"Arvelin, että olitte ehkä jossakin kuulleet nimeni", pitkitti Cashel.
"Ehkä olen kuullutkin, mutta en voi muistaa missä yhteydessä. Miksi?
Tunnetteko joitakin minun tuttaviani?"
"En suinkaan. Ainoastaan loordi Worthingtonin."
"Arvelen siis, että olette kuuluisa ja että minä kovaksi onnekseni en
tiedä sitä, herra Cashel Byron. Onko niin?"
"Ei vähintäkään", vastasi Cashel kiireesti. "Ei ole mitään syytä,
minkävuoksi teidän olisi koskaan tarvinnut kuulla minusta. Olen
suuresti kiitollinen teille ystävällisestä tiedustelustanne", jatkoi
hän kääntyen Aliceen päin. "Voin aivan hyvin nyt, kiitos. Maaseutu on
saanut minut jälleen kuntoon."
Alice, joka alkoi hautoa epäluuloja hra Byroniin nähden, hymyili
teeskennellysti ja suoristautui hiukan.
Cashel kääntyi hänestä pois, loukkautuneena hänen käytöksestään ja
kyeten niin huonosti salaamaan tunteensa, että neiti Carew, joka alati
tarkkasi häntä, näki mitä hän tunsi ja tiesi mielihyvin, että Cashel
kääntyi hänen puoleensa saadakseen lohdutusta. Hän katsoi Lydiaan
hartaan tarkkaavasti, ikäänkuin koettaen arvata hänen ajatuksiaan,
jotka näyttivät liitelevän laskevassa auringossa tai jossakin muussa
yhtä kauniissa ja salaperäisessä piirissä. Mutta Cashel saattoi
nähdä, ettei hänen kasvoillaan näkynyt heijastustakaan neiti Goff'in
ivallisuudesta.
"Ja te siis todellakin luulitte minua aaveeksi?" sanoi Cashel.
"Niin. Ensin luulin teitä kuvapatsaaksi."
"Kuvapatsaaksi!"
"Te ette näytä olevan siitä mielissänne."
"Eihän kukaan voi olla mielissään siitä, että häntä. luullaan
kivimöhkäleeksi", vastasi Cashel surkeana.
Tässä oli mies, jota Lydia oli erehtynyt luulemaan ihanimmaksi miehisen
voiman ja kauneuden kuvaukseksi, mitä hän tunsi, ja hän oli niin vailla
taiteellista sivistystä, että piti kuvapatsasta epämiellyttävänä
kivimöhkäleenä.
"Luulen, että olin silloin tunkeutunut luvattomalle alueelle", sanoi
Lydia; "mutta tein sen tahtomattani. Olin joutunut eksyksiin, sillä olen
jokseenkin outo täällä enkä osaa vielä liikkua omassa puistossanikaan."
"Ei se mitään haitannut", sanoi Cashel kiihkeästi. "Tulkaa niin usein
kuin teitä haluttaa. Mellish kuvittelee, että jos joku saa nähdä
minusta vilauksenkaan, niin hän ei saa mitään epätasaisia panoksia. Hän
nähkääs tahtoisi ihmisten luulevan --" Tässä Cashel huomasi puhuvansa
liikoja ja keskeytti, lisäten hämmentyneenä: "Mellish on hullu; siitä
se vain johtuu."
Alice loi merkitsevän silmäyksen Lydiaan. Hänhän oli jo viitannut
siihen, että hulluus ehkä oli todellinen syy Metsämajan vuokralaisten
eristyneisyyteen. Cashel näki tuon silmäyksen ja ehkäisi sen
kääntymällä häneen päin ja lausuen, seurustelun-omaista luontevuutta
tavoitellen:
"Kuinka te nuoret naiset huvittelette täällä maalla? Pelaatteko koskaan
biljaardia?"
"Emme", sanoi Alice harmistuneesti. Kysymys sisälsi hänen mielestään
vihjauksen, että hän kykenisi viettämään iltansa yleisen kapakan
toisessa kerroksessa. Häntä hämmästytti, kun Lydia huomautti:
"Minä pelaan -- vähän. En välitä tuosta pelistä niin paljon, että
huolisin kehittää itseäni siinä eteväksi. Te olitte varmaankin
pukeutunut tennistä varten, kun näin teidät eilen. Neiti Goff on
kuuluisa tennispelaaja. Hän voitti Austraalian mestarin viime vuonna."
Näytti kuin Byronissa olisi sittenkin ollut jonkunverran hovimiestä,
sillä hän ilmaisi suurta hämmästystä tuosta urotyöstä. "Austraalian
mestarin!" toisti hän. "Ja kukahan _hän_ mahtoi -- Ahaa, te
tarkoitatte tennismestaria. Kuinkas muuten. No niin, neiti Goff, minä
onnittelen teitä. Ei jokainen amatööri voikaan kerskua työntäneensä
ammatti-mestaria takapenkkiin."
