Eräänä aamuna ilmestyi komea, hienosti puettu nuori mies
rahaministeriön taloon Downing Street'in varrella ja pyysi saada tavata
hra Lucian Webberiä. Hän kieltäytyi lähettämästä sisään korttiaan,
pyytäen ilmoittamaan hänet vain yksinkertaisesti "Bashvillenä". Lucian
antoi hänen heti tulla sisään ja hänen saavuttuaan kehoitti häntä
alentuvasti istuutumaan.
"Kiitos, sir", sanoi Bashville istuutuen. Lucianin mieleen johtui
silloin, vieraansa käytöksessä ilmenevän jännittyneen päättäväisyyden
johdosta, että hän oli saapunut jollakin omalla asiallaan eikä
emäntänsä lähettämänä.
"Olen tullut, sir, omalla vastuullani tällä kertaa. Toivon, että suotte
anteeksi ottamani vapauden."
"Varmasti. Jos voin tehdä jotakin hyväksenne, Bashville, niin älkää
pelätkö pyytää. Mutta olkaa niin suppea kuin mahdollista. Minulla on
niin kiire, että jokainen sekunti, minkä suon teille, tulee luultavasti
vähennettäväksi yölevostani. Riittääkö kymmenen minuuttia?"
"Riittää yllinkyllin, sir, kiitos vain. Haluaisin tehdä vain yhden
kysymyksen. Myönnän, että tuo kysymys on sopimaton asemalleni, mutta
rohkenen kuitenkin tehdä sen. Tietääkö neiti Carew, mikä se herra
Cashel Byron on, jonka hän ottaa vastaan joka perjantai muiden
tuttaviensa mukana?"
"Epäilemättä hän tietää", sanoi Lucian, muuttuen heti kylmäksi
käytökseltään ja katsoen Bashvilleen ankarasti. "Mitä se teihin koskee?"
"Tiedättekö _te_, mikä hän on, sir?" kysyi Bashville vastaten
järkähtämättä Lucianin tuijotukseen.
Lucianin ilme muuttui, ja hän nosti paikoilleen kynän, joka oli
solahtanut alas hänen pulpetillaan olevalta telineeltä. "Hän ei ole
minun tuttaviani", sanoi hän. "Tunnen hänet vain loordi Worthingtonin
ystävänä."
"Sir", sanoi Bashville äkillisellä kiihkolla, "hän ei merkitse loordi
Worthingtonille enempää kuin juoksijahevonen, josta hänen armonsa lyö
vetoa. Yhtä hyvin voisin _minä_ väittää olevani hänen armonsa ystävä,
koska voin sanoa tavallani tuntevani hänet. Byron on tavallinen
ammattinyrkkeilijä!"
Lucian muisti mitä oli tapahtunut rouva Hoskynin luona ja uskoi
väitteen heti. Mutta hän teki heikon yrityksen vastustaa vakaumusta.
"Oletteko varma siitä, Bashville?" sanoi hän. "Tiedättekö, että
väitteenne on hyvin vakavaa laatua?"
"Siitä ei ole mitään epäilystä, sir. Menkää mihin Lontoon
urheilukapakkaan hyvänsä ja kysykää, kuka on nykypäivän parhaiten
tunnettu nyrkkeilijä, niin teille vastataan: Cashel Byron. Minä tiedän
hänen kaikki vaiheensa, sir. Ehkä olette kuullut puhuttavan Ned
Skenestä, joka oli tietääkseni mestari siihen aikaan kun te olitte
koulussa."
"Luulen kuulleeni tuon nimen."
"Aivan niin, sir. Ned Skene löysi tämän Cashel Byronin Melbournen
kadulta, missä hän oli tavallisena laivapoikana, ja harjoitti hänet
nyrkkeilijäksi. Olette ehkä nähnyt hänen nimensä sanomalehdissä, sir.
Urheilulehdet ovat täynnään kirjoituksia hänestä; ja hänet mainittiin
Times'issakin kuukausi sitten."
"En lue koskaan sen aiheisia kirjoituksia. Minulla on tuskin aikaa
silmäillä läpi ne, jotka koskevat minua."
"Samoin on jokaisen ihmisen laita, sir. Neiti Carew'nkaan mieleen ei
johdu koskaan lukea sanomalehtien urheilutietoja, ja niin tuo Byron voi
esiintyä hänelle hänen vertaisenaan. Hän on hyvin tunnettu halustaan
esiintyä herrasmiehenä, sir, sen vakuutan teille."
"Olen huomannut hänen käytöksensä kylläkin omituiseksi."
