"Ooh!" sanoi hän pahoillaan, vilkaisten Bashvilleen ikäänkuin
arvatakseen, minkä vaikutuksen tämä oli saanut vieraasta. "Serkkuni --
se, josta puhuimme juuri äsken -- on tullut minua tervehtimään."
"Mikä hyvä onni!" sanoi Lydia. "Hän selittää minulle boksarin
merkityksen. Pyydä häntä syömään aamiaispäivällistä kanssamme."
"Sinä et välittäisi hänestä", sanoi Alice. "Hän ei ole paljon tottunut
seurusteluun. Luulen, että minun on parasta mennä häntä puhuttelemaan."
Neiti Carew ei vastannut, sillä hän ei nähtävästi voinut ymmärtää,
kuinka asiassa voisi olla mitään epäilystä. Alice meni pyöreään
salonkiin, missä hän tapasi herra Parkerin tarkastelemassa
intiaani-aseista sommiteltua voitonmerkkiä, näyttäytyen takaapäin
katsottuna lyhyeksi, keikarimaiseen siniseen pitkään takkiin puetuksi
herrasmieheksi. Uusi hattu ja hansikaspari oli myöskin näkyvissä,
kun hän seisoi ylöspäin katsoen kädet selän takana. Kääntyessään
tervehtimään Alicea toi hän näkyviin päättäväistä itsekunnioitusta
ilmaisevat kasvot, joiden silmien vetinen kirkkaus yhdessä paljaiden
ohimojen kanssa, joista hiukset olivat kuluneet pois, herätti
vaikutelman myöhään valvotuista illoista ynnä joko hyvin uurastavista
tai hyvin hillittömistä elämäntavoista. Hän lähestyi luottavasti,
puristi Alicen kättä lämpimästi muutamia sekunteja ja asetti hänelle
tuolin, panematta merkille sitä ilmeistä kylmyyttä, jolla Alice otti
vastaan nämä huomaavaisuudet.
"En ole vihainen, Alice", sanoi hra Parker istuuduttuaan Alicea
vastapäätä, "mutta minä hämmästyin kuullessani Emily-tädiltä, että olit
tullut tänne asumaan neuvottelematta minun kanssani. Minä --"
"Neuvottelematta sinun kanssasi!" huudahti Alice, keskeyttäen hänet
ivallisesti. "Enpä ole mokomaa kuullut! Minkätähden minun olisi
neuvoteltava sinun kanssasi tulemisistani ja menemisistäni?"
"No, minun ei ehkä olisi pitänyt käyttää sanaa 'neuvotella',
varsinkaan sellaiselle riippumattomalle pikku naiselle kuin suloinen
Alice Goff on. Kuitenkin olen sitä mieltä, että olisit ainakin
voinut edes muodollisesti ilmoittaa minulle aikomastasi askeleesta.
Meidän välillämme vallitsevat suhteet oikeuttavat minut nauttimaan
luottamustasi."
"Mitkä suhteet, jos saan kysyä?"
"Mitkäkö suhteet!" kertasi hra Parker nuhtelevan painokkaasti.
"Niin. Mitkä suhteet?"
Hra Parker nousi seisomaan ja loihe lausumaan hellän juhlallisesti:
"Alice: minä olen kosinut sinua kuusi kertaa --"
"Ja olenko minä vastannut myöntävästi kertaakaan?"
"Kuuntele minua loppuun, Alice. Tiedän, ettet koskaan ole antanut
nimenomaista suostumusta; mutta asia on aina ymmärretty niin, että
minun varojeni niukkuus oli ainoana esteenä onnemme tiellä. Me -- Älä
keskeytä minua, Alice: sinä et aavistakaan, mitä on tulossa. Sitä
estettä ei enää ole. Minut on nimitetty Sunburyn lukion alijohtajaksi,
jolla on palkkaa 350 puntaa vuodessa, vapaat huoneet, lämpö ja valo.
Aikaa myöten pääsen epäilemättä ylijohtajaksi -- loistava paikka, joka
merkitsee 1600 punnan vuosituloja. Sinä olet nyt vapaa niistä huolista,
jotka ovat painaneet sinua niin ankaroina isäsi kuoleman jälkeen; ja
sinä voit jättää heti -- nyt -- tässä silmänräpäyksessä riippuvan
asemasi täällä."
