja joka alituisesti riidellen on saanut jonkunverran
harjaannusta tappelussa. Tämän maineensa nojalla hän voi tavallisesti
löytää jonkun uhkapelurin, joka on halukas lyömään vetoa jonkun
rahasumman siitä, että hän voittaa jonkun taatussa maineessa olevan
nyrkkitaistelijan yhdessä ottelussa. Vetoja lyödään noiden molempien
miesten ihailijain välillä; kootaan palkinto, johon kumpikin puolue
antaa osansa; taistelijoita treenataan kuin juoksijahevosia,
tappelukukkoja tai muita sen vertaisia; he kohtaavat toisensa
ja iskevät toisiaan hurjasti, kunnes jompikumpi on niin pahoin
ruhjoutunut, ettei voi jatkaa taistelua. Tämä tapahtuu keskellä
väkijoukkoa, jonka muodostavat tämänlaatuisista näytöksistä nauttivat
henkilöt: se on, raaimmat lurjukset, mitä suuri kaupunki voi sietää
vapaalla jalalla, ynnä monet sellaisetkin, joita se ei voi sietää.
Koska kilpailupalkinto, jonka molemmat puolueet ovat keränneet
kokoon, nousee usein yli tuhannenkin punnan, ja koska voittoisa
nyrkkitaistelija saa paljon runsaammat palkkiot antaessaan opetusta
nyrkkeilyssä, kuin yliopiston opettaja saa opetustunneistaan, niin
ymmärrät, että sellainen mies, niinkauankuin hänen nuoruutensa ja hyvä
onnensa kestää, voi olla hyvissä varoissa ja voipa vielä, apinoimalla
niiden herrasmiesten käytöstä, joita hän opettaa, pettää huolettomia
ihmisiä -- varsinkin erikoisuuksien ihailijoita -- harhauttaviin
luuloihin maineestaan ja yhteiskunnallisesta asemastaan."
"Mikä on sitten hänen yhteiskunnallinen asemansa? Tarkoitan, ennenkuin
hänestä tulee nyrkkitaistelija."
"No, hän voi olla jonkunlainen ammattityöläinen: teurastajan, nahkurin,
räätälin tai leipurin sälli. Mahdollisesti eronsaanut sotilas,
merimies, palvelija tai muu sellainen. Mutta tavallisesti hän on raaka
työmies. Satamain seudut vilisevät sellaisia sankareita."
"Eivätkö he koskaan tule korkeammasta säätyluokasta?"
"Eivät koskaan edes oman luokkansa paremmista piireistä. Rappeutuneilla
herrasmiehillä ei ole juuri menestymisen mahdollisuuksia työssä, joka
vaatii härän voimia ja sitkeyttä ja teurastajan julmuutta."
"Mutta mitä heistä lopulta tulee? Eiväthän he voi jatkaa sellaista
työtä koko ikäänsä."
"Eivät voikaan. Kun joku nyrkkitaistelija vuosien vaikutuksesta joutuu
useamman kerran perättäin häviölle, ei kukaan halua enää lyödä vetoa
hänen puolestaan eikä avustaa palkinnon keruussa hänelle. Tai jos hän
voittaa aina poikkeuksetta, niin ne, mikäli niitä on, jotka uskaltavat
käydä otteluun hänen kanssaan, huomaavat olevansa samassa kadotuksessa.
Kummassakin tapauksessa hänen uransa on lopussa. Jos hän on pannut
rahaa säästöön, avaa hän urheilukapakan, missä myy kelvottominta lajia
väkijuomia entisille kilpailijoilleen ja heidän joukkokunnalleen, ja
ennenpitkää juo itsensä kuoliaaksi tai vararikkoon. Jos hän sitävastoin
on ollut eteensäkatsomaton tai huono-onninen, kerjää hän entisiltä
suosijoiltaan ja antaa opetusta. Lopulta, kun suojelijat kyllästyvät
häneen ja oppilaat loppuvat, hän sortuu työläisluokan pohjamutaan
terveys murtuneena, naama ruhjoutuneena, luonne raaistuneena ja maine
tahraantuneena."
Lydia jäi tämän selityksen jälkeen äänettömäksi niin pitkäksi aikaa,
että Lucianin esivaltamainen ankaruus ensin syventyi, sitten horjui, ja
lopulta vaihtui loukkautumisen tunteeksi; sillä Lydia näytti unohtaneen
hänet. Hän oli lausumaisillaan paheksumisensa tästä kohtelusta, kun
Lydia jälleen katsoi häneen ja sanoi: "Minkätähden loordi Worthington
esitteli minulle siihen luokkaan kuuluvan miehen?"
