— Hän muistaa morsiantaan, toivoo, että hän olisi nyt täällä... tänä
ihmeellisenä yönä... Minä olen nyt onnellinen... tämä on elämäni
onnellisin yö... Hän ei aavista, että häntä aina olen rakastanut
ja rakastan aina ja iäti ja hänen onnensa vuoksi kärsin kaikki...
kaikki!... Anna, Jumala, hänen tulla onnelliseksi!
Anna sai kuin uusia voimia, ja vaikka hän äsken tunsi, kuinka
likellä hänen sydämensä sykki toisen sydäntä ja että hänen voimansa
loppuisivat, sai hän vielä viime hetkellä voimia, ettei tarttunut
Marttia kaulaan. Nyt hän tunsi tyyntyneensä ja jäi Marttia vartomaan.
»Menemmekö Haltiain kiven kautta?» kysyi hän, kun Martti hänet saavutti.
»Niin menemme! — — — Katsos, minkälainen yö! Voi kiveliötä, voi taivaan
kirkkautta!»
Anna oli taas iloinen. Äskeinen kalpeus oli kadonnut poskilta, ja
hänestä virtasi iloa Marttiinkin.
Kun ehtivät kyläharjun laelle, saattoi olla jo puolessa yö. He nousivat
korkeimman huipun nokkaan, josta näköala oli avarin.
Sieltä näki joen ja pappilan kirkon ja tapulin mustat katot ja siellä
täällä viiruja kylän taloista.
Siihen istahtivat ja ympärilleen katselivat.
Näkivät koskea alas tulla vilistävän tukkilauttoja ja suvannolla
hitaasti kulkevan. Koko lännenpuolinen kukkulainen kiveliö oli kuin
hienon usvan peittämä, mutta pohjoinen taivaankansi oli kirkas, tietäen
auringon nousua. Muu ympäristö oli yön ihmeverhoon kietoutunut ja
taikavaloon uponnut.
He istuivat vierekkäin. Joen rannalta välkkyi kapea viiru, kirkkaan
päivän nouseva säde, joka oli päässyt pujahtamaan jostakin vuorien
välitse ennenkuin päivä kerkisi korkeammalle. Alempaa harjun rinteeltä
häämöitti Haltiain kivestä palanen sammalpintaa, mutta Jäkälärovan
pirtistä ei näkynyt mitään. Viiritanko, jonka latvassa oli pienoinen
hauenpään muotoinen rautainen lippa, piipatti harmaana kuusien latvain
yli.
»Tässä istuin viime kesänäkin, kun palasin kesäkartanolta», sanoi Anna.
»Muistitko silloin minua?»
Martin ääni pyrki väräjämään.
»Muistin minä ja ajattelin, että kun kerran vielä tänne saapuisi, niin
sanoisin: kuvaa kesäyötä... Pohjolan kirkasta kesäyötä, jonka vertaa
ei luonnossa ole... se on iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa
kevättä... Nyt sen sanoin...»
Annan kasvot loistivat.
»Kuka sinut opetti rakastamaan tätä kummallista luontoa, tätä
selittämätöntä valoa... Minä luulin, ettei kukaan tätä luontoa
ymmärtäisi...»
»Luonto itse ja oman mieleni ikävä...»
Anna nousi ylös lähteäkseen.
»Istumme hetkisen vielä!» pyysi Martti.
»Menemme Haltiain kivelle ja sytytämme sääskensavun entiseen kuoppaan!»
ehdotti Anna.
He riensivät juosten alas rinnettä Haltiain kivelle päin ja kokosivat
risuja syliinsä. Yhtäkkiä tuli heille molemmille niin hauska, että he
nauroivat kuivia oksia kerätessään.
* * * * *
He sytyttivät sääskentulen samaan paikkaan, jossa ennen lapsina
leikkiessään tulta pitivät, ja se alkoi tupruta paksua savua, joka
hitaasti eteni pohjoiseen päin.
