Seuraavana yönä tunki pilvien läpi juuri sen verran valoa, että
Panleyn yhteismaan saattoi erottaa mustana aavana, jonka vaaleintakin
vivahdusta vasten kappale syttä olisi näyttänyt kalpealta. Ei
ainoaakaan ihmisolentoa ollut liikkeellä mailin laajuudella
Moncrief Housen lähistöllä, jonka savutorvet, aavemaisen valkeina
kuun puoleiselta sivultaan, loivat pitkiä varjoja hopeanharmaille
kattoliuskoille. Hiljaisuuden oli juuri rikkonut neljänneksen yli
kahdentoista lyönti kaukaisesta kirkontornista, kun erään savupiipun
pimeästä varjosta pisti esiin ihmispää. Se kuului pojalle, jonka ruumis
kohta sen jälkeen tuli kiemurrellen ulos avonaisesta kattoikkunasta.
Saatuaan hartiansa ulos kääntyi hän kasvot ylöspäin, tarttui pienoiseen
päätyyn, jossa kattoikkuna sijaitsi, veti itsensä kokonaan ulos ja
hiipi varovasti alaspäin reunakaidetta kohti. Heti hänen jäljessään
seurasi toinen poika.
Moncrief Housen portti oli julkisivun vasemmanpuoleisessa kulmassa
ja sen yläpuolella oli korkea holvikaari, jonka laki oli tasainen,
niin että sitä voi käyttää parvekkeena. Porttiholvin korkuinen muuri
yhdisti talon julkisivun rajamuuriin, aidaten osaltaan hedelmätarhaa,
joka oli talon vieressä nurmikon ja leikkikentän välissä. Kun pojat
olivat hiipineet reunakaidetta pitkin juuri porttiholvin yläpuolella
olevalle kohdalle, pysähtyivät he, ja kumpikin laski kenkäparin alas
parvekkeelle pitkän ongensiiman avulla. Kun kengät olivat turvallisesti
määräpaikassaan, päästivät he siimatkin putoamaan ja palasivat
sisälle taloon toisen kattoikkunan kautta. Kului minuutti. Sitten he
ilmestyivät jälleen porttiholvin laelle ikkunasta, jonka parvekkeena
se toimi. Siinä he panivat kengät jalkaansa ja suuntasivat kulkunsa
hedelmätarhan muurille. Heidän ryömiessään sitä pitkin kuiskasi
takimmainen poika:
"Kuule, Cashy."
"Vaiti!" vastasi toinen hillityllä äänellä. "Mikä on hätänä?"
"Minun tekisi mieleni käydä vielä kerran Moncriefin muijan
päärynäpuulla; ei muuta."
"Eihän siinä ole päärynöitä tähän vuodenaikaan, hupsu."
"Tiedän sen. Tämä on viimeinen kerta, kun me menemme tätä tietä, Cashy.
Eikös se ole ollut hauska jutku, häh?"
"Jos et pysy vaiti, niin se ei tule olemaan viimeinen kerta, sillä sinä
joudut kiinni. No nyt sitten."
Cashel oli saapunut ulkomuurille; ja hän lopetti lauseensa
pudottautumalla muurin reunakkeelta yhteismaalle. Gully pidätti
muutaman sekunnin henkeään sen tömähdyksen takia, jonka hänen toverinsa
sai aikaan maahan pudotessaan. Sitten hän kysyi kuiskaten, oliko kaikki
hyvin.
"Kyllä", vastasi Cashel kärsimättömästi. "Pudottaudu niin hiljaa kuin
voit."
Gully totteli ja koetti niin huolellisesti varoa aiheuttamasta
alastulollaan maan tärähdystä, joka herättäisi tohtorin, että hänen
jalkansa eivät ollenkaan uskaltaneet vastata maahan. Hän putosi
istualleen ja jäi siihen, tuijottaen Casheliin ällistyneen näköisenä.
