Seuraavana päivänä Alice ilmoitti ottavansa vastaan neiti Carew'n
kutsun. Lydia, joka näytti pitävän kaikki päätökset ennakolta
varmoina, niin pian kuin hän oli kerran ilmaissut ne hyväksyvänsä,
otti suostumuksen vastaan luonnollisena asiana. Alice katsoi tällöin
soveliaaksi huomauttaa, että oli olemassa muitakin henkilöitä, jotka
tuli ottaa huomioon. Hän sanoi:
"En olisi eilenkään empinyt muutoin kuin äitini vuoksi. Tuntuu niin
sydämettömältä jättää hänet."
"Onhan sinulla sisar kotona, eikö niin?"
"On. Mutta hän ei ole erittäin vahva, ja äiti tarvitsee koko joukon
hoivaamista." Alice vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten matalammalla
äänellä: "Hän ei ole toipunut vielä entiselleen isän kuoleman
aiheuttamasta mielen järkytyksestä."
"Isäsi ei siis ole ollut kauan kuolleena?" kysyi Lydia tavallisella
äänellään.
"Vasta kaksi vuotta", sanoi Alice kylmästi. "Tuskin tiedän, kuinka voin
kertoa äidilleni, että aion jättää hänet."
"Mene ja kerro se hänelle jo tänään, Alice. Ei sinun tarvitse pelätä
vahingoittavasi häntä. Kaksi vuotta kestänyt murhe on vain huono tapa."
Alice hätkähti loukkaantuneena. Hänen äitinsä murhe oli hänelle pyhä;
ja kuitenkin hän juuri äidistään saamansa kokemuksen perusteella tajusi
Lydian huomautuksen totuuden ja tunsi sen kumoamattomaksi. Hän rypisti
kulmiaan, mutta rypistys meni hukkaan: neiti Carew ei katsonut häneen.
Sitten hän nousi ja meni ovelle, missä hän pysähtyi sanoen:
"Sinä et tunne meidän perheseikkojamme. Minä lähden nyt koettamaan
taivuttaa äitiäni sallimaan minun jäädä luoksesi."
"Ole hyvä ja palaa hyvissä ajoin päivälliselle", sanoi Lydia
järkkymättömänä. "Esitän sinut serkulleni Lucian Webber'ille; olen
juuri saanut sähkösanoman häneltä. Hän tulee Wiltstokeniin loordi
Worthingtonin kanssa. En tiedä tuleeko loordi Worthington päivälliselle
vai ei. Hänellä on terveyttään hoitava ystävä Metsämajassa, eikä
Lucian ilmoita selvästi, tuleeko hän tervehtimään häntä vai minua. Oli
miten oli, se ei merkitse mitään: loordi Worthington on vain nuori
urheilun harrastaja. Lucian on etevä mies ja hänestä tulee vielä joskus
huomattu henkilö. Hän on erään ministerin sihteeri ja hänellä on paljon
työtä; mutta me saamme luullakseni nähdä häntä usein, niin kauan kuin
helluntailomaa kestää. Suo anteeksi, että olen seisottanut sinua ovella
kuuntelemassa tätä pitkää juttua. Hyvästi." Hän huiskautti kättään, ja
Alice tunsi äkkiä, että voisi olla mahdollista ruveta kovasti pitämään
neiti Carew'sta.
Hän vietti onnettoman iltapäivän äitinsä seurassa. Rouva Goff oli
onnekseen joutunut naimisiin miehen kanssa, jota hän pelkäsi ja joka
kävi hyvin epämiellyttäväksi kaikista pienimmistäkin talouteensa tai
lapsiinsa kohdistuneista laiminlyönneistä. Tehden välttämättömyydestä
hyveen oli rouva Goff johtunut siihen, että häntä Wiltstokenissa
pidettiin aviovaimon ja perheenäidin esikuvana. Lopuksi, kun hra
Goff joutui vankkurien yliajamaksi ja sai surmansa, jäi leski
kahden tyttärensä kanssa miltei pennittömäksi. Tässä pulassaan hän
turhautui murheeseen eikä tehnyt mitään. Hänen tyttärensä järjestivät
isän asiat parhaan taitonsa mukaan, muuttivat halpaan taloon ja
vuokrasivat vieraille sen, jossa he olivat asuneet niin monet vuodet.
