täynnä ja jännittyneenä, ihana, loistava iltakin unohtui, eikä hän
käsittänyt sitä riemullista rauhaa, joka vallitsi hänen ympärillään.
Mutta päästyään loittonemaan Kyläharjustakin metsään päin, alkoi
hän osata selvemmin ajatella. Hän havaitsi jo illan sulon ja tunsi,
kuinka lempeä metsäilma jäähdytteli hänen polttavia poskiaan. Hän näki
korkean Kontiovaaran harmajan laen sädehtivän ilta-auringon valossa, ja
hänen korvansa erotti moniäänistä karjankellojen kalinaa, joka kuului
ahteiden notkoista ja jostakin suurten jänkkien lepikkoisilta rannoilta.
Oliko Elli niine hyvineen palannut? Oliko Martti tahallaan häntä
paennut? Hän riensi eteenpäin kuin vihuri, notkeana pujahtaen ryppevien
kuusten oksain alatse ja virkkuna loikaten pienten metsäpurojen yli.
Kun hän joutui siihen paikkaan, jossa taannoin oli Martin kanssa
levähtänyt, pysähtyi hän ikäänkuin uusia voimia kootakseen. Ei hän
vieläkään ollut mistään varma eikä osannut uskoa sitä eikä tätä. Yksi
asia vain oli selvänä ja kuumana hänen mielessään: löytää Martti...
elävänä tai kuolleena.
Silloin hän huomasi aivan selkänsä takana juuresta oksattoman männyn
kyljessä vasta piirretyn nimen ANNA. Sen oli Martti tehnyt, kuten näkyi
kirjaimien taiteellisesta muodosta. Martti oli siis tätä tietä mennyt,
häntä muistanut ja levätessä hänen nimensä mäntyyn piirtänyt!
Martti! Martti!
Riemullinen ilo pulpahti Annan sydämessä, ja hänestä tuntui kuin
maailma yhtäkkiä olisi muuttunut hänen ympärillään. Ihana, kirkas ja
valoisa taivas, siintävän kaukainen kiveliö, joka ikäänkuin ujona
seisoi nuoressa lehdessään, — kaikki näki hän nyt nauravin, leppein
kasvoin. Kuuli käkien kukkuvan, lintujen laulavan ja karjankellojen
kuin ilon seasta soivan...
Hän silmäsi vielä kerran nimeä, kosketti sitä varmuuden vuoksi
kädellään ja tarkasti hietaiselta polulta Martin jälkiä. Niitä ei
kuitenkaan näkynyt kuin parin askeleen jäljet, jotka katosivat heti kun
polku joutui kanervikkoon.
Oliko Elli niine hyvineen palannut? Oliko Martti tahallaan häntä
paennut?
Tuntui kuin olisi illan lempeä ilma vastannut myöntävästi, kuin
kaukaisten vaarojen laet olisivat totisin huulin todistaneet hänen
palavat aavistuksensa tosiksi.
Hänen teki mieli jo huutaa Marttia. Ilta oli tyven, ääni kantaisi kauas
korpien ja jänkkien poikki. Mutta hän oli vielä alhaalla laaksossa,
eikä ääni sieltä koskaan kuuluisi niinkuin vaaran laelta. Silloin hän
muutti matkansa suuntaa ja läksi nousemaan suoraan poikki pounikon
Airijyppyrän lakea kohden. Ei hän malttanut kiertää kaasikoita, vaan
oikaisi menemään sieltä, mistä tiesi matkan lyhimmäksi.
Kun hän ehti vaaran laelle, kätkeysi aurinko Peurajupukan taakse,
joka oli paljon korkeampi kuin Airijyppyrä. Mutta avara oli näköala
Airijyppyrältäkin. Hetkeksi Anna seisahtui laen korkeimmalle huipulle.
