"Minä tiedän, Qviritat, että enimmät eivät samoja omaisuuksia näytä
teiltä päällikkyyttä pyytäessään kuin sitä toimittaessaan, koska sen
saaneet ovat, vaan että he alussa ovat toimeliaat, nöyrät ja
kohtuulliset, mutta sitten viettävät päivänsä laiskuudessa ja
kopeudessa. Minustapa näyttää asia olevan peräti toisin; sillä jota
korkia-arvoisempi koko valtakunta on kuin konsulin tai praetorin virat,
sitä suuremmalla huolella pitää sitä hoitaa kuin pyrkiä näiden perään.
Ei ole myöskään minulle tuntematonta, kuinka tähdellisen toimen olen
teidän erinomaisen suuren suosionne kautta saanut sen täytettäväkseni.
Varustaa sotaa ja samalla säästää valtiokassaa, pakoittaa
sotapalvelukseen niitä, joita et tahdo loukata, kotona ja ulkona pitää
huolta kaikesta, ja toimittaa tätä kateellisten, vastahakoisten ja
lahkokiihkoisten ihmisten keskellä, -- se on vaikiampi tehtävä, kuin
voisi arvatakaan. Päälliseksi on muilla, jos ovat erehdyksen tehneet,
vanha aatelisuus, esivanhempain urotyöt, sukulaisten ja lankojen
mahtavuus, monet klientit, -- kaikki nämät ovat heillä turvana; minulla
on itsessäni kaikki toivo, jota minun täytyy tukea sekä kunnolla että
nuhteettomalla käytöksellä, sillä kaikki muu (turva) on heikkoa. Älyänpä
senkin, Qviritat, että kaikkien silmät ovat minuun päin kääntyneet, että
hurskaat ja hyvät ihmiset suosivat minua, koska hyvät työni hyödyttävät
valtiota, vaan että aatelisto hakee tilaisuutta hyökätä päälleni. Mutta
sitä ankarammin tulee minun ahkeroida, ett'ette pety toivossanne, ja
että heidän juonensa raukeevat turhaan. Aina tähän ikään olen minä
nuoruudestani asti niin elänyt, että kaikki vaivat ja vaarat ovat
minulla totuttua. Mitä minä ennen teidän (minulle osoittamia) hyviä
töitänne eduttomasti te'in, sitä en suinkaan mieli laiminlyödä, saatuani
palkan, Qviritat. Niiden, jotka virkoja hakiessaan ovat hurskautta
teeskennelleet, on vaikia hallitus-vallassaan kohtuutta pitää; minulla,
joka kaiken ikäni olen jaloimpia avuja harjoittanut, on hyvän tekeminen
tottumuksesta jo muuttunut luonnoksi. Te olette määränneet minun
johdattamaan sotaa Jugurthaa vastaan, ja sen asian on aatelisto varsin
pahaksi pannut. Miettikäättepä mielessänne, olisiko parempi sitä kohtaa
muuttaa: jos tähän tai muuhun semmoiseen toimeen lähettäisitte tuosta
aatelis-joukosta miehen, jolla on vanha sukuperä ja paljon esi-isäin
kuvia, mutt'ei ollenkaan harjaannusta sotapalveluksessa; se on tietty,
että hän niin tähdellisessä toimessa, taitamaton kun on kaikessa,
hopussaan hyörii ja pyörii sinne tänne ja ottaa jonkun kansasta
neuvojaksi virkatoimissaan. Niin tapahtuu enimmiten, että se, jonka te
olette määränneet päälliköksi, hakee itselleen toisen päällikön. Minä
tunnen, Qviritat, niitä, jotka (vasta) konsuliksi tultuaan ovat
ruvenneet tutkimaan esivanhempiensa tekoja ja Kreikalaisten sotaoppia,
-- noita takaperäisiä miehiä! Sillä viran toimitus on (tosin) ajan
suhteen jotain myöhäisempää kuin virkamieheksi tuleminen, mutta asiaan
ja hyötyyn nähden on se edelläkäypää. Verratkaatte nyt, Qviritat, näihin
pöyhkiöihin ihmisiin minua vasta-aateloittua. Mitä he tavallisesti
kuulevat ja lukevat, sitä minä osaksi olen nähnyt, osaksi itse
toimittanut; mitä he ovat kirjoista oppineet, sen minä olen
sotapalvelusta tehden oppinut. Arvostelkaattepa nyt, ovatko teot vai
sanat suurempi-arvoiset. He ylenkatsovat minun uutta aatelisuuttani,
minä heidän velttouttaan. Minua soimataan säädystäni, heitä
häpiällisistä töistään. Vaan minäpä arvelen kaikkien luonnon olevan
yhden ja yhteisen, mutta jokaisen urhoollisimman (samalla myös)
jalosäätyisimmän. Ja jos nyt Albinon tai Bestian isiltä voitaisiin
kysyä, olisivatko ennemmin tahtoneet minua vai näitä sijittämikseen,
mitä luulisitte heidän vastaavan muuta, kuin että olisivat tahtoneet
itselleen niin hyviä lapsia kuin mahdollista. Mutta jos he syystä
halveksivat minua, tekevät he samaa omille esivanhemmilleen, joitten
aatelisuus, niinkuin minunkin, sai alkunsa ansiosta. He kadehtivat
kunniaani; siksipä kadehtikoot myöskin vaivojani, hurskauttani ja
vaarojani, koska näiden kautta olen sen saavuttanut. Mutta nuot ylpeyden
turmelemat ihmiset elävät, juurikuin pitäisivät teidän kunnia-siojanne
halpa-arvoisina, vaan etsivät niitä, juurikuin olisivat kunniallisesti
eläneet. Tosiaankin, ne ovat väärässä, jotka samalla kertaa odottavat
aivan vastapäisiä asioita, laiskuuden nautintoa ja ansion palkinnoita.
