Seuraavana iltana Lydia ja Alice saapuivat rouva Hoskynin taloon
Campden Hill Roadin varrelle muutamia minuutteja ennen kello kymmentä.
He tapasivat loordi Worthingtonin etupuutarhassa tupakoimassa ja
juttelemassa herra Hoskynin kanssa. Hän heitti pois sikaarinsa ja
palasi sisään molempien naisten seurassa, jotka huomasivat hänen olevan
hiukan viinin kiihoittamana. He menivät sivuhuoneeseen riisumaan
viittojaan, jättäen hänet portaiden juurelle. Silloin he kuulivat
jonkun tulevan alas ja puhuttelevan häntä kiihtyneenä. "Worthington,
Worthington. Hän on alkanut pitää puhetta koko seurueelle. Hän nousi
ylös samassa kuin ukko Abendgasse istui alas. Miksi hitossa tilasit
samppanjaa päivällisillä?"
"Sh-sh-sh! Eihän toki! Tulehan mukaani; koetetaan saada hänet pois
hiljaisuudessa."
"Kuulitko?" sanoi Alice. "Jotakin on varmaan tapahtunut."
"Toivon sitä", sanoi Lydia. "Tavallisesti näissä iltakutsuissa onkin
vikana se, ettei mitään tapahdu. Älkää ilmoittako meitä, pyydän",
lisäsi hän palvelijalle heidän noustessaan portaita. "Koska olemme
tulleet näin myöhään, niin säästäkäämme herra Abendgassen tunteita
menemällä sisään niin hiljaa kuin mahdollista."
Heidän ei ollut ollenkaan vaikea päästä sisään huomaamatta; sillä rouva
Hoskyn piti hämärää kauniina, ja hänen huoneensa olivat vain himmeästi
valaistut kahdella omituisella vaaleanpunaisella lasilyhdyllä, joiden
sisällä lekotti utuiset liekit. Keskellä suurempaa huonetta oli
granaatinvärisen plyyshiliinan kattama pöytä, jolla oli lukupulpetti
ja kaksi hopeisiin kynttiläjalkoihin asetettua kynttilää, joiden valo,
ollen lyhtyjä kirkkaampi, loi voimakkaat kaksoisvarjot seisovista
ihmisryhmistä. Ympärilläoleva tila oli täytetty tuoleilla, joilla
istui enimmäkseen naisia. Heidän takanaan pitkin seinänviertä seisoi
rivi miehiä, joiden joukossa oli Lucian Webber. Kaikkien silmät olivat
tähdätyt Cashel Byroniin, joka piti puhetta jollekin pöydän ääressä
istuvalle parrakkaalle silmälasiniekka herralle. Lydia, joka ei vielä
ennen ollut nähnyt Cashelia seurustelupuvussa eikä huolettomassa
olossaan, hämmästyi hänen käyttäytymistään. Hänen silmänsä säihkyivät,
hänen itseluottamuksensa piti seuruetta valloissaan, ja hänen karkea
äänensä loi hiljaisuuden, jota se rikkoi. Hän oli loistavalla tuulella
ja tehosti lauseitaan huitomalla ojennettua vasenta käsivarttaan,
samalla kuin piti oikean käsivartensa koukistettuna tiukkaan liki
ruumistaan ja silloin tällöin terästi huomautuksiaan heiluttamalla
hienoisesti sen etusormea.
"-- -- toimeenpano-voima", lausui hän Lydian astuessa sisään. "Se
on hyvin sattuva sana, hyvät herrat, ja sellainen, josta minä voin
sanoa teille yhtä ja toista. Meille on sanottu, että jos tahdomme
sivistää lähimmäisiämme, on meidän tehtävä se etupäässä oman elämämme
esimerkillä, tulemalla itsekukin korkeimman kulttuurin kuvastimeksi,
mitä tunnemme. Mutta minä kysyn nyt, kuinka voi kukaan tietää, että
olette kulttuurin kuvastin? Ettehän voi kulkea kuin ilmoitusmies,
kantaen selässänne taulua, jossa on julistettuna kaikki ne kauniit
ajatukset, joita teillä on päässänne; ja siitä voitte olla varma, ettei
kukaan ihminen pidä teidän pelkkää ulkonäköänne omaansa parempana.
Te tarvitsette toimeenpanovoimaa: sitä te tarvitsette. Otaksukaamme,
että kävelette pitkin katua ja näette jonkun miehen pieksävän naista
ja näyttävän huonoa esimerkkiä sivistymättömille. No, teidän olisi
tietysti annettava heille hyvä esimerkki, ja, jos olette mies,
tahtoisitte pelastaa naisen; mutta te ette voi tehdä sitä pelkästään
olemalla, sillä silloinhan antaisitte huonon esimerkin menemällä ohi
ja jättämällä naisparan pieksettäväksi. Mitä teidän siis tarvitsee
tietää kyetäksenne toimimaan aatteidenne mukaisesti? No, teidän
tarvitsee tietää, miten iskeä miestä, milloin iskeä häntä ja mihin
iskeä häntä; ja sitten tarvitsette rohkeutta puuttumaan asiaan ja
tekemään sen. Se on toimeenpanovoimaa, ja se on kipeämmin tarpeen,
kuin istua ja ajatella kuinka hyviä olette, mihin tämän herran opetus
lopultakin koituu. Ettekö ymmärrä? Te tarvitsette toimeenpanovoimaa
näyttääksenne esimerkkiä. Jos jätätte sen sivistymättömien asiaksi,
silloin heidän esimerkkinsä leviää, vaan ei teidän. Ja katsokaamme
asian poliittista puolta. Kuulin muutaman miehen sanovan puistossa
eräänä sunnuntaina, että tässä maassa me emme voi tehdä mitään; sillä,
sanoi hän, jos loordit ja suurtilalliset taikka joku muu ylimyssakki
tahtoisivat ajaa meidät mereen, niin mitä muuta voisimme tehdä kuin
mennä? Siellä joku herra nauraa tälle minun sanalleni; mutta minä
kysyn häneltä, mitä hän tekisi, jos poliisit tai sotamiehet tulisivat
tänä iltana ja käskisivät hänen lähteä mukavasta talostaan ja mennä
Thamesiin? Sanoisiko hän heille ehkä, ettei hän ensi vaaleissa
tulisi äänestämään heidän päämiehiään? Tai, jos siitä ei olisi apua,
sanoisiko hän, että hän kehoittaisi tuttaviaankin tekemään samoin?
Kaunista toimeenpanovoimaa sellainen! Ei, hyvät herrat. Älkää antautuko
niiden petettäviksi, jotka ovat panneet rahansa peliin teitä vastaan.