Alhaalta vaaran juurelta häämöitti kesäkartano männikkökummultaan,
pienten, vihertävien peltotilkkujensa keskeltä, ja etempää siinsi saloa
ja kukkuloita kuin keveän, kuultavan harson läpi. Peurajupukan juuritse
virtasi jyrkkärantainen Peurajoki, joka Kavantojärven kautta kulki
rantamaille...
Siellä olivat ne hilloiset jänkät, joilta hän oli Martin kanssa käynyt
hilloja poimimassa. Sieltä oli Martti sukunimenkin ottanut.
»Martti hooi!»
Annan ääni kierteli vuorenhuipulta toiselle pitkin avaraa kiveliötä, ja
vasta pitkän ajan perästä kuului kuin kaukaisten ilmojen takaa hänen
huutonsa takaisin.
Anna kuunteli.
Alhaalta jänkkien laidoilta ei enää jaksanut karjankellojenkaan ääni
kohota tänne korkealle, ja hiljaista tuntui olevan iloitsevassa
erämaassa. Kesäkartanolta nousi suorana vaaleana viiruna savu, joka
puiden latvojen tasalla haihtui näkymättömäksi.
»Martti hooi!»
Taas kierteli kaiku, hyppien huipulta toiselle, kierteli kaikille
ilmoille päin, vasta hetken kuluttua kuin kukkuloiden takaa kerraten
Annan huudon.
Anna kuunteli taas. Peurajoen mutkikas uoma kulki tuolla alhaalla
jyrkän Perurajupukan juuritse kuin hopeinen vyö. Kavantojärven tyven
pinta läikkyi kuin kirkas silmä hiljaisesta kiveliöstä.
Nythän oli pian juhannus; Pohjolan ihanin yö, valoisin hetki oli
käsissä!
Annasta tuntui niinkuin se nyt juuri heti livahtaisi hänen käsistään ja
niinkuin hän sen mentyä kadottaisi jotakin, jota ei koskaan enää saisi
takaisin.
Hän lähti kiireesti laskeumaan Airijyppyrän rinnettä alas kesäkartanoa
kohden.
Oliko Martti todellakin tahallaan Elliä paennut? Ellikö olikin ollut
syynä hänen alakuloisuuteensa? Eikö Elli häntä rakastanutkaan vai hänkö
ei Elliä?
Sekavina kiertelivät Annan ajatukset.
»Ei hän minua rakasta eikä minun maailmaani ymmärrä.»
Sen vuoksi pakeni pois. Ei kenellekään sanonut. Yksin tuskansa kanssa,
yksin... Tiesikö, aavistiko, kuka häntä rakasti... kuka uhraisi
kaikkensa hänen onnensa vuoksi!
Silloin Anna muisti hetken Haltiain kivellä. Muisti miten Martti piteli
hänen kättään... ja kuinka hänen valtimonsa rajusti löi...
Aavistiko Martti silloin, että hän sinä hetkenä oli unohtanut kaiken
muun? Miksi ei ollut Martti hänellekään virkkanut paostaan?
Anna ei saanut kysymyksiinsä vastausta, ja levottomana hän saapui
kesäkartanolle.
Karja oli jo kotiintunut, ja Anna tapasi Kaisan lypsämässä.
Ei ollut Kaisa kuullut Annan huutoja.
»Vaarat vetävät äänen näin poutailtana, ei se kuulu laaksoihin», sanoi
hän.
Martti oli käynyt kesäkartanolla. Oli kirjoitellut ja piirustellut,
mutta sitten äkkiä lähtenyt metsään päin aamulla.
»Mihin päin?» kysyi Anna, levottomuuden taas yltyessä.
»Jos oikein ymmärsin, niin ei muualle mennyt kuin Kavantojärvelle
ahvenia onkimaan», selitteli Kaisa tietojaan. »Laitteli tässä
ongenvapaa ja siimaa kuntoon ja haki lieroja tunkiosta... Mihinkäpä
muualle olisi mennyt? — Mikä hätä siellä sitten on, kun vasiten
on pitänyt hakemaan lähteä... onhan Martti ennenkin täällä ollut
viikkomääriä...»