"Omituiseksi, sir! Hyvänen aika, lapsikin voisi nähdä hänen lävitsensä,
sillä hänellä ei ole järkeä oman salaisuutensa säilyttämiseen. Viime
perjantaina hän oli kirjastossa ja sattui katselemaan sitä uutta
elämäkertateosta, johon neiti Carew kirjoitti esityksen Spinozasta.
Ja mitä luulette hänen sanoneen, sir! 'Onpas tämä siunattu kirja',
sanoi hän. 'Tässä on kymmenen sivua Napoleon Bonapartesta eikä yhtään
ainoaa Jack Randallista; ikäänkuin ei yksi tappelija olisi yhtä hyvä
kuin toinenkin!' Ymmärsin siitä tavasta, millä neiti Carew vastasi
tuohon puheeseen ja johti hänet, niin sanoakseni, perusteellisesti
esittämään ajatuksensa, ettei hän tiennyt kuka hänellä oli talossaan;
ja silloin minä päätin kertoa asian teille, sir. Toivon, ettette luule
minun tulleen tänne hänen selkänsä takana mistään pahansuopuudesta
häntä kohtaan. Tahdon vain rehellistä peliä. Jos minä esiintyisin neiti
Carew'lle herrasmiehenä, ansaitsisin tulla paljastetuksi petturina; ja
kun hän koettaa ottaa itselleen etuja, jotka eivät hänelle kuulu, niin
arvelen, että minulla on oikeus paljastaa hänet."
"Aivan oikein, aivan oikein", sanoi Lucian, joka ei vähääkään piitannut
Bashvillen vaikuttimista. "Otaksun, että tämä Byron on vaarallinen
mies, jos joutuu hänen kanssaan mieskohtaisiin epämieluisuuksiin."
"Hän tuntee ammattinsa, sir. Minä olen parempi painin arvostelija kuin
puolet näistä Lontoon ammattimiehistä, mutta en ole koskaan nähnyt
miestä, joka kykenisi saamaan hänestä otteen. Niin yksinkertainen kuin
hän onkin, on hän nyrkkeilyssä nero, ja hän on lyönyt kaiken kokoiset,
painoiset ja väriset vastustajat. On eräs hiiliseuduilta tullut uusi
mies, nimeltään Paradise, joka väittää voittavansa hänet; mutta sitä
minä en usko ennenkuin näen."
"Hyvä", sanoi Lucian nousten, "olen hyvin kiitollinen teille,
Bashville, tiedonannostanne; ja tulen pitämään huolen, että neiti Carew
saa tietää, kuinka te olette --"
"Suokaa anteeksi, sir", sanoi Bashville; "mutta jos tahdotte olla
hyvä, niin älkää tehkö sitä. En tullut suosittaakseni itseäni toisen
miehen kustannuksella; ja ehkäpä neiti Carew ei pitäisikään sitä minään
suurena suosituksena." Lucian katsahti häneen nopeasti ikäänkuin
aikoen sanoa jotakin, mutta hillitsi itsensä. Bashville jatkoi: "Jos
Byron kieltää asian, saatte kutsua minut todistajaksi, ja minä sanon
hänelle suoraan naamaan, että hän valehtelee -- ja sen tekisin, vaikka
hän olisi vielä kaksi vertaa vaarallisempi; mutta, tällaista tapausta
lukuunottamatta, pyytäisin teitä, sir, osoittamaan minulle sen suosion,
ettette mainitsisi minun nimeäni neiti Carew'lle."
"Kuten haluatte", sanoi Lucian, ottaen esiin kukkaronsa. "Ehkä olette
oikeassa. Kuitenkaan ette saa jäädä aivan ilman korvausta vaivoistanne."
"Siihen en todellakaan voi suostua, sir", sanoi Bashville, peräytyen
askeleen. "Olette varmasti samaa mieltä kanssani siitä, että
tällaisesta asiasta ei miehen sovi ottaa maksua. Se on minun ja Byronin
välinen persoonallinen asia, sir."
Paheksuen sitä, että palvelijalla voi olla persoonallisia tunteita
mistään asiasta, saatikka sellaisesta, joka koski hänen emäntäänsä,
pisti Lucian kukkaron takaisin taskuunsa pitemmittä selityksittä ja
kysyi: "Onko neiti Carew kotona tänään iltapäivällä kolmen ja neljän
välillä?"
"En ole kuullut mistään vastakkaisistakaan aikomuksista, sir. Voin
sähköttää teille, jos hän menee ulos -- jos haluatte."
"Ei ole väliä. Kiitos. Hyvästi."
"Hyvästi, sir", sanoi Bashville kunnioittavasti ja poistui.