Ensimmäinen opittava on, miten tapella. Ei hyödytä mitään ostaa kirjoja
ja tauluja, jollette tiedä, miten suojella niitä yhtä hyvin kuin omaa
päätännekin. Jos tuo herra, joka nauroi, osaisi tapella ja kaikki
hänen naapurinsakin osaisivat tapella, niin ei hänen tarvitsisi pelätä
poliiseja, eikä sotamiehiä, ei ryssiä eikä preusseja, eikä ketään
niistä miljoonista ihmisistä, jotka voivat olla hänen kimpussaan minä
päivänä hyvänsä, niin hyvässä turvassa kuin hän luuleekin olevansa.
Mutta, sanotte te, pankaamme toimeen työnjako. Älkäämme tapelko itse
puolestamme, vaan palkatkaamme toiset tappelemaan puolestamme. Tämä
osoittaa, miten jotkut ihmiset, saatuaan kiinni jostakin aatteesta,
kehittävät sitä niin typerän pitkälle, että käy kiusaksi kuunnella
heitä. Tappeleminen on itsesäilytyskeino: toinen ihminen ei voi tehdä
sitä teidän puolestanne. Yhtä hyvin voisitte panna toimeen työnjaon
päivällisenne syömiseen nähden ja palkata yhden miehen syömään
pihvin, toisen perunat ja kolmannen juomaan oluen. Mutta otaksukaamme
todistelun vuoksi, että palkkaatte toiset tappelemaan puolestanne. Entä
jos joku toinen maksaa heille enemmän ja he tappelevat kieroon tai
kääntyvät avoimesti teitä vastaan? Saisitte silloin syyttää yksinomaan
itseänne siitä, että annoitte toimeenpanovallan rahalle. Sentähden
sanon, että miehen ensimmäinen velvollisuus on oppia tappelemaan.
Jollei hän kykene siihen, ei hän voi näyttää esimerkkiä; hän ei voi
puolustaa omia eikä lähimmäisensä oikeuksia; hän ei voi säilyttää
ruumiinterveyttään; ja jos hän näkee voimakkaan pahoinpitelevän
heikompaansa, ei hän voi tehdä enempää kuin luikkia pois ja ilmoittaa
lähimmälle poliisille, joka todennäköisesti ei ehdi paikalle ennenkuin
pahin on jo tehty. Ja vaikka hän tuleekin sitten tämän rouvan salonkiin
ja tekee itsensä kuvastimeksi, ei hän voi tuntea itseään mieheksi sen
jälkeen. Suvaitkaa kuitenkin ymmärtää minua, hyvät herrat: en tarkoita,
että teidän tulisi ottaa kaikki, mitä sanon, liian täsmällisesti --
liian kirjaimellisesti, niin sanoakseni. Jos näette miehen pieksävän
naista, on teidän mielestäni mentävä väliin periaatteen vuoksi. Mutta
älkää odottako naisen kiittävän teitä siitä; ja pitäkää silmällä häntä:
älkää antako hänen päästä taaksenne. Mitä mieheen tulee, antakaa
hänelle vain kerran niin että tuntuu, ja menkää pois. Älkää koskaan
pysähtykö ja antautuko katutappeluun; sillä se on alhaista ja päättyy
yleensä huonosti kaikille asianosaisille. Tämä on kuitenkin vain pieni
käytännöllinen neuvo. Se ei muuta sitä suurta periaatetta, että teidän
on hankittava itsellenne toimeenpanovoimaa. Kun saatte sitä, tulee
teillä olemaan rohkeuttakin; ja mikä parempi, rohkeudestanne tulee
olemaan teille jotain hyötyäkin. Sillä vaikka teillä olisikin rohkeutta
luonnostaan, niin, jollei teillä ole yhtä hyvin toimeenpanovoimaa,
johtaa rohkeutenne teidät vain ottamaan selkäänne sellaisilta miehiltä,
joilla on sekä rohkeutta että toimeenpanovoimaa; ja mitä hyvää siitä
on teille? Ihmiset sanovat, että olette sisukas mies; mutta he eivät
hanki teille panoksia, jollette voi niitä voittaa. Teidän olisi paljon
parempi pistää sisunne taskuun ja heittää sieni ylös niinkauankuin
näette tehdä sen.
"Tästä sisu-kysymyksestä on minulla vielä sanottavana jotakin, mikä
on keventävä professorin mieltä erääseen seikkaan nähden, josta hän
tuntui olevan levoton. En ole musiikkimies; mutta tahdonpa näyttää,
kuinka mies, joka ymmärtää yhden taiteen, ymmärtää kaikkia taiteita.
Ymmärsin professorin huomautuksista, että on olemassa musiikin alalla
Wagner-niminen mies, joka on niin sanoaksemme sisukas säveltäjä, ja
että musiikin harrastajat, vaikka eivät voikaan kieltää, että hänen
sävellyksensä ovat ensiluokkaisia ja että hän, niin sanoaksemme,
voittaa ottelunsa, kuitenkin koettavat väittää, että hän voittaa
ne ikäänkuin ulkolais-tavalla ja ettei hänellä ole todellista
tieteellisyyttä. Nyt tahdon sanoa professorille, ettei hänen tarvitse
välittää sellaisesta puheesta. Kuten vast'ikään osoitin teille, ei
hänen sisunsa hyödyttäisi häntä ollenkaan ilman tieteellisyyttä. Hän
olisi ehkä voinut lyödä muutamia toisen luokan kykyjä äkkisyöksyllä
nuorena ollessaan; mutta hän ei olisi voinut kestää niin kauan kuin
hän on kestänyt, jollei hän olisi samalla taitava. Hänen tyylinsä
uutuus se panee ihmiset ymmälle; sillä, huomatkaa, jokaisen ihmisen on
kehitettävä itsestään oma tyylinsä; eikä hyödytä ollenkaan ajatella,
että tyylin on oltava sama kuin viimeksi-edellisen, tai oikea
lähinnä-seuraavalle, tai joku kertakaikkiaan määrätty normaalityyli,
ja että kaikki muut tyylit ovat vääriä. Tietämättömyydestä tässä
suhteessa puhutaan enemmän pötyä kuin mistään muusta syystä. Tulette
huomaamaan, että ne, jotka halventavat professori Wagneria, ovat
joko kateellisia, tai ovat he vanhoja esiintyjiä, jotka eivät ole
tottuneet hänen tyyliinsä ja luulevat, että kaiken uuden täytyy olla
huonoa. Odottakaahan joku aika, niin, uskokaa minun sanaani, he
tekevät kerrassaan täyskäännöksen ja vannovat, ettei hänen tyylinsä
ole lainkaan uutta ja että hän on varastanut sen joltakin, jonka he
näkivät ollessaan kymmenvuotiaita. Historia näyttää, että niin on
sellaisten miesten laita ollut kaikkina aikoina, kuten tämä herra
sanoi; ja hän mainitsi teille esimerkkinä Beethovenin. Mutta sellainen
esimerkki ei teihin tehoa, koska tuskin yksi miljoonasta on koskaan
kuullutkaan Beethovenista. Ottakaamme mies, josta jokainen on kuullut:
Jack Randall! Ihan samaa sanottiin hänestäkin. Tämän jälkeen ei enää
tarvitse hakea esimerkkiä musiikkimiesten joukosta. Totuus on, että
maailmassa on siinä määrin kateellisia ja pahansuopia ihmisiä, etteivät
he voi sietää kelpo miehelle tunnustettavan hänen ansioitaan; ja jos
heidän täytyy myöntää hänen pystyvän johonkin, niin he koettavat
todistaa, että on jotakin muuta, johon hän ei pysty. Tahdon nyt
valaista tämän teille lyhyesti ja asiallisesti. Tämä saksalainen herra,
joka tietää musiikkiasiat perinpohjin, sanoi monien uskottelevan, että
tällä Wagnerilla on sisua, mutt'ei tieteellisyyttä. No niin, minä,
vaikk'en tiedä mitään musiikista, tahdon lyödä kanssanne viisikolmatta
puntaa vetoa siitä, että on olemassa toisia, jotka myöntävät hänen
olevan täynnä tieteellisyyttä, mutta väittävät häneltä puuttuvan sisua
ja sanovat, että kaikki, mitä hän tekee, tulee hänen päästään, mutt'ei
sydämestään. Siitä tahdon lyödä vetoa kaksikymmentäviisi puntaa; ja
olkoon talon herra panostenhaltija, ja saksalainen herra erotuomari.
