Toukokuussa seitsemän vuotta sen jälkeen, kun nuo kaksi poikaa olivat
karanneet Moncrief Housesta, istui eräs nainen varjosaarekkeessa,
jonka setripuu loi keskelle kimmeltävän viheriää ruohokenttää.
Hän menetteli naisellisesta karttaessaan auringonpaistetta, sillä
hänen kasvojensa hipiä oli helmiäisen kuulakka ja hohtava. Hän oli
pieni, miellyttävä nainen, jolla oli tuntehikas suu ja sieraimet,
vihertävät silmät rauhallisten, kaartumattomien kulmakarvojen alla sekä
kullanpunertava tukka, jota nyt varjosti leveä, koristeeton olkihattu.
Hänen intian-musliininen pukunsa, jonka puolihihat päättyivät väljiin
röyhelöihin kyynärpäiden kohdalla, tuskin peitti hänen olkapäitään,
missä sitä korvasi valkoinen, villava kaulavaate, muodostaen pehmoisen
pitsipesän hänen kaulalleen. Hän luki pientä norsunluukantista kirjaa
-- se oli miniatyyripainos Goethen 'Faustin' toista osaa.
Kun iltapäivä kului pitemmälle ja valaistus pehmeni, päästi nainen
kirjansa solahtamaan alas ja vaipui mietiskelyyn ja haaveiluun,
tiedottomana proosallisesta mustasta kappaleesta, joka lähestyi
ruohikon poikki häntä kohti. Se oli nuori, pitkääntakkiin puettu
herra. Hän oli tumma ja hänellä oli pitkät, totiset kasvot, ilmeeltään
sulkeutuneet, mutta ei kuitenkaan epämiellyttävät.
"Nytkö jo pois menossa, Lucian?" kysyi nainen katsahtaen ylös samassa
kuin mies tuli varjoon.
Lucian katsoi häneen kaihokkaasti. Hänen nimensä tämän naisen lausumana
herätti hänessä aina epämääräisen liikutuksen. Hän etsi mielellään
asioiden syitä ja oli jo kauan sitten tullut siihen päätökseen, että
tuo sisäinen liikutus johtui naisen hienosta ääntämistavasta. "Niin",
vastasi Lucian. "Olen järjestänyt kaikkityyni ja tulin antamaan
selontekoa talonhoidostani ja sanomaan hyvästi."
Hän asetti puutarhatuolin lähelle naista ja istuutui. Nainen laski
kätensä päällekkäin helmaansa ja kohentautui kuuntelemaan.
"Ensinnäkin Metsämaja", sanoi Lucian. "Se on vuokrattu ainoastaan
kuukaudeksi, joten voit antaa sen ilman vuokraa rouva Goff'ille
heinäkuussa, jos haluat. Toivon, ettet menettele niin epäviisaasti."
Nainen hymyili ja sanoi: "Ketä ovat nykyiset vuokralaiset? Olen
kuullut heidän vastustavan sitä, että maitotytöt ja karjakot kulkevat
jalavakujan poikki."
"Me emme saa moittia heitä siitä. Kun he vuokrasivat Metsämajan,
sovittiin nimenomaan siitä, että jalavakuja pidettäisiin heidän
yksityisesti käytettävänään. Minulla ei ollut aavistustakaan siihen
aikaan, että sinä tulisit linnaan, muuten olisin tietysti torjunut
sellaisen ehdon."
"Mutta mehän pidämme sen heille yksityisesti: vieraita ei lasketa
sinne. Oma väkemme kulkee kerran päivässä edestakaisin sen poikki
matkalla meijeriin, siinä kaikki."
"Se tuntuu kyllä töykeältä, Lydia; mutta tämä on erikoinen tapaus --
nuori mies, joka on tullut parantamaan terveyttään. Hän tarvitsee
joka päivä ruumiinharjoituksia ulkoilmassa, mutta hän ei voi sietää
katselijoita; en ole nähnyt häntä itsekään, ja hänellä on vain yksi
ainoa apulainen seuranaan. Näiden olosuhteiden vallitessa suostuin
siihen, että jalavakuja pidettäisiin yksinomaan heidän käytettävänään.
Todellisuudessa he maksavat vuokraakin enemmän kuin olisi kohtuullista
ilman tätä etuoikeutta."
"Toivottavasti tuo nuori herra ei ole hullu."
"Ennenkuin vuokrasin Metsämajan hänelle, hankin itselleni täyden
varmuuden siitä, että hän on kunnollinen vuokralainen", sanoi Lucian
nuhtelevan vakavasti. "Häntä suositteli minulle pontevasti loordi
Worthington, joka puhui hänestä varsin lämpimästi. Minä satuin
lausumaan hänelle aivan saman epäilyn, jonka sinä juuri mainitsit.