Janet, vanhempi sisar, jolla oli taipumusta opiskeluun, antoi
paikkakunnan nuorille tytöille opetusta naiskasvatuksen viimeisen
muodin mukaan, josta huhuja oli jo saapunut Wiltstokeniinkin. Alice
ei pystynyt opettamaan matematiikkaa eikä siveystiedettä, mutta
hän perusti tanssikoulun ja antoi opetusta laulussa ynnä kielessä,
jota hän uskoi puhuttavan Ranskassa, mutta jota Wiltstokenin kautta
matkustavat sen maan asukkaat eivät ymmärtäneet. Molemmat sisaret
olivat hellästi kiintyneet toisiinsa ynnä äitiinsä. Alice, joka oli
nauttinut mukavuuttarakastavan isänsä erikoista suosiota, säilytti
hänen muistoaan jonkinlaisessa kunniassa, vaikka ei voinutkaan olla
toivomatta, että isän suosiollisuus häntä kohtaan olisi saanut hänet
varaamaan hänelle toimeentulon. Hän häpesi myöskin aina muistaessaan,
kuinka isällä oli ollut tapana juoda itsensä humalaan kilpa-ajoissa,
soutukilpailuissa ja muissa kansallisjuhlissa, joista eräässä sitten
sattui se tapaturma, joka tuotti hänelle kuoleman.
Alice meni linnasta kotiinsa odottaen näkevänsä omaistensa ilmaisevan
yhtaikaa sekä iloa että surua, iloa hänen hyvästä onnestaan ja surua
hänen menetyksestään; sillä hänen käsityksensä ihmisluonteesta ja
äidintunteista olivat vielä puhtaasti romanttiset. Mutta rouva Goff,
joka heti alkoi kadehtia sitä ylellisyyttä, jota hänen tyttärensä
nyt pääsisi nauttimaan, puhkesi kiihkeästi syyttämään häntä
tunteettomuudesta, äitinsä hylkäämisen innosta ja turhamaisesta
huvinhalusta. Alice, joka, huolimatta jäykästä velvollisuudentunnostaan
todenpuhumiseen nähden, oli usein lausunut rouva Goff'ille
puolikymmentä valhetta yhtenä iltapäivänä säästääkseen häntä joltakin
epämiellyttävältä totuudelta, ja joka olisi torjunut herjaavana
sellaisen viittauksenkin, että hänen äitinsä oli enemmän itsekäs
kuin pyhimysmäinen, puhkesi pian kyyneliin, selittäen ettei palaisi
enää linnaan, ja sanoen, ettei mikään olisi voinut taivuttaa häntä
jäämään sinne viime yöksi, jos hän olisi arvannut voivansa aiheuttaa
sillä mielipahaa kotonaan. Tämä säikähdytti rouva Goffia, joka tiesi
kokemuksesta, että oli helpompi kiihoittaa Alice äkkipikaisiin
päätöksiin kuin saada hänet peräytymään niistä jälkeenpäin. Pelko
siitä, että ihmiset rupeisivat moittimaan häntä tyttärensä edun
kevytmielisestä vastustamisesta, sai voiton hänen kateudestaan.
Hän nuhteli Alicea ankarasti hänen itsepintaisesta luonteestaan ja
vaati häntä velvollisuudesta ei ainoastaan äitiään, vaan myöskin ja
etupäässä Jumalaansa kohtaan, ottamaan vastaan neiti Carew'n tarjouksen
kiitollisuudella ja vaatimaan kiinteätä palkkaa niin pian kuin hän
oli hyvällä käytöksellään tehnyt seuransa linnassa välttämättömäksi.
