Muuten olivat lahkokunnat kansassa ja puolueet senaatissa, sekä
myöhemmin kaikki ilkeät juonittelemiset muutamia vuosia ennen tulleet
tavaksi Romassa, rauhan vuoksi ja sen tavaran kyllyyden tähden, jota
ihmiset pitävät etevimpänä. Sillä ennen Karthagon hävitystä hallitsivat
Roman kansa ja senaati keskinäisellä sovulla ja suosiolla valtiota, eikä
kunniasta eikä vallasta kansalaisten välillä ollut mitään kiistaa; pelko
vihollisista piti heitä hyvissä avuissa. Mutta kun tämä kauhu oli
kadonnut mielistä, niin tulipa siaan se, jota myötäkäyminen rakastaa,
nimittäin: vallattomuus ja ylpeys. Niin on se, jota vastoinkäymisen
päivinä olivat toivottaneet itsellensä, rauhan saatua ollut kovempaa ja
katkerampaa. Sillä aatelistolla alkoi arvoisuutensa, kansalla vapautensa
vallattomuudeksi kääntyä; jokainen rupesi puoleensa vetämään,
riistämään, raastamaan. Näin vedettiin kaikki kahtaalle; valtio, joka
oli ollut keskellä, revittiin hajalle. Muuten oli aatelisto puolueensa
kautta mahtavampi; rahvaan voima, hillitön kun oli ja hajallinen,
vaikutti vähemmän. Muutamain harvain mielen mukaan hallittiin
valtakuntaa kotona kuin sodassakin; samain hallussa olivat
valtiorahasto, voittomaat, virat, kunniat ja voittojuhlallisuudet;
rahvasta rasitti sotapalvelus ja varattomuus; päälliköt ynnä muutamat
harvat riistivät itselleen sotasaaliit. Sen ohella ajettiin sotilaiden
vanhemmat ja pienet lapset tiloiltaan, aina sen mukaan kuin kukin oli
mahtavamman rajanaapuri. Näin tunkeutui ahneus ynnä mahtavuuden kanssa
suhdattomasti ja kohtuuttomasti joka paikkaan, saastutti ja hävitti
kaikki, pitämättä mitään arvossa ja pyhänä, kunnes itse syöksyi
päätimysten. Sillä heti kun aatelistossa ilmaantui niitä, jotka pitivät
todellisen kunnian väärää valtaa etevämpänä, rupesi valtio tärisemään ja
kansallinen eripuraisuus nousemaan, juurikuin mikäkin maanmullistus.