»Aurinko nousee jo... katso, kuinka kotisuvanto jo välkkyy sen
paisteessa...»
»Kerro nyt se tarina tästä kivestä», pyysi Martti. »Koko kylä nukkuu,
Jäkälärovassa nukutaan, pappilassa ja joka talossa... Mikä ihmeellinen
yö!»
He istuivat vierekkäin kivelle.
»Minä kerron nyt», lupasi Anna.
Annan käsi oli polvella, melkein Martin käden vieressä.
»Saanko pitää kättäsi omassani niin kauan kuin kerrot?» pyysi Martti.
Anna laski kätensä Martin käteen, mutta kun Martin sormet koskivat
ranteeseen, tunsi hän, kuinka valtimo löi rajusti.
»Kerro nyt... minun on nyt niin äärettömän hyvä olla», sanoi hän, mutta
nyt hän tunsi Annan käden vapisevan.
Kumpikaan ei katsonut toistaan silmiin, ja Anna aloitti:
Maailman alussa oli kaksi veljestä, Pakkanen ja Halla. Pakkanen joutui
pohjoisille maille ja Jäämerelle asti, mutta Halla siirtyi vähitellen
pohjoiseen sen mukaan kuin ihmisetkin ympäri maailmaa hajaantuivat.
Pakkasella oli töitä joka talvi, mutta Halla näki nälkää etelässä ja
siirtyi vähitellen pohjoiseen, sen mukaan kuin viljan viljelyskin.
Halla kokosi rikkauksia tullessaan ja siirtyi vihdoin tänne Lapin
perukoille. Halla ja hänen väkensä asuivat silloin niinkuin nytkin
asuvat — suurten puuttomien jänkkien ja soiden kylmissä kaltioissa.
Ennen vanhaan, silloin kun tälle perälle ensimmäiset asukkaat
vakinaisesti asettuivat asumaan ja ensimmäiset kylvöt kylvettiin,
ei Halla tänne rantamaille asti uskaltautunut, eikä ollut silloin
vielä viljelyksiäkään, joita vainusteli. Vanhat metsänkävijät, jotka
yksiin aikoihin täällä elivät lappalaisten kanssa, tiesivät kertoa
paljon Hallasta ja hänen väestään. Syys-iltoina, kun tuulenhenki oli
pohjoisessa ja taivas ensi kerran kävi tähteen, olivat he nähneet itse
Halla-ukon kantaisän, Kontiovaaran alla, jänkän laidassa mättäällä
istumassa. Siinä oli kolkon näköisenä istunut hirveän paksu harteva
ukko, jäinen, kiiltävä kauhtana yllään ja pitkä, jääpuikkoinen parta
valkoisessa huurteessa. Rohkeimmat olivat nähneet hänet hyvin likeltä,
kun olivat metsän peitossa jänkän laitaa lähestyneet. Kummaa oli
ollut katsella maanalaisen ruhtinaan toimia ja liikkeitä. Pohjoiseen,
josta kävi kylmä tuulen henki, oli katsellut ja partajouhiaan tuulta
vasten pitänyt, ja taivaalle, jossa tähdet vilkkuivat, oli näyttänyt
hyvillään silmäilevän. Tuon tuostakin oli noussut seisomaan mättäältään
ja kaikille suunnille katsellut ikäänkuin nuuskien ilmaa. Mutta heti
kun tuulten palkeet kääntyivät pois pohjoisesta, lauha henkäys kävi
etelästä ja tähdet yön verhoon peittyivät, silloin kylmä ruhtinas äkkiä
katosi jääpartoineen maanalaiseen kaltioonsa.
Nuoret metsänkävijät olivat nähneet Hallan ihmeen kauniin tyttären
Sallan, joka joskus kylminä aamuina nousi metsän rantaan maailmaa
katselemaan. Mutta Sallaa likelle ei kukaan ollut päässyt.
