Moncrief House, Panleyn yhteismaa. Oppilaitos säätyläisperheiden poikia
varten, j.n.e.
Panleyn yhteismaa on, Moncrief Housen takaikkunoista katsottuna,
ruohoa, piikkikinsteriä ja vihvilää kasvava maa-alue, joka ulottuu
kauas läntistä taivaanrantaa kohti.
Eräänä kosteana iltapäivänä keväällä oli taivas repaleisten pilvien
täyttämänä, joiden varjot kiitivät yhteismaan yli, ja varjojen välissä
oli valoisampia läikkiä, missä rikkonainen päivänpaiste sai vihreät ja
keltaiset kinsterit kirkkaina loistamaan. Pohjoisessa olevia kukkuloita
tummensi sadekuuro, jonka jäljet par'aikaa kuivuivat koulutalon
liuskekatolta. Se oli nelikulmainen, valkoinen rakennus, entinen
herraskartano. Sen edustalla oli hyvinhoidettu nurmikenttä ja muutamia
leikattuja rautatammia; takana oli neljänneseekkeri maata muurilla
aidattuna poikien käytettäväksi. Yhteismaalla kuljeksijat saattoivat
joinakin aikoina päivästä kuulla äänten hälinää ja juoksentelua
rajamuurin sisäpuolelta. Joskus, kun kuljeksijat olivat itsekin poikia,
kiipesivät he muurin harjalle ja näkivät toisella puolen kappaleen
paljaaksi ja ruskeaksi tallattua tannerta ynnä muutaman neliösylen
laajuisen sementtikentän, joka oli kulunut niin kuoppaiseksi, ettei
se enää kelvannut alkuperäiseen tarkoitukseensa, pallopeliin.
Lisäksi näkyi siellä pitkä vaja, pumppu, lukemattomilla leikatuilla
kirjoituksilla raapusteltu ovi, talon pihapuoli, joka oli paljon
huonommassa kunnossa kuin julkipuoli, sekä viitisenkymmentä poikaa,
joilla oli lyhyet nutut ja leveät, alaskäännetyt kaulukset. Heti
kun nuo puolisataa poikaa huomasivat muurilla nuoren tuntemattoman,
hyökkäsivät he paikalle hurjasti huutaen, syytivät hänelle herjaus- ja
pilkkasanoja ja karkoittivat hänet viskelemällä multakokkareita, kiviä,
leivänpaloja ja mitä heittoaseita sattui käsillä olemaan.
Tänä sateisena kevät-iltapäivänä seisoivat umpivaunut Moncrief
Housen portilla. Valkoiseen kumiviittaan verhoutunut ajuri oli vähän
liikehtimässä äskeisen sadekuuron jälkeen. Sisällä vastaanottohuoneessa
keskusteli tohtori Moncrief arvokkaan, hienosti puetun, noin
kolmenkymmenenviiden vuoden ikäisen naisen kanssa, joka esiintyi
miellyttävästi ja oli kaikissa suhteissa kaunis, lukuunottamatta
kasvojen hipiää, joka ei ollut aivan raikas.
"Ei minkäänlaista edistystä, ikävä sanoa", huomautti tohtori.
"Se on kovin valitettavaa", sanoi nainen rypistäen kulmiaan.
"On luonnollista, että se tuntuu teistä valitettavalta", vastasi
tohtori. "Itse puolestani neuvoisin teitä vakavasti koettamaan, eikö
siirtäminen johonkin toiseen laitokseen --" Tohtori pysähtyi. Naisen
kasvot olivat kirkastuneet ihmeelliseen hymyyn ja hänen kätensä oli
kohonnut hurmaavasti vastustavaan eleeseen.
