Alice tuijotti häneen ylpeästi. Lydia vastasi: "Ei. Ei mitään muuta."

"Arvelin, että olitte ehkä jossakin kuulleet nimeni", pitkitti Cashel.

"Ehkä olen kuullutkin, mutta en voi muistaa missä yhteydessä. Miksi?

Tunnetteko joitakin minun tuttaviani?"

"En suinkaan. Ainoastaan loordi Worthingtonin."

"Arvelen siis, että olette kuuluisa ja että minä kovaksi onnekseni en

tiedä sitä, herra Cashel Byron. Onko niin?"

"Ei vähintäkään", vastasi Cashel kiireesti. "Ei ole mitään syytä,

minkävuoksi teidän olisi koskaan tarvinnut kuulla minusta. Olen

suuresti kiitollinen teille ystävällisestä tiedustelustanne", jatkoi

hän kääntyen Aliceen päin. "Voin aivan hyvin nyt, kiitos. Maaseutu on

saanut minut jälleen kuntoon."

Alice, joka alkoi hautoa epäluuloja hra Byroniin nähden, hymyili

teeskennellysti ja suoristautui hiukan.

Cashel kääntyi hänestä pois, loukkautuneena hänen käytöksestään ja

kyeten niin huonosti salaamaan tunteensa, että neiti Carew, joka alati

tarkkasi häntä, näki mitä hän tunsi ja tiesi mielihyvin, että Cashel

kääntyi hänen puoleensa saadakseen lohdutusta. Hän katsoi Lydiaan

hartaan tarkkaavasti, ikäänkuin koettaen arvata hänen ajatuksiaan,

jotka näyttivät liitelevän laskevassa auringossa tai jossakin muussa

yhtä kauniissa ja salaperäisessä piirissä. Mutta Cashel saattoi

nähdä, ettei hänen kasvoillaan näkynyt heijastustakaan neiti Goff'in

ivallisuudesta.

"Ja te siis todellakin luulitte minua aaveeksi?" sanoi Cashel.

"Niin. Ensin luulin teitä kuvapatsaaksi."

"Kuvapatsaaksi!"

"Te ette näytä olevan siitä mielissänne."

"Eihän kukaan voi olla mielissään siitä, että häntä. luullaan

kivimöhkäleeksi", vastasi Cashel surkeana.

Tässä oli mies, jota Lydia oli erehtynyt luulemaan ihanimmaksi miehisen

voiman ja kauneuden kuvaukseksi, mitä hän tunsi, ja hän oli niin vailla

taiteellista sivistystä, että piti kuvapatsasta epämiellyttävänä

kivimöhkäleenä.

"Luulen, että olin silloin tunkeutunut luvattomalle alueelle", sanoi

Lydia; "mutta tein sen tahtomattani. Olin joutunut eksyksiin, sillä olen

jokseenkin outo täällä enkä osaa vielä liikkua omassa puistossanikaan."

"Ei se mitään haitannut", sanoi Cashel kiihkeästi. "Tulkaa niin usein

kuin teitä haluttaa. Mellish kuvittelee, että jos joku saa nähdä

minusta vilauksenkaan, niin hän ei saa mitään epätasaisia panoksia. Hän

nähkääs tahtoisi ihmisten luulevan --" Tässä Cashel huomasi puhuvansa

liikoja ja keskeytti, lisäten hämmentyneenä: "Mellish on hullu; siitä

se vain johtuu."

Alice loi merkitsevän silmäyksen Lydiaan. Hänhän oli jo viitannut

siihen, että hulluus ehkä oli todellinen syy Metsämajan vuokralaisten

eristyneisyyteen. Cashel näki tuon silmäyksen ja ehkäisi sen

kääntymällä häneen päin ja lausuen, seurustelun-omaista luontevuutta

tavoitellen:

"Kuinka te nuoret naiset huvittelette täällä maalla? Pelaatteko koskaan

biljaardia?"

"Emme", sanoi Alice harmistuneesti. Kysymys sisälsi hänen mielestään

vihjauksen, että hän kykenisi viettämään iltansa yleisen kapakan

toisessa kerroksessa. Häntä hämmästytti, kun Lydia huomautti:

"Minä pelaan -- vähän. En välitä tuosta pelistä niin paljon, että

huolisin kehittää itseäni siinä eteväksi. Te olitte varmaankin

pukeutunut tennistä varten, kun näin teidät eilen. Neiti Goff on

kuuluisa tennispelaaja. Hän voitti Austraalian mestarin viime vuonna."