Ja kuin he teidän edessänne tai senatissa sanelevat, ylistävät he
puheessansa enimmästään esivanhempiaan; he luulevat niiden urotekoja
kertomalla hankkivansa itselleen enemmän loistoa. Vaan sepä on aivan
päin vastoin; sillä jota loistoisampi niiden elämä oli, sitä
häpeällisempi on näiden velttous. Ja todestaan onkin asian laita niin:
esivanhempain kunnia on jälkeentuleville valo, joka ei suvaitse heidän
hyväin eikä huonoin tekoinsa joutua pimeyteen. Tätä puuttuu minulta,
Qviritat; vaan minä saatan -- mikä on paljon julkisempaa -- puhua
omista teoistani. Nyt katsokaatte, kuinka he ovat minulle kohtuuttomat.
Mitä he muiden ansiosta omistavat itselleen, sitä eivät myönnä minulle
omastani, tietysti siksi, ett'ei minulla ole esi-isäin kuvia, ja että
aatelisuuteni on uusi; ja kuitenkin on varmaan se parempi, joka sen on
hankkinut, kuin se, joka perityn on hävittänyt. Minäpä tiedän varsin
hyvin, että heillä, jos tahtovat vastata minulle, ompi oleva kyllin
sujuva ja taitavasti kokoonpantu puhe varalla. Mutta kun he teidän
minulle osoitetun erinomaisen suosion vuoksi kaikissa tiloissa
herjasanoilla solvaisevat minua ja teitä, en ole tahtonut olla vaiti,
ett'ei kukaan katsoisi siivollisuuttani pahaksi omaksi tunnoksi. Minuapa
ei -- se on varmin vakuutukseni -- mikään puhe voi loukata; sillä jos se
on totta, niin se välttämättömästi tuopi esille hyvää, jos se taas on
valetta, kumoo minun elämäni ja tapani sen. Mutta koska teidän toimianne
moititaan, jotka olette antaneet minulle korkeimman kunniaviran ja
tähdellisimmän tehtävän, miettikäätte tarkoin, onko sitä katuminen.
Luottamusta saadakseni minä en voi näytellä esivanhempaini kuvia eikä
myöskään triumphia tai konsulinvirkoja, vaan jos asia niin vaatii, onpa
minulla näytellä keihäitä, sotalippuja, rintasomuksia sekä muita
sotamiehen kunnialahjoja ja lisäksi vielä arpia rinnassani. Nämät ovat
minun kuvani, tämä minun aatelisuuteni, joka ei minulle ole perinnöksi
jätetty, niinkuin heidän aatelisuutensa heille, vaan jonka itse olen
monilla vaivoilla ja vaaroillani hankkinut. Minun sanani eivät ole
taiteellisesti kokoon sommitellut; siitä mä vähän lukua pidän. Kunto
näkyy kyllä itsestäänkin; heille on taide tarpeen, että puheella
voisivat peitellä häpiällisiä töitänsä. En ole myöskään kreikalaista
kirjallisuutta lukenut; sen oppiminen on ollut minulle vähän mieleen,
koska se ei ollenkaan ole auttanut opettajia itsiä miehuullisuuteen.
Mutta mikä valtiolle on kaikkein parasta, sitä olen opetellut tekemään,
nimittäin: vihollista lyömään, vahti-asemani pitämään, kestämään talven
kylmää yhtä hyvin kuin kesän hellettä, maassa makaamaan, samaan aikaan
kärsimään puutetta ja vaivaa. Näillä neuvoilla minä ai'on sotilaita
kiihoitella, enkä mieli minä heitä naralla pitää ja itse elää
ylellisesti enkä kääntää heidän ponnistuksiaan omaksi kunniakseni.
