Nuku, rakastettuni, unelmieni ja nuoruuteni sulho! Minä rakastan sinua
sittenkin, vaikka täältä siirtynet lämpöisempiin maihin. Lähetän
terveiseni ja palavat rukoukseni sinun luoksesi, — lähetän näin
valoisina kesäöinä ja revontulten hulmutessa talviöinä! Aina, aina.
Sillä sinun onnesi on minunkin onneni.
Isätön, äiditön, koditon ja turvaton! Uskallanko minä näin ajatella ja
näin kirjoittaa? Mutta ei minua tunto soimaa. Minusta tuntuu niinkuin
hyvä Jumala katsoisi olkani yli jokaista sanaa ja jokaista kirjainta
eikä käske panna pistettä. Miksen siis kirjoittaisi!
* * * * *
Pari päivää on kulunut.
Työtä ja kiirettä on ollut aamusta iltaan. Ilma on edelleen kirkas
ja kuulakka, yö ja päivä ovat yhtä valoisat. Valoisat yöt, joita
rakastan! Ihmeyöt, joina lintujen laulu ei koko yönä lakkaa! Minä
olen nuori ja nautin, enkä tunne väsymystä. Koko viime yönkin olin
valveilla. Koko kirkonkylä valvoi. Kuka tämmöisinä öinä hennoisikaan
nukkua! Iloinnevatko muut nuoret tytöt näin tästä valon ajasta kuin
minä! On niin kummaa olla. On ihanaa ja surullista samalla. Laulaa
tekisi mieleni. Minulla onkin laulu kesäyöstä, jonka jo kansanopistossa
tein. Mutta minulla on nyt siihen paljon lisäämistä, paljon... paljon.
Siitä tulee kaunis laulu — kauniimpi kuin nuoren Sallan ja uljaan Juho
metsästäjän...
Minulla olisi niin kovin paljon kirjoittamista, menisi päiviä,
viikkoja, enkä sittenkään ehtisi sanoa puoltakaan kaikesta siitä, mitä
tänä kesänä olen tuntenut. Säilytät ne vastaisen varalta ja ilokseni
niistä lauluja laadin. Sillä sydämeni on täysi, täysi.
Tänään on Martti siirtynyt pois ullakolla ja jättänyt kevättaulunsa
kesken. Hän on maalausvehkeineen siirtynyt Haltiain kivelle ja
aloittanut suurta tauluaan »Kesäyötä». Kuinka siitä iloitsen! Siitä
taulusta tulee se taikakalu, joka Pohjolan loiston näyttää etelän
ihmisille. Nyt minä ymmärrän, miksi Martti on niin miettiväinen ollut.
»Kesäyötään» on miettinyt. Kesäyön ihmevaloja.
Hänen katseensa oli kirkas, kun hän aamulla minulle virkkoi:
»Nyt minä siirryn Haltiain kivelle... Luuletko, että hyvät haltiat
minua työssäni auttavat?»
»Auttavat ne... Ne rakastavat sinua, joka olet erämaan ystävä ja
kiveliön veli, metsän poika, jonka hyväksi kaikkensa antavat...»
Niin hänelle vastasin, ja hänen katseensa oli niin kovin lämmin ja koko
hänen olentonsa kuin kirkastettu.
Minä seurasin mukana, ja me kävimme torpassakin, — niinkuin ennenkin.
Martti ja äijävaari ovat hyvät ystävät, vaikkei äijävaari jaksa
ymmärtää Martin yrityksiä. Mutta hauskaa oli.
Nyt on hän varmaan kivellä ja on aloittanut työtänsä, sillä öisin
aikoi hän työskennellä. Rakastettuni, unimaailmani sulho! Onnessa
työskentele, ja antakoon valkeuden Herra siveltimellesi voimaa ja
vauhtia!