Näytti kuin Byronissa olisi sittenkin ollut jonkunverran hovimiestä,

sillä hän ilmaisi suurta hämmästystä tuosta urotyöstä. "Austraalian

mestarin!" toisti hän. "Ja kukahan _hän_ mahtoi -- Ahaa, te

tarkoitatte tennismestaria. Kuinkas muuten. No niin, neiti Goff, minä

onnittelen teitä. Ei jokainen amatööri voikaan kerskua työntäneensä

ammatti-mestaria takapenkkiin."

Suuttuneena siitä, että otaksuttiin hänen voivan kerskua, ja varmana

siitä, että katukieli oli alhaisomaista, olkoon biljaardi mitä hyvänsä,

otti Alice vielä entistä ylpeämmän ryhdin ja päätti antaa Cashelia

nenälle selvin sanoin, jos hän vielä puhuttelisi häntä. Mutta hän ei

tehnyt sitä, sillä he saapuivat juuri silloin puiston muurissa olevalle

kapealle rautaportille, jonka eteen Lydia seisahtui.

"Sallikaa minun avata se teille", sanoi Cashel. Lydia antoi hänelle

avaimen, ja hän tarttui vasemmalla kädellään yhteen portin rautatankoon

ja kumartui ikäänkuin tirkistääkseen avaimenreikään. Mutta hän avasi

kuitenkin portin varsin taitavasti.

Alice oli menemäisillään portista sisään kylmästi nyökäyttäen, kun hän

näki neiti Carew'n ojentavan Cashelille kätensä. Mitä hyvänsä Lydia

tekikin, oli siinä sellainen leima, kuin juuri se olisi ollut oikein

ja paikallaan. Cashel tarttui käteen arasti ja pudisti sitä hiukan,

uskaltamatta katsoa Lydiaa silmiin. Alice ojensi jäykästi hansikkaansa.

Cashel astui heti eteenpäin oikealla jalallaan ja sulki hänen sormensa

kovimpien rystyjen puserrukseen, mitä Alice koskaan oli tuntenut.

Vilkaistessaan tuohon merkilliseen nyrkkiin näki hän, että sen väri

oli tummunut miltei mustaksi. Sitten hän astui sisään portista Lydian

seuraamana, joka kääntyi sulkemaan sitä jälkeensä. Kun hän työnsi sitä

kiinni, tarttui Cashel, ulkopuolella seisten, portin tankoon ja veti.

Lydia luovutti heti portin sulkemisen hänelle ja hymyili kiitokseksi

kääntyessään pois; mutta silloin Cashel kokosi rohkeutensa ja katsoi

häneen. Sellaisen katseen kohtaaminen synnytti Lydiassa aivan uuden

ja hyvin omituisen tunteen. Joutuipa hän vähän hämilleenkin, mutta ei

niin suuresti kuin Cashel, joka kuitenkaan ei voinut irroittaa silmiään

hänestä.

"Luuletko", sanoi Alice heidän kulkiessaan hedelmätarhan poikki, "että

tuo mies on hieno mies?"

"Kuinka voisin sitä tietää? Mehän tuskin tunnemme häntä."

"Mutta mitä luulet? Hienossa miehessä on aina jotakin erikoista, jonka

tuntee vaistomaisesti."

"Onko? Minä en ole koskaan huomannut sitä."

"Etkö?" sanoi Alice hämmästyneenä ja alkaen levottomana pelätä, että

hänen etevämmyytensä hienouden oivaltamisessa johtui jollakin tavoin

hänen yhteiskunnallisesta alemmuudestaan neiti Carew'hin nähden. "Minä

luulin, että sen voisi aina sanoa."

"Ehkä niin", sanoi Lydia. "Minä puolestani olen huomannut samat

käytöstavan eri vivahdukset kaikissa luokissa. Joillakin ihmisillä,

olkoonpa heidän varsinaisen ympäristönsä esiintymistyyli millainen

hyvänsä, on synnynnäinen käytöksen hienous ja arvokkuus --"

"Sitä juuri tarkoitankin", sanoi Alice.

"-- mutta sitä tapaa yhtä usein näyttelijäin, mustalaisten ja

talonpoikain keskuudessa kuin sivistyneiden ja hienojen ihmisten

joukossa. Useimmista ihmisistä voi sen arvata joltisellakin

varmuudella, mutta ei tästä hra Cashel Byronista. Oletko utelias

hänestä?"

"Minäkö!" huudahti Alice ylväästi. "En vähääkään."

"Minä olen. Hän kiinnittää mieltäni. Näen harvoin mitään uutta

ihmisissä, ja hän on hyvin erikoinen mies."

"Tarkoitin", sanoi Alice nolona, "etten tunne häntä kohtaan mitään

erikoista mielenkiintoa."

Lydia, jolle Alicen mielenkiinnon täsmällinen määrä ei ollut tärkeää

tietää, nyökkäsi vain ja jatkoi: "Hän voi, kuten otaksut, olla

halpasyntyinen mies, joka on nähnyt jonkunverran hienoa seuraelämää;

tai hän voi olla seuraelämään tottumaton herrasmies. En tunne varmuutta

kumpaankaan suuntaan."