Siinä, jossa nyt on pappila, oli ensimmäinen talo näillä mailla. Siihen
olivat asukkaat tulleet koskista jokea pitkin etelästä päin, ja toiset
olivat maisin kulkeneet joen rantoja noudattaen ja asettuneet pitkin
joen viettäviä rantoja asumaan. Pappilan nientä nimitettiin silloin
Noidanniemeksi. Uudet tulokkaat olivat nimen antaneet, sillä siinä
oli heidän tullessaan asunut Lapin noita, mustassa kodassaan. Kota
poltettiin, ja noita pakeni Taka-Lappiin. Ja siihen paikkaan, jossa
kota oli ollut, kylvettiin ensimmäinen ohra näillä mailla.
Isännän nimi kuului olleen Lassi, ja hänellä oli kaksi poikaa, joista
Juho-niminen oli kaunis ja uljas ja rakasti metsästystä. Pian teki
Lassi poikineen Noidanniemestä elettävän talon, jossa oli ensimmäinen
karja tällä perällä ja suurimmat kylvöt. Mutta kun viljelykset talossa
laajenivat, arvasi Hallakin aikansa tulleen, sillä Halla tuntee
syys-iltoina sieraimiinsa kypsyvän viljan hajun penikulmien päähän.
Mutta tämä kyläharju teki haittaa Hallan matkalle, kun ei ollut taloon
asti ulottuvaa jänkkää, jota pitkin olisi päässyt lähemmäksi vainioita.
Ja taas toiselta puolelta pelotti joen suvanto, josta levisi lämmintä
usvaa pitkin rantoja, aina tämän harjun alle saakka...
Ja monta vuotta sai vilja Noidanniemessä rauhassa tuleentua eikä Halla
uskaltanut sitä lähestyä, sillä se pelkää kuivia metsäisiä vaaroja ja
vesien lämmintä usvaa. Silloin turvautui Halla viekkauteen, sillä hän
tiesi, mikä hyvä saalis hänellä Noidanniemen vainioilla olisi. Salla,
hänen tyttärensä, joka taisi muotoansa muuttaa, rupesi apulaiseksi.
Ukko neuvoi tytärtään. Ei saanut Salla lintuna lentää, ei sutena
ulvoa, ei karhuna karjua, vaikka olisi niin muotonsa voinut muuttaa.
Nuorena valkoisena impenä oli hänen vainiolle päästävä, maattava yönsä
kiven takana ja aamulla auringon noustessa avattava jäinen pussi,
jonka ukko Halla hänen povelleen kätki. Siitä pussista leviäisi kylmä
pitkin peltoja, ja silloin he saisivat parhaat viljojen mehut. Mutta
ylen arveluttava oli Sallan retki, sillä monenlaiset vaarat olivat
väijymässä. Ei saanut Sallaan kukaan ihminen koskea, salaa kuin varjo
oli hänen kuljettava yli Kyläharjun ja hämyn tullen vasta vainion
laitaan kiven taakse asetuttava. Varoitteli Halla tytärtään, neuvoi ja
opasteli eikä kenenkään kanssa luvannut tarinoimaan käydä. Jos joku
hänet huomaisi ja haastattelemaan tulisi, pitäisi Sallan pysytellä
loitolla, nimensä metsänneidoksi sanoa, Tapion nuorimmaksi tyttäreksi,
joka vartioi riistaa ketuilta syys-yönä. Sillä samalla hetkellä,
jona ihminen häneen koskisi, kadottaisi hän voimansa eikä enää voisi
muotoaan muuttaa, vaan ikipäiviksi jäisi ihmiseksi eikä koskaan enää
pääsisi palaamaan takaisin jäiseen linnaansa syvälle soiden kaltioihin.
Ja moneksi vuodeksi menettäisi vanha Hallakin hyistä voimaansa, jos
tyttärelle huonosti kävisi.
