Mutta Marius, joka, niinkuin edellä sanoimme, rahvaan hartaimman halun
mukaan tehtiin konsuliksi ja kansan päätöksestä sai osalleen Numidian
voittomaan, rupesi silloin usein ja rajusti käymään aateliston päälle,
jolle hän jo enninkin oli ollut vihoissaan; loukkasi milloin yksityisiä,
milloin kaikkia yhteisesti, väitteli ehtimiseen, miten hän heiltä oli
ottanut konsulinviran juurikuin voittosaaliina, ja sitä paitsi muuta
hänestä itsestään kerskaavaa, vaan heitä pahoittavaa. Kuitenkin piti hän
tärkeimpänä toimenaan sodan tarpeet; vaati legioneille täyttö-väkeä,
kutsui kansoilta ja kuninkailta sekä liittolaisilta apujoukkoja, käski
sitä paitsi palvelukseen Latiosta kaikki urhoollisimmat, josta enimmät
olivat tunnetut sotakuntonsa, harvat maineen kautta, ja saipa vielä
puhuttelemalla mukaansa lähtemään miehiä, jotka jo olivat palvelleet
vuotensa. Eikä rohjennut senaati kieltää häneltä mitään, vaikka oli
häntä vastaan. Muuten oli se ilollakin päättänyt täyttöväen, luullen
Marion menettävän joko sodan tarpeet, koska sotapalvelus ei ollut
rahvaalle mieluista, taikka yhteisen kansan suosion. Mutta sepä oli
turhaa toivoa: niin suuri halu oli tullut enimmille käydä Marion kanssa.
Jokaisen mielessä kuvitteli, miten hän saaliista tulisi rikkaaksi,
palaisi kotia voittajana, ynnä muuta semmoista; eikä ollut Marius
puheillaan niin vähän kiihoittanut heitä siihen. Sillä kun kaikki, mitä
hän oli vaatinut, oli päätetty hänelle, ja hän tahtoi ruveta
kirjoittamaan miehiä sotapalvelukseen, kutsui hän kokoon kansan,
innoittaaksensa sitä sekä samalla totuttuun tapaansa aatelistoa
sättiäkseen, ja piti sitten seuraavan puheen: