kun hän kotia saapui, niin tuntuu se aika toisena hetkenä pitkältä,
toisena taas lyhyeltä kuin suloinen uni, jonka näkee aamulla ennen
valveutumistaan. Onneni on ollut niin suuri... niin suuri... Kesäyöt,
te, jotka valon ja lämmön Pohjolaani tuotte, te minulle näytitte elämän
suuren onnen, joka on sukua iankaikkisuudelle. Minä rakastan ja olin
rakastettu! Erämaa ja kiveliö, te tiedätte suuresta onnestani, te
näitte syvälle sydämeeni... etten omaa onnea ajatellut — hänen onnensa
vuoksi olin onnellinen. Erämaa, ystäväni ja kotoni! Minä riennän
helmaasi surujani itkemään, sinun suuri sydämesi tuntee tuskani ja
ymmärtää orvon valituksen....
* * * * *
Suomi kaipaa sinua, Pohjola vielä enemmän, sukusi, ystäväsi... Voi,
kaivanneeko kukaan niinkuin minä...
»Anna rakastettuni... Luuletko minun elävän ja uskotko voimieni
riittävän 'Kesäyötäni' valmiiksi saamaan»...
Niin sanoit, kun tyynenä iltana suvannolle soudimme. Kuinka sinun
katseesi oli kirkas, otsasi niin valkoinen ja olentosi elämää uhkuva,
kun etuteljolta minulle puhuit.
Ihana yö tuli. Eikä kummankaan mieleen juolahtanut, että tämä oli
viimeinen onnemme yö.
Minkätähden?
Kukaan ei osaa siihen vastata. Olen siihen hakenut vastauksia, mutta en
mistään löydä. Olen syyttänyt sallimusta, napissut Jumalalleni — kaikki
turhaa! Ei vastausta tule.
* * * * *
Minä kerron tässä itselleni vielä kesäyön, jona palasimme
Kavantojärveltä. Kerron senvuoksi, että tiedän siitä olevan lääkettä
sydämelleni. Se lieventää tuskia rinnassani, ja sydämessäni soi lempeni
ihana aamulaulu...
Kuinka lämmin sinun kädenpuserruksesi oli! Kuinka lämmin rintasi!
»Anna, Anna, suo minulle anteeksi... minä tiedän sinun minua
rakastavan.»
Kaikki unhotin. Unhotin asutun maailman, joka oli tämän erämaan järven
ympärillä, unhotin kaiken muun — sinua en. Päämme päällä oli korkea
ja valoisa taivas, ympärillämme erämaan kesäinen yö, jota molemmin
rakastimme...
Silloin sinä puhkesit puhumaan elämäsi tehtävästä — siitä samasta,
josta minäkin olin haaveksinut ja unta nähnyt. Kaikki, koko rikkaan
sydämesi aarteet minulle avasit, ja minä vannoin sinun omasi olevani...
Se oli kesäyö.
... Se oli niinkuin iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa kevättä...
Mutta me emme muistaneet sitä emmekä ajatelleet silloin, että kesäyö
on lyhyt, — lyhyt niinkuin onnemmekin. Riemua oli täynnä sydämemme,
riemusta raikui kiveliö, ja kesäyö ammensi parhaat aarteensa meille.
Saavuimme kesäkartanolle.
»Tänne me ensi kesäksi tulemme... täällä suven oleskelemme lintujen
kanssa... ja syksyn tullen muutamme pois... etelään. Minä vien sinut
eteläisiin maihin, mutta taas kesän tullen palaamme onnemme salaiseen
lymypaikkaan...»
»Sinun 'Kesäyösi' on silloin valmis, ja Pohjolan kesäöitä tahtovat
kaikki tulla ihailemaan — kaikki, jotka taulusi ovat nähneet.»
»Meidän onnemme on silloin suuri.»
Ja me kuljimme kiveliön halki ja nousimme vaarojen huipuille. Ihana oli
yö, mutta onnemme vielä ihanampi.
Miksei tullut kummankaan mieleen, että sinun elämäsi loppu oli niin
lähellä? Aavistitko itse, mutta et aavistuksiasi minulle kertonut?
Näinhän jonakin hetkenä kuin kirkkaan silmäsi loiste olisi himmennyt.