Worthington meni takuuseen vuokralaisen täysijärkisyydestä samoin
kuin hänen maksukyvystäänkin ja tarjoutui vuokraamaan huoneet omiin
nimiinsä ja vastaamaan persoonallisesti toipilaan hyvästä käytöksestä.
Sinun ei tarvitse olla peloissasi: se on vain joku nuori mies, joka on
saanut hermostonsa epäkuntoon kovalla lukemisella. Luultavasti joku
Worthingtonin opintotovereita."
"Ehkä niin. Mutta minä odottaisin loordi Worthingtonin opintotoverin
olevan ennemmin kovan ratsastajan tai juomarin kuin kovan lukijan."
"Voit olla aivan levollinen, Lydia. Otin loordi Worthingtonin sanasta
kiinni niin pitkälle, että tein vuokrasopimuksen hänen nimelleen."
"Olen täysin tyytyväinen, Lucian, ja suuresti kiitollinen sinulle.
Olen antava määräyksen, ettei kukaan saa kulkea meijerille Metsämajan
kautta."
"Seuraava seikka", jatkoi Lucian, "on tärkeämpi, koska se koskee sinua
persoonallisesti. Neiti Goff on halukas suostumaan tarjoukseesi. Ja
hänestä tulee sinulle mitä sopimattomin seuralainen!"
"Miksi, Lucian?"
"Kaikista syistä. Hän on nuorempi sinua eikä voi niinollen esiintyä
kaitsijanasi. Hän on saanut vain tavallisen kasvatuksen, ja hänen
kokemuksensa seurapiireistä on kotoisin paikkakunnallisista
hyväntekeväisyystanssiaisista. Ja koska hän ei ole epämiellyttävä ja
häntä pidetään Wiltstokenissa kaunottarena, on hän omapäinen ja tulee
luultavasti loukkautumaan sinun holhouksestasi."
"Onko hän omapäisempi kuin minä?"
"Sinä et ole omapäinen, Lydia; paitsi siinä, että olet kuuro neuvoille."
"Tarkoitat, että harvoin noudatan niitä. Ja ajattelet siis, että minun
olisi parempi ottaa ammatti-seuranainen -- rappeutunut hienoston nainen
-- kuin pelastaa tämä nuori tyttö menemästä kotiopettajattareksi ja
alkamasta rappeutua jo kolmenkolmatta vanhana?"
"Sopivan seuranaisen hankkiminen ja köyhien ihmisten
auttamis-velvollisuus ovat kaksi eri asiaa, Lydia."
"Totta, Lucian. Milloin neiti Goff tulee käymään?"
"Tänä iltana. Huomaa: mitään ei ole päätetty vielä. Jos mielesi muuttuu
nähtyäsi hänet, tarvitsee sinun kohdella häntä vain tavallisena
vieraana, ja asia jää sikseen. Minä puolestani suosittelisin mieluummin
hänen sisartaan, mutta hän ei tahdo jättää äitiään, joka ei ole vielä
toipunut miehensä kuoleman aiheuttamasta järkytyksestä."
Lydia katseli miettiväisenä kädessään olevaa pientä nidosta ja näytti
harkitsevan neiti Goffia koskevaa kysymystä. Kun hän jälleen nosti
katseensa, näkyi selvästi, että asia oli ratkaistu; mutta hän ei
sanonut mitään.
"No?" virkkoi Lucian hetken kuluttua, hämillään toisen äänettömyydestä.
"No?" sanoi Lydia, olematta vähääkään hämillään.
"Et ole sanonut mitään."
"Minulla ei ole mitään sanottavaa."
"Siinä tapauksessa", sanoi Lucian lyhyeen, antaen vallan loukkautumisen
tunteelle, "minun on paras lähteä."
"Ei suinkaan", sanoi Lydia. "Minä nautin seurastasi Wiltstokenin
tyyliin. Kun kaksi meidän työmiestämme ovat ystävykset, niin millä
tavoin he sen ilmaisevat? He nojaavat samaa porttia vasten tuntikausia
joka sunnuntaiaamu vaihtamatta sanaakaan. Varmasti se on parempi
kuin se hermostunut äänettömyydenpelko ja epävapaus, jota kutsutaan
seurusteluksi meidän onnettomassa piirissämme."
"Sinulla on eriskummallisia käsityksiä, Lydia! Maatyömies on äänetön
ihan samasta syystä kuin koira on äänetön."