No? Hyvä, näen mielihyväkseni, ettei ole haasteen vastaanottajia.
"Nyt siirrymme erääseen toiseen pikku kohtaan, jonka saksalainen
professori unohti. Hän kehoitti teitä _oppimaan_ -- kehittämään
itseänne paremmiksi ja viisaammiksi päivä päivältä. Mutta hän ei
sanonut teille, mikä on syynä siihen, että te ette halua oppia,
huolimatta hänen neuvostaan. Otaksun, että hän, ollen muukalainen,
pelkäsi loukkaavansa tunteitanne puhumalla teille liian avoimesti.
Mutta te ette ole niin arkanahkaisia, että loukkautuisitte muutamasta
suorasta sanasta, siitä olen vakuutettu; siksi sanonkin teille suoraan,
että syy siihen, ettette te tahdo oppia, ei ole siinä, ettette haluaisi
olla viisaita, tai että olisitte laiskempia kuin monet, jotka ovat
oppineet hyvän joukon; vaan siinä, että te soisitte ihmisten luulevan,
että tiedätte jo kaikki -- että häpeätte käydä koulua ihmisten nähden;
ja te arvelette, että jos vain pidätte suunne kiinni ja näytätte
viisailta, niin voitte päästä elämän läpi tietämättömyytenne ilmi
tulematta. Mutta mitä hyödyttää valhe ja uskottelu? Mitä haittaa, jos
joku hävytön nulikka nauraakin kömpelöille alkuyrityksillenne? Mitä
hyödyttää aina ajatella sitä, miltä itse näytätte, kun järkenne pitäisi
sanoa teille, että muut ihmiset ajattelevat vain omaa näköään eikä
teidän näköänne? Iso poika ei kylläkään näytä hyvältä alaluokalla;
mutta kun hän uurastaa itsensä ylemmäksi, niin hän on iloinen siitä,
että aloitti. Puhun teille juuri erikoisesti siitä syystä, että
olette lontoolaisia, ja lontoolaiset vievät voiton koko luomakunnasta
itseluulottelussa. En kuitenkaan kannata tätä herraa kaikessa, mitä
hän sanoi. Kaikki tuo ponnistelu ja rehkiminen maailman parantamiseksi
on suuri erehdys; ei siksi, ettei olisi hyvä parantaa maailmaa, jos
vain tietää miten se on tehtävä, vaan koska rehkiminen ja ponnistelu
on huonoin tapa käydä suorittamaan jotakin asiaa. Se antaa ihmiselle
huonon tyylin ja heikontaa häntä. Se osoittaa, ettei hän usko itseensä
paljoa. Kun kuulin professorin rehkivän ja ponnistelevan niin hartaasti
saadakseen teidät uudistamaan sitä ja tätä ja tuota, niin sanoin
itsekseni: Hänen täytyy vakuuttaa itseäänkin yhtä hyvin kuin meitä. Se
ei ole vakaumuksen kieltä. Kenen --"
"Todellakin, herra", sanoi Lucian Webber, joka oli tunkeutunut pöydän
luo, "minun mielestäni, kun olette jo puhunut meille jokseenkin
pitkään, ja kun täällä on läsnä muitakin henkilöitä, joiden mielipiteet
arvattavasti herättävät yhtä suurta uteliaisuutta kuin teidänkin
-- --" Hänet keskeytettiin huudahduksilla: "Kuulkaa, kuulkaa!" sekä
heti perään: "Ei, ei!" ja: "Jatkakaa!" lausuttuina hillitymmin kuin
tavallisesti julkisissa kokouksissa, mutta vilkkaammin kuin yleensä on
tapana salongeissa. Cashel, joka oli hetkiseksi joutunut jonkun verran
hämmennyksiin, kääntyi Lucianin puoleen ja lausui äänensävyllä, joka
oli tarkoitettu hillitsemään, mutta samalla pitämään mielillä hänen
kärsimättömyyttään: "Älkäähän hätäilkö, sir. Ehkäpä voin sanoa teille
jotakin, jota ette tiedä, ennenkuin keskeytätte." Sitten hän kääntyi
jälleen seurueen puoleen ja jatkoi esitystään.
"Puhuimme ponnistelusta, kun tämä nuori herra otti tunkeutuakseen
piiriin. Mitään asiaa ei voida suorittaa niin sanoakseni
taiteellisesti, jos se suoritetaan ponnistamalla. Jollei jotakin
asiaa voida tehdä kevyesti ja huokeasti, levollisesti ja varmasti,
jätettäköön _se_ kokonaan tekemättä. Kuulostaa omituiselta, vai
mitä? Mutta sanonpa teille vielä omituisemman asian. Mitä enemmän
ponnistatte, sitä vähemmän tuloksia saavutatte. Väen väkisin
taiteilijaksi tekeytyvä ei ole mikään taiteilija. Sen olen oppinut
omassa ammatissani (älkäämme huoliko tällä haavaa siitä, mikä
ammatti se on, koska naiset voisivat sen johdosta ajatella minusta
huonoa). Mutta kaikissa ammateissa sellainen työ, jossa näkyy vaivan,
pingoituksen, pyrkimyksen merkkejä -- kuten saksalainen herra sanoi --
tai millaisen ponnistuksen merkkejä tahansa, on tekijänsä voimien yli
käyvää, eikä niin ollen hyvin suoritettua työtä. Ehkä se käy yli hänen
luonnollistenkin voimiensa; mutta luultavampaa on, että hän on saanut
huonon kouluutuksen. Monet opettajat panevat oppilaansa ponnistamaan ja
jännittämään voimiaan niin, että he kuluvat loppuun, sekä ruumiiltaan
että sielultaan, muutamissa kuukausissa. Olkaa vakuutetut, että
sama pitää paikkansa muissakin taiteissa. Oppilaanani oli kerran
viuluniekka, joka sai palkkaa sata guineaa parin kolmen sävelen
soittamisesta; ja hän sanoi, että aivan samoin oli viulunsoitonkin
laita -- että jos puristatte lujasti viulunjousesta, tai jos purette
vain hampaannekaan kovasti yhteen, niin ette kykene muuta kuin
kitkuttamaan niiden lailla, jotka soittavat orkestereissa saaden
palkkaa muutaman shillingin illalta."
