Neiti Carew istui puistossa olevan ison lammikon partaalla heitellen
pieniä kiviä yksitellen veteen ja katsellen tarkkaavasti niiden
renkaiden risteilyä, joita putoavat kivet synnyttivät sen tyyneen
kalvoon. Alice, joka oli reippaasti aloittanut seuranaolonsa tuomalla
näytteille kaikki taitonsa, piirusti linnaa. Metsikkö kohosi heidän
ympärillään kuin amfiteatterin kehys; mutta puut eivät ulottuneet
vedenpartaaseen, vaan oli välillä leveä nurmikkovyöhyke ja kapea
somerikkokaistale, josta Lydia poimi viskelemänsä kivet.
Askeleita kuullessaan hän kääntyi katsomaan ja näki Cashel Byronin
seisovan Alicen takana, nähtävästi suurella mielenkiinnolla katsellen
tämän piirustamista. Hän oli puettu samoin kuin viimeksi heidän
tavatessaan, paitsi että hänellä oli loistavat heleänkeltaiset
hansikkaat ja hiekanpunainen kravatti. Alice kääntyi ja katseli häntä
kopean hämmästyneenä, mutta Cashel seisoi levollisena ja typerän
keikailevana. Silloin Alice, katsahdettuaan Lydiaan nähdäkseen, ettei
ollut yksin, virkkoi hänelle hyvää huomenta ja ryhtyi jälleen työhönsä.
"Omituinen paikka", huomautti Cashel hetken vaitiolon jälkeen, linnaa
tarkoittaen. "Kiinalaisen näköinen, eikö niin?"
"Sitä pidetään hyvin kauniina rakennuksena", sanoi Alice.
"Oh, hiiteen se, minä sitä pidetään!" sanoi Cashel. "Mitä se _on_,
siinä on asian ydin."
"Se riippuu mausta", sanoi Alice hyvin kylmästi. "Herra Cashel Byron."
Cashel hätkähti ja riensi lammen partaalle. "Hyvää huomenta, neiti
Carew", sanoi hän. "En nähnyt teitä ennenkuin puhuttelitte minua."
Lydia katsoa häneen rauhallisesti, ja Cashel vääntelehti, tuntien
sanoneensa typerän valheen. "Linna näkyy tänne erittäin komeana",
jatkoi hän, muuttaakseen aihetta. "Neiti Goff ja minä puhuimme siitä
juuri."
"Niin. Ihailetteko sitä?"
"Kyllä, oikein paljon. Se on kaunis paikka. Jokaisen täytyy se myöntää."
"Pidetään kohteliaana ylistää taloani minulle ja ivata sitä muille.
Tekään ette nyt sano; 'Hiiteen se, minä sitä pidetään.'"
Cashel tunsi jäävänsä ottelussa alakynteen, ja tuo outo tunne vei
häneltä miltei rohkeuden vastata. Mutta sitten hän kirkastui ja sanoi;
"Voin sanoa teille, kuinka se asia on. Noin vain piirustettavaksi tai
syrjästä katsottavaksi se on kylläkin kiinalaisen näköinen. Mutta se,
että te asutte siinä, tekee sen jollakin tavoin erilaiseksi. Sitä minä
tarkoitin, kunniani kautta, sitä juuri."
Lydia hymyili; mutta Cashel ei katsoessaan alaspäin häneen voinut nähdä
hymyä hänen punaisen hiuskruununsa vuoksi, joka näytti liekehtivän
päivänpaisteessa. Tuo este oli hänelle epätyydyttävä: hän tahtoi nähdä
Lydian kasvot. Hän epäröi hetken ja laskeutui sitten istumaan maahan
Lydian viereen varovaisesti, ikäänkuin hyvin kuumaan kylpyyn mennen.
"Toivon, ettette pahastu, jos istun tässä", virkkoi Cashel arasti.
"Tuntuu niin töykeältä puhua teille ylhäältä korkeuksista."