Suuttuneena siitä, että otaksuttiin hänen voivan kerskua, ja varmana
siitä, että katukieli oli alhaisomaista, olkoon biljaardi mitä hyvänsä,
otti Alice vielä entistä ylpeämmän ryhdin ja päätti antaa Cashelia
nenälle selvin sanoin, jos hän vielä puhuttelisi häntä. Mutta hän ei
tehnyt sitä, sillä he saapuivat juuri silloin puiston muurissa olevalle
kapealle rautaportille, jonka eteen Lydia seisahtui.
"Sallikaa minun avata se teille", sanoi Cashel. Lydia antoi hänelle
avaimen, ja hän tarttui vasemmalla kädellään yhteen portin rautatankoon
ja kumartui ikäänkuin tirkistääkseen avaimenreikään. Mutta hän avasi
kuitenkin portin varsin taitavasti.
Alice oli menemäisillään portista sisään kylmästi nyökäyttäen, kun hän
näki neiti Carew'n ojentavan Cashelille kätensä. Mitä hyvänsä Lydia
tekikin, oli siinä sellainen leima, kuin juuri se olisi ollut oikein
ja paikallaan. Cashel tarttui käteen arasti ja pudisti sitä hiukan,
uskaltamatta katsoa Lydiaa silmiin. Alice ojensi jäykästi hansikkaansa.
Cashel astui heti eteenpäin oikealla jalallaan ja sulki hänen sormensa
kovimpien rystyjen puserrukseen, mitä Alice koskaan oli tuntenut.
Vilkaistessaan tuohon merkilliseen nyrkkiin näki hän, että sen väri
oli tummunut miltei mustaksi. Sitten hän astui sisään portista Lydian
seuraamana, joka kääntyi sulkemaan sitä jälkeensä. Kun hän työnsi sitä
kiinni, tarttui Cashel, ulkopuolella seisten, portin tankoon ja veti.
Lydia luovutti heti portin sulkemisen hänelle ja hymyili kiitokseksi
kääntyessään pois; mutta silloin Cashel kokosi rohkeutensa ja katsoi
häneen. Sellaisen katseen kohtaaminen synnytti Lydiassa aivan uuden
ja hyvin omituisen tunteen. Joutuipa hän vähän hämilleenkin, mutta ei
niin suuresti kuin Cashel, joka kuitenkaan ei voinut irroittaa silmiään
hänestä.
"Luuletko", sanoi Alice heidän kulkiessaan hedelmätarhan poikki, "että
tuo mies on hieno mies?"
"Kuinka voisin sitä tietää? Mehän tuskin tunnemme häntä."
"Mutta mitä luulet? Hienossa miehessä on aina jotakin erikoista, jonka
tuntee vaistomaisesti."
"Onko? Minä en ole koskaan huomannut sitä."
"Etkö?" sanoi Alice hämmästyneenä ja alkaen levottomana pelätä, että
hänen etevämmyytensä hienouden oivaltamisessa johtui jollakin tavoin
hänen yhteiskunnallisesta alemmuudestaan neiti Carew'hin nähden. "Minä
luulin, että sen voisi aina sanoa."
"Ehkä niin", sanoi Lydia. "Minä puolestani olen huomannut samat
käytöstavan eri vivahdukset kaikissa luokissa. Joillakin ihmisillä,
olkoonpa heidän varsinaisen ympäristönsä esiintymistyyli millainen
hyvänsä, on synnynnäinen käytöksen hienous ja arvokkuus --"
"Sitä juuri tarkoitankin", sanoi Alice.
"-- mutta sitä tapaa yhtä usein näyttelijäin, mustalaisten ja
talonpoikain keskuudessa kuin sivistyneiden ja hienojen ihmisten
joukossa. Useimmista ihmisistä voi sen arvata joltisellakin
varmuudella, mutta ei tästä hra Cashel Byronista. Oletko utelias
hänestä?"
"Minäkö!" huudahti Alice ylväästi. "En vähääkään."
"Minä olen. Hän kiinnittää mieltäni. Näen harvoin mitään uutta
ihmisissä, ja hän on hyvin erikoinen mies."
"Tarkoitin", sanoi Alice nolona, "etten tunne häntä kohtaan mitään
erikoista mielenkiintoa."
Lydia, jolle Alicen mielenkiinnon täsmällinen määrä ei ollut tärkeää
tietää, nyökkäsi vain ja jatkoi: "Hän voi, kuten otaksut, olla
halpasyntyinen mies, joka on nähnyt jonkunverran hienoa seuraelämää;
tai hän voi olla seuraelämään tottumaton herrasmies. En tunne varmuutta
kumpaankaan suuntaan."