"Kuinka paljon meidän vielä on kestettävä tuota järjettömyyttä?" sanoi
Lucian kuuluvasti, kun Cashel pysähtyi vetämän henkeään. Cashel kääntyi
ja katsoi häneen.
"Peijakas vie", kuiskasi loordi Worthington toverilleen, "tuon miehen
olisi paras olla varovainen. Toivon, että hän pitäisi suunsa kiinni."
"Te arvelette sitä järjettömyydeksi, niinkö?" sanoi Cashel, oltuaan
vaiti hetken. Sitten hän nosti toisen pöydällä olevista kynttilöistä
ja valaisi seinällä riippuvaa taulua. "Katsokaahan tätä taulua",
sanoi hän. "Näettehän tuon haarniskapukuisen miehen -- -- Pyhä
Yrjänä taistelemassa lohikäärmettä vastaan, tai mikä hän lienee? Hän
on hypännyt alas hevosen selästä taistelemaan tuota toista miestä
vastaan -- tuota, jonka pää on suuressa kypärissä ja jonka hevonen on
kaatunut. Parvekkeella oleva nainen on puoli-hulluna levottomuudesta
Pyhän Yrjänän vuoksi; ja syystä kyllä. _Siinä_ vasta taistelu-asento
miehelle! Hänen painonsa ei ole hänen jalkojensa varassa: lapsikin
voisi kaataa hänet kumoon sormellaan. Katsokaahan, kuinka hän kurottaa
kaulaansa eteenpäin, kasvot leveinä kuin täysi kuu päin vastustajaansa,
ikäänkuin kehoittaisi tätä lyömään tukkoon hänen molemmat silmänsä
yhdellä iskulla. Voitte kaikki nähdä, että hän on heikko ja
hermostunut kuin kissa, ja ettei hän osaa tapella. Ja minkävuoksi
hän vaikuttaa teissä sellaisen käsityksen? Vain siksi, koska hän on
pelkkää pingoitusta ja jännitystä; koska hän on levoton; koska hän
kantaa ruumiinsa painoa yhtä järjettömästi kuin joku täällä olevista
naisista kantaisi tiilikaukaloa; koska hän ei ole varma, vakaa ja kevyt
ryhdiltään, niinkuin hän olisi, jos hän unohtaisi itsensä hetkeksi ja
antaisi ruumiinsa etsiä tasapainon omin päinsä. Jos tuon taulun tekijä
olisi ollut asiastaan selvillä, ei hän ikinä olisi lähettänyt miestään
kahakkaan tuossa tilassa ja kunnossa. Mutta te voitte nähdä yhdellä
silmälläkin, ettei hän ole ymmärtänyt -- en sano tappelun periaatteita,
vaan niitä yleismaailmallisia periaatteita, joista olen teille puhunut,
nimittäin, että helppous ja voima, ponnistus ja heikkous kulkevat
yhdessä. Kas niin!" lisäsi Cashel, kääntyen jälleen Lucianiin päin:
"pidättekö vieläkin ajatustani järjettömyytenä?" Ja hän maiskautti
huuliaan tyytyväisenä, sillä hänen arvostelunsa taulusta oli herättänyt
ilmeisen vilkasta huomiota, eikä hän tiennyt sen aiheutuneen siitä
tosiseikasta, että taulun tekijä, hra Adrian Herbert, oli saapuvilla.
Lucian koetti olla piittaamatta kysymyksestä, mutta mahdotonta oli
hänen olla piittaamatta kysyjästä. "Koska olette näyttänyt esimerkkiä
lausumalla mielipiteitä tavallisen kohteliaisuuden vaatimuksista
välittämättä", sanoi hän tuikeasti, "niin voin sanoa, että teorianne,
jos sitä sellaiseksi voi sanoa, sisältää määritelmien ristiriidan."
Näennäisesti tyynenä, mutta esiintymistavassaan enemmän tietoista
harkintaa kuin tähän saakka, Cashel katseli ympärilleen ikäänkuin
uusia valaisevia esimerkkejä etsien. Hänen katseensa pysähtyi lopuksi
luennoitsijan tuoliin, tilavaan, punasilkkiseen nojatuoliin, joka
seisoi tyhjänä jonkun matkan päässä Lucianin takana.
"Näen, että ette ole mikään kuvien arvostelija", sanoi hän
hyväntuulisesti, pannen kynttilän pöydälle ja astuen Lucianin eteen,
joka katseli häneen kopeasti eikä hievahtanut. "Mutta katsokaamme
asiaa toisella tavoin. Otaksukaamme, että tahdotte antaa minulle niin
musertavan iskun kuin suinkin voitte. No niin, oman käsityksenne
mukaan te tekisitte suuren ponnistuksen. 'Mitä suurempi ponnistus,
sitä suurempi voima', sanoisitte mielessänne. 'Minä murskaan hänet,
vaikka pakahtuisin sitä tehdessäni.' Ja mitä tapahtuisi silloin? Te
onnistuisitte ainoastaan loukkaamaan ja suututtamaan minua, tyhjentäen
sitäpaitsi kaiken voimanne yhdellä puhalluksella. Kun sitävastoin,
jos ottaisitte asian huokeasti -- tällä tavoin --" Tässä hän astahti
kevyesti eteenpäin ja painoi levitetyn kämmenensä sievästi Lucianin
rintaa vasten, joka, ihan kuin höyrykoneen männänvarsi olisi äkkiä
häneen töytäissyt, horjahti silmänräpäyksessä taaksepäin ja putosi
nojatuoliin.
"Kas noin!" huudahti Cashel, säteillen itsetyytyväisyyttä astuessaan
sivulle ja viitatessaan Lucianiin. "Niinkuin biljaardipallo olisi
pudotettu pussiin!"
