Wiltstokenin linna oli suunnikkaanmuotoinen rakennus, kulmissa
pyöreät tornit, joista kukin päättyi turkkilaiseen minareettiin.
Lounaispuoli oli julkisivu, jonka läpäisi maurilainen holvikaari;
tähän oli sovitettu lasiovet, jotka tarpeen tullen voitiin turvata
omituisiin muotoihin taotuilla rautaporteilla. Holvikaarta kehysti
palladiolainen pylväistö, joka kohosi kattoon asti kannattaen
latvassaan avonaista koristepäätyä, jonka halkeamassa seisoi mustaan
marmoriin veistetty egyptiläisen kuva pystysuorana, tuijottaen vakaasti
keskipäivän aurinkoon. Alhaalla maassa oli italialainen pengermä,
jonka reunakaiteen kummassakin päässä seisoi suuret kiviset elefantit.
Yläkerran ikkunat olivat, kuten sisäänkäytäväkin, maurilaiset, mutta
alakerroksen varsinaiset ikkunat olivat nelikulmaisia, pystypielillä
jaettuja aukkoja. Oppimattomat pitivät linnaa komeana, mutta
arkkitehdit ynnä rakennustaiteellisia teoksia lukeneet tuomitsivat
sen epämuotoiseksi, mahdollisimman huonolla maulla suoritetuksi
tyyliensekoitukseksi. Se sijaitsi ylävällä kumpareella mäkisen
metsämaan keskellä, josta kolmekymmentä acrea oli muurilla aidattu
Wiltstokenin puistoksi. Puoli mailia eteläänpäin oli pieni Wiltstokenin
kaupunki, johon päästiin rautateitse Lontoosta noin kahdessa tunnissa.
Useimmat Wiltstokenin asukkaista olivat vanhoillisia ja tunsivat linnaa
kohtaan arkaa kunnioitusta. Monet heistä olisivat milloin hyvänsä
rikkoneet välinsä puolenkymmenen vanhimman tuttavansa kanssa saadakseen
päivälliskutsun tai edes päännyökkäyksen julkisuudessa neiti Lydia
Carew'lta, sen orvolta valtiattarelta. Tämä neiti Carew oli huomattava
henkilö. Hän oli perinyt linnan ja puiston tädiltään, jonka mielestä
hänen veljentyttärensä suuri omaisuus rautatie- ja kaivososakkeissa oli
epätäydellinen ilman maata. Niin monta muutakin testamenttilahjaa oli
Lydia saanut köyhiä sukulaisia vihaavilta omaisiltaan, että hän nyt,
viidenkolmatta-vuotiaana, hallitsi täysin riippumattomana vuosituloja,
jotka vastasivat viidensadan työmiehen vuosiansioita, olematta millään
tavoin ulkonaisesti velvollinen tekemään mitään vastasuoritukseksi.
Sen edun lisäksi, että oli yksinäinen ja tavattoman varakas nainen,
nautti hän laajan lukeneisuuden ja hienosti-sivistyneisyyden mainetta.
Wiltstokenissa sanottiin, että hän taisi neljääkymmentäkahdeksaa
elävää kieltä ja kaikkia kuolleita kieliä, osasi soittaa kaikkia
tunnettuja soittokoneita, maalasi täydellisesti ja oli kirjoittanut
runoja. Kaikki tämä olisi yhtä hyvin voinut olla tottakin, mitä
wiltstokenilaisiin tuli, koska hän tiesi enemmän kuin he. Hän oli
viettänyt elämänsä matkustellen isänsä seurassa, jolla oli virkeä
henki ja huono ruoansulatus, rahallisesti riippumaton asema ynnä
mieltymys sosiologiaan ja yleensä tieteeseen sekä kaunotaiteisiin.
Näistä aineista hän oli kirjoittanut kirjoja, enimmäkseen
renessanssia koskevia, joilla hän oli saanut mainetta jonkunlaisena
kulttuurinvälittäjänä matkailijoille. Ne vaativat paljon lukemista,
matkustelemista, nähtävyyksien katselemista ja teoretisoimista,
joista kaikista, lukuunottamatta teoretisoimista, hänen tyttärensä
oli suorittanut osansa, vieläpä, pätevyytensä lisääntyessä ja isänsä
heikontuessa ja vanhetessa, enemmänkin kuin osansa. Häätyen yhdistämään
terveyden-etsimisen kulttuurin-tutkimiseen ja ollen sangen helposti
ärtyvä ynnä tarkka vaatimuksiltaan, oli isä kouluuttanut tyttärensä
itsehillintään ja kestävyyteen ankarammalla opetuksella kuin oli se,
millä tämä oli perehtynyt kreikkalaisten ja saksalaisten filosofien
teoksiin paljon ennen kuin hän ymmärsi sitä englanninkieltä, jolle hän
sitä käänsi.