»Kun katosi sanaa puhumatta», virkkoi Anna nyt iloisempana ja
kummasteli omaa tyhmyyttään, kun ei ollut muistanut Kavantojärveä eikä
sen mustia ahvenia, vaikka ennen aina kesäisin kävivät siellä ongella.
»Oliko hän niinkuin ennenkin?» tiedusteli Anna vielä.
»Oli minusta nyt niinkuin vähäpuheisempi ja vakavampi», arveli Kaisa.
Juotuaan vähän rieskamaitoa lähti Anna Kavantojärvelle päin. Polku,
joka Annalle oli vanhastaan tuttu, lähti kauramaan päästä, notkon
pohjasta, ja nousi heti kuivalle jäkäläharjulle, jonka selkää pitkin
lähti viemään Peurajupukkaa kohti.
Anna oli tullut iloisemmaksi, olihan Martti nyt melkein käsissä, eikä
hän enää ollut surman suussa niinkuin Annakin oli peloissaan ajatellut.
Iloisesti keikkuivat metsät Annan ohi, ja iloisesti lauloivat linnut.
Nuori nurmi tuoksui, metsä lemusi, ja koko mittaamaton salo hänen
ympärillään iloitsi tänä vuoden kauneimpana yönä, jona valon valta on
herrana Pohjolassa.
Polku vei Peurajupukan pohjukalle, josta vanhaan aikaan kulovalkea oli
komean jouhimännikön polttanut, niin että se nyt törrötti kuostoiksi
kuivuneena.
Korkeimman kiven päälle sopi palanen Kavantojärven kirkasta pintaa
pilkistämään puiden välistä.
»Martti Hoi!»
Kaiku vastasi nyt Airijyppyrän laesta ja läksi sitten hypellen
kiirimään kukkulalta kukkulalle.
Silloin kuuli Anna Kavantojärveltä päin tutun äänen vastaan:
»Anna hoi!»
Silmänräpäyksessä hän hyppäsi kiveltä ja lähti viillättämään paljukkaa
pitkin järvelle.
Eikä suuri erämaa eikä kolkko kiveliö koskaan hiisku siitä onnesta,
joka kaksi rakastavaa sydäntä toisiinsa sitoi. Sillä molemmat nuoret
olivat erämaan parhaita ystäviä, eikä kiveliö koskaan unohda ystäviänsä
silloin, kun sen oma suuri sydän sykkii ilosta vuoden valoisimpana yönä.
12.
Juhannusyönä istuivat Niemikallion rovasti ja ruustinna kuistilla.
Kaikki palvelijat olivat menneet tanssiaisiin, jotka oli tapana pitää
juhannusyönä Alakylän ja kirkonkylän välisellä vaaran paljukalla.
Kahden vanhat istuivat lempeänä, kirkkaana yönä. Kuistin molemmat ovat
olivat auki, ja ihana ilma kesäisine tuoksuineen virtasi sisälle.
He olivat puhelleet äskeisestä tapauksesta, joka oli ollut sangen
omituinen ja ainoa laatuaan, mitä koskaan olivat kuulleet. Martin
suhteen he eivät enää olleet levottomia, sillä kesäkartanolta olivat
kyläläiset tuoneet illalla tietoja, että Martti oli ollut siellä.
Mutta Martin pako, Ellin kummallinen käytös ja poislähtö sanaa
puhumatta olivat asioita, joista ei näyttänyt selvää tulevan. Ruustinna
oli kyllä aavistanut, etteivät Martin ja Ellin suhteet olleet
semmoiset, joiksi Martti ne kotiintulonsa jälkeen oli selittänyt. Monta
seikkaa oli sellaista, joista äidin tarkka silmä teki huomioita ja
päätelmiä. Ensin Ellin kuva katosi Martin pöydältä, eikä Martti ottanut
mitään keskustellakseen morsiamensa tännetulosta. Oli ja eli niinkuin
ei morsiantansa vartoisikaan. Hänessä olivat heti alussa, kun kuuli
Ellin olleen näyttelijättärenä, heränneet omat epäluulonsa, vaikkei
hän niistä ollut rovastillekaan mitään puhunut. Ja sen hän oli myöskin
huomannut, että Annan ja Martin välit eivät enää olleet samat kuin
ennen.