"Koirat ovat hyvin hyvää seuraa", sanoi Lydia.
Tähän ei Lucian löytänyt mitään sanottavaa. Ainoa suhde naiseen, missä
hän tunsi itsensä onnelliseksi, oli älyllisen alentuvaisuuden ja
selittämisen suhde. Lydia ei koskaan epäillyt hänen selityksiään, mutta
koska hän ei tehnyt niistä samoja johtopäätöksiä, tunsi Lucian harvoin
selitystensä onnistuneen. Mitä tuli äänettömyyden noudattamiseen
Lydian seurassa maatyömiesten malliin, kävi se kerrassaan yli hänen
itsehillintäkykynsä. Hänen täytyi vedota junaansa ja sanoa hyvästi.
Lydia ojensi hänelle kätensä, ja himmeä hehku kohosi hänen harmaisiin
leukapieliinsä, kun hän tarttui siihen. Sitten hän napitti takkinsa ja
asteli vakavasti pois. Hänen mennessään katseli Lydia päivänpaisteen
heijastumista hänen kiiltävästä hatustaan ja sen uppoamista hänen
säädylliseen takkiinsa. Hän huokasi ja syventyi jälleen Goetheen.
Mutta jonkun ajan kuluttua hän väsyi istumaan yhdessä kohti, nousi
ylös ja käyskenteli puistossa lähes tunnin, koettaen löytää niitä
paikkoja, joissa hän oli leikkinyt lapsena ollessaan täti-vainajansa
vieraana. Hän tunsi suuren, kallellaan olevan druidi-alttarin, joka
muinoin oli muistuttanut hänelle Sinain vuorta, joka uhkasi kaatua
Kristityn päälle 'Kristityn vaelluksessa'. Kauempana hän näki ja kiersi
suon, jossa hän oli kerran ansainnut toruja hoitajaltaan täyttämällä
sukkansa mudalla. Sitten hän huomasi olevansa pitkällä, vihreällä
nurmikujalla, joka kulki idästä länteen, näyttäen loppumattomalta. Tämä
tuntui hänestä ihastuttavimmalta kaikesta, mitä hän omisti, ja hän
oli jo alkanut suunnitella huvimajan rakentamista sen läheisyyteen,
kun hän äkkiä muisti, että tämä oli varmaankin juuri se jalavakuja,
jonka häiritsemättömyyttä hänen Metsämajansa sairas vuokralainen
niin ankarasti vaati. Hän pakeni heti metsään ja päästyään turvaan
nauroi sille omituisuudelle, että hän oli luvaton liikkuja omilla
maillaan. Hänen täytyi tehdä suuri kierros välttyäkseen tunkeutumasta
jälleen kielletylle alueelle, ja siten hän, käveltyään jonkun aikaa,
joutui eksyksiin. Puut eivät näyttäneet ottavan loppuakseen, ja hän
alkoi ajatella, että hän varmaan omisti myöskin metsän yhtä hyvin
kuin puiston. Vihdoin hän näki aukeaman. Rientäen sitä kohti hän
tuli jälleen päivänpaisteeseen ja pysähtyi häikäistyneenä nähdessään
ilmestyksen, jota hän ensin luuli kauniiksi kuvapatsaaksi, mutta jonka
hän seuraavassa tuokiossa omituisesta ihastuksesta värähtäen tunsi
eläväksi ihmiseksi.
Noin erehdyttävä arvostelu herrasmiehestä, joka suoritti
ruumiinharjoituksia ulkoilmassa yhdeksännellätoista vuosisadalla,
merkitsisi tavallisten olosuhteiden vallitessa uskomatonta
tietämättömyyttä joko miehistä tai kuvapatsaista. Mutta tässä
tapauksessa eivät olosuhteet olleet tavalliset, sillä mies oli
puettu valkoiseen trikoopaitaan ja polvihousuihin, ja hänen paljaat
käsivartensa loistivat kuin gladiaattorin käsivarret. Hänen leveät
rintalihaksensa olivat valkoisessa verhossaan kuin marmorilaa'at.
Hänen lyhyt, kähertyvä tukkansakin näytti iltavalaistuksessa kuin
kiilloitetulta pronssilta. Lydian mieleen juolahti ajatus, että hän oli
häirinnyt jotakin muinaisajan jumalaa hänen metsikkö-asumuksessaan.