Lydian ollessa kaksikymmen-vuotias tapahtui isän terveydessä vakava
huonontuminen. Hän tuli entistä riippuvammaksi tyttärestään, ja
tytär otaksui, että hän tulisi myöskin vaatimaan hänen aikansa
entistä tarkemmin. Mutta eräänä päivänä Napolissa, kun Lydia oli
sopinut ratsastusretkelle menosta erään äsken saapuneen ja verrattain
miellyttävän englantilaisen seurueen kanssa, pyysi isä vähää ennen
sovittua lähtöhetkeä hänen kääntämään pitkän otteen Lessingiä. Lydia,
jonka mielessä jo jonkun aikaa oli liikkunut kysymyksiä isän ikeen
oikeudesta, epäröi miettivänä ehkä kaksi sekuntia ennenkuin myöntyi.
Carew ei virkkanut mitään; mutta hetken perästä hän pysähdytti
palvelijan, joka oli viemässä anteeksipyyntöä englantilaiselle
seurueelle, luki kirjelipun ja palasi tyttärensä luo, joka istui jo
Lessingin ääressä.
"Lydia", sanoi isä, äänessään jonkinlaista epäröimistä, jonka Lydia
olisi lukenut arkuudesta johtuvaksi, jos sellainen olisi ollut lainkaan
uskottavaa isän puhutellessa häntä, "toivon, ettet koskaan lykkää omia
asioitasi kirjallisten pikkupuuhien vuoksi."
Lydia katsoi häneen tuntien sellaista epämääräistä pelkoa, jota uusi ja
epäilyttävä kokemus aiheuttaa; ja isä, tyytymättömänä tapaan, jolla oli
asian esittänyt, lisäsi: "On paljon tärkeämpää, että sinä huvittelet
tunnin verran, kuin että minun kirjani edistyy. Paljon tärkeämpää!"
Lydia laski hetken mietittyään kynän kädestään ja sanoi: "Ratsastus ei
tuota minulle iloa, jos jotakin muuta jää tekemättä."
"Sinun kirjoittamisesi ei tuota minulle iloa, jos huviretkesi jää
tekemättä sen takia", sanoi isä. "Minusta on mieluisempaa, että menet."
Lydia totteli äänettömänä. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että hän
voisi lopettaa asian viehättävästi suutelemalla isäänsä. Mutta he eivät
olleet tottuneet osoittamaan tunteitaan siihen laatuun, joten ajatus
jäi toteuttamatta. Hän vietti päivän ratsastaen, tarkisti viimeaikaisia
kapinallisia ajatuksiaan ja kirjoitti käännöksen illalla.
Siitä pitäen tunsi Lydia yhä selvemmin itsessään voiman, jota hän
tietämättään oli koonnut pitkänä alistumisen aikana. Arasti ensi
alussa ja rohkeammin sitten, totuttuaan toimimaan ilman vanhemman
henkilön talutusnuoraa, alkoi hän noudattaa omaa taipumustaan
valitessaan tutkimusaiheita ja vieläpä puolustaa joitakin äskeisiä
ilmauksia musiikin ja maalaustaiteen alalla isänsä vanhoillisuutta
vastaan. Isä hyväksyi tämän tyttärensä älyllisen itsenäisyyden ja
moneen erään varoitti häntä kiinnittämästä uskoaan häneen enemmän kuin
johonkin muuhun arvostelijaan. Lydia sanoi hänelle kerran, että yhtenä
yllykkeenä erimielisyyteen hänen kanssaan oli se mielihyvä, mitä hän
tunsi huomatessaan lopulta isän olevan oikeassa. Isä vastasi vakavasti:
"Se ilahduttaa minua, Lydia, koska uskon mitä sanot. Mutta sellaiset
asiat on parempi jättää sanomatta. Ne näyttävät kuuluvan siihen
miellyttämisen lajiin, jonka harjoittamiseen tulet ehkä piankin
tuntemaan houkutusta, koska se näyttää kaikista nuorista helpolta,
hyvin kannattavalta, ystävälliseltä ja hyvää kasvatusta todistavalta.