"Heikkari!" huudahti hän tuokion kuluttua. "Olipas se jymähdys."
"Nouse ylös, kuuletko", sanoi Cashel. "En ole ikinä nähnyt tuollaista
turkasen aasia kuin sinä olet. No, ylös nyt! Joko saat henkesi
kulkemaan?"
"Luulisinpa saavani. Lyödäänkö kahden pennyn veikka, että minä olen
ensimmäisenä tienhaarassa? Kuule: nykäistään pääoven soittokelloa ja
huudetaan oikein isosti ennenkuin lähdetään. Eivät ne saa meitä kiinni."
"Kyllä", sanoi Cashel ivallisesti. "Tahtoisinpa nähdä itseni tai sinut
sitä tekemässä. No nyt siis. Yks, kaks, kolme, ja matkaan."
He lähtivät juoksemaan yhdessä ja saapuivat tienhaaraan noin kahdeksan
minuuttia myöhemmin, Gully kokonaan hengästyneenä, ja Cashelkin kelpo
tavalla. Tässä oli heidän suunnitelmansa mukaan Gullyn käännyttävä
pohjoiseen vievälle tielle ja juostava Skotlantiin, missä hän varmasti
uskoi setänsä riistanhoitajan piilottavan hänet. Cashelin oli mentävä
merille, niin että jos hänen asiansa kävisivät toivottomiksi, niin
voisi hän ainakin ruveta merirosvoksi ja saavuttaa kuuluisuutta siinä
ammatissa lisäämällä ritarillisen jalomielisyyden niihin karkeampiin
hyveisiin, joista se jo vanhastaan on maineessa.
Cashel odotti kunnes Gully oli toipunut hengästyksestään. Sitten hän
sanoi:
"No niin, vanha veikko. Meidän on nyt erottava."
Jouduttuaan silmätyksin suunnitelmansa yksinäisen todellisuuden kanssa
ei Gully enää tuntenutkaan siihen mieltymystä. Hetken mietittyään hän
huudahti:
"Peijakas, vanha veikko, minä tulen sinun mukaasi. Skotlanti menköön
hiiteen."
Mutta Cashel, ollen heistä kahdesta voimakkaampi, halusi yhtä
innokkaasti päästä eroon Gullysta kuin Gully halusi tarrautua häneen.
"Ei", sanoi hän, "minä lähden ankaraan elämään, ja sinä et kykenisi
siihen. Sinä et ole tarpeeksi vahva merielämään. Tiedätkö, poika,
merimiehet ovat karaistuja kuin rauta, ja nekin vain hädin tuskin sitä
kestävät."
"No, lähde sitten sinä minun mukaani", tyrkytti Gully. "Setäni
riistanhoitaja ei pane vastaan. Hän on reilu, kelpo mies. Ja me saamme
metsästellä mielin määrin."
"Se on kyllä hyvin hyvä sinulle, Gully; mutta minä en tunne
sinun setääsi, enkä halua saattaa itseäni kiitollisuuden velkaan
hänen riistanhoitajalleen. Sitäpaitsi me olisimme liian suuressa
kiinnijoutumisen vaarassa, jos kulkisimme yhdessä halki maan. Olisin
tietysti hyvin iloinen, jos voisimme pysyä yksissä, mutta se ei käy
päinsä; tunnen varmasti, että meidät napattaisiin kiinni. Hyvästi."
"Mutta odota vielä vähän", pyysi Gully. "Entä jos he koettavat ottaa
meitä kiinni: silloin me voimme paremmin pitää puolemme, jos meitä on
kaksi."
"Joutavia!" sanoi Cashel. "Se on kaikki lapsellista lorua. Meidän
jälkeemme lähetetään ainakin kuusi poliisia, ja vaikka tekisin kaikkein
parhaani, en voisi rökittää kuin kaksi, jos he käyvät yht'aikaa meihin
käsiksi. Ja sinä tuskin kykenisit suoriutumaan yhdestäkään. Pysyttele
sinä vain liikkeellä äläkä mene liki rautatieasemia, niin pääset
Skotlantiin hyvässä turvassa. Katsos nyt: me olemme jo tuhlanneet viisi
minuuttia. Minä olen nyt saanut puhalletuksi ja minun on lähdettävä.