Yksi asia on varma. Hän ei näytä isosti huolehtivan morsiamensa
tulosta. Lipposet jalassa hän kulkee paitahihasillaan niinkuin ennen
poikasenakin. Siten onkin hän kaikkein kaunein. Ei minkäänlaisia
herrasvehkeitä. En ole yhtään kertaa nähnyt hänellä tuota kankeaa,
korkeaa kaulusta, joka tekee hänet niin kovin juhlallisen näköiseksi.
Ruustinna on hänelle monta kertaa puvusta muistuttanut, mutta ei hän
näy siitä välittävän. Nauraa vain ja sanoo, että hän tahtoo kaikin
puolin nauttia vapaudestaan.
Tänä aamuna oli viimeksi puhe.
»Sinun pitää ruveta hiukan siistimään itseäsi sekä pukusi että muunkin
puolesta», sanoi hänelle ruustinna aamiaista syödessä. »Ethän ole
ajanut partaasikaan pitkään aikaan... Morsiamesi on pian täällä...»
Minä toin juuri ruokaa pöytään ja kuulin Martin naurusuin vastaavan:
»Morsiamelleni kelpaan kyllä näin kuin olen.»
Rovasti hymähti, ja minä näin, että hän hyväksyi Martin mielipiteen.
»Ole sinä vain niinkuin itse somimmaksi tunnet», sanoi hän.
Mutta ruustinna arveli:
»Kummallisia ihmisiä ovat taiteilijat, sen sanon vieläkin. Olisinpa
minä morsiamesi ja sinä tuolla lailla tulisit eteeni, niin paikalla
käskisin mennä...»
Mutta Martti hymyili vain. Jospa hän olisi aavistanut, kuinka hänen
puoltaan pidin! Noin hän oli, valkoisine paidanhihoineen, ihmeen
kodikas ja mieluinen.
Olen kuitenkin utelias näkemään, eikö hän muuta pukuaan nyt pian,
sillä juhannus on aivan ovella ja morsian saattaa tulla millä hetkellä
hyvänsä.
Hänen huoneensa on nyt kunnossa, saapi tulla milloin hyvänsä. Hän on
laulajatar, joka on ollut oppimassa ulkomailla. Tavattoman hieno ja
sivistynyt nainen, kertoi ruustinna. Mutta sittenkin näyttää, ettei hän
oikein sydämestään iloitse morsiamen tulosta. Niin minusta näyttää.
Ja muutenkin on kuin olisi painajainen koko talossa. Hajamielinen ja
kärtyinen on ruustinna, rovasti on kadottanut herttaista iloisuuttaan,
ja kaikki tuntuu niin jännitetyltä ja pingoitetulta.
Ja Martti itse?
Minä en tiedä, mitä ajatella, enkä uskalla kaikkia ajatuksiani
kirjoittaa, mutta minulla on kummallinen aavistus siitä, ettei hän ole
iloinen morsiamensa tulosta. Eikö hän sitten rakasta? Martti-parka!
Ehkä hän kärsii hirveästi!
Jospa nyt juhannus tulisi ja morsian, että tämä pingoitettu elämä
pääsisi entiseen luontevuuteensa! Olen varma, että Marttikin tulisi
iloisemmaksi. Ehkä hänen Ellinsä on hyvinkin rakastettava, vaikka
minäkin toisin luulen. Mutta varmaa kuitenkin on, että _joku_ syy on
olemassa juuri hänessä, sillä Martti ei olisi minulle niin sanonut, kun
kesäkartanolta palasimme.
Minun tekisi mieleni juuri nyt, kun muut pappilassa nukkuvat, lähteä
Haltiain kivelle. Martti maalaa paraikaa. Nyt on sydänyön hetki,
juhlallinen ja loistava! Sydämeni kuiskaa: mene Martin luo Haltiain
kivelle, hän muistaa sinua... odottaa sinua! Tyynny, sydänraukkani!
Ei Martti minua kaipaa. Minä näen hänet kivellä seisomassa telineen
vieressä... ja hän katselee ikävöiden pitkin pappilasta tulevaa
polkua...