"Kiitos, minun on täällä varsin hyvä olla. Olen vierailemassa neiti
Carew'n luona."
Seurasi äänettömyys, ja hra Parker istuutui hitaasti. Sitten Alice
lisäsi: "Olen tavattoman iloinen, että olet vihdoinkin onnistunut
saamaan hyvän paikan. Se on varmaankin suuri huojennus äitiraukallesi."
"Minä kuvittelin, Alice -- vaikka se kukaties olikin vain kuvittelua
-- minä kuvittelin, että _sinun_ äitisi oli tavallista kylmempi
käytökseltään tänä aamuna. Toivottavasti ei tämän palatsimaisen
asunnon ylellisyys kykene turmelemaan sydäntäsi. Minä en voi viedä
sinua linnaan enkä asettaa laumoittain liveripukuisia palvelijoita
käskettäviksesi; mutta minä voin tehdä sinut kunnianarvoisan
englantilaisen kodin valtiattareksi, joka ei ole riippuvainen vieraiden
anteliaisuudesta. Sinusta ei voi koskaan tulla enempää kuin lady, Alice."
"On oikein hyvä, että läksytät minua, sen uskon varmasti."
"Voisit puhua kanssani vakavasti", sanoi hra Parker, nousten
pahantuulisena ja kävellen muutamia askelia. "Kun mies tarjoaa kätensä,
pitäisi siihen mielestäni suhtautua kunnioituksella."
"Niinkö! En ymmärtänyt asiaa oikein. Luullakseni sovittiin välillämme
siitä, ettei sinun ole tehtävä tuota tarjousta minulle joka kerta kuin
tapaamme."
"Samoin sovittiin siitäkin, että asia lykättäisiin vain siksi, kunnes
olisin sellaisessa asemassa, että voin ottaa sen uudelleen esiin
sitomatta sinua pitkäaikaiseen kihlaukseen. Se aika on nyt tullut, ja
minä odotan vihdoinkin suotuisaa vastausta. Minulla on siihen oikeus,
ottaen huomioon kuinka kärsivällisesti olen sitä odottanut."
"Omasta puolestani, Wallace, täytyy minun sanoa, etten pidä viisaana
ajatella naimisiinmenoa vain 350 punnan vuosituloilla."
"Ynnä vapaat huoneet: muista se; ja lämpö ja valo! Sinä näyt käyvän
kovin varovaiseksi nyt, kun asut täällä neiti Mikälien kanssa. Pelkään,
ettet enää rakasta minua, Alice."
"Enhän ole koskaan sanonutkaan rakastavani sinua."
"Pyh! Et ehkä ole koskaan sanonut sitä; mutta sinä olet aina antanut
minun ymmärtää --"
"Mitään sellaista en ole koskaan tehnyt, Wallace; enkä salli sinun
sanovan sellaista."
"Sanalla sanoen", tokaisi Parker katkerasti, "sinä luulet voivasi
siepata täällä jonkun keikarin, joka on parempi kauppa kuin minä."
"Wallace! Kuinka uskallat?"
"Sinä loukkaat tunteitani, Alice, ja minä puhun suoraan. Osaan kyllä
käyttäytyä yhtä hyvin kuin nekin, jotka 'otetaan vastaan' täällä;
mutta kun koko onneni on pelissä, en pidä kiinni turhantarkkuuksista.
Sentähden vaadin sinulta suoraa vastausta rehelliseen, kunnialleen
tarjoukseeni."
"Wallace", sanoi Alice arvokkaasti: "en salli, että minua pakotetaan
antamaan vastausta vasten tahtoani. Minä pidän sinua serkkunani."
"Minä en halua sinun pitävän minua serkkunasi. Olenko minä koskaan
pitänyt sinua serkkunani?"
"Ja luuletko, Wallace, että minä sallisin sinun kutsua minua
ristimänimeltäni ja olla niin tuttavallinen kuin aina olemme olleet
keskenämme, jos et olisi serkkuni? Jos niin on, täytyy sinulla olla
hyvin omituiset mielipiteet minusta."