Olisiko se ollut enne siitä, että armoton kohtalo vaani henkeäsi?
Emme ymmärtäneet siitäkään, että onnemme oli niin suuri, ilomme niin
rajaton. Se oli taivaan riemua maan katoavassa keväässä, emmekä
tienneet, että se pian loppuu niinkuin kesäyökin...
* * * * *
Kuinka olenkaan voinut elää nämät viimeiset päivät? En tiedä.
Olen liikkunut niinkuin ennenkin, olen nähnyt, puhunut, vastannut
kysymyksiin — ja kuitenkin olen elänyt sinun ikuisessa kesäyössäsi...
Nyt kun hautasi on peitetty ja seppeleet kattavat kellertävän mullan,
olen kuin ylösnoussut — tänne takaisin. Ja on kuin nyt vasta oikein
tietäisin kaikki todeksi...
Miksen saanut minä kuolla kanssasi niinkuin Salla uljaan
Juho-metsästäjän syliin? Olisi osunut minuunkin saman kovan kohtalon
rautakoura... olisi pusertanut meidät molemmat...
»Anna, rakas lapseni, ylpeyteni vuoksi minua näin rangaistaan.»
Niin sanoi ruustinna, äitini, kun seisoimme kuolleen vieressä. Hän
sulki minut syliinsä, hellästi sydämelleen painoi ja vielä valitti:
»Minun vuokseni erotettiin teidätkin, ja Jumala on tämän koettelemuksen
minun syntisyyteni tähden lähettänyt... Anna lapseni! ainoiseni, hoivaa
minua, voimatonta...»
Minä olen nyt paljon likempänä häntä. Hän on äiti, olen hänen lapsensa,
molempien vanhojen lapsi, sanovat he kumpainenkin.
* * * * *
»Suomi on köyhä, polo Pohjola vielä köyhempi. Polo Pohjola, kylmän ja
kuoleman maa. Niinkö? Ei. Köyhä on Suomemme, köyhä on Pohjolamme. Mutta
rikkaat sittenkin köyhyydessään... Suomi on rikas, Pohjola on rikas.
Se on köyhä ja rikas yhtaikaa. Se on rikas silloin kun se lähettää
maailmaan henkensä parhaat hedelmät. Se on köyhä sillon kun armoton
kuolema tempaa pois sen parhaat pojat, jotka ovat sen kallein omaisuus.
Köyhän Pohjolan rikas poika makaa tässä edessämme, kovan kohtalon
murtamana... Rikas oli maa, joka sinut synnytti, köyhä on se nyt sinut
menetettyään juuri silloin, kun Pohjolan loistot syvintä sieluasi
liikuttivat...»
Se oli joku hänen ystävistään, joka hautakummulla puhui... puhui paljon
muutakin... muistaakseni »Kesäyöstäkin».
Eräs toveri oli lähettänyt runon. Se on minulla tallella. Se on jonkun
hänen parhaan toverinsa sepittämä.
»Tuntureilla tuiskuu tie,
alas laaksoon vihuri vie:
Tuntureilta kuljit, mies, —
minne päättyikään nyt ties?
Liian varhain vaivuit pois,
taitoasi tarvis ois!
Ken nyt loistot Pohjolan
loitsii maille maailman?
Ken nyt kirjaa kimmel-yöt?
Pohjan päiväin kultavyöt?
Ken nyt peurat laukkaamaan
taikoo meille tauluissaan?
Paljon loit, mut parhaimmat
luomattas jäi haavelmat:
Unta Lapin aarteista
öin ja päivin näit sa!
Kaihomielin hautasi
umpeen luomme, toveri,
surren koko Pohjanmaa
kohtaloas huokajaa.
Niin. Koko Pohjola kaipaa häntä. Eikä kukaan kuitenkaan niinkuin minä.
No, ehkä kuitenkin isänmaa, Pohjola, jonka povessa nyt makaat...
Vielä olivat tervehdykset Elliltä.
Elliltä?
Kirjoitanko mitään? Sanonko mitään siitä, minkä tiedän? En sano.