Tämä mielikuva ei kuitenkaan kestänyt kuin silmänräpäyksen, sillä
seuraavassa tuokiossa hänen katseensa sattui kolmanteen henkilöön,
jota oli mahdoton kuvitella klassillisen jumal'olennon yhteyteen; se
oli tallirengin näköinen mies, joka katseli seuralaistaan hyvin samaan
tapaan kuin tallirenki katselisi poikkeuksellisen kaunista hevosta.
Tämä mies huomasi Lydian ensimmäisenä, ja ilme, joka silloin tuli hänen
kasvoilleen, osoitti selvästi hänen pitävän Lydiaa vastenmielisenä
tunkeilijana. Kuvapatsas-mies seurasi hänen äkäistä katsettaan ja näki
myös Lydian, mutta toisenlaisin tuntein: hänen suunsa avautui raolleen,
väri kohosi kasvoille ja hän tuijotti Lydiaan peittelemätöntä ihailua
ja ihmettelyä kuvastavin katsein. Lydian ensimmäinen ajatus oli kääntyä
ympäri ja paeta; seuraava ajatus oli pyytää anteeksi läsnäoloaan.
Lopuksi hän poistui rauhallisesti puiden lomitse.
Heti kun hän pääsi pois heidän näkyvistään, kiiruhti hän käyntinsä
miltei juoksuksi. Päivä oli lämmin nopealle liikunnolle, ja pian hän
pysähtyi ja kuunteli. Kuului tavallisia metsän ääniä: lehtien kahinaa,
heinäsirkkojen suritusta ja lintujen laulua, mutta ei ihmisääniä eikä
askeleita. Hän alkoi ajatella, että tuo jumalainen olento oli vain
Praksiteleen Hermes, jonka Goethen klassillinen Sabatti oli nostanut
hänen mieleensä ja uneksiva mieliala saanut näyttämään elävältä
todellisuudelta. Tallirenki oli varmaan joku noita unien tavallisia
epäjohdonmukaisuuksia -- ehkä kajastusta siitä Lucianin maininnasta,
että Metsämajan vuokralaisella oli yksi miespalvelija. Oli mahdotonta,
että tuo loistavan miehisen voiman ja kauneuden ilmestys olisi itse
asiassa liiallisten opintojen runtoma ylioppilas. Tuo järjetön
ihastuksen väristyskin oli yksi unimaailman mielettömyyksiä: muutenhan
hän olisi sitä hävennyt.
Lydia palasi linnaan jonkun verran levottomana hermostonsa tilasta,
mutta muistellen yhä äskeistä näkyään mielihyvällä, jota hän ei
olisi sallinut itselleen, jos olisi ollut kysymyksessä lihasta ja
verestä luotu olento. Kerran tai pari se palasi hänen mieleensä niin
eloisana, että hän kysyi itseltään, olisiko se voinut olla todellinen.
Mutta vähäinen järkeily vakuutti hänelle, että sen oli täytynyt olla
harhanäky.
"Suokaa anteeksi, neiti", puhutteli häntä eräs hänen palveluskuntansa
jäsen, syntyperäinen wiltstokenilainen, joka tunsi syvää kunnioitusta
linnan neitiä kohtaan, "neiti Goff odottaa teitä salongissa."
Linnan salonki oli pyöreä huone, jonka holvimainen katto murtui
kullatuiksi, paksua bamburuokoa muistuttaviksi koristeiksi, jotka
pistivät pystysuoraan alaspäin stalagmiittien tavoin. Raskaat
kynttiläkruunut oli koristettu litteillä messinkipalloilla,
joiden suurennetut jäljennökset kruunasivat matalien, leveiden,
jykeväpuitteisten tuolien selustoja. Tuolit olivat päällystetyt
nahalla, johon oli painettu japanilaisia lohikäärmekuvioita
kuparinvärisellä metallilla. Lähellä tulisijaa oli kiinalaismallinen
pronssikello sijoitettuna mörssärin tavoin mustille puurattaille,
toimittaen hiilisangon virkaa. Seinällä oli koristeina suuria kultaisia
puolikuita vaalean sinisellä pohjalla.
Tässä barbaarimaisessa pyörykössä tapasi neiti Carew häntä odottamassa
kolmenkolmatta-vuotiaan nuoren naisen, jolla oli hyvinkehittynyt,
takakeno vartalo, vaalea, posliinipintainen hipiä, ja poskilla
hieno puna. Pään ylväs asento ilmaisi hänen totunnaista oman-arvon
tunnettaan, jonka lähiseudun nuorukaisten ihailu oli hänessä
synnyttänyt; sama syy oli ehkä aiheuttanut hänen halvan, mustan
pukunsa sirouden sekä hansikkaiden, kenkien ja hatun nuhteettoman
somuuden. Hän oli odottanut linnan neitiä kymmenen minuuttia kovassa
hermostuneisuudessa, mikä kohosi huippuunsa Lydian astuessa sisään.