Niin kuuliainen kuin Alice olikin, saattoi hän äitinsä pyytelemään
ja osoittamaan jo oireita kiihkeään murheen purkaukseen edesmenneen
miehensä takia, ennenkuin suostui tottelemaan häntä. Hän sanoi
tahtovansa odottaa, kunnes Janet, joka oli opetustunnilla, palaisi
kotiin ja lupaisi antaa anteeksi hänen viimeöisen poissaolonsa (rouva
Goff oli näet valheellisesti kertonut Janetin syvästi loukkautuneena
maanneen itkien valveilla aamutunneille saakka). Kun äidillä ei täten
ollut muuta neuvoa kuin joko päästä eroon Alicesta ennen Janetin
paluuta tai joutua ilmi häijystä valheesta, häätyi hän uskottelemaan,
että Janet viettäisi iltaa joidenkin tuttaviensa seurassa, ja
teroittamaan, kuinka epäystävällistä oli antaa neiti Carew'n olla
yksinään. Vihdoin Alice huuhtoi pois kyynelten jäljet ja palasi linnaan
tuntien itsensä hyvin onnettomaksi ja koettaen lohduttaa itseään sillä
ajatuksella, että hänen sisarensa oli säästynyt äskeiseltä kohtaukselta.
Lucian Webber ei ollut vielä saapunut, kun hän tuli linnaan. Neiti
Carew vilkaisi hänen alakuloisiin kasvoihinsa, kun hän astui
huoneeseen, mutta ei kysynyt mitään. Hetken perästä hän kuitenkin pani
pois kirjansa, mietti hiukan ja sanoi:
"On kohta kolme vuotta siitä kun olen teettänyt uutta pukua." Alicen
katse vilkastui. "Nyt kun sinä olet minulla apuna valitsemassa, arvelen
rupeavani niin yltiömäiseksi, että uudistan koko puvustoni. Toivon,
että sinäkin käyttäisit tilaisuutta hankkiaksesi jotakin itsellesi.
Tulet huomaamaan, että ompelijani, madame Smith, on luotettava
työssään, vaikka hän onkin kallis ja epärehellinen. Kun olemme väsyneet
Wiltstokeniin, voimme mennä Pariisiin ja ompeluttaa siellä, mutta
siihen mennessä voimme turvautua madame Smithiin."
"Minulla ei ole varaa kalliisiin pukuihin", sanoi Alice.
"En pyytäisi sinua hankkimaankaan niitä, jollei sinulla olisi niihin
varaa. Huomautinhan sinulle, että totuttaisin sinut kalliisiin
tapoihin."
Alice empi. Hänellä ole terve taipumus ottaa kaikissa tilaisuuksissa
niin paljon kuin vain voi saada; ja hän oli kärsinyt köyhyydestä
liian paljon ollakseen tuntematta enemmän kiitollisuutta hyvästä
onnestaan kuin nöyryytystä neiti Carew'n hyväntekeväisyydestä. Mutta
ajatellessaan, kuinka hän ajaisi upeasti puettuna linnan vaunuissa ja
kohtaisi Janetin raahustamassa jokapäiväisiin tehtäviinsä halvassa
mustassa sarssipuvussaan ja parsituissa hansikkaissaan, tunsi Alice
ansaitsevansa kaikki äitinsä nuhteet. Kuitenkin oli ilmeistä, ettei
kieltäytyminen tuottaisi Janetille mitään aineellista hyötyä; siksi hän
sanoi:
"En todellakaan voi ajatellakaan käyttää hyväkseni ystävällisyyttäsi
näin tukkukaupalla. Sinä olet minulle liian hyvä."
"Kirjoitan madame Smithille jo tänä iltana", sanoi Lydia.
Alice aikoi vielä esittää heikon vastaväitteen, kun hra Webberin
saapuminen ilmoitettiin. Alice jäykistyi ottamaan vierasta
vastaan. Lydian käytös ei muuttunut vähintäkään. Lucian, joka
esiintymistavaltaan muistutti pikemmin neiti Goffia kuin serkkuaan,
suoritti juhlallisesti esittelyyn kuuluvat seremoniat ja sai Alicelta
halveksumiseen vivahtavan vastaanoton. Alice, vaikka tunsikin salaista
pelkoa ja kunnioitusta, käyttäytyi tottumuksesta tyrannimaisesti miehiä
kohtaan.
Vastaten Alicelle arveli hra Webber ilman olevan viileämmän kuin
eilen. Vastaten Lydialle myönsi hän, että vastustuspuolueen johtajan
esittämä päätöslauselma merkitsi itse asiassa äänestystä hallitukselle
annettavasta luottamuslauseesta. Hän uskoi ministeristön saavan
enemmistön kannatuksen. Mitään tärkeitä uutisia ei hänellä ollut.