Hämmästyksen, iloisuuden ja vastalauseiden sorina levisi kautta
huoneiden, ja seurue tungeksi pöytää kohden. Lucian nousi kalpeana
raivosta ja kadotti hetkeksi kokonaan itsehillintänsä. Onneksi oli sen
vaikutus häneen herpaiseva: hän ei liikkunut eikä puhunut, vaan ilmaisi
tilansa ainoastaan kalpeudellaan ja vihaa tiukkuvalla ilmeellään.
Hetken perästä hän tunsi käsivarteensa kosketettavan ja kuuli Lydian
äänen lausuvan hänen nimensä. Tuo ääni tyynnytti hänet. Hän koetti
katsoa Lydiaan, mutta hänen näkönsä oli häiriintynyt; hän näki kaiken
kaksinkertaisena, valot näyttivät tanssivan hänen silmiensä edessä,
ja loordi Worthingtonin ääni, joka lausui Cashelille: "Hiukan liian
kouraantuntuvaa, vanha veikko", tuntui tulevan jostakin huoneen
kaukaisesta sopesta ja kuitenkin kuiskattavan aivan hänen korvaansa.
Hän liikehti epämääräisesti etsien Lydiaa, kun hänen tajuntansa ja
loukkautumisensa palautti hänen olkapäähänsä kohdistuva taputus.
"Te ette olisi voinut uskoa sitä äsken, vai mitä?" sanoi Cashel. "Älkää
näyttäkö säikähtyneeltä: ei teiltä ole luita rikki. Te teitte minulle
pienen kujeen omalla tavallanne, ja minä tein teille toisen _minun_
omalla tavallani. Se on vain -- --"
Hän pysähtyi; hänen uljas ryhtinsä hävisi; hän herpautui ja nolostui.
Lucian poistui sanaakaan sanomatta Lydian kanssa viereiseen huoneeseen,
ja Cashel jäi seisomaan katsellen Lydian jälkeen kaihokkain silmin ja
longahtanein leuoin.
Rouva Hoskyn, vakavan näköinen nuori nainen, jolla oli
hämmästyttävän tummat kasvojenpiirteet ja kultasankaiset silmälasit,
tähyili sillävälin etsien loordi Worthingtonia, joka ilmaisi
syyllisyyden-tuntoa koettamalla välttää häntä. Mutta rouva Hoskyn
katkaisi hänen perääntymistiensä ja asettui hänen eteensä tiukasti
tuijottaen, mikä pakotti Worthingtonin seisahtumaan ja vastaamaan
puolestaan.
"Kuka on tuo herra, jonka te esititte minulle? Olen unohtanut hänen
nimensä."
"Olen todella kauhean pahoillani, rouva Hoskyn. Byron teki siinä kovin
pahasti. Mutta Webber oli myös tavattoman ilkeä."
Rouva Hoskyn, jonka harmia vielä lisäsivät anteeksipyytelyt, joita hän
ei ollut vaatinut, ja jotka asettivat hänet häpeälliseen syyttäjän
asemaan, vastasi kylmästi: "Herra Byron. Kiitos: olin unohtanut",
ja oli kääntymässä poistuakseen, kun Lydia tuli hänen luokseen
esitelläkseen Alicen ja selittääkseen, minkätähden hän oli saapunut
ilmoittamatta. Loordi Worthington käytti tilaisuutta parantaakseen
Cashelin luottoa vetämällä esiin Lydian tuttavuuden tämän kanssa.
"Kuulitteko yhteisen ystävämme herra Byronin puhetta, neiti Carew?
Sangen luonteenomainen, minun mielestäni."
"Kyllä", sanoi Lydia. "Toivon, että rouva Hoskynin vieraat tuntevat
kaikki hänen tyylinsä. Muuten heidän on täytynyt hiukan hämmästyä
häntä."
"Niin", sanoi rouva Hoskyn, alkaen arvella, olisiko Cashel
mahdollisesti jokin hyvintunnettu erikois-laatuinen nero. "Hän on hyvin
omituinen. Toivon, ettei herra Webber ole loukkautunut."
"Jos hänen tahdikkuutensa olisi ollut yhtä suuri kuin tuon toisen, ei
sitä olisi hänelle tapahtunut", sanoi Lydia. "Herra Byron teki todella
erittäin taitavasti iskiessään kumoon serkkuni keskellä salonkia
aiheuttamatta pahennusta kenellekään."
"Näettehän, rouva Hoskyn, yleisön tuomio on: 'parahiksi hänelle'",
sanoi loordi Worthington.
"Sillä jälkihuomautuksella, että molemmat herrat osoittivat täydellistä
piittaamattomuutta emäntänsä mukavuudesta", sanoi Lydia. "Ihmiset
kuitenkin uhraavat käytöstapansa mielentilalleen niin harvoin, että
olisi sääli moittia heitä. Ette kai suosi sovinnaisuutta, rouva Hoskyn?"
"Suosin hyviä tapoja, vaikkakaan en sovinnaisia tapoja."
"Ja arvelette, että niiden välillä on ero?"
"_Tunnen_, että niiden välillä on ero", sanoi rouva Hoskyn arvokkaasti.
"Niin minäkin", sanoi Lydia; "mutta tuskinpa kukaan voi vaatia toisia
vastaamaan omista yksilökohtaisista käsityksistään."
Lydia poistui toiseen osaan huonetta odottamatta vastausta. Koko
tämän ajan Cashel seisoi ilman ystäviä, useimpien lähelläolijoiden
tuijottelun esineenä, mutta kenenkään puhuttelematta häntä. Naiset
katselivat häneen kylmästi, jotta ei epäiltäisi heidän ihailevan
häntä; ja miehet silmäilivät häntä jäykästi kansallistapansa
mukaan. Sen jälkeen kuin hän oli tuntenut yleisön joukosta Lydian,
oli hänen itseluottamuksensa sijaan tullut aavistus, että hän oli
käyttäytynyt pöllömäisesti. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja
noloksi; jollei hänen ammattinsa olisi totuttanut häntä näyttämään
iloista naamaa epäsuotuisissakin olosuhteissa, olisi hän piiloutunut
huoneen pimeimpään nurkkaan. Samoin kuin useat hänen ammattikuntansa
etevät edustajat, oli hän jokseenkin herkkä kyynelöimään, kun hänen
tunteitansa haavoitettiin; ja hänen kasvojenilmeensä oli nopeasti
masentumassa, kun loordi Worthington lähestyi häntä.
"Minulla ei ollut aavistustakaan, että olit sellainen puhuja, Byron",
sanoi hän. "Sinähän voit ruveta papiksi, sittenkuin hylkäät nykyisen
ammattisi. Vai mitä?"
"Minua ei ole kasvatettu nykyiseen ammattiini", sanoi Cashel; "ja
minä tiedän miten puhutaan sivistyneille ihmisille yhtä hyvin kuin
niillekin, jotka teidän luulonne mukaan ovat minun omaa lajiani. Älkää
olko huolissanne minusta. Minä osaan kyllä olla kuin kotonani."
"Tietysti, tietysti", sanoi loordi Worthington lepytellen. "Voihan
jokainen nähdä käytöksestäsi, että olet herrasmies: tunnustetaanhan se
piirissäkin. Muuten, ymmärräthän -- et kai pane pahaksesi, että sanon
sen -- en olisi uskaltanut tuoda sinua tänne."
Cashel pudisti päätään, mutta oli mielissään. Hän luuli vihaavansa
imartelua; jos loordi Worthington olisi sanonut hänelle, että hän
oli Englannin paras nyrkkeilijä -- kuten hän arvattavasti olikin
-- olisi hän halveksinut häntä. Mutta häntä halutti uskoa tuota
käytöksestään lausuttua valheellista kohteliaisuutta, ja senvuoksi hän
oli täysin vakuutettu sen vilpittömyydestä. Loordi Worthington huomasi
tämän ja poistui, hyvillään omasta tahdikkuudestaan, etsimään rouva
Hoskynia, vaatiakseen tätä täyttämään lupauksensa madame Szczymplican
esittämiseen nähden, jonka lupauksen rouva Hoskyn, rangaistakseen häntä
Cashelin sopimattomasta käytöksestä, oli salaa mielessään päättänyt
jättää täyttämättä.
Cashel alkoi ajatella, että hänen olisi parasta lähteä. Lydian
ympärillä oli miehiä, jotka puhuivat hänelle saksaa. Hän tunsi
olevansa kykenemätön puhumaan oppineesti edes englantia; ja sitäpaitsi
hän oli varma, että Lydia oli suutuksissaan hänelle siitä, että hän
oli kaatanut kumoon hänen serkkunsa, joka nyt keskusteli vakavasti
neiti Goffin kanssa. Äkkiä kuului hirmuinen ääni, aiheuttaen yleisen
säpsähdyksen ja vaikenemisen. Herra Jack, kuuluisa säveltäjä, oli
avannut pianon ja valaisi joitakin kohtia keskustelun alaisena olevasta
musiikkikappaleesta päästäen rämiseviä ääniä kurkustaan ja säestäen
niitä joillakin soinnuilla. Cashel nauroi ääneen pilkallisesti
suunnatessaan kulkunsa ovea kohti ihmisjoukon keskitse, joka nyt
painautui pianon ympärille, jonka ääreen madame Szczympliqa oli juuri
tullut herra Jackin avuksi. Lähellä ovea, soittokoneesta etäällä
olevassa sopukassa, hän tapasi Lydian erään keski-ikäisen herran
seurassa, joka ilmeisesti ei ollut professori eikä taiteilija.
"Abengas on hyvin etevä mies", sanoi herra. "Olen pahoillani, etten
kuullut hänen luentoaan. Mutta minä jätän kaiken sellaisen Marylle. Hän
ottaa yläkerrassa vastaan ihmiset, jotka nauttivat korkeista taiteista;
ja minä vien järkevät miehet alas puutarhaan tai tupakkahuoneeseen,
riippuen siitä millainen sää on."
"Mitäs järkevät naiset tekevät?" kysyi Lydia. "He saapuvat myöhään",
sanoi herra Hoskyn ja nauroi sitten tuolle sutkaukselleen, kunnes
huomasi Cashelin, jonka vointia hän kohta tiedusteli, pudistaen hänen
kättään lämpimästi ja saaden vastineeksi turruttavan puserruksen. Niin
pian kuin hän näki Lydian ja Cashelin olevan tuttuja, pujahti hän pois
jättäen heidät pitämään seuraa toisilleen.
"Ihmettelen, kuinka hän tuntee minut", sanoi Cashel, rohkaistuen
siitä suopeudesta, jolla Lydia oli ottanut vastaan hänen hermostuneen
kumarruksensa. "En ole nähnyt häntä koskaan ennen."
"Ei hän tunne teitä", sanoi Lydia hiukan totisena. "Hän on isäntänne ja
otaksuu senvuoksi, että hänen pitäisi tuntea teidät."
"Vai niin! Sitäkö se olikin?" Cashel pysähtyi, ollen vailla
puheenaihetta. Lydia ei auttanut häntä. Vihdoin Cashel lisäsi: "En ole
nähnyt teitä moneen aikaan, neiti Carew."
"Siitä ei ole kovin kauan, kun minä näin teidät, herra Byron. Näin
teidät eilen jonkun matkan päässä Lontoosta."
"Herra nähköön!" huudahti Cashel. "Älkää sanoko niin. Te varmaan
laskette leikkiä, niinhän?"
"En. Leikinlasku siinä mielessä ei huvita minua." Cashel katsoi häneen
tyrmistyneenä. "Ette kai tarkoita sanoa, että olitte katsomassa
ny-ny- -- Missä -- milloin näitte minut? Voitte kai sanoa sen minulle."
"Varmasti. Claphamin asemalla, neljännestä yli kuuden."
"Oliko ketään muita mukanani?"
"Ystävänne herra Mellish, loordi Worthington ja muutamia muita."
"Niin. Loordi Worthington oli siellä. Mutta missä te olitte?"
"Odotushuoneessa, ihan lähellänne."
"En lainkaan nähnyt teitä", sanoi Cashel hyvin punaisena. "Mellish ajoi
rattaamme ojaan ja särki ne; siksi meidän täytyi palata kotiin junalla.
Me näytimme varmaan merkilliseltä joukolta. Olinko minä mielestänne
huonossa seurassa?"
"Se ei ollut minun asiani, herra Cashel Byron."
"Ei", sanoi Cashel, käyden äkkiä katkeraksi. "Mitäpä _te_ olisitte
välittänyt siitä, millaista seuraa minulla oli? Te olette varmaan
vimmoissanne minulle siitä, että sain serkkunne näyttämään narrilta.
Siitä on kysymys."
Puhuen hiljaa, muistuttaakseen Cashelille, etteivät he olleet yksin,
lausui Lydia: "Ei ole kysymys mistään, paitsi että te käyttäydytte ja
puhutte täysikasvuisen pojan pikemmin kuin miehen lailla. Minä en ole
vimmoissani teille serkkuni kimppuun käymisestä, mutta hän on hyvin
loukkaantunut, ja samoin rouva Hoskyn, jonka vierasta teidän olisi
tullut kunnioittaa."
"Tiesinhän, että olisitte minulle känässä. En olisi sanonut sanaakaan,
jos olisin tiennyt teidän olevan täällä", sanoi Cashel onnettomana.
"Maata maassa tallattavana: siinä on teidän mielestänne minun paikkani.
Joku toinen mies olisi vääntänyt häneltä niskat nurin."
"Onko mahdollista, ettette tiedä, etteivät sivistyneet miehet koskaan
väännä toistensa niskoja nurin seurassa, olkoon ärsytys kuinka suuri
tahansa?"