"Oi ei, tohtori Moncrief", virkkoi hän; "_teitä_ kohtaan ei minulla ole
mitään valittamista; päinvastoin olen sitä harmistuneempi Casheliin,
kun tiedän, että jollei hän täällä edisty ollenkaan, niin sen täytyy
olla hänen oma vikansa. Mitä tulee pois ottamiseen, niin siitä ei
voi olla puhettakaan. Minä en voisi saada hetkenkään rauhaa, jos hän
joutuisi pois teidän huostastanne. Tahdon puhua hänelle hyvin vakavasti
hänen käytöksestään, ennenkuin lähden täältä tänään. Suottehan hänelle
tilaisuuden koettaa vielä, eikö niin?"
"Varmasti. Suurimmalla mielihyvällä", sanoi tohtori, joutuen
hämmennyksiin koettaessaan kömpelösti esiintyä ritarillisena. "Hän
saa jäädä tänne niin pitkäksi aikaa kuin te haluatte. Mutta --"
tässä tohtori tuli jälleen vakavaksi -- "te ette voi liian ankarasti
teroittaa hänelle, kuinka tärkeätä hänen on ponnistaa uutterasti juuri
nykyhetkellä, jota voi sanoa käännekohdaksi hänen opiskelu-urallaan.
Hän on nyt pian seitsemäntoista vanha, ja hänellä on niin vähän
taipumusta opiskeluun, että minä epäilen, voiko hän selviytyä
yliopistoon pääsyä varten tarvittavasta tutkinnosta. Te arvattavasti
haluatte hänen hankkivan itselleen yliopistollisen oppiarvon, ennenkuin
hän valitsee itselleen elämänalan."
"Niin, tietenkin", vastasi nainen epämääräisesti, nähtävästi pikemmin
myönnytykseksi tohtorin huomautukseen kuin oman vakaumuksensa
ilmaisuksi. "Mitä elämänalaa neuvoisitte hänelle? Tehän tiedätte niin
paljon paremmin kuin minä."
"Hm!" sanoi tohtori Moncrief neuvotonna. "Se riippuisi epäilemättä
jossakin määrin hänen omasta mieltymyksestään --"
"Ei ollenkaan", keskeytti nainen vilkkaasti. "Mitä hän tietää
maailmasta, poika-parka? Hänen oma mieltymyksensä olisi varmaankin
jotakin naurettavaa. Hyvin luultavasti hän haluaisi ruveta
näyttelijäksi, kuten minäkin."
"Vai niin! Te siis ette tahtoisi antaa yllykettä millekään sen
suuntaiselle taipumukselle?"
"En millään muotoa. Toivottavasti hän ei sellaista ajattelekaan."
"Ei kylläkään, mikäli minä tiedän. Hänessä ilmenee niin vähän intoa
kunnostautumiseen millään erityisellä alalla, että luulisin hänen
elämänalansa olevan parhaiten hänen vanhempiensa määrättävissä.
Minulla ei luonnollisesti ole tietoa siitä, onko hänen sukulaisillaan
vaikutusvaltaa, josta voisi olla hänelle hyötyä. Se seikka on usein
otettava huomioon kaikkein tärkeimpänä, varsinkin tällaisissa
tapauksissa, kun mitään erikoista taipumusta ei ole huomattavissa."
"Minä olen ainoa omainen, mitä hänellä koskaan on ollut,
poika-rukalla", sanoi nainen surumielisesti hymyillen. Sitten,
nähdessään hämmästyneen ilmeen tohtorin kasvoilla, hän lisäsi nopeasti:
"He ovat kaikki kuolleet."
"Kuinka ikävää!"
"Kuitenkin", jatkoi nainen, "voisin epäilemättä vaikuttaa paljon
hänen hyväkseen. Mutta luulen, että on vaikea saada mitään nykyään
suorittamatta tutkintoja. Hänen on todellakin tehtävä työtä. Jos hän on
laiska, on häntä rangaistava."
