Neiti Carew toteutti empimättä aikomuksensa matkustaa Lontooseen,
missä hän vuokrasi talon Regent's Park'ista, aiheuttaen pettymyksen
Alicelle, joka oli toivonut saavansa asua Mayfair'issa tai ainakin
South Kensingtonissa. Mutta Lydia pani suuren arvon tuon puiston
ylävälle maaperälle ja ilmavalle väljyydelle; ja Alicekin tunsi
miltei täydellistä onnea ajaessaan halki Lontoon hienoissa vaunuissa
ja hienoissa vaatteissa. Hän piti siitä enemmän kuin klassillisista
konserteista, joista hän ei erikoisemmin nauttinut, tai vieläpä
oopperastakin, jossa hän kävi usein. Teatterit miellyttivät häntä
enemmän, vaikkakin huvittelu niissä oli kesympää kuin hän oli
odottanut. "Seurapiiri" ihastutti häntä, koska se oli todellista
lontoolaista seurapiiriä. Hän sai suorastaan tanssivimman, kulki
vierailuilla joka ilta ja tuntui omasta mielestään paljon hienommalta
ja kiehtovammalta kuin hän oli koskaan ollut Wiltstokenissa,
missä hänellä kuitenkin oli ollut aivan tarpeeksi suotuisa ajatus
käytöksestään ja persoonastaan.
Lydia ei ottanut osaa kaikkiin näihin huvituksiin. Hän sai huokeasti
hankituksi kutsuja ja kaitsijoita Alicelle, joka ihmetteli, miten niin
älykäs nainen viitsi vaivautua istumaan typerässä konsertissa ja lähteä
sitten kotiin, juuri kun illan todellinen hauskuus alkoi.
Eräänä lauantai-aamuna murkinalla Lydia sanoi:
"Oletko koskaan ollut Kristallipalatsissa?"
"En", sanoi Alice hiukan halveksivasti, mitä hän kuitenkin katui, kun
Lydia jatkoi säyseästi:
"Ajattelin lähteä sinne tänään ja kuljeksia puutarhoissa jonkun aikaa.
Siellä on iltapäivällä konsertti, jossa madame Szczymplica, jonka
soittoa sinä et ihaile, esiintyy. Tuletko mukaani?"
"Tietysti", sanoi Alice, päättäväisen velvollisuudentuntoisena.
"Halusta, ei pakosta", sanoi Lydia. "Oletko lupautunut johonkin
huomisillaksi?"
"Sunnuntaiksiko? En toki. Sitäpaitsi katson kaikki sitoumukseni
riippuvaisiksi sinun mukavuudestasi."
Seurasi vaitiolo, joka oli kyllin pitkä lyödäkseen tuon vakuutuksen
täysin latteaksi. Alice puri huultaan. Sitten Lydia sanoi: "Tunnetko
rouva Hoskyn'ia?"
"Sitäkö rouva Hoskynia, joka pitää kutsuja sunnuntai-iltoina? Menemmekö
sinne?" kysyi Alice innokkaasti. "Ihmiset kysyvät minulta usein, olenko
ollut koskaan niissä. Mutta minä en tunne häntä -- vaikka olen kyllä
nähnyt hänet. Onko hän miellyttävä?"
"Hän on nuori nainen, joka on lukenut paljon taidekritiikkiä ja saanut
siitä syviä vaikutelmia. Hän on tehnyt talonsa kuuluisaksi tuomalla
sinne kaikki etevät ihmiset, joita hän tapaa, ja tekemällä heidän
olonsa siellä niin viihtyisäksi, että he mielellään tulevat toistekin.
Mutta hän ei ole, onneksi itselleen, antanut taiteen-ihailunsa päästä
voitolle terveestä järjestään. Hän on mennyt naimisiin varakkaan
liikemiehen kanssa, joka tuskin lienee lukenut muuta kuin sanomalehtiä
sen jälkeen kuin lopetti koulunkäyntinsä; ja minä epäilen, onko
onnellisempaa paria koko Englannissa."
"Otaksun rouva Hoskynilla olleen kyllin järkeä älytäkseen, ettei
hänellä ollut valitsemisen varaa", sanoi Alice itsetyytyväisenä.