Itse asiassa se on sivistymätöntä, raukkamaista, itsekästä ja
epärehellistä: hyve puotilaisessa, pahe vapaassa naisessa. On parempi
jättää vilpitön kehuminen lausumatta kuin saattaa itsensä alttiiksi
imartelun epäluulolle."
Pian tämän jälkeen Lydia isänsä toivomuksesta vietti yhden huvikauden
Lontoossa, liikkuen Englannin hienossa seurapiirissä, jonka hän
huomasi pääasiassa temppeliksi, missä palvottiin rikkautta, ja
markkinatoriksi, missä kaupiteltiin neitseitä. Tutustuttuaan sekä
palvontaan että kaupankäyntiin jo muualla, ei hän löytänyt siitä mitään
mielenkiintoista, lukuunottamatta englantilaista erikoistapaa niiden
harjoittamisessa; ja sen uutuus kului pian loppuun. Häntä vaivasi
myöskin se seikka, että hän tahtomattaan herätti hellyyttä omassa
sukupuolessaan. Tuntehikkaat tytöt hän pystyi pysyttämään kunnioittavan
matkan päässä, mutta vanhat naiset, erittäinkin kaksi tätiä, jotka
eivät koskaan hänen lapsena ollessaan olleet osoittaneet hänelle
huomiota, vainosivat nyt häntä orjamaisella ihailulla ja houkuttelivat
häntä sekä maanitteluin että lahjoin jättämään isänsä ja asumaan heidän
kanssaan heidän elämänsä loppuun asti. Hänen pidättyväisyytensä vain
lietsoi heidän haluaan saada hänet lemmikikseen, ja päästäkseen heistä
eroon hän palasi isänsä kanssa mannermaalle ja lopetti kaiken yhteyden
Lontooseen käsin. Tädit selittivät olevansa syvästi loukkaantuneet, ja
Lydian katsottiin kohdelleen heitä hyvin ymmärtämättömästi. Mutta kun
he kuolivat ja heidän testamenttinsa tulivat tunnetuiksi, huomattiin
heidän kilpailleen keskenään hänen rikastuttamisekseen.
Kun hän oli viidenkolmatta vanha, sattui hänen elämänsä ensimmäinen
järkyttävä tapaus. Se oli hänen isänsä kuolema Avignonissa. Mitään
hellyydenosoituksia ei heidän välillään silloinkaan tapahtunut.
Lydia istui eräänä iltana liesivalkean ääressä isäänsä vastapäätä
lukien ääneen, kun isä äkkiä sanoi: "Sydämeni on seisahtunut, Lydia.
Hyvästi!" ja heti senjälkeen kuoli. Lydia sai nähdä melkoisesti vaivaa
hillitäkseen sitä meteliä, mikä syntyi, kun hänen kellonsoittonsa oli
tuonut paikalle ihmisiä. Koko huonekunta katsoi velvollisuudekseen
joutua pois suunniltaan ja otti jossain määrin loukkaukseksi sen, ettei
hän osoittautunut kiitolliseksi heille eikä halukkaaksi matkimaan
heidän käyttäytymistään.
Carew'n sukulaiset olivat yhtä mieltä siitä, että hän oli tehnyt
mitä sopimattomimman testamentin. Se oli lyhyt asiakirja, päivätty
viisi vuotta ennen hänen kuolemaansa, ja hän määräsi siinä rakkaalle
tyttärelleen Lydialle kaiken omaisuutensa. Kuitenkin hän oli jättänyt
tyttärelleen erinäisiä yksityisiä ohjeita. Yksi niistä, joka herätti
suurta mieltenkuohua hänen sukulaisissaan, oli se, että hänen ruumiinsa
oli vietävä Milanoon ja siellä poltettava. Täytettyään isänsä
maallisiin jäännöksiin nähden saamansa määräykset tuli Lydia asioitaan
järjestääkseen Englantiin, missä hän viritti paljon toivotonta
intohimoa lakitoimistojen ja oikeusvirastojen raatajissa ynnä
hämmensi asianajajansa ilmentämällä sellaista terävyyttä liikeasiain
käsittämisessä, ettei se sopeutunut lainkaan siihen tahdottomaan
taipuvaisuuteen, jota he odottivat rikkaalta ja turvattomalta nuorelta
naiselta. Kun kaikki oli saatu järjestykseen ja hän saattoi jälleen
asettua nauttimaan levosta ja rauhasta, palasi hän Avignoniin ja
suoritti siellä viimeisen velvollisuutensa isäänsä kohtaan. Hän
avasi kirjeen, jonka hän oli löytänyt isänsä pulpetista ja jossa oli
hänen käsialallaan omistuskirjoitus: "Lydialle. Hänen luettavakseen
joutohetkellä, sittenkuin minut ja minun asiani on lopullisesti
suorittu." Kirje oli näin kuuluva:
'Rakas Lydia!
