Alicen ensimmäisellä Lontoossa-olokaudella askarrutti seurapiirejä
suuresti eräs niitä tapahtumia, joilla Englannin kohtalo
Etelä-Afrikassa alkoi. Kun kohtalo vie kansakuntia uusiin paikkoihin,
jättää se niiden itsensä valittavaksi, astellako uljaasti sen mukana
ymmärtäen sen tarkoitukset, vai kulkeako talutettuna kuin porsaat
torille, haraten pontevasti vastaan, kimpoillen syrjään äkillisissä
kauhunpuuskissa tai syöksyen eteenpäin äkillisissä vimmanpuuskissa
ja käyttäen taluttajansa suomat levähdyshetket syödäkseen eikä
kyselläkseen: Mihin? Miten? tai Mitä sitten? Ainoastaan silloin kuin
kohtalo komentaa lopettamaan syönnin ja lähtemään liikkeelle, puhkeaa
hyödytön valitus: Miksi? jolloin kohtalo kärsimättömänä nykäisee
nuorasta niin että porsasparka keikahtaa tallukoiltaan. Englanti,
joka oli huomannut sen tosiasian, että porsaan menettelytapa siirsi
kaiken siveellisen vastuun sen taluttajalle ja johti porsaan lopulta
määränpäähän ilman päänvaivaa, omaksui sen epäröimättä Etelä-Afrikassa,
sillä tuloksella, että kun eräs melkoisen kansan kuningas siellä
kukistui, langeten maa-alueineen englantilaisten käsiin, tuntui
valloitus hyödyttömältä, vastukselliselta ja kalliilta; ja kun oli
tehty useita yrityksiä maan asioiden järjestämiseksi epäkäytännöllisten
suunnitelmien mukaan, joita Siirtomaahallitukselle olivat esittäneet
eräs Afrikassa pistäytynyt suosittu historioitsija ja jotkut
alkuasukasten tappamiseen kyllästyneet kenraalit, kävikin selville,
että paras menettelytapa oli vapauttaa kuningas ja päästä eroon
hyödyttömästä saaliista palauttamalla se hänelle. Kuitenkin, koska
porsaspolitiikka oli suonut kuninkaalle mahdollisuuden saada yhdessä
taistelussa voiton englantilaisesta sotajoukosta, katsottiin sopivaksi
viedä hänet ensin Lontooseen ja näyttää hänelle englantilaisen
sivistyksen ihmeet, erittäinkin tykkien ja räjähdysaineiden alalla.
Mutta kun neekerikuningas saapui, teki hänen vapautensa
englantilaisista ennakkokäsityksistä vaikeaksi huvittaa häntä, tai
edes herättää hänessä toivottua mahtavuuden vaikutelmaa. Ollen vieras
ajatukselle, että kourallinen yksityisiä henkilöitä saattoi omistaa
maan ja ottaa toisilta maksun siitä, että salli heidän elää ja tehdä
työtä siinä, ei hän kyennyt ymmärtämään, miksi niin suunnattoman rikas
kansa saattoi olla kokoonpantu pääasiassa köyhistä ja epämukavuudessa
elävistä henkilöistä, jotka raatoivat lakkaamatta luoden rikkauksia,
ja osaksi ihmisluokasta, joka otti haltuunsa ja tuhlasi siten
luodut rikkaudet, näyttämättä vähääkään onnellisemmalta kuin ne
kovaosaiset työn orjat, joiden kustannuksella he elivät. Hän alkoi
tuntea omituista pelkoa: ensin terveytensä puolesta, koska hänestä
tuntui, että savun likaama Lontoon ilma synnytti heiveröisyyttä ja
epärehellisyyttä sen hengittäjissä; sitten henkensäkin puolesta,
kun hän sai kuulla, että Euroopassa toisinaan ammuttiin kuninkaita
kaduilla. Englannin kuningatarkin, vaikka hänen katsottiin olevan
kaikkein parhaiten turvattu, oli ollut vaarassa useita kertoja; ja
kaikkia muita Euroopan maita suuremman valtakunnan yksinvaltias, jonka
isä oli revitty kappaleiksi pääkaupunkinsa kadulla, eli sotamiesten
ympäröimänä, jotka ampuivat jokaisen tuntemattoman, joka lähestyi
häntä, vaikkapa hänen omasta kutsustaankin, niin että hän oli
halvimpain palvelijainsakin säälin esineenä. Tällaisten olosuhteiden
vallitessa oli neekerikuningasta vaikea saada houkutelluksi liikkumaan
ulkosalla; ja Woolwichin asepajaa katsomaan -- jonka tuhoase-varastojen
toivottiin hiljaisesti varoittavan häntä käsittämästä kristinuskoa
liian kirjaimellisesti -- hänet saatiin ainoastaan pakolla. Lopulta
Siirtomaahallitus, jonka huolehdittavana hän oli, joutui aivan ymmälle,
miten huvittaa häntä ja pitää häntä hyvällä tuulella hänen määrättyyn
lähtöpäiväänsä saakka.
Kun Lucian Webber rouva Hoskynin kutsujen jälkeisenä tiistaina oli
käymässä serkkunsa luona tämän asunnossa Regent's Parkissa, sanoi hän
muun keskustelun ohessa:
"Siirtomaahallitus on saanut aatteen. Kuningas tuntuu olevan
jonkunmoinen voimailija ja on utelias näkemään, mihin lontoolaiset
pystyvät sillä alalla. Senvuoksi pidetään hänelle suuri asekamppailu."
"Mikä on asekamppailu?" sanoi Lydia. "En ole ollut koskaan sellaisessa,
eikä nimi ilmaise muuta kuin pistintaistelua."
"Se on näytös, jossa esitetään miekankäyttötaitoa, sotilaallisia
temppuja, voimistelua ynnä muuta sellaista."
"Minä menen sinne", sanoi Lydia. "Tuletko sinä, Alice?"
"Onko tavallista, että naiset menevät sellaisiin näytöksiin?" kysyi
Alice varovasti.
"Tässä tapauksessa naiset menevät nähdäkseen kuninkaan", sanoi Lucian.
"Olympialainen voimisteluseura, joka on ottanut osalleen näytöksen
siviilipuolen ohjaamisen, odottaa kukkanäyttely-yleisöä, kuten he sitä
nimittävät."
"Tuletko sinä, Lucian?"
"Jos vain joudan. Jos en, niin pyydän loordi Worthingtonia tulemaan
kanssanne. Hän ymmärtää sellaisia asioita paremmin kuin minä."
"Ottakaamme siis hänet kaikella muotoa", sanoi Lydia.
"Minä en ymmärrä, minkätähden olet niin ihastunut loordi
Worthingtoniin", sanoi Alice. "Onhan hänellä miellyttävä käytös, mutta
muuten hänessä ei ole mitään. Sitäpaitsi hän on niin nuori. Minä en
voi sietää hänen keskusteluaan. Hän on jo alkanut puhua Goodwoodin
kilpa-ajoista."
"Kyllä hän vähitellen kehittyy pois liiallisesta urheiluinnostaan",
sanoi Lucian isällisesti.
"Niinkö!" sanoi Lydia. "Ja miksikä hän sitten kehittyy?"
"Ehkä järkevämmäksi mieheksi", sanoi Lucian häikäilemättä.
"Toivottavasti", sanoi Lydia; "mutta minusta on urheiluunkin innostunut
mies parempi kuin sellainen, joka ei ole innostunut mihinkään."
"Paljon voidaan epäilemättä sanoa siltäkin näkökannalta. Mutta
eihän loordi Worthingtonin välttämättä tarvitse tuhlata tarmoaan
hevos-urheiluun. Et kaiketi pitäne poliittista elämää, johon
hän asemansa puolesta soveltuisi erikoisesti, arvottomana hänen
harrastukselleen?"
"Puoluepeli on epäilemättä sekä jännittävää että huvittavaa. Mutta onko
se parempaa kuin hevosurheilu? Kilparatsastajat ja hevosten-opettajat
ainakin tuntevat tehtävänsä, kun taas parlamentin jäsenet eivät tunne.
Onko hauskaa istua penkillä -- vaikkapa sitten ministeripenkilläkin
-- kuuntelemassa amatööriväittelyä kysymyksistä, jotka on jo sata
vuotta sitten ratkaistu kaikkien niiden tyydytykseksi, jotka ovat niitä
vakavasti tutkineet?"
"Sinä et ymmärrä hallituksen velvollisuuksia, Lydia. Sinä et koskaan
kajoa tähän asiaan lujittamatta sitä mielipidettäni, että naiset ovat
luonnostaan kykenemättömät sitä käsittämään."
"Sinulle on luonnollista ajatella niin, Lucian. Alahuone on sinulle
olemassaolon päämaali. Minulle se on vain kokoelma vajaa-tietoisia
herroja, jotka ovat paturoineet joka asian, mihin ikinä ovat ryhtyneet,
ensimmäisestä verotuskomiteasta viimeiseen maalakiin asti, ja jotka
julkeasti väittävät, että minä en ole kyllin hyvä istumaan heidän
seurassaan."
"Lydia", sanoi Lucian kiusaantuneena, "sinä tiedät, että minä
kunnioitan naisia heidän omassa toimintapiirissään --"
"Anna heille sitten toinenkin toimintapiiri, niin ehkä he ansaitsevat
kunnioituksesi siinäkin. Minun täytyy ikäväkseni sanoa, että miehet
_heidän_ toimintapiirissään eivät ole voittaneet kunnioitustani.
Kylliksi kuitenkin siitä tällä kertaa. Minun on järjestettävä joitakin
asioita, ennenkuin menen ulos. Ne ovat tärkeydeltään kiireellisempiä
kuin suopean vanhoillisen käännyttäminen vastahakoiseksi naisten
äänioikeuden kannattajaksi. Suo anteeksi, että poistun viideksi
minuutiksi."
Hän lähti huoneesta. Lucian istuutui ja suuntasi huomionsa Aliceen,
jolla oli vielä senverran jäljellä hermostuneisuuttaan, että hän
suoristi olkapäänsä ja näytti juhlalliselta. Mutta Lucianilla ei ollut
mitään sitä vastaan: pieni jäykkyys käytöksessä miellytti hänen makuaan.
"Toivon", lausui Lucian, "ettei serkkuni ole onnistunut saada teitä
omaksumaan omituisia mielipiteitään."
"Ei", sanoi Alice. "Tietysti on hänen oma asemansa poikkeuksellinen.
Hän on niin ihmeellisen monipuolisesti sivistynyt! Yleensä olen sitä
mieltä, ettei naisilla pitäisi olla mielipiteitä. Onhan kyllä sellaisia
vakaumuksia, jotka jokainen sivistynyt nainen tunnustaa omikseen:
tiedämme, esimerkiksi, että roomalaiskatolisuus on väärää. Mutta sitä
voi tuskin kutsua mielipiteeksi: olisihan jumalatontakin tehdä niin,
koska se on yksi korkeimpia totuuksia. Tarkoitan sitä, että naisten ei
pitäisi ruveta valtiollisiksi agitaattoreiksi."
"Ymmärrän teidät ja olen aivan samaa mieltä kanssanne. Lydian asema on,
kuten sanoitte, poikkeuksellinen. Hän on elänyt niin paljon ulkomailla,
ja hänen isänsä oli hyvin omituinen mies. Selväjärkisimmätkin ihmiset
saavat, joutuessaan pois englantilaisen elämän ja ajatustavan
suoranaisen vaikutuksen alta, merkillisiä ennakkoluuloja. On miltei
valitettavaa, että sellainen mielenlujuus ja tiedon laajuus saavat
lujituksekseen sen vaarallisen riippumattomuuden, jonka rikkaus
tuottaa. Sen laatuiset edut tuovat mukanaan velvollisuuksia sitä
luokkaa kohtaan, joka on ne luonut -- velvollisuuksia, joille Lydia ei
ainoastaan ole välinpitämätön, vaan kerrassaan vihamielinenkin."
"Minä en koskaan puutu hänen mielipiteisiinsä näistä asioista. Olen
liian tietämätön ymmärtääkseni niitä. Mutta neiti Carew'n aulius
minua kohtaan on ollut verraton. Eikä hän näytä tietävänkään olevansa
jalomielinen. Olen hänelle velkaa enemmän kuin voin koskaan maksaa."
"Ainakaan", lisäsi Alice itsekseen, "en ole kiittämätön."