Elli oli kuitenkin tehnyt alussa hyvän vaikutuksen ruustinnaan, mutta
kun saatiin tietää, ettei Marttia kuulunut mistään, oli ruustinna
nähnyt Ellissä tapahtuvan muutoksen, joka hänelle taas tuotti aivan
vastakkaisen käsityksen Ellistä. Ja nyt, kun hän oli mennyt, tuntui
hänestä, että niin oli parempi...
Rovasti ei ollut sekaantunut Martin kihlausasiaan, mutta sydämessään
oli hän varma, että Martti rakasti Annaa. Martin kihlaus Ellin kanssa
oli kai vain semmoista ajattelematonta lystiä, jota nykyaikaiset nuoret
keskenään pitivät, sen tarkemmin tai painavammin asiaa ajattelematta.
Ruustinna oli keittänyt teetä ja toi nyt tarjottimen kuistin pöydälle.
»Kuta enemmän minä tätä asiaa mietin, sitä selvemmäksi se tulee», sanoi
rovasti, ja hän alkoi saada takaisin entisen hyvän mielensä, joka näinä
päivinä oli hänet jättänyt.
»Martinkin suhteenko?» kysyi ruustinna, joka ei vieläkään tahtonut
uskoa, että Martti tahallaan oli Elliä paennut.
»Juuri Martin suhteen. Asia on nyt minusta aivan selvä. Martti on
tullut täällä kotona ollessaan katumapäälle, mutta ei ole voinut
kihlaustaan purkaa, kun Elli ei ole sitä tahtonut. Elli siis saapui
hyvässä uskossa. Martti ei tahtonut häntä tavarakaan, — mistä syistä,
en minä tiedä. Sen vuoksi hän pakeni, ja siitä piti Ellin ymmärtää,
että heidän suhteensa olivat loppuneet. Ja sen olisi Elli kyllä
ymmärtänyt muutenkin...»
»Mistä niin?»
»Olethan sokea, jollet näe, että Martti ja Anna...»
»Niin... niin, kyllä minä olen nähnyt... Parempi niinkin... En
tiedä, miksi en saata ajatella hyvää näyttelijättärestä... Väärin on
niin tuomita kuin minä tuomitsen... ja kyllä kai tulin Martillekin
sanoneeksi...»
Ruustinna alkoi itkeä.
»Emmehän nyt tiedä sanoa hänestä hyvää emmekä pahaa, mutta jotakin
merkillisempää Ellin ja Martin kesken on täytynyt tapahtua...»
»Niin... ehkä on Martti itse niin ajatellut...»
Ruustinna yhä pyyhki kyyneleitänsä.
»Itse kai hän niin on parhaaksi nähnyt...»
»On muuten ihmeellistä, kuinka tässä maailmassa käy. En ymmärrä, kuinka
niin lienee, mutta minä olen aina tullut ajatelleeksi Marttia ja
Annaa... Luulin kuitenkin, että Martti nyt pitkällä ulkomaanmatkalla
oli siksi hienostunut ja muuttunut... ja kun kuulin hänen
kihlauksestaan, niin oikein ilostuin... Mutta taas se, että Elli oli
ollut näyttelijätär, täytti sydämeni pelolla, vaikken siitä tahtonut
puhua... Näin sitten, että Martti päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän
kiintyi Annaan, mutta enhän voinut siitä Annaakaan syyttää. Anna parka!
hän pitää niin paljon Martista. Ja minua alkoi taas vaivata se sama
usko, joka aina on mieleen tullut, vaikken ole sitä ajatellutkaan...
siitä asti kun Annan meille otimme ja nyt varsinkin, kun hänestä kasvoi
niin kaunis tyttö... Niin, olen suoraan sanoen pelännyt että heistä
tulee pari...»
