Mutta kun tämä Romassa saatiin tietää, pääsi pelko ja suru valtiossa
valloilleen. Osa suri valtakunnan kunniaa, osa, joka oli sodan menoihin
tottumaton, pelkäsi vapauttansa; kaikki olivat Aulolle närkästyksissään,
ja semminkin ne, jotka usein sodassa olivat loistavia tekoja tehneet,
siitä muka, että tämä, vaikka oli aseilla varustettu, häpiällä oli
etsinyt pelastusta, eikä käsivoimalla. Sentähden kysyi Albinus konsuli,
joka veljensä rikoksesta pelkäsi vihaa ja sitten vaaraa, senaatin mieltä
rauhaliitosta; vaan kuitenkin otti hän sillä välin täyteväkeä
sotajoukolle sekä kutsui apujoukkoja liittolaisilta ja Lation kansalta;
sanalla sanoen hän kiirehti kaikin tavoin. Senaati päättää, niinkuin
kohtuullista oli, ett'ei ilman hänen ja kansan käskyttä mitään liittoa
ollut voinut tapahtua. Konsuli, jota rahvaan tribunit estivät muassansa
viemästä niitä sotalaumoja, joita hän oli varustanut, matkustaa
muutamien päivien kuluessa Afrikaan. Sillä koko sotajoukko oli viety
pois Numidiasta, kuten sovittu oli, ja vietti talvea voittomaassa.
Vaikka hänellä, sinne tultuansa oli palava halu Jugurthaa takaa ajaa ja
lieventää veljeänsä vastaan noussutta vihaa, päätti hän, asian haarain
mukaan, olla mihinkään toimeen ryhtymättä, tultuansa tuntemaan sotilaat,
joita, paitsi pako, vallattomuus ja irstaisuus, sotakurin rauettua, oli
turmellut.