Minä kuulun pettyneitten ihmisten suureen seuraan. Jollei
sinua olisi, merkitsisin nyt itseni epäonnistumaksi kuten
muutkin. Siitä on vasta muutamia vuosia, kun ensi kerran tulin
ajatelleeksi, että vaikka olinkin epäonnistunut monissa turhissa
pyrkimyksissäni, joilla (epäonnistuttuani) minun ei nyt tarvitse
sinua vaivata, olin kuitenkin ollut joksikin hyödyksi isänä.
Tällöin tuli myöskin mieleeni, ettet sinä voisi yhteiselämämme
kulusta tehdä muuta johtopäätöstä, kuin että minä olen täysin
itsekkäästi kaiken aikaa käyttänyt sinua vain apulaisenani
ja kirjurinani ja ettet sinä ole minulle kiitoksen velassa
saavutuksistasi enempää kuin orja on isännälleen kiitollisuuden
velassa siitä voimasta, minkä pakollinen työ on antanut
hänen lihaksilleen. Jotta en jättäisi sinua kärsimään niin
turmiollisesta ja painostavasta vaikutuksesta kuin vääryyden
alaisuuden tunne on, tahdon nyt puolustautua sinulle.
En ole koskaan kysynyt sinulta, muistatko äitiäsi. Jos olisit
joskus ottanut tuon kysymyksen esiin, olisin puhunut sinulle
siitä aivan avoimesti; mutta kun joku viisas vaisto ohjasi sinua
karttamaan sitä, tyydyin jättämään sen lepäämään, kunnes nykyisen
kaltaiset olosuhteet saattaisivat enemmän vaiteliaisuuden
tarpeettomaksi. Jos sinua vaivaa jonkinlainen pahoittelu siitä,
että olet tiennyt niin vähän siitä naisesta, joka on sinut
synnyttänyt, niin pudista se pois hyvällä omallatunnolla. Hän
oli itsekäs olento, joka ei voinut pitää miestään, lastaan,
palvelijaansa eikä ystäväänsä saman katon alla. Puhun ilman
kiihkoa. Kaikki persoonallinen katkeruuteni häntä kohtaan on
tätä kirjoittaessani yhtä kuollut kuin se on oleva silloin kuin
sinä tätä luet. Olenpa johtunut ajattelemaan hellyydelläkin
eräitä hänen ominaispiirteitään, joita sinä olet perinyt, joten
voin luottavasti sanoa, etten koskaan sen hurmauksen häviämisen
jälkeen, jonka vallassa menin hänen kanssaan naimisiin, ole
tuntenut häntä kohtaan suurempaa lempeyttä kuin nyt. Tein
parhaani, ja hän teki pahimpansa, kuusi vuotta kestäneessä
yhdyselämässämme, ja sitten erosimme. Minä sallin hänen esittää
erostamme sellaisen selityksen kuin häntä miellytti ja myönsin
hänelle paljon auliimman hyvityksen kuin hänellä oli oikeutta
odottaa. Näillä keinoilla sain hänet luopumaan kokonaan
oikeuksistaan sinuun, jonka olin jo ennakolta varovaisuuden
vuoksi vienyt Belgiaan. Syy, minkävuoksi emme käyneet koskaan
Englannissa hänen elinaikanaan, oli se, että hän olisi voinut
ja luultavasti tahtonutkin käyttää aikaisempaa elintapaani ja
kansanomaista uskontoa kohtaan osoittamaani vihamielisyyttä
tekosyynä riistääkseen sinut minulta. Minun ei tarvitse sanoa
hänestä sen enempää, ja olen pahoillani että tarvitsi lainkaan
mainita häntä. Tahdon nyt kertoa sinulle, mikä sai minut
pysyttämään sinut hallussani. Se ei ollut luonnollinen hellyys:
minä en rakastanut sinua silloin, ja minä tiesin, että sinusta
tulisi minulle tuntuva vastus. Mutta koska olin tuottanut sinut
maailmaan ja sitten rikkonut yhteyteni äitisi kanssa, tunsin
velvollisuudekseni huolehtia siitä, ettet sinä joutuisi kärsimään
erehdykseni vuoksi. Ilomielin olisin vakuuttanut itselleni, että
äitisi oli (kuten yleinen mielipide väitti) sopivin henkilö
sinua huoltamaan; mutta minä tiesin asian paremmin ja päätin
täyttää velvollisuuteni niin hyvin kuin voin. Ajan mittaan sinä
tulit minulle hyödylliseksi, ja, kuten tiedät, käytin minä sinua
hyödykseni kursailematta, mutta en koskaan ajattelematta sinun
omaa etuasi. Pidin aina kirjurin sellaisia tehtäviä varten, jotka
olivat mielestäni vain pelkkää puhtaaksikirjoittajan työtä. Niin
paljon kuin teitkin hyväkseni, luulen voivani totuudenmukaisesti
sanoa, etten koskaan pakottanut sinua tehtävään, jolla ei olisi
ollut sinulle kasvatuksellista arvoa. Pelkään, että pidit perin
ikävinä niitä tunteja, jotka vietit raha-asiaini parissa; mutta
sitä ei minun nyt enää tarvitse pyytää anteeksi: tiedät varmaan
jo kokemuksesta, kuinka tarpeellinen liikeasiain tuntemus on
suuren omaisuuden omistajalle.