"Hyvää päivää, neiti Goff. Olenko antanut teidän odottaa? Olin ulkona."
"Ei ollenkaan", sanoi neiti Goff, tuntien hämmentävän vaikutelman,
että punainen tukka oli aristokraattinen ja tummanruskea (hänen oman
tukkansa väri) rahvaanomainen. Hän oli noussut kattelemaan ja sitten,
epäröityään hetken aprikoidakseen, mitä hieno käytös vaati häntä
senjälkeen tekemään, istuutui jälleen, Neiti Carew istuutui myöskin
ja tähysti miettiväisesti vierastaan, joka istui jäykän pystynä
ja, koettaessaan peittää hermostuneisuuttaan, näytti tahtomattaan
halveksivalta.
"Neiti Goff", sanoi Lydia äänettömyyden jälkeen, joka teki hänen
puheensa vaikuttavaksi: "tahdotteko tulla luokseni pitkälle
vierailulle? Tässä yksinäisessä paikassa kaipaan kovin suuresti
ikäiseni ja vertaiseni ystävän ja toverin seuraa. Arvelen, että teidän
laitanne on samoin."
Alice Goff oli sangen nuori ja oli sangen lujasti päättänyt olla
omaksumatta mitään ansiota, jota hänellä ei todellisuudessa ollut. Hän
otti siis ojentaakseen neiti Carew'ta yhteiskunnalliseen asemaansa
nähden, ajattelematta että linnan neiti luultavasti ymmärsi sen
paremmin kuin hän, vieläpä pitäen aivan luonnollisena, että tämä
erehtyi.
"Te olette hyvin ystävällinen", vastasi hän jäykästi; "mutta me emme
ole lainkaan yhdenvertaiset, neiti Carew. Tosiasia on, että minulla ei
ole varaa viettää joutilasta elämää. Me olemme hyvin köyhiä, ja äitini
on osaksi riippuvainen minun ahkeroimisestani."
"Luulen, että voitte ahkeroida varsin tuloksellisesti, Jos tulette
minun luokseni", sanoi Lydia rauhallisesti. "On kyllä totta, että minä
tulen totuttamaan teidät tuhlaaviin tapoihin, mutta tahdon myös laittaa
niin, että kykenette niitä noudattamaan."
"En halua sitoutua tuhlaaviin tapoihin", sanoi Alice nuhtelevasti.
"Minun on tyydyttävä vaatimattomiin tapoihin koko ikäni."
"Ei välttämättä. Sanokaa minulle suoraan: millä tavoin olitte aikonut
ahkeroida? Opettajana, eikö niin?"
Alice punastui, mutta vastasi myöntäen.
"Te ette ollenkaan sovi opettajaksi; ja te joudutte lopulta naimisiin.
Opettajana te ette voisi päästä hyviin naimisiin. Joutilaana naisena,
jolla on tuhlaavat elintavat, te sensijaan tulette pääsemään oikein
hyviin naimisiin. Rikkaana oleminen on erikoinen taito, jonka osaaminen
on välttämätön, jos aiotte ottaa rikkaan miehen."
"Minä en aio lainkaan mennä naimisiin", sanoi Alice ylväästi. Hänen
mielestään oli jo aika hillitä tuota kylmää aristokraattia. "Jos tulen
ollenkaan, tulen ilman mitään sivutarkoitusta."
"Sitähän minä juuri olin toivonut. Tulkaa ilman minkäänlaisia ehtoja
tai syrjä-ajatuksia."
"Mutta --" aloitti Alice ja pysähtyi, hämmentyneenä siitä nopeudesta,
jolla sopimuksen-hieronta edistyi. Hän sopersi joitakin sanoja ja
odotti, että Lydia jatkaisi. Mutta Lydia oli sanonut sanottavansa ja
odotti ilmeisesti vastausta, vaikka oli sen näköinen kuin olisi hän
ollut varma tahtonsa perillesaamisesta, olkoonpa Alicen näkökanta mikä
hyvänsä.
"En oikein ymmärrä, neiti Carew. Mitä velvollisuuksia --? mitä
toivoisitte minulta?"
"Paljonkin", sanoi Lydia vakavasti. "Paljon enemmän kuin mitä vaatisin
palkatulta seuranaiselta."
"Mutta minustahan tulee palkattu seuranainen", vastusti Alice.
"Kenelle?"