"En tiedä mitään", sanoi Cashel valittavan nyreästi. "Kaikki mitä teen,
on väärin. Kas niin! Tyydyttääkö se teitä?"
"En pidä minään nautintona saada teidät tunnustamaan olevanne väärässä;
eikä teillä voi olla minusta matalampaa käsitystä, kuin luulla niin
olevan."
"Siinäpä te juuri erehdytte", sanoi Cashel itsepintaisesti. "Minulla
ei ole teistä lainkaan mitään matalaa käsitystä. Onhan olemassa
sellainenkin asia, että ihminen on liian viisas."
"Ehkä ette tiedä, että sekin on matala käsitys. Niin se kuitenkin on."
"No niin, olkoon niinkuin tahdotte. Minä olen väärässä taaskin; ja te
olette oikeassa."
"Sen sijaan että olisin mielissäni siitä, tahtoisin mieluummin, että
olisimme kumpikin oikeassa ja sopisimme. Voitteko ymmärtää sitä?"
"Enpä taida. Mutta myönnyn siihen. Mitäpä enempää teidän tarvitsee
välittääkään?"
"Luvallanne, soisin mieluummin että ymmärtäisitte. Antakaahan kun
koetan selittää. Te luulette, että minusta on mieluista olla viisaampi
kuin muut ihmiset. Te erehdytte. Tahtoisin mielelläni, että kaikki
tietäisivät kaiken mitä minäkin tiedän."
Cashel naurahti tietävästi ja pudisti päätään. "Etteköhän vain erehdy
siinä", sanoi hän. "Te ette halua, että kukaan olisi ihan yhtä viisas
kuin te: sellainen ei ole ihmisluonnon mukaista. Te soisitte ihmisten
olevan juuri siksi viisaita, että he saisivat teidät itsenne loistamaan
-- että maksaisi vaivan voittaa heidät. Mutta te ette soisi heidän
kykenevän voittamaan teidät. Juuri siksi viisaita, että tietäisivät,
kuinka paljon viisaampi te olette: jokseenkin niin on asia. Vai mitä?"
Lydia ei ryhtynyt sen enempiin yrityksiin hänen valaisemisekseen.
Hän katsoi Casheliin miettiväisenä ja virkkoi hitaasti: "Siis
tuo iänikuinen taisteluvertauksenne se on syynä käsitystapanne
omituisuuteen. Te olette kiintynyt nykyaikaiseen oppiin olemassaolon
taistelusta ja katsotte elämän jatkuvaksi kamppailuksi."
"Taisteluksi? Ihan niin. Mitäpä elämä on muuta kuin taistelua? Kehnot
vetäytyvät syrjään tai saavat selkäänsä; lurjukset myyvät ottelun
ja menettävät kannattajiensa luottamuksen; sisukkaat ja älykkäät
voittavat panokset ja saavat luovuttaa leijonan osan niistä rahakkaille
tyhjäntoimittajille, jotka ovat suorittaneet kulungit; ja onni tekee
kepposiaan heille kaikille vuoroonsa. Sellaiseksi ei elämää kuvata
kirjoissa, mutta sellaista se on."
"Omituisesti sanottu, ja ehkä tottakin. Mutta se ei ole sellaisen
yksinkertaisen houkan uskontunnustus, jollaiseksi äsken tekeydyitte.
Te leikitte minun kanssani -- paljastatte viisautenne poikamaisuuden
verhon alta. Onnittelen teitä erinomaisesta näyttelemisestänne Muuta
minulla ei ole sanottavana."
"Ammuttakoon minut, jos ymmärrän teitä! Mieluummin olisin hevonen kuin
näyttelijä. Sanokaa: senkö serkkunne nauruksi-saattamisen vuoksi te
olette niin ilkeä minulle?"
Lydia katsoi häneen vakavana ja epätietoisena, ja Cashel veti
vaistomaisesti päänsä taaksepäin, ikäänkuin se olisi ollut vaarassa.
"Tekö ette siis ymmärrä?" sanoi Lydia. "Tahdon koetella tyhmyytenne
vilpittömyyttä vetoamalla kuuliaisuuteenne."
"Tyhmyyteni! Jatkakaa."
"Mutta tahdotteko totella minua, jos annan teille määräyksen?"
"Tahdon mennä teidän puolestanne vaikka tuleen."
Lydia punastui heikosti ja pysähtyi ihmettelemään kokemaansa uutta
tunnetta, ennenkuin jatkoi. "On parempi, että ette pyydä anteeksi
serkultani: osaksi, koska te siten vain pahentaisitte asiaa, mutta
pääasiassa sen vuoksi, ettei hän ansaitse sitä. Mutta teidän on
sanottava rouva Hoskynille poislähtiessänne näin: 'Olen hyvin
pahoillani, että unohdin itseni' --"
"Kuulostaa Shakespeareltä, eikö niin?" huomautti Cashel.
"Ahaa! Koe on saattanut teidät ilmi: te näyttelette sittenkin. Mutta se
ei muuta mielipidettäni, että teidän on pyydettävä anteeksi."
"Hyvä on. En tiedä mitä tarkoitatte koettelemisella ja näyttelemisellä;
ja toivon vain, että tietäisitte sen itse. Mutta samantekevä: minä
pyydän anteeksi; minunlaisellani miehellä on siihen varaa. Pyydän
anteeksi serkultannekin, jos haluatte."
"En halua. Mutta mitä se tässä merkitsee? Minähän kehoitan teitä
siihen, kuten teidän täytynee älytäkin, teidän itsenne vuoksi eikä
minun tähteni."
"Mitä minuun itseeni tulee, en välitä siitä penninkään edestä: teen sen
kaiken teidän tähtenne. En edes kysy, onko teidän ja hänen välillänne
jotakin."
"Tahtoisitteko tietää?" sanoi Lydia rauhallisesti, hetken hämmästyneen
vaitiolon jälkeen.
"Tarkoitatteko, että sanoisitte sen minulle?" huudahti Cashel. "Jos
teette sen, niin kiitän teitä maasta taivaaseen."
"Varmasti sanon sen teille. Meidän välillämme on vanha ystävyys ja
serkkuus; mutta me emme ole kihloissa, eikä ole yhtään todennäköistä,
että koskaan tulemme olemaankaan. Sanon sen teille, koska tekisitte
vastakkaisen ja väärän johtopäätöksen, jos karttaisin kysymystä."
"Olen iloinen siitä", sanoi Cashel, käyden odottamatta hyvin synkäksi.
"Hän ei ole teille tarpeeksi miehekäs. Mutta hän on vertaisenne, hitto
hänet vieköön!"
"Hän on serkkuni ja, kuten uskon, vilpitön ystäväni. Sentähden pyydän,
ettette kiroilisi häntä."
"Tiedän, ettei minun olisi pitänyt sanoa sitä. Mutta minä kiroan vain
omaa huonoa onneani."