"En luullut, että ylellisyys voisi noin turmella --"
"Tuon sanoit jo äsken", tikaisi Alice. "Älä toista yhtä ja samaa
lakkaamatta; tiedäthän, että se on yksi sinun pahoja tapojasi. Tahdotko
jäädä aamiaispäivälliselle? Neiti Carew käski minun pyytää sinua."
"Todellakin! Neiti Carew on hyvin ystävällinen. Ole hyvä ja ilmoita
hänelle, että katson saaneeni suuren kunnian, ja että tunnen
itseni aivan järkytetyksi siitä, etten voi ottaa vastaan hänen
suosiollisuuttaan."
Alice nosti päänsä halveksivasti kenoon. "Epäilemättä sinua huvittaa
tehdä itsesi naurettavaksi", sanoi hän; "mutta minun täytyy sanoa,
etten katso olevan siihen tarvetta."
"Olen pahoillani, jos ei käytökseni ole kyllin hyvä sinulle. Sinä et
löytänyt koskaan aihetta sen moittimiseen silloin, kun ympäristömme oli
vähemmän ylimyksellinen. Minä aivan häpeän, että olen riistänyt niin
paljon kallista aikaasi. Hyvästi!"
"Hyvästi. Mutta minä en ymmärrä, miksi olet niin raivoissasi."
"Minä en ole raivoissani. Olen vain murheissani, kun huomaan
ylellisyyden turmelleen sinut. Luulin sinulla olleen ylevämmät
periaatteet. Hyvästi, neiti Goff. Minulla ei tule olemaan mielihyvää
nähdä teitä toiste tässä ylen hienossa kartanossa."
"Aiotko todella lähteä, Wallace?" kysyi Alice nousten.
"Kyllä. Minkävuoksi jäisin?"
Alice soitti kelloa, Parkerin suureksi nolostukseksi; sillä hän oli
odottanut Alicen estävän häntä lähtemästä ja koettavan rakentaa
sovintoa. Ennenkuin he ehtivät puhua sen pitemmältä, astui Bashville
sisään.
"Hyvästi", sanoi Alice kohteliaasti.
"Hyvästi", vastasi Parker hampaittensa välistä. Hän asteli ylväästi
ulos, sivuuttaen Bashvillen ilmeisen halveksuvasti.
Hän oli jo ulkona talosta ja laskeutui juuri alas pengermän portaita,
kun lakeija saavutti hänet lausuen kohteliaasti:
"Anteeksi, herra. Olette luultavasti unhottanut tämän." Ja hän ojensi
hänelle kävelykeppiä.
Parkerin ensimmäinen ajatus oli, että hänen keppinsä oli vetänyt
lakeijan huomion puoleensa vaivaisella ulkonäöllään linnan
eteishallissa, ja että Bashville kehoitti häntä peitetyllä pöyhkeydellä
korjaamaan omansa pois. Hänen omanarvontuntonsa torjui kuitenkin
kohta tämän epäluulon liian nöyryyttävänä; mutta hän päätti näyttää
Bashvillelle, että tämä oli tekemisissä herrasmiehen kanssa. Siksi
hän otti kepin ja sen sijaan että olisi kiittänyt Bashvilleä, ojensi
hänelle viisi shillinkiä.
Bashville hymyili ja pudisti päätään. "Ei, ei, herra", sanoi hän;
"kiitoksia kuitenkin. Se on vastoin katsantotapojani."
"Sitä suurempi hupsu olet", sanoi Parker pistäen rahat taskuunsa ja
kääntyen menemään.
Bashvillen muoto muuttui. "No, no, herra", sanoi hän, seuraten Parkeria
portaiden juurelle; "kohtelias puhe ansaitsee kohteliaan vastauksen.
Minä en ole suurempi hupsu kuin tekään. Herrasmiehen pitäisi tietää
paikkansa yhtä hyvin kuin palvelijankin."
"Oh, mene helkkariin", mutisi Parker karahtaen hyvin punaiseksi ja
rientäen matkaansa.
"Jos et olisi emäntäni vieras", sanoi Bashville katsoen uhkaavasti
hänen jälkeensä, "niin lähettäisin sinut viikoksi vuoteeseen siitä
hyvästä, että lähetit minut helkkariin."