Metellus viipyi neljä päivää samassa leirissä ja hoiti huolellisesti
haavoitettuja. Sodan tavan mukaan hän antoi lahjoja niille, jotka
tappeluissa olivat kuntoa näyttäneet, ylisti ja kiitti julkisella
puheella kaikkia yhteisesti ja kehoitti heitä viemään myötänsä
samanlaisen mielen muihin helpompiin tekoihin. Voiton edestä oli muka jo
kyllin taisteltu; jäljellä olevat ponnistukset tapahtuisivat saaliin
tähden. Kuitenkin lähetti hän sillä välin ylikarkuria ja muita
soveliaita miehiä tiedustelemaan, missä Jugurtha oli tai mitä hän toimi,
oleskeliko hän muutamien harvoin kanssa, vai oliko hänellä sotajoukko,
kuinka hän voitettuna käyttiihen. Vaan tämäpä oli vetäynyt takaisin
metsäiseen ja luonnon linnoittamaan vuoriseutuhun; ja siellä hän keräsi
sotajoukon, joka miesluvultaan oli suurempi, mutta harjaantumaton ja
heikkovoimainen, paremmin tottunut maanviljelyyn ja karjanhoitoon kuin
sotatoimihin. Se tuli siitä, että paitsi kuninkaallisia hevoismiehiä ei
yksikään Numidialaisista seuraa kuningastaan pakomatkalla. He rientävät
matkoihinsa, kuhun kunkin mieli pitää. Eikä sitä pidetä minään
sotakunnian loukkauksena: semmoiset ovat tavat heillä. Kun Metellus nyt
näki, että kuninkaan mieli vielä oli jäykkä, että sota uudestaan
alkaisi, ja että sitä ei voitaisi käydä muuten kuin Jugurthan tahdon
jälkeen, että sitä paitsi tappelu vihollisten kanssa hänelle olisi
varsin vaikea, että tappio näille olisi vähemmin vahingoksi, kuin voitto
hänen väestöllensä, niin päätti hän sotaa käydä, ei tappeluin eikä
säännöllisessä sotarinnassa, vaan toisella lailla. Siksipä hän lähti
Numidian rikkaimpiin seutuihin, hävitti maita, valloitti ja poltti
linnasia sekä kaupunkeja, jotka olivat umpimähkään linnoitetut ja ilman
vartioväettä, ja käski tappaa mieskuntaisen väen; kaiken muun hän
suvaitsi sotilaiden saaliiksi. Tämän kauhistuksen vuoksi Romalaisille
annettiin monta ihmistä panttivangiksi; jyviä ja muita tarpeita
tarjottiin yltäkyllin; vartioväestö pantiin joka paikkaan, missä asia
niin vaati. Ja tämä kuningasta peloitti enemmän kuin tappelu, jossa
hänen väkensä joutui tappiolle; sillä hän, jonka toivo kokonaan oli
pakenemisessa, pakoitettiin takaa ajamaan, ja käymään sotaa
sopimattomilla paikoilla, kykenemätön kun oli ollut etuisaa asemaa
suojelemaan. Kuitenkin rupesi hän hädän vaatiessa keinoon, joka näytti
parahalta: hän käski enimmän osan sotajoukkoansa odottaa samoilla
paikoilla, ajoi itse valituilla ratsasmiehillä Metelloa takaa ja piti,
öisin kulkien syrjäteitä, retkensä salassa, kunnes yht'äkkiä karkasi
hajallisten Romalaisten päälle. Näistä kaatuivat enimmät aseettomina,
monta joutui vangiksi; ei yksikään päässyt ehiänä pakoon. Ja
Numidialaiset läksivät pois, niinkuin käsketty oli, lähisimmille
kunnahille, ennenkun leiristä ennätettiin apuhun.