Lydia pudisti päätään ja viskasi jälleen kaksi kiveä lampeen. Cashel
ei osannut keksiä muuta sanottavaa, ja kun ei Lydiakaan puhunut, vaan
tähysteli vakavana veteen piirtyviä ympyröitä, alkoi hänkin tuijottaa
niihin; ja he istuivat äänettöminä joitakin minuutteja, katsellen
hellittämättä aallonkareita: Lydia sen näköisenä, kuin olisi niissä
ollut loppumatonta ajatuksen aihetta, Cashel sen näköisenä, kuin olisi
näytelmä saanut hänet aivan ymmälle. Vihdoin virkkoi Lydia:
"Oletteko koskaan käsittänyt, mitä värähtely on?"
"En", sanoi Cashel, katsottuaan häneen älyttömänä.
"Minua ilahduttaa kuulla, että tunnustatte sen. Me hän olemme
nykyaikana supistaneet kaiken värähtelyksi. Valo -- ääni -- tunne --
kaikki ovat joko värähtelyjä tai värähtely-yhtymiä. Katsokaa", sanoi
hän, viskaten taas pari kiveä lampeen ja viitaten kahta laajenevaa
rengassarjaa niiden ristiessä toisiaan: "tähden tuikinta ja soinnun
sykähtely musiikissa ovat _tuota_. Mutta minä en voi kuvailla sitä
asiaa mielessäni. Ihmettelen, mahtavatko ne sadat fysiikan oppikirjojen
kirjoittajat, jotka puhuvat niin liukkaasti värähtelyistä, käsittää
niitä paremmin kun minä."
"Eivät vähääkään. Ei yksikään heistä. Ei puoleksikaan niin hyvin",
sanoi Cashel iloisesti, vastaten niihin sanoihin Lydian puheesta, jotka
hän ymmärsi.
"Ehkä tämä aihe ei kiinnitä mieltänne", sanoi Lydia kääntyen häneen
päin.
"Päinvastoin, minä pidän siitä tavattomasti", sanoi Cashel rohkeasti.
"Minä voin tuskin sanoa niin paljon omasta mielenkiinnostani siihen.
Olen kuullut, että olette lukumies, hra Cashel Byron. Mitkä ovat
mieliopintonne? -- tai mieluumminkin, koska tuohon kysymykseen on
yleensä vaikea vastata, mitä harrastatte?" Alice kuunteli.
Cashel katsoi kiinteästi Lydiaan, ja puna kohosi verkalleen hänen
kasvoihinsa. "Olen opettaja", sanoi hän. "Minkä opettaja? Tiedän,
että minun pitäisi kysyä missä, mutta se toisi vain esiin jonkun
oppilaitoksen nimen, joka ei antaisi minulle mitään varsinaista
valaistusta."
"Olen tieteen opettaja", sanoi Cashel matalalla äänellä, katsoen
vasempaan nyrkkiinsä, jota hän piti koholla edessään, ja iskien
salavihkaa taivutettua polveaan, ikäänkuin se olisi ollut jonkun toisen
henkilön naama.
"Fyysillisen vaiko moraalitieteen?" tinkasi Lydia.
"Fyysillisen", sanoi Cashel. "Mutta siinä on enemmän moraalitiedettä
kuin luullaankaan."
"Niin", sanoi Lydia vakavasti. "Vaikka minulla ei ole varsinaista
tietoa fysiikasta, voin kuitenkin antaa arvon tuon lauseen totuudelle.
Ehkäpä kaikki tiede, joka ei ole pohjaltaan fyysillistä tiedettä,
onkin vain säännöteltyä tietämättömyyttä. Olen lukenut paljon
fysiikkaa ja tuntenut usein houkutusta tekemään kokeet omin käsin --;
varustamaan laboratorion -- vieläpä heiluttamaan leikkausveistäkin.
Sillä hallitakseen tiedettä täydelleen, täytyy ymmärtääkseni riisua
hansikkaansa. Onko se teidän mielipiteenne?"