"Hänhän on hyvin ruma."
"Niinkö arvelet? Hänellä on paljon ihailijoita, ja olen kuullut hänen
olleen kihloissa taidemaalari Herbertin kanssa, ennenkuin hän tapasi
herra Hoskynin. Me tapaamme siellä huomenna herra Herbertinkin, sekä
koko joukon muita kuuluisuuksia: hänen vaimonsa, pianisti madame
Szczympligan, säveltäjä Owen Jack'in, keksijä Conollyn, ynnä muita.
Tilaisuus tulee olemaan tavallista erikoisempi sen johdosta, että
herra Abendgasse, huomattava saksalainen kateederi-sosialisti ja
taidekriitikko, pitää luennon 'Totuudesta taiteessa'. Kun puhut
hänestä seurassa, niin muista, että sanot häntä sosiologiksi eikä
sosialistiksi. Haluttaisiko sinua erikoisesti kuulla hänen luentoaan?"
"Epäilemättä se tulee olemaan hyvin mielenkiintoista", sanoi Alice.
"En tahtoisi päästää käsistäni tilaisuutta käydä rouva Hoskynin luona.
Ihmiset kysyvät minulta niin usein, olenko ollut siellä ja tunnenko
sitä ja sitä kuuluisaa henkilöä, että tunnen itseni miltei noloksi
maalaisessa tietämättömyydessäni."
"Koska", jatkoi Lydia, "olin aikonut mennä vasta luennon jälkeen. Herra
Abendgasse on innostunut ja kaunopuheinen, mutta ei omintakeinen.
Minusta on mieluisampaa saada hänen aatteensa suoraan niiden
alkulähteistä; niin että jollet tunne erikoista mielenkiintoa --"
"En ollenkaan. Jos hän on sosialisti, olen paljon mieluummin
kuuntelematta häntä, varsinkin sunnuntai-iltana."
Sovittiin siis niin, että he menisivät rouva Hoskynille luennon
jälkeen. Sillävälin he menivät Sydenhamiin, missä Alice kulki
Kristallipalatsin läpi maalaismaisen uteliaana ja Lydia selitti paikan
nähtävyyksiä tietosanakirjamaisesti. Iltapäivällä oli siellä konsertti,
jossa orkesteri soitti joitakin pitkiä musiikkikappaleita, joista Lydia
näytti nauttivan, vaikkakin hän silloin tällöin löysi moittimista
esittäjistä. Alice, joka ei kyennyt älyämään esityksen vikoja enempää
kuin musiikin kauneuttakaan, teki niinkuin näki muidenkin tekevän --
oli olevinaan mielistynyt ja taputti käsiään säädyllisesti. Madame
Szczympliga, jonka hän odotti tapaavansa rouva Hoskynin luona,
astui esiin ja soitti fantasian pianolle ja orkesterille, jonka oli
säveltänyt kuuluisa Jack, hänkin rouva Hoskynin piiriin kuuluvia.
Ohjelmassa oli tästä sävellyksestä selostus, josta Alice sai tietää,
että kuuntelemalla tarkasti _adagiota_, saattoi kuulla siinä enkelien
laulua. Hän kuunteli niin tarkasti kuin osasi, muttei kuullut mitään
enkeleitä, ja hämmästyi, kun fantasian loputtua kuulijakunta puhkesi
ihastuneena taputtamaan käsiään madame Szczympligalle, ikäänkuin tämä
olisi antanut heidän kuulla sfäärien musiikkia. Vieläpä Lydiakin näytti
liikutetulta ja sanoi:
"Kummallista, että hän on vain nainen niinkuin me muutkin, juuri
samojen olemassaolon rajoitusten aitaama ja samojen proosallisten
huolien alainen -- että hän menee junassa Victoria-asemalle ja sieltä
kotiinsa tavallisilla ajopeleillä, sensijaan että lähtisi vesille
suuressa simpukankuoressa, matkaten joutsenten vetämänä johonkin
lumottuun saareen. Hänen soittonsa johtaa mieleeni oman itseni siinä
iässä, jolloin uskoin vielä satumaahan, enkä itse asiassa paljon
tiennytkään mistään muusta maasta."