Hän oli matkustanut tänne yhdessä loordi Worthingtonin kanssa, joka
oli tullut tervehtimään Metsämajassa asuvaa, terveyttään hoitavaa
ystäväänsä. Hän oli luvannut palata Lucianin kanssa puolikahdeksan
junalla.
Kun mentiin alas päivälliselle, ei Alice, edellisen päivän kokemuksista
hyötyneenä, arastellut palvelijain katseita eikä tehnyt mitään
typeryyksiä. Kykenemättömänä ottamaan osaa keskusteluun, koska
ei tiennyt mitään politiikasta, joka oli Lucianin pääasiallinen
puheenaihe, hän istui äänettömänä ja tarkisti sitä vanhaa
mielipidettään, että oli naurettavaa ja epähienoa naiselle keskustella
mistään, mitä oli sanomalehdissä. Hän tunsi kunnioitusta Lucianin
varovaista ja jonkun verran dogmaattista keskustelutyyliä kohtaan
ja päätteli hänen tietävän, kaikki asiat. Lydia näytti suhtautuvan
mielenkiinnolla hänen esittämiinsä tietoihin, mutta täysin
välinpitämättömästi hänen mielipiteisiinsä.
Kun kello läheni puolikahdeksaa, ehdotti Lydia, että he kävelisivät
yhdessä asemalle, lisäten menonsa syyksi, että hän halusi oppia
vedonlyöntiä loordi Worthingtonilta. Lucian näytti vakavalta tämän
johdosta, ja Alice, osoittaakseen olevansa hänen kanssaan yhtä mieltä
sopivaisuudesta, näytti kauhistuneelta. Ei kumpikaan mielenilmaus
tehnyt pienintäkään vaikutusta Lydiaan. Hän johti tietä eteiseen, otti
koristeettoman olkihattunsa ja saalinsa siellä olevalta telineeltä
ja astui ulos, ilman hansikkaita, raikkaaseen kevätillan ilmaan.
Kauhuissaan noin miesmäisestä käyttäytymisestä ja jäätyään ilman niitä
kymmentä minuuttia, joiden hän oli luullut olevan käytettävinään
pannakseen hatun päähänsä ja varustautuakseen julkisuutta varten, oli
Alicen riennettävä yläkertaan ja jälleen alas sopimattomalla kiireellä.
Kun hän saavutti toiset nurmikentällä, virkkoi Lucian juuri:
"Worthington pelkää sinua, Lydia -- nähtävästi ilman aihetta."
"Minkätähden?"
"Koska sinä tiedät niin paljon enemmän kuin hän", vastasi Lucian,
ilahtuneena siitä, että häneltä kysyttiin selitystä. "Mutta ehkäpä
sinulla on myötätuntoa hänen mieliharrastuksilleen enemmän kuin hän
luuleekaan."
"Minun täytyy selittää sinulle, Alice, että loordi Worthington on
nuori herrasmies, jonka mielilukemista on kilpa-ajoluettelo ja joka
harrastaa juoksijahevosia yhtä innokkaasti kuin Lucian pääministereitä
ja puoluejohtajia. Hän ei koskaan lue mitään eikä seurustele lukevien
ihmisten kanssa, joten hänen keskustelunsa on siedettävää. Tekisikö
sinun mielesi mennä Ascotiin, Alice?"
Alice vastasi, niinkuin tunsi Lucianin odottavan hänen vastaavan,
nimittäin ettei hän koskaan ollut ollut kilpa-ajoissa ja ettei hänellä
ollut haluakaan sellaisiin mennä.
"Tulet kyllä muuttamaan mielesi hyvissä ajoin ennen ensi vuoden ajoja.
Kilpa-ajot herättävät joka ihmisen mielenkiintoa, mitä ei voi sanoa
oopperasta tai taideakatemiasta."
"Minä olen käynyt akatemiassa", sanoi Alice, joka oli käynyt kerran
isänsä kanssa Lontoossa.
"Niinkö!" sanoi Lydia. "Kävitkö Kansallis-galleriassa?"
"Kansallis-galleriassa! En luule. En muista."
"Miellyttivätkö taulut sinua?"