Tohtori näytti hämmentyneeltä. "Asianlaita on niin", sanoi hän, "että
teidän poikaanne tuskin enää voi kohdella lapsena. Hän on kyllä
yhä pelkkä poika tavoiltaan ja ajatuksiltaan, mutta ruumiillisessa
suhteessa hän on nopeasti kehittymässä nuoreksi mieheksi. Tästä
johtuu mieleeni eräs toinen asia, josta pyytäisin teitä puhumaan
hänelle vakavasti. Minun täytyy sanoa teille, että hän on
saavuttanut koulutoveriensa keskuudessa täällä jonkunlaista mainetta
voimailijana. En suinkaan paheksu ruumiinharjoituksia soveliaissa
rajoissa; ne kuuluvat tunnustettuna osana kasvatusjärjestelmäämme.
Mutta minun on ikäväkseni sanottava, että Cashel ei ole vapaa
siitä taipumuksesta väkivaltaisuuteen, joka toisinaan on tuloksena
tavattomien ruumiinvoimien ja ketteryyden omistamisesta. Hän kuuluu
suorastaan tapelleen erään kyläläisnuorukaisen kanssa Panleyn kadulla
muutama kuukausi takaperin, vaikka asia tuli minun tietooni vasta
myöhemmin. Joku aika jälkeenpäin hän teki itsensä syypääksi vielä
paljon vakavampaan hairahdukseen. Hän ja eräs hänen tovereistaan
saivat minulta luvan tehdä yhdessä kävelymatkan Panleyn kylään; mutta
jälkeenpäin sain ilmi, että heidän todellisena tarkoituksenaan oli
mennä katsomaan nyrkkitappelua, joka suoritettiin -- vastoin lakia
tietysti -- yhteismaalla. Ottamatta lukuun siinä tapahtunutta vilpin
harjoitusta, on tuo mieltymys, jota he siinä ilmaisivat, mielestäni
vaarallista laatua, ja minä katsoin velvollisuudekseni rangaista
heitä ankaralla muistutuksella ja kieltämällä heiltä koulun alueelta
poistumisen, kuudeksi viikoksi. En ole kuitenkaan sitä mieltä,
että tällaisessa tapauksessa on kaikki tehty, kun poika on saanut
rangaistuksen. Minä annan suuren arvon äidin vaikutukselle poikien
luontaisen karkeuden lieventäjänä."
"En luule hänen välittävän minun sanoistani vähintäkään", sanoi nainen
myötätuntoisen näköisenä, ikäänkuin säälitellyn tohtoria asiassa,
joka koski etupäässä tätä itseään. "Tahdon kyllä puhua hänelle siitä.
Tappeleminen on sietämätön tapa. Hänen isänsä suku tappeli aina,
eivätkä he koskaan saaneet mitään hyvää aikaan maailmassa."
"Jos tahtoisitte olla niin ystävällinen. Juuri nämä kolme seikkaa
olisivat tärkeät: suuremman -- paljon suuremman -- ahkeruuden
tarve opinnoissa; sananen hänen karkeista tavoistaan; sekä hänen
mielipiteensä tunnusteleminen elämänalan valintaan nähden. Olen samaa
mieltä teidän kanssanne siitä, ettei ole vielä tällä haavaa pantava
suurta painoa hänen ajatuksilleen tästä asiasta. Kuitenkin voidaan
lapsellistakin mieltymystä käyttää keinona pojan tarmon herättämiseksi."
"Aivan niin", myönsi nainen. "Tahdon antaa hänelle hyvän opetuksen."
Tohtori katsoi häneen epäilevästi, ajatellen ehkä, että hän itse
tarvitsisi hyvän opetuksen äidin velvollisuuksista. Mutta hän ei
rohjennut sitä sanoa; vieläpä hän epäili, olisiko rohkenemisesta
hyötyäkään, koska hänellä oli ennakkoluulo, että näyttelijättäriltä
puuttui luonnollisia tunteita. Hän pelkäsi myöskin, että keskustelu
pojasta alkoi vaivata naista; ja vaikka olikin jumaluusopin tohtori,
oli hänestä yhtä vastenmielistä kuin muistakin miehistä esiintyä
kauniin naisen silmissä ikävystyttävänä. Siksi hän soitti kelloa
ja käski palvelijan lähettämään Cashel Byronin heidän luokseen.