»Niin pitkälle en minä ole ajatellut ennen... Kuinka sanoit —
pelännyt... Niin... Sillä... sillä...»
Ruustinnan oli vaikea sanoa sitä, joka hänen sydämensä pohjalla painoi
ja joka oli siellä painanut jo pitkiä vuosia...
»Onhan Anna kuitenkin vain torpan tyttö, vailla korkeampaa sivistystä»,
sai ruustinna vihdoin sanotuksi.
Rovasti ymmärsi hyvin, mihin toinen tähtäsi, ja hänen tuli melkein
sääli...
»Mutta, rakas Irene», hän sanoi äänessään leppeä nuhtelun sävy. »Onhan
Anna kai sinullekin toki hyvin rakas...»
»On, on. Anna on aina ollut nöyrä ja notkea, enkä ymmärrä kuinka olisin
toimeen tullutkaan ilman häntä...»
Rovasti tyhjensi teelasinsa ja virkkoi:
»Jätämme Jumalan huolenpidoksi sellaiset asiat:... Mutta minä
puolestani kyllä uskon, ettei Marttia kukaan voi enempää rakastaa kuin
juuri Anna...»
»Niin uskon minäkin, mutta kuitenkin...»
Rovasti pani piippuunsa ja sanoi:
»Muista kuitenkin, että ihmissydän on yhtä lämmin, sykkipä se oppineen
tai oppimattoman rinnassa...»
Ruustinna pyyhki kyyneleensä.
»Niin. Eikä käy tässä elämässä mikään niin kuin ihminen toivoo ja
ihmisen mielestä parasta olisi...»
»Aina on parasta niinkuin käy, sillä Jumala näyttää lopulta,
että niinkuin on käynyt, on parasta ollut.... Senvuoksi älkäämme
murehtiko... Ehkä oli siinäkin joku tarkoitus Jumalalla, että Martti
Elliin tutustui...»
»Sinä, rakas Paulus, ymmärrät Martin luonteen paremmin kuin minä ja
osaat pahankin asian hyvin päin kääntää... Minä usein napisenkin Herraa
Jumalaani vastaan.»
Oli ollut aina tapana tämän rovastin aikana, että juhannusyönä
valvottiin pappilassakin. Nuorempana ei rovasti ollut koko yönä
maata käynyt, mutta nyt viime vuosina olivat vanhukset aamupuoleen
käyneet nukkumaan, jolloin talon muu väki vielä parhaillaan iloitsi
kylävaaralla. Mutta nyt istuivat he vielä kuistilla vartoen Martin ja
Annan tuloa. Aamuaurinko oli jo noussut korkealle, ja koko kirkonkylä
ja joen läikkyvä suvanto kylpi kuin ihmeellisessä valomeressä. Rovasti
nautti sanomattomasti yön ja aamun sulosta, eikä hän vielä tuntenut
minkäänlaista väsymystä.
»Kauan he viipyvät», virkkoi ruustinna. »Marttihan oli ollut
kesäkartanolla, ja minä sanoin Annalle, että heidän oli kiirehdittävä
kotia.»
»Eihän ole varmaa, tapasiko Anna Martin heti — ja toiseksi saattaa
käydä hyvinkin niin, ettei Martti tulekaan...»
»Kuinka niin?»
»Eihän Anna tiennyt Ellin poislähdöstä Martille kertoa.»
Nyt ruustinnakin sen muisti, mutta huomautti kuitenkin:
»Ainakin pitäisi jo Annan palata.»
Pääskyset olivat jo pesistään liikkeellä, viilettäen kirkkaassa
päiväpaisteessa pitkin pihaa. Niiden lentoa katseli rovasti pitkän
aikaa, mitään muuta ajattelematta.
