Kun nyt määräyksen mukaan aika näytti olevan, läksi tämä, valmistettuaan
ja varustettuaan kaikki, paikalle. Muuten olivat ne, joitten piti hänen
kanssansa kiivetä ylös,[1] johdattajan käskystä muuttaneet aseita ja
tamineita, ollen paljain päin ja jaloin, että olisi helpompi eteensä
nähdä ja kavuta kalliota pitkin. Selässä oli heillä miekat ja kilvet;
vaan nämät (viimemainitut) olivat Numidialaisten tapaan nahasta tehdyt,
sekä keveyden vuoksi, että myös vähemmin kolistaksensa, jos jotakin
vastaan sattuisivat. Siis kävi Ligurialainen edellä, sitoi köysiä kiviin
ja puiden juuriin, missä niitä vanhuuttaan oli näkyvissä, että sotilaat,
niillä nostetuina, helpommasti pääsisivät ylös. Välistä nosteli hän
kädellään matkan äkkinäisyydestä peloissaan olevia; missä nousu oli
vähän vaikiampi, hän lähetteli heitä aseettomina edellään, yhden
eräänsä; itse seurasi hän sitten perässä heidän aseittensa kanssa. Missä
kiipeminen näytti vaaralliselta, kävi hän itse ennen muita
koettelemassa; ja usiammin kavuten samaa paikkaa ylös alas, ja sitten
astuen syrjään, lisäsi hän muille uskallusta. Niin kauvan ja paljon
itseänsä vaivattuaan, he vihdoin viimein tulevat perille linnaan, joka
siltä puolen on ihmisistä tyhjä, koska kaikki, niinkuin muinakin
päivinä, olivat vihollisia vastapäätä. Marius, kun sanansaattajoilta oli
saanut kuulla, mitä Ligurialainen oli toimittanut, kiihoitti nyt --
vaikka hän koko päivänkin oli pitänyt Numidialaiset tappelun toimissa --
oikein todenperästä sotilaitaan, ja rupesi, itse astuttuaan ulos
suojakattojen alta ja te'etettyään kilpikaton, tunkemaan muurin alle ja
samalla kaukaa peloittelemaan vihollista nakinkoneilla, ja joutsi- sekä
linko-miehillä. Mutta Numidialaiset, jotka ennen usein olivat
kukistaneet, jopa polttaneetkin Romalaisten suojakattoja, eivät
suojelleet itsiään muureilla, vaan oleskelivat niiden edustalla yöt
päivät, herjasivat Romalaisia ja soimasivat Marioa mielettömäksi,
uhkasivat meidän sotilaillemme orjuutta Jugurthan (vallan) alla ja
röykkäilivät onnellisesta tilastaan. Kun nyt kaikki Romalaiset ja
viholliset olivat tappelun kiihossa ja molemmilla puolin taisteltiin
täyttä väkeänsä, toisella kunnian ja ylivallan, toisella pelastuksen
edestä, räjähti yht'äkkiä takaa päin sotamerkki; ja nytkös ensin vaimot
ja lapset pakenemaan, jotka olivat lähteneet katsomaan, sitten joka
mies, aina sen mukaan kun muuria lähinnä oli, ja lopuksi kaikki,
aseelliset kun aseettomatkin. Tämän tapahduttua Romalaiset kävivät vielä
rajummasti päälle, kaatoivat (kaikki), mutta enimmät he vaan
haavoittivat; sitten he samosivat surmattuin ruumiiden yli, kunnian
himosta kilpaa pyrkien muuria kohti, eikä saalis viivyttänyt yhtään
ainoata heistä. Niin kääntyi sattumaltaan Marion mieletön tuuma hyväksi:
hän sai hairahduksesta kunniaa.
[1] Noudattaen tekstiä: _qvi ascensuri erant_.