Isänsä neuvoja seuraten läksi Salla, ihmeen kauniiksi neitoseksi
laittautuneena, syys-iltana liikkeelle. Kylmä oli ja taivas jo
tähdessä. Vanha Halla oli oikean hetken valinnut. Kontiovaaran alta
kaltiosta nousi Salla ja läksi astumaan rantaan päin, povellaan jäistä
pussiaan säilyttäen niinkuin silmäteräänsä. Uteliaana Salla asteli,
sillä hän ei ollut koskaan vielä viljelyksiä nähnyt eikä rantamailla
käynyt. Nuoria metsästäjiä oli hän syys-iltoina vilahdukselta
metsänrannasta nähnyt, mutta silloin oli hänen aina täytynyt paeta
takaisin kaltioonsa.
Onnellisesti Salla pääsi tämän harjun yli, ja illan hämyssä hän
hiipi pellon laitaan kiven taakse niinkuin isä oli neuvonut. Häntä
ei ollut kukaan ihminen nähnyt, ja Salla asettui aamua odottamaan.
Hän kuuli ihmisten ääniä kartanolta, ja niiden joukossa hän tunsi sen
nuoren metsästäjän äänen, joka retkillään lauleli, kun salojen halki
kulki. Hän tuli uteliaaksi. Olisi tehnyt mieli nähdä sitä, joka niin
kauniisti lauloi. Hän nousi kiven takaa ja meni ojan pohjaa likemmäksi.
Silloin tunsi hän, että hänen povellaan oleva pussi alkoi lämmetä, ja
pelästyneenä hän palasi kiven taakse, auringon nousua vartomaan. Mutta
hänen oli ikävä ja paha olla koko yö. Sillä aina oli hänen mielessään
se nuori metsästäjä, joka niin kauniisti lauloi metsäretkillään saloja
kulkiessaan. Ja ikävissään hän nousi kiven päälle istumaan.
Mutta jo ennen auringon nousua läksi nuori metsästäjä, Juho nimeltään,
riistan pyyntiin. Ja Juhon metsäpolku johti kivelle, jolla Salla
ikävissään istui. Silloin havaitsi hänet Juho ja ihastui ensi
näkemällä. Hän riensi luokse, eikä Salla huomannut hänen tuloaan
ennenkuin hän jo oli aivan vieressä...
Kerran vain ehtivät nuoret toisiansa silmiin vilkaista, ja molempien
lempi syttyi yhtaikaa. Mutta muistaen isänsä ankarat varoitukset Salla
läksi kaikin voimin pakenemaan metsään päin. Nopea metsästäjä seurasi
kuitenkin perässä ihastuksen rakkauden valtaamana ja pyyteli ihanaa
impeä viipymään. Salla tunsi, kuinka taikapussi, joka hänen povellaan
riippui, alkoi taas lämmetä ja hänen voimansa vähetä. Hän kuuli
jälessään nuoren metsämiehen sointuvan äänen ja lempeän rukouksen, ja
hän unohti isänsä varoitukset...
Tälle paikalle, tähän harjun laitaan, jossa tämä kivi nyt on, Salla
ehti, mutta silloin uljas metsästäjä hänet saavutti ja lämpimään
syliinsä sulki valkoisen immen...
Samalla hetkellä hän muuttui oikeaksi ihmiseksi ja taikapussi
katosi. Mutta samalla hetkellä tiesi myös vanha Halla, kuinka hänen
tyttärelleen oli käynyt. Mutta voimaton oli hän auttamaan tytärtään.
Sillä lämmin eteläinen alkoi puhallella auringon noustessa, ja lännen
taivas lienteli. Ja silloin ei Halla uskalla kylmästä kaltiostaan
nousta, peläten lämmön vähentävän hänen voimansa ja kykynsä.
Hirmuisessa vihassaan hän näki, että hänen tyttärensä istui nuoren
metsästäjän sylissä... että taikapussi oli hävinnyt ja Salla muuttunut
oikeaksi ihmiseksi...