Ei. Ei. Minä hourin ja haaveksin. Sydämeni on sairas, sairas, mutta
rakkauttani en voi kuolettaa. Yhden ihanan yön jo olen viettänyt —
siinä onkin kylliksi, ja siinä on minulle muistoja elämäni ajaksi.
Kuinka hirveän paha on ihmissydän! Nyt juuri ajattelen: Jospa hänen
Ellinsä sairastuisi tai joku muu este sattuisi, ettei hän tänne asti
tulisikaan.
Mikä hirveä, syntinen ajatus! Jumala, anna minulle anteeksi pahuuteni
ja anna minulle voimia Martin onnen ja menestyksen hyväksi toimia.
Lintujen laulaessa käyn nukkumaan. Kesäyö, kesäyö!
* * * * *
Martti ei ole käynyt kotona laisinkaan.
Hän on nukkunut torpassa, äijävaarin pienessä, pimeässä porstuan
kamarissa, ja öisin on hän maalannut. Tänään olen käynyt siellä ja
Haltiain kivellä hänen »Kesäyötään» katsomassa. Kävin viemässä ruokaa
hänelle.
Vasta juuri olen palannut.
Martti on nyt iloisempi, ja hauskaa oli kuulla, mitä hän siellä kahden
vanhan kanssa hommaa. Hän näyttää unohtaneen koko morsiamensa. Hän
juttuilee ja tarinoipi äijävaarin kanssa, joka on pian sadan vuoden
vanha. Ukko alkaa vähitellen uskoa, että maalaustaide sittenkin on
jotakin erinomaisempaa. Ei syntiä eikä vastoin Jumalan sanaa. Nyt
käydessäni täytyi minun nauraa. Martti on hämmästyttänyt molempia
vanhoja erinomaisen hauskalla taululla, johon hänellä jo ennen oli aihe
ullakkokamarin seinällä:
Vanha Erkki poroineen.
Mutta nyt on taulussa pirtti, lampaita pirtin edessä jyrsimässä männyn
mäihää; Erkki metsästä palaamassa poroineen ja honkakelkkoineen.
Siitä on ukko mielistynyt ja nyt on niin hyvillään, että häntä on ilo
katsella.
Nyt ei hän enää epäile Martin kykyä, eikä pidä hänen tointansa
joutavana.
Martti on syönyt heidän kanssaan piimää ja leipää ja pitänyt ukon
sikaareissa.
»Minulla ei ole koskaan ulkomaanmatkallani ollut niin hauskaa kuin
täällä Jäkälärovassa näinä päivinä. Tämä on ihan kuin satua, kun
lisäksi on näin äärettömän kirkkaat ilmat», sanoi hän minulle.
Minä toin hänelle terveiset pappilasta, mutta hän sanoi, ettei hän
vielä malttanut tulla.
»Kesäyöt ovat lyhyet kuin ihanat unet. Niitä ei saa nukkumalla
kuluttaa, sillä ihmiselämä on lyhyt», sanoi hän.
Sitten kävimme Haltiain kivellä. Mikä ihana taulu siitä tuleekaan,
suuresta kesäisestä luonnosta suoraan jäljennetty!
Hän puhui koko ajan »Kesäyöstään», ja minä näin hänestä, ettei hän
muuta muistanut eikä muuta ajatellut. Ei sanaakaan morsiamesta. Ei edes
kysynyt, joko olimme huoneen kuntoon laittaneet.
* * * * *
Toin hänen terveisensä, ettei hän vielä malttanut tulla, hän tahtoi
nauttia ja imeä kaikki, mitä kesäyö tarjosi.
»Hän ei enää liene oikeillaan koko poika», pahoitteli ruustinna. »Onko
nyt enää suunnillakaan, että puuhaa siellä nälinkuoliaana eikä välitä
mistään!»
Mutta rovasti myhäili herttaista hymyään.