Silloin äkkiä ilmestyivät Martti ja Anna kujalle. Heidän tuloaan
eivät rovasti ja ruustinna havainneet, sillä he eivät tulleetkaan
Jäkälärovasta johtavaa polkua pitkin riihentakaiselle kummulle, joka
sopi näkymään kuistille, vaan olivat laskeutuneet Haltiain kiveltä
suoraan maantielle. Käsi kädessä tulivat niinkuin ennen lapsina
ollessa, kun palasivat marjasta tai Jäkälärovan torpalta.
Molempien kasvot loistivat ilosta, ja semmoinen onni säteili silmistä,
että oli kuin aamun kirkkaus olisi himmennyt.
He riensivät melkein juoksua poikki pihan, kun näkivät kuistin ovien
olevan avoinna ja rovastin ja ruustinnan siellä istuvan.
»Nyt on juhannusyö!» huudahti Martti ja nosti Annan matkassaan
kuistille.
»Nyt on kesän kirkkain yö, ja kirkkain ja onnellisin yö elämässäni»,
hän sitten lisäsi ilon ja onnen hurmaamana.
»Niin, olkoon kesäyö kaikkien meidän sydämissämme», sanoivat vanhat ja
sulkivat lapsensa syliinsä.
Ja poikki pihan kiitivät pääskyset, visertelivät ikäänkuin iloiten
siitä onnen ilmasta, joka virtasi avonaisista kuistin ovista pihalle
asti.
13.
Aamukaste kimalteli suvannon luhdikkosaarissa ja hopeoitsi puiden
lehtiä varhaisena heinäkuun aamuna. Joelta oli yön usva vasta hälvennyt
pitkin nukkuvia rantoja ja asettunut kuin levähtämään suurten vaarain
kyljille, aamun kultia katsomaan.
Kastehelmissä kimalteli nurmikin Jäkälärovan pienen pirtin edustalla,
kun vanha Erkki ilmestyi portaille. Pirtti oli vielä varjossa
kyläharjun kupeessa, mutta alas kylälle ja joelle paistoi kirkas
aurinko.
Vanha mies otti monipattisen leppäsauvansa porstuan loukosta ja läksi
astumaan polkua pitkin pappilaan.
Myöhään illalla oli hän palannut takalistolta, jossa oli kerännyt
heiniä jänkkien rannoilta talven varalta molemmille lampailleen.
Silloin oli hänelle Priita kertonut, mitä pappilassa oli tapahtunut.
Sitä kuulemaansa nyt vanha mies mietti kävellessään ja ääneensä
ajatteli: Sillä syvästi oli häntä järkyttänyt se kova kohtalo, jonka
alaiseksi nuori taidemaalaaja oli joutunut.
Näin oli Priita Erkille itkusilmin kertonut.
Olivat Martti ja Anna taaskin, niinkuin monasti ennenkin, lähteneet
suvannolle soutelemaan ja Martti pyssyineen ampumaan vesilintuja. Niin
olivat soudelleet saaren rannasta toiseen, luhdikosta luhdikkoon,
korteikosta korteikkoon. Muutamia vesilintujakin oli Martti jo osunut
ampumaan. Niin olivat soudelleet kosken alle, jonka rannoilla kasvoi
hyvänhajuisia kukkia. Siihen laskivat veneen maihin, ja Anna nousi
rannalle kukkia poimimaan, Martti jäi veneeseen... Anna poimi, poimi...
Kaikki pappilassa rakastivat näitä koskenrannan kukkia... Martti
varsinkin...
Silloin pamahti pyssy, ja Anna kuuli Martin huutavan apua... Anna
riensi veneen luo...
Martti oli noussut teljolta ja aikonut lähteä hänkin kukkia
keräämään... mutta hänen liikkuessaan oli panostettu pyssy jotenkin
kolahtanut, lauennut, ja koko panos oli sattunut Martin rintaan...