Viimeiset voimansa ponnistaen hän nousi kaltiostaan Kontiovaaran
alta. Vaaran kyljestä hän tempasi jättiläisvoimallaan suurimman
kalliokappaleen, minkä jaksoi irti kiskoa, ja heitti sen armottomalla
vauhdilla sitä suuntaa kohden, jossa rakastavien tiesi syleilevän
toisiaan leudon aamuauringon paisteessa. Hirveällä voimalla viskattu
kallio viilsi ilmaa viheltäen ja lensi kaaressa yli jänkän ja
kyläharjun ja pudota jyskähti rakastavien nuorten päälle, likistäen
heidät kauhean painonsa alle...
Vanhan Hallan kosto oli julma, mutta rakastavien nuorten sielut
muuttuivat hyviksi haltioiksi, jotka vainioita kylminä aamuina
varjelevat.
»Se on tarina tästä kivestä, jonka päällä istumme ja jonka äijävaarini
on minulle kertonut. Tässä kivessä asuvat vieläkin ne hyvät haltiat,
jotka viljapeltoja hallalta varjelevat, ja sen vuoksi ei ole pappilan
niemessä koskaan halla viljaa vienyt, vaan aina on se täyteen kypsynyt.»
»Tämä on hyvien haltiain kivi», sanoi Martti, pidellen Annan kättä
omassaan. »Kummallinen tarina! Tämä on merkillinen kivi...»
»Äijävaari uskoo vieläkin, että haltiat syys-iltoina, kun hallaa
pelätään, tulevat tästä kivestä — tuosta rannanpuolisesta sivusta,
jossa on sammalpeite oven päällä, — ja varjelevat vainioita...»
Hetken istuivat, molemmin mietteissään. Sääskensavu oli sammunut,
aurinko oli jo noussut korkeammalle, ja koko jokisuvanto välkkyi
sen kirkkaassa valossa, mutta he itse ja Haltiain kivi olivat vielä
varjossa harjun kupeella. Kylältä ei vielä kuulunut minkäänlaisia
ääniä, mutta kosken pauhu kuului hauskana kohinana tyynen aamun hiljaa
heräävästä povesta.
Silloin uskalsivat he katsoa toisiaan silmiin. Lintujen laulu eneni,
nuoren lehden ja pihkaisen mahlan haju täytti ilman, ja taivaan sini
kirkastui. Koko muu maailma unohtui heidän ympärillään, he näkivät ja
tunsivat vain toisensa, ja kummankin sydän täyttyi suloisilla tunteilla.
Martti kietoi kätensä Annan hennon varren ympäri ja kallisti päänsä
Annan puoleen. Anna tunsi voimiensa pettävän, ja hän sai väräjävällä
äänellä sanotuksi:
»Lähdemme kotia nyt!»
He laskeusivat alas kiveltä, katselivat vielä kiven kyljessä olevaa
ovenmuotoista, sammalpeittoista kuviota ja tulivat polulle, joka
johti pappilaan. Molemmin puolin polkua kasvaviin mäntyihin olivat
ohikulkijat piirtäneet nimikirjaimia. He katsoivat niitä, joita lapsena
olivat piirtäneet yhdessä.
»Nyt minä tiedän, mikä kesäyössä on selittämätöntä», virkkoi Martti,
ja hänen katseensa kiiti pitkin aamuauringon valaisemia vaihtelevia
maisemia.
»Joko tiedät... joko tunnet», haastoi Anna, innossaan tullen Martin
viereen. »Niin, se on kesäyön kirkkaus. Se ei ole auringon valoa,
eikä kuun valoa, ei tähden valoa eikä hämärätä; se on yön omituinen
hiljainen, kirkastettu hohde, lempeä ja juhlallinen, niinkuin
iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa kevättä...»
Annan silmät säteilivät, ja Martti katsoi häneen kuin kirkastettuun
olentoon, joka oli taivaasta lähetetty hänen omia ajatuksiaan sanoiksi
ja teoiksi saattamaan.
»Anna, Anna... kuule...! Minulla on uusi ajatus, suuri ja ihana! Voi
jospa kerran voisin sen kankaalle kiinnittää!»