Cashel katsoi häneen tiukasti. "Ette ole milloinkaan lausunut todempaa
sanaa", sanoi hän. "Mutta voi kyllä tulla varsin kunnioitettavaksi
amatööriksi työskentelemällä hansikkaat käsissäkin."
"_Minä_ en voisi. Ne monet, jotka uskovat viisastuvansa lukemalla
selostuksia kokeista, pettävät itseään. On yhtä mahdotonta oppia
tiedettä korvakuulolta kuin saada viisautta sananlaskuista. Ah, on niin
helppo seurata todistelusarjaa ja niin vaikea käsittää siinä piileviä
tosiasioita! Meidän kansanomaiset fysiikan-luennoitsijamme esittävät
meille todisteluketjuja niin hienosti kiilloitettuina, että on nautinto
antaa niiden soljua päästä päähän sormiemme välitse. Mutta ne eivät
jätä jälkeensä mitään muuta kuin hämärän muiston aiheuttamastaan
tunnelmasta."
"Kunpa minäkin osaisin puhua tuolla tavoin", sanoi Cashel; "-- kuten
kirja, tarkoitan."
"Taivas varjelkoon!" sanoi Lydia. "Suokaa se minulle anteeksi.
Tahdotteko antaa minulle joitakin oppitunteja, jos ryhdyn vakavasti
harrastamaan tiedettä?"
"No niin", sanoi Cashel virnistäen salaa, "soisin teidän mieluummin
tulevan minun kuin kenenkään muun opettajan luokse; mutta minä luulen,
ettei se sopisi teille. Mieluummin haluaisin koettaa taitoani tuohon
ystäväänne tuolla. Hän on voimakkaampi ja suorempi kuin yhdeksän
kymmenesosaa miehistä."
"Te annatte siis suuren arvon fyysillisille ominaisuuksille. Niin teen
minäkin."
"Ainoastaan käytännöllisellä kannalta katsoen, huomatkaa se", sanoi
Cashel vakavasti. "Ei ole oikein katsella aina ihmisiä niinkuin
katsellaan hevosia. Jos haluaa lyödä heistä vetoa kilpailuissa
tai otteluissa, niin silloin kyllä; mutta jos haluaa ystävää tai
mielitiettyä, on asia toinen."
"Aivan niin", sanoi Lydia hymyillen. "Te ette siis halua sitoutua
mihinkään lämpimämpiin tunteisiin neiti Goffia kohtaan, kuin hänen
muotonsa ja kuntonsa arvostelevaan tunnustamiseen."
"Juuri niin", sanoi Cashel tyytyväisenä. "_Te_ ymmärrätte minua, neiti
Carew. On ihmisiä, joille saa puhua koko päivän, eivätkä he ole sen
viisaampia lopussa kuin alussakaan. Te ette ole sitä lajia."
"Arvelen, onnistummeko me koskaan todella ilmaisemaan ajatuksiamme
toisillemme. Ajatuksen täytyy muuttua uuteen muotoon sopiakseen toiseen
tajuntaan. Te, herra professori, olette varmaankin saanut erikoista
kokemusta luennoillanne ja oppitunneillanne siitä, kuinka vaikea on
siirtää aatteita toisille."
Cashel katsoi vaivautuneena veteen ja virkkoi matalammalla äänellä:
"Saatte tietysti kutsua minua ihan miksi vain haluatte; mutta -- jos
se on samantekevä teille -- niin toivoisin, ettette kutsuisi minua
professoriksi."
"Olen elänyt niin paljon maissa, missä ihmiset odottavat puhuteltavan
itseään kaikkein vähäpätöisimmilläkin arvonimillään kaikissa
tilaisuuksissa, että uskallan vaatia itselleni anteeksiantoa, jos olen
loukannut siinä suhteessa. Kiitän, että sanotte sen minulle. Mutta minä
teen väärin puhellessani teidän kanssanne tieteestä. Loordi Worthington
kertoi teidän tulleen tänne nimenomaan ollaksenne siitä vapaana --
päästäksenne jälleen voimiinne liikarasituksen jälkeen."
"Ei sillä ole väliä", sanoi Cashel.