Neiti Carew ilmestyi nyt jälleen puettuna pitkään harmaaseen viittaan
ja yksinkertaiseen majavannahkahattuun, käsissään kirjoitustarpeita
sisältävä käärö.
"Menen British Museumiin lukemaan", sanoi hän.
"Jalanko! -- yksinkö!" sanoi Lucian katsellen hänen pukuaan.
"Niin. Jos estätte minut kävelemästä, niin riistätte terveyteni. Jos
estätte minut menemästä yksin minne haluan ja milloin haluan, niin
riistätte vapauteni -- revitte Magna Chartan, niin sanoakseni. Mutta
en tahdo välttämättä olla yksin tällä kertaa. Jos sinä voit palata
virastoosi Regent's Parkin ja Gower-kadun kautta menettämättä liiaksi
aikaa, niin olen iloinen seurastasi."
Lucian tukahdutti säädyllisesti lähtöintonsa katsomalla kelloonsa ja
ollen miettivinään velvoituksiaan. Lopputuloksena hän sanoi olevansa
onnellinen saadessaan saattaa häntä.
Oli kaunis kesäinen iltapäivä, ja puistossa oli paljon väkeä.
Luciania alkoi pian kiusata se huomio, jota hänen serkkunsa herätti.
Huolimatta mustasta majavannahasta loisti hänen tukkansa kuin
tuli päivänpaisteessa. Naiset tuijottivat häneen vastenmielisellä
uteliaisuudella ja ohi päästyään kääntyivät tarkastamaan hänen pukuaan.
Miehet turvautuivat erilaisiin verukkeihin voidakseen tyydyttävästi
katsella häntä, ilmaisematta töykeästi tarkoitustaan. Jotkut typerät
nuorukaiset töllöttivät suu auki, ja jotkut hävyttömät hymyilivät.
Lucian olisi ilomielin potkaissut heitä kaikkia ilman erotusta.
Hän esitti, että he poikkeaisivat polulta ja oikaisisivat nurmikon
poikki. Kun he astuivat pois puiden varjosta, oli hänellä epämääräinen
vaikutelma, että ilman suloisuus ja puiston kauneus tekivät tilaisuuden
romanttiseksi, ja että ne sanat, joilla hän toivoi luovansa serkkunsa
ja itsensä väliset suhteet rakkaammiksi ja läheisemmiksi, sopisi
hyvin lausua siinä tilaisuudessa. Mutta hän alkoi heti puhua, vasten
tahtoaan, yleisten puistojen ylläpidon kustannuksista, joista hänellä
sattui olemaan virallisia yksityiskohtaisia tietoja. Lydia, jonka
mielenkiinnon kaikenlaiset tosiasiat saivat kerkeästi vireille, piti
aihetta varsin mukiinmenevänä tilapäiseksi iltapäiväkeskusteluksi
ja pitkitti sitä, kunnes he ehtivät yli nurmikon ja tulivat Euston
Roadille, missä liikenteen pauhu vaiensi heidät joksikin aikaa.
Päästyään melusta Gower-kadun arvokkaaseen hiljaisuuteen lausui Lucian
äkkiä:
"Yksi niitä haittoja, joita suuri rikkaus naisen käsissä tuo
mukanaan, on se, että hän tuskin voi tuntea olevansa varma --" Tässä
hänen ajatuksensa äkkiä karkasivat. Hän pysähtyi, mutta säilytti
rauhallisuutensa niin hyvin, että näytti siltä kuin hän olisi esittänyt
täydellisen lauseen ja ollut täysin tyytyväinen siihen.
"Tarkoitatko, ettei hän voi koskaan tuntea olevansa varma oikeudestaan
rikkauksiensa omistamiseen? Se vaivasi minuakin ennen, mutta ei enää."
"Joutavia!" sanoi Lucian. "Tarkoitin ystäviesi epäitsekkyyttä."
"Sekään ei vaivaa minua. Ehdottoman epäitsekkäitä ystäviä en etsikään,
koska löytäisin niitä vain idioottien tai unissakulkijoiden joukosta.
Mitä taas niihin tulee, joiden itsekkyyden laatu on alhaista, eivät he
osaa salata vaikuttimiaan minulta. Muuten en ole niin järjetön, että
panisin pahakseni, jos rikkaudelleni omistetaankin erikoista huomiota
ystävyyteni arvoa määriteltäessä."
"Etkö usko sellaisia henkilöitä olevan olemassa, jotka pitäisivät
sinusta aivan yhtä paljon, vaikka olisit köyhäkin?"
"Sellaiset henkilöt toivoisivat minun tulevan köyhäksi, saattaakseen
minut lähemmäksi itseään; ja siitä minä en heitä kiittäisi. Minä panen
suuren arvon sille kunnioitukselle, jota rikkauteni herättää, Lucian.
Se on ainoa vastapaino sen herättämälle kateudelle."
"Siis sinä kieltäytyisit uskomasta kenenkään miehen epäitsekkyyteen,
joka -- joka --"
"Joka tahtoisi mennä kanssani naimisiin? Päinvastoin: olisin viimeinen
henkilö uskomaan, että joku mies voisi pitää enemmän rahoistani kuin
minusta. Jos hän olisi riippumaton ja ilmeisesti kyvykäs pitämään
paikkansa maailmassa ilman minun apuani, halveksisin häntä, jos hän
epäröisi lähestyä minua väärän tulkinnan pelosta. En luule, että mies
on koskaan täysin kunniallinen, jollei hän pysty voittamaan sellaista
pelkoa. Mutta jos hänellä ei olisi ammattia eikä rahoja eikä mitään
muuta tarkoitusta kuin elää minun kustannuksellani, silloin pitäisin
häntä seikkailijana ja kohtelisin häntä myös sellaisena -- paitsi jos
rakastuisin häneen."
"Paitsi jos rakastuisit häneen?"
"Se -- olettaen, että sellaista todella tapahtuu -- voisi vaikuttaa
erotuksen tunteissani, muttei käytöksessäni. En menisi naimisiin
seikkailijan kanssa missään olosuhteissa. Harhaan-osuneesta intohimosta
voisin parantua, mutten huonosta aviomiehestä."
Lucian oli vaiti; hän käveli pitkin, epäsäännöllisin askelin, tähystäen
tuimasti katukivitykseen, ikäänkuin se olisi ollut vaikea ongelma, ja
silloin tällöin tönäisten sitä kepillään. Vihdoin hän katsahti ylös ja
sanoi:
"Viitsisitkö pitentää hiukan kävelyämme kulkemalla kanssani
Bedford-puistikon ympäri? Minulla on jotakin erityistä sanottavaa."
Lydia kääntyi ja mukautui hänen pyyntöönsä sanaakaan virkkamatta; ja he
olivat kulkeneet puistikon toi sen laidan pituuden, ennenkuin Lucian
jälleen avasi suunsa.
"Kun tarkemmin ajattelen, Lydia, ei tämä ole sovelias aika eikä paikka
tärkeille ilmoituksille. Suo anteeksi, että sain sinut poikkeamaan
tieltäsi tyhjän vuoksi."
"Tästä en pidä, Lucian. Tärkeät ilmoitukset turmelevat -- tässä
tapauksessa -- hyvän käytöksen. Jos aikomasi lausunto on järkevä,
on nykyhetki sille yhtä hyvä aika ja Bedford-puistikko yhtä hyvä
paikka, kuin mitä luultavasti vastakaan voit löytää. Jos ei se ole,
niin tunnusta, että olet päättänyt jättää sen sanomatta. Mutta
älä lykkää sitä toistaiseksi. Vaiteliaisuus on aina erehdys --
ministeripenkilläkin. Ja se on kaksinkertainen erehdys juuri minuun
nähden, sillä minulla on sitä kohtaan luontainen vastenmielisyys."
"Niin", sanoi Lucian hätäisesti; "mutta suo minulle vielä hetkinen --
kunnes tuo poliisi on mennyt ohi."
Poliisi astuskeli huolettomana ohi, iskien katukivitystä koroillaan ja
räpsien kämmentään valkoisella hansikkaalla.
"Asia on niin, Lydia, että -- Minun on kovin vaikea --"
"Mistä on kysymys?" sanoi Lydia, odotettuaan turhaan lähempiä
selityksiä. "Olet keskeyttänyt kahdesti." Oltiin hetkinen vaiti. Sitten
Lydia katsahti Lucianiin nopeasti ja lisäsi epäuskoisena: "Aiotko mennä
naimisiin? Sekö on tuo salaisuus, joka sitoo harjaantuneen kielesi?"
"Vain siinä tapauksessa, että sinäkin otat osaa toimitukseen."
"Hyvin ritarillista, ja vieläpä hiukan humorististakin, joka on minulle
uusi kokemus sinuun nähden. Mutta mitä sinulla on sanottavana minulle,
Lucian? Suoraan sanoen alkaa epäröimisesi käydä naurettavaksi."
"Et ole todellakaan tehnyt asiaani helpommaksi esittää, Lydia. Ehkä
sinulla onkin naisellinen aavistus tarkoituksestani ja sinä tahdot
tahallasi peloittaa minua."
"En vähintäkään. Minä en ole etevä aavistuksissa, naisellisissa enempää
kuin muissakaan. Toden totta, jollet nyt heti sano sanottavaasi, niin
käännyn ja riennän museoon."
"En voi löytää soveliasta ilmaisumuotoa", sanoi Lucian tuskallisen
hämmentyneenä. "Olen varma, ettet tahdo olettaa mitään alhaisia
vaikuttimia minun -- no, olkoon, lausunnolleni, vaikka sana tuntuukin
typerältä. Käsitän liiankin hyvin, että, tavalliselta kannalta katsoen,
on olemassa varsin vähän mitään, mikä houkuttelisi sinua liittymään
minuun. Kuitenkin --"
Nopea muutos Lydian kasvoissa ilmaisi Lucianille, että hän oli sanonut
tarpeeksi. "En ollut ajatellut tätä", virkkoi Lydia vaitiolon jälkeen,
joka Lucianista tuntui pitkältä. "Huomiomme ovat niin merkityksettömiä,
ennenkuin olemme saaneet langan, mihin voimme ne pujottaa! Sinun on
mietittävä tarkemmin tätä asiaa, Lucian. Se suhde, joka nyt on meidän
välillämme, on paras, minkä luonteittemme erilaisuus voi sallia.
Minkätähden haluat muuttaa sitä?"
"Koska tahtoisin tehdä sen läheisemmäksi ja pysyvämmäksi. En tahdo
muuttaa sitä muussa suhteessa."
"Esittämäsi toimintatapa merkitsisi sille melkoista tuhoutumisen
vaaraa", sanoi Lydia malttavaisesti. "Me emme voisi menestyä yhdessä.
Meidän välillämme on mielipiteiden eroavaisuuksia, jotka merkitsevät
periaatteiden eroavaisuuksia."
"Varmaan et nyt puhu vakavissasi. Mielipiteitäsi, tai käsityksiäsi,
ei mikään valtiollinen puolue Englannissa aja, joten ne ovat
käytännöllisesti katsoen tehottomia eivätkä voi törmätä yhteen
minun mielipiteitteni kanssa. Ja sellaiset eroavaisuudet eivät ole
persoonallisia asioita."
"Sellainen puolue saattaisi muodostua viikko naimisiinmenomme jälkeen
-- ja tuleekin, luulen, muodostumaan ainakin paljon ennen kuolemaamme.
Siinä tapauksessa pelkään mielipiteidemme eroavaisuuksien käyvän hyvin
persoonallisiksi asioiksi."
Lucian alkoi kävellä nopeammin vastatessaan: "On liian järjetöntä
asettaa sitä, mitä kutsut mielipiteiksesi, vakavaksi esteeksi
välillemme. Sinulla ei ole mitään mielipiteitä, Lydia. Noita
epäkäytännöllisiä päähänpistoja, joita sinua huvittaa tuoda julki, ei
Englannissa tunnusteta täysijärkisiksi valtiollisiksi vakaumuksiksi."
Lydia ei vastannut tähän. Hän odotti jonkun aikaa miettiväisen
äänettömänä ja virkkoi sitten:
"Minkätähden et mene naimisiin Alice Goffin kanssa?"
"Oh, hirteen Alice Goff!"