"Ihmiset sanovat", sanoi Alice, "että hänen miehensä on hyvin
mustasukkainen, ja että hän antaa miehensä viettää aivan surkeaa
elämää."
"_Ihmiset sanovat_ mitä hyvänsä, mikä tuo lahjakkaat henkilöt heidän
omien kokemustensa tasolle. Epäilemättä he ovat oikeassa. Minä en
ole tavannut herra Herbertia, mutta olen nähnyt hänen taulujaan,
joista näkyy, että hän lukee kaikkea eikä näe mitään; sillä ne kaikki
esittävät jossakin runoelmassa kuvattuja kohtauksia. Jospa vain voisi
löytää sivistyneen miehen, joka ei olisi koskaan lukenut yhtään kirjaa,
kuinka ihastuttava seuratoveri hän olisikaan!"
Konsertin loputtua eivät he palanneet suoraan kaupunkiin, koska
Lydia halusi käyskennellä jonkun aikaa puutarhoissa. Sen johdosta he
Sydenhamista lähtiessään joutuivat Waterloo-asemalle menevään junaan,
joten heidän oli muutettava junaa Claphamin asemalla. Oli kaunis
kesäilta; ja vaikka Alicen mielipide olikin, että hienojen naisten tuli
kätkeytyä yleisöltä rautatieasemien odotussaleihin, ei hän koettanut
estää Lydiaa kävelemästä edestakaisin asemalaiturin hiljaisimmassa
osassa, mikä päättyi kukkapenkkiin.
"Minun mielestäni", sanoi Lydia, "on Claphamin asema sievimpiä paikkoja
Lontoon tienoilla."
"Niinkö todella!" sanoi Alice hieman ilkeästi. "Minä luulin, että
kaikki taiteelliset ihmiset pitävät rautateitä ja rautatieasemia
rumentavina tahroina maisemissa."
"Jotkut pitävät", sanoi Lydia; "mutta ne eivät ole meidän polvemme
taiteilijoita; ja ne, jotka toitottavat sitä heidän perässään, eivät
ole muuta kuin papukaijoja, Jos jokainen nuoruuteni lupapäivä-muisto
-- jokainen vapautusmatka kaupungista maalle -- on mielleyhteydessä
rautatien kanssa, täytyy minulla olla sitä kohtaan toisenlaiset tunteet
kuin isälläni, jonka keski-ikää se tuli mullistamaan rautaisena
uutuus-hirviönä. Veturi on yksi nykyaikaisen lapsuuden ihmeitä.
Lapset keräytyvät sillalle katsomaan, kun juna kulkee sen alitse.
Pienet pojat tepsuttavat katua pitkin piiskuttaen ja viheltäen, ollen
olevinaan junan vetureita. Kaikki tuo romantiikka, niin typerältä kuin
se näyttääkin, tulee pyhäksi myöhemmässä elämässä. Sitäpaitsi juna on
kaunis esine, milloin se ei ole likaisessa maanalaisessa tunnelissa.
Sen puhtaan valkoinen höyrytupru sointuu kaikenlaisiin maisemiin. Entä
sen ääni! Oletko koskaan seisonut meren rantamalla, jota rautatie
sivuaa, ja kuunnellut junan lähenemistä kaukaa? Ensin sitä voi tuskin
erottaa meren kohinasta; sitten sen tuntee sen sävyn muuntelusta:
milloin se kuuluu tukahtuneena jostakin syvästä leikkauksesta, milloin
taas kiirii kaikuen joltakin kallionrinteeltä. Toisinaan se hyrisee
tasaisena joitakin minuutteja ja sitten äkkiä puhkeaa rytmikkäästi
kalskumaan, alati muuttuen etäisyydeltään ja pontevuudeltaan. Kun
se tulee lähelle, pitäisi sinun mennä tunneliin ja seisoa siellä
sen kulkiessa ohitse. Minä tein sen kerran, ja se oli kuin jonkun
Beethovenin uvertyyrin viimeinen sivu, täynnä jyristen syöksyvää
kiihkoa. En voi käsittää, kuinka kukaan voi toivoa halventavansa
junaa vertaamalla sitä kyytivaunuihin; ja minä tunnen jonkunverran
kyytivaunuja, tai ainakin dilisansseja. Sen vaikutuksen, joka eri
kulkuvälineillä on niitä hoitaviin miehiin, pitäisi tehdä selväksi
höyryn etevämmyys ilman muita todistuksia. En ole koskaan nähnyt
veturinkuljettajaa, joka ei olisi näyttänyt harvinaisen älykkäältä
ammattilaiselta; toiseltapuolen taas eivät edes ne kirjailijat ja
taiteilijat, jotka ovat säilyttäneet meille kyyti vaunu-aikojen
muiston, näytä ottaneen kyytivaunujen ajureita vakavalta kannalta tai
pitäneen heitä syyntakeellisina ja sivistyneinä ihmisinä. Rautatien
herjaaminen maaseudun ihannoimisen kannalta on jo vanhanaikaista.