"En ole tehnyt niin suurta vahinkoa, että olisin siitä kovin
huolissani, mutta en tahdo toiste tehdä itseäni syypääksi.
Vaihtaaksemme aihetta, käykäämme katsomaan neiti Goffin piirustusta."
Neiti Carew oli tuskin lausunut tämän ehdotuksen, kun Cashel
asiallisesti ja ilman vähintäkään kavaljeerimaisuuden piirrettä nosti
hänet taitavasti ylös ja asetti hänet jaloilleen. Tämä odottamaton
palvelus tuntui ensi hetkessä Lydiasta loukkaavalta, mutta sitä seurasi
väristys, joka ei ollut epämiellyttävä. Hän kääntyi Casheliin päin
heikko punerrus poskillaan.
"Kiitos", sanoi hän. "Mutta olkaa hyvä älkääkä tehkö sitä vasta. On
hiukan nöyryyttävää tulla nostetuksi kuin lapsi. Te olette hyvin
voimakas."
"Ei tarvita paljon voimaa teidänlaisenne höyhensarjalaisen nostamiseen.
Sata naulaa arvelisin teidän painavan. Mutta on suuri taito tällaisten
asiain oikeassa suorittamisessa. Minun on usein täytynyt kantaa
kahdensadan naulan painoista miestä, pitäen häntä kaiken aikaa
lepäävässä asennossa, niinkuin vuoteessa."
"Vai niin", sanoi Lydia; "huomaan, että teillä on jonkun verran
sairaalakokemusta. Olen usein ihmetellyt sitä taitoa, jolla
harjaantuneet hoitajat käsittelevät potilaitaan."
Cashel seurasi häntä sanaakaan lausumatta Alicen luo.
"Tiedän, että se on hyvin typerää", sanoi Alice hetken perästä; "mutta
minä en voi koskaan piirustaa, kun joku katselee minua."
"Te kuvittelette, että jokainen ajattelee, miten te sen teette", sanoi
Cashel rohkaisevasti. "Niin amatöörit aina tekevät. Mutta totuus on,
ettei yksikään sielu, teitä itseänne lukuunottamatta, välitä siitä
hiventäkään. Suokaa anteeksi", lisäsi hän, ottaen piirustuksen käteensä
ja ryhtyen tarkastelemaan sitä hätäilemättä.
"Olkaa hyvä ja antakaa piirustus minulle, herra Byron", sanoi Alice,
posket punoittaen suuttumuksesta. Ymmällään kääntyi Cashel Lydiaan päin
etsien selitystä, samalla kuin Alice sieppasi piirustuksen ja työnsi
sen salkkuunsa.
"Ilma alkaa käydä melko lämpimäksi", sanoi Lydia. "Palaammeko linnaan?"
"Luulen, että se on parasta", sanoi Alice vavisten loukkautumisesta
ja kääntyen kävelemään nopeasti pois, jättäen Lydian yksin Cashelin
seuraan, joka huudahti:
"Mitä turkasen nimessä olen tehnyt?"
"Olette lausunut ajattelemattoman huomautuksen epäilemättömän
vilpittömässä mielessä."
"Minähän koetin vain reipastuttaa häntä. Hän on varmaan käsittänyt
sanani väärin."
"Sitä en luule. Uskotteko nuorten naisten olevan mielissään, jos heille
sanotaan, ettei heidän missään tilaisuudessa tarvitse olla naurettavan
itsetietoinen?"
"Minäkö sitä olisin sanonut! Voin vaikka vannoa, etten sanonut mitään
sinne päinkään."
"Te käytitte eri sanoja. Mutta te vakuutitte hänelle, ettei hänen
tarvitse olla millänsäkään, jos hänen piirustamistaan katsellaankin,
koska se ei merkitse mitään kenellekään."
"No, jos hän sellaisesta loukkaantuu, niin hän on täysi hupsu. Muutamat
ihmiset eivät siedä sanottavan mitään. Mutta tuollainen arkanahkaisuus
muokkautuu heistä kyllä pian pois."