»Niin tuleekin! Ei hän muutoin tosi taiteilija olisikaan, ellei
kaikesta sielustaan antautuisi taiteellensa. Niin unohtaa taiteilija
muun maailman, sillä taide tahtoo miehensä kokonaan.»
»Olkoon sitten», virkkoi ruustinna, mutta kun hän näki, että rovasti
hyväksyi Martin hommat, tuli hänkin paremmalle tuulelle ja sanoi:
»Minkävuoksi hänestä nyt on tullut semmoinen kummallinen, härkäpäinen
olento... ja lapsena oli niin herttainen ja kuuliainen...»
Rovasti sanoi:
»Se johtuu siitä, että hän nyt vasta on selvillä tehtävästään.»
Nyt vasta alan minäkin Marttia oikein ymmärtää, hänen taidettaan.
Kuinka suuri onkaan hänen rakkautensa tähän luontoon! Kuinka syvät ja
voimakkaat hänen tunteensa. Minä voin vain aavistaa...
Kuinka onnellinen hän nyt olisikaan, jos hänen morsiamensa nyt pian
tulisi ja innostaisi häntä hänen työssään.
Osanneeko Elli ymmärtää hänen taideteostaan?
En tiedä. Minusta on kuitenkin kovin hauskaa, että Martti noin tekee.
Tuntuu hyvältä minusta. Minkävuoksi? En tiedä sitäkään.
Kahden päivän perästä jo on juhannus-aatto.
Taas sama ikävä Haltiain kivelle. Olenko lumottu?
Voi että näkisin eteenpäin! Ei. Parempi on, etten mitään tiedä.
10.
Ellin kirje Martille.
Istun täällä ullakolla huoneessasi, jossa suurta tauluasi valmistelet.
Minä näet olen tullut. En kuitenkaan kovin suurin toivein, samoin kuin
en erikoisen pettyneenä lähde takaisin. Kyllä tiesin, ettei suhteemme
eivätkä tunteemmekaan totta olleet.
Sinä olit kuitenkin aika veitikka! Jätät kirjeen, kuvani ja sormukseni
tänne pöydällesi ja itse pakenit — niin, ties mihin erämaahan. Ehdit
ennen minua! Hyvä niinkin.
Haluan kuitenkin nämä rivit luettaviksesi jättää ennenkun lähden
takaisin, vaikka vasta tänä aamuna tänne tulin. Matka on pitkä, mutta
minä kyllä jaksan.
En ole sinulle suutuksissa, sillä minä ymmärrän tekosi vallan hyvin.
Olen sen nähnyt kirjeistäsi, ja samaa kai olet sinäkin huomannut minun
kirjeistäni, jos olet niitä joutanut lukea. Avioliittoon tietysti ei
olisi puhetta ollutkaan, mutta olisin minä mielelläni tahtonut täällä
viikon pari viipyä, viettääkseni kanssasi Pohjolan kirkkaan kesän
idyllin. Minä näet tunnustan, että tämä kaukainen seutu miellyttää
minua kirkkaine öineen ja alastomine tuntureineen.
Pian olin selvillä, miten asiat ovat.
Ei ollut enää varhainen aamu, kun ajoin tänne pappilan kuistin eteen.
Luulin, että oltaisiin jo valveilla, mutta niin ei ollutkaan. (Täällä
näkyykin olevan tapana valvoa öisin ja vasta auringon noustessa
korkeammalle käydä nukkumaan.) Mutta juuri kun olin noussut kärryistä,
tuli nuori tyttö, — Anna kuuluu hänen nimensä olevan — kuistille. Hän
oli hirveän pelästyksissään ja kertoi, että rovasti ja ruustinna vielä
olivat yösijalla. Kertoi, että minua oli varrottu, odotettu kuin kuuta
nousevaa...