"Mutta hän puhuu hyvin karheasti, ja hänen puheenkäänteensä ovat
epämiellyttävän katukielimäisiä. Hänen kätensä ovat kovat ja ihan
mustat. Huomasitko sitä?"
"Huomasin kaiken tuon. Ja luulen, että jos hän olisi halpalähtöinen
mies, niin hän varoisi käyttämästä katukielen käänteitä. Nousukkaat
ovat tavallisesti hyvin tarkkoja puheeseensa nähden; he rikkovat
harvoin seuraelämän määriteltyjä lakeja, kun taas tämä rikkoo niitä
kaikkia. Hänen ääntämisensä on joissakin sanoissa niin selvää, että
mieleeni vilahti kerran ajatus, että hän voisi olla näyttelijä. Mutta
se ei ole selvää kauttaaltaan. Olen varma, että hänellä on jokin
päämäärä tai toimiala elämässä; hän ei näytä tyhjäntoimittajalta.
Olen kuitenkin ajatellut kaikkia tavallisia ammatteja, eikä hän sovi
mihinkään niistä. Se se ehkä tekeekin hänet mielenkiintoiseksi. Hän on
selittämätön."
"Hänellä täytyy olla jokin asema. Hän oli hyvin tuttavallinen loordi
Worthingtonin kanssa."
"Loordi Worthington on urheilumies ja on tuttu kaikenlaisten ihmisten
kanssa."
"Kyllä; mutta varmastikaan hän ei sallisi jonkun kilparatsastajan tai
muun sen luokan ihmisen panna käsivarttaan hänen kaulalleen, kuten
näimme herra Byronin tekevän."
"Ehkä ei", sanoi Lydia miettivästi. "Kuitenkaan", lisäsi hän,
kirkastaen otsansa ja nauraen, "en usko hänen olevan sairaalloinen
ylioppilas."
"Minäpä sanon, mikä hän on", virkkoi Alice äkkiä. "Hän on sen miehen
seuralainen ja hoitaja, jonka kanssa hän asuu. Muistatko, että hän
sanoi: 'Mellish on hullu'?"
"Se on mahdollista", sanoi Lydia. "Joka tapauksessa olemme saaneet
jonkun, mistä puhua; ja se on tärkeä koti-virkistys maalla."
Juuri silloin he saapuivat linnaan. Lydia viipyi hetkisen pengermällä.
Metsämajan korkeat Tudor-tyyliset savupiiput piirtyivät pitkää,
tulipunaista pilveä vasten, johon aurinko oli painumassa. Hän hymyili,
ikäänkuin jokin omituinen ajatus olisi johtunut hänen mieleensä,
kohotti tuokioksi katseensa mustaan marmoriseen egyptiläiseen, joka
tuijotti rävähtämättömin silmin taivaalle, ja seurasi Alicea sisään.
Myöhemmin, kun oli jo aivan pimeä, istui Cashel Metsämajan tilavassa
keittiössä ja mietti. Hänen toverinsa, joka oli riisunut takkinsa,
istui lieden ääressä tupakoiden ja vartioiden liedellä pihisevää
kasaria. Hän rikkoi äänettömyyden huomauttamalla kelloonsa
vilkaistuaan: "Aika mennä yöpuulle."
"Aika mennä hiiteen", sanoi Cashel. "Minä lähden ulos."
"Niin, ja vilustut. Minun tieteni et ainakaan mene."
"Mene sitten itse nukkumaan; silloinhan et tiedä sitä. Minua haluttaa
vähän kävellä tässä lähistöllä."
"Jos astut jalallasikaan ulos tuosta ovesta tänä iltana, niin loordi
Worthington menettää viisisataa puntaansa. Sinä et voi rökittää ketään
viidessätoista minuutissa, jos treenausaikana oleskelet yöilmassa. Saat
itse rokkiisi ennemminkin."
"Lyötkö vetoa kaksi yhtä vastaan, etten nuku ruohikolla ja lyö Lentävää
hollantilaista pois ajasta ensimmäisessä erässä sen jälkeen?"
"Kuule", sanoi Mellish suostutellen, "olehan nyt järkevä. Minä neuvon
sinua omaksi hyväksesi."
"Mutta entä jos en halua olla neuvottavana omaksi hyväkseni? Ojenna
minulle tuo sitruuna. Ei tarvitse ruveta pitämään puhetta: en minä aio
syödä sitä."
"No turkanen, eikös hän hankaa sillä käsiään!" huudahti Mellish
katseltuaan häntä jonkun aikaa. "Sinä pähkähullu, eihän sitruuna koveta
käsiä. Enkö minä ole nähnyt niistä tarpeeksi vaivaa?"