"Onko teillä sisaria, herra Cashel Byron?"
"Ei. Miksi?"
"Tai äitiä?"
"Minulla on äiti, mutta en ole nähnyt häntä moneen vuoteen, enkä
välittäisi paljoa, vaikk'en näkisi häntä koskaan. Hänen syystään
minusta on tullut se mikä olen."
"Oletteko sitten tyytymätön elämänalaanne?"
"Ei, en tarkoittanut sitä. Minä puhun aina tyhmyyksiä."
"Niin. Se tulee siitä, että olette niin tietämätön sukupuolesta, joka
tahtoo pidettävän omaa tyhmyyttään kunniassa. Tulette huomaamaan
vaikeaksi pysyä hyvissä väleissä ystäväni kanssa, jollette opi
tuntemaan vähän paremmin naisten tapoja."
"Mitä häneen tulee, en myönnä olevani väärässä, jollen _ole_ väärässä.
Totuus ei pala tulessakaan."
"Ettekö edes neiti Goffin mieliksikään?"
"En edes teidänkään mieliksi. Ajattelisitte minusta vain sitä huonompaa
jälkeenpäin."
"Aivan totta, ja aivan oikein", sanoi Lydia sydämellisesti. "Hyvästi,
herra Cashel Byron. Minun täytyy mennä neiti Goffin luo."
"Te menette varmaankin hänen puolelleen, jos hän pitää känää minulle
siitä, mitä sanoin hänelle."
"Mitä on känä? Onko se samaa kuin kauna?"
"Kyllä. Jotakin sen suuntaista."
"Siirtomaalainen sana, eikö niin?" jatkoi Lydia kielitieteilijän ilmein.
"Niin, siirtomaista se on tainnut tarttua korvaani." Sitten Cashel
lisäsi nyreästi: "Minun ei kai pitäisi käyttää slangia, kun puhun
teidän kanssanne. Pyydän anteeksi."
"Ei suinkaan. Minusta on mieluista ottaa selvää asioista, erittäinkin
sanoista. Ja minä haluan ottaa selvää myöskin teistä. Oletteko syntynyt
Austraaliassa, vai kuinka?"
"Herra varjelkoon! en toki. Mutta oletteko vihainen minulle, kun
loukkasin neiti Goffia?"
"En vähääkään. Tunnen myötätuntoa hänen loukkautumiseensa
muistutuksenne tapaan, joskaan en sen sisältöön nähden, siinä kaikki."
"Minä en voi, vaikka henki menisi, ymmärtää mitä minun sanoissani oli,
joka voi nostaa noin ison jupakan. Toivoisin, että antaisitte minulle
nyhjäyksen, aina kun huomaatte minun puhuvan pöllöjä. Minä tukkisin
suuni heti enkä kyselisi mitään."
"Niin että nyhjäykseni käsitettäisiin merkitsevän: 'Tukkikaa suunne,
herra Cashel Byron; te puhutte pöllöjä'?"
"Juuri niin. _Te_ ymmärrätte minua. Enkös sanonut sen jo äsken, vai
kuinka?"
"Pelkään", sanoi Lydia, kasvot loistaen naurusta, "etten voi ottaa
valvoakseni käytöstänne, ennenkuin olemme tulleet vähän paremmin
tutuiksi."
Cashel näytti pettyneeltä. Sitten hänen kasvonsa synkkenivät, ja hän
aloitti: "Jos pidätte sitä vapautena, niin --"
"Tietysti pidän sitä vapautena", keskeytti Lydia hänet lyhyeen. "Omassa
käytöksessäni on minulle aivan tarpeeksi huolenpitoa. Tiedättekö, että
niin perin voimakkaaksi mieheksi ja oppineeksi professoriksi teillä
näyttää olevan varsin vähän järkeä?"