Hetken kuluttua avattiin ovi alhaalla ja kaukaisten äänten sorinaa
alkoi kuulua. Tohtori liikehti levottomasti ja koetti keksiä jotakin
sanottavaa, mutta onnistumatta; hän istui äänettömänä, sillaikaa kuin
epäselvä äänten sorina kohosi huudoksi: "Byron! Cash!" jälkimmäinen
sana matkien sitä tavallista sävyä, jolla kassanhoitajaa kutsuttiin
rihkamakaupoissa. Lopuksi kuului kimakka parku: "Mam-maaa!" nähtävästi
selitykseksi, miksi Byronia vaadittiin tulemaan vastaanottohuoneeseen.
Tohtori punastui. Rouva Byron hymyili. Sitten ovi alhaalla sulkeutui,
vaimentaen melun, ja portailta kuului askelia.
"Tule sisään", huusi tohtori rohkaisevasti.
Cashel Byron astui sisään punastuen, lähestyi kömpelösti
äitiään ja suuteli arvostelevaa ilmettä tämän kasvoilla, jotka
ylöspäin kääntyneinä tarkastelivat hänen ulkonäköään. Ollen
vasta seitsemäntoista vanha, ei hänellä vielä ollut taipumusta
suutelemiseen. Taitamattomuudessaan hän aivan kauhistutti rouva Byronia
kohahduttamalla heidän hampaansa yhteen. Tuntien epäonnistumisensa
hän suoristautui ja koetti piilottaa kätensä, jotka olivat tavattoman
likaiset, takkinsa niukkoihin poimuihin. Hän oli hyvärakenteinen
nuorukainen, kaula ja hartiat vankat, ja lyhyt, punertavanruskea tukka
kähertyi pieninä kiharoina liki päälakea. Hänellä oli siniset silmät
ja poikamaisen hyväluontoinen kasvojenilme, joka kuitenkaan ei antanut
takeita mielenlaadun maltillisuudesta.
"Kuinka voit, Cashel?" kysyi rouva Byron ruhtinaallisen suojelevasti,
katsottuaan häneen pitkään.
"Kiitos, hyvin", sanoi Cashel, irvistäen ja karttaen hänen katsettaan.
"Istu, Byron", sanoi tohtori. Byron unohti äkkiä istuutumisen
taidon ja katsoi epävarmana tuolista toiseen. Tohtori esitti
lyhyen anteeksipyynnön ja poistui huoneesta, oppilaansa suureksi
huojennukseksi.
"Olet kasvanut kovasti, Cashel. Ja pelkään, että olet kovin kömpelö."
Cashel punastui ja näytti synkältä.
"En tiedä mitä minun on tehtävä sinulle", jatkoi rouva Byron. "Tohtori
Moncrief sanoo, että sinä olet hyvin laiska ja karkeatapainen."
"Enkä ole", sanoi Cashel ärtyisästi. "Se tulee vain --"
"Ei hyödytä ollenkaan inttää minua vastaan tuolla tavoin", keskeytti
rouva Byron tuikeasti. "Olen varma, että mitä tohtori Moncrief sanoo,
on täysin totta."
"Ainahan hän puhuu tuota samaa", sanoi Cashel valittavasti. "Minä en
voi oppia latinaa ja kreikkaa; enkä minä ymmärrä mitä hyötyä niistä
on. Minä olen yhtä ahkera kuin muutkin -- paitsi ehkä varsinaiset
kirjatoukat. Ja mitä karkeatapaisuuteeni tulee, niin se johtuu kaikki
siitä, kun olin eräänä päivänä ulkona Gully Molesworthin kanssa ja
me näimme väkijoukon yhteismaalla, ja kun menimme katsomaan mitä oli
tekeillä, niin siellä oli kaksi miestä tappelemassa. Eihän se ollut
meidän syymme, että ne olivat tulleet sinne tappelemaan."