Hän selkisi pian aamu-unestaan, ja nyt minä vasta tulin häntä
tarkemmin katsoneeksi. Hän on todella ihana kaunotar. Mutta samalla
kun sen havainnon tein, ymmärsin minä heti, että olin tullut liian
myöhään. Tunsin raatelevaa tuskaa ja pettymyksen kipuja, mutta
nielaisin kaikki menemään.
Mutta hetken perästä jo uskoin, että olinkin erehtynyt. Annan käytös
ja koko olemus oli niin vilpittömän ystävällistä ja suoraa, että jo
uskoin erehtyneeni. En ole kenenkään ihmisen katseessa nähnyt niin
lempeää, niin suoraa ja sydämeen asti avonaista katsetta.
Minä en vielä kysynyt sinusta mitään. Hän vei minut minua varten
kuntoon laitettuun huoneeseen, ja minä aloin jo tulla iloiseksi.
Kaikki näytti niin somalta. Hän pyyteli anteeksi ja vakuutti, että
kaikki tulee hyväksi, jahka ehditään.
Silloin aloitin keskustelun Annan kanssa ja sain tietää, kuka hän
oli. Ensin uskoin, että hän oli joku sukulaisesi; en ymmärtänyt,
oliko palvelija vai eikö. Hänen käytöksensä oli teeskentelemätöntä ja
suoraa. Mutta lopuksi käsitin, että Anna kuitenkin, kasvattina, oli
enemmän kuin tavallinen palvelija.
Kysyin sitten sinua.
Anna selitti, missä olet, että maalaat jotakin uutta taulua lähellä
olevassa torpassa. Katoamisestasi erämaahan ei täällä silloin kukaan
tiennyt — ei Annakaan.
-Missä hän täällä kotona maalaa? Hän on kertonut suuresta taulusta,
jonka aihe on keväisestä kiveliöstä?»
Annan kasvot ihastuivat.
»Täällä ullakkokerroksessa. Pohjoispäässä. Hän rakastaa olla
pohjoispäässä sen vuoksi, että näköala on kauniimpi sieltä.»
Hän läksi minua opastamaan, ja me nousimme ullakolle.
»Se on ihana taulu, mutta se ei ole vielä valmis», kuulin Annan
sanovan, kun nousimme rappusia ylös.
Sitä sanoessaan soi hänen äänensä niin pehmeällä ja hellältä, että
äskeinen epäilykseni taas heräsi. Kun katsoin Annaan, näyttivät hänen
kasvonsa vaaleammalta.
Hän avasi oven, ja me astuimme tähän huoneeseen, jossa nyt tätä
kirjettä kirjoitan.
»Neiti on hyvä ja tulee alas sitten... Minä laitan siellä kuntoon
kaikki... uni, väsymys ja nälkä tulee taipaleella», kuulin Annan
sanovan, ja samalla hän poistui alas.
Hyvä olikin, että meni. Nyt sain rauhassa katsella tauluasi... Ilo
ja riemu ja ylpeys täytti sydämeni, sillä minä näen nyt vasta, että
olet todellinen taiteilija. Pitkään aikaan en voinut irroittaa
katsettani siitä, niin huikaisevan kaunis se oli suurine valkopäisine
kukkuloineen, jotka kuvastuivat tummansinervää taivasta vastaan...
Huoneessa oli siistiä, ja selvään näkyi, ettei siinä ollut moneen
päivään asuttu. Mutta minä havaitsin myöskin muuta, josta epäluuloni
taas virkistyi ja muuttui vihdoin varmuudeksi. Kukkia, aivan vereksiä,
oli maljakoissa sekä pöydällä että lipastolla. Kuka niitä muu laittoi
kuin Anna?
Katselin ulos ja avasin ikkunan.
Todellakin suurenmoinen on näköala.
Silloin huomasin kirjeen, jossa oli osoitteeni.
Ennenkuin sen avasinkaan ymmärsin kaikki.
Jos sinä hetkenä olisin voinut kostaa, olisi kostoni ollut kamalaakin
kamalampi.