Hyvästi."
Gully ei iljennyt tyrkyttää seuraansa Cashelille sen enempää.
"Hyvästi", sanoi hän, pudistaen surullisena hänen kättään. "Onnea
matkalle, vanha veikko."
"Onnea!" toisti Cashelkin, tarttuen Gullyn käteen ja tuntien hiukan
tunnonpistosta siitä, että jätti hänet. "Kirjoitan sinulle niinpiankuin
minulla on jotakin kerrottavaa. Siihen voi mennä joitakin kuukausia,
näet, ennenkuin pääsen kunnollisesti vakiintumaan."
Hän antoi Gullyn kädelle vielä viimeisen puserruksen, päästi irti ja
lähti painaltamaan Panleyn kylään vievää tietä pitkin. Gully katsoi
hetkisen hänen jälkeensä ja läksi sitten juoksemaan Skotlantiin päin.
Panleyn kylä on vain kappale valtatietä, jonka toisessa päässä on
vanhanaikainen majatalo, toisessa nykyaikainen rautatieasema ja silta,
ja niiden keskivälillä pumppu ja vaja. Cashel seisoi hetken aikaa
varjossa sillan alla ennenkuin uskalsi lähteä kulkemaan pitkin leveää,
kuun valaisemaa maantietä. Kun ei ketään näkynyt, lähti hän astelemaan
rivakkaa käyntiä, sillä hän oli jo tällöin tullut ajatelleeksi, ettei
ollut mahdollista juosta koko matkaa Länsi-Intiaan asti. Kylässä
oli kuitenkin liikkeellä eräs toinenkin henkilö paitsi Cashel. Se
oli herra Wilson, Moncriefin koulun matematiikan opettaja, joka oli
palaamassa kotiin teatterista. Herra Wilson uskoi, että teatterit
olivat jumalattomia paikkoja, joissa kunnialliset ihmiset saattoivat
käydä vain harvoin ja silloinkin salavihkaa. Ainoat näytelmät, joita
katsomaan hän meni julkisesti, olivat Shakespearen kappaleet, ja
hänen suosikkinsa oli "Miten haluatte", sillä Rosalindalla tiukkoihin
housuihin puettuna oli häneen nähden vetovoima, joka hameissa
liikkuvalta lady Macbethiltä puuttui. Tänä iltana hän oli nähnyt
Rosalindan erään kuuluisan näyttelijättären esittämänä, joka oli tullut
lähikaupunkiin tähtikiertueellaan. Näytännön jälkeen hän oli poikennut
Panleyhin syömään illallista erään tuttavansa kanssa ja oli nyt
palaamassa takaisin Moncrief Houseen. Hän oli karkulaisen kiinniotolle
erittäin suotuisassa mielentilassa. Hänen tavallinen miellyttävä
ylemmyyden-tunteensa oppilaisiinsa nähden, jonka tuon tuostakin heistä
saavutetut voitot matematiikassa olivat kasvattaneet, oli tällä
kertaa saanut vielä lisävirikettä hyvän illallisen vaikutuksesta
ja teatterissakäynnin veikeästä tietoisuudesta. Hän näki ja tunsi
Cashelin, kun tämä lähestyi kylän vajaa. Ymmärtäen heti tilanteen hän
piiloutui pumpun taakse, odotti kunnes pahaa-aavistamaton karkuri
oli käden ulottuvilla ja sitten hyökkäsi esiin ja tarttui häntä
takinkaulukseen.
"No, herraseni", sanoi hän, "mitäs tekemistä sinulla on täällä
tällaiseen aikaan? Häh?"