Yö oli. Ihmiset olivat jo ehtineet käydä levolle, ja vasta pitkän ajan
perästä oli pappilaan kuultu Annan hätähuuto suvannolta...
»Eikä taida enää eläjää tulla», oli Priita selittänyt.
Ei ollut vanha Erkki kyennyt silmää ummistamaan, niin oli häneen
koskenut raskas sallimus. Oli mielessään miettinyt, mikä oli Jumalan
tarkoitus Martin suhteen. Tahtoiko pois omansa ennenkuin maailma
sydämen paadutti? Tahtoiko ottaa nyt, kun elämä vasta aamussa oli,
kun tulevan taipaleen tiesi? Vai tahtoiko vain tällä lailla luoksensa
kutsua, omaksi lapsekseen saada ennenkuin maailma puhtaan mielen
pimitti?
Siten vanha, Jumalaa pelkääväinen mies mietti ja Herralta vastausta
odotti...
— Herran työt ovat monenlaisia ja usein raskaita meidän ihmisten
mielestä — eikä niitä koskaan ihminen ymmärrä, tuumi hän. — Väkevät
ovat ne voimat, joilla ihmissydämiä pehmittää ja sallimusten kautta
johdattaa valkeuden tielle. Herra näki hänen sydämensä, että se
valkeutta tahtoi, mutta hän etsi sitä maailman kunniasta eikä omasta
sydämestään...
Sinne tänne harhaili vanhan miehen ajatus ja kummia kysymyksiä juolahti
hänen mieleensä. Mutta saavuttuaan Haltiain kiven luo seisahtui
katselemaan sammalpeitteistä kuviota kiven kyljessä.
— Tässä hän maalasi »Kesäyötä» ja taivaan valoja siihen aikoi kuvata...
Muistiko rukoilla Valkeuden Herralta voimaa ja taitoa... Eivät hyvät
haltiat hänelle vihastuneet, vaikka heidän kivelleen tuli... hyvä on
hänen mielensä ja rakastava sydämensä... liian hyvä pahan maailman
raiskattavaksi... Siksi on Herra hänet nyt omakseen kutsunut... nyt,
kun mieli vielä oli herkkä ja sydän pehmeä...
Hän lähti edespäin kävelemään, kepillä auttaen horjuvia askeleitaan.
— Minua oli ikävöinyt... sanonut: Vanha Erkki on Herran palvelija,
valon ja kesäyön ystävä... Herra ole hänen sielulleen armollinen! Herra
ota hänet luoksesi siihen valoon, siihen iankaikkiseen kesäyöhön, jota
hän rakastaa...»
Hän saapui kummulle riihen taakse, ja nyt vasta selkenivät hänen
ajatuksensa ja nyt vasta hän selvään ymmärsi, mitä oli tapahtunut.
Hän sai uusia voimia, ja mielenpirteys vilkastui. Jalka alkoi nousta
keveämmin, ja silmiin ilmausi entinen loiste. Kevein askelin hän
tepasteli mennä pappilan pihaan.
Ja hänestä tuntui, että koko talon oli raskas suru valloittanut ja että
aamukirkkaassa ilmassa leijaili murheen musta viitta.
Pihalla ei näkynyt ketään liikkeellä. Piennarheinät, joita oli kannettu
kekkosiin pihalle, tuoksuivat aamuilmaan hyvältä. Pääskyset lentelivät
ihan maan pintaa lähellä, mutta eivät viserrelleet. Ja Erkistä näytti,
että kuoleman käsi kosketteli koko taloa.
* * * * *
Hän nousi vanhan rovastin kanssa ullakon nurkkakamariin, jossa Martti
makasi.
Anna ja ruustinna istuivat hänen vuoteensa vieressä. Anna oli kalpea
kuin palttina, mutta kyyneleet eivät enää suoneet lohtua.
Sairas tunsi Erkin, ja hänen kalvenneille poskilleen nousi heikko puna.