Ottaessani sinun kasvatuksesi tehtäväkseni en ajatellut
laskevani perustusta millekään omalle mieluisuudelleni. Pitkän
aikaa sinä olit vain hyvä tyttö ja tietämättömien ihmisten
käsityksissä oppineisuuden ihme. Sinun olosuhteissasi olisi aivan
tavallinenkin lapsi voinut olla kumpaakin. Sittemmin johduin
katsomaan sinun olemassaoloasi suuremmalla mielihyvällä kuin
mitä koskaan olen saanut oman olemiseni katselemisesta. En ole
onnistunut enkä voi onnistua ilmaisemaan, millaista hellyyttä
tunnen sinua kohtaan, tai kuinka riemuitsen nähdessäni, että se,
mihin ryhdyin vastenmielisenä ja epäkiitollisena velvollisuutena,
on pelastanut elämäni ja työni menemästä hukkaan. Kirjallista
uurastustani, niin paljon kuin se on kysynytkin meidän molempien
aikaa, pidän nyt arvossa ainoastaan sen osan vuoksi, mikä sillä
on ollut sinun kasvatuksessasi; etkä sinä tee itseäsi syypääksi
mihinkään uskottomuuteen minua kohtaan tullessasi havaitsemaan,
että vaikka olenkin seulonut yhtä paljon hiekkaa kuin useimmat
muutkin, en ole löytänyt kultaa. Pyydän sinua muistamaan silloin,
että tein velvollisuuteni sinua kohtaan jo paljon ennen kuin
se tuli miellyttäväksi tai edes toivorikkaaksi. Ja tultuasi
vanhemmaksi ja saatuasi äitisi ystäviltä kuulla, kuinka rikoin
velvollisuuksiani häntä kohtaan, luet ehkä jonkinlaiseksi
ansioksi minulle sen, että olen tehnyt sovinnon maailman kanssa
sinun tähtesi luopumalla tottumuksista ja tuttavuuksista, jotka,
mitä mieltä muut niistä lienevät olleetkin, auttoivat paljon
aikanaan tekemään elämää minulle siedettäväksi.
Vaikka tulevaisuutesi ei koske minua, huomaan usein ajattelevani
sitä. Pelkään sinun pian havaitsevan, ettei maailmassa ole
vielä sijaa eikä toimintapiiriä opillisesti sivistyneille
naisille. Nuorempina päivinäni, kun toverieni seura oli minulle
tarpeellinen, koetin panna syrjään sivistykseni, luopua
periaatteistani ja omaksua tavallisia taipumuksia soveltuakseni
niiden ainoiden ihmisten seuraan, jotka olivat ulottuvillani;
sillä jos minun oli elettävä karhujen joukossa, oli parempi
olla karhu kuin ihminen. Tuo yritys teki minut onnettomammaksi
kuin koskaan mikään muu erehdykseni. Oli yksinäistä olla oma
itseni; mutta olla olematta oma itseni oli elävältä kuolemista.
Ota varteen varoitukseni, Lydia: älä anna houkutella itseäsi
mukautumaan maailmaan moraalisella itsemurhalla.
Jonakin päivänä, luullakseni ja toivoakseni, menet naimisiin.