Cashel katsoi häneen säikähtyneenä ja valkeana, eikä osannut vastata
sanaakaan.
"Tulepas mukaani", sanoi Wilson ankarasti.
Cashel antoi taluttaa itseään noin kymmenkunta syltä. Sitten hän
pysähtyi ja purskahti itkuun.
"Ei minun palaamiseni mitään hyödytä", sanoi hän. "Eihän minun siellä
olostani ole ollut mitään hyvää tähänkään asti. Minä en voi palata
takaisin."
"Vai niin", sanoi Wilson valtiasmaisen ivallisesti. "Koetamme saada
sen tuottamaan enemmän hyvää vastedes." Ja hän pakotti karkulaisen
jatkamaan kulkuaan.
Cashel, jota hänen omat kyyneleensä katkerasti nöyryyttivät ja Wilsonin
niiden johdosta ilmaisema kylmä voitonriemu kiukustutti, ei astunut
monta askelta, ennenkuin alkoi taas panna vastaan.
"Ei teidän tarvitse pitää minusta kiinni", sanoi hän kiukkuisesti.
"Kyllä minä osaan kävellä kiinni pitämättäkin." Opettaja tiukensi
otettaan ja työnsi vankiaan eteenpäin. "En minä karkaa", jatkoi Cashel
nöyremmin, puhjeten uudelleen kyyneliin. "Olkaa hyvä ja päästäkää minut
irti", lisäsi hän tukehtuneella äänellä, koettaen kääntää kasvojaan
vangitsijaansa päin. Mutta Wilson väänsi hänet takaisin ja yhä lykkäsi
häntä eteenpäin. Cashel huusi kiivaasti: "Päästäkää minut irti", ja
riuhtoi vapautuakseen otteesta.
"No, no, Byron", sanoi opettaja, halliten häntä vankalla kädellä. "Ei
mitään tyhmyyksiä, herraseni."
Silloin Cashel äkkiä sujahti ulos takistaan, kääntyi Wilsoniin päin ja
iski häntä rajusti oikealla nyrkillään. Opettaja sai iskun juuri leuan
syrjään, ja Cashelista näyttivät hänen silmänsä kierähtävän ylös ja
kääntyvän pään sisään sen vaikutuksesta. Hän taipui ensin eteenpäin ja
lysähti sitten maahan suulleen. Cashel kavahti takaperin, väännellen
kättään lieventääkseen rystysiensä kihelmöimistä ja kauhistuen
mahdollisuutta, että hän oli ehkä tehnyt murhan. Mutta pian kuitenkin
Wilson liikahti karkoittaen tuon aavistuksen. Cashelin raivostuminen
palasi jossakin määrin, kun hän pui nyrkkiään maassa viruvalle
vastustajalleen, ja huudahtaen: "_Te_ ette ainakaan paljon kersku
sillä, että olette nähnyt minun itkevän", kiskaisi takkinsa häneltä
tarpeettoman raivokkaasti ja syöksyi juoksemaan täyttä vauhtia.
Vaikka Wilson sai pian takaisin tajuntansa ja liikuntakykynsä, ei
hän ensin tuntenut halua nousta ylös. Hän alkoi vaikeroida, uskoen
hämärästi, että joku tulisi hänen luokseen tarjoamaan myötätuntoaan
ja apuaan. Mutta aika kului tuomatta muuta kuin lisääntyvää vilun ja
kivun tunnetta. Hänen mieleensä johtui, että jos poliisit löytävät
hänet, niin he ehkä luulevat hänen olevan juovuksissa; samalla hän tuli
ajatelleeksi, että hänen velvollisuutensa oli mennä heidän luokseen
ja antaa hälyytys. Hän nousi ylös ja ponnisteltuaan huimausta ja
ellotusta vastaan päätteli, että hänen tärkein velvollisuutensa oli
mennä vuoteeseen ja jättää tohtori Moncriefin tehtäväksi raakamaisen
oppilaansa kiinniottaminen niin hyvin kuin hän siihen pystyi.