"Koska itse pyysit häntä tekemään sen. Arvattavasti hän ajatteli,
että jos katsoit sopivaksi esittää sellaisen pyynnön ilman
ennakkotiedusteluja, et voisi moittia häntä, jos huomaisit saaneesi
niskoillesi epämieluisan tuttavuuden. Muista, että pyysit esittelyä
Wiltstokenin asemasillalla, itse miehen läsnäollessa. Sellainen
raakalainen kykenisi nostamaan häiriön paljon pienemmästäkin
loukkauksesta, kuin minkä selitys ja kieltäytyminen olisi hänelle
tuottanut."
"Lucian", sanoi Lydia, "minä pyysin tulla esitellyksi vuokralaiselleni,
jonka kunniallisuudesta sinä olit mennyt takuuseen vuokraamalla
Metsämajan hänelle." Lucian punastui. "Miten loordi Worthington
selittää herra Byronin ilmestymisen rouva Hoskynin luo?"
"Se oli typerä pila. Rouva Hoskyn oli kiusannut Worthingtonia
tuomaan hänen luokseen jonkun kuuluisuuden, ja kostoksi hän toi
nyrkkeilijäsuojattinsa."
"Hm!"
"En puolusta Worthingtonia. Mutta hienotunteisuutta voi tuskin
odottaakaan häneltä."
"Hänellä on kyllin hienotunteisuutta ymmärtääkseen tällaisen asian
täydellisesti. Mutta olkoon se sinään. Olen ajatellut sitä, mitä
kerroit minulle noista omituisista ihmisistä, joiden olemassaolosta
tuskin tiesin ennen. Lueskellessani, Lucian, olen kohdannut
tuomitsevia arvosteluja kaikista roduista ja toimialoista auringon
alla. Hyvin arvossapidetyt ja oppineet miehet ovat väittäneet, että
juutalaiset, irlantilaiset, kristityt, ateistit, juristit, lääkärit,
valtiomiehet, näyttelijät, taiteilijat, lihansyöjät ja viininjuojat
ovat kaikki ehdottomasti rappeutuneita olentoja. Sellaiset väitteet
voidaan helposti todistaa ottamalla musta lammas kustakin laumasta
ja esittämällä se tyypiksi. Tuntuu järkevältä tehdä johtopäätös
ihmisen luonteesta hänen toimialansa perusteella; mutta kuka ottaisi
käytöksensä ojennusnuoraksi yksinomaan tähän perustuvan mielipiteen?
Sota on julmaa, mutta sotilaat eivät ole poikkeuksellisen verenhimoisia
ja epäinhimillisiä olentoja. En ole aivan varma siitäkään, että
nyrkkitaistelija on väkivaltainen ja vaarallinen mies, koska hän
harjoittaa väkivaltaista ja vaarallista ammattia -- otaksun, että he
kutsuvat sitä ammatiksi."
Lucian yritti sanoa jotakin, mutta Lydia keskeytti hänet jatkaen:
"Mutta tuo ei kuitenkaan minua liikuta tällä hetkellä. Oletko saanut
selville jotakin herra Byronista persoonallisesti? Onko hän tavallinen
luokkansa edustaja?"
"Ei. Ennemmin luulisin -- ja toivoisin -- että hän on hyvin
epätavallinen luokkansa edustaja. Olen seurannut hänen historiaansa
taaksepäin aina siihen aikaan asti, jolloin hän oli laivapoikana. Kun
hän ei nähtävästi onnistunut toimimaan päällystönsä tyydytykseksi
siinä virassa, tuli hän asiapojaksi jonkunlaiselle miekkailukoulun
pitäjälle Melbourneen. Siellä hän keksi lahjojensa laadun, ja ennen
pitkää hän ilmestyi nyrkkeilypiiriin jonkun onnettoman Ducket-nimisen
nuoren miehen kanssa, jonka leuan hän murskasi. Se laski perustuksen
hänen maineellensa. Hän taisteli useita otteluja poikkeuksettomalla
menestyksellä; mutta vihdoin hän salli rohkeutensa päästä siinä määrin
voitolle harkitsevaisuudesta, että tappoi erään englantilaisen,
joka taisteli häntä vastaan epätoivoisella itsepintaisuudella
kaksi tuntia. Olen kuullut, että sitä iskua, jolla hän kaatoi tuon
mies-poloisen viimeisen kerran, nimitetään nyrkkeilypiireissä
'Cashelin surmaniskuksi', ja että hän on koettanut uudistaa sitä
kaikissa seuraavissakin otteluissaan, saamatta kuitenkaan aikaan samaa
turmiollista tulosta. Epäonnistuminen on arvattavasti ollut hänelle
ankara pettymys. Hän pakeni Austraaliasta ja ilmestyi Amerikkaan, missä
hän ryhtyi jatkamaan voitollista uraansa, kunnostautuen erikoisesti
heittämällä erään jättiläismäisen vastustajan maahan jollakin
heidän lajisilleen ominaisella kauhealla tavalla, ja tehden hänestä
elinkautisen ramman. Sitten hän --"
"Kiitos, Lucian", sanoi Lydia jokseenkin heikosti. "Siinä on aivan
tarpeeksi. Oletko ihan varma, että tuo kaikki on totta?"