"On niin helppo saada esille mies pintakiillon alta rouhaisemalla
hänen tunteitaan", sanoi Lydia nauraen. "Mutta minä puhuin tosissani,
Lucian. Alice on tarmokas, kunnianhimoinen ja järkkymättömän nuhteeton
periaatteellisissa kysymyksissä. Uskon, että hän antaisi sinulle
vakavaa apua virkaurasi joka askeleella. Sitäpaitsi hänessä on
ruumiillista rotevuutta. Oppinut luokkamme on sellaisen lisäyksen
tarpeessa."
"Monet kiitokset vihjauksestasi; mutta minua ei satu haluttamaan mennä
naimisiin neiti Goffin kanssa."
"Minä kehoitan sinua ajattelemaan sitä. Sinulla ei ole ollut vielä
aikaa uusien suunnitelmien muodostamiseen."
"Uusien suunnitelmien! Sinä siis ehdottomasti hylkäät minut --
hetkeäkään miettimättä?"
"Ehdottomasti, Lucian. Eikö vaistosikin varoita sinua, että olisi
erehdys mennä naimisiin minun kanssani?"
"Ei, en voi sanoa sen tekevän sitä."
"Luota sitten minun vaistooni, joka ei asetu millekään epävarmalle
kannalle tässä kysymyksessä, kuten mielilehtiesi on tapana sanoa."
"Se on tunnekysymys", sanoi Lucian väkinäisellä äänellä.
"Onko?" vastasi Lydia vilkkaasti. "Sinä olet tuottanut minulle
jonkunmoisen yllätyksen, Lucian. En ole koskaan havainnut käytöksessäsi
mitään rakastavaisen ailahduksia."
"Ja sinä olet tuottanut minulle hyvin epämieluisan yllätyksen, Lydia.
Minusta tuntuu nyt, ettei minulla koskaan ole ollut paljon menestyksen
toivoa; mutta luulin kuitenkin, että harhaluulojeni poistaminen
tapahtuisi lempeällä tavalla."
"Olenko ollut tyly?"
"En valita."
"Se johtui onnettomuudesta, Lucian, ei ilkeydestä. Sitäpaitsi nuo
hienostelut, joilla ystävykset koettavat säästää toistensa tunteita,
ovat pikkumaisia epäsuoruuksia. Minä suhtaudun sinuun suorasti.
Tahtoisitko, että olisin toisenlainen?"
"Tietysti en. Minulla ei ole oikeutta olla loukkaantunut."
"Ei vähintäkään. Lisää nyt vielä tuohon muodolliseen myönnytykseen
vilpitön vakuutus, että et _ole_ loukkaantunut."
"Vakuutan sinulle, etten ole", sanoi Lucian alakuloisen alistuvasti.
He olivat tällöin saapuneet Charlotte-kadulle, ja Lydia lopetti
selvittelyn sanattomasti kääntymällä Museoon päin ja alkamalla
puhua yhdentekevistä aiheista. Russell-kadun kulmassa Lucian nousi
ajurinrattaille ja ajoi pois ilmaisten masentuneena kiitoksensa hymystä
ja kädenhuiskutuksesta, joilla Lydia koetti häntä lohduttaa. Lydia
meni sitten kansalliskirjastoon, missä hän unohti Lucianin. Kosinnan
järkyttävä vaikutus oli vielä ilmenemättä, mutta toistaiseksi hän ei
sitä tuntenut, vaan työskenteli uutterasti, kunnes kirjasto suljettiin
ja hänen oli lähdettävä. Koska hän oli istunut useita tunteja ja päivä
oli vielä valoisa, ei hän ottanut ajuria eikä edes kävellyt suoraan
kotiin. Hän oli kuullut eräästä Sohossa olevasta kirjakauppiaasta,
jolla oli myytävänä eräs harvinainen teos, jota hän halusi; ja hänen
mieleensä johtui, että nyt oli hyvä tilaisuus lähteä etsimään tuota
kirjakauppiasta. Asianlaita oli kuitenkin niin, että Länsi-Euroopassa
tuskin oli yhtään pääkaupunkia, jota hän ei olisi tuntenut paremmin
kuin Lontoota. Hän eksyi pian kapeiden katujen sokkeloon, joiden
varrella olevat aikoinaan hienot asumukset olivat jo ammoin muutetut
pieniksi myymälöiksi tai vuokrakasarmeiksi ja alkoivat nyt vuorostaan
joutua suurten liiketalojen hiljaa mutta varmasti etenevän valloituksen
uhreiksi. Kuitenkaan ei liike-elämän tuoksina rikkonut omituista Sohon
hiljaisuutta. Myymälöiden kaupanteko ei näyttänyt juuri vilkkaalta;
isot tukkuliikkeet pidättivät toimeliaisuutensa seinien sisäpuolella;
ne harvat konttoristit, liikemiehet ja varastonhoitajat, joita näkyi
ulkoisalla, olivat näköjään pikemminkin aikeissa pistäytyä läheisiin
kapakoihin kuin tärkeitä asioita toimittamassa. Mutta paikalla vilisi
laumoittain lapsia, jotka parveilivat, sirittivät ja pyrähtelivät kuin
varpuset, ollen vastuksina aikaihmisille ja tehden huolella rakennetut
kaupan tyyssijat leikkitantereekseen.
Lydia huomasi erään pienen pojan katselevan kaihokkaasti makeismyymälän
ikkunaan, ilmeisesti kipeästi rahan tarpeessa. Hän ehdotti pojalle,
että tämä opastaisi hänet takaisin sen seudun valtakadulle.
Poika suostui tarjoukseen ahnaasti ja johti hänet kohta sinne
Lexington-kadun kautta. Lydia kiitti häntä ja antoi hänelle pienimmän
rahan kukkarostaan, mikä sattui olemaan shillinki. Riemastuen
sellaisen omaisuuden saannista päästi poika kimakan kirkunan ja
syöksyi pois näyttääkseen rahaa eräälle poikaparvelle, joka oli
juuri juossut näkyviin kapakan kulman takaa. Kiireessään hän törmäsi
päistikkaa erääseen kapakan edustalla tavallisista seisoskelijoista,
vankkarakenteiseen nuoreen mieheen, joka kirosi häntä kiukkuisesti.