"Mutta hän puhuu hyvin karheasti, ja hänen puheenkäänteensä ovat

epämiellyttävän katukielimäisiä. Hänen kätensä ovat kovat ja ihan

mustat. Huomasitko sitä?"

"Huomasin kaiken tuon. Ja luulen, että jos hän olisi halpalähtöinen

mies, niin hän varoisi käyttämästä katukielen käänteitä. Nousukkaat

ovat tavallisesti hyvin tarkkoja puheeseensa nähden; he rikkovat

harvoin seuraelämän määriteltyjä lakeja, kun taas tämä rikkoo niitä

kaikkia. Hänen ääntämisensä on joissakin sanoissa niin selvää, että

mieleeni vilahti kerran ajatus, että hän voisi olla näyttelijä. Mutta

se ei ole selvää kauttaaltaan. Olen varma, että hänellä on jokin

päämäärä tai toimiala elämässä; hän ei näytä tyhjäntoimittajalta.

Olen kuitenkin ajatellut kaikkia tavallisia ammatteja, eikä hän sovi

mihinkään niistä. Se se ehkä tekeekin hänet mielenkiintoiseksi. Hän on

selittämätön."

"Hänellä täytyy olla jokin asema. Hän oli hyvin tuttavallinen loordi

Worthingtonin kanssa."

"Loordi Worthington on urheilumies ja on tuttu kaikenlaisten ihmisten

kanssa."

"Kyllä; mutta varmastikaan hän ei sallisi jonkun kilparatsastajan tai

muun sen luokan ihmisen panna käsivarttaan hänen kaulalleen, kuten

näimme herra Byronin tekevän."

"Ehkä ei", sanoi Lydia miettivästi. "Kuitenkaan", lisäsi hän,

kirkastaen otsansa ja nauraen, "en usko hänen olevan sairaalloinen

ylioppilas."

"Minäpä sanon, mikä hän on", virkkoi Alice äkkiä. "Hän on sen miehen

seuralainen ja hoitaja, jonka kanssa hän asuu. Muistatko, että hän

sanoi: 'Mellish on hullu'?"

"Se on mahdollista", sanoi Lydia. "Joka tapauksessa olemme saaneet

jonkun, mistä puhua; ja se on tärkeä koti-virkistys maalla."

Juuri silloin he saapuivat linnaan. Lydia viipyi hetkisen pengermällä.

Metsämajan korkeat Tudor-tyyliset savupiiput piirtyivät pitkää,

tulipunaista pilveä vasten, johon aurinko oli painumassa. Hän hymyili,

ikäänkuin jokin omituinen ajatus olisi johtunut hänen mieleensä,

kohotti tuokioksi katseensa mustaan marmoriseen egyptiläiseen, joka

tuijotti rävähtämättömin silmin taivaalle, ja seurasi Alicea sisään.

Myöhemmin, kun oli jo aivan pimeä, istui Cashel Metsämajan tilavassa

keittiössä ja mietti. Hänen toverinsa, joka oli riisunut takkinsa,

istui lieden ääressä tupakoiden ja vartioiden liedellä pihisevää

kasaria. Hän rikkoi äänettömyyden huomauttamalla kelloonsa

vilkaistuaan: "Aika mennä yöpuulle."

"Aika mennä hiiteen", sanoi Cashel. "Minä lähden ulos."

"Niin, ja vilustut. Minun tieteni et ainakaan mene."

"Mene sitten itse nukkumaan; silloinhan et tiedä sitä. Minua haluttaa

vähän kävellä tässä lähistöllä."

"Jos astut jalallasikaan ulos tuosta ovesta tänä iltana, niin loordi

Worthington menettää viisisataa puntaansa. Sinä et voi rökittää ketään

viidessätoista minuutissa, jos treenausaikana oleskelet yöilmassa. Saat

itse rokkiisi ennemminkin."

"Lyötkö vetoa kaksi yhtä vastaan, etten nuku ruohikolla ja lyö Lentävää

hollantilaista pois ajasta ensimmäisessä erässä sen jälkeen?"

"Kuule", sanoi Mellish suostutellen, "olehan nyt järkevä. Minä neuvon

sinua omaksi hyväksesi."

"Mutta entä jos en halua olla neuvottavana omaksi hyväkseni? Ojenna

minulle tuo sitruuna. Ei tarvitse ruveta pitämään puhetta: en minä aio

syödä sitä."

"No turkanen, eikös hän hankaa sillä käsiään!" huudahti Mellish

katseltuaan häntä jonkun aikaa. "Sinä pähkähullu, eihän sitruuna koveta

käsiä. Enkö minä ole nähnyt niistä tarpeeksi vaivaa?"