Semmoinen päällikkyys on hyödyllinen, semmoinen kansan mieleinen. Sillä
kun itse elät hemputellen, vaan kovuudella hallitset sotajoukkoa, niin
se on herrana, ei päällikkönä olemista. Tätä ja tämmöistä harjoittamalla
ovat esivanhempanne jalostaneet itsensä ja valtion. Niihin luottaen,
vaan tavoissaan eroten niistä, ylönkatsoo aatelisto meitä, niiden
verroille pyrkiviä, ja vaatii meiltä kaikkia kunniasioja, ei ansiosta,
vaan niinkuin heille tulevia: Muuten nuot niin kopeat ihmiset
harhailevat kaukana. Esivanhempansa ovat jättäneet heille kaikki, minkä
jättää sopi, tavarat, kuvat ja loistoisan muiston itsestään;
hyvän-avuisuutta eivät ole jättäneet; ja sitä eivät ole tainneetkaan
tehdä; sillä se yksinään on semmoista, jota ei anneta eikä saada
lahjaksi. He sanovat minua ahneeksi ja raakatapaiseksi, kun en osaa
oikein sievästi laittaa vieraspitoja enkä pidä mitään näyttö-kuvailiaa
enkä keittäjää, joka maksaisi enemmän kuin kartanonhoitaja; ja sen minä
mielelläni tunnustan. Sillä isältäni sekä muilta kunnian-arvoisilta
miehiltä olen kuullut, että somuus sopii naisille, miehille työ, ja että
kaikilla kelpo miehillä pitää olla enemmän kunniaa kuin rikkautta; että
aseet, ei huonekalut, ovat hänen koristuksensa. No niin, tehköötpä siis
sitä, mikä heitä huvittaa, mitä arvossa pitävät: rakastelkoot, juokoot;
missä nuoruutensa ijän ovat eläneet, siellä kuluttakoot myös vanhuutensa
päivät, kemuissa, tyydytellen vatsansa tarpeita ja lihallisia himojansa;
hien, tomun ja muut semmoiset heittäkööt meille, joista nämät ovat
syöminkiä mieluisammat. Vaan sepä ei olekaan niin. Sillä kun nämät
ilkiät ihmiset ovat saastuttaneet itsensä kaikilla häpiällisillä töillä,
käyvät he riistämään itselleen kunnon miesten palkinnoita. Niin tapahtuu
vasten kaikkea oikeutta, ett'ei ylellisyys ja velttous, nuot kehnoimmat
omaisuudet, ole miksikään haitaksi niille, jotka ovat niitä
harjoittaneet, mutta viattomalle valtiolle ne tuottavat tuhon. Nyt, kun
olen vastannut niin paljon, kuin minun käytökseni, ei niin paljon, kuin
heidän häpiätyönsä vaativat, tahdon puhua vähän valtio-asioista. Ennen
kaikkia olkaatte hyvässä turvassa Numidian puolesta, Qviritat. Sillä
mikä tähän aikaan asti on Jugurthaa suojellut, kaiken sen olette (nyt)
poistaneet, nimittäin: ahneuden, taidottomuuden, kopeuden. Onpa vielä
siellä sotajoukko, joka tuntee paikat, vaan joka todentotta on enemmin
urhia kuin onnellinen. Sillä suuri osa sitä on johdattajain ahneuden tai
ajattelemattomuuden kautta hukkaan joutunut. Sentähden yhdistäkäätte te,
jotka olette sotapalveluksen ijässä, ahkeroimisenne minun rientojeni
kanssa ja käykäätte valtiotoimihin käsiksi, ja älköön kellenkään muitten
onnettomuudesta tai ylipäällikköin kopeudesta tulko pelkoa. Minä tahdon
olla teidän kanssanne marssittaissa ja tappeluissa, samalla
neuvonantajana ja osallisena vaarassa, ja menetellä kaikissa itseni ja
teidän kanssa samalla lailla. Ja tosiaankin, jumalain avun kautta on
kaikki valmiina: voitto, saalis, kunnia; vaan jos nämät olisivatkin
epäilyksen alaisia tai kaukana, tulisipa kuitenkin kaikkien kunnon
miesten rientää valtiolle apuhun. Sillä ei kukaan velttouden kautta ole
saavuttanut kuolemattomuuden kunniaa, eikä kukaan isä ole lapsilleen
toivottanut, että heidän elämänsä olisi ilman loputta, vaan pikemmin,
että eläisivät rehellisesti ja kunniallisesti. Minä puhuisin enemmän,
Qviritat, jos sanani lisäisivät miehuutta pelkureille; sillä urhioille
luulen (jo) kyllin puhuneeni."