Alice punastui jälleen, tällä kertaa suuttumuksesta. "En tarkoittanut
sanoa --"
"Ette tarkoita sanoa, ettette tahdo olla missään tekemisissä minun
kanssani", keskeytti Lydia hänet rauhallisesti. "Minkätähden olette
niin arvelevainen, neiti Goff? Tehän tulette olemaan lähellä kotianne
ja voitte palata sinne milloin hyvänsä, jos olonne täällä ei teitä
tyydytä."
Peläten häpäisseensä itsensä huonolla käyttäytymisellä; halutonna
alistumaan otettavaksi kuin jokin kapine, ikäänkuin hänen omat
toivomuksensa eivät mitään merkitsisi silloin, kun rikkaan naisen
oikku oli tyydytettävä; epäluuloisena -- kuultuaan usein juorujuttuja
korkeissa asemissa olevien ihmisten epärehellisyydestä -- ettei häneltä
vain puijattaisi sitä tuntuvaa palkkaa, jonka hän oli päättänyt vaatia;
ja lisäksi kykenemättömänä pitämään puoliaan neiti Carew'ta vastaan,
Alice turvautui ensimmäiseen verukkeeseen, mikä hänen mieleensä johtui.
"Haluaisin vähän miettimisaikaa", sanoi hän.
"Aikaa totuttautua minuun, niinkö? Saatte niin kauan kuin ha--"
"Oh, voin antaa teille tiedon jo huomenna", keskeytti Alice innokkaasti.
"Kiitos. Lähetän rouva Goff'ille kirjelipun ja ilmoitan, ettei hänen
tarvitse odottaa teitä kotiin ennenkuin huomenna." "Mutta minä en
tarkoittanut --. En ole varustautunut jäämään", vastusti Alice, tuntien
sotkeutuvansa yhä pahemmin Lydian paulaan.
"Teemme sitten yhdessä kävelyretken päivällisen jälkeen teidän
kotiinne, missä voitte tehdä valmistuksenne. Mutta luulen kyllä, että
voin lainata teille kaiken mitä tarvitsette."
Alice ei uskaltanut estellä enempää. "Pelkään", sopersi hän, "että
pidätte minua kauhean töykeänä; mutta minä olen niin hyödytön, ja te
tulette niin varmasti pettymään, että -- että --"
"Te ette ole töykeä, neiti Goff; mutta te olette mielestäni kovin ujo.
Te haluaisitte juosta pois ja piiloutua uusilta kasvoilta ja uudelta
ympäristöltä."
Alice, joka Wiltstokenin seurapiireissä oli itsetietoinen, vieläpä
ylimielinenkin, tunsi tulleensa ymmärretyksi väärin, mutta ei osannut
puolustautua.
Lydia jatkoi: "Olen muodostanut tapani matkoilla ollessani ja
niinmuodoin elän ilman turhia muodollisuuksia. Me syömme päivällistä
varhain -- kello kuusi."
Alice oli syönyt päivällistä kello kaksi, mutta ei tuntenut
velvollisuudekseen tunnustaa sitä.
"Ehkä sallitte minun näyttää teille huoneenne", sanoi Lydia nousten.
"Tämä on omituinen salonki", lisäsi hän, katsahtaen ympärilleen. "En
ole käyttänyt sitä koskaan ennen." Hän katseli jälleen ympärilleen
osoittaen jonkun verran mielenkiintoa, ikäänkuin huone olisi kuulunut
jollekin toiselle, ja sitten johti tietä toisessa kerroksessa olevaan
huoneeseen, joka oli sisustettu naisen makuuhuoneeksi. "Jos ette pidä
tästä", sanoi hän, "tai jos ette voi järjestää sitä mieleiseksenne,
niin on toisia huoneita, joista voitte valita mielenne mukaan. Tulkaa
budoaariini sitten kun olette valmis."
"Missä se on?" kysyi Alice huolestuneena.
"Se on -- On parasta soittaa joku näyttämään se. Lähetän teille
kamarineitoni."
Alice, jota kamarineito peloitti vielä enemmän kuin emäntä, kieltäytyi
kiireesti. "Olen tottunut tulemaan toimeen omin neuvoin, neiti Carew",
sanoi hän ylvään vaatimattomasti.
"On mukavampaa, että kutsut minua Lydiaksi", sanoi neiti Carew. "Muuten
luullaan sinun tarkoittavan isotätiäni, joka on hyvin vanha." Sitten
hän poistui huoneesta.