Silloin on sinulla tilaisuus tehdä korjaamaton erehdys, jonka
mahdollisuudelta ei mikään minun neuvoni eikä oma terävyytesi
voi sinua suojella. Luulen, ettei sinun ole helppo löytää
miestä, joka kykenisi tyydyttämään sinussa sitä halua ajattelun
ja elämämme Järjestämisen vastuunalaisuudesta vapautumiseen,
joka saa meidät itsekunkin kaipaamaan opasta, johon voimme
täydellisesti luottaa. Jos epäonnistut, niin muista, että isäsi,
kärsittyään katkeran ja täydellisen pettymyksen vaimonsa suhteen,
siitä huolimatta johtui katsomaan avioliittoaan elämänsä ainoaksi
hedelmälliseksi tapahtumaksi. Salli minun myöskin huomauttaa,
koska olet niin rikas, ettei sinun tarvitse, omien tulojesi
puolesta peläten, rajoittua puolison valinnassa niihin, jotka
jo ovat liian rikkaita mennäkseen naimisiin rahojen vuoksi
Toivottavasti ei mikään halpamainen seikkailija kykene voittamaan
suosiotasi; ja paremmille miehille on rikkautesi ainakin yhtä
suurena peloituksena kuin vetovoimana. Ainoa ihmisluokka,
josta minun täytyy sinua varoittaa, on se, johon minun itseni
katsotaan kuuluvan. Älä koskaan luule, että jonkun miehen
täytyy osoittautua sopivaksi ja tyydyttäväksi ystäväksi sinulle
pelkästään senvuoksi, että hän on lukenut paljon arvostelevia;
teoksia; että hän välttämättä tuntee taiteen vaikutelmat samalla
tavoin kuin sinä, koska hän tuntee ja hyväksyy; sen nimien ja
koulukuntien luokituksen, joka on sinulle: tuttu; tai että vaikka
hänen lempikirjailijansa ovat samat kuin sinun, hänen silti
tarvitsee välttämättä tulkita heidän sanojaan itselleen siten
kuin sinä ne ymmärrät. Varo miehiä, jotka ovat lukeneet enemmän
kuin tehneet työtä, tai jotka rakastavat lukemista enemmän
kuin työntekoa. Älä unohda, että missä mies on aina kotona, ei
vaimo ole koskaan onnellinen. Varo maalareita, runoilijoita,
musiikkimiehiä ja kaikenlaisia taiteilijoita, paitsi hyvin
suuria taiteilijoita; varo niitäkin puolisoina ja isinä.
Itseensätyytyväisiä työntekijöitä, jotka taitavat tehtävänsä
hyvin, olkoot he sitten rahaministereitä tai maanviljelijöitä,
suosittelen sinulle, suurin piirtein katsoen, siedettävimpänä
ihmisluokkana mitä olen tavannut.
En yritä neuvoa sinua tämän enempää. Niin pian kuin neuvot
johtuvat mieleeni, seuraavat niitä ajatukset, jotka vakuuttavat
minulle ne turhiksi.
Ihmettelet ehkä, miksi en ole koskaan puhunut sinulle sitä,
mitä olen tähän kirjoittanut. Olen koettanut, mutta se ei ole
onnistunut. Jos ymmärrän itseäni oikein, olen kirjoittanut nämä
rivit etupäässä huojentaakseni haluani ilmaista hellyyteni
sinua kohtaan. Kömpelö olo, jota liikasivistynyt ihminen tuntee
myöntäessään olevansa enemmän kuin oppinut kivi, esti minua
saattamasta sinua hämille sen laatuisilla tunteiden purkauksilla,
joihin en ole koskaan sinua totuttanut. Sitäpaitsi haluan,
että tämä rakkauteni vakuutus -- viimeinen sanani -- saapuu
sinulle silloin kuin eivät mitkään arkipäiväisyydet enää pääse
himmentämään sen yksinkertaisen totuuden vaikutusta.
Tiedän, että olen sanonut liian paljon, ja tunnen, että en ole
sanonut kylliksi. Mutta tämän kirjeen kirjoittaminen on ollut
vaikea tehtävä. Niin harjaantunut kuin olenkin käyttämään
kynääni, en ole koskaan, en edes kaikkein varhaisimmissa
yrityksissäni, sommitellut sanojani niin työläästi ja sellaista
kykyjen riittämättömyyttä tuntien --'
Tähän loppui kirjoitus. Kirje oli jäänyt lopettamatta.