Kun lähettiläät, jaettuaan valtakunnan, läksivät Afrikasta, ja Jugurtha
vasten pelkoaan näki saaneensa palkan rikoksestaan, rupesi hän
himoitsemaan Adherbalin valtakuntaa, varmana pitäen, minkä ystäviltänsä
Numantian luona oli kuullut, että Romassa kaikki oli kaupan, ja sen
ohessa myös niiden lupauksista yltyneenä, joille vähää ennen oli
yltäkyllin lahjoja antanut. Itse oli hän rivakka ja sotaisa mies, vaan
se, jota hän tavoitti, veltto, sotaan kykenemätön, tyynimielinen,
vääryyttä kärsiväksi sopiva, pikemmin pelkuri kuin pelättävä. Siis
hyökkää hän yht'äkkiä suurella sotajoukolla tämän maahan, anastaa paljon
ihmisiä ynnä karjaa ja muuta saalista, sytyttää kartanot ja käypi
hevoisväkineen vihollisen tavoin monet paikat. Sitten vetäypi hän kaiken
väkensä kanssa takaisin valtakuntaansa, luullen Adherbalin vihan
vimmassa väkivallalla kostavan tekemäänsä vääryyttä ja sen asian tulevan
sodan syyksi. Vaan tämäpä, kun ei aseilla luullut vertoja vetävänsä ja
enemmän luotti Roman kansan ystävyyteen kuin Numidialaisiin, lähetti
Jugurthan tykö lähettiläitä kärsitystä vääryydestä valittamaan; ja
vaikka nämä toivat takaisin herjaavat vastaukset, päätti hän kuitenkin
kernaammin kärsiä kaikki, kuin ottaa sotaa käydäkseen, koska se ennen
koettuna oli käynyt toisin kuin toivonut oli. Eikä sentään vähennyt
Jugurthan halu; sillä hän oli jo mielessään anastanut koko hänen
valtakuntansa. Siksipä alkoikin hän käydä sotaa, ei ryöstäjä-parvella
niinkuin ennen, vaan suurella hankkimallansa sotajoukolla, ja julkisesti
pyytää valtaa koko Numidian yli. Muuten hävitti hän, missä liikkui
kaupungit ja maat, ja ajoi saalista; lisäsi omilleen rohkeutta,
vihollisille kauhua.