Kello puoli kaksi heräsi tohtori siihen, että hänen huoneensa ovelle
koputettiin, ja noustuaan katsomaan hän tapasi sen ulkopuolella
matematiikan opettajan ruhjoutuneena, muraisena ja nähtävästi
juovuksissa. Joitakin minuutteja kului, ennenkuin Wilson sai
esimiehensä käsityksen oikeille raiteille. Silloin pojat herätettiin
ja pantiin toimeen nimienhuuto. Byron ja Molesworth ilmoitettiin
poissaoleviksi. Ei kukaan ollut nähnyt heidän poistuvan; ei kenelläkään
ollut pienintäkään aavistusta siitä, millä tavoin he olivat päässeet
ulos talosta. Eräs pieni poika mainitsi kattoikkunan, mutta huomattuaan
uhkaavan ilmeen joidenkin isompien, hedelmistä pitävien poikien
kasvoilla ei hän tyrkyttänyt sen innokkaammin otaksumaansa, vaan
alistui ottamaan nenälleen tohtorilta siitä, että oli sen esittänyt.
Kello oli lähes kolme, kun häivytys ehti kylään, missä viranomaiset
pitemmittä puheitta kieltäytyivät ryhtymästä asiassa mihinkään puuhiin
ennen aamua. Tohtori, joka oli vakuutettu, että poika oli mennyt
äitinsä luo, ei uskonut mitään etsiskelyä tarpeelliseksikaan, vaan
tyytyi kirjoittamaan rouva Byronille kirjeen, jossa hän kertoi herra
Wilsoniin kohdistuneesta hyökkäyksestä ja ilmoitti mielipahakseen,
ettei mitään ehdotusta nuoren herra Byronin oppilaitokseen takaisin
ottamisesta voitaisi ottaa huomioon.
Takaa-ajo kohdistettiin nyt yksinomaan Molesworthiin, koska herra
Wilsonin kertomuksesta ilmeni, että hän oli eronnut Cashelista Panleyn
ulkopuolella. Tietoja kertyi piankin. Maalaiset kaikilla tahoilla
maaseutua ilmoittivat nähneensä "pojan, joka saattaisi olla hän".
Etsiskelyä kesti kello viiteen seuraavana ilta päivänä, jolloin se
päättyi siihen, että Gully itse ilmestyi kouluun kipeäjalkaisena
ja katuvaisena. Erottuaan Cashelista ja kuljettuaan kaksi mailia
hän oli menettänyt rohkeutensa ja kääntynyt takaisin. Puolimatkassa
tienhaaraan hän oli soimannut itseään pelkuruudesta ja lähtenyt
uudelleen pakenemaan. Tällä kertaa hän jätti kahdeksan mailia itsensä
ja Moncrief Housen väliin. Sitten hän poistui maantieltä oikaistakseen
metsikön poikki ja eksyi. Harhailtuaan onnettomana aamuun saakka hän
näki erään naisen työssä pellolla ja kysyi häneltä suorinta tietä
Skotlantiin. Nainen ei ollut koskaan kuullutkaan Skotlannista, ja kun
Gully kysyi tietä Tanleyhin, tuli nainen epäluuloiseksi ja uhkasi
usuttaa koiransa hänen kimppuunsa. Tämä peloitti hänet niin, ettei
hän uskaltanut enää puhutella muita tuntemattomia, joita hän tapasi.