Englannissa on miljoonia täysi-ikäisiä ihmisiä, joille etäinen junan
ääni tuo mieleen yhtä miellyttäviä kaikuja kuin mustarastaan vihellys.
Ja sitten -- eikö tuo ole loordi Worthington, joka laskeutuu tuolla
junasta? Niin, tuo, kolmannella siltamalla tästä. Hän --" Lydia
pysähtyi. Alice katsoi, mutta ei voinut nähdä loordi Worthingtonia
enempää kuin syytä vähäiseen, mutta selvästi huomattavaan muutokseen
Lydiassa, joka virkkoi nopeasti:
"Hän on arvatenkin tulossa meidän junaamme. Tule odotussaliin." Hän
käveli nopeasti siltamaa pitkin puhuessaan. Alice kiiruhti hänen
jälkeensä, ja he olivat juuri-ikään päässeet odotussaliin, jonka
ovi oli ihan siltamalle johtavien portaiden vieressä, kun karkea
miesäänten sorina ilmaisi heille, että äänekäs seurue oli tulossa ylös
portaita. Pian tuli sieltä esiin horjuva mies, joka heti alkoi esittää
jotakin juopuneen tanssia ja laulaa niin hyvin kuin hänen tilansa
ja soitannolliset lahjansa sallivat. Lydia seisoi lähellä huoneen
ikkunaa ja katseli äänettömänä. Alice seurasi hänen esimerkkiään ja
tunsi juopuneen tanssijan Mellishiksi. Häntä seurasi kolme miestä,
värikkäissä pukimissa ja reimalla tuulella, mutta verrattain selvinä.
Heidän perässään tuli Cashel Byron, komeasti puettuna samettitakkiin
ja ihomyötäisiin vaalearuskeihin housuihin, jotka toivat hänen
sääriensä lihakset näkyviin. Hänkin näytti aivan selvältä, mutta
hänen tukkansa oli pörrössä ja vasen silmä räpytti usein, samalla
kuin sen viereinen silmäkulma ja poskipää olivat paljon keltaisemmat
kuin hänen luonnollinen kasvojenvärinsä, joka näyttäytyi edukseen
kasvojen oikealla puolen. Kävellen vakain askelin Mellishin luo, joka
parhaallaan kehoitti kutakin lähelläolijaa vuoroonsa tulemaan ja
ottamaan ryypyn hänen kustannuksellaan, hän tarttui tätä kaulukseen
ja käski häntä ankarasti lopettamaan pöllömäisyydet. Mellish koetti
syleillä häntä.
"Minun oma poikani", huudahti hän hellästi. "Hän on minun pikkuinen
sydänkäpyni. Cashel Byron koko maailmaa vastaan painoon katsomatta. Bob
Mellishin rahat --"
"Sinä juoppolalli", sanoi Cashel, viepoittaen häntä ympäri, kunnes hän
oli pyörryksissä yhtä hyvin kuin päissäänkin, ja istuttaen hänet sitten
väkisin penkille; "voisi luulla, ettet ole koskaan ennen eläessäsi
nähnyt myllyä tai voittanut vetoa."