En tahdo muistaa Elliä ja häntä yhtaikaa. Se haavoittaisi häntä
rauhallisessa haudassaan ja himmentäisi minun ihanat, valoisat
muistoni. Antakoon Jumala anteeksi Ellille! Ja suokoon minun rakastavan
häntä, vaikka hän oli vihamielinen! Suuri Jumala, kuinka hirveän paha
saattaa ihmissydän olla! — ajattelen, kun muistan Elliä.
Kas, kuinka yö on kulunut. On jo aamu. Tänään jo ehkä aloitetaan
heinänteko.
Kun päivä nousee korkeammalle, jotta sen säteet sattuvat hautakummulle,
lähden minä viemään kukkia kummulle...
Sitä kumpua hän rakasti.
Muistan syys-illan, jona hänen piti lähteä pitkälle
ulkomaanmatkalleen... Me kävimme kirkkomaalle illan suussa, kun päivä
juuri alkoi laskea lännen kukkuloiden taakse... Se on hiekkakumpu,
mäntyjen ja koivujen reunustama.
»Tässä tahtoisin levätä», sanoi hän. »Tähän kuuluu kosken kohina,
tähän näkyy kevättulva ja lientelevä lännen taivas, ja tästä juoksee
mäntyinen harju kivisen aidan poikki ja yhtyy suureen saloon ja siitä
kiveliöön...»
Siinä on nyt hänen hautakumpunsa. Sinun on nyt hyvä olla, ystäväni!
Ystäväni! Sulhoni!
* * * * *
Olen luvannut olla heidän, kasvatusvanhempieni, lapsenaan.
Rovasti sanoi:
»Nyt ei meillä enää ole muita kuin Anna... Maailmalla ovat muut
poikamme, ja rakas Marttimme makaa nurmen alla... Anna lapsemme, ole
meidän vanhuutemme ilo... yhteinen suru yhdistää meitä...»
Niin tahdonkin olla.
Mutta minulla on oma haaveeni, jonka toivoisin toteutuvan, jos elän
vanhaksi. Tuskin sentään elänkään. Olisi hauska kuolla.
Näin olen ajatellut:
Kun Jäkälärovan vanhukset kuolevat, muutan minä yksinäni pieneen
pirttiin Kyläharjun metsäiselle kupeelle, Haltiain kiven naapuriin.
Siinä on kaikkea, mitä pienessä, yksinäisessä elämässäni tarvitsen. On
sauna kylpeäkseni, on lampaalle läävä. Kirkasvetinen lähde on pirtin
takana, peltoja pirtin ympärillä. Vieressä on Haltiain kivi, joka näkyy
pirtin portaille. Kaikkialla ympäristössä ovat ihanimmat muistoni
elämäni päiväpaisteiselta aamuhetkeltä...
Kesät kuljen saloilla, entisiä polkuja samoilen, laulan lintujen kanssa
ja itken ikäväni erämaan sylissä... Kesäöinä kuuntelen käkien kukuntaa
Haltiain kivellä. Siihen kuulen kosken pauhunkin ja siihen näen
suvannon välkkyvän veden ja luhdikkosaaret...
Talvi-illoin kehrään ja sepitän runoja omaksi ilokseni. Entisistä
ajoista runoilen, kahden nuoren lemmestä laulan ja siitä ikävästä, joka
kalvaa aina.
Hänen »Kesäyönsä» on minulla perintönä. Siihen katson vain kerran
vuodessa... hänen kuolinaamunaan...
Mutta ehkäpä minun ei tarvitse kauan yksin ikävässäni olla. Jumala,
joka ajatukseni tietää, kyllä armahtaa minua...
* * * * *
Päivä en jo korkealla. Kuulen jo liikettä väen puolelta ja pihalta.
Mutta ylhäällä ullakkokamarissa on niin hiljaista...
Ihmeellisen loistava heinäkuun aamu. Ilma tuoksuu, niityn kukat
tuoksuvat. Puutarhastakin jo saan kukkia.
Nyt lopetan ja jatkan toiste, huomenna illalla.
Väet menevät jo niityn laitaan, joka kimmeltää aamukasteesta. Kirkkaat,
vasta teroitetut viikatteet välkkyvät auringon kiillossa...
Elämä siis jatkuu, jatkuu... Onko se ehkä voimakkaampi kuin kuolema...
Minä luulin kuolemaa voimakkaammaksi...
Nyt lähden ja vien ensimmäiset kukat rakastettuni hautakummulle...