Mutta Jugurtha, kun oli tullut tuntemaan legatin turhamaisuuden ja
ymmärtämättömyyden, alkoi viekkaasti kiihoittaa hänen mielettömyyttänsä,
lähetteli rukoilevia lähettiläitä, kuljetteli itse sotajoukkoa,
ikääskuin karttaen, metsämaita ja polkuja pitkin. Lopuksi sai hän
heittämyssovinnon toivolla Aulon jättämään Suthulin ja ajamaan häntä
juurikuin pakenevaa takaa syrjäseutuihin. Niin pysyivät hänen juonensa
paremmin salassa. Sillä välin koetteli hän sotajoukkoa öin päivin
sukkelain ihmisten kautta; lahjoi centurioneja ja hevoisväen
päällikköjä, että yksi osa heistä karkaisi hänen puolellensa, toinen,
sotamerkin annettua, heittäisi asemansa. Kun tämän oli toimittanut
mielensä mukaan, saarti hän sydänyöllä äkkiodottamatta suurella
Numidialaisjoukolla Aulon leirin. Romalaiset sotamiehet, jotka
säikähtivät sitä tavatonta meteliä, rupesivat toiset aseita
tavoittamaan, toiset piilemään, osa pelästyneitä vahvistamaan,
hädissänsä häilymään edestakaisin joka tahalla; vihollisjoukko oli
suuri, taivas yön ja pilvien vuoksi pimiä, vaara kaksinainen; vihdoin
oli epäilyksen alaista, olisiko turvallisempaa paeta vai alallansa
pysyä. Mutta siitä joukosta, jotka vast'ikään sanoin lahjotuiksi,
karkasi yksi kohortti Ligurialaisia ynnä kaksi Thrakialaista
ratsasparvea ja muutamia joukkoon kuuluvia sotomiehiä kuninkaan
puolelle; ja kolmannen legionin ensimäinen centurioni antoi vihollisille
tilan tunkea sisälle muutaman linnoituksen kautta, jonka oli saanut
suojellaksensa; ja sitä tietä hyökkäsivät kaikki Numidialaiset leiriin.
Häpiällisesti paettuansa, asettuivat meikäläiset, useimmat sittenkun
olivat aseensa pois heittäneet, lähisimmälle kukkulalle. Yö ja saalis
leirissä viivyttivät vihollisia, jott'eivät voittoansa käyttäneet.
Sitten Jugurtha seuraavana päivänä keskustelussa Aulon kanssa lausui:
että, vaikka hän ynnä hänen sotajoukkonsa, nälällä ja miekalla
suljettuna, oli hänen vallassaan, olisi hän kuitenkin, muistaen
ihmisellisten oloin huikentelevaisuutta, laskeva heidät kaikki eheinä
ikeen alitse, jos Aulus hänen kanssansa tekisi sovinnon; paitsi sitä
vaati hän, että tämä kymmenen päivän kuluessa lähtisi pois Numidiasta.
Ehkä tämä oli kovaa ja häpiällistä, sovittiin kuitenkin rauha, niinkuin
kuninkaalle hyväksi näkyi, koska he kuoleman pelosta horjuivat.