Ohjaten kulkunsa auringon mukaan hän häilyi Skotlannin ja Panleyn
välillä sen mukaan kuin hänen rohkeutensa nousi tai laski. Vihdoin
hän antoi myöten nälälle, väsymykselle ja yksinäisyydelle, suuntasi
jäljelläolevan tarmonsa paluumatkan suorittamiseen, saapui vihdoin
yhteismaalle ja riensi antautumaan tohtorin armoille, joka uhkasi
häntä viipymättömällä erottamisella. Gully oli suuresti huolissaan
siitä, että hänet pakotettaisiin lähtemään pois paikasta, josta hän
vast'ikään oli karannut, ja pyysi hartaasti tohtoria sallimaan hänen
koettaa vielä uudelleen. Hänen pyyntöönsä myönnyttiin. Tohtori piti
hänelle pitkän saarnan, jonka lopuksi, ottaen huomioon ne tosiseikat,
että Gully, vaikkakin hurjan toverin huonon esimerkin turmelemana,
oli todistanut katumuksensa vilpittömyyden palaamalla takaisin
vapaaehtoisesti, eikä ollut myötävaikuttanut siihen aivotärähdykseen,
josta herra Wilson nyt otaksui kärsivänsä, hän hyväksyi hänen
parannuslupauksensa ja antoi hänelle kaikki anteeksi. Sanansa mukaan
koetti Gully nyt ensi kerran elämässään esittää ahkeran ja järkevän
pojan osaa ja hämmästyi niin suuresti sen aiheuttamaa turvallisuutta,
luottamusta ja itsetyytyväisyyttä, että jatkoi sitä kouluaikansa
loppuun asti. Kuitenkaan hän ei menettänyt toveriensa arvonantoa, sillä
hänen onnistui yksityiskeskustelujensa nojalla saada heidät siihen
vakaumukseen, että hänen parannuksensa oli vain perinpohjainen kuje,
jonka narrina oli heidän yhteinen vihollisensa, johtaja.
Rouva Byron ei ollut aavistanut tohtorin kirjeen tärkeyttä, ja kun
hänellä oli sattunut olemaan kiire sen saapuessa, oli hän pannut sen
syrjään avaamatta, aikoen lukea sen sitten kuin joutaisi. Hän olisi
unohtanut sen kokonaan, jollei hän kahta päivää myöhemmin olisi saanut
uutta kirjettä, jossa pyydettiin ilmoittamaan edellisen saamisesta.
Tultuaan tietämään asian laidan matkusti hän heti Moncrief Houseen ja
haukkui siellä tohtorin perusteellisemmin kuin tätä koskaan elämässään
oli haukuttu; sitten hän pyysi häneltä anteeksi ja rukoili, että
tohtori auttaisi häntä löytämään jälleen rakkaan poika-kultansa. Kun
tohtori ehdotti, että hänen olisi luvattava palkinto tiedonannosta
ja kiinnisaamisesta, kieltäytyi hän suuttuneena kuluttamasta enää
penniäkään tuon kiittämättömän vekaran vuoksi, itki ja syytti itseään
siitä, että oli epäystävällisyydellään ajanut hänet pois, raivosi ja
syytti tohtoria siitä, että tämä oli kohdellut hänen poikaansa tylysti,
ja lopuksi sanoi, että hän antaisi sata puntaa, jos vain saisi hänet
takaisin, mutta ettei hän puhuisi hänelle koskaan enää sanaakaan.
Tohtori lupasi panna toimeen etsiskelyn, ja olisi luvannut mitä
hyvänsä päästäkseen eroon vieraastaan. Viidenkymmenen punnan palkinto
luvattiin. Mutta joko sitten pelko joutua lain kouriin murhayrityksestä
syytettynä kiihoitti Cashelin erinomaiseen varovaisuuteen, tai oli
hänen onnistunut poistua maasta niiden neljän päivän aikana, jotka
olivat kuluneet karkaamisen ja palkinnon lupaamisen välillä, niin
olivat tohtorin ponnistukset tuloksettomat, ja hänen oli tunnustettava
rouva Byronille niiden epäonnistuneen. Rouva Byron tuotti hänelle
miellyttävän yllätyksen kirjoittamalla ystävällisen kirjeen, jossa hän
sanoi, että se oli kovin harmillista, ja ettei hän koskaan voisi kyllin
kiittää häntä kaikista hänen vaivoistaan. Ja siihen asia jäi.