Mutta minä olen näyttelijä pohjaltani, ja pusersin tuskani syvälle.
Mutta ajatuksissani riehui koston kuuma poltto — en omaani enkä sinun
onneasi ajatellut — kostoa, veristä ja julmaa...
En ole kuitenkaan niin huono kuin ehkä luulet. Ajattelin menettelyäsi
ja koetin sinua ja tekoasi ymmärtää. Ja uskon löytäneeni syyt.
Senvuoksi lauhtui vihani, ja koston henki laimeni. Sillä minä uskon
sallimukseen. Ajattelin omaa elämääni, joka on takanani, ja tunsin,
ettei se ollut semmoista elämää kuin sinun Annasi elämä. Minun on
helppo ymmärtää, että olet meitä molempia toisiimme verrannut, ja että
voitto kallistui Annan puoleen, on selvä — siksi hyvin sinut tunnen.
Minä tunnen, että et rakasta aistillisuutta, joka on minun elämäni.
Siksi kadotin arvoni silmissäsi Annan rinnalla — ja olenhan jo Annaa
vanhempikin.
Niinikään ymmärrän syyn, jonka vuoksi olet piiloutunut. Sinun olisi
ollut vaikeaa sanoa minulle suora totuus, etkä tietystikään halunnut
Annan läheisyydessä ruveta minua »rakastelemaan», jota kuitenkin
olisin tahtonut. Tekosi on haaveksijan, uneksijan teko, ja minä
käsitän sen ihmeen hyvin. Se on samalla alkuperäisen romantillinen,
vaikka se osoittaakin heikkoutta ja arkuutta.
Isäsi on herttainen vanha rovasti ja luulen, että olet isäsi
luontoinen. Äitisi on viisas, elämää kokenut nainen. Huomasin ensi
silmäyksestä, jonka hän minuun iski, että hän tahtoi katsoa pohjaan
asti. Minä luulen, että semmoisia vanhoja ruustinnoja on mahdoton
pettää — niin tutkiva on heidän katseensa. Riippuuko se siitä, että
heidän sielunelämänsä on niin kovin puhdasta, vai ainoastaan toisen,
tutkittavan, paha omatuntoko säpsähtelee tutkijan kirkkaan silmän
edessä?
En sitä tiedä. Mutta minä näin heti, että olin vastenmielinen hänelle,
vaikka hän koettikin, raukka, teeskennellä ystävällisyyttä. Uskon,
ettei ainakaan hän sure poislähtöäni.
Isäsi on toista maata, lämmin ukko, jonka nainen voisi taluttaa
minne hyvänsä. Me puhuimme paljon taiteesta ja taiteilijoista.
Hän on vanhaksi mieheksi seurannut merkillisen tarkkaan kaikkia
taideharrastuksia maassamme.
* * * * *
Niin. Sinua on etsitty koko päivä. Ei jälkeäkään ole näkynyt.
Huomaan ruustinnan pelkäävän pahinta. Ja äsken, kun nousin tänne
ullakolle kirjoittamaan, näin ukko rovastinkin kävelevän levottomana
edestakaisin huoneessaan. He eivät tiedä kirjeestäsi mitään, enkä
siitä aio heille mitään mainitakaan. Annaa en ole nähnyt sitten aamun,
ja koko talo näyttää olevan levoton katoamisesi vuoksi.
Mutta vaikka näin nyt levollisena palaankin tältä matkalta, joka
on pitkä ja vaivalloinen ja josta toivoin hauskaa vaihtelua, ei se
ajatus, että tarvitset kostoa, päästä minua. Jonkun rangaistuksen
sinä tarvitset, — sillä minä todella pidin sinusta, — enemmän kuin
kenestäkään muista kosijoistani, ja juuri sen vuoksi sinun tarvitsee
saada muistutus, että olet Ellin kanssa ollut kihloissa. Olen
miettinyt monenlaista kostoa, semmoista, joka olisi hyvin lähellä
sydäntäsi. Jos minulla olisi enemmän aikaa, niin tietäisin kyllä
keinon, — jonka jälkeen tapaisit vaaleakutrisen Annasi vähemmän
häikäisevän kauniina. Se olisi sinulle hyvä isku ja muistuttaisi joka
hetki, että minäkin olen ollut olemassa...