"Niin; en epäilekään, etteikö sinulla olisi vaikka viisikymmentä hyvää
puolustusta, Cashel. Mutta minä en salli mitään tappelemista; ja sinun
tulee todellakin työskennellä kovemmin. Etkö koskaan ajattele, kuinka
kovasti _minun_ täytyy työskennellä maksaakseni tohtori Moncriefille
satakaksikymmentä puntaa vuodessa sinun puolestasi?"
"Teenhän minä työtä niin kovasti kuin voin. Moncrief ukko näyttää
ajattelevan, ettei ihminen saisi tehdä mitään muuta aamusta iltaan
kuin kirjoittaa latinalaisia runoja. Tatham, joka tohtorin mielestä
on sellainen nero, tekee kaikki käännöksensä aasinsilloista. Jos
minullakin olisi aasinsilta, voisin kääntää yhtä hyvin -- ja vielä
paremminkin."
"Sinä olet hyvin laiska, Cashel, siitä olen varma. On liian harmittavaa
viskata menemään joka vuosi niin paljon rahaa tyhjään. Sitäpaitsi,
sinun on pian ruvettava ajattelemaan itsellesi ammattia."
"Minä menen armeijaan", sanoi Cashel. "Se on ainoa ammatti, joka sopii
herrasmiehelle."
Rouva Byron katsoi häneen tuokion ikäänkuin tyrmistyneenä hänen
suurellisuudestaan. Mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi vain: "Pelkään,
että sinun on valittava jokin vähemmän kallis ammatti. Sitäpaitsi olisi
sinun suoritettava tutkinto päästäksesi armeijaan, ja kuinka voit
selviytyä siitä, jollet harrasta lukujasi?"
"Oh, selviydyn siitä kyllä ihan hyvin, kunhan se aika tulee."
"Oi hyvä lapsi! Sinä alat puhua niin huolimattomasti, Cashel. Ja niin
paljon vaivaa kun minä näin sinusta kotona!"
"Minä puhun niinkuin muutkin", vastasi Cashel yrmeästi. "En ymmärrä,
mitä hyödyttää olla niin hurjan tarkka joka tavusta. Ensi aikoina sain
kärsiä ihan loppumattomasti kiusantekoa puhetavastani. Pojat täällä
luonnollisesti tietävät kaiken sinusta."
"Kaiken minusta?" toisti rouva Byron, katsoen häneen uteliaasti.
"Niin, sen että olet näyttelijä, tarkoitan", sanoi Cashel. "Sinä moitit
minun karkeita tapojani; mutta minulla olisi turkasen tukalat paikat,
jollen löylyttäisi härnäyshalua pois joistakuista."
Rouva Byron hymyili epäilevästi itsekseen ja pysyi jonkun aikaa
äänettömänä ja miettiväisenä. Sitten hän nousi ja virkkoi, katsahtaen
ulos: "Minun täytyy nyt lähteä, Cashel, ennenkuin uusi sadekuuro tulee.
Ja minä pyydän, että koettaisit oppia jotakin ja sivistää hiukan
tapojasi. Sinun on mentävä piakkoin Cambridgeen, näetkös."
"Cambridgeen!" huudahti Cashel innokkaasti. "Milloin, mamma? Milloin?"
"No, en tiedä. Ei vielä. Niin pian kuin tohtori Moncrief sanoo sinun
olevan kelvollisen menemään."
"Siihen on kyllä kauan aikaa", sanoi Cashel, hyvin masentuneena tuosta
vastauksesta. "Hän ei työnnä sataakahtakymmentä puntaa vuodessa ulos
ovestaan niin äkkiä. Hänhän piti isoa Inglisiä täällä, kunnes hän oli
yli kahdenkymmenen. Kuulehan, mamma: enkö saa lähteä tämän puolivuoden
päästä? Minä tunnen varmasti, että menestyisin paremmin Cambridgessä
kuin täällä."