»Jumala antaa voimia... Jumalan kunniaksi on Hänen suuren luontonsa
jäljentäminen. Sinun 'Kesäyösi' kerran vielä tekee kuuluisaksi köyhän
perukkamme, sillä henkesi imee voimansa kesäyön kirkkaudesta... Niin
usko, ja sinä tulet onnelliseksi... ja minä rukouksissani autan
sinua... Se on korkein onneni...»
Polku, jota olivat tulleet, johti korkealle kummulle pappilan riihen
taakse. Siihen loppui metsä, ja siihen päättyi polkukin, sillä siitä
alkoivat pellot.
Pappilassa oltiin liikkeellä, ja suvannolta kuului lauttamiesten
lauluja.
»Minä olen nyt niin onnellinen, ja minun on nyt niin hyvä olla...
sillä minä tiedän, että nyt ymmärrät, miksi minä kesäöitä rakastan...
Voi, usein viime kesänä ajattelin: Jospa Martti kerran vielä Pohjolaan
palajaa... silloin hänelle sanon: Kesäyö on ihanin kaikista... Ja kauas
vieraalle maalle rukoilevan rukoukseni lähetin, sinun luoksesi, että
Pohjolaasi muistaisit...»
»Ja minä muistin... Minun tuli ääretön ikävä tänne... Kaikki muistin:
talviset revontuli-illat, varhaiset hankiaamut ja kesäiset yöt. Siksi
takaisin tulin enkä koskaan pois enää halua...»
»Mutta ystäväsi, joka sinua rakastaa...?»
»Ei hän koskaan ole minua rakastanut eikä minun maailmaani
ymmärtänyt...»
Silloin juuri he saapuivat pappilan kujalle. Kumpikaan ei tiennyt minkä
vuoksi, mutta molempiin tarttui Martin viime puheen jälkeen semmoinen
ilo, että tuntui kuin maasta molemmin irtautuisivat. Pääskyset
kiitivät nuolena poikki ja pitkin pihaa, vilahtivat avonaisesta
ovesta karjalatoon ja suhahtivat pienestä reiästä tallin ullakolle,
visertelivät ja lensivät ihan Annan ja Martin päiden päällitse.
Ison kuistin ovet olivat auki. Rovasti oli piippuineen tullut kuistille
keinumaan, niinkuin hänen tapansa oli aina ollut. Nouseva aamuaurinko
sopi siihen paistamaan, ja siinä oli hauska keinua, kun ilmassa oli
alkavan kesän lemua, joka kuistinkin täytti, ja huvikseen katsella
pääskysten lentoa halki päiväpaisteisen pihamaan.
Hän näki nuorten kujalla tulevan ja hymähti. Molemmat olivat hänelle
yhtä rakkaat, sillä Anna oli rovastin mielestä kuin oma lapsi. Hän
arvasi, mitä tietä nuoret olivat kesäkartanolta palanneet, ja hänellä
oli aavistus siitä, että heidän suhteensa ei enää ollutkaan veljen ja
sisaren. Hän oli sen heti huomannut.
Loistavin silmin riensivät Martti ja Anna kertomaan. Molemmat näyttivät
olevan yhtä iloisia ja juttelivat yhtaikaa.
Ruustinna kuuli ruokasaliin heidän tulleen ja riensi hänkin kuistiin.
Häneenkin tarttui heidän ilonsa, ja hän istahti rovastin viereen.
Martti ei ollut vielä yhtään kertaa sittenkun kotia saapui ollut niin
pirteällä tuulella, eikä Annasta ollut semmoinen ilo koskaan loistanut
kuin nyt.
»Juuri tämä aika on kaikkein ihanin täällä Pohjolassa», sanoi Martti.
»Mikä ihmeellinen yö oli! Niitä värivivahduksia! Niitä taivaan
selittämättömiä valoja... Nyt minä ymmärrän, miksi isä ei koskaan ole
täältä etelään ikävöinyt... Tämmöisenä yönä ei saisi kukaan nukkua...
eikä yön ihanuutta näkemättä antaa sen livahtaa menemään...»