Mutta on toinenkin keino. Ihana taulusi, — se on todella ihana, — on
myöskin likellä sydäntäsi — ja se murenee pieniksi murusiksi. Minä
tiedän keinon, jonka avulla taulusi häviää, ja minä olen keinoani jo
käyttänyt.
Kun palaat, näet valkohankien ja sinertävän taivaan hävinneen, ja itse
kangaskin haihtuu...
Ja vielä viimeinen sanani ennenkuin suljen kirjeen. Minulla alkaa olla
jo kiire. Tilasin hevosen, joka odottaa minua ensimmäisessä talossa.
Täältä lähden hyvästittä, salaa ja huomaamatta, sillä kapineeni jätin
Alakylään.
Kohtaisinpa sinut taipaleella! Ah! Sinä katala! Vereni huutaa kostoa.
Sillä minä rakastan nyt sinua todella, — sillä sinä olet taiteilija,
joksi en ennen sinua uskonut. Voit nousta hyvin korkealle, jos saat
elää...
Nyt juuri muistan, että taulu, jota torpassa maalaat, on »Kesäyö».
Minun tekisi mieleni vielä sekin hävittää, mutta en enää uskalla
viipyä enkä osaa torpalle. Hirveää on ajatella, että sinä siitä kerran
niität kultaa ja kunniaa.
Uskon, että olisi hyvä meille molemmille, ettemme enää kohtaisi
toisiamme. Huomaa se — _meille molemmille_!
Suljen kirjeen. Hyvästi!
11.
Anna käveli nopeasti pappilasta vievää polkua Jäkälärovaan päin.
Hän oli tavallista kalpeampi, ja hänen sydämensä sykki niin että
lyönnit kuuluivat. Mieli paloi kuin tulen liekeissä, ja ajatuksissa
kiertelivät päivän tapahtumat.
Hän oli käynyt jo aamulla Jäkälärovassa Marttia hakemassa, mutta
kun hän ei siellä ollut ja oli taulunkin telineilleen tuonut torpan
kamariin, luultiin hänen menneen kylälle johonkin taloon, joissa tapasi
silloin tällöin käydä. Hän oli juossut kylälläkin, ja renkipoika
toisaalla päin. Mutta ei ollut Marttia kukaan nähnyt.
Ruustinna muisti sitten koskea, jonka kivikkorannalla Martti mielellään
istui. Anna riensi sinne, kysyi kulkijoilta, olivatko nähneet, mutta
ei tiennyt kukaan Martista mitään. Anna kävi kuitenkin koskella asti,
jyrkän partaalla, jossa Martilla oli vakituinen istumakivensä. Mutta
mitään merkkiä ei näkynyt, että kivellä olisi niihin aikoihin ketään
käynyt.
Siinä touhussa oli päivä kulunut, ja rauhallisessa Niemikallion
pappilassa ei muistettu niin levotonta päivää koskaan olleen.
Silloin Annalle juolahti mieleen kesäkartano Airijyppyrässä. Ja hän
päätti lähteä sinne.
Vaikka Anna syvällä sydämessään aavistikin Martin katoamisen syyn,
tahtoivat pelko ja kaikenlaiset otaksumiset kuitenkin viedä voiton.
Hän tuli kuitenkin rauhallisemmaksi, kun hän oli ruustinnan puheista
ymmärtämässä, että Martti todennäköisesti oli mennyt kesäkartanolle.
Hänellähän oli aina ollut kummallisia päähänpistoja.
