Siihen aikaan huojui Jugurtha, menetettyään ystävänsä, joista itse oli
enimmät surmauttanut -- muut olivat pelosta paenneet, mikä Romalaisten,
mikä Bocchus kuninkaan luo -- mielessään sinne ja tänne, koska sotaa ei
voitu ilman apumiehittä käydä ja hän piti vaarallisena koetella uutten
ystäväin uskollisuutta vanhain niin uskorikkoisia ollessa. Eikä ollut
hänelle kyllin mieliin mikään asia eikä tuuma tai kukaan ihminen;
marsseja ja päällikköjä hän muutteli joka päivä, kävi välistä vihollisia
vastaan, välistä erämaita kohti, pani toivonsa usein pakoon, ja vähän
jälkeen aseisin, oli kahdella päällä, luottaisiko vähemmin maanmiestensä
kuntoon vai uskollisuutehen. Niin olivat hänelle, mihin ikään pyrkikin,
asianhaarat vastaiset. Mutta hänen näin viivytellessään näyttäytyi
yht'äkkiä Metellus sotajoukkonensa. Jugurtha varusti ja järjesti
Numidialaiset tilaa myöden; sitten aljettiin tappelu. Millä puolen
kuningas oli saapuvilla taistelussa, siellä oteltiin joku aikaa; kaikki
muut hänen sotilaansa lyötiin ensi yhtymyksessä ja ajettiin pakoisalle.
Romalaiset saivat saaliiksi joltisen joukon sotalippuja ja aseita, mutta
vaan muutamia vihollisia vangiksi; sillä tavallisesti suojelee
Numidialaisia kaikissa tappeluissa heidän jalkansa enemmän kuin aseet.