Poika vastasi kiihkeästi ja alkoi sitten, yhteentörmäyksen
aiheuttamasta kivusta, itkeä. Kun Lydia tuli paikalle, seisoi lapsi
vetistellen juuri hänen tiellään, ja hän taputti sitä säälivästi
päähän ja kehoitti muistamaan sitä paljoa rahaa, joka hänellä oli
kulutettavana. Lapsi näytti tulevan lohdutetuksi ja pyyhki silmiään
rystysillään äänettömänä; mutta mies, joka, saatuaan karkean töytäyksen
nivusiinsa, närkästyi Lydian epäoikeudenmukaisuutta, kun hän soi
myötätuntonsa päällekarkaajalle eikä hänelle, jolle se oikeuden mukaan
olisi kuulunut, käveli uhkaavasti Lydian eteen ja kysyi karkeasti
kiroten, oliko _hän_ tehnyt jotakin pojalle. Ja kun hän pidättyi
kohdistamasta mitään mainesanaa Lydiaan, uskoi hän rehellisesti
tehneensä kunniaa Lydian sukupuolelle ja persoonallisille suloille
osoittamalla esiintymisessään vaikuttavan yhdistelmän ritarillisuutta
ja miehekästä kiivautta. Lydia ei tuota ritarillisuutta tajunnut, vaan
peräytyi ja astui ajotielle päästäkseen hänen ohitseen. Harmistuneena
tästä välinpitämättömyyden yrityksestä asettui mies uudelleen hänen
tielleen ja toisti kysymyksensä entistä tuikeammin, kun samassa
äkillinen töytäys sydänalaan sai hänet tuntemaan ankaraa sisällistä
kipua, horjuttaen samalla hänen tasapainonsa niin kovakouraisesti, että
hän oli vähällä kaatua jalkakäytävän reunakiveen. Päästyään jälleen
jaloilleen hän näki edessään keikarimaisesti puetun nuoren miehen, joka
puhutteli häntä näin sanoen:
"Silläkö tavalla naista puhutellaan, häh? Eikö katu ole kyllin leveä
kahdelle. Eikö teillä ole ihmistapoja?"
"Ja kukas te olette, ja mihin te töykitte kyynärpäätänne?" sanoi mies,
päästäen ylivoimaisen sadatuksen.
"No, no", sanoi Cashel Byron varoittavasti. "Teidän on paras pitää
siivoa suuta, jos haluatte säilyttää hampaanne siinä. Älkää huoliko
siitä, kuka olen."
Lydia, nähdessään riidankahinan olevan syntymässä ja huolestuneena
miehen uhkaavasta näöstä, päätti järkevästi kiiruhtaa pois ja lähettää
poliisin Cashelin avuksi. Mutta kääntyessään hän huomasi väkijoukon
jo kerääntyneen ympärille, sulkien hänet sisäpiiri-katselijaksi
kahnaukselle, josta lupasi sukeutua katutappelu. Hänen huomionsa
palautti kiistelijöihin hänen äskeisen ahdistajansa voimakas
sisunpurkaus. Cashel näytti huolestuneelta, sillä hän peräytyi askeleen
piittaamatta takana olevien varpaista ja huudahti, torjuen toisen pois
kämmenellään:
"Jättäkää nyt minut rauhaan. Minä en halua olla kanssanne juttusilla.
Menkää pois läheltäni, kuuletteko."
"Ette halua olla kanssani juttusilla! Vai niin, ja minkätähden? Koska
teissä ei ole siihen miestä tarpeeksi. Mitä se merkitsee, että tulette
töykkäämään kyynärpäänne toisen leipälaukkuun ja sitten haluatte
luikkia tiehenne? Luulitteko, että pelkäisin teidän samettitakkianne?"
"No hyvä", sanoi Cashel rauhaarakentavasti; "sanokaamme, ettei minussa
ole teille miestä tarpeeksi. Niin että se asia on selvä. Oletteko
tyytyväinen?"
Mutta suuresti pöyhistyneenä julisti toinen monin kirouksin repivänsä
Cashelin maksan maalle ja vieläpä, jos hän niin halusi, Lydiankin,
josta hän käytti raakaa mainesanaa. Väkijoukko hurrasi ja kehoitti
häntä "käymään päälle". Cashel sanoi silloin jurosti:
"Hyvä on. Mutta älkää koettako väittää jälkeenpäin, että minä pakotin
teidät riitaan. Ja nyt", lisäsi hän kolkolla äänensävyllä, mikä sai
Lydian värisemään ja siirsi hänen pelkonsa Cashelin vastustajan
puolelle, "minä panen teidät toivomaan, että olisitte purrut kielenne
poikki, ennenkuin sanoitte tuon äskeisen sananne. Niin että varokaa
itsenne."
"Oh, kyllä varon itseni", sanoi mies uhmaten. "Kätenne koholle!"
Cashel katseli vastustajansa asentoa sanomattoman pilkallisena. "Te
tulette tietämään, milloin käteni ovat koholla, kun tunnette katukivet
hartioissanne", sanoi hän. "Parasta että pidätte takin päällänne, niin
kaadutte pehmeämmin."
Mies ilmaisi hylkäävänsä tämän neuvon alkamalla riisua takkiaan
tarmokkaasti. Nimetön väristys kävi läpi väkijoukon. Ne, jotka olivat
huonoilla paikoilla, painautuivat eteenpäin; ja ne, jotka muodostivat
sisäpiirin, painautuivat taaksepäin jättääkseen sijaa ottelijoille.
Lydia, jolla oli haluttu paikka lähellä Cashelia, toivoi tulevansa
sysätyksi ulos tungoksesta, sillä hän alkoi tuntea heikkoutta ja
pahoinvointia. Mutta eräs komea teurastaja, joka oli saanut paikan
hänen vieressään, katsoi hänellä olevan oikeuden kunniapaikkaan
eturivissä ja kehoitti häntä olemaan pelkäämättä. Hänen puhuessaan
näytti kasvojen joukko Lydian edessä äkkiä huojuvan. Pelastuakseen
kaatumasta hän pisti käsivartensa teurastajan kainaloon, ja tämä hyvin
mielissään veti hänet lähelleen ja tuki häntä tehokkaasti. Hänen
tukensa oli tervetullut, koska se oli tarpeen.
Sillävälin Cashel seisoi liikkumatonna, tarkaten järkkymättömän
halveksivana vastustajansa liikkeitä, kun tämä kääri ylös haalistuneita
paidanhihojaan väkijoukon huudellessa rohkaisevasti: "Käy päälle,
Teddy", "Anna hänelle köniin, Teddy", ynnä muita vielä täsmällisempiä
kehoituksia. Mutta Teddyn luonto alkoi jäähtyä: hän läheni aavistaen
käyvänsä turmiotaan kohti. Hän ei uskaltanut syöksyä vihollisensa
kimppuun, jonka katse näytti oivaltavan hänen kyvyttömyytensä. Kun
hän vihdoinkin rohkaistui iskemään, ei lyönti ylettynyt, minkä Cashel
ilmeisesti tiesi edeltäpäin, sillä hän ei liikahtanutkaan. Kuului
naurua ja kärsimätöntä mutinaa väkijoukosta.
"Odotatteko pollarin tulevan teitä erottamaan?" huusi teurastaja.
"Tulkaa ulos nurkastanne ja käykää toimeen, kuuletteko?"
Tämä muistutus, että poliisi voisi riistää häneltä saaliinsa, näytti
saavan Cashelin liikkeelle. Hän astui askeleen eteenpäin. Väkijoukon
jännitys kohosi huippuunsa, ja eräs pieni mies lähellä Lydiaa teki
hurjan ilmahypyn ja kirkaisi: "Käy päälle, Cashel Byron."
Nämä sanat kuullessaan Teddy suorastaan tyrmistyi kauhusta. Hänen
kätensä vaipuivat nopeasti alas ja surkea vihertävä kalpeus valahti
hänen poskilleen. "Se ei ole oikeudenmukaista", huudahti hän,
peräytyen niin pitkälle kuin pääsi: "Minä antaudun. Antakaa olla,
mestari: te olette liian etevä minulle." Mutta julma väkijoukko työnsi
häntä ivaten Cashelia kohti, joka läheni säälimättä. Teddy lankesi
polvilleen. "Mitäpä ihminen voi sanoa enempää, kuin että hän on saanut
tarpeekseen?" rukoili hän. "Olkaa englantilainen, mestari, älkääkä
lyökö miestä silloin kuin hän on maassa."
"Maassa!" sanoi Cashel. "Kuinka kauan pysytte maassa, jos minä
tahdon että nousette ylös?" Ja liittäen toiminnan sanoihinsa hän
tarttui Teddyyn vasemmalla kädellään, nosti hänet jaloilleen, heitti
hänet avuttomaan asentoon polvelleen ja kohotti oikean nyrkkinsä
kuin moukarin hänen ylöspäin kääntyneiden kasvojensa yläpuolelle.
"Nyt", sanoi hän, "te ette ole maassa. Mitä teillä on sanomista
puolustukseksenne, ennenkuin lyön naamanne alas kurkustanne?"
"Älkää tehkö sitä, mestari", huohotti Teddy. "En tarkoittanut mitään
pahaa. Mistä minä tiesin, että tuo nuori nainen oli teidän heilanne?"
Tässä hän rimpuili vähän, ja hänen kasvonsa kävivät tummemman
värisiksi. "Päästäkää, mestari", huusi hän ölisten. "Te tukehdutatte
minut."
"Pyydän, päästäkää hänet", sanoi Lydia, irtautuen teurastajasta ja
tarttuen Cashelin käsivarteen.
Hätkähtäen Cashel päästi otteensa, ja Teddy kierähti maahan. Hän käveli
pois työntäen käsiään hihoihinsa ja uhmaten häpeäänsä tunteettomalla
irvistyksellä. Cashel tarjosi mitään puhumatta Lydialle käsivartensa,
ja Lydia, ymmärtäen itselleen parhaaksi päästä poistumaan paikalta niin
vähin sanoin kuin mahdollista, otti sen vastaan ja sitten kääntyi ja
kiitti teurastajaa, joka punastui ja kävi sanattomaksi. Pieni mies,
jonka huudahdus oli keskeyttänyt tappelun, heilutti nyt hattuaan
huutaen:
"Brittiläinen leijona eläköön! Kolminkertainen hurraa Cashel Byronille!"
Cashel käännähti häneen päin ja sanoi: "Älkää käytelkö niin vapaasti
toisten ihmisten nimiä, muuten voitte joutua itse ikävyyksiin."
Pieni mies peräytyi kiireesti, mutta väkijoukko vastasi kehoitukseen
kolmella hurraa-huudolla, kun Cashel, Lydia käsipuolessaan, poistui
kujannetta myöten, jonka muodostivat epäiltävä-maineisen näköiset
tytöt, Teddyn luokkaan kuuluvat juipit, valkoesiliinaiset puotilaiset,
jotka olivat poistuneet tiskiensä takaa nähdäkseen tappelun, ynnä
muutamat kalpeat konttoristit, jotka katselivat kunnioittavasti
nyrkkitaistelijaa ja ihmetellen hänen seuralaisensa hienoa näköä. Heitä
saattoi kaksoisjono pieniä ryysylurjuksia, jotka, katse vakavasti
kiinnitettynä Casheliin, kävelivät jalkakäytävillä, Cashelin johtaessa
Lydiaa kapean kadun keskustaa pitkin. Ei yksikään heistä heittänyt
kipakkaa tai päästänyt huutoa. Tähystäen hellittämättä sankariaan he
tepsuttivat eteenpäin, törmäten yhteen jokaisen tielleen sattuvan
esineen kanssa. Vihdoin Cashel seisahtui. Pojatkin seisahtuivat heti
paikalla. Hän otti joitakin kuparirahoja taskustaan, kalisti niitä
kädessään ja puhutteli heitä.
"Pojat." Kuolonhiljaisuus. "Tiedättekö, mitä minun on tehtävä
pysyäkseni voimissani?" Tähän saakka järkähtämättömät katseet vilhuivat
levottomasti. "Minun on syötävä pieni poika joka ilta ennen maatapanoa.
Nyt en ole vielä varsin päättänyt, kuka teistä olisi parhaiten
makuuni; mutta jos yksikään tulee askeleenkaan kauemmaksi, niin syön
_hänet_. Niin että mars matkaanne." Ja hän viskasi rahat melkoisen
matkan päähän. Syntyi huuto ja rynnäkkö, ja Cashel ja Lydia jatkoivat
matkaansa ilman saattajia.