Anna ei ollut tavannut neiti Elliä muuta kuin aamulla, jolloin saattoi
hänet ullakkokamariin. Siinä olikin ollut kylliksi. Kauheaa, miten
nuoren tytön silmät saattoivat niin salamoida! Annalle teki vieläkin
pahaa Ellin katsanto. Hänen silmänsä olivat ensinnä näyttäneet
sinisiltä, mutta kun Elli kääntyi Annaa katsomaan heidän noustessaan
ullakolle, välähti niissä vihreää, joka säihkyi kuin tuli... ja
suupielet vetäytyivät kahteen käyrään, vihaiseen ryppyyn...
Annaa oli melkein pelottanut, ja kun hän nyt niiden silmien välkettä
muisti, vapisi mieli...
— Oliko katsonut Marttiakin niin? ajatteli hän, sekavien tunteiden
mellastaessa sydämessään.
Hän päätti ensin käydä Jäkälärovassa, äijävaarin mielipidettä
kuulemassa.
»Ei suinkaan täysi mies kesän aikana surman suuhun syöksy», lohdutteli
vanha Erkki. »Kun ei kylältä kuulu, niin mihinkäpä muualle olisi mennyt
kuin Airijyppyrään. Ja tulee sieltä hakemattakin, jahka joutuu. — Kumma
se kuitenkin oli, että niin lähti, ettei meillekään mitään maininnut»,
sanoi hän lopuksi miettiväisenä.
»Eihän vain liene sairastunut!» huolehti Anna. »Ruustinna ja rovasti
ovat niin kovin levottomia.»
»Ei ole mitään hätää. Huvikseen lähtenyt on, sen hyvin arvaan», puheli
vanha Erkki. Jumala hänestä pitää huolen. Hän näkee kirkkautta ja näkee
Jumalan valkeuden ja ihmetyöt luonnossa, kesäyössä, mutta kyllä hän
vielä löytää iäisen valkeuden omasta sydämestään — Herran valkeuden,
joka on kaikkia muita kirkkaampi ja johdattaa meitä iankaikkisuuden
kesäyöhön.»
Vanhus huokasi.
Anna nousi lähteäkseen, ja kun hän pirtin eteen tultuaan silmäsi alas
kylän raitille, näki hän leveälierisen valkoisen hatun Alakylään
menevän kyytihevosen kärryistä.
Hän tunsi sen Ellin hatuksi ja arvasi, että Elli oli pitkästynyt
vartomaan Marttia — ja ehkä oli jo paluumatkalla.
Hän ei tiennyt, tuliko hän hyvilleen vaiko pahoilleen, mutta
rientämällä hän lähti painumaan metsään päin. Hän seurasi ensin polkua,
joka lähti torpasta ja vei Haltiain kivelle. Hän nousi kivelle,
siellä näkyi risujen jäännöksiä sääskensavusta, jota Martti oli öisin
maalatessaan kyhisemässä pitänyt. Kiven päällä oleva sammal oli
polkeentunut, mutta mitään muuta merkkiä ei näkynyt. Kerran silmäsi
Anna alas joen suvannolle ja pappilaan, joka niemeltään kauniina
pohotti iltapäivän lempeässä paisteessa. Mutta ennenkuin hän laskeusi
alas kiveltä, osuivat hänen silmänsä etelään päin. Kylän alapäästä,
jossa tie kulki korkeaa mäkeä ylös, näkyi suuri, leveälierinen hattu
kyytikärryistä niinkuin valkoinen sieni mäen rinnasta...
Hän tunsi kuin tuskat ja levottomuus kevenisivät, mutta mitään ei
hän selvästi joutanut ajatella. Hän hyppäsi kiveltä ja läksi nuolena
nousemaan kyläharjun kuvetta pitkin lakea kohden. Päästyään yli laen
ja ehdittyään karjapoluille hän lähti niitä noudattaen menemään
Airijyppyrään päin. Hän saavutti ne polut, joita myöten hän ja Martti
Urpona menivät kesäkartanolle, ja seurasi niitä.