"Pahus soikoon!" huudahti Cashel äkkiä kiihtyen, "minä en välitä,
vaikka sanoisitte minulle mitä. Te osaatte sanoa asiat niin, että on
nautinto saada teiltä vasten suutakin; ja jos minä olisin hieno herra,
kuten minun pitäisi olla, sen sijaan että nyt olen ammattiboksari, niin
tahtoisin --" Hän malttoi mielensä ja valahti aivan kalpeaksi. Seurasi
hetken vaitiolo.
"Sallikaa minun huomauttaa teille", sanoi Lydia rauhallisesti, vaikka
hänkin oli vaihtanut väriä Cashelin tunteenpurkauksen alussa, "että
meitä kumpaakin kaivataan tällä kertaa muualla: minua odottaa neiti
Goff, ja teitä palvelijanne, joka on hiiviskellyt ympärillämme ja
katsellut teitä levottomasti jo muutamia minuutteja."
Cashel kääntyi kiivaasti ympäri ja näki Mellishin seisovan vähän matkan
päässä, katsellen heitä nyreästi. Lydia käytti tilaisuutta hyväkseen ja
poistui. Edetessään hän kuuli heidän joutuvan kiivaaseen sananvaihtoon
keskenään; mutta hän ei voinut erottaa, mitä he sanoivat, ja se olikin
onni, sillä heidän kielenkäyttönsä oli kamalaa.
Hän tapasi Alicen kirjastossa istumassa jäykkänä kuin seiväs tuolilla,
joka olisi houkutellut hyvällä tuulella olevaa ihmistä nojaamaan. Lydia
istuutui äänettömänä. Vilkaistessaan häneen huomasi Alice hänen olevan
äänettömän naurunpuuskan vallassa. Vastakohtana Lydian tavalliselle
itsehillinnälle vaikutti tämä Aliceen niin omituiselta, että hän oli
vähällä unohtaa olevansa loukkaantunut.
"Minua ilahduttaa nähdä, ettei sinua ole vaikea huvittaa", sanoi hän.
Lydia odotti kunnes oli kokonaan toipunut ja vastasi sitten: "En ole
nauranut näin kolmeakaan kertaa eläessäni. No niin, Alice, panehan
nyt syrjään naapurimme hävyttömyyden aiheuttama loukkaantuminen täksi
kertaa ja kerro minulle, mitä ajattelet hänestä."
"En ole ajatellut hänestä yhtään mitään, sen vakuutan sinulle", sanoi
Alice halveksivasti.
"Ajattele sitten häntä hetkinen minun mielikseni ja anna minun tietää
tulos."
"Mutta onhan sinulla ollut paljon enemmän tilaisuutta hänen
arvostelemiseensa kuin minulla. Minähän olen tuskin puhutellutkaan
häntä."
Lydia nousi kärsivällisesti ja meni kirjakaapille "Sinullahan on serkku
jossakin yliopistossa, eikö niin?" sanoi hän, etsien hyllyltä jotakin
nidosta.
"Kyllä", vastasi Alice, puhuen hyvin lempeällä äänellä sovittaakseen
epäystävällisyyttään äskeisen kysymyksen johdosta.
"Sittenhän tunnet ehkä jonkunverran yliopistoslangia?"
"En koskaan salli hänen puhua slangia minulle", sanoi Alice nopeasti.
"Voit ehkä määrätä lausetavat yksityiselle miehelle, mutta et
kokonaiselle yliopistolle", sanoi Lydia tyvenen ivallisesti, mikä sai
odottamatta kyyneleet kihoamaan Alicen silmiin. "Tiedätkö mikä on
boksari?"
"Eikö se ole samaa kuin nyrkkeilijä?" sanoi Alice.
"Mutta nyrkkeily ei ole mikään ammatti. Luullakseni kaikki miehet ovat
enemmän tai vähemmän nyrkkeilijöitä. Minä tarvitsen tuolle sanalle
sellaisen merkityksen, joka ilmaisee kutsumusta tai jonkinlaista
toimialaa. Minun täytyy koettaa slangi-sanakirjaani", sanoi Lydia,
ottaen hyllyltä nidoksen. "Ei, sitä ei ole tässä, joko kuulin sanan
väärin, tai sillä on joku merkitys, joka on ollut tuntematon tämän
sanakirjan tekijälle. Kuvittelen mielessäni, että se merkitsee
anatomian prosektoria. Mutta oli miten hyvänsä, se on saman tekevä."