"Minä tahdon valkaista niitä", sanoi Cashel, viskaten kärsimättömänä
sitruunan tuliristikon alle. "Mutta ei se hyödytä mitään. Minä en voi
kulkea ihmisissä tällaisin kourin. Menen huomenna Lontooseen ja ostan
parin hansikkaita."
"Mitä! Oikeita hansikkaitako? Pitohansikkaitako?"
"Sinä täysihullu pöllöpää", sanoi Cashel nousten ja pannen hatun
päähänsä; "nyrkkeilyhansikkaitako minä täällä tarvitsisin? Ehkä luulet,
että _sinä_ voisit opettaa minulle jotakin niiden käyttämisestä? Ha,
ha! Muuten -- muista, Mellish -- älä ilmaise ihmisille täällä, että
minä olen nyrkkitaistelija. Kuuletko?"
"Minäkö ilmaisisin!" huudahti Mellish harmistuen. "Onko se uskottavaa?
Minä kysyn sinulta, Cashel Byron, onko se uskottavaa?"
"Uskottavaa tahi ei, niin älä ilmaise sitä", sanoi Cashel. "Sinä voit
joutua puheisiin jonkun linnan tallimiehen kanssa. He ovat auliita
tarjoamaan ryyppyjä, kun saavat vastineeksi urheilu-uutisia."
Mellish katsoi häneen nuhtelevasti, ja Cashel kääntyi ovea kohti. Tuo
liike muistutti treenarin mieleen hänen ammattinsa velvollisuudet. Hän
uudisti varoituksensa siitä, kuinka mieletöntä oli lähteä yöilmaan,
esittäen monta esimerkkiä nyrkkeilijöistä, jotka olivat kärsineet
häviön lyötyään laimin treenariensa neuvot. Cashel ilmaisi epäuskonsa
noihin juttuihin nähden lyhyin ja ytimekkäin sanoin; ja vihdoin täytyi
Mellishin tyytyä ehdottamaan kävelyn aika-raja puoleksi tunniksi.
"Ehkä tulen takaisin puolessa tunnissa", sanoi Cashel. "Ja ehkä en
tule."
"Kuule, katsohan nyt", sanoi Mellish. "Ei huolita nyt me kaksi kaveria
riidellä minuutista tai parista. Minäkin tunnen tarvitsevani kävelyä;
minä tulen mukaasi."
"Vieköön minut hitto, jos tulet", sanoi Cashel. "Kuule nyt: anna minun
mennä ja tuki suusi. Minä en mene puistoa kauemmaksi. En aio mennä
viettämään yötäni kylässä, niinkuin sinä pelkäät. Kyllä minä tunnen
sinut, vanha kelju. Jos et pääse pois tieltäni, istutan sinut tuleen."
"Mutta velvollisuus, Cashel, velvollisuus", maanitteli Mellish
pyytelevästi. "Jokaisen miehen on tehtävä velvollisuutensa. Ajattele
velvollisuuttasi takaajiasi kohtaan."
"Etkö aio väistyä tieltäni, vai täytyykö minun käydä sinuun käsiksi?"
sanoi Cashel, punastuen pahaenteisesti.
Mellish palasi tuolilleen, painoi pään käsiinsä ja itki. "Olisi parempi
olla koirana kuin treenarina", nyyhkytti hän. "Kyllä on kirottua olla
suljettuna viikkokausiksi yhteen nyrkkeilijän kanssa! Kaksi ensimmäistä
päivää ne ovat makeita kuin siirappi, ja sitten niiden juonikkuus
puhkeaa. Ne ovat pahansisuisia kuin helvetti."
Cashel, jonka raivostumista vielä lisäsi omantunnonpistos, meni ulos
ja läimäytti oven mennessään. Hän suuntasi kulkunsa suoraan linnalle
ja katseli sen ikkunoita lähes puoli tuntia, pysyen lakkaamatta
liikkeellä välttääkseen vilustumista. Vihdoin kello löi täyden tunnin
yhdessä minareeteista. Cashelista, joka oli tottunut tavallisten
liian matalalla olevien englantilaisten kellojen karkeaan särinään,
tuntui ääni kuuluvan satumaasta. Hän palasi hitaasti Metsämajaan
ja tapasi treenarinsa seisomassa avonaisella ovella tupakoiden ja
odottaen levottomana hänen paluutaan. Cashel torjui hänen lepyttävät
lähentelynsä ylpeällä äänettömyydellä, joka oli arvokkaampaa, mutta
Mellishille paljon epämieluisempaa kuin hänen äskeinen raakasanainen
tuttavallisuutensa, ja meni miettiväisenä maata.