"Joka ei parane siitä vähintäkään."
"Tiedän sen. Teidän ei olisi tarvinnut sanoa sitä minulle. Minä en
olisi sanonut sellaista teille, niin tyhmä kuin olenkin."
"Oh, te olette mahdoton; enhän tarkoittanut mitään. Oli miten oli,
samantekevä. Te olette yhäkin arvoitus minulle. Eiköhän meidän olisi
parempi kuunnella vähän madame Szczympligan soittoa?"
"Olen varsin selvä arvoitus, luulen ma", sanoi Cashel surullisena.
"Tahtoisin mieluummin teidät kuin kenenkään muun naisen maailmassa;
mutta te olette liian rikas ja mahtava minulle. Jos en voikaan
tyydyttää itseäni menemällä kanssanne naimisiin, niin voinhan edes
tyydyttää itseäni sanomalla, että haluaisin sen tehdä."
"Tuskin mikään suotuisa tapa ottaa asiaa puheeksi", sanoi Lydia
levollisesti, mutta posket jälleen punehtuvina. "Sallikaa minun kieltää
se ehdottomasti. Minun on puhuttava teille suoraan, herra Cashel
Byron. En tiedä, mikä te olette tai kuka te olette; ja luulen teidän
koettaneen pimittää minua kummassakin suhteessa --"
"Ettekä ikinä tulekaan saamaan selville kumpaakaan, mikäli se minusta
riippuu", sanoi Cashel; "niin että me olemme turkasen huonolla tiellä
keskinäiseen ymmärtämykseen päästäksemme."
"Totta", myönsi Lydia. "Minä en pidä salaisuuksia; enkä säilytä niitä;
enkä kunnioita niitä. Teidän oikkunne törmää periaatettani vastaan."
"Te sanotte sitä oikuksi!" sanoi Cashel suutahtaen. "Ehkäpä luulette
minua valepukuiseksi herttuaksi. Jos niin on, on parasta että muutatte
mielenne. Jos teillä olisi salaisuus, jonka ilmitulo toimittaisi teidät
potkituksi pois säädyllisestä seurasta, niin säilyttäisitte sen sangen
visusti. Ja huomatkaa, ei minkään oman vikanne vuoksi, vaan suorastaan
muiden ihmisten raukkamaisuuden ja ennakkoluuloisuuden vuoksi."
"On ainakin muutamia seurapiireissä tavallisia pelkoja ja
ennakkoluuloja, joihin minä en ole osallinen", sanoi Lydia hetken
mietittyään. "Jos joskus saisin selville salaisuutenne, niin älkää
liian pikaisesti päättäkö menettäneenne minun arvonantoni."
"Te olette juuri viimeinen ihminen maan päällä, jonka soisin saavan
sen selville. Mutta te saatte sen kyllä selville varsin sukkelaan. Hui
hai!" huudahti Cashel nauraen: "minä olen yhtä hyvin tunnettu kuin
Trafalgarin patsas. Mutta en voi saada itseäni kertomaan sitä teille;
ja salaisuuksia vihaan yhtä paljon kuin tekin, niin että jättäkäämme
tämä asia ja puhukaamme jostakin muusta."
"Olemme puhuneet jo tarpeeksi kauan. Soitto on loppunut, ja ihmiset
palaavat pian tähän huoneeseen, kukaties kysymään minulta, mikä se
tuntematon mies on, joka piti heille niin merkillisen puheen."
"Yksi sana vain. Luvatkaa minulle, ettette _te_ kysy sitä keneltäkään
_heistä_."
"Luvatako teille! Ei, en voi luvata sitä."
"Oi Luoja!" sanoi Cashel voihkaisten.
"Sanoinhan teille, etten kunnioita salaisuuksia. Tällä kertaa en
sitä kysy; mutta voin ehkä muuttaa mieleni. Sillävälin meidän ei ole
pidettävä pitkiä keskusteluja. Vieläpä toivon, ettemme tapaisikaan. On
vain yksi asia, johon olen liian rikas ja mahtava -- salamyhkäisyys.
Hyvästi."
Ennenkuin Cashel ennätti vastata, oli Lydia poissa hänen luotaan
useiden herrojen keskellä ja puhellen eräälle heistä. Cashel näytti
tyrmistyneeltä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän toipui ja astui
keikarimaisesti rouva Hoskynin eteen, joka oli juuri tullut hänen
läheisyyteensä.
"Minä lähden nyt, rouva", sanoi hän. "Kiitos hauskasta illasta. Olen
hyvin pahoillani, että unohdin itseni. Hyvää yötä."
Luonnostaan suoramielinen rouva Hoskyn tunsi sisässään jotakin
epämääräistä vastakaikua tälle puheelle. Mutta vaikka häneltä ei
tavallisesti puuttunut sanoja seuraelämän äkkitilanteissa, katsoi hän
vain Casheliin lievästi punehtuen ja ojensi kätensä. Cashel tarttui
siihen ikäänkuin pienen lapsen käteen, puristi sitä hiukan ja kääntyi
poistuakseen. Hra Adrian Herbert, taidemaalari, oli juuri hänen
tiellään, selin häneen.
"Jos sallitte, sir", sanoi Cashel, tarttuen häntä sievästi kylkiluista
ja nostaen hänet sivulle kuin räätälin nuken. Taiteilija kääntyi ympäri
suuttuneena, mutta Cashel meni jo ovella. Portailla hän tapasi Lucianin
ja Alicen.
"Hyvää yötä, neiti Goff", sanoi hän. "On ilo nähdä maaseudun ruusuja
poskillanne." Hän alensi äänensä lisätessään Lucianille: "Älkää
olko millännekään siitä pikku tempusta, jonka näytin teille. Jos
joku tuttavistanne kiusoittelee teitä sillä, niin sanokaa heille,
että Cashel Byron teki sen, ja kysykää heiltä, luulevatko he, että
he olisivat voineet pitää puolensa paremmin kuin te. Älkää koskaan
päästäkö ketään lähellenne seisoessanne niin typerästi molemmilla
kantapäillänne. Kas, jollei mies seiso kunnollisesti jaloillaan, niin
hän menee kumoon, jos luudanvarsikaan kaatuu hänen päälleen. Niin on
asia. Hyvää yötä."
Lucian vastasi tervehdykseen, säilyttäen malttinsa jonkinlaisen
Cashelista uhovan uinuvan vaarallisuuden vaikutuksesta, joka johti
ajattelemaan, että hän voisi kostaa nolauksen heittämällä nolaajan
porraskaiteen yli. Alice puolestaan oli tuntenut taikauskoista
kammoa Cashelia kohtaan siitä saakka kuin Lydia oli sanonut häntä
raakalaiseksi. Molemmat tunsivat huojennusta, kun ulko-ovi läimähti
kiinni sulkien hänet pois heidän luotaan.