"Missä olet kuullut sen sanan?"
"Herra Byron käytti sitä äsken."
"Pidätkö todellakin tuosta miehestä?" kysyi Alice, palaten aiheeseen
nöyremmin kuin oli sen jättänyt.
"Toistaiseksi en tunne häntä kohtaan vastenmielisyyttäkään. Hän
tuottaa minulle päänvaivaa. Jos hänen käytöksensä hiomattomuus on
teeskenneltyä, en ole koskaan nähnyt kenenkään onnistuvan niin hyvin."
"Ehkäpä hän ei paremmasta tiedäkään. Hänen karkeutensa ei vaikuttanut
minuun ollenkaan teeskennellyltä."
"Olisin samaa mieltä kuin sinä, jollei pari hänen huomautustaan
puhuisi sitä vastaan. Ne osoittivat niin syvää käsitystä tieteellisen
opin tosiolemuksesta ja vaistomaista tajua sanojen alla piilevistä
totuuksista, etten ole koskaan tavannut sellaista muilla kuin
huomattavan sivistyneillä ja kokeneilla ihmisillä. Epäilen, että hänen
käytöstapansa on tahallaan omaksuttu vastalauseeksi sille itsekkäälle
turhamaisuudelle, joka on seuraelämän hienostuksen tavallinen lähde. Se
on epäilemättä osaksi luonnollistakin. Hän näyttää liian maltittomalta
valitsemaan sanojaan huolellisesti. Käytkö milloinkaan teatterissa?"
"En", sanoi Alice, hämmästyen tätä näennäistä epäjohdonmukaisuutta.
"Isäni ei hyväksynyt sitä. Mutta olin kuitenkin kerran teatterissa.
Silloin esitettiin 'Lyonitar'."
"On eräs kuuluisa näyttelijätär, Adelaide Gisborne --"
"Juuri hänet minä näin Lyonittarena. Hän näytteli sen kauniisti."
"Muistuttiko herra Byron sinusta häntä?"
Alice tuijotti epäuskoisena Lydiaan. "En usko, että maailmassa voi olla
kahta ihmistä, jotka vähemmän muistuttaisivat toisiaan", sanoi hän.
"En minäkään", sanoi Lydia miettiväisenä, siirtyen siihen
kirjalliseen sävyyn, jota Cashel ihaili. "Mutta minä ajattelen, että
heidän erilaisuutensa tehon täytyy pohjautua johonkin piilevään
yhtäläisyyteen. Kuinka herra Byron muuten olisi voinut muistuttaa
minulle Adelaide Gisbornea?" Seurasi pitkä äänettömyys, jonka aikana
Alice, tuntien suojelijassaan liikkuvan jotakin erikoista, tähyili
häneen salavihkaa ja ihmetteli, mitä tämän jälkeen tulisi tapahtumaan.
"Alice."
"Niin."
"Ajatukseni pyörivät pikkuseikoissa -- varma sielunterveyden
rappeutumisen oire. Oleskeluni Wiltstokenissa on vain yksi useammista
yrityksistä elää joutilasta elämää, joita olen tehnyt isäni kuoleman
jälkeen. Ne ovat kaikki epäonnistuneet. Työ on minulle yksi elämän
välttämättömyyksiä. Minä lähden huomenna Lontooseen."
Alicen mieli masentui, sillä tämä kuulosti samalta kuin irtisanominen.
Mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet muuta kuin kohteliasta
välinpitämättömyyttä.
"Me ehdimme olla mukana kaikissa seuraelämän narrimaisuuksissa ennen
kesäkuuta, jolloin toivon voivani palata tänne ja ryhtyä valmistamaan
kirjaa, jota olen suunnitellut. Minun on koottava siihen aineksia
Lontoossa. Jos lähden kaupungista ennenkuin huvittelukausi on lopussa
eikä sinua haluta tulla pois vielä silloin, niin voin helposti löytää
jonkun, joka ottaa sinut huostaansa niin pitkäksi aikaa kuin haluat
sinne jäädä. Toivoisin, että olisi jo kesäkuu!"