Alicella oli tapana ajatella mielihyvällä, että hänellä oli
naisellista aistia ja taitoa huoneen somistamisessa. Hän oli tottunut
silmäilemään ylpeänä äitinsä salia, jonka hän oli koristanut
halvalla kretongilla, japanilaisilla paperiviuhkoilla ja pienillä
posliinisilla koruesineillä. Nyt hän tunsi, että jos hän nukkuisi yhden
yön edessään olevassa vuoteessa, ei hän enää koskaan voisi viihtyä
äitinsä huoneissa. Kaikki, mitä hän oli lukenut ja uskonut halpojen ja
yksinkertaisten koristeiden kauneudesta ja kallishintaisten tavarain
alhaisomaisuudesta, johtui hänen mieleensä toisintona sadun ketun
"happamista pihlajanmarjoista". Häntä puistatti, kun hän kuvitteli,
miltä kuuden pennyn hintainen kiinalainen päivänvarjo näyttäisi tuon
lieden kamanalla, kretonkiteltta tuossa vuoteessa tai sitsiuutimet
noissa ikkunoissa. Huoneessa oli sarja peilejä, joista yksi oli niin
iso, että hän saattoi nähdä siitä itsensä koko pituudessaan, toinen oli
sovitettu koruveistoskehyksissä tammisen pukeutumispöydän yhteyteen,
ja pienempiä eri muotoisia kiinnitetty nivelikkäisiin varsiin, joita
saattoi kääntää joka suuntaan. Ensi kertaa niitä käyttäessä tuntui
kuin olisi ollut silmät pään takanakin. Alice ei ollut koskaan ennen
nähnyt itseään joka puolelta. Tähystellessään kuvaansa koetti hän olla
häpeämättä pukuaan; mutta myöskin hänen kasvonsa ja vartalonsa, jotka
tavallisesti aiheuttivat hänelle sekoittamatonta mielihyvää, näyttivät
rotevilta ja porvarillisilta neiti Carew'n peileistä katsottuina.
"Joka tapauksessa", sanoi hän, istuutuen tuoliin, jossa oli vielä
suloisempi levätä kuin se oli upea nähdä, "ottamatta lukuun pitsiä --
ja minun vanha pitsini, joka en mamman, on ihan yhtä arvokas -- ei
hänen koko pukunsa ole voinut maksaa paljon enemmän kuin minunkaan.
Ainakaan se ei ole paljon enemmän arvoinen, mitä hän lieneekin nähnyt
hyväksi siitä maksaa."
Mutta Alice oli kyllin älykäs kadehtiakseen neiti Carew'n käytöstä
enemmän kuin hänen pukuaan. Hän ei tahtonut myöntää itselleen, ettei
hän ollut läpeensä sivistynyt nainen itsekin; mutta hän tunsi, että
Lydia vieraan silmissä vastaisi hienon naisen määritelmää paremmin kuin
hän. Kuitenkin, mikäli hän oli huomannut, oli neiti Carew erittäin
viileä esiintymisessään eikä nähnyt vaivaa miellyttääkseen niitä,
joiden kanssa puheli. Alice oli usein tehnyt ystävyysliittoja nuorten
naisten kanssa ja kehoittanut heitä kutsumaan häntä ristimänimeltä;
mutta sellaisissa tilaisuuksissa hän oli aina kutsunut heitä
"rakkaakseen" tai "kultasekseen" eikä, niinkauankuin ystävyyttä kesti,
ja sitä kesti usein yli kuukaudenkin, ollut koskaan tavannut heitä
ilman syleilyä ja sydämellistä suudelmaa.
"Eikä mikään", sanoi hän, ponnahtaen ylös tuolilta tätä ajatellessaan
ja puhuen hyvin päättävästi, "voi houkutella minua uskomaan, että
vilpittömässä hellyydessä on mitään alhaisomaista. Tahdon olla
varuillani tuota naista vastaan."
Ratkaistuaan sen asian täksi kertaa, jatkoi hän huoneen tarkastelua,
kiintyen siihen yhä enemmän mitä pitemmälle ehti. Sillä, kiitos
korkean asemansa paikkakunnan kaunottarena, hän ei tuntenut sitä
pelkoa kauniita ja kalliita esineitä kohtaan, mikä saa köyhät ihmiset
kykenemättömiksi ajattelemaan kalleutta ja mukavuutta yhtyneinä.
Jos vuoteen irtopeite olisi ollut hänen omansa, olisi hän empimättä
muuttanut sen tanssiaispuvuksi. Huoneessa oli pukeutumistarpeita,
joita hän ei ollut koskaan tiennyt tarvitsevansa ja joiden käyttöä
hän kykeni vain arvailemaan. Hän katseli epätoivoisena kahteen
suureen vaatekomeroon, ajatellen kuinka vaivaisilta hänen kolme
pukuaan, ulsterikappansa ja pari vanhaa shakettia niissä näyttäisivät.