"Tietoni ovat peräisin loordi Worthingtonilta ja urheilulehtien
palstoilta. Byron itse tulee arvatenkin olemaan ylpeä saadessaan
antaa sinulle täyden vakuutuksen näiden asiain paikkansapitävyydestä.
Tehdäkseni hänelle oikeutta on minun kai lisättävä, että häntä pidetään
nyrkkeilijän esikuvana, mitä tulee raittiuteen ja yleiseen hyvään
käytökseen."
"Muistatko, että joitakin päiviä sitten erään toisen asian yhteydessä
huomautin, kuinka merkityksettömiä havaintomme ovat, ennenkuin saamme
oikean langan, mihin voimme ne pujottaa?"
"Muistan", sanoi Lucian, hiukan hämillään viittauksesta.
"Tuttavuuteni tämän miehen kanssa on juuri kuvaava tapaus. Hän on
tyrkyttänyt minulle tuota kauheaa ammattiaan joka kerta kun olemme
tavanneet. Olenpa suorastaan nähnyt julkisesti hurrattavan hänelle
nyrkkeilijäsankarina. Ja kuitenkin, kun en ollut asian jäljillä enkä
edes tiennyt sellaisen ammatin olemassaolosta, olen katsellut kaikkea
näkemättä mitään."
Lydia kertoi sitten seikkailunsa Sohossa ja kuunteli
välinpitämättömyyden täydellä kärsivällisyydellä Lucianin nuhteita
hänen varomattomuudestaan, kun hän kulki jalan kaupungilla yksinään.
"Saanko kysyä", lisäsi Lucian, "mitä aiot tehdä tässä asiassa?"
"Mitä sinä tahtoisit minun tekevän?"
"Lopettavan tuttavuutesi hänen kanssaan heti paikalla. Kieltävän
häneltä pääsyn taloosi mitä selkeimmin sanoin."
"Miellyttävä tehtävä!" sanoi Lydia ivallisesti. "Mutta minä teen sen
-- enkä niin paljon siitä syystä, että hän on nyrkkitaistelija, kuin
siitä, että hän on harjoittanut petosta. Mene nyt kirjoituspöydän luo
ja summittele minulle sovelias kirje hänelle lähetettäväksi." Lucianin
naama venähti. "Luulen", sanoi hän, "että voit tehdä sen paremmin itse.
Se on hieman arkaluontoinen asia."
"Niin. Se ei ole niin helppo kuin mitä äskeinen kehoituksesi antoi
ymmärtää. Muuten en olisi pyytänyt sinun apuasi. Niin ollen --" Hän
viittasi jälleen pöytään.
Lucian ei keksinyt välttävää estettä. Hän istuutui vastahakoisesti
pöydän ääreen ja hetken mietittyään kyhäsi seuraavan luonnoksen:
Neiti Carew lähettää kohteliaan tervehdyksen hra Cashel Byronille
ja pyytää ilmoittaa hänelle, ettei hän tule olemaan kotona
jäljelläolevana seurustelukautena kuten tähän saakka. Sentähden
on hänen valitettavasti luovuttava ilosta nähdä häntä luonaan
perjantai-iltana.
"Luullakseni pidät tämän riittävänä", sanoi Lucian.
"Kyllä kai", sanoi Lydia, hymyillen lukiessaan luonnosta. "Mutta mitä
minun on tehtävä, jos hän loukkaantuu, tulee tänne, särkee ikkunat
ja pieksää Bashvillen? Sellaista tekemään tällainen kirje ärsyttäisi
ainakin _minua_."
"Ei hän uskalla ruveta rettelöimään. Mutta tahdon kyllä ilmoittaa
poliisille, jos tunnet itsesi levottomaksi."
"Ei millään muotoa. Meidän ei tule osoittautua häntä huonommiksi
rohkeudessa, joka, kuten otaksun, on hänen päähyveensä."
"Jos kirjoitat kirjeen nyt, niin vien sen postiin."
"Ei, kiitos. Lähetän sen muitten kirjeitteni mukana."
Lucian koetti odottaa, mutta Lydia ei tahtonut kirjoittaa hänen
läsnäollessaan. Lucian lähti siis pois, suurin piirtein katsoen
tyytyväisenä käyntinsä tuloksiin. Hänen mentyään Lydia merkitsi hänen
luonnoksensa siististi ja pani sen laatikkoon. Sitten hän kirjoitti
Cashelille seuraavasti:
Arvoisa hra Cashel Byron. Olen juuri saanut selville
salaisuutenne: Olen pahoillani, mutta Te ette saa tulla enää.
Jääkää hyvin.
Teidän vilpitön
_Lydia Carew_.
Lydia säilytti tämän kirjeen seuraavaan aamuun, jolloin hän luki sen
läpi huolellisesti. Sitten hän lähetti Bashvillen viemään sen postiin.