"Kyllä, oikein paljon."
"Tulet huomaamaan Ascotin paljoa huvittavammaksi."
"Sallikaa minun huomauttaa teille", sanoi Lucian Alicelle, "että
serkkuni mielioikku on teeskennellä välinpitämättömyyttä taiteesta,
jota hän harrastaa intohimoisesti, ja kirjallisuudesta, johon hän on
syvällisesti perehtynyt."
"Lucian-serkku", sanoi Lydia, "jos joskus joudut syrjään politiikasta
ja petyt pyrkimyksissäsi, on sinulla tilaisuus elää taiteesta ja
kirjallisuudesta. Silloin olen kunnioittava mielipidettäsi niiden
riittävyydestä elämän tueksi. Tähän mennessä olet maistellut niitä vain
höysteenä."
"Tyytymätönkö, kuten tavallisesti?" sanoi Lucian. "Sinun ainoa
ajatuksesi minusta, kuten tavallisesti", vastasi Lydia kärsivällisen
kärsimättömänä, heidän astuessaan asemahuoneeseen.
Juna, kolme matkustajavaunua ja yksi tavaravaunu, odotti asemalla.
Veturi puhkui hillitysti, ja kuljettaja ja lämmittäjä nojautuivat ulos;
viimeksimainittu, nuori mies, tähysteli innokkaasti kahta ensiluokan
vaunun edessä seisovaa herraa; kuljettaja kohdisti mielenkiintonsa
samoihin henkilöihin vanhemman ihmisen maltillisuudella. Toinen
tarkastelun alaisista henkilöistä oli pyöreäpäinen, pieni mies, noin
viidenkolmattavuotias, puettu pääkaupunkilaiseen iltapäivämuotiin.
Toisen tunsi Lydia heti edellisen päivän Hermekseksi, huolimatta
hänen olkihatustaan, keltaisesta kaulanauhastaan ja tiheästi musta-
ja valko-ruudukkaasta puvustaan, jonka rintataskusta pursui esiin
tulipunainen silkkinenäliina. Hänen käsissään ei ollut kävelykeppiä
tai sateenvarjoa; hänen ryhtinsä oli sulava ja tasapainonsa niin
täsmällinen, ettei hän näyttänyt painavan mitään; ja hänen ilmeensä oli
itseensätyytyväinen ja hyväntuulinen. Mutta --! Lydia tunsi, että oli
olemassa jokin "mutta" tuossa kauniissa, voimakkaassa, hyväntuulisessa
nuoressa miehessä.
"Tuolla on loordi Worthington", sanoi Lydia, osoittaen pyöreäpäistä
herraa. "Ei suinkaan tuo toinen voi olla hänen terveyttäänhoitava
ystävänsä?"
"Tuo on se mies, joka asuu Metsämajassa", sanoi Alice. "Minä tunnen
hänet ulkonäöltä."
"Joka ei kylläkään näytä sairaalloiselta", huomautti Lucian,
tähystellen kiinteästi tuntematonta.
He olivat nyt saapuneet lähelle noita molempia ja kuulivat, kuinka
loordi Worthington, avatessaan vaunun oven sisään mennäkseen, sanoi:
"Pidähän huolta itsestäsi, kuten kelpo mies ainakin. Muista! jos se
kestää sekunninkaan yli viidentoista minuutin, menetän viisisataa
puntaa."
Hermes pani käsivartensa nuoren loordin hartioille ja ravisteli häntä
vanhemman veljen tapaan. Sitten hän virkkoi oikealla ja hyvällä
ääntämistavalla, mutta hiukan karkeamman sävyisellä ja kovemmalla
äänellä kuin englantilaiset herrasmiehet tavallisesti puhuvat: "Rahat
ovat turvassa kuin pankin holvissa, poikani."
Ilmeisesti, ajatteli Alice, oli tuntematon loordi Worthingtonin hyvä
tuttava. Hän päätti käyttäytyä huomaavaisesti häntä kohtaan, jos heidät
esiteltäisiin toisilleen.
"Loordi Worthington", sanoi Lydia.
Säpsähtäen kääntyi puhuteltu ja kiipesi alas vaunun istuimelta, lausuen
hiukan hämmentyneenä: "Kuinka voitte, neiti Carew? Kaunista seutua ja
kaunista ilmaa -- soveltuu teille varmaankin mainiosti. Te näytätte
ainakin siltä kuin se soveltuisi."
"Kiitos, taidanpa näyttää. Teidän tuttavanne on luullakseni minun
vuokralaiseni."
Loordi Worthingtonin ilmeessä kuvastui äkillinen ja elävä ilmitulon
pelko, eikä hän vastannut sanaakaan.
"Kaiketi esittelette hänet minulle, vai kuinka?"
"Annatteko minulle luvan?" kysyi loordi.
"Tietysti", sanoi Lydia. "Onko jokin syy --"
"Oh, ei vähintäkään, jos kerran te sitä haluatte", vastasi loordi
Worthington vilkkaasti, ja hänen silmänsä vilkkuivat vallattomasti, kun
hän kääntyi seuralaiseensa päin, joka seisoi vaunun ovella ihaillen
Lydiaa ja ollen vuorostaan lämmittäjän ihailun esineenä. "Herra Cashel
Byron -- neiti Carew."
Hra Cashel Byron punastui hiukan kohottaessaan olkihattuaan, mutta
muuten käyttäytyi kuin jokin korkea-arvoinen henkilö, joka ei ole
ylpeä. Kun ei hänellä kuitenkaan näyttänyt olevan mitään sanottavaa
omasta puolestaan, johti Lydia loordi Worthingtonin puhumaan Ascotin
kilpa-ajoista ja kuunteli häntä samalla kuin katseli uutta tuttavaansa.
Nyt, kun seurassa-olon väkinäisyys oli karkoittanut hänen äskeisen
hyväntuulisen ilmeensä, oli hänessä jotakin peloittavaa, mikä aiheutti
Lydiassa selittämättömän mielihyvän värähdyksen. Sama uinuvan vaaran
vaikutelma tuntui, vaikka vähemmän miellyttävänä, Lucianissakin, joka
tunsi olonsa hieman samanlaiseksi kuin suuren, luonteenlaadultaan
epäilyttävän koiran läheisyydessä. Lydia ajatteli, ettei hra Byron ensi
näkemältä pitänyt hänen serkustaan, sillä hän katseli häneen vinosti,
ikäänkuin salaa mittaillen häntä.
Ryhmä hajautui, kun konduktööri huusi matkustajia asettumaan
paikoilleen. Hyvästit sanottiin, ja loordi Worthington huusi:
"Pidä huolta itsestäsi!" Cashel Byronille, joka vastasi hieman
kärsimättömästi ja vilkaisten pelokkaasti neiti Carew'hin: "Hyvä
on, hyvä on; ei mitään pelkoa, sir." Sitten juna lähti, ja hän jäi
asemalaiturille molempien naisten kanssa.
"Me palaamme puistoon, herra Cashel Byron", sanoi Lydia.
"Niin minäkin", sanoi Byron. "Ehkä --" tässä hänen äänensä petti, ja
hän katsoi Aliceen, välttääkseen Lydian katsetta. Sitten he lähtivät
yhdessä asemalta.
Kun he olivat kävelleet jonkun matkaa äänettöminä, Alice katsoen
jäykästi eteensä, epäluuloisena, muistaen äsken kuulleensa saattajansa
loordi Worthingtonille puhuessaan käyttäneen sanaa "sir", Lydian taas
pannessa merkille hänen kevyen astuntansa ja täydellisen tasapainonsa
ja koettaessa lukea hänen hämmentyneitä kasvojaan, virkkoi Cashel Byron:
"Näin teidät eilen puistossa ja luulin teitä aaveeksi. Mellish-ukko --
apulaiseni, tarkoitan -- näki teidät myös. Siitä tiesin, että olitte
todellinen."
"Merkillistä!" sanoi Lydia. "Minä luulin samaa teistä."
"Mitä! Luulitteko!" huudahti Cashel Byron, katsoen häneen. Kun hän
tällöin ei tullut tarkanneeksi askeleitaan, kompastui hän ja palautti
jälleen tasapainonsa hiljaa kiroten. Sitten hän tuli hyvin punaiseksi
ja huomautti neiti Goffille, että oli lämmin ilta.