Nousipa sillä välin Romassa suuri riemu, kun oli saatu tieto Metellon
teoista, miten hän esivanhempien tavoin käytti itseään ja
sotajoukkoansa, miten hän miehuudellaan oli voiton saanut, vaikka
asemakin oli vastainen, miten hän anasti vihollisilta maata ja oli
pakoittanut Jugurthan, jonka mieli Aulon nolouden kautta oli paisunut,
etsimään pelastuksen toivoa erämaissa taikka paossa. Siksi sääsikin
senaati näitten onnellisten tapausten tähden kiitosjuhlan
kuolemattomille jumalille; valtio, ennen hädänalainen ja levoton sodan
päätöksestä, riemastui ilon päiviä viettämään ja Metellon maine oli
sangen loistoisa. Sentähden pyrki hän sitä kiihkeimmin täydelliseen
voittoon, kiirehti kaikin keinoin, varoi kuitenkin, ett'ei missään
päästäisi vihollista päällensä, ja muisti kateuden seuraavan kunniaa
jäljissä. Siis, jota kuuluisammaksi hän tuli, sitä levottomampi oli hän;
sittenkun Jugurtha häntä väijyi, hän ei enää kulkenut hajallisella
sotajoukolla saalista kiskomassa; kun jyviä taikka karjan-ruokaa
tarvittiin, olivat kohortit ynnä koko hevoisväestö turvana; osa
sotajoukkoa oli hänen omassa, loppu Marion johdossa. Vaan maata
hävitettiin enemmän tulella kuin saaliin ryöstämisellä. Kahteen
paikkaan, ei kauvas toisistaan, he tavallisesti loivat leirinsä. Kun
väkirynnäkkö oli tarpeen, olivat kaikki saapuvilla; muuten he toimivat
erikseen, että pelko ja kauhu levenisi avarammalle. Siihen aikaan
seurasi Jugurtha heitä pitkin mäkiä ja haki paikkaa tai tilaisuutta
tappeluhun; missä oli kuullut vihollisen tulevan, hän hävitti
karjanruuan ja vesilähtehet, joista oli puute, näyttäytyi milloin
Metellolle, milloin Mariolle, ahdisteli kulkueen jälkipäätä ja vetäytyi
heti kunnahille takaisin, uhkasi taas väliin yhtä, väliin toista. Hän ei
mennyt tappeluun eikä antanut rauhaa, pidätti vaan vihollista mitään
yrittämästä.