"Hiljaa, Byron", sanoi joku toisista. "Tuossa tulee loordi."
Loordi Worthington nousi portaita ylös, ilmeisesti kaikkein
kiihtyneimpänä koko joukosta.
"Hieno mies!" huusi hän, taputtaen Cashelia olalle. "Mainio mies! Olet
voittanut minulle tänään tinoja, ja tulet kyllä saamaan osasi niistä,
vanha veikko."
"Minä treenasin hänet", sanoi Mellish, hoippuen jälleen esiin. "Minä
treenasin hänet. Teidän armonnehan tuntee minut. Tunnettehan Bob
Mellishin. Sananen teidän armollenne ka-kahdenkesken. Kysykää, kuka
osaa panna läskin menemään ja lihakset tulemaan. Kysykäähän -- pyydän
teidän armonne luvalla. Mitä teidän armonne haluaa ottaa?"
"Varokaa, taivaan tähden!" huudahti loordi Worthington, siepaten
hänestä kiinni, kun hän hoippui takaperin raidetta kohti. "Ettekö näe
junaa?"
"Kyllä tiedän", sanoi Mellish vakavasti. "Olen täydessä reilassa. Ei
sen paremmassa kukaan. Minä olen Bob Mellish. Kysykääs --"
"Kuule. Pois nyt täältä", sanoi eräs seurueesta, voimakas mies, jolla
oli arpinen naama ja murskattu nenä, tarttuen Mellishiin ja työntäen
hänet junaan. "Sinä tarvitset pihvin tuolle silmällesi, johon erehdyit
saamaan hollantilaisen vasaramiehen, Byron. Siinä on nyt enemmän
keltamaalia kuin mielelläsi haluat näyttää kirkossa huomenna."
Tälle kaikki remahtivat nauraa hohottamaan ja valtasivat rynnäköllä
tyhjän ensi luokan vaunun. Lydia ja Alice ehtivät hädin tuskin asettua
paikoilleen junassa, ennenkuin se lähti.
"Todellakin minun täytyy sanoa", virkkoi Alice, "että jos nuo olivat
herra Cashel Byronin ja loordi Worthingtonin seurustelutovereita, niin
on heillä perin omituinen maku."
"Niin", sanoi Lydia miltei töykeästi. "Minä olen melkoinen kieliniekka,
mutta en kuitenkaan ymmärtänyt ainoatakaan lausetta heidän
keskustelustaan, vaikka kuulin kaikki selvästi."
"Ne eivät olleet herrasmiehiä", sanoi Alice. "Sinä sanoit, ettei kukaan
voi jonkun henkilön ulkonäöstä päättää, onko hän herrasmies vai ei;
mutta varmastikaan et voi pitää noita miehiä loordi Worthingtonin
vertaisina."
"En kylläkään", sanoi Lydia. "He ovat raakimuksia; ja Cashel Byron on
ilmeisin raakimus heistä kaikista."
Pelästyneenä ei Alice uskaltanut virkkaa enää mitään ennenkuin he
poistuivat junasta Victoria-asemalla. He näkivät väentungoksen sen
vaunun edustalla, missä Cashel oli matkustanut. Alice kiiruhti ohitse,
mutta Lydia kysyi paikalla olevalta junamieheltä, oliko jotakin
tapahtunut. Mies vastasi, että joku juopunut oli junasta laskeutuessaan
pudonnut radalle, niin että, jos juna olisi ollut liikkeessä, hän olisi
saanut surmansa. Lydia kiitti junamiestä ja kääntyessään poispäin
hänestä huomasi Bashvillen seisovan edessään lakkiaan koskettaen.
Lydia ei ollut antanut hänelle määräystä tulla vastaan. Kuitenkin hän
suhtautui hänen läsnäoloonsa kuten itsestään selvään asiaan ja kysyi,
olivatko vaunut saapuvilla.
"Eivät ole", vastasi Bashville. "Kuski ei ollut saanut määräystä."
"Aivan oikein. Ajurinvaunut, olkaa hyvä." Kun Bashville oli mennyt,
kysyi hän Alicelta: "Käskitkö sinä Bashvillen tulla meitä vastaan?"
"En toki! Sellainen ei pälkähtäisi päähänikään."
"Kummallista! Hän tietää kuitenkin velvollisuutensa paremmin kuin minä,
niin että epäilemättä hän on menetellyt oikein. Hän on varmaankin
odottanut koko iltapäivän, mies-poloinen."
"Eihän hänellä ole muutakaan tekemistä", sanoi Alice huolettomasti.
"Siinä hän tuleekin. Ja on valinnut meille ihan uudet ajurinvaunut."
Sillävälin oli Mellish kiskottu pois junan alta ja istutettu erään
matkatoverinsa polvelle. Hän oli turruksissa ja hänen otsassaan oli
iso kuhmu. Hänen silmänsä olivat melkein ummessa. Lysynenäinen mies
osoittautui nyt taitavaksi haavuriksi. Cashelin tukiessa potilasta
toisen polvella ja muun seurueen pitäessä väkijoukkoa erillään puoleksi
kehoituksilla, puoleksi väkivoimalla, hän otti esiin haavaveitsen ja
muitta mutkitta pienensi kuhmun avaamalla sen lansetillaan. Sitten hän
sitoi haavan näppärästi mukanaan olevilla tarve-aineilla ja karjaisi
Mellishin korvaan herättääkseen hänet. Mutta treenari vain örisi
ja antoi päänsä retkahtaa hervottomana rinnalle. Koetettiin karjua
uudelleen, mutta turhaan. Cashel lausui kärsimättömästi mielipiteenään,
että Mellish teeskenteli, ja selitti, ettei hän halunnut seisoa siinä
hänen narrinaan koko iltaa.
"Jos hän olisi minun kaverini eikä teidän", sanoi lysynenäinen mies,
"niin herättäisin hänet kylläkin pian."
"Minä säästän teiltä sen vaivan", sanoi Cashel, kumartuen
kylmäverisesti ja ottaen treenarin korvan ruston hampaittensa väliin.
"Noin juuri se on tehtävä", sanoi toinen hyväksyvästi, kun Mellish
parahti ja ponnahti jaloilleen. "No nyt siis. Mars eteenpäin." Hän
tarttui Mellishin oikeaan käsivarteen, Cashel vasempaan, ja niin
he taluttivat hänet pois välissään piittaamatta vähääkään hänen
kyyneleistään, hänen väitteistään, että hän oli loukannut itseään,
hänen vetoomuksestaan siihen, että hän oli vanha mies, tai hänen
katkerasta kysymyksestään, missä Cashel olisi ollut sillä hetkellä
ilman hänen huolenpitoaan.
Loordi Worthington oli käyttänyt hyväkseen tätä tapaturmaa
pujahtaakseen pois matkatoveriensa seurasta ja ajaakseen yksin
asuntoonsa Jermyn Street'in varrelle. Hän oli vieläkin suuresti
kiihdyksissään, ja kun hänen kamaripalvelijansa, vanha talon asukas,
jonka kanssa hän oli tuttavallisissa suhteissa, toi hänelle kirjeen,
joka oli saapunut hänen poissaollessaan, kysyi hän häneltä neljä
kertaa, oliko kukaan käynyt häntä tapaamassa, ja neljä kertaa keskeytti
hänet sekalaisilla selostuksilla siitä, mikä loistava päivä hänellä oli
ollut ja millainen onni häntä oli suosinut.
"Löin vetoa viisisataa tasan, että se loppuisi neljännestunnissa; ja
sitten löin Byronin kanssa kaksisataa viisikymmentä yhtä vastaan,
ettei se loppuisi siinä ajassa. Niin sitä on pelattava, vai mitä,
Bedford? Luuletteko, että Cashel antaisi kaksisataaviisikymmentä
livahtaa sormiensa läpi! Peijakas kuitenkin, ovela veijari hän on.
Kun neljätoista minuuttia oli mennyt, pidin viittäsataani menneinä.
Hollantilainen tappeli vielä riivatusti, ja Cashel alkoi yhtäkkiä käydä
heikoksi ja koetti peräytyä irti ottelusta. Olisittepa nähnyt, miten
hollantilaisen silmät kiiluivat, kun hän syöksyi hänen jälkeensä.