Lydian naisellinen kärsimättömyys oli Alicesta mieluisempaa kuin hänen
fatalistinen tyyneytensä. Se kevensi hänen alemmuuden-tunnettaan,
jota lähempi tuttavuus oli pikemmin lisännyt kuin vähentänyt. Hän
ei rohjennut vielä epäillä suojelijatartaan mistään niin alhaisen
inhimillisestä kuin sukupuolisesta mielenkiinnosta Casheliin, mutta
hän alkoi vakuuttaa itselleen joltisellakin menestyksellä, että Lydian
käyttäytymisen sopivaisuus oli vähintäänkin kysymyksenalaista. Olihan
neiti Carew sinä aamuna kursailematta kysynyt mieheltä, mikä hänen
ammattinsa oli, ja Alice onnitteli itseään, että sellaista tekemään
_hän_ ainakin oli liian hyvin kasvatettu. Hän oli kokonaan vapautunut
arkuudestaan palvelijoita kohtaan ja oli alkanut puhutella heitä
tiedottomalla kopeudella ja tietoisella kohteliaisuudella, jotka saivat
'nousukas'-sanan usein toistumaan palvelijain huoneessa. Bashville,
lakeija, oli pannut vaaraan siellä nauttimansa suosion sanomalla neiti
Goffia hienoksi nuoreksi naiseksi.
Bashville oli kolmenkolmatta vanha ja viisi jalkaa kymmenen
tuumaa pitkä sukkajalassa. 'Vihreän Miehen' kapakassa kylässä
oli kaikki maalainen välinpitämättömyyden teeskentely hänen
pääkaupunkilais-arvoaan kohtaan sulanut pois hänen sujuvan puhetaitonsa
ja poliittisessa väittelyssä osoittamansa terävyyden vaikutuksesta.
Tallin puolella häneen vedottiin urheiluasiain auktoriteettina
ja cornilaisen painin taiturina. Naispalvelijat katselivat häntä
peittelemättömällä ihailulla. He kilpailivat toistensa kanssa
keksiäkseen ihastusta ilmaisevia sanoja, kun hän lausui heille runoja,
mitä hän tekikin usein, koska hänellä oli hyvä muisti ja hän piti
runoista. He olivat ylpeät saadessaan lähteä kävelylle hänen kanssaan.
Mutta hänen huomaavaisuuden-osoituksensa eivät koskaan aiheuttaneet
mustasukkaisuutta, sillä oli julkinen salaisuus palvelijain tuvassa,
että hän oli rakastunut emäntäänsä. Hän ei ollut koskaan sanonut
mitään sen suuntaista, eikä kukaan uskaltanut viitata siihen hänen
läsnäollessaan, vielä vähemmin naljailla hänelle tuosta hänen
mieltymyksestään; mutta tuo hellä tunne oli siitä huolimatta kaikkien
tiedossa, eikä se suinkaan näyttänyt niin toivottomalta palveluskunnan
nuoremmista jäsenistä, kuin se näytti kokista, kellarimestarista ja
Bashvillesta itsestään. Neiti Carew, joka tiesi hyvien palvelijain
arvon, antoi tunnustuksen lakeijansa taitavuudelle ja maksoi hänelle
sen mukaisen palkan, mutta hän ei aavistanutkaan, että hänellä oli
palvelijanaan monipuolinen runouden ja yleisten asiain harrastaja,
joka nautti erikoista arvonantoa ritarillisuutensa, mieskohtaisen
urheutensa, kaunopuheisuutensa ja paikkakunnallisen poliittisen
vaikutusvaltansa nojalla.
Tämä Bashville astui nyt kirjastoon kädessään tarjotin, jonka hän
ojensi Alicelle, sanoen: "Herra odottaa pyöreässä salongissa, neiti."