"Joutavia", sanoi rouva Byron päättäväisesti. "En luule, että minun
tarvitsee ottaa sinua pois tohtori Moncriefin koulusta ainakaan
vielä puoleentoista vuoteen, eikä sittenkään, jollet työskentele
kunnollisesti.
"Älä nyt marise, Cashel; sinä ikävystytät minua suuresti, kun mariset.
Olen pahoillani, että mainitsin sinulle Cambridgeä."
"Sitten menisin mieluummin johonkin toiseen kouluun", sanoi Cashel
surkeana. "Moncrief ukko on niin kamalan kiukkuinen minulle."
"Sinä tahdot pois vain senvuoksi, koska sinulta täällä vaaditaan työtä;
ja juuri senvuoksi minä tahdon sinun jäävän tänne."
Cashel ei vastannut, mutta hänen kasvonsa tummenivat pahaenteisesti.
"Minun on puhuttava hiukan tohtorille, ennenkuin lähden", lisäsi rouva
Byron istuutuen jälleen. "Voit palata nyt leikkiisi. Hyvästi, Cashel."
Ja hän kohotti jälleen kasvonsa suudeltaviksi.
"Hyvästi", sanoi Cashel käheästi, kääntyen ovea kohti, ikäänkuin ei
olisi huomannut äitinsä liikettä.
"Cashel!" sanoi rouva Byron painokkaan kummastuneesti. "Murjotatko
sinä?"
"Enkä", tokaisi Cashel vihaisesti. "Enhän ole sanonut mitään.
Käytökseni ei kai ole kyllin hieno. Olen pahoillani siitä, mutta en voi
sitä auttaa."
"Hyvä on", sanoi rouva Byron lujasti. "Saat mennä. Minä en ole
tyytyväinen sinuun."
Cashel asteli ulos huoneesta ja läimäytti oven kiinni jälkeensä.
Portaiden juurella hänet pysähdytti noin vuoden verran häntä nuorempi
poika, puhutellen häntä innokkaasti.
"Kuinka paljon hän antoi sinulle?" kuiskasi hän.
"Ei penniäkään", vastasi Cashel hammasta purren.
"Totta vie!" huudahti toinen, syvästi pettyneenä. "Se oli sikamaisen
raukkamaista."
"Hän on niin raukkamainen kuin taitaakin", sanoi Cashel. "Se on kaikki
Monkki-ukon syytä. Hän on syöttänyt hänet täyteen valheita minusta.
Mutta hän on kyllä ihan yhtä paha ilmankin. Tiedätkö, Gully, minä
vihaan äitiäni."
"Oi, älä nyt!" sanoi Gully kauhistuneena. "Se on vähän liian paksua,
veikkonen. Mutta kyllä hänen sentään olisi pitänyt pulittaa edes jonkun
vähän."
"Minä en tiedä mitä sinä aiot tehdä, Gully, mutta minä aion karata. Jos
hän luulee, että aion jäädä tänne vielä kahdeksi vuodeksi, niin hän
erehtyy hurjan pahasti."
"Olisi kamalan kiva jutku karata", sanoi Gully hihittäen. "Mutta",
lisäsi hän vakavasti, "jos todella tarkoitat sitä, niin tulimmainen,
minä lähden myös! Wilson on juuri antanut minulle tuhat riviä, ja pahus
vieköön, jos rupean niitä kääntämään!"
"Gully", sanoi Cashel, kulmiensa rypistyksen synkentyessä uhkaavaksi;
"minä tahtoisin nähdä jommankumman noista jehuista, jotka näimme
yhteismaalla, iskevän tohtorin kimppuun -- laillisessa ottelussa, näet."
Vesi herahti Gullyn suuhun. "Niin", sanoi hän henkeään pidättäen;
"varsinkin sen, jota he kutsuivat Puijariksi. Yksi erä jo riittäisi
tuolle vanhalle rahjukselle. Lähdetään leikkikentälle; minä saan
nuuskaa, jos minut tavataan täältä."