Hän oli varma kuin nakutettu, että hän tekisi Cashelista selvän siinä
tuokiossa."
"Tosiaankin, teidän armonne! Jopa jotakin!"
"Niin juuri: siinä luulossa minäkin olin. Mutta se oli kaikki vain tuon
lurjus-paran pettämiseksi. Peijakas, Bedford, olisittepa nähnyt sen
iskun, jonka Cashel survaisi oikealla kädellään. Mutta te ette olisi
voinut sitä nähdä, se oli liian nopea. Hollantilainen nukkui ruohikossa
ennenkuin tiesi iskua saaneensakaan. Byron oli kerännyt hänelle
viisitoista puntaa, ennenkuin hän tuli tajuihinsa. Kyllä hänen leukansa
tuntui varmaan hiton omituiselta sen jälkeen. Helkkari, Bedford, se
Cashel on täydellinen ihme. Minä löisin hänen puolestaan vetoa joka
pennin, mitä minulla on, ketä ikinä hyvänsä vastaan. Hän saa ihmisen
ylpeilemään siitä, että on englantilainen."
Bedford katseli alistuvalla ihmetyksellä, kun hänen isäntänsä
innostuksesta haltioissaan asteli kiireesti edestakaisin huoneessa,
tuon tuostakin puiden nyrkkiään ja hutkien kuviteltua hollantilaista.
Vihdoin kamaripalvelija rohkeni huomauttaa, että hän oli unohtanut
kirjeen.
"Oh, hiiteen kirje!" sanoi loordi Worthington. "Se on rouva Hoskynin
käsialaa -- varmaan kutsu tai muuta sellaista roskaa. Kas niin,
katsotaanpas."
Campden Hill Road. Lauantaina.
Rakas loordi Worthington.
-- En ole unohtanut lupaustani hankkia Teille tilaisuutta
näkemään läheltä kuuluisaa rouva Herbertiä -- madame Simplicitaa,
kuten Te häntä kutsutte. Hän on luonamme huomenillalla, ja
olisimme hyvin onnelliset nähdessämme silloin Teidätkin, jos
viitsitte tulla. Kello yhdeksältä herra Abendgasse, kuuluisa
saksalainen taidearvostelija ja minun hyvä ystäväni, lukee meille
tutkielman "Totuudesta taiteessa"; mutta en tahdo lausua Teille
sitä kohteliaisuutta, että väittäisin uskovani sen kiinnittävän
mieltänne; joten voitte tulla kymmeneltä tai puoli-yhdeltätoista,
jolloin kaikki illan vakavat asiat ovat ohi.
"No, on sitä häikäilemättömyyttä", sanoi loordi Worthington,
keskeyttäen lukemisensa. "Tuo naisväki luulee, että koska nautin
elämästä järjellisellä tavalla, en osaa erottaa taulun takapuolta
etupuolesta tai kirjan sisäpuolta kansista. Menen lyönnilleen kello
yhdeksän."
Otaksun, ettei kukaan Teidän tuttavistanne harrasta taidetta.
Ettekö voisi tuoda minulle kuuluisuuden tai pari! Haluaisin kovin
mielelläni saada herra Abendgasselle niin hyvän kuulijakunnan
kuin mahdollista. Kuitenkaan ei hänellä näinkään tule olemaan
syytä valittaa, sillä voin imarrella itseäni vakuuttamalla
saaneeni jo lupiin erittäin arvokkaan seuran. Jos kuitenkin
voitte lisätä vielä jonkun mainehikkaan nimen luettelooni, niin
tehkää se kaikella muotoa.
"Hyvä on, rouva Hoskyn", sanoi loordi Worthington, katsoen ovelasti
hölmistyneeseen Bedfordiin. "Te tulette saamaan kuuluisuuden -- oikein
todellisen -- ei mitään vanhoja, homeisia saksalaisia -- jos vain voin
saada hänet tulemaan. Jos joku hänen väestään ei pidä hänestä, niin he
voivat sanoa sen hänelle. Vai mitä, Bedford?"