»Anna rakkaani, siirrä verhot syrjään, että tulisi valoisampaa», pyysi
hän, mutta silloin taas kuume pääsi valtaansa, ja hän vaipui horroksiin.
Lääkäri, joka oli saapunut pitkän matkan takaa, oli kaiken voitavansa
tehnyt, nuoren taiteilijan hengen pelastaakseen, ja nyt siirtynyt alas
vielä uusia keinoja miettimään.
»Elkää surko, elkää murehtiko», puhui vanha Erkki. Kuolema on kaunista
silloin kun sielu janoaa Herran valkeutta! Jumala rakastaa häntä...
pois pahasta maailmasta kutsuu... luokseen tahtoo Marttimme... Valoa
ja kesäyötä rakasti... Valoon ja kesäyöhön, iankaikkiseen ja ihanaan
hän pääsee... Meille ovat käsittämättömät Herran työt ja tuntuvat
raskailta, mutta jos me arvaisimme sen kesäyön kirkkauden, johon hän
on menossa, niin emme me hänen poislähtöään surisi... Niin ihana on se
kirkkaus, joka on Jumala itse...»
Rovasti seisoi ikkunan luona ja katseli kesäiseen luontoon. Hän
ei saanut vastauksia kysymyksiin, joita syntyi hänen sydämessään.
Mutta vihdoin nousi kuin lohdutuksena se, että oli aina parasta ja
onnellisinta, minkä uskoi Kaikkivaltiaan työksi.
Eikä hän kuullut itkevien naisten valituksia, katseli vain sammunut
piippu riippuvassa kädessään etelän taivaanrannalle, missä poutainen
auer vilisti pitkin avaruutta.
14.
Annan päiväkirjasta.
Minun kesäyöni on loppunut, syksy tulee, talvi saapuu...
Hänen »Kesäyönsä» jäi keskeneräiseksi samoinkuin elämänsäkin, joka
sammui kirkkaan aamun syleilyyn...
Jaksanko ajatella? Jaksanko muistaa ollutta onnen aikaa? Jaksanko uskoa
todeksi, että olen elänyt ihanana kesäyönä?
Voi minua orpoa, isätöntä, äiditöntä! Voi minua, jolle kesäyö kaikki
antoi ja kaikki otti! Murheen, tuskan ja kuoleman kesäyö!
Ilon, onnen ja valon kesäyö!
* * * * *
Kuinka hiljaista ja yksinäistä!
Kaikki on ohi. Hänen hautansa on tänään luotu umpeen, ja koko pitäjä on
ollut saattamassa häntä kalmistoon.
Olen valinnut hänelle oman erikoisen hautakumpunsa. Minä tiedän, että
hän rakastaa sitä kumpua, minä tiedän, että hänen on hyvä nyt. Siksi
voinkin kirjoittaa.
Voi, se helpottaa niin, kuin voin näin istua ja kirjoittaa — kirjoittaa
koko yön, päiviä, viikkoja — koko elinaikani. Aina riittäisi, ei
koskaan tyhjene sydämeni surujen ja tuskien pulppuava kaivo. Vaikka
tunnenkin, että elämäni on loppunut silloin kuin hänenkin, täytyy minun
täällä vielä odottaa ennenkuin pääsen hänen luokseen. Elänkö vanhaksi?
Jumalani! armahda minua — minulla ei ole enää mitään tekemistä.
Ah, kuinka tunnen tuskien vihlovan, mutta on kuin pakahtuva sydämeni
kevenisi, kun saan näin yksin hiljaisuudessa onnestani kirjoitella.
Onnestaniko? Onnestani, sillä olenhan onnellinen. Hän rakastaa minua
haudan takaa niinkuin ennenkin. Ja minä rakastan. Minä rakastan häntä
sittenkin, kun ovat sammuneet tähdet ja kuu, ja kirkkautensa kadottanut
aurinko, aina ja iäti niinkuin ikuinen on se elämä, jossa hänet kohtaan.