Lydia oli käyttänyt poikien karkoitusta hyväkseen irtautuakseen
Cashelin käsivarresta. Hän virkkoi nyt, puhutellen Cashelia ensi kertaa
sen jälkeen kuin hän oli lausunut sanansa Teddyn puolesta:
"Olen pahoillani, että olen tuottanut teille niin paljon vaivaa, herra
Cashel Byron. Kiitän teitä siitä, että puutuitte asiaan suojellaksenne
minua; mutta minä en ollut missään todellisessa vaarassa. Olisin
kernaasti sietänyt joitakin raakoja sanoja välttääkseni häiriötä."
"Kas niin!" huudahti Cashel. "Tiesinhän sen. Te soisitte mieluummin,
että olisin pitänyt huolta omista asioistani enkä puuttunut juttuun.
Te olette pahoillanne sen mies-paran puolesta, jota pitelin niin
kovakouraisesti: ettekö olekin? Se on niin kauttaaltaan naisen
tapaista."
"Enhän ole sanonut mitään tuollaista."
"No, en ymmärrä mitä muutakaan tarkoitatte. Ei minulle ole mikään
nautinto tapella satunnaisten miesten kanssa kaduilla tyhjän vuoksi:
enhän minä sillä tavalla leipääni ansaitse. Ja nyt kun olen sen tehnyt
teidän tähtenne, niin te annatte minun ymmärtää, että minun olisi
tullut pysyä rauhassa."
"Ehkä olen väärässä. Minä tuskin ymmärrän, mitä siinä tapahtui. Te
näytitte putoavan kuin pilvistä."
"Ahaa! Te olitte siis iloinen nähdessänne minut rinnallanne, huolimatta
puheestanne. Sanokaahan: ettekö ollut iloinen nähdessänne minut?"
"Tunnustan sen: olin tosiaan hyvin iloinen. Mutta millä taikakeinolla
te niin äkkiä lannistitte tuon miehen? Ja oliko tarpeellista tahrata
käsiänne kuristamalla häntä?"
"Se tuotti minulle tyydytyksen; ja se oli hänelle parahiksi."
"Perin vaivainen tyydytys! Panitteko merkille, että joku joukosta huusi
nimenne, ja että se näytti pelästyttävän miestä kauheasti?"
"Todellakin. Omituista, vai mitä? Mutta te sanoitte näyttäneen siltä
kuin olisin pudonnut taivaasta. Minähän olin seurannut teitä jo viisi
minuuttia! Mitäs siitä arvelette? Jos sain ottaa vapauden kysyä, niin
kuinka jouduitte kävelemään ympäri Soho'ta sellaiseen aikaan päivästä
pienen pojan kanssa?"
Lydia selitti. Kun hän oli lopettanut, oli melkein pimeä. He olivat
saapuneet Oxford-kadulle, missä Lydia, kuten Lucian Regent's Parkissa
samana iltapäivänä, huomasi seuralaisensa olevan monien kulkijain
uteliaisuuden esineenä, erittäinkin ajurien ja omnibusin kuljettajien.
"Alice luulee varmaan minun eksyneen", sanoi Lydia antaen merkin
ajurille, joka pani hevosensa äkkisyöksyllä tottelemaan sitä. "Hyvästi;
ja paljon kiitoksia. Olen aina kotona perjantaisin, ja minulle on oleva
suuri ilo nähdä teitä."
Hän ojensi Cashelille kortin. Tämä otti sen, luki sen ja katsoi sen
taakse nähdäkseen oliko sinne mitään kirjoitettu, ja virkkoi sitten
epävarmasti:
"Otaksun, että siellä tulee olemaan paljon ihmisiä."
"Kyllä, te tulette tapaamaan koko joukon ihmisiä."
"Hm! Toivon, että sallisitte minun saattaa teitä kotiin nyt. En pyydä
päästä kauemmaksi kuin portille."
Lydia nauroi. "Te olisitte hyvin tervetullut", sanoi hän; "mutta minä
olen hyvässä turvassa, kiitos vain. Teidän ei tarvitse vaivautua."
"Mutta entä jos ajuri koettaa säikyttää teiltä kaksinkertaista
ajomaksua", pitkitti Cashel. "Minulla on asiaa Kilburnin suunnalle,
ja teidän asuntonne on aivan tien varrella sinne mennessä. Kunniani
kautta, minulla on", lisäsi hän, peläten Lydian epäilevän häntä. "Käyn
joka tiistai-ilta St. John's Wood'in Cestus-klubissa."
"Minulla on nälkä ja kiire päästä kotiin", sanoi Lydia. "Minun on
mentävä henkeni edestä. Tulkaa jos tahdotte, mutta lähtekäämme joka
tapauksessa heti." Hän astui vaunuihin, ja Cashel seurasi häntä,
lausuen jonkun huomautuksen, joka Lydialle jäi osittain hämäräksi,
siitä, että oli liian pimeä, jotta kukaan voisi tuntea häntä. He eivät
puhelleet paljoa ajomatkan aikana, joka loppuikin pian. Bashville oli
seisomassa avoimella ulko-ovella, kun he saapuivat talon eteen. Kun
Cashel astui ulos vaunuista, katsoi lakeija häneen mielenkiinnolla ja
hiukan hämmästyneenä. Mutta kun Lydia laskeutui alas, ällistyi hän
niin, että jäi töllöttämään suu auki, vaikka hänet oli harjoitettu
näyttelemään tunteettomuutta kaikelle paitsi omille asioilleen ja
tekemään se niin automaattisesti kuin mahdollista. Cashel sanoi
Lydialle hyvästi ja kätteli häntä. Mennessään sisään kysyi Lydia
Bashvilleltä, oliko neiti Goff kotona. Hänen hämmästyksekseen Bashville
ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, vaan tuijotti poistuvain
vaunujen jälkeen. Lydia toisti kysymyksen.
"Kyllä", sanoi Bashville, säpsähtäen tajuihinsa. "Hän on kysynyt teitä
neljä kertaa."
Lydia, vapauduttuaan siitä vastenmielisestä epäluulosta, että hänen
tavallisesti nuhteeton lakeijansa olisi juovuksissa, kiitti häntä ja
meni yläkertaan.