Huoneeseen liittyi myös pukuhuone marmorisine kylpyaltaineen, mikä
teki puhtauden nautinnoksi sen sijaan, että se kotona oli tuntunut
hyveistä ankarimmalta. Kaikkityyni oli ominaisen hienoa, mutta ei
mitään ollut asetettu huoneisiin vain pelkästään koristukseksi.
Neiti Carew oli, huoneiden sisustuksesta päättäen, hyödyn
harrastaja ennenkaikkea. Huoneessa oli hyvin kaunis uuni; mutta
kun sen kamanalla ei ollut mitään, teki Alice heikon yrityksen
uskoakseen, että se oli aistikkuuteen nähden alapuolella hänen oman
makuuhuoneensa uuninkamanaa, joka oli verhottu sinisellä vaatteella,
reunustettu ripsuilla ja messinkikantaisella naularivillä ja lastattu
plyyshikehyksisillä valokuvilla.
Kellon lyönti muistutti hänelle, että hän oli unohtanut valmistautua
päivälliselle. Hän riisui kiireesti hattunsa, pesi kätensä, kulutti
vielä minuutin peilien keskellä ja oli kokoamassa rohkeutta
soittaakseen kelloa, kun eräs epäilys johtui hänen mieleensä. Oliko
hänen pantava hansikkaat käteensä ennen alasmenoaan vai ei? Tämä piti
häntä neuvottomana monta sekuntia. Vihdoin hän päätti panna hansikkaat
taskuunsa ja ottaa emännästään esimerkkiä niiden vastaiseen käyttöön
nähden. Uskaltamatta epäröidä kauempaa hän soitti kelloa, ja hetken
perästä saapui hänen luokseen hienokäytöksinen ranskatar -- neiti
Carew'n kamarineito -- joka johti hänet budoaariin, kuusikulmaiseen
huoneeseen, jota, Alicen mielestä, sulttaanitarkin olisi voinut
kadehtia. Lydia istui siellä lukien. Alice huomasi helpotuksekseen,
ettei hän ollut muuttanut pukua ja että hän oli ilman hansikkaita.
Neiti Goff ei nauttinut päivällisestä. Huoneessa oli kellarimestari,
jolla ei näyttänyt olevan mitään muuta tehtävää kuin seisoa
tarjoilupöydän vieressä ja vahtia häntä. Lisäksi oli siellä
nopsajalkainen, äänettömästi liikkuva lakeija, joka tuon tuostakin
ilmestyi hänen kyynärpäänsä ääreen pakottaen hänet silmänräpäyksessä
valitsemaan oudoista syötävistä ja juotavista. Alice kadehti noiden
miesten seuraelämän-tuntemusta ja pelkäsi heidän arvosteluaan. Kerran,
otettuaan parsaa käteensä, hän tunsi syvää nöyryytystä nähdessään
emäntänsä syövän samaa kasvista veitsen ja kahvelin avulla. Mutta
lakeija oli juuri sillä hetkellä selin häneen, ja kellarimestari oli
kuuman ilman painostamana hajamielisyyden tilassa, joka lähenteli
torkkumista. Kaiken kaikkiaan, jäljittelemällä neiti Carew'ta, joka ei
vaivannut itseään millään emäntämäisellä valppaudella, selviytyi Alice
tuottamatta häpeää kasvatukselleen.
Lydia puolestaan ei ottanut velvollisuudekseen pitää vieraalleen
seuraa juttelulla, vaan nautti omista ajatuksistaan ja päivällisestään
äänettömänä. Alice alkoi tuntea lumousta hänen läsnäolostaan ja
ihmetteli, mitä hän mahtoi ajatella. Hänestä näytti kuin ei lakeija
olisi ollut ihan vapaa samasta vaikutuksesta. Vieläpä kellarimestarikin
olisi voinut torkahtaa mietiskellessään samaa asiaa. Alicen teki
mieli kysyä mitä hän ajatteli, mutta hän ei rohjennut vielä olla niin
tuttavallinen. Jos hän olisi kysynyt ja saanut siihen vastauksen, niin
olisivat sekä kellarimestari ja lakeija että hän itse ällistyneet yhtä
paljon selityksestä, joka olisi ollut näin kuuluva:
"Näin Praksiteleen Hermeksen metsikössä tänään, ja ajattelen sitä."