Rovasti katseli ihastuneena poikaansa. Noin oli hänkin tuntenut
nuorena! Noin innostunut kaikesta siitä, mikä oli kaunista!
Ruustinna katsoi rovastiin, ja oli kuin hän olisi miehensä hymyilevistä
silmistä lukenut:
— Enkö sitä ole sanonut! Nuo kaksi kuuluvat toisilleen nyt, niinkuin
ennenkin.
Ja hänestäkin tuntui nyt, että niin pitikin olla, eikä toisin.
9.
Annan päiväkirjasta.
Valoisa kesäyö!
Parin viikon päästä on juhannus.
Ihmeaikaa on tämä, jota elän. On kuin unta ja todellisuutta.
Olen katsellut tästä päiväkirjastani niitä lehtiä, joita kuluneina
vuosina olen kirjoitellut — silloin tällöin — ja enimmäkseen silloin,
kun Marttia muistelin. On hauskaa katsella, mitä silloin tunsin ja
ajattelin, ja verrata siihen, mitä nyt tunnen ja ajattelen.
Olenko nyt onnellisempi kuin silloin, kun häntä palavissa ajatuksissani
muistelin ja rukoilin, että Jumala hänen taiteensa tien tasoittaisi?
Ehkä olen, ehkä en.
Ei, onnellisempi olen; olisin vielä onnellisempi, jos tietäisin, että
hän on onnellinen.
Mutta en voi sitä uskoa. Siitä asti olen sitä epäillyt, kun
kesäkartanolta palasimme. Mikä äärettömän ihana yö se olikaan!
Siitä kirjoitan vielä joskus eri luvun tähän päiväkirjaani. Kuinka
ihmeellistä se olikaan. Pelkäsin ja vapisin! Voi jos hän olisi
aavistanut, kuinka lähellä oli, etten tarttunut hänen kaulaansa...!
Mutta hän ei sitä tiennyt, ja niin onkin hyvä.
Kuulen hänen kävelevän edestakaisin tuolla huoneessaan ullakolla, aivan
pääni päällä. Hän avaa ikkunan ja katselee kai pohjoisiin vaaroihin
ja koskelle, jonka rantakoivut jo ovat täydessä lehdessä. Tietääkö,
että minäkin valvon ja häntä muistelen? Aavistaako, että seuraan hänen
työtään aivan kuin se olisi omani ja koskisi omaa iloani ja onneani?
Ehkä ei muista minua. Sitä toista ikävöi — ja pian kai hän on täällä,
hänen ystävänsä, morsiamensa...
Mitä nyt oikeastaan ajattelen ja tunnen? Mitä mietin?
Istun tässä, avoimen ikkunan luona, joka antaa joelle ja puutarhaan.
Tuomi on täydessä kukassa, pian puhkeaa pihlajaankin. Valoisa, lämmin
kesäyö! Täällä pappilassa on hiljaista nyt, siellä kaikki nukkuvat,
paitsi Martti ja minä. Kylällä eivät nuku. Aina on tiellä joku kulkija,
ja korva ottaa ääniä etempää ja likempää. Ei tänä aikana saakaan
nukkua, — niin sanoi Marttikin. — Nyt täytyy imeä kesäyön kirkkaudesta!
Tämä on lyhyt, tämän valon ja riemun aika poloisessa Pohjolassa! —
Mutta minä olen viettänyt ihanan yön Haltiain kivellä — Martin kanssa.
Jospa näkisin hänen sydämensä syvyyteen! Jospa tietäisin syyn, jonka
vuoksi hän usein on alakuloinen ja hajamielinen. Usein olen hänet
tavannut puutarhan penkillä istumasta. Hän tuijottaa joelle ja lännen
vaaroihin, harmaansinisissä silmissään ikäänkuin pelonsekainen katse.
Kaiketi hän miettii taideteostaan, joka syksyksi joutuu valmiiksi...