"Minä tahdon valkaista niitä", sanoi Cashel, viskaten kärsimättömänä

sitruunan tuliristikon alle. "Mutta ei se hyödytä mitään. Minä en voi

kulkea ihmisissä tällaisin kourin. Menen huomenna Lontooseen ja ostan

parin hansikkaita."

"Mitä! Oikeita hansikkaitako? Pitohansikkaitako?"

"Sinä täysihullu pöllöpää", sanoi Cashel nousten ja pannen hatun

päähänsä; "nyrkkeilyhansikkaitako minä täällä tarvitsisin? Ehkä luulet,

että _sinä_ voisit opettaa minulle jotakin niiden käyttämisestä? Ha,

ha! Muuten -- muista, Mellish -- älä ilmaise ihmisille täällä, että

minä olen nyrkkitaistelija. Kuuletko?"

"Minäkö ilmaisisin!" huudahti Mellish harmistuen. "Onko se uskottavaa?

Minä kysyn sinulta, Cashel Byron, onko se uskottavaa?"

"Uskottavaa tahi ei, niin älä ilmaise sitä", sanoi Cashel. "Sinä voit

joutua puheisiin jonkun linnan tallimiehen kanssa. He ovat auliita

tarjoamaan ryyppyjä, kun saavat vastineeksi urheilu-uutisia."

Mellish katsoi häneen nuhtelevasti, ja Cashel kääntyi ovea kohti. Tuo

liike muistutti treenarin mieleen hänen ammattinsa velvollisuudet. Hän

uudisti varoituksensa siitä, kuinka mieletöntä oli lähteä yöilmaan,

esittäen monta esimerkkiä nyrkkeilijöistä, jotka olivat kärsineet

häviön lyötyään laimin treenariensa neuvot. Cashel ilmaisi epäuskonsa

noihin juttuihin nähden lyhyin ja ytimekkäin sanoin; ja vihdoin täytyi

Mellishin tyytyä ehdottamaan kävelyn aika-raja puoleksi tunniksi.

"Ehkä tulen takaisin puolessa tunnissa", sanoi Cashel. "Ja ehkä en

tule."

"Kuule, katsohan nyt", sanoi Mellish. "Ei huolita nyt me kaksi kaveria

riidellä minuutista tai parista. Minäkin tunnen tarvitsevani kävelyä;

minä tulen mukaasi."

"Vieköön minut hitto, jos tulet", sanoi Cashel. "Kuule nyt: anna minun

mennä ja tuki suusi. Minä en mene puistoa kauemmaksi. En aio mennä

viettämään yötäni kylässä, niinkuin sinä pelkäät. Kyllä minä tunnen

sinut, vanha kelju. Jos et pääse pois tieltäni, istutan sinut tuleen."

"Mutta velvollisuus, Cashel, velvollisuus", maanitteli Mellish

pyytelevästi. "Jokaisen miehen on tehtävä velvollisuutensa. Ajattele

velvollisuuttasi takaajiasi kohtaan."

"Etkö aio väistyä tieltäni, vai täytyykö minun käydä sinuun käsiksi?"

sanoi Cashel, punastuen pahaenteisesti.

Mellish palasi tuolilleen, painoi pään käsiinsä ja itki. "Olisi parempi

olla koirana kuin treenarina", nyyhkytti hän. "Kyllä on kirottua olla

suljettuna viikkokausiksi yhteen nyrkkeilijän kanssa! Kaksi ensimmäistä

päivää ne ovat makeita kuin siirappi, ja sitten niiden juonikkuus

puhkeaa. Ne ovat pahansisuisia kuin helvetti."

Cashel, jonka raivostumista vielä lisäsi omantunnonpistos, meni ulos

ja läimäytti oven mennessään. Hän suuntasi kulkunsa suoraan linnalle

ja katseli sen ikkunoita lähes puoli tuntia, pysyen lakkaamatta

liikkeellä välttääkseen vilustumista. Vihdoin kello löi täyden tunnin

yhdessä minareeteista. Cashelista, joka oli tottunut tavallisten

liian matalalla olevien englantilaisten kellojen karkeaan särinään,

tuntui ääni kuuluvan satumaasta. Hän palasi hitaasti Metsämajaan

ja tapasi treenarinsa seisomassa avonaisella ovella tupakoiden ja

odottaen levottomana hänen paluutaan. Cashel torjui hänen lepyttävät

lähentelynsä ylpeällä äänettömyydellä, joka oli arvokkaampaa, mutta

Mellishille paljon epämieluisempaa kuin hänen äskeinen raakasanainen

tuttavallisuutensa, ja meni miettiväisenä maata.

Herra Byronin ammatti · 第 14 / 29 题