Oven ulkopuolella hänen käytöksensä muuttui. Hän pani käsiinsä
kaneelinruskeat hansikkaat, otti hopeahelaisen kävelykepin, jonka hän
oli jättänyt käytävään, ja käveli Downing Streetiltä Whitehalliin. Eräs
seurue maaltatulleita, joka seisoi siinä katsellen rakennuksia, arvasi
hänen olevan rahaministeriön nuorempia loordeja.
Hän odotti turhaan sinä iltapäivänä Lucianin ilmestymistä Regent's
Parkissa olevaan taloon. Ketään vieraita ei käynyt; ja hän kulutti
aikaansa yrittämällä, neiti Carew'n järjestämän palvelija-kirjaston
avulla, tunkeutua Spinozan filosofian syvyyksiin. Tunnin kuluttua,
tuntien tyytyväisenä päässeensä selvyyteen tuon kirjailijan
näkökannoista, hän ryhtyi pitkän kesäpäivän yksitoikkoisuuden
vaihteluksi kiillottamaan Lydian pöytähopeita.
Sillävälin mietti Lucian, millä tavoin hän voisi parhaiten saada
Lydian ei vain epäämään Cashelin tuttavuuden, vaan lisäksi tuntemaan
perinpohjaista häpeää siitä, että oli antanut tälle yllykettä, sekä
terveellistä epäluottamusta omaan arvostelukykyynsä vast'edes. Hänen
sihteeritehtävänsä olivat opettaneet hänet varustautumaan joillakin
hyvinjärjestetyillä asiaa koskevilla tosiseikoilla, ennenkuin hän
ryhtyi vaikuttamaan toisten mielipiteisiin missään asiassa. Hän
ei tiennyt ammattinyrkkeilystä enempää kuin että se oli raaka ja
laiton tapa, samaa sukua kuin kukkotappelu, ja että sen, samoinkuin
viimeksimainitunkin, otaksuttiin yleensä jo jääneen pois käytännöstä.
Tietäen, kuinka taipuvainen Lydia oli pitämään kaikkia muilta saatuja
mielipiteitä ennakkoluuloina, tunsi hän olevansa velvollinen hankkimaan
yksityiskohtaisempia tietoja. Hän hämmästytti loordi Worthingtonia
ei ainoastaan pyytämällä häntä päivälliselle seuraavana iltana,
vaan lisäksi kuuntelemalla innokkaasti hänen laveaa esitystään
mieliaiheestaan, nyrkkeilykilpailuista.
Kun päivät kuluivat, kävi Bashville hermostuneeksi ja arveli toisinaan,
oliko Lydia ehkä tavannut serkkuaan ja kuullut tältä hänen käynnistään
Downing Streetillä. Hän kuvitteli Lydian käytöksen häntä kohtaan
muuttuneen ja oli kerran tai pari kysymäisillään miellyttävimmältä
sisäköltä, oliko tämä sitä huomannut. Keskiviikkona hänen jännityksensä
loppui. Lucian saapui ja keskusteli pitkään Lydian kanssa kirjastossa.
Vaikka Bashville oli liian kunniallinen kuunnellakseen oven
takana, niin hän miltei toivoi, että tuo miellyttävä sisäkkö olisi
vähemmän arkatuntoinen. Mutta neiti Carew'n oli onnistunut herättää
palvelijoissaan jonkunverran itsekunnioitusta, ja Lucianin paljastus
tapahtui täysin kahdenkeskisesti.
Astuessaan kirjastoon hän näytti niin totiselta, että Lydia kysyi
häneltä, oliko hänellä hermosärkyä, joka häntä toisinaan vaivasi. Hän
vastasi hiukan pahastuneena, ettei hänellä sitä ollut, ja että hänellä
oli tehtävänä Lydialle eräs tärkeä ilmoitus.
"Mitä! Taaskin!"
"Niin, taaskin", sanoi Lucian, happamesti hymyillen; "mutta tällä
kertaa se ei koske minua itseäni. Saanko varoittaa sinua erään vieraasi
maineesta ylittämättä oikeuksiani?"
"Varmasti. Tarkoitatko Cheffskyä? Jos niin, niin olen täysin tietoinen
siitä, että hän on henkipatto nihilisti."
"En tarkoita monsieur Cheffskyä. Toivoakseni ymmärrät, etten hyväksy
häntä enkä sinun omituista mieltymystäsi nihilisteihin, anarkisteihin
ja muihin epäilyttäviin henkilöihin; mutta arvelen, että sinäkin voisit
kuitenkin vetää rajan ammattinyrkkeilijään nähden."