»Ei hän koskaan ole minua rakastanut eikä minun maailmaani ymmärtänyt.»
Niin hän sanoi, kun palasimme kesäkartanolta. Miksi hän niin sanoi?
Mitä tarkoitti?
Usein olen toivonut, että hän ottaisi puheeksi Ellinsä tännetulon.
Mutta hän ei virka siitä mitään. Ehkä hän kuitenkin puhuu paljonkin
asiasta isälleen ja äidilleen. Mitäpä minulle puhuisikaan...
* * * * *
Mutta... mutta! Jumala, anna minulle anteeksi, että ajattelen niin ja
tunnen näin! Olenko niin pohjalta paha ja itsekäs? Raukka, orpo, köyhä
tyttö olen, Jumala yksin turvanani. Onko väärin, että häntä rakastan?
Onko väärin, että rakastan häntä ja hänen taidettaan ja tahtoisin hänen
vierellään aina olla?
Miksi sydämeni ja sieluni toista kuiskaavat? Ja miksi olen nähnyt
hänen silmistään, että hänkin rakastaa minua! Olenko erehtynyt ja
pettynyt? En. Sillä hän ei voisi pettää, ei valheverholla peittää
syvien silmiensä ilmettä. Ei ole Martti luotu tänne pettämään eikä
valheen palvelijaksi. Suurta, valoisaa totuutta on hän tullut luomaan,
ja Jumala kyllä auttaa häntä.
Voi, voi, kun saattaisin häntä lohduttaa! Kun rohkenisin häneltä
kysyä. Mutta en voi. Nämä päivät ovat olleet ikäviä, vaikka on kesän
kaunein aika. Kuinka onnellinen olisin, kun olisin varma siitä, että
hän vartoo, odotettua morsiantansa, häntä ikävöi ja rakastaa. Mutta
sitäpä juuri epäilenkin. Minä uskon niin, että hänen Ellinsä on kova
ja keikaileva maailmannainen, joka kyllä voi Marttia rakastaa, mutta
ei niinkuin Martti tahtoisi. Miksi hän muutoin olisi alakuloinen nyt,
kun otaksuisin hänen elonsa aamun kirkkaimmillaan olevan! Edessään on
hänellä loistava taiteen tie ja vieressään morsian, ystävä ja hoivaaja!
Mutta ehkä hän ei Elliään ajattelekaan, ei minua eikä ketään. Ehkä hän
vain miettii taideteostaan, keväthankien kuultava kirkkaus mielessään...
Nyt kuulen hänen kävelevän edestakaisin, väliin yhteen kohti
seisahtuen. Ehkä katselee hän tauluaan, uudistaen, muovaellen... Rakas,
rakas Martti! Hyvä Jumala sinulle parastansa antakoon!
Nyt taukoavat askeleet, hän varmaan koettaa nyt nukkua. Nukkua pitäisi
minunkin. Huomenna on raskas työpäivä. Juhannussiistimiset alkavat
pihasalla ja huoneissa. Kaikki pitää olla puhtoisen puhdasta, suuren
valonjuhlan tullessa. Salin kamari laitetaan kuntoon Martin morsianta
varten...
Nythän on jo aamupuoli. Aurinko paistaa jo joelle, suvannon
luhtasaariin ja lännen vaaroihin. Kesäyö! Kesäyö!
Miksi minä maata pannessani aina muistan Ellin muotokuvaa? Aina
siihen katson, kun Martin huonetta siistiän. On kuin silmäni siihen
väkisin kiintyisivät. Mitä on niin kovalta näyttävää niissä silmissä
ja suupielissä, jotka ovat minusta niinkuin tahtoisivat purra! Minä
varmaan erehdyn. Mutta yksi asia vielä. Ruustinna ei puhu paljon mitään
Martin morsiamesta. Eilen hän kuitenkin sanoi:
»Nyt me, Anna